The Project Gutenberg eBook ofTitanicin perikatoThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Titanicin perikatoAuthor: Edvin CalamniusRelease date: September 14, 2018 [eBook #57901]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TITANICIN PERIKATO ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Titanicin perikatoAuthor: Edvin CalamniusRelease date: September 14, 2018 [eBook #57901]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Titanicin perikato
Author: Edvin Calamnius
Author: Edvin Calamnius
Release date: September 14, 2018 [eBook #57901]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TITANICIN PERIKATO ***
Produced by Tapio Riikonen
Romantillinen kuvaus "Titanic"-laivan haaksirikosta yöllä vasten 15 päivää huhtikuuta 1912
Pelastuneitten kertomusten ja muitten luotettavien lähteitten perusteella laatinut
Esko Waltala [Edvin Calamnius]
Helsingissä, Kirjakustantamo Into, 1912.
I. Matkustuskuume.II. Matkalla Englantiin.III. Lumoava kovanonnen tuoja.IV. Ennätysmatka.V. Näkymättömiä yhdyssiteitä.VI. Tuhonsaattaja.VII. Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.VIII. Kauhea sekasorto.Titanicin kuolinhymi nuotteineen.IX. Elämä pelastusveneissä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.X. Pelastus tulee.XI. Paremmat ihmisyystunteet.XII. Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.Titanicin haaksirikossa olleet suomalaiset.
Matkustuskuume.
Kevät teki tuloaan Suomeenkin. Päivä päivältä nousi aurinko yhä korkeammalle. Yhä lämpimämmin nuoleskelivat sen säteet sitä metsän peittämää vuorenharjannetta, jonka juurella Onni Laurilan lapsuudenkoti sijaitsi.
Harjanteen kummallakin puolella lirisivät jo pienet purot, hajottaen sisällyksensä sinne tänne laaksoon Laurilan talon ympärillä. Taloa läheisillä pelloilla alkoi lumivaippa jo tulla raskaaksi ja märäksi. Pellonojistakin kuului jo hiljaista lorinaa, kun vesi jään alatse pyrki läheistä järveä kohti. Itse järvenkin jää oli jo hyvin haparaa; siellä täällä pilkisti sula vesi esiin, ikäänkuin tervehtien kevätauringon ystävällisiä säteitä.
Sydänpäivällä alkoi harjanteen itäosasta lähtevä pieni Vuolukoski pitää ennestään tuttua kohinaansa, jota Onni lapsena oli niin ihaillut. Jäänlohkare toisensa jälkeen syöksyi siitä alas.
Tuli aikainen kevät harvinaisen kovan talven jälkeen. Ympäri koko Suomenniemen kävivät sen uutta elämää luovan vaikutuksen merkit yhä näkyvimmiksi. Muuttolinnut palasivat etelän maista, routa suli maasta ja puut kävivät hiirenkorvalle. Kevät, tuo ihmeellinen Pohjolan kevät, oli taas tullut…
On ilta. Aurinko tekee laskuaan. Punertavana ja hohtavan säteilevänä valoi se kultaavaa loistoaan järven takana olevan mahtavan petäjikön latvojen lomitse ja kuvasi järven pintaan ihmeellisen kauniita väriloistojaan. Taivaan ollessa idässä teräksensininen, vaihteli siinä taivaankaaren kaikki värit, kunnes ne viimein läntisellä taivaanrannalla olivat ikäänkuin yhtenä tulimerenä. Kun tuo hehkuva tulipallo viimein katosi harjanteen taakse, muuttuivat nuo loistavat värit vähitellen hämäriksi. Ja iltahämyn jälkeen tuli yö, varhainen ihmeellinen kevätyö, täynnä haavelua elämästä ja onnesta, tuon lyhyen ja kaiholla odotetun kesän herttaisesta tulosta…
Eräänä tuollaisena iltana nousi Onni Laurila harjanteen korkeimmalle huipulle katselemaan keväisen ilta-auringon laskua. Hän näytti vaipuneen tulevaisuusmietiskelyihinsä. Jotakin uutta ja outoa liikkui hänen sielussaan. Hetkisen mietiskeltyään nousi hän ylös, ojensihe suoraksi ja sanoi:
— Se on päätetty. Vielä tänä iltana ilmotan isävanhukselle päätökseni. Minä lähden pitkälle matkalle. Tahdon nähdä Atlannin ja sen takana olevat maat. Tässä talossa ei minua enää tarvita. Olen ilmankin jo kauan ollut sen rasituksena. Veljeni katsovat minua karsain silmin, eikä isäkään näy minusta enää suuresti pitävän, koska en äitivainajani toiveita täyttäen ruvennut papiksi. Siinä toivossahan vanhempani ovat minua kouluttaneet. Janne, Kalle ja Antti ovat rotevia miehiä; he tulevat mainiosti toimeen ilman minua, jota he tämän tästä nimittävät tyhjäntoimittajaksi ja haaveilijaksi, kun olen kulettanut aikani koulunpenkillä. Sisareni Anna ja Ilmi hoitavat minun lähdettyäni talon askareet niinkuin ennenkin. Hekin pitävät minua naismaisena. Pois minä lähden, ensin Amerikkaan ja sitten —. Samantekevä, mihin siellä menen, jos en löydä onnea.
Onni lakkasi yksinpuhelustaan. Linnut visertelivät puitten oksilla. Nekin tuntuivat sanovan hänelle jäähyväisiä. Olivathan ne jo niin monta vuotta häntä katselleet. Takavuosina olivat ne nähneet hänet laaksoissa ja niityillä hakevan kukkia, joita hän tarvitsi koulussa.
Oli jo myöhäinen kun Onni palasi kotiinsa. Suoraa päätä meni hän isän kamariin. Vanhus loikoi jo sängyssä, kuitenkin vielä riisuutumatta.
— Missä sinä, Onni, näin myöhäiseen olet ollut? Kaiketi taas Perälän Arvon pakinoilla. Te näytätte olevan erinomaiset ystävykset. Mitä te oikein panette kokoon? Sinä olet paljon lukenut mutta Arvo ei ole saanut muuta opetusta kuin mitä kansakoulu tarjoaa. Kuinka te oikeastaan sovitte yhteen?
— En ole tänään käynyt Perälässä, sanoi Onni. — Tuolla harjulla olen yksin istunut ja laatinut tulevaisuussuunnitelmiani.
— Niinkö, sanoi isävanhus, nousten sängynlaidalle istumaan. — Joko äitivainajasi vakavat neuvot alkavat tuntua seurattavilta? Äitisi tahtoi sinusta pappia. Samaa minäkin toivoin. Ei tämä pieni talo voi kasvattaa tyhjäntoimittajia. Sinä olet nyt maisteri, mutta viraton herra. Miksi et hae paikkaa? Mitä sinä odotat? Onhan sinulla hyvät todistukset.
— Minä olen tänä iltana tehnyt päätökseni, vastasi Onni.
— Että rupeat papiksi, sanoi isä, nousten seisomaan. Siinä tapauksessa olet kunnon lapsi, ja minä siunaan sinua.
— En sellaista päätöstä ole tehnyt, vaan —
— No minkä sitten?
— Minä lähden Amerikkaan. Siellä on vapaus antautua mille alalle haluaa ja koetella vähän kaikkea. Siellä saa pitää aatteelliset vakaumuksensa eheinä, tarvitsematta olla vainonalaisena, kuten tässä synnyinmaassani.
— Amerikkaan! Tuo vanha virsi. Mutta ei siinä maassa maisterintiedoilla pitkälle pääse. Etkös muista, miten Salon Tuomaan kävi? Kouluja hänkin oli koetellut, vaikka ei kyllä maisteriksi asti päässyt, mutta hiilikaivokseen täytyi hänen mennä. Ja minkä lopun hän siellä sai? Kuoli kaivosräjähdyksessä. Sinnekö sinäkin haluat kuolemaan?
