Pelkurin Uffiezin jyrkkä vastakohta oli Toivo Saarela. Hän oli vapaaehtoisesti luovuttanut paikkansa pelastusveneessä Uffiezille, koska näki tämän kauhean hädän, ja koska ymmärsi Alicen kaipaavan häntä. Oman henkensä uhalla tahtoi siis Saarela tehdä Alicen onnelliseksi. Alice tunsikin vaistomaisesti, että Saarela piti hänestä. Mikä siis oli selvempää kuin että Alicen sydän nyt sykki Saarelalle? Tämä nuori suomalainen maisteri oli nyt miljoonamiehentyttären unelmien esineenä.
Seuraavan päivän iltapuolella oli neiti Alice Mc Dean jo niin tointunut, että jaksoi nousta ylös ja mennä kävelylle laivankannelle. Täällä tapasi hän Saarelan. Tämä nosti lakkiaan ja kumarsi kohteliaasti.
— Saanko luvan kysyä, oletteko jo terve, kysyi Saarela.
— Kiitoksia! Jokseenkin tointunut, vastasi Alice, luoden samalla suloisen katseen Saarelaan. Kumpikin punastui vienosti.
He alkoivat nyt kävellä rinnatusten edestakaisin kannella. Nuoret naiset, jotka tunsivat Alicen, supattelivat keskenään, tehden omia johtopäätöksiään. Samoin tekivät ryhmiin keräytyneet nuoret miehet.
Muutamia niistä naisista, jotka olivat olleet Alicen kanssa samassa veneessä, istui eräällä penkillä. Eräs vanhahko amerikkalainen rouva istui toisten keskellä, toimien jonkinmoisena puheenjohtajana.
— Olen varma siitä, sanoi vanha rouva, — että neiti Alice Mc Dean ja tämä nuori herra ovat hellissä suhteissa toisiinsa, enkä minä ollenkaan sitä ihmettele. Tämä herra esiintyi todellisena ritarina, kun luovutti paikkansa neidin tuttavalle. Olen kuullut kuiskattavan, että neiti on kääntänyt selkänsä tuolle raukkamaiselle Uffiezille.
— Niin minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt, huomautti eräs neiti. — Kun ei neiti Mc Deanilla enää ole isää eikä äitiä, saa hän toimia mielensä mukaan lemmenasioissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt tarvitsee hän uskollisen ja hyvän elämänkumppanin, jonka hän varmasti saa tästä herrasta. Kuka ei pitäisi tästä nuoresta miehestä? Hän on samalla sekä ryhdikäs että vaatimaton, kohtelias mutta ei turhamainen. Hän on todellisen gentlemannin perikuva.
— Mitä kansallisuutta hän on, kysyi toinen neiti.
— Hän kuuluu olevan suomalainen, vastasi rouva. — Se kansa on hyvässä maineessa kaikkialla. Tämä nuori herra on yksi sen jaloista pojista.
— Mutta lieneekö hänellä varallisuutta, kysyi toinen neiti.
— En tiedä, vastasi rouva. — Mutta varallisuus ei saa sydämenasioissa tulla kysymykseen. Neiti Mc Deanilla on kyllä varallisuutta, joten tämä jalo nuori herra joutaa olemaan köyhäkin. Mikäli jo Titanicilla kuulin puhuttavan, on tämä herra maisteri ja harvinaisen lahjakas.
— Hänen silmistäänkin näkyy, että hän on viisas mies, sanoi toinen neiti. — Tahtoisinpa olla läsnä näitten onnellisten nuorten kihlajaisissa.
— Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin yhdestä suusta.
— Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti McDean Saarelalta.
— Kyllä minä jotakin kuulin, sanoi Saarela värähtelevällä äänellä.
— Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan kahdenkesken, ehdotti Alice.
Nuoret menivät penkille.
— "Titanicin" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice puhua. — En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt isäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen elämää toisilla silmillä kuin ennen.
— Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten merkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.
— Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoiAlice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.
— Ja kuitenkin olette isän ja äidin turvaa vailla, huokasi Saarela.
— Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole kaukana minusta, sanoi Alice.
— Niin, mutta te voitte elää vielä kauan tässä elämässä, huomauttiSaarela.
— Toivon, että tekin elätte, sanoi Alice.
— Niin, niin, se voi olla mahdollista, mutta —
— Mitä aioitte sanoa, kysäsi Alice hurmaavan suloinen katse silmissä.
Saarela loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:
— Meidän tiemme eroavat toisistaan Newyorkissa, hyvä neiti.
— Suokaa minun puhua teille suoraa kieltä, alkoi Alice. — Teistä voi se tuntua oudolta, mutta me nuoret amerikkalaiset naiset olemme siinä suhteessa poikkeuksena monen muun maan naisista.
— Olkaa hyvä ja puhukaa, kehotti Saarela.
— Kiitoksia, sanoi Alice. — No kuulkaa sitten. Meidän teittemme ei minun puolestani tarvitse erota Newyorkissa eikä muuallakaan. Vai tahtoisitteko te niitten eroavan, herra Saarela?
— En minä osaa mitään sanoa. Tulen ensi kertaa Amerikkaan enkä tiedä, mille alalle joudun. Teihin kerran tutustuttuani soisin kyllä joskus saavani vielä tavata teidät.
— Teidän ei tarvitse ollenkaan minusta erota, jos ette tahdo, sanoiAlice.
— Kuinka minun nyt on teitä ymmärrettävä, kysyi Saarela.
— Eikö sydämenne sano, kuinka teidän on minua ymmärrettävä, kysyi Alice vuorostaan. — Minä olen nuori nainen, mutta olen mielestäni tarkka huomaamaan.
Saarela punastui korvia myöten.
— Minä ymmärrän teidän sydämenne kielen, sanoi Alice. — Ensi hetkestä, kun teidät näin, ymmärsin sen.
— Te saatatte minut pulaan, rakas neiti, sopersi Saarela.
— En usko. Mutta tiedättekö, miksi teille näin puhun?
— En tiedä, sanoi Saarela hiljaa.
— Sentähden, että te olette hyvin kaino nuori mies. Teidän maanne naiset voivat olla vielä kainompia. Olen minä heitä tavannutkin Suomessa käydessäni, vaikka en ole ymmärtänyt heidän kieltään.
— Voin olla, huokasi Saarela.
— Sentähden olen minä ottanut vapauden puhua.
— Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela itsekseen.
— Talis et experientia mea (sellainen on minunkin kokemukseni), sanoiAlice.
Saarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi latinaa.
— Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. — Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi!Anteeksi, hyvä neiti! Minä — — —
— Riittää, keskeytti Alice. — Te olette minulle tunnustanut, että olette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni saman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan enemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!
— Terve, sanoi Saarela.
Hän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se lepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.
Kun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän tiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.
Saarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet risteilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä mies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa mielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli ollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti ruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice vielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas Uffiezille.
Kun hän näissä mietteissä käveli laivan kannella ja meni vähän sivupuolelle, huomasi hän nuoren miehen nojaavan laivan kaidepuuhun ja tuijottavan mereen. Silloin tällöin vierähti miehen silmistä kyynel mereen.
Heti huomasi Saarela tämän miehen ruhtinas Uffieziksi. Hän uskalsi ruveta puhuttelemaan onnetonta, koska arvasi, mitä Uffiezi itki.
— Anteeksi, ruhtinas Uffiezi, alkoi hän. — Häiritsenkö teitä?
Puhuteltu käänsi päänsä ja pyyhkäsi hätäisesti kyynelen silmäkulmastaan.
— Oletteko sairas, kysyi Saarela. — Kauhea haaksirikko varmaankin on koskenut teihin kovasti, koska olette ruumiinrakennukseltanne heikonpuoleinen.
— En minä ole sairas ruumiiltani vaan sielultani, vastasi ruhtinas.
— Voisinko minä olla teille miksikään avuksi, kysyi Saarela osaaottavasti.
— Kiitoksia kysymyksestänne, mutta minä olen varma siitä, ettette voi minua auttaa, huokasi Uffiezi.
— Mutta eiköhän ystävä sentään voisi mitään sielullisen sairauden lieventämiseksi, jatkoi Saarela.
— Anteeksi, että kysyn teiltä, onko kukaan nainen pettänyt teitä, alkoi Uffiezi.
— Ei vielä tähän asti, vastasi Saarela. — En ole ollut missään hellissä suhteissa yhteenkään naiseen.
— Oletteko nyt aivan rehellinen, kysyi Uffiezi, omituinen tutkiva ilme kasvoissa.
Saarela ei vastannut mitään vaan näytti miettivän.
— Oliko kysymykseni teille yllätys, kysyi Uffiezi äänenpainolla, jossaSaarela tunsi ivaa.
— Kyllä se oli yllätys, vastasi Saarela. — En minä muista olleeni missään erityisissä suhteissa naisiin.
— Onko teillä huono muisti, jatkoi ruhtinas.
— Ei omasta mielestäni. En muista — — —
— No minä koetan virkistää muistianne, sanoi ruhtinas. — Minä näin teidän tänään istuvan erään naisen vieressä ja hymyilevän hänelle suloisesti. Sanonko, kuka nainen oli?
— Ai, te tarkotatte neiti Mc Deania, sanoi Saarela. — Hänen kanssaan minä tänään kyllä puhelin.
— Tiedättekö, että tällä käytöksellänne loukkasitte minua, kysyiUffiezi vihaisella äänellä.
— En tiedä.
— Kyllä minä opetan tietämään, sanoi Uffiezi, puiden nyrkkiäSaarelalle.
Saarela peräytyi pari askelta ja sanoi:
— Hyvä ruhtinas! Ei teillä ole syytä olla minulle vihainen. En ole teitä mitenkään loukannut.
Samassa ojensi ruhtinas kätensä ja astui Saarelaa kohti.
— Seis, ruhtinas Uffiezi, kuului samassa voimakas miehenääni. — Näinkö te uskallatte käyttäytyä ihmisten nähden? Tällä laivalla ei sallita moista menettelyä. Mistä syystä te lähentelette tätä herrasmiestä?
Kysyjä oli yksi laivan lääkäreistä, sama mies, joka Alicen pyynnöstä oli ilmottanut Uffiezille, että neiti Mc Dean halveksii ruhtinasta.
— Minulla on mielestäni täysi syy käyttäytyä niinkuin käyttäydyin, sanoi Uffiezi.
— Ei mitään syytä, huomautti lääkäri. — Minä varotan teitä. Jos ei varotukseni auta, niin ilmotan asian kapteenille.
Tämä lääkärin väliintulo auttoi.
Uffiezi ei enää puhunut sanaakaan, vaan poistui kannelta. Saarela ei sen jälkeen häntä enää nähnyt kannella, vaan ainoastaan pari kertaa vilahdukselta salongissa.
Vielä samana päivänä kirjotti Saarela Alicelle kirjeen, jonka hän toimitti tämän käteen ennen mainitun lääkärin välityksellä. Kirjeessä kertoi hän tapahtuman.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Uffiezi kapteenin hyttiin. Kapteeni antoi herralle nuhteet ja kehotti häntä maihin päästyään kääntymään oikeuteen, jos hänelle mielestään oli jotakin vääryyttä tapahtunut.
Mutta ruhtinas ei tehnyt kapteenin kehotuksen mukaan. Hän ei uskaltanut nostaa oikeusjuttua neiti Mc Deania eikä Saarelaa vastaan, koska pelkäsi siinä tapauksessa joutuvansa paljastetuksi. Hän näet esiintyi väärällä nimellä eikä sitäpaitsi ollut mikään "ruhtinas" arvoltaan.
Uffiezista eivät Alice ja Saarela ole sen jälkeen kuulleet mitään.
Paremmat ihmisyystunteet.
Tieto "Titanicin" kauheasta perikadosta otettiin hämmästyksellä ja kauhulla vastaan kaikissa maissa. Onnettomuudesta annettiin ensin sellainen väärä sähkösanoma, että "Titanic oli törmännyt jäävuoreen ja kulki hiljaista vauhtia Halifaxia kohti". Se ei herättänyt mitään suurempaa mielenkiintoa, koska yleisesti uskottiin sitä tarinaa, että "Titanic" muka olisi uppoamaton. Mutta kun onnettomuus saatiin tietää koko laajuudessaan, valtasi kauhu ja hämmästys mielet. Sekä vanha että uusi maailma joutui mitä kovimman järkytyksen valtaan. Sanomalehdistä tapeltiin. Liput laskettiin puolitankoon. Teatterit ja huvipaikat sulettiin. Valkean Tähden linjan konttorin piirittivät henkilöt, joitten sukulaisia tai omaisia oli ollut "Titanicissa". Newyorkista lähetettiin tuhansia sähkösanomia "Carpathiaan", joka oli keskeyttänyt matkansa ja toi haaksirikosta pelastettuja Newyorkiin. Koko maailma odotti tarkempia tietoja kuumeen tapaisella jännityksellä. Yhdysvaltain presidentti lähetti kaksi sotalaivaa "Carpathiaa" tapaamaan. Mutta "Carpathialla" ei ollut ilmotettavana juuri muuta kuin luettelo pelastuneista, luettelo, jota tuhannet ihmiset eri maissa tutkivat huolellisesti, ja jonka sisällys synnytti joko mitä suurinta surua ja epätoivoa tai iloa ja kiitollisuutta.
Sitten tuli "Carpathia" satamaan. Suunnattomat ihmisjoukot riensivätCunard-linjan laitureille. Satoja sairasvaunuja oli odottamassa.Lääkärit ja sairaanhoitajattaret tunkeilivat vastaanottosaleissa.Pelastuneitten lähimmät sukulaiset odottelivat saadakseen sulkea niinpaljon kärsineet omaisensa syliinsä ja viedä heidät kotia.
Cunard-linjan laitureilla tapahtui valtaavia kohtauksia, kun pelastuneita vietiin maihin. Tavalliset tarkastukset ja tulliseremoniat jätettiin huomioon ottamatta. Ne pelastuneet, joilla ei ollut mitään ystäviä, ottivat hoitoonsa tarkotusta varten muodostetut valiokunnat ja yhdistykset. Jokaiselta yksinäiseltä matkustajalta kysyttiin, tarvitsiko hän rahaa. Jos kysymykseen vastattiin myöntävästi, annettiin useimmissa tapauksissa kaksi kertaa enemmän kuin oli pyydetty. Eräs siirtolainen joutui ihan hämilleen, kun hän äkkiä näki toistakymmentä herraa tunkeilevan ympärillään.
— Mihin aiotte matkustaa, kysyi yksi herroista.
— San Franciscoon.
Heti kirjotti herra jotakin paperille, jonka hän oli revässyt taskukirjastaan, ojensi paperin miehelle ja sanoi:
— Kas tässä! Menkää asemalle. Näyttäkää tämä paperi, ja te saatte matkalipun.
Eräs toinen herra huusi:
— Kuinka paljon rahaa te tarvitsette?
— 50 dollaria, vastattiin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ojensi kolme kättä miehelle viisi 10 dollarin seteliä. Sitten antoi vielä eräs herra suuremman setelin kuin kaikki edelliset yhteensä ja sanoi:
— Minäkin tahdon auttaa vähän. Ottakaa tämä. Se on vaan pieni summa.
Rikkaat ja köyhät kilpailivat haaksirikkoisten auttamisessa. Hallitus asetti tutkijakunnan ottamaan selvää haaksirikon yhteydessä olevista asianhaaroista. "Titanicin" pelastuneet upseerit, miehistö ja yhtiön johtaja Bruce Ismay pidätettiin kuulustelua varten. Miehistön yhtäpitävä todistus oli se, että "Titanic" oli kulkenut täyttä vauhtia ja ettei miehistöä oltu harjotettu pelastusveneitten vesillelaskemiseen ja hoitoon.
Bruce Ismay antoi tietoja varovaisesti ja tarkotusta silmälläpitäen. Lämmittäjä G.W. Beauchamp todisti, että vesi oli korkealla höyrykattilahuoneissa, kun annettiin käsky hävittää tuli kattilain alta. Hän kiipesi ylös höyrykattilahuoneesta ja meni venekannelle. Hän ei tietänyt, mihin veneeseen kuului, koska ei ollut lukenut veneluetteloja. Sitten tuli hän viimein veneeseen numero 13, jossa oli 60-70 henkeä. Veneessä ei ollut valoa, kompassia eikä elintarpeita. Todistaja ei ollut ottanut osaa mihinkään veneharjotuksiin "Titanicilla" eikä tietänyt sellaisia pidetynkään.
Perämies Hitchens oli sunnuntai-iltana tuntenut ilman kovin kylmäksi. Hän koetteli veden lämpömäärää ja se oli suuresti alentunut. Juuri ennen kello 10:tä oli hän tutkinut vauhdinmittauslaitteen. Silloin oli vauhti ollut 22 1/2 solmuväliä eli 45 meripeninkulmaa kahdessa tunnissa. Vauhtia ei ollut vähennetty yhteentörmäyksessä eikä sen kestäessä. Hän todisti, että laivoissa on venerulla, jossa on laivamiesten nimet, mutta sellaista ei hän ollut "Titanicissa" nähnyt. Itse oli hänet määrätty kangasveneeseen numero 6. Siinä oli lyhty ja vähän vettä, mutta ei mitään ruokatavaraa. Hän ei ollut nähnyt minkään muun laivan rakettimerkkiä, vaan sen sijaan valon, joka liikkui ja katosi, kun sitä kohti soudettiin. Hän oli kuullut laukauksia laivalla, mutta ei nähnyt kenenkään ampuvan.