— Amerikassa on monta muuta työalaa, isäkulta. Eivätkä hiilikaivoksissakaan sentään kaikki kuole. Muuten ei kohtaloaan pakoon pääse missään.
— Sinulla on veljiesi suhteen ollut etu saada enemmän oppia kuin mitä tavallisesti tulee meikäläisten osaksi. Miksi et käytä näitä kalliisti saatuja tietojasi lähimmäistesi, kotiseutusi ja koko kansasi hyväksi?
— Minulla on useissa asioissa omat periaatteeni, ja ne eivät sovi yhteen yleisen mielipiteen kanssa…
— Periaatteesi, keskeytti isä, joka nyt sai vauhtia puheeseensa, kun taas sai kuulla toistuvan tuon usein aina ennenkin uudistuvan "periaatteen". — Mikä periaate se on, kun oppia ja tietoa saatua tulee eteen toiminnan aika, niin silloin nuo "periaatteet" tekevät mahdottomaksi käytännöllisen toiminnan? — Maanviljelys kaipaa tarmokkaita ja järkeviä viljelijöitä, jotka sitä järkiperäisesti harjoittaisivat, ettemme tarvitsisi hyvinäkin vuosina ulkomailta tuottaa suuria määriä kaikkein tarpeellisimpia ja jokapäiväisimpiä elintarpeitamme. Ja metsänhoito! — sekin kaipaa miehiään, jatkoi isä. — Ei kelpaa asiain meno silläkään alalla. Kalliit metsät tuhlataan ajattelematta, arvelematta.
— Olette oikeassa, myönsi Onni.
— Kansamme on aivan rikkiraadeltuna. Laittomuus on saanut ylivallan. Ja sitten tuo sisäinen hajaannuksemme… Olemme tosiaankin kuin lampaat ilman paimenta.
— Niin on ikävä kylläkin, vastasi Onni. — Mutta onpa syytä sepissäkin…
— Siinäpä sitä ollaan. On syytä sysissä, jos sepissäkin, virkkoi isä. Kansa on kaikellaisten "aatteitten" ja "periaatteitten" kautta joutunut pois oikealta suunnaltaan. On opettajia jos jonkinlaisia. Eikä ihme, jos turmelus leviää. Paha on helppo oppia… Mihinkä tämä kaikki lopulta johtaa? Täytyy tosiaankin kansamme uudestaan syntyä… Ja tuon uudestaan syntymisen tulee alkaa meidän sisimmästämme, sieltä, jota ei kukaan näe, mutta jonka hedelmät kuitenkin ovat kaikkien nähtävinä. Me kaipaamme ennen kaikkea ihmisten parempia tunteita ymmärtäviä ja niitä vireille herättäviä opettajia, jotka elävällä vakaumuksellaan todistavat opetuksensa. Siinä mielessä sinuakin on koulutettu…
— Ikäväkseni kylläkin en vastaa toiveitanne siinä suhteessa, vastasiOnni.
— Vastaat tai ei, mutta en ymmärrä, minkävuoksi sinun täytyy mennä ojan yli vettä hakemaan. Onhan Ameriikka, jos mikään, kaikenlaisen keinottelun maa, jossa kaikkivoipa raha vallitsee räikeimmin kuin missään muualla. Olen kyllä itse säilynyt Amerikan kuumeelta, mutta sen sijaan olen nähnyt joukottain toisia sinne siirtyvän. Jotkut heistä ovat onnistuneet kovilla ponnistuksilla saamaan joltisiakin säästöjä. Toiset ovat epäonnistuneet, toiset saaneet surmansa tai silpoutuneet kaikellaisissa onnettomuuksissa ja palanneet raajarikkoina kotiseuduilleen. Maa täällä kotona kärsii työvoiman puutteessa. Sen sijaan tulvii tänne ulkomaalaisia, jotka poikkeuksetta saavuttavat taloudellista hyvinvointia, kuitenkaan sen paremmin tähän maahan ja kansaan kiintymättä. He ovat ja pysyvät sille vieraina.
— Siihen olemme itse suureksi osaksi syypäät, vastasi Onni. — Olemme vielä liian leväperäisiä niissä suhteissa.
— Niin olemme, ikävä kylläkin, ja se seikka voi vielä koitua turmioksemmekin, ellei siinä parannusta tapahdu. Olemme liian taipuvaisia kaikelle ulkomaalaiselle ja he taas ovat älykkäitä käyttämään heikkouttamme hyväksensä. "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin" on menettänyt merkityksensä.
— Ja mitä sinuunkin tulee — jatkoi vanhus edelleen — niin on oppisi ainoastaan tietopuolista, ja siksi ajatteletkin kaikkia asioita niin ihanteellisiksi. Mutta odotappa, kun tulet todellisuuteen. Todellisuus, se se kuitenkin on, joka näyttää mistä mies käy.
— Älä ole huolissasi isä, sanoi Onni. — Ymmärrän kyllä tuon kaiken. Mutta tuolla ulkona jonne nyt aion matkustaa, mitataan ihmisten arvoa aivan toisella mittapuulla kuin täällä. Siellä ei panna sulkuja kenenkään tarmolle ja toimintahalulle. Siellä saa kukin yrittää kykynsä mukaan, sivullisten joka asiaan puuttumatta. Siellä ei kyky ja kunto kohoa virkavuosien mukaan ainoastaan sen perusteella, että on tuon viran kerran onnistunut saamaan jonkunlaisten suositusten ja paperien avulla, kuten täällä, vaan sen mukaan mitä kukin todellisesti on ja tekee…
Vanhus katsoi miettivästi ikkunaan, jonka läpi tähdet kuvastuivat tummalla taivaalla.
— Niin sanotaan täällä kotona, ja uskotaan myöskin liian herkästi, sanoi hän vakavasti. — Mutta en kummastelisi jos monikin, joka niin ylenkatseellisesti halveksii kaikkea kotoista, tulee toisiin ajatuksiin, kun nuo kauniit kuvittelut häipyvät olemattomiin Atlannin tuolla puolen — — — No niin. Tee tahtosi. Sinä olet jo täysi mies. En minä sinua voi estää menemästä. Olen vaan tahtonut antaa sinulle isällisiä neuvoja.
— Niitä minä kyllä otan vastaan, sanoi Onni. — Koetan seuratakin niitä niin pitkälle kuin vakaumukseni sallii.
— No rupea sitten papiksi Amerikassa. Siellä kuuluu olevan puute suomalaisista papeista.
— En minä papiksi rupea missään. Vakaumukseni ei salli minun puhuvan sellaista, jota en sisäisesti hyväksy.
— En minä sinulle osaa muita neuvoja antaa, huokasi isä.
— Siinä tapauksessa minä seuraan omia neuvojani, sanoi Onni päättävästi. — Tiedän, että sinä, rakas isä, oman vakaumuksesi kannalta kyllä tarkotat minun parastani, mutta enhän minä mitenkään voi papiksi ruveta.
— Olkoon kuinka hyvänsä. Mutta missä lienetkin, ja mitä tahansa tehnetkin, toimi kuitenkin aina niin, ettei Jumalan kuvan ihmisessä tarvitse hävetä alkuperäänsä. — Rehellisyys maan perii…
Nuoren miehen sydän sykähti.
— Kiitos isä, sanoi hän liikutettuna. — Kiitos neuvostasi. En tahdo sitä unohtaa. Ja käyköön kuinka käykin, suomalaisesta tahdon kuitenkin aina käydä tuon sanan parhaimmassa merkityksessä.