Laivamies Lucas oli nähnyt venerullan, jonka mukaan hän kuului veneeseen numero 1. Hänen käsityksensä mukaan eivät välikannen matkustajat ehtineet pelastusveneihin ennenkuin nämä laskettiin vesille. Heillä oli kulettavana kolme korkeata porrasta kävelykannelle ja vielä kaksi venekannelle. Sitäpaitsi eivät he osanneet mennä sinne. Hädin tuskin hän itse osasi sinne mennä. Lucas otti osaa kahdeksan veneen vesillelaskemiseen. Kuri oli moitteeton. Eräästä veneestä, johon hän meni, koska naiset valittivat, ettei siinä ollut yhtään merimiestä, näki hän punaisen valon ja mastolyhdyn 8 tai 9 meripeninkulman päässä. Ensin oli veneessä 80 henkeä. Osa siirrettiin sittemmin toiseen veneeseen.
Ensimäinen lämmittäjä Barnett oli yhteentörmäyksen tapahtuessa höyrykattilahuoneessa numero 10. Komentosillalta annettiin pysähdysmerkki. Heti sen jälkeen nousi vesi höyrykattilahuoneessa keulanpuolelta, joka oli kokonaan revennyt. Barnett juoksi ensimäiseen vedenpitävään kammioon. Siinä osastossa johon hän oli tullut, ei ollut vettä. Silloin tuli toisesta huoneesta voimakas vesisuihku. Sen ovi oli kai pettänyt.
Niitten surullisten kohtausten lisäksi, joita uppoavalla laivalla tapahtui, mainittakoon tässä vielä pari. Eräs ruotsalainen mies oli paljaasta kauhusta tullut harmaapäiseksi noin puolen tunnin ajassa. Hänen vaimonsa oli joutunut mereen, vaikka hän itse oli päässyt pelastusveneeseen. Vaimo oli apua huutaen molemmin käsin tarttunut veneenlaitaan. Mies ei voinut tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Vene oli näet niin täynnä, ettei kukaan uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Kun vaimoparka oli noin puoli tuntia pitänyt kiinni veneenlaidasta, irrotti hän kätensä ja vaipui syvyyteen. Mies, joka ei voinut vaimoaan auttaa, oli kuin mielipuoli. Hän tuijotti siihen kohtaan, johon vaimo oli uponnut ja hoki:
— Se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!
Eräs nainen, joka nähtävästi oli toisen luokan matkustajia, ja joka talutti noin 6 vuoden ikäistä poikaa, koetti päästä pelastusveneeseen. Eräs armoton laivamies huusi hänelle, osottaen lasta:
— Tuo on mies! Ette saa viedä häntä. Yksin voitte päästä.
Kyynelsilmin poistui nainen. Mutta nyt keksi äidinrakkaus keinon. Voiko kukaan syyttää äitiparkaa petoksesta? Hän meni sivupuolelle, otti saalin harteiltaan ja kääri pojan siihen. Sitten veti hän pojan hiukset otsalle ja otti tämän syliinsä. Nyt uskalsi hän astua vartijarivin läpi ja pääsi esteettä pelastusveneeseen.
Eräs toinen nainen polvistui vartioivan upseerin eteen ja rukoili, että hänen miehensä pääsisi samaan pelastusveneeseen, jossa hänelle itselleen oli luvattu sija. Tämä nainen ja hänen miehensä olivat häämatkalla. Upseeri oli juuri antamaisillaan luvan, kun muuan pelastusveneessä oleva nainen pani vastalauseen, koska hänkin oli vastanainut ja hänen miehensä oli kielletty pääsemästä veneeseen. Joko kaikki miehet saisivat seurata vaimojaan tai ei kukaan, sanoi nainen.
Nämä kohtaukset kuuli Saarela kerrottavan vasta Newyorkissa. Laivalla ei hän enempää kuin hänen toverinsakaan olleet sattuneet niitä huomaamaan, kun hälinä ja tungos oli suuri.
Kun pelastettuja laskettiin maihin Newyorkissa, koetti Saarela etsiä Alicea, mutta missään ei hän tätä nähnyt. Hän päätti olla viimeiseen asti laivalla saadakseen tietää, mihin Alice oli joutunut.
Jo oli kaikki pelastusveneet laskettu maihin, kun Saarela yhä seisoi laivaportaitten ääressä katselemassa. Samassa alkoi eräs laivan upseeri puhutella häntä.
— No, ettekö te, herra, aijo maihin mennäkään, kysyi hän. — Oletteko"Titanicin" haaksirikosta pelastuneita.
— Kyllä, vastasi Saarela, — mutta minä etsin erästä naistuttavaani, jonka kanssa pari päivää sitten keskustelin.
— Kyllä hän tietysti on mennyt maihin samoin kuin kaikki muutkin.Turhaa teidän on häntä enää täällä odottaa.
Raskain askelin alkoi Saarela poistua laivasta. Kadulla tuli eräs herra häntä puhuttelemaan. Hän kysyi:
— Oletteko "Titanicin" haaksirikkoisia?
— Kyllä.
— Onko teillä rahaa?
— On 50 dollaria.
— Kuinka kauas aiotte matkustaa?
— Wyomingiin.
— Mutta niin vähällä ette tule toimeen. Tästä saatte vähän apua. Herra pisti kaksi paperirahaa Saarelan käteen ja poistui kiirein askelin.
Kun Saarela katsoi rahoja, huomasi hän kummankin paperirahan 100 dollarin seteliksi. Hän oli saanut 200 dollaria ja oli nyt rikas mies.
Hän istuutui penkille miettimään, mihin menisi Alicea etsimään. Olihan tämä sanonut, että he Newyorkissa saisivat enemmän keskustella. Mutta mistä hän nyt löytäisi Alicen? Hän oli kyllä saanut tietää, että Alice asuisi Washingtonissa, mutta mitään tarkempaa osotetta ei hänellä ollut. Ei sitäpaitsi ollut luultavaa, että Alice oli heti matkustanut Washingtoniin.
Kun hän mietteissään istui penkillä, tunsi hän käden takaapäin laskeutuvan olkapäälleen.
Saarela kääntyi katsomaan ja näki toverinsa Laurilan.
— Missä sinä, hyvä veli, olit, kun en nähnyt sinua laivalta lähtevien joukossa, kysyi Saarela.
— Vieremällä oli kova kiire asioilleen. Me poistuimme melkein ensimäisinä, sillä Vieremällä oli tärkeätä asiaa kaupungille. Hän lupasi iltasella tulla hotelliin minua ja mahdollisesti sinua tapaamaan, jos löytäisin sinut.
— Oletko saanut rahaa, kysyi Saarela.
— Sain 200 dollaria, vastasi Laurila.
— Yhtä paljon minä sain. Mutta saiko Vieremäkin?
— Kyllä hänelle tarjottiin, mutta hän kiitti eikä huolinut. Sanoi olevansa tavallisissa varoissa. Mutta lähdetään nyt hotelliin, josta olen vuokrannut huoneen.
Toverukset lähtivät.
— Sinä näytät kovin levottomalta, alkoi Laurila. — Uskallanko kysyä, missä suhteessa nyt olet Alice Mc Deaniin? Tapasitko häntä laivalla?
— Kyllä tapasin kerran, mutta sen jälkeen en enää nähnyt häntä.
— Hän on kai ehtinyt nousemaan maihin ennen sinua. Lienee matkustanut heti kotiaan Washingtoniin.
— Sitä en usko, huokasi Saarela.
— Ole huoletta. Kyllä sinä hänet vielä tapaat, lohdutti Laurila.
Saarela oli levoton. Hän ei voinut kauan olla paikallaan, vaan lähti kaupungille.
— Tule takaisin viimeistään kello 6, huusi Laurila hänen poistuessaan.
— Kyllä koetan, vastasi Saarela.
Saarela soitteli moneen hotelliin ja virkistyskotiin, mutta missään ei tiedetty neiti Mc Deanista. Kovin alakuloisena hän käyskenteli katuja. Väsyneenä istuutui hän eräässä puistossa penkille. Nyt tuli sanomalehtipoika tarjoomaan iltapäivälehtiä. Saarela osti yhden "New York Heraldin" numeron. Hän alkoi katsella ilmotusosastoa. Pian sattuivat hänen silmänsä erääseen ilmotukseen, joka kuului:
— Jos herra S. huomaa nämä rivit, niin tulkoon heti tapaamaan minua.Broadway 75, 6 kerros. Ovi 14. Alice.
Saarela pisti lehden taskuunsa ja lähti.
Kun hän astui huoneeseen, oli Alice ihan yksin.
— Tervetuloa, rakas ystäväni, sanoi Alice, tarttuen Saarelan käteen.
— Minä odotin saavani tavata teidät vielä laivalla, mutta en nähnyt teitä, sanoi Saarela.
— Minulla oli erityisiä tärkeitä asioita toimitettavana ja sentähden täytyi minun toimia kiireesti, vastasi Alice. — Mutta istukaa nyt tähän leposohvaan. Minä käsken tuoda virvokkeita.
Saarelan sydän pamppaili. Ei hän ollut nähnyt sellaista loistoa, mikä oli tässä huoneessa. Mutta mitä merkitsi se, että Alice oli pukeutunut niin komeasti, ja että hänen silmistään kuvasti ikäänkuin voitonriemu?
— Kun viimeksi tapasimme toisemme, alkoi Alice, — niin sanoin minä, että Newyorkissa puhuisimme enemmän. Nyt on se hetki tullut.
Saarelan käsi meni vaistomaisesti sydämen kohdalle. Alicelta pääsi viaton nauru.
— Rakas ystäväni, sanoi hän. — Saanko kutsua teitä sellaiseksi?
— Saatte, neiti.
— Hyvä! Te sanoitte laivalla minulle latinaksi, että olisitte elänyt onnellisimman päivänne silloin. Minä vastasin niinikään latinaksi, että oma kokemukseni oli sama. Te näytte oudoksuvan, että osasin latinaa.
— Kyllä, neiti, vastasi Saarela ujosti.
— Kuten tiedätte, on minulla suunnattomat määrät maallista omaisuutta, sanoi Alice. — Mutta minulla on lapsesta pitäen myös ollut kova tiedonhalu. Esimerkiksi latinaa olen alkanut lukea jo 10-vuotiaana. Vuosi sitten suoritin tutkinnon siinä kielessä ja sain korkeimman arvolauseen.
Saarela katsoi kysyvästi Aliceen.
— Minä arvaan, että tahtoisitte kysyä, miksi minä, nuori nainen, olen lukenut vanhojen roomalaisten kieltä.
Saarela nyökäytti päätään.
— Kuten hyvin tiedätte, sanoi Alice, — on noin seitsemän kahdeksasosaa englanninkielen sanoista latinalaisia. Kansamme on ollut roomalaisten ja sittemmin ranskalaisten jaloissa, ja kielemme kantaa leimaa niiltä ajoilta.
— Juuri niin, sanoi Saarela.
— Tämä seikka on saanut minut lukemaan latinaa, sanoi Alice. — Lapsena panin isäni usein tiukalle kysymyksilläni. Kerran lastenkoulua käydessäni kirjotin paperille useampia sanoja, joista silloinen vaistoni jo sanoi, etteivät ne olleet alkuperäistä englanninkieltä. Paperilla oli sellaisia sanoja kuin "victor", "victory", "cooperation", "debt", "Language", "severe", "globe", "triangle". Mitä nämä ovat, kysyin isältäni.
— Jos tahdot saada vastauksen kysymykseesi, niin ala lukea latinaa, vastasi isäni nauraen.
— Hyvä! Minä tahdon. Hankkikaa minulle opettaja, sanoin isälleni. Kolmen viikon kuluttua tuli Pariisista eräs latinankielen professori minua opettamaan. Isäni maksoi hänelle huimaavan suuren palkan, 5,000 dollaria kuukaudessa. Kaksi pitkää vuotta luin miltei joka päivä latinaa.
— Kyllä te siinä tapauksessa olette mestari latinankielessä, sanoiSaarela.
Alice nauroi makeasti ja sanoi:
— Anteeksi, ystäväni! Olen puhunut sivuasioista. Nyt on meidän puhuttava keskenjääneestä pääasiasta. Te tiedätte, mikä se on. Sanon sen nyt peittelemättä amerikkalaisen naisen suoruudella. Epäilemättä olette valmis, ystäväni.
— Kyllä, vastasi Saarela hieman värähtelevällä äänellä.
— No kuulkaa sitten. Minä rakastan teitä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Alice Mc Dean ja niin totta kuin rakkaat vanhempani ovat hukkuneet "Titanicin" surullisessa haaksirikossa. Vastatkaa minulle yhtä vilpittömästi.
— Minä rakastan teitä yhtä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin totta kuin olen Toivo Saarela, ja niin totta kuin otan sydämellisesti osaa suruunne ja tahtoisin koko elinaikani olla rinnallanne lohduttamassa teitä.
— Kiitos kaitselmukselle tästä onnesta, sanoi Alice.
— Kiitos, kiitos, sanoi Saarela. Sitten kietoi hän Alicen hellästi syliinsä ja painoi raikkaan suutelon tämän purppurahuulille.
Kun rakastuneet olivat olleet noin kaksi minuuttia hiljaisessa syleilyssä, irrotti Saarela lievästi kätensä ja oli äänettömänä.
— Huomenna matkustamme Washingtoniin, jossa julkinen kihlauksemme toimitetaan, sanoi Alice vakavasti. — Ovatko toverinne Vieremä ja Laurila vielä Newyorkissa? [Englanninkieltä tuntematon lukija voi ihmetellä, kuinka Alice ja Saarela vielä kutsuivat toisiaan "teiksi". Selitys on se, että englanninkielessä kutsutaan kaikki teiksi (you). Siinä ei voida tehdä mitään sinäsopimusta.]
— Kyllä.
— Kutsukaa heidät tänne huomenna ja pyytäkää heitä tulemaan meidän mukanamme Washingtoniin olemaan läsnä kihlajaisissamme ja, jos heillä on aikaa viipyä, myös vihkiäisissämme.
— Kiitos! Minä kutsun, sanoi Saarela.
Hän kirjotti heti kutsun. Alice soitti sisään palvelijan, joka vei kirjeen laatikkoon.
Sitten soitti hän toisen palvelijan, joka toi virvokkeita..
— Me juomme nyt kahdenkesken kihlajaistemme alkuvalmistusta.Ylihuomenna esiinnymme julkisesti.
Saarela vastasi suutelemalla morsiantaan.
— Suoko rakkaani, että kysyn erästä asiaa, sanoi Saarela kahvikuppiin tarttuessaan.
— Mielelläni, rakkaani, vastasi Alice hymyillen.
— Kuinka on sen ruhtinas Uffiezin laita? Eikö hän ollut suhteessa minun rakkaaseen Aliceeni?
— Alussa näytti siltä, mutta kokemukseni on kaikki muuttunut. En tahdo nähdä häntä. Hän käyttäytyi perin sopimattomasti. Te tiedätte, kuinka hän käyttäytyi. Tehän luovutitte hänelle paikkanne pelastusveneessä, te, minun sankarini, sydämeni jalo aarre.
— Mutta ettekö pelkää hänen jollakin tavalla hautovan kostoa?
— Siinä suhteessa on hän aivan voimaton, vastasi Alice. — Meillä ei ole mitään pelättävää häneltä. — Ai, mutta yksi asia oli vähällä unohtua. Teillä on veli Wyomingissa. Lähettäkää heti hänelle sähkösanoma. Ylihuomisillaksi ehtii hän kyllä pikajunassa Washingtoniin. Lähettäkää rahannostomääräys myös sähköteitse. Tässä on tuhat dollaria.
— Kyllä, rakkaani, vastasi Saarela.
— Mutta elävätkö vanhempanne Suomessa, kysyi Alice hätäisesti.
— Ainoastaan äitini.
— Hänet olisi kutsuttava häihin, mutta hän ei voi ehtiä. Vietämme häämme vähintäin viikon kuluttua. Mutta tuotetaan hänet tänne myöhemmin.
— Niin, niin, sanoi Saarela.
* * * * *
Kun Vieremä illalla palasi hotelliin, ojensi Laurila hänelle Saarelan kirjeen, jossa luettiin:
Rakkaat ystäväni! Pyydän teidän huomisaamuna kello 9 ja 10 välillä saapumaan luokseni Broadwayn 75:teen, 6 kerros. Ovi 14. Asian saatte kuulla siellä. Jos aikanne suinkin myöntää, pyydän teidän seuraamaan neiti Alice Mc Deania ja minua Washingtoniin. Vastatkaa, tuletteko.
YstävänneToivo Saarela.
— Siinä nyt ollaan, huudahti Vieremä kirjeen luettuaan. Saarela on löytänyt Alicensa. Nyt mennään Washingtoniin kihlajaisia pitämään. Tietysti minä vastaan, että tulemme. Vai kuinka veli?
— Tietysti.