Vanhus nousi seisomaan ja tarttui pojan käteen. Kaksi kunnon suomalaista seisoivat hetkisen vastakkain ja katsoivat rehellisin silmäyksin toinen toistaan.
Vanhus alkoi riisuutua ja kävi levolle. Onni meni omaan huoneeseensa. — Isän ja pojan välinen routa oli sulanut. Kevät oli tullut heidänkin välilleen…
Seuraavana päivänä ryhtyi Onni matkansa alkuvalmistuksiin. Hän hankki matkarahat ja teki pieniä ostoksia. Mutta tärkein tehtävä oli hänellä Perälässä, jonka poika Arvo oli hänen hyvä tuttavansa ja aatetoverinsa.
Arvolla oli sisar nimeltä Tyyne. Tämä ja Laurilan Onni olivat jo pari vuotta olleet hellyyssuhteissa keskenään. Paikkakunnalla kuiskailtiin yhtä ja toista näistä suhteista, mutta ei kukaan uskonut Onni-maisterin sentään missään vakavassa tarkotuksessa seurustelevan Tyynen kanssa. Olihan Tyyne vaan torpantytär, vaikka tosin kaunis ja järkevä, kun Onni taas oli kohtalaisen varakkaan talon poika ja päälliseksi herra. Ei Juoru-Liisakaan, erään mäkitupalaisen vanha leski uskonut Laurilan maisterin ja Perälän Tyynen välejä sellaisiksi kuin ne itse asiassa olivat. Monta kertaa oli hän käynyt Laurilan isännän puheilla paikkakunnalla liikkuvien huhujen johdosta, mutta isäntä ei ollut antanut niille mitään arvoa. Oli vaan sanonut:
— Meidän Onni on itsepäinen niin monessa muussa asiassa. Jos hän on Tyyneen vakavassa tarkotuksessa mielistynyt, en minä sille asialle mitään voi. Eipä hän välittänyt äitivainajansa ja minun neuvoistani siinäkään suhteessa, että olisi ruvennut papiksi. Kun Onni on täysi mies, oppinut ja herra, en minä rupea hänen kanssaan riitelemään Tyynen tähden. Sitäpaitsi nain aikanani itsekin piikatytön. Onnin äitivainaja oli meillä piikana.
Perälän väelle matkahankkeistaan puhuttuaan ja sillä kerralla Arvolle ja tämän äidille jäähyväiset sanottuaan kutsui Onni Laurila Tyynen saattamaan häntä kappaleen matkaa. Metsätiellä oli heillä täysi vapaus antaa tunteittensa tulvehtia.
— Rakas Onni, sanoi Tyyne, kun oli päästy kivenheiton matka Perälän torpasta, — vaikka sinä olet niin varma ja puhut niin itseluottavasti tulevaisuudesta, en voi vapautua siitä ajatuksesta, että sinä nyt ainaiseksi lähdet luotamme. Jos siellä olot on niinkuin kuvittelet, kiinnyt niihin niin ettet enää sieltä palaa…
Onni vei kätensä Tyynen vyötäisille ja veti hänet hellästi sivulleen.
— Niin toivottomasti ei sinun pidä asiata ajatella. — Se on elämän kulku. Kun lintu tuntee siipiensä kannattavan, lentää se pesästä ulos vapauteen. Mutta pesä on jälellä ja lentoon väsyttyään palaa hän takaisin vahvempana ja kokeneempana entistään.
— Niin, mutta isäsi sitten? Etkö ajattele häntä? Olet hänen toivonsa. Hän on jo vanha ja voi tapahtua mitä tahansa. Hän on liian jäykkä näyttääkseen kuinka kovasti ero häneen koskee. Siksi hyvin tunnen hänet. Onko matkasi aivan välttämätön? Etkö voi jäädä luoksemme?
Kun ei Onni vastannut mitään, rohkaisi Tyyne itseään, jatkaen:
— Sinä ymmärrät minua. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin ihmiset tuolla suuressa maailmassa. Me olemme perin yksinkertaisia. On paljon sellaista, jota me kunnioitamme ja pidämme arvokkaana, mutta jolle he ainoastaan hymyilevät. Ja taas paljon sellaista, jota he pitävät elämän onnena, on meistä joutavaa turhuutta. Onni, et saa matkustaa. Sinä et enää palaa…
Kuului rattaiden kolinaa maantieltä ja nuoret irtaantuivat syleilystä käyden kummulle tarkastamaan.
Näkyi matkatavaroilla kuormitetut rattaat, jotka ajoivat asemalle päin.
— Keitähän nuo lienevät, kysyi Onni.
— Siirtolaisia, vastasi Tyyne. — Päivemmällä meni jo toisia, lisäsi hän.
— Juuret irtaantuvat, sanoi Onni puoliääneen.
— Ja kuitenkin luulen, ettei ole montaakaan suomalaista toisella puolen, joka ei tuntisi olevansa sidottu vanhaan maahan. He matkustavat, mutta ikävöivät kotia. Vuosittain menehtyy usea heistä koti-ikävästä. — Mihinkä sitten perustuu tuo siirtyminen? Johtuuko se taloudellisista oloistamme? Kyllä, osittain. Mutta niitähän on kaikkialla, joskin ne esiintyvät erilaatuisina. Tai nurinkurisista valtiollisista oloistamme? Osaksi siitäkin. Ne saattavat elämän epävakaiseksi ja tekevät ihmiset haluttomiksi ja välinpitämättömiksi, sen sijaan kun ulkonaisen pakon, oikein ymmärrettynä, juuri pitäisi johtaa meitä sisäiseen työhön ja parannukseen, kokoamaan meitä yhteen, eikä niinkuin ikäväksemme tapahtuu, keskinäiseen hajaantumiseen ja rikkirepimiseen…
— Sen juuret ovat vieläkin syvemmällä, jatkoi hän edelleen. Ne ovat todellakin meissä itsessämmekin. Meillä on omat heikkoutemme. Me nurisemme kotona kaikesta, olemme saamattomia — aivan niinkuin isä sanoi, päätti hän.
Tyyne kuunteli tarkkaavana Onnin pitkää puhetta.
— Ehkä sinulla on oikein, sanoi hän hiljaa. — Mutta minä en ymmärrä heitä. Minulle on Ameriikka aina kuvastunut jonkinlaisena onnenpelinä, missä voittona ovat kaikkivoivat dollarit, mutta sisäänpanot muodostuvat lukemattomista ihmisuhreista. Kuinka montako ei ole siinä pelissä joutunut häviöön? Kukaan ei sitä varmuudella tiedä. Saamme kyllä kuulla muutamista onnistuneista, mutta ne sadattuhannet, jotka siellä menehtyvät, niiden kurjuutta ei kukaan julki julista, ei kukaan…
— Ja tiedätkö, rakas Onni, lisäsi Tyyne huoaten ja ikäänkuin jotain luotansa torjuen — tiedätkö, minkälaiset aavistukset minulla on? Pelkään puhua niistä sinulle…
— Puhu vaan peittelemättä, rakas sydänystäväni, kehotti Onni. —Meidän kesken ei enää ole mitään salaisuuksia.
— Minä pelkään — — — Tyyne pyrähti valtaavaan itkuun.
— Mitä pelkäät, rakkaani, kysyi Onni, laskien kätensä hellästi Tyynen olkapäälle.
— Että — sinä — et — enää — palaa — siltä — matkalta.
— Älä sellaisella pelolla itseäsi vaivaa, lemmittyni. — Miksi kohtalo olisi niin kova? Ja jos se on, en sitä tietysti voi välttää.
— Etkö voisi sentään jäädä Suomeen, rakas Onni? Eläisihän sinunlaisesi mies täälläkin.
— En voi, kun kerran olen päättänyt lähteä.