— Onnea nuorelle parille, huusivat Laurila ja Vieremä yhdestä suusta.
* * * * *
Saman päivän iltana kohtasi maanviljelijä Väinö Saarelan Wyomingissa suuri yllätys. Hän sai sähkösanoman, jossa hänen veljensä Toivo kutsui häntä heti Washingtoniin, missä tämän kihlajaisia vietettäisiin neiti Alice Mc Deanin kanssa. Sitten sai hän sähköteitse 1,000 dollarin rahaosotuksen.
Väinö Saarela oli nuorimies ja hänellä oli vaan emännöitsijä ja muutamia palvelijoita. Häntä kummastutti suuresti, että hänen veljensä, joka vastikään oli haaksirikosta pelastuneena päässyt Newyorkiin, rientäisi oikopäätä viettämään kihlajaisia Washingtoniin.
Hän ei palvelijoilleen puhunut itse asiasta mitään. MuttaHill-nimiseltä miespalvelijaltaan, joka oli asunut monta vuottaWashingtonissa, kysyi hän illallispöydässä:
— Tunnetteko te jotain Mc Deania Washingtonissa?
— Kyllä, vastasi Hill. — Olen jonkun ajan palvellut isäukkoa. Hänellä oli hyvin kaunis tytär nimeltä Alice. Mutta miksi Mc Deania kysytte?
— Olen vaan saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut"Titanicin" haaksirikossa.
— Sen minäkin jo tiedän. Alice on kumminkin pelastunut. Tyttö on tavattoman rikas. Hänen isänsä oli Amerikan monimiljoonamiehiä. Kyllä sellainen tyttö sulhasia saa.
Väinö Saarela oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka olisi mahdollista, että hänen Toivo-veljensä, joka oli rutiköyhä, menisi naimisiin miljoonamiehen tyttären kanssa?
— Eikö Washingtonissa ole muita Mc Dean-nimisiä, kysyi Väinö SaarelaHiililtä.
— Ei minun tietääkseni.
Tuhannen dollarin rahaosotus sai Väinö Saarelan puolittain myöntämään, että kyseessä olisi todellakin miljoonamies Mc Deanin tytär. Mutta kuinka sellainen yhtymys olisi mahdollista? Ja kuitenkin täytyi hänen taas myöntää se mahdolliseksi, koska ei hänen Toivo-veljensä mitenkään voisi omasta pussistaan lähettää 1,000 dollaria.
Väinö Saarela lähti pankkiin rahaa noutamaan toivossa ettäWashingtonissa asiat selviytyisivät. Sittenpähän nähdään.
Kun Väinö Saarela oli jonkun ajan matkustanut, tuli eräältä asemalta vaunuun kaksi nuorta naista, joista toisen silmät olivat punaiset itkusta, kuten näytti. Naiset puhuivat keskenään englanninkieltä.
— Rohkase itsesi, Mary, ja toivo parasta, lohdutti toinen toveriaan.
— Hyvä olisi niin tehdä, kun voisi, huokasi Mary. — Mutta minä pelkään, että Alice on hukkunut vanhempiensa mukana. Ajattele, kuinka suuri isku tuo kuolema olisi minulle. Olen tuntenut Alicen lapsesta asti ja monet vuodet leikkinyt hänen kanssaan.
— Mutta sinä vaivaat itseäsi ennen aikaasi. Ei kaikista pelastuneista vielä ole julaistu tilastoa.
— Etkö sinä sitten ole saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut, kysyi Mary.
— En, vastasi hänen toverinsa Annie.
— Siinä se erotus on, sanoi Mary. — Mc Deanin perhe on hukkunut. En ole vielä saanut tietää, että Alice olisi pelastunut.
Mary purskahti valtaavaan itkuun.
— Anteeksi, että puutun keskusteluunne, kuului samassa miehen ääni naisten selän takaa.
Mary kääntyi heti katsomaan ja hänen kasvoissaan oli kysyvä ilme.
— Tiedättekö te, herra, sitten jotakin siitä asiasta, josta me puhuimme, kysäsi hän.
— Onneksi tiedän.
— Kuinka? Mitä te tiedätte?
— Tiedän, ettei neiti Alice Mc Dean ole hukkunut vanhempiensa mukana, vaan että hän on nyt elävänä ja terveenä Washingtonissa.
Mary nousi paikaltaan, tarttui Väinö Saarelan käteen ja sanoi:
— Jumalalle olkoon kiitos, jos niin olisi laita! Mutta mistä te tiedätte — — — Tunnetteko neiti Mc Deanin?
— En tunne, mutta — — —
— Kuinka te sitten tiedätte asian?
— Veljeni kautta tiedän — — —
— Tiedättekö sitten aivan varmaan, että neiti Mc Dean on pelastunut?
— Yhtä varmasti kuin me istumme tällä penkillä. Mutta koska olette neiti Mc Deanin lapsuudentuttava, niin pyydän kysyä, ettekö ole saanut häneltä kutsua Washingtoniin, jossa hän näinä päivinä viettää elämänsä merkkipäivää?
— En ole mitään kutsua saanut. Olen ollut jo yli 10 vuotta poissaWashingtonista. Alice ei tiedä, missä asun.
— Ai, se muuttaa asian. Muuten tietysti olisitte saanut kutsun.
— Mihin tilaisuuteen?
— Neiti Mc Dean viettää huomisiltana kihlajaisiaan ja viikon kuluttua häitään.
— Tunnetteko sitten sulhasen, koska ette tunne neitiä itseään?
— Kyllä. Minä matkustan juuri Washingtoniin ollakseni läsnä juhlatilaisuuksissa.
— Mikä on Alicen sulhasen nimi?
— Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani Alicen puheille, koska kerran matkustatte Washingtoniin. Siellä saatte tietää.
— Te, herra, tulitte kuin Jumalan lähettämänä. Alice ottaa tietysti minut riemulla vastaan, vaikka ei hän ole tietänyt lähettää minulle kutsua. Alice on siis kihloissa ja aikoo viettää häitään. Niin, tarvitseehan hän nyt elämänkumppanin suuressa surussaan. Hänen sulhasensa on tietysti joku pankkiiri tai eurooppalainen aatelismies.
— Ei kumpaakaan, sanoi Väinö Saarela nauraen.
— Te, herra, saatatte minut uteliaaksi.
— Uteliaisuutenne tulee täydellisesti tyydytetyksi, kun tulette minun seurassani neiti Alice Mc Deanin luo.
— Kiitoksia, herra, kiitoksia! Minä uskon teitä.
Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.
Kun maailma oli tullut tuntemaan "Titanicin" kauhean perikadon koko sen laajuudessa, ja miten laivan soittokunta sekä koneenkäyttäjämiehistö viimeiseen asti täytti velvollisuutensa, syntyi voimakas liike noitten sankarien omaisten auttamiseksi aineellisilla varoilla. Pantiin toimeen konsertteja, joista kertyneet tulot jaettaisiin hätääkärsiville, noitten velvollisuuksilleen uskollisina pysyneitten omaisille. Kuolonvirsi, jota soittokunta kaiutti laivan painuessa Atlannin mustaan syvyyteen, toistettiin monissa kirkoissa ja käännettiin kaikkien kansojen kielille.
Sankarillisia olivat todella konehuoneessa työskentelevät miehet. He näkivät laivan välttämättömän perikadon selvemmin kuin kansilla olijat. He näkivät jäisen meriveden koskena tulvivan konehuoneeseen, mutta siitä huolimatta olivat he toimessaan hoitaakseen edes niitä koneita, joitten käynnissä olosta pumppujen toiminta ja sähkövalastus riippuivat. Jos pumput eivät olisi työskennelleet, olisi laiva uponnut niin pian, että montakaan pelastusvenettä ei olisi ehditty laskea vesille. Haavottuneina ja kuuman höyryn korventamina seisoivat konemiehet toimessaan. Vielä sittenkin kun laiva oli noussut peräpuoli ylöspäin pystyyn, kammottavana, 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti, samassa painuen keula edellä syvyyteen, vielä sittenkin loistivat tulet lukemattomista ikkunoista todistuksena siitä, että kuolemaan vihityt konemiehet tuolla alhaalla olivat toimessaan. Kunnia ja kiitos näille sankareille! Heille ovat kaikki "Titanicin" perikadosta pelastuneet ikuisen kiitollisuuden velassa.
"Titanicin" säännölliseen konepäällystöön kuului 34 miestä. Lämmittäjät ja hiilimiehet näihin lisättyinä nousi koko konemiehistö noin 290 henkeen. Yksikään koneenkäyttäjä ei pelastunut. Ainoastaan muutamia lämmittäjiä pelastui.