— Voi, voi, rakkaani. — Minun sieluni silmien edessä on niin synkkä näytelmä! Soisin, että se olisi paljasta harhaa, mutta sittenkin uskon sen todeksi, kun se tulee yhä selvemmäksi.
— Mikä se näytelmä on, rakkaani?
— En tahdo uskaltaa sitä sanoa.
— Sano vaan.
— Näen suuren laivan —
— Näetkö sen jo?
— Näen.
— No sitten kai näet sen nimenkin.
— En näe. Laiva on jäitten ympäröimänä. Sillä vallitsee kauhea sekasorto. Sinä seisot kannella käsiäsi väännellen. Oi, rakas Onni, älä mene. — Siirrä matkasi edes tuonnemmaksi.
— Mistä syystä?
— Minä pelkään — voi, voi — minä näen, että se laiva hukkuu — — —
— Joutavia, armaani! Tiedätkö, missä laivassa aion matkustaa?
— En, mutta minä tiedän — — voi, voi — — minä tiedän, että se hukkuu! Älä matkusta siinä laivassa!
— Sinä näyt olevan hermosairas, rakkaani. Vanhan äitisi tautivuoteen ääressä niin monta yötä valvottuasi olet kovasti hermostunut.
— Ehkä olen, mutta minä aavistan kauheata onnettomuutta.
— Aavistuksesi ei voi käydä toteen, kun saat tietää, että laiva, jossa aion matkustaa, on laivarakennustaidon mestariteos. Se on valmistettu niin, ettei se voi hukkua.
— Ei voi! Mitä puhut? Ei ihminen vielä mestaroi luonnonvoimia.
— Ei se laiva voi hukkua. Siinä on 16 sellaista laitetta, vedenpitävästi sulettavaa kammiota, joitten avulla se pysyy vedenpinnalla vaikka laiva esimerkiksi yhteentörmäyksessä saisi vuodonkin.
— Niinkö? Sinä koetat lohduttaa minua, mutta sittenkin aavistan pahinta.
— Ei aavistuksesi johdu muusta kuin tilapäisestä hermojärkytyksestä. Laivan nimi on "Titanic". Se lähtee vasta ensimäiselle matkalleen. Se ei voi hukkua. Asiantuntijat vakuuttavat niin.
— Vai "Titanic"! Se on omituinen nimi.
— Nimi ei mitään merkitse. Päinvastoin tietää tuo nimi hyvää. Titanit olivat vanhassa kreikkalaisessa jumalaistarustossa mahtavia jumalia, Uranuksen ja Geen, se on taivaan ja maan lapsia, jotka uskalsivat taistella itse Jupiteriakin vastaan.
— Sinä, rakas Onni, olet niin viisas. Kaikki sinä tiedät ja osaat selittää. Mutta sano minulle vielä, kuinka siinä taistelussa kävi. Voittivatko ne Titanit Jupiterin vai voittiko Jupiter heidät?
Onni Laurila puri huuleensa eikä saanut sanaa suustaan. Mitä hän nyt vastaisi? Ei hän olisi odottanut tuota kysymystä Tyyneltä.
— Sano, jos tiedät, kuinka tuossa taistelussa kävi?
— Tiedät, toisti Onni. — Miksi en sitä tietäisi, armaani. Mutta jos sanon, mitä siinä suhteessa tiedän, niin sinä saat vaan tukea heikkohermoisuuden aiheuttamalle pelollesi.
— Ja mitä sinä tiedät tuosta taistelusta, josta äsken mainitsit? Sano, rakas Onnini!
— No olkoon menneeksi! Jupiter voitti titanit ja heitti heidätTartarokseen.
— Mikä se Tartaros sitten oli, kysyi Tyyne hätäisesti. Arvattavasti jokin kauhunpaikka.
— Se oli manala.
— Tässä tapauksessa se on merenpohja, voihkasi Tyyne.
— Älä, rakkaani, salli kiihottuneen mielikuvituksesi vaivata itseäsi, sanoi Onni, painaen Tyyneä rintaansa vasten ja suudellen häntä.
— Mutta tuon laivan nimikin todistaa onnettomuutta. Sanoit vastikään, että Jupiter voitti titanit ja heitti heidät Tartarokseen, joka on sama kuin manala.
— Mutta eihän nimi mitään merkitse, rakkaani.
— Kyllä se joskus merkitsee. Nythän aikoo tuo uusi laiva lähteä ensimäiselle matkalleen.
— Niin. Mitä sitten?
— On uhmailua, että sitä vakuutetaan uppoamattomaksi. Se on samallaista uhmailua kuin tuo titanien taistelu ylijumalaa Jupiteria vastaan.
— Mutta rakas Tyyne! Onhan meillä ennestäänkin laiva, joka kantaa melkein samaa nimeä, eikä sille ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.
— Mikä laiva?
— "Titania". Se kulettaa matkustajia Suomen ja Englannin välillä.Eihän nimi mitään merkitse.
Tyyne näytti miettivän.
— Kiitos, rakas Onni, sanoi hän viimein. — Tällä tiedonannollasi sinä poistit raskaan taakan sydämeltäni. En muista kuulleeni tuota nimeä ennen. Kenties minun pelkoni onkin liioteltua. Kenties olen liiaksi perinnyt äitini luulevaisuutta. —
— Taikauskoa, sanoisin minä, keskeytti Onni. — Titania on jo vanha laiva eikä koskaan ole joutunut nimensä tähden mitään kärsimään.
Onni ja Tyyne olivat jo päässeet niin pitkälle, että Laurilan talo näkyi puitten välistä. Siinä he syleilivät toisiaan ja erosivat, lähtien nopein askelin kumpikin kotiinsa.
— Ennen lähtöäni tulen vielä sanomaan jäähyväiset, sanoi OnniTyynelle, kun tämä jo oli melkoisen etäällä.
— Tietysti sinä tulet, vastasi Tyyne ja katosi pensasten taakse.
* * * * *
Viikko on kulunut siitä, kun Onni Laurila ja Tyyne Perälä viimeksi tapasivat toisensa. Nyt käyvät he taas samaa metsätietä. Onni on käynyt Perälässä sanomassa jäähyväiset. Pahinta oli vaan se seikka, ettei hän tavannut hyvää ystäväänsä, Tyynen veljeä Arvoa, kotona. Tämä oli jo aamulla varhain mennyt kirkonkylään asioilleen. Sentähden päätti Onni seuraavana päivänä aamupuolella käydä hyvästelemässä Arvoa, koska hän lähtisi matkalle vasta iltapäivällä.
Metsätietä Laurilaa kohti kävellessään ovat Onni ja Tyyne taas vilkkaassa sananvaihdossa keskenään. Tyyne on nyt rauhallisempi kuin edellisellä kerralla, vaikka hänen rinnastaan nytkin silloin tällöin pääsee syvä huokaus.
Nuoret istuutuvat tien vieressä olevalle kivelle.
— Kuinka kauan aiot viipyä Amerikassa, rakas Onni, kysyy Tyyne.
Onni nostaa hänet polvelleen vastaukseksi.
— Tämä menettelysi merkitsee, että palaat pian, sanoo Tyyne.
— Niin, ja otan sinut omakseni, täydentää Onni, painaen suudelmanTyynen rusottaville huulille. He istuvat selin sinnepäin, jossaLaurilan talo on.
— Kas vaan, kuuluu samassa naurava naisenääni heidän takanaan. Nuoret sävähtävät ja irtautuvat toistensa syleilystä.
Laurilan Ilmi ja Perälän Arvo seisovat heidän vieressään hymyillen.
— Kauanpa viivyit, sanoo Onni Arvolle. — Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona ja aioinkin tulla huomenna sinulle jäähyväisiä sanomaan. Mutta nytpä sanon ne tässä. Kun minä nyt joksikin ajaksi poistun kotoani ja koko Suomesta, on parasta että me nuoret puhumme suumme puhtaaksi täällä metsän yksinäisyydessä.
— Samaa minäkin toivon, sanoi Perälän Arvo hymyillen.
Onni huomasi, kuinka hänen Ilmi-sisarensa punastui.
— Ei meillä ole mitään syytä salata toisiltamme hellyyssuhteitamme. Minä rakastan Perälän Tyyneä ja aion läheisessä tulevaisuudessa ottaa hänet vaimokseni.
Tyyne punastui ja painoi päänsä alas.
— Se onkin oikein sanottu! Niin rehellinen nuorukainen tekee, huudahtiPerälän Arvo.
— Samallaisen tunnustuksen voit sinä tehdä, Arvo, sanoi Onni.Jäähyväishetkemme on paras tilaisuus tehdä vilpitön tunnustuksemme.Minä ja Tyyne kuulumme toisillemme. Samoin kuulutte te, Arvo ja Ilmitoisillenne. Vai kuinka?
Arvon silmäkulmassa kiilsi kyynel ja hän sanoi:
— Niin on laitamme. Olen vaan vähän arkaillut, sillä Ilmi on talon tytär, mutta minä —
— Joutavia, ystäväni, huudahti Onni. — Emme ole niitä vanhan kansanihmisiä, jotka lemmenasioissa katsovat niin sanottuun säätyerotukseen.Mitä itseeni tulee, en tunnusta mitään säätyerotusta ihmisten välillä.Kaikki me olemme yhtä hyviä.
— Se on oikein sanottu, säestivät kaikki kolme.
— Syleillään ja suudellaan nyt toisiamme jäähyväishetkenä, sanoi Onni, painaen Tyynen rintaansa vasten ja suudellen häntä. Arvo seurasi esimerkkiä ja syleili ja suuteli Ilmiä.
— Nyt olemme toistemme nähden lukinneet ikuisen lemmenliittomme, sanoi Onni. Arvo ja Ilmi voivat viettää häänsä milloin tahansa. Minä ja Tyyne vietämme sitten kun palaan Amerikasta.
Vielä kerran syleili Onni Tyyneä ja senjälkeen Arvoa. Sitten lähtivät kumpikin veli ja sisar eri suunnalle, Arvo ja Tyyne Perälään, Onni ja Ilmi Laurilaan.
— Olkoon matkasi onnellinen ja palaos pian, huusivat Arvo ja TyyneOnnille.
* * * * *
Juna lähti asemalta liikkeelle eteläänpäin. Onni Laurila seisoi ikkunan vierellä katsellen nopeasti vaihtuvia näköaloja. Tuolla näkyi vanha valkoseksi rapattu kirkko, ja metsän vierustalla sijaitsi pappila, jonka punainen katto ihan loisti päivänpaisteessa. Senjälkeen ahtautui metsä kummallekin puolelle rautatietä avautuen silloin tällöin peltojen ja niittyjen sekä pienten mökkien ja ratavartijain punasen-valkosten vahtitupien äärillä. Rytisi ja paukkui junan kulkiessa joen poikki olevaa junasiltaa, jonka alapuolella tukit tulvavedellä kilvan myllertivät odottaen vuoroaan päästäkseen sahan jalostamina uusille urille. Ja kun metsä joen toisella puolella taas varjosti näköalan, vaikutti vaununpyörien yhtämittainen hankautuminen kiskoja vastaan nukuttavasti.
Hän painautui istumaan junapenkille ja mietti. — Minkävuoksi hän oikeastaan matkusti pois tästä tuhansien järvien, saarien ja metsien lumoavasta maasta? Tullakseenko pian rikkaaksi, kun hän luuli siellä olevan paremmat olot kuin täällä kotona? Ei, ei. Sellaista syytä ei hänellä ollut. Hän teki sen nähdäkseen laajemmalti ympärilleen, kerätäkseen kokemuksia ja uusia aatteita, oppiakseen uutta ja hyödyllistä. Hän viipyisi siellä ainoastaan jonkun aikaa ja opittuaan mitä siellä olisi opittavaa, palaisi takaisin kotimaahansa. Silloin saisi se hyötyä hänen kokemuksistaan. Uudet, suuret aatteet saisivat hänestä pelottoman kannattajansa. Hän ei olisi arkaileva, kuten useimmat hänen maamiehistään. Hän katsoisi asioita korkeammalta, laajennetulta näkökannalta…
Juna kiiti eteenpäin ja siellä täällä vilahti ohitse siintävä järvi maisemineen.
Onni irtautui ajatuksistaan ja lähti käymään toiseen vaunuun. Siellä tapasi hän muutamia puolihumalaisia nuorukaisia kukkaiskimput napinlävessä. He hurrasivat ja yrittivät laulamaan "Internationaalia".
— Hei vaan, nyt sitä mennään Amerikkaan, huusivat he yhdestä suusta.
— Siellä on jokainen oma herransa ja tekee mitä lystää. Siellä ei ole veroja eikä mitään turhanpäiväisiä pappeja.
— Niistä löytyy eräs laulukin, sanoi muuan nuori miehenalku joukosta, joka samalla antoi siitä seuralaistensa ylösrakennukseksi seuraavan näytteen:
"Piru se lyhyen opetti läksynJa pappi sen pian oppi.Kun ihminen syntyi tai kuoli,Niin pappi siitä maksun otti.
Pappi se kirkossa paukuttiJa akat ne oikein itki.Vaan papin pussista pohja on pois:Piru sen kutkutti rikki."
— Niin, Amerikka on hyvä maa, sanoi etäämpää eräs roteva, teräkatseinen mies, jonka ulkonäkö todisti, että hän oli läpikäynyt koetuksen. — Mutta työtä täytyy tehdä lujasti. Muuten se ei käy laatuun.
— Kukapahan tässä ei osaisi työtä tehdä! — huusi muuan nuorukaisista. — Mitä muuta me olemme tehneet syntymästämme alkaen? Emmekö ole kuluttaneet mehua itsestämme rikkaitten hyväksi?
— Te pojat ette vielä tiedä, mitä työ tahtoo sanoa, lisäsi edellinen puhuja, antamatta nolata itseään. — Mutta tultuanne Valtoihin saatte kyllä sitä oppia. Taala on painava taskussa, mutta ei siihen myöskään helposti käsiksi päästä…
— Kaunista alkua, miltähän loppu näyttää, arveli Onni Laurila itsekseen, käydessään seuraavaan vaunuun, nähdäkseen josko siellä tapaisi paikkakuntalaisia.
— Päivää! Minnekä matkataan! — kysyi Laurila, kun huomasi erään tutun mäkitupalaisen perheineen. — Vaimo imetti nuorinta lasta. Vanhin, 10-vuotinen vilkas poika, katseli innoissaan vaunun akkunasta. Tämä oli hänen ensimäinen junamatkansa.
— Amerikkaanhan tuota ollaan matkalla, vastasi mies.
— Mutta eihän teillä olekaan koko perhe mukana, sanoi Laurila, kun kaipasi kahta perheenjäsentä joukosta.
— Ne täytyi jättää tänne, vastasi mies lyhyesti. — He saavat tulla myöhemmin.
— Eikö tunnu raskaalta matkustaa heidän luotaan niin pitkälle?
— Onhan se vähän niin. Mutta kun rahat eivät riita kaikille…
Onni Laurila huokasi syvään tullessaan takaisin omaan vaunuunsa.
— Toiset lähtevät kevytmielisesti matkaan, toiset taas puutteen pakottamina, virkkoi hän itsekseen.