Kaksi kolmannesta koko konemiehistöstä oli työstä vapaana yhteentörmäyksen tapahtuessa. Näillä miehillä olisi ollut pelastuksentoivoa, mutta he olivat ankarien sääntöjen alaiset. Merilaki näet määrää, että vapaina olevien miesten on vahingon tapahtuessa mentävä paikoilleen. Näitten "Titanicin" konemiesten paikka oli 122 jalan syvyydessä laivankannen alapuolella. Jos eivät miehet tuolla alhaalla olisi olleet toimessa, eivät sähkötulet olisi palaneet. Jos laivalla olisi vallinnut pilkkopimeys, olisi syntynyt sanoin kuvaamaton pakokauhu, ja ihmishenkien hukka olisi ollut vielä suurempi kuin se oli.
Kaksikin tuntia on jo ikuisuus sellaisissa oloissa, mitkä vallitsivat ennen "Titanicin" uppoamista. 10 minuuttia sen jälkeen kun jää puhkasi laivan kyljen, tiesivät nämä miehet olevansa kuolemaan vihittyjä. Ja kuitenkin jaksoivat he uskollisina pysyä toimessaan!
Rakkaus elämään ja kotona olevaan perheeseen oli näilläkin miehillä suuri, mutta velvollisuus vaati heitä viime silmänräpäykseen asti täyttämään tehtävänsä.
Onnettomuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan edelleen. Linjan johtajan Bruce Ismayn niskoille lankeaa ainakin syy siihen nähden, että hän pisti varotussähkösanomat taskuunsa eikä ollut niistä millänsäkään.
Yhtenä syyllisenä on Lontoon "Board of Trade". Se ei ole pitänyt vaatimuksiaan laivojen yhä lisääntyvän tonniluvun tasalla, joka on tapahtunut viimeisten 18 vuoden kuluessa. Osasto 427 vuonna 1894 annetussa asetuksessa, minkä alle "Titanic"-laivakin kuului, säätää, ettei pelastusveneitä tarvitse olla mukana enempää kuin 962 hengelle, vaikka laiva sai kulettaa 3,000 henkeä, matkustajat ja henkilökunta yhteenlaskettuina.
Konetieteelliseltä kannalta on "Titanicin" onnettomuuden suurin epäjohdonmukaisuus siinä, että laiva upposi, vaikka sen koneistossa oli 40-tuhatta hevosvoimaa. Tämä voima olisi hyvin riittänyt pysyttämään laivan vedenpinnalla, kunnes kaikki ihmiset olisi pelastettu, jos olisi ollut tarpeeksi pelastusveneitä.
"Titanicin" hukkuneet konemiehet vaikuttivat oman henkensä uhraamisella kaikkein enimmin 705 hengen pelastukseen. Kunnia ja rauha heille samoin kuin pelastustyössä hukkuneille kansimiehille ja kapteeni Smithille, joka viimeiseen saakka seisoi komentosillalla!
* * * * *
Alicen ja Saarelan kihlaus vietettiin määrättynä päivänä Washingtonissa. Vieraita ei kutsuttu paljon, koska maassa oli yleisen surun aika "Titanicin" onnettomuuden tähden. Saarelan veli oli ehtinyt kihlaustilaisuuteen. Täällä sai hän nyt tietää, että hänen veljensä morsian todellakin oli sen monimiljoonamiehen tytär.
Juhlan loputtua pyysi Alice Väinö Saarelan, Laurilan ja Vieremän jäämään vielä viikonpäiviksi Washingtoniin, jotta saisivat myös olla häissäkin. Kaikki kolme hyvillä mielin suostuivatkin jäämään. Häät vietettiin yhtä "hiljaiset" kuin kihlauskin. Vieraita oli satakunta.
Häitten loputtua valmistuivat Väinö Saarela, Laurila ja Vieremä lähtemään pois. Vieremällä oli toimensa Filadelfiassa, mutta Laurilalla ei ollut mitään tietoa, mihin menisi ja mihin toimeen ryhtyisi. Hän ei vielä voinut aavistaakaan, mikä iloinen yllätys häntä odottaisi rouva Saarelan puolelta.
Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, kutsui Alice miehensä, tämän veljen, Laurilan ja Vieremän eri huoneeseen ja piti heille pienen eroojaispuheen.
— Rakkaat ystävät, alkoi hän. — Kohtalon ja kaitselmuksen käsi on temmannut pois rakkaat vanhempani muitten hukkuneitten mukana. Mutta sama kaitselmuksen käsi on antanut minulle sijaan jotakin. Olen tuossa surmanlaivassa tavannut nykyisen rakkaan puolisoni ja teidät, veli Laurila ja Vieremä. Te, Väinö Saarela, Onni Laurila ja Niilo Vieremä olette lähinnä rakasta puolisoani aina minun mielessäni. Me toivomme saavamme vielä ottaa teidät vastaan kodissamme tervetulleina vieraina.
Nyt alkoi Alice puhua Laurilalle erikseen.
— Veli Laurila, sanoi hän. — Olen rakkaalta puolisoltani kuullut, että teillä on odottava ja ikävöivä morsian synnyinmaassanne. Ettekö haluaisi palata Suomeen tekemään hänestä onnellisen puolisonne?
— Kyllä, aivan mielelläni, vastasi Laurila — mutta —
— Minä ymmärrän, sanoi Alice. — Kehotan teitä siis palaamaan morsiamenne luo. Voitte sitten yhdessä, onnellisena avioparina tulla meitä tervehtimään tänne Amerikkaan. Pääasia on, että morsiamenne pian saa teidät luokseen.
Eronhetken tultua ojensi Alice Väinö Saarelalle, Laurilalle jaVieremälle kullekin suletun kirjeen, sanoen:
— Ottakaa vastaan tämän kirjeen sisällys meidän elämämme onnellisimman päivän muistona. Jos te täältä lähdettyänne näette aineellista hätää ja kurjuutta ympärillänne, niin olkaa hyvät ja ilmottakaa minulle enimmin kärsivien nimet ja osotteet. Etupäässä tahtoisin saada "Titanicin" onnettomuudessa puolisonsa menettäneitten, puutteessa olevien leskiparkojen nimet ja osotteet tietooni. Minä pyydän, että te, veljet, kukin paikkakunnallanne keräätte näistä tilastoa ja lähetätte minulle. Lupaatteko niin tehdä, rakkaat veljet?
— Sydämen halulla, vastasivat kaikki kolme.
— Kiitos tästä lupauksestanne! Jumala teitä siunatkoon!
Väinö Saarela ja Vieremä lähtivät ennenkuin Laurila, sillä heillä oli kiire toimiinsa. Vasta hotellissa, jossa he levähtivät muutaman tunnin ennen junan lähtöä, avasivat he kirjeen. Väinö Saarela löysi kirjeenkuoresta 10 tuhannen dollarin seteliä. Vieremän osalle tuli sama summa.
Laurila, jolla ei ollut niin kiirettä, avasi kirjeen jo hääpaikalla eräässä sivuhuoneessa. Siinä oli 100-tuhannen dollarin pankkiosotus sekä kirjelippu, jossa luettiin: "Tehkää morsiamenne Tyyne Perälä onnelliseksi. Etsikää kurjia ja onnettomia ja auttakaa heitä. Toivomme pian saavamme teidät vaimonne kanssa vieraiksemme."
Laurilan päätös oli valmis. Hän päätti palata takaisin Suomeen täyttämään sitä tehtävää, minkä rouva Saarela oli hänelle uskonut. Rakkaat jäähyväiset sanottuaan meni hän ensin pankkiin nostamaan rahat. Mihin hän käyttäisi tällaisen suuren omaisuuden, yli puoli miljoonaa markkaa? Hyväntekeväisyystarkotuksiin. Niinhän oli lahjottaja toivonut. Laurila päätti uskollisesti toteuttaa tämän toivomuksen ja pitää sen pyhänä.
Washingtonista lähetti Laurila Tyynelle sähkösanoman. Kun posti toi sen Laurilaan, ja kun Ilmi vei sen Perälän Tyynen käteen, pelästyi tämä ensin, luullen saavansa tietää, että Onni oli hukkunut "Titanicin" haaksirikossa. Mutta Ilmi lohdutti häntä, sanoen:
— Eihän Onni ole hukkunut. Katsos, hänen nimensä on sähkösanoman alla.Mutta luehan nyt, mitä Onni tietää kertoa.
Tyyne luki:
Rakas morsiameni! Minä lähden jo ylihuomenna Suomeen, tekemään sinut niin onnelliseksi kuin voin. Olen ollut haaksirikossa, mutta pelastunut. Kaitselmus on antanut minulle suuren määrän aineellisia varoja. Odota minua Perälään noin kolmen viikon kuluttua.
Onni.
— Kaikkivaltiaalle kiitos, että Onni on pelastunut, huudahti Tyyne.