Juna jatkoi matkaansa eteenpäin. Näköalat vaihtelivat. Seuraavana päivänä saapui hän Helsinkiin.
Ennen laivaan astumistaan lähetti hän kirjeen morsiamelleen TyynePerälälle.
Matkalla Englantiin.
Eräänä päivänä huhtikuun alkupuolella astui Onni Laurila "Astraea"-laivaan Helsingin satamassa. Hänellä ei ollut pääkaupungissa enää yhtään tuttavaa, joka olisi tullut laivarantaan häntä hyvästelemään. Entisistä ylioppilastovereistaan ei hän enää tietänyt juuri mitään. Vuosien kuluessa olivat he hajaantuneet maailmaan.
Kun oli päästy Hankoon, tuli lisää siirtolaisia laivaan. Siirtolaisten passintarkastusta katseli Laurila hyvin kärsimättömän näköisenä. Hän oli niitä aatteellisia ihmisiä, joitten mielestä passijärjestelmä on mitä suurinta ihmisellistä mielettömyyttä. Laurila ei mitenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä, että toinen ihminen paperilla yrittää selvitellä toisen maineen joko puhtautta tai likaisuutta.
Tämä aate esti häntä kotimaassaan hakemasta opettajanpaikkaa. Hänellä oli erinomaiset "paperit". Historiassa, latinan-, kreikan- ja saksankielessä oli hänellä "kiitettävä" arvolause. Hän olisi voinut hakea "lehtorinpaikkaa" missä tahansa oppikoulussa, mutta hän piti ihmisarvoa alentavana "todistusten" perusteella hakea paikkaa. Sentähden päätti hän mennä Amerikkaan, jossa ei minkäänlainen "todistus" tule kysymykseen.
Maihin nousi Laurila Hangossa sen verran, että sai täydentää tupakkavarastonsa, koska tiesi tupakan olevan kovin kallista Englannissa.
Laurila matkusti toisessa luokassa siitä syystä, että saisi tehdä siellä kokemuksia, vaikka hän vaatimattomuutensa perusteella muuten olisi tahtonut olla kolmasluokkalaisten joukossa.
Seuraavana päivänä senjälkeen kun oli Hangosta lähdetty, sai Laurila erinomaisen puhetoverin ja tuttavan. Kun hän seisoi laivankannella, katsellen kevätauringon laskua, tuli hänen luokseen nuori mies, joka alkoi puhella.
— Nyt käy navakka tuuli, joka ennustaa myrskyistä yötä, sanoi mies.
— Siltä juuri näyttää, vastasi Laurila.
— Enpä minä siltä myrskyä pelkää; olen ennenkin kulkenut Itämerellä ankarissa myrskyissä, selitti nuori mies.
— Saanko kysyä, mihin matkustatte, kysyi Laurila.
— Amerikkaan olisi aikomus, vastasi toinen.
— Sinne minunkin matkani on. Koska en ole täällä tavannut vielä yhtään tuttavaa, pyydän esittää itseni. Nimeni on Onni Laurila; olen kotoisin Pohjanmaalta.
— Minun nimeni on Toivo Saarela. Olen Keski-Suomesta, sanoi toinen.
— Minkä linjan laivassa aiotte matkustaa Englannista Amerikkaan, kysyiSaarela.
— Valkean Tähden linjan.
— Sittenpä saamme tehdä seuraa Amerikkaan asti. Minäkin ostin matkalipun sille linjalle, selitti Saarela.
— Entä laiva, kysyi Laurila.
— "Titanic".
— Kas vaan! Pääsemme samaan laivaan Englannissakin.
— Se "Titanic" kuuluu lähtevän ihan ensimäiselle matkalleen, sanoiSaarela.
— Juuri niin. Ja se on maailman suurin laiva, varustettu kaikenmoisella nykyajan hienoston tarpeitten mukaisella ylellisyydellä ja komeudella. Siellä kuuluu olevan uimahuoneet, teatterit, voimistelusalit ynnä muuta joutilasten raharuhtinasten ajankulutukseksi.
— Vai niin. Lieneekö siellä suomalainen saunakin, kysyi Saarela.
— Ei suinkaan, vastasi Laurila nauraen. — Meikäläisten tarpeista ei rikas laivayhtiö ole välittänyt, koska ei meillä ole suuria varojakaan. Mutta me jaksamme olla kylpemättäkin, kunnes olemme päässeet Amerikkaan. Siellä kuuluu kyllä pienemmissä kaupungeissa olevan suomalaisia saunoja.
— Niin on minunkin veljeni kirjottanut. Aionkin mennä häntä tapaamaan. Hän on maanviljelijänä Minnesotan valtiossa, ja hänellä on ihana suomalainen savusauna.
Nuoret miehet keskeyttävät puhelunsa, tarkaten muutamia nuoria tyttöjä, jotka ihmettelevät laivan nimeä.
— Merkillistä, että laivoilla täälläpäin on järjestään muukalaiset nimet, pahottelee eräs tytöistä. Keski-Suomessa ja Savossa ovat laivojen nimet suomalaisia.
— Siellä on väkikin suomalaista, huomauttaa toinen tyttö. TämäEtelä-Suomi on niin ruotsalaista.
— Onko "Astraea" ruotsalainen nimi? Mitä se merkitsisi suomeksi, kysyy kolmas tyttö.
— Kyllä kai, mutta en minä tiedä, mitä se merkitsee, vastaa toinen.
— Saanko vähän auttaa neitiä, sanoo Laurila kumartaen.
Tyttö punastuu vähän ja sanoo ujosti:
— Kyllä, jos herra tahtoo olla hyvä.
— Astraealla on kaksikin merkitystä, alkaa Laurila selittää. — Numero 1 on vanha roomalainen oikeudenjumalatar, joka kultaisena aikakautena laskeutui taivaasta maan päälle. Numero 2 on tähtisikermän Neitsyt. Kumpaa arvelevat neidit laivayhtiön tarkottaneen antaessaan laivalle nimen?
— Minusta tähtisikermä Neitsyttä, sanoo yksi tytöistä.
— Minusta oikeudenjumalatarta, väittää toinen.
— No sillä ei nyt ole väliä, koska laivalla kaikessa tapauksessa on naisellinen nimi, selittää kolmas.
Naiset kiittävät selityksestä ja poistuvat.
Toivo Saarela nojaa laivan kaidepuuhun, katsoo mereen ja hyräilee:
"Mors ipsa beatior inde est,Quod per cruciamina letiVia panditur ardua justis,Et ad astra dororibus itur."
— Kas vaan! Minä kuulen, että herra Saarela on perusteellisesti tutkinut vanhan suomalaisen virsikirjan, huomauttaa Laurila.
— Tulin vaan muistaneeksi, kun oli puhe tämän laivan nimestä, selittääSaarela.
— Siinä tapauksessa tiedätte, mistä kreikkalaisesta sanasta nimi johtuu.
— Se johtuu "asteer"-sanasta, joka merkitsee tähti.
— Mutta arvaatteko, että tuo vastikään hyräilemänne vanhassa suomalaisessa virsikirjassa oleva värssy kuului kaamealta minun korvissani tällä matkalla?
— Kuinka niin?
— Minulla on syytä edellyttää, että olette kielimies, koska osaatte latinaa.
— Olenhan tuota lukenut kieliä.
— Saanko kysyä, kuinka pitkälle olette mennyt opin tiellä virallisesti.
— Olen maisteri.
— No terve! Samoin olen minä.
— Mitä tuo herra äsken lauloi? Se oli jotakin vierasta kieltä, kuuluu samalla naisenääni miesten selän takaa.
Kysyjä on sama tyttö, joka äsken tahtoi tietää, mitä laivan nimi merkitsi. Hän oli seuralaisistaan erottuaan lähtenyt yksin kävelemään laivankannelle.