— Mutta mistä Onni on voinut saada "suuren määrän aineellisia varoja", kuten hän sähkösanomassa mainitsee, huomautti Ilmi.
— Sittenpä saadaan kuulla, kun Onni tulee kotia, vastasi Tyyne.
— Nyt saa Onni-parka maksaa velkansakin, iloitsi Ilmi.
— Sinut ja Arvo on jo kuulutettu avioliittoon. Lykätkää häittenvietto niin kauaksi, että minä ja Onni saamme samalla kerralla viettää häämme, pyysi Tyyne.
— Minä puhun asiasta Arvolle, sanoi Ilmi. — Tietysti hän suostuu lykkäykseen, kun saa tietää, että Onni on kotimatkalla.
* * * * *
Viikko on kulunut Alice Mc Deanin ja Toivo Saarelan hääpäivästä. Halifaxin laivalaiturilla seisoo satoja surupukuisia ihmisiä odottamassa "Mackay Bennett"-laivaa, joka tuo "Titanicin" haaksirikkopaikalta kokoamiaan ruumiita haudattavaksi kaupungin hautausmaahan. Kun laiva laski laituriin, astui odottajajoukko kannelle. Siellä makaa 190 ruumista riveissä. Vastaanottajat tarkastavat vainajien kasvoja. Moni etsii omaisiaan, mutta turhaan. Kaikki kuolleet ovat tuntemattomia.
"Mackay Bennettin" kannelle oli nostettu kaikkiaan 306 ruumista, mutta koska 116 ruumista oli pahassa mätänemistilassa, oli ne haudattu mereen, tavallisilla juhlamenoilla.
Muitten ruumiitten tarkastajien joukossa nähdään nuori, surupukuun puettu pari hiljaa liikkuvan laivankannella. Etsijät ovat Alice ja Saarela. Alice etsii ruumisten joukosta isäänsä ja äitiään, mutta heitä ei ole. He ovat jääneet valtameren hautaan.
— Tunnetko, rakkaani, noita kasvoja, kuiskaa Saarela vaimonsa korvaan.
— En, rakkaani, vastaa Alice.
— Minä tunnen, vastaa Saarela.
— Kenelle ovat nämä viisaannäköiset kasvonpiirteet kuuluneet? Niistä säteilee vieläkin jumalallinen rauha ja tyyneys. Ne ikäänkuin siunaavat näitä toisia vainajia.
— Tämä mies piti valtaavan lohdutuspuheen hukkuville. Sinä, rakkaani, olit pelastusveneessä jo poistunut laivan läheisyydestä etkä sitä kuullut, sanoi Saarela.
— Mikä hänen nimensä oli, kysyy Alice.
— En tiedä hänen sukunimestään. Kalle arvattavasti oli hänen etunimensä, koskapa häntä kutsuttiin "Jumalankieltäjä-Kalleksi", selittää Saarela.
— Sellainenko mies olisi ollut jumalankieltäjä, huokasee Alice. —Kuinka hänelle on voitu antaa tuollainen lisänimi?
— Taitamattomat ihmiset, jotka eivät ole hänen elämänviisauttaan käsittäneet, ovat sen hänelle antaneet. Ja sen nimen hän itsekin omisti.
— Uskaltaisinko ottaa tuon paperilipun, jonka reuna pistää esiin vainajan taskusta, kysyy Alice.
— Minä luulen, että sen saa ottaa, erittäinkin koska vainaja on minun maamieheni, sanoo Saarela.
Alice ottaa varovasti lipun, avaa sen ja lukee:
May God bless you for your comforting and fascinating sermonon board the "Titanic". We shall meet in the spiritual world.
Yours,Justin Mc Dean.
(Jumala siunatkoon teitä lohduttavasta ja mielenkiintoisestapuheestanne "Titanicin" kannella. Me tapaamme toisemmehenkimaailmassa.
TeidänJustin Mc Dean.)
Pitkään aikaan ei Alice saanut sanaa suustaan. — Viimeinen muisto rakkaalta isältäni, puhkesi hän viimein sanoiksi. — Tämä siunattu mies on siis lohduttanut häntäkin kuolonhädässä. Minä menen pyytämään kapteenilta lupaa saada pitää tämän lipun ikuisena muistonani, sanoi Alice.
Nuori pari meni kapteenin puheille. Alice selitti hänelle asiansa ja näytti paperilipun.
Mielihyvällä antoi kapteeni pyydetyn luvan.
Surusaatto kulki Halifaxin katuja hautuumaalle. Kun ruumiit oli laskettu hautaan ja liikuttavat hautauspuheet pidetty, polvistuivat Alice ja Saarela sen hautakummun viereen, jonka alla muitten mukana lepäsivät "Jumalankieltäjä-Kallen" maalliset jätteet.
Alice ja Saarela pitivät lyhyen rukouksen. Sen jälkeen istutti Alice suuren, elävän kukan kummulle ja lausui:
— Lepää rauhassa, sinä siunattu hyväntekijä, isävainajani ja muitten haaksirikossa hukkuneitten lohduttaja!
Alice ja Saarela eivät tahtoneet lähteä rikkaitten tavalliselle häämatkalle. Halifaxin hautausmaa oli heistä se paikka, johon he tahtoivat tehdä häämatkansa.
* * * * *
Kuusi viikkoa on kulunut "Titanicin" haaksirikon päivästä. Eräänä iltana, toukokuun loppupäivinä ajaa Onni Laurila kotitalonsa pihalle. Perälän Tyyne ja hänen veljensä Arvo seisovat pihalla. Onnin vanha isä rientää ulos poikaansa vastaan ottamaan, sulkien hänet syliinsä.
— Tervetuloa, rakas lapseni, takaisin isäsi majoihin ja synnyinmaahasi, niin monien koettelemusten jälkeen, sanoo isä liikutettuna.
Tyyne syleilee Onnia. — Terve, terve, rakkaani, huudahtaa hän. — Nyt koittavat minulle onnen päivät, kun sain sinut takaisin.
— Ja minulle, kun pääsin sinun luoksesi.
Ilmi syleilee veljeään ja huomauttaa, että hänet ja Perälän Arvo on jo kuulutettu avioliittoon.
— Huomenna menen minä Tyynen kanssa samalle asialle pappilaan, vastaaOnni hymyillen. — Vietetään kahdet iloiset häät samalla kerralla.
Kun jälleennäkemisen ensi huumaus oli mennyt ohi, meni Onni Arvon kanssa kahden kesken kävelylle sille samalle harjulle, jolla hän istui tehdessään Amerikkaan matkustus-päätöksensä.
Ystävykset istuivat kivelle. Onni otti lompakon povitaskustaan ja antoi sieltä tulevalle lankomiehelleen 10 ihka uutta 500 markan seteliä, sanoen:
— Ole hyvä ja ota nämä häävalmistuksiisi ja muihin tarpeihisi.
— Hyvä Jumala, sanoi Arvo kyynelsilmin. — Mistä sinä olet saanut näin paljon rahaa? Ethän ehtinyt Amerikassa mitään ansaitsemaan.
Onni kertoi hänelle Saarelasta ja Alicesta sekä selitti, keneltä oli rahat saanut.
— Meidän kesken sanottu, minulla on puoli miljoonaa markkaa, sanoiOnni. — Minä tiedän, että sinä olet uskollinen ja vilpitön ystäväni,jolle voin uskoa kaikki asiani yhtä hyvin kuin morsiamelleni,Tyyne-sisarellesi.
Arvo tarttui Onnin käteen ja sanoi:
— Niin, rakas veli, se minä olen. — Mutta sano minulle, miten aiot tuon suuren rahamäärän käyttää?
— Lahjottajan toivomuksen mukaan hyväntekeväisyystarkotuksiin. Minä annan puutetta kärsiville apua. Aikomukseni on perustaa tähän kylään kansakoulu, jossa oppilaille annetaan täysihoito ja kirjat vapaasti. Minä kustannan koulun ja maksan opettajien palkat. Itse aion olla yhtenä opettajana. Sitten aion perustaa köyhäinkodin, jolla ei ole mitään tekemistä kuntamme vaivaistalon kanssa. Tässä kodissa kohdellaan sen asukkaita veljinä ja sisarina. Jo ensi kesänä täytyy näitten laitosten olla valmiina, sillä silloin tulevat rouva ja herra Saarela meille vierailemaan.
— Se olisi jotakin suuremmoista, huudahti Arvo.
— Sitten minä annan rahalahjoja torppareille ja mäkitupalaisille, jotka haluavat päästä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Maanviljelystä on kaikin tavoin edistettävä. Vielä perustan meidän taloon lainakirjaston, johon hankin uudenaikaista kirjallisuutta, etupäässä kansantaloudellista ja viisaustieteellistä.