— Herra Saarela on hyvä ja selittää tälle neidille, mitä tuo latinalainen virrenvärssy merkitsee suomeksi.
— Kyllä. Se merkitsee sanasta sanaan suomennettuna: "Itse kuolema on sitä autuuttavampi sentähden, että kuolontuskien kautta avautuu hurskaille ylhäinen tie ja käy surujen kautta tähtiä kohti."
— Hyvänen aika, huudahtaa neiti. — Miksi tämä herra sellaisia kuolonlauluja hyräilee? Herrat ovat nuoria niinkuin minäkin, ja mehän etsimme vielä onnea maailmasta.
— Muistui vaan mieleeni, kun "Astraea"-laivasta oli puhe, vastaaSaarela kuivasti.
— Istukaa tähän penkille, neiti, kehottaa Laurila.
— Kiitoksia!
— Minä alan jo uskoa, että eräs naistuttavani sittenkin aavisti jotakin, sanoi Laurila melkein huoaten.
— Mitä sitten, kysyi Saarela vilkkaasti.
Laurila kääntyy poispäin ja pyyhkäisee hätäisesti nenäliinalla silmäkulmaansa. Hän ei tahdo muitten näkevän, että siinä kiiltää kyynel.
— En tiedä, sopiiko siitä puhua, sanoo Laurila jälleen, seuralaisiinsa kääntyen.
— Puhukaa, huutavat Saarela ja vieras neiti ikäänkuin yhdestä suusta.
— Kun minä lähdin kotoani — — — Sanat takertuvat puhujan kurkkuun ja hän vaikenee.
— Mitä silloin tapahtui?
— Eräs läheinen naistuttavani — — —
Taas vaikenee kertoja.
— Mitä hän sanoi, kysyi Saarela hymyillen.
— Hän ennusti, että "Titanic", se laiva, jossa me aiomme matkustaaEnglannista Amerikkaan — — —
Jälleen vaikenee Laurila.
— Kuinka sen kävisi, kysyy neiti.
— Se tekisi haaksirikon — — —
— Uskotteko te, herra Laurila, tuota ennustusta, kysyy Saarela tutkivannäköisenä.
— Omasta puolestani en — — —
— No kenen puolesta sitten?
— Se nainen on varmaankin tämän herran morsian, sanoo neiti nauraen.
— Se on toinen asia, huomauttaa Laurila.
— Niin, mutta herra Laurila voi puolittain uskoa hänen ennustustaan juuri hellien välien perusteella, huomauttaa neiti.
— Kuinka se olisi mahdollista? "Titanic"-laivahan on uusimman laivanrakennustaidon mestariteos. Matkalippua ostaessani sain laivakonttorista tietää, ettei koskaan tarvitse pelätä sen laivan voivan hukkua, vakuuttaa Saarela.
— Niin minullekin on kerrottu, sanoo Laurila. — Mutta luonnonvoimia ei paraskaan laivanrakennustaito vielä pysty hallitsemaan.
— Kyllä suuressa määrässä. Ei luonto uhkaa ihmisen turvallisuutta, jos hänellä on älyä mukautua sen vaatimuksiin, opettaa Saarela.
— Se puhe on kyllä asiallista. Mutta mitä sanotte jäävuorista? Näin keväällä liikkuu niitä Atlannillakin.
— Pidätte siis mahdollisena, että laiva voisi törmätä jäävuoreen, saada auttamattoman vuodon ja upota, sanoo Saarela.
— Juuri niin.
— Mutta minulle on kerrottu, että "Titanicia" rakennettaessa on se mahdollisuus juuri otettu huomioon. Laivassa kuuluu olevan 16 tarkasti sulettavaa kammiota, joitten varassa se pysyy vedenpinnalla, vaikka se saisikin vuodon, selittää Saarela.
— Kyllähän minäkin olen kuullut noista varokeinoista, mutta — — —
— Mikä "mutta"?
— Onnettomuus on sittenkin mahdollinen.
— Jos sitä pelkäätte, sopii Englantiin päästyämme siirtää matkalippu saman yhtiön jollekin toiselle laivalle. Käyhän se päinsä.
— Jos sellainen vaara todella on tarjona, jos "Titanic" on vihitty tuhon omaksi, niin minä onnittelen itseäni, etten matkusta sillä linjallakaan, sanoo neiti hymyillen. Tulkaa tekin, herrat, samalle linjalle?
— Mitä linjaa neiti matkustaa, kysyy Laurila.
— Cunard-linjaa.
— Meitä sanottaisiin taikauskoisiksi, jos emme matkustaisi sitä linjaa, jolle olemme matkalipun ostaneet, huomauttaa Saarela päättävästi. — Jätetään tuo juttu sikseen.
— No jätetään. Mutta jos jotakin tapahtuu, niin muistakaa tätä keskusteluamme Itämerellä, sanoo Laurila.
* * * * *
On iltapäivä. Kööpenhaminan kirkontornien piirteet näkyvät etäältä.Kansi on täynnä matkustajia. Kaikki näyttävät olevan iloisella tuulella.
Laurila ja Saarela ovat taas juttusilla.
— Kyllä kai noustaan maihin Kööpenhaminassa, sanoo Laurila toverilleen.
— Noustaan vaan. Ennätämme laivan satamassa ollessa hiukan tutustua sen nähtävyyksiin.
Ollaan jo hyvin lähellä Kööpenhaminaa. Laivamiehet ovat valmiina rantaanlaskemistoimissa.
— Lieneekö tuo se Frelserskirke, kysyy Saarela, osottaen erästä kirkkoa, jonka tornin huippuun asti nousevat kierreportaat.
— Ai, se kirkko, josta puhutaan "Matkustus maan keskipisteeseen"-nimisessä hauskassa kirjassa.
— Juuri se.
— En minä ole varma. Sopiipa kysyä joltakin tanskalaiselta, kun pääsemme maihin.
Laivan laskettua rantaan menevät Laurila ja Saarela maihin.
— Kuinkahan olisi, jos ostettaisiin komeat puukengät, sanoo Saarela nauraen. Tanska on puukenkämaa. Etkö näe, kuinka joka toisella ihmisellä on puukengät jalassa?
— Mitä Amerikkaan aikova puukengillä tekee? Eivät ne siellä kuosissa ole.
— No jos se ennustettu haaksirikko tapahtuu, niin juoksen puukengät jalassa maihin, sanoo Saarela nauraen.
— Laskette ajattelematonta leikkiä, sanoo Laurila kuivasti.
Laiva viipyy Kööpenhaminan rannassa pari tuntia ja jatkaa matkaansa. Yöllä päästään Pohjanmerelle, jolla vallitsee ankara myrsky. Toverukset sanovat "hyvää yötä" toisilleen ja menevät makuulle.
Nyt alkaa se tavallinen näytelmä meren kovasti myrskytessä. Matkustajat voivottavat ja valittavat meritaudissa. Moni mieskin potee sitä ankarasti.
Laurilan naapurina on eräs Etelä-Suomesta kotoisin oleva vanhanpuoleinen mies, joka ensi kertaa on tällaisessa myrskyssä.
— Jos siellä isollakin merellä on tällainen jumalan ilma, niin ei taida hengissä päästä Amerikkaan, voihkii mies.
— Ei meritautiin kukaan kuole, lohduttaa Laurila.
— Tämä on kauheata! Tahtoo ihan vääntää sisälmykset ulos.
— Tauti lakkaa heti kun myrskykin.
— Kyllä sitä saanee odottaa.
— Mennään kannelle. Raittiissa ilmassa on helpompi olla.
— En minä jaksa tulla. Kunpa vaan saisi nukutuksi!