Seuraavan päivän iltana tulivat Laurilan lähimmät naapurit, saatuaan kuulla Onni-maisterin palanneen Amerikasta, kyselemään häneltä asioita. He tahtoivat Laurilan omasta suusta kuulla "Titanicin" kauhean haaksirikon yksityiskohdat. Laurila katsoi parhaaksi pitää tiedonhaluisille oikein muodollisen esitelmän kokemuksistaan. Kun hän kertoi, miten hänen kahden toverinsa kanssa oli onnistunut tehdä kahdesta lankusta lautan ja miten kaksi heistä oli hieronut ja piessyt kolmatta, jotta olisivat pysyneet hengissä likomärät, jäisessä vedessä kastuneet vaatteet yllä, ravistelivat miehet päätään. Kun hän kertoi jo mainitun, jäälautalla olevan saksalaisen naisen ja tämän kahden vähäisen lapsen kohtalosta, pyrskähtivät naiset valtaavaan itkuun.
Esitelmän päätyttyä antautui Laurila yksityiseen keskusteluun kuulijainsa kanssa, jotka hän tunsi kaikki. Monen mökkiläisen ja mäkitupalaisen käteen pisti hän setelirahan. Nämä olivat sanattomina hämmästyksestä. Pian alkoikin paikkakunnalla liikkua sellaisia puheita, että Laurilan maisteri oli tavalla tai toisella saanut suuren omaisuuden Amerikassa. "Juoru-Liisa" levitti sellaistakin huhua, että Laurila olisi laivan haaksirikossa "pitänyt puoliaan". Tuota puhetta ei kukaan sentään uskonut, sillä paikkakuntalaiset tiesivät Laurilan maisterin perin rehelliseksi ihmiseksi. Hänen omaisuutensa täytyi johtua muista lähteistä. Niinpä arvelivat jotkut, että Laurila oli haaksirikkoisten pelastuksessa osottamasta urhollisuudestaan saanut rikkailta "hyvät juomarahat".
Seuraavana sunnuntaina kuulutusten aikana kuului seurakunnan kirkossa, erittäinkin naisten penkeissä kuisketta ja supatusta. Korvat hörössä kuunteli seurakunta, kun pappi luki: "Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan ensimäinen kerta sulhanen, nuorimies, filosofian maisteri Onni Laurila ja morsian, torpparintytär neitsyt Tyyne Perälä."
Kirkkomäellä ja kotimatkalla pitivät naiset äänekästä puhetta asiasta.Vaikka Tyyne olikin siivo ja järkevä tyttö, pitivät muutamat häntäLaurilan vaimoksi "sopimattomana". Erittäinkin Ahonperän emäntä oliihan haltioissaan ja kiukusta pakahtumaisillaan.
— Meidän Anni on kauniimpi ja hänellä on omaisuutta, sanoi emäntä "Juoru-Liisalle", jonka matkalla oli ottanut rattailleen. — Anni olisi kaikin puolin sopiva Laurilan Onnille. — Tuo Perälän tyttöretale ei ole käynyt muuta kouluakaan kuin kansakoulun, kun meidän Anni sitävastoin on käynyt kolme luokkaa kaupungin tyttökouluakin.
— Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". — Ei se Tyyne Onnin vaimoksi kelpaa. Kyllä Onni nyt lyö sormensa saveen, kun sellaisen naisen ottaa.
— Hyi sellaista naimiskauppaa, huudahti Ahonperän emäntä ja sylkäsi.
— Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". — Ja se Onni kuuluu saaneenAmerikasta niin paljon rahaakin. Voi, voi, tätä maailmaa. Mitä maksatteminulle, hyvä emäntä, jos laitan Tyynen ja Onnin välit pahoiksi?Juoru-Liisa katsoi tutkivasti Ahonperän emännän silmiin.
— Saat Kaunikin, meidän parhaan lehmän ja vielä viisi kiloa villoja.
— Hyvä! Kyllä minä toimin niin, ettei Tyynestä ja Onnista koskaan paria tule. Mutta pidetään asia tarkasti salassa, koska minä asun Laurilan maalla. Voisivat vielä ajaa minut pois mökistä.
— Salassa tietysti, vakuutti Ahonperän emäntä. — Mutta jos et sinä voi pahentaa Tyynen ja Onnin välejä määrätyn ajan kuluessa, niin minä annan sinut ilmi. Pane siis parastasi.
— Hyvä emäntä, änkyttti "Juoru-Liisa". — Kuinka — millä — tavalla — te minut — ilmi — annatte?
— Sanon Laurilan Onnille, että sinä olet koettanut pahentaa nuorten välit. Saat nähdä, mitä siitä seuraa. Isäntä ajaa sinut pois mökistä.
— Kyllä minä luulen onnistuvani, sanoi "Juoru-Liisa".
Kahden päivän kuluttua ilmestyi "Juoru-Liisa" Laurilaan ja pyysi kahdenkesken puhutella maisteria.
— Tulkaa tänne isän kamariin, sanoi Onni. — Isä on mennyt niitylle.Olkaa hyvä ja istukaa.
— Kiitoksia, sanoi "Juoru-Liisa". — Minulla olisi sellaista asiaa, että — tuota — Perälän Tyyne — on maisterin Amerikassa ollessa ollut väleissä — Suokorven Antin kanssa. Anteeksi! Se taitaa — niin se kai voi olla vähän paha asia, mutta —
— Puhukaa loppuun asti, kehotti Onni.
— Niin, eihän minulla muuta sanottavaa olekaan.
— No minkälaisissa väleissä olisi Tyyne ollut Antin kanssa, kysyi Onni nauraen.
— He — tuota — ovat — vähän seurustelleet — tuota — keskenään.
— Mitä sitten? Ovathan he minun kotona ollessanikin seurustelleet keskenään, kuten lapsuustuttavat ainakin.
— Niin, mutta —
— Mitä?
— Tuota — että he olisivat olleet oikein — tuttavallisia — toisilleen.
— Joutavia, hyvä Liisa! Mikä teillä on oikein tarkotuksena?
— Minä vaan —
— Menkää rauhaan! Te olette jo vanha ihminen ja ikänne elänyt köyhyydessä ja puutteessa. Mitä te luulette hyötyvänne sellaisesta turhasta juoruilemisesta? Lakatkaa kokonaan siitä, rakas Liisa.
"Juoru-Liisa" pillahti itkemään.
— Niin — köyhyys — minut — pakotti — voi, voi — tälle matkalle.
— Onko joku sitten luvannut teille palkan tällaisesta juoruilemisesta?
— Voi hyvä maisteri —
— Mitä?
— Ahonperän emäntä —
— Mitä hänestä?
— Hän lupasi minulle Kaunikki-lehmänsä ja viisi kiloa villoja.
— Mistä hyvästä?
— Voi hyvä maisteri!
— Puhukaa!
— Siitä työstä, että pahentaisin Tyynen ja teidän välit.
— Mitä hyötyä hänellä siitä olisi?
— Hän tahtoisi antaa Annin vaimoksenne.
Laurilalta pääsi makea nauru. Hän otti lompakkonsa ja antoi sieltä kaksi sadan markan seteliä Liisalle, sanoen:
— Menkää nyt rauhassa kotiinne. Kun tapaatte Ahonperän emännän, niin sanokaa, ettei teidän onnistunut pahentaa meidän välejämme.
— Te olette liian hyvä, rakas maisteri, änkytti Liisa. — Kiitoksia! Tuhannet kiitokset! Herra teidät palkitkoon! Minä aioin tehdä teille pahaa, ja te palkitsitte minut hyvyydellä. Anteeksi!
— Ei mitään. Se ei ollut mikään paha työ. Te arvasitte itsekin, etten minä sellaisista puheista mitään välitä. Menkää rauhaan! Kun hätä alkaa teitä taas ahdistaa, niin tulkaa tänne.
— Jumala teitä ja Tyyneä siunatkoon, huokasi Liisa ja poistui kyynelet silmissä.
Kun Onni ja Tyyne oli kolmannen kerran kuulutettu ja häitä alettiin jo valmistaa, tuli Ahonperän emäntä Laurilaan. Isäukko oli nytkin poissa, ja Onni kutsui emännän kamariin.
Emäntä vakuutti kuulleensa, että "Juoru-Liisa" oli luvannut pahentaaTyynen ja Onnin välit.
— Vai niin, sanoi Onni nauraen.
— Mutta Liisa asuu teidän maallanne —
— Niin asuu.
— Mutta sellainen juorupytty on sopimaton asumaan teidän maallanne.
— Ei ensinkään. Hänellä tietysti on syynsä tehdä niinkuin tekee. Ei meidän maallamme asujan sitä paitsi tarvitse olla meille mieliksi.