Laurila paneutui levolle. Hetkisen kuluttua kuuli hän naapurinsa jo raskaasti hengittävän. Uni oli pelastanut hänet meritaudista siksi kerraksi.
Aamiaispöydässä kuulivat Laurila ja Saarela — joka myös matkusti toisessa luokassa — kahden tanskalaisen herran, mitkä nähtävästi olivat liikemiehiä, vilkkaasti keskustelevan merionnettomuuksista. Herrat näyttivät olevan vanhoja tuttavia.
— Pohjanmeri on tänään vihaisella päällä, sanoi toinen.
— Tuntuu siltä kuin se tahtoisi niellä koko laivan.
— Ei ole mitään hätää, veli Madsen, sanoi toinen herra. — Nykyajan laivat ovat siksi lujia, ettei myrsky niitä voi hävittää, jos eivät vaan törmää toiseen laivaan tai aja karille. Mutta mitä linjaa sinä aiot matkustaa Amerikkaan?
— Valkean Tähden linjaa.
— Miksi sitä?
— Saadakseni koetella sitä uutta jättiläislaivaa "Titanicia", joka lähtee ensi matkalleen. Olisi hyvä, että sinäkin, Knudsen, tulisit mukaan.
— Niin, mutta minä jään Englantiin asioilleni.
— Mutta miksi et matkusta meikäläistä Thingvalla-linjaa? Ei tarvitsisi ollenkaan poiketa Englannissa.
— Sentähden, kuten jo sanoin, että tahdon koetella sitä uutta laivaa.Muuten minulla on hieman kammoa kotimaiseen linjaamme. Menetin"Norge"-laivan haaksirikossa monta hyvää tuttavaani, vieläpä läheisensukulaisenikin, erään sisarenpoikani.
— Mutta harvoinhan sentään "Rockall"-karille ajetaan.
— Kyllä merellä on muitakin vaaroja kuin tuo kari, sanoi Laurila, keskusteluun puuttuen. — Joku aika sitten törmäsi Valkean Tähden linjan "Olympic"-laiva toiseen laivaan ja vahingoittui pahoin.
— Kyllähän sellaisia onnettomuuksia on monta meriliikkeen historiassa, mutta ne eivät tee niin järkyttävää vaikutusta, kun ei tunne onnettomuuksissa hukkuneita, sanoi Madsen. — Mutta saanko kysyä, mitä linjaa herra aikoo matkustaa?
— Valkean Tähden linjaa.
— Ehkä "Titanicissa", niinkuin minäkin.
— Juuri siinä.
— Se on oikein! Tuo laiva on oikea ihme. Ei jokainen saa olla mukana laivan ensi matkalla. Tavallaan on ennätys saada matkustaa tuossa laivassa.
— Niinhän moni sanoo, mutta tuntuupa siltä kuin näitä ennätyksenintoisia matkustajia uhkaisi jokin salainen vaara, huomautti Laurila.
— Vaarako? "Titanic" on kaiken vaaran ulkopuolella. Se ei voi hukkua.
— Hyvä, jos niin olisi, sanoi Laurila, ollen sitten koko jälellä olevan ruokailuajan äänettömänä.
Kun oli saavuttu Hulliin, kuletettiin matkustajat asemalle. Ensi ja toisen luokan matkustajat saivat istua ajopeleihin. Kolmasluokkalaisia kuletettiin kuin karjaa paimenen perässä.
Kun Hullissa oli viivytty pari tuntia, kiidätettiin matkustajatSouthamptoniin, jossa "Titanic" odotti.
Hämmästyksen valtaamina katselivat siirtolaiset tuota merijättiläistä. Yhä lujemmaksi tuli se "asiantuntijain" vakaumus, ettei valtamerikään voisi mitään tällaiselle ihmelaivalle.
Laurila kyllä muisti Perälän Tyynen ennustuksen, mutta voihan tyttöparka ystävästään erotessaan jännittää mielikuvituskykynsä äärimmilleen. Ei, ei! "Titanic" ei voisi hukkua.
Laurila oli nyt täysin tyyni ja rauhallinen. Salaa hän ikäänkuin toivoi joitakin esteitä, jotta olisi saatu nähdä, mitä jättiläislaiva merkitsee tavallisiin verrattuna.
* * * * *
Vielä saman päivän iltana höyrysi jättiläislaiva merelle, poiketenRanskan rannikkokaupungissa Cherbourgissa lisää matkustajia ottamassa.Laiva ankkuroitiin sataman edustalle viettämään yötä.
Kun seuraavana aamuna oli pienillä höyrylaivoilla tuotu matkustajia, nostettiin ankkurit, ja merijättiläinen lähti kyntämään valtameren aaltoja.
Ilma oli kaunis ja aurinko paistoi ystävällisesti.
Laivan kannella oli vilkasta elämää. Näki monellaisia pukuja ja kuuli puhuttavan moniaita kieliä.
— Adieu, France, adieu, maman (hyvästi, Ranska, hyvästi äiti) huusi eräs keski-ikäinen herra nenäliinaansa heiluttaen.
— Pourquoi n'est pas maman ici avec nous (miksi ei äiti ole täällä meidän kanssamme), kuuluu samassa noin 4 vuoden ikäinen poika kysyvän. Kun ei hän saa mitään vastausta kysymykseensä, alkaa hän katkerasti itkeä.
— Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainenLaurilalta.
— Ranskaa, vastaa tämä. — Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra lienee hänen isänsä.
— Ehkä äiti on kuollut, huomautti nainen.
— Ei tiedä. Ikävissään lapsiparka vaan on.
Lumoava kovanonnen tuoja.
Himalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt läpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput kuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut viheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat lätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni, kun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä käpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.
Väestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä. Vieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä, miekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten veren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet jalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten sotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin miekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden kauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka ilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta ennustavana oli se noussut aamuisin.
Kuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu. Vieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen laaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto ihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet tyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli voitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä teurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina. Jumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja kiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit miellyttivät niitä.
Mutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten sotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille ylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet ruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas hiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä eivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä taistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan vuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani heidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat olleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat tuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään loistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat, antaen heille voimia.
Miehet pysähtyivät kallionlohkareitten peittämälle ylängölle. He nuuskivat joka kolon, kunnes löysivät sen kivimöhkäleen, jota etsivät. Nyt ryhtyivät he vierittämään sitä alas. Ruhtinas itse otti osaa työhön ja rohkasi miehiä. Lopuksi onnistui heidän yrityksensä. Kun kivimöhkäle oli vieritetty pois, oli sen entisellä paikalla luolansuu. Siitä johtivat kiviportaat luolaan, jota kuu ei voinut valasta.
Miesten vähän levähtäessä astui ruhtinas yksin luolaan ja katosi sen pimeyteen. Mutta hän viipyi vaan hetkisen siellä. Palatessaan kantoi hän raskasta esinettä, joka kuunvalossa nähtiin kultaiseksi jumalankuvaksi. Sen kasvot olivat kauheannäköiset. Suu oli puoleksi auki, poskipäät ulkonevat ja nenä litteä. Kaulassa oli loistavia helmiä. Rinta ja käsivarret olivat täynnä laattoja, joissa kallisarvoiset jalokivet kimaltelivat. Mutta merkillisin oli jumalankuvan toinen silmä. Sen muodosti tavattoman suuri sininen timantti. Kuunpaisteessa välkkyi se niin, etteivät miehet voineet siihen katsoa.
Ruhtinas kutsui miehet työhön, ja pienet paaret valmistettiin kiireessä. Näille pantiin jumalankuva selälleen makaamaan. Nyt alkoi kulku laaksoa kohti aarniometsän ja pensaikkojen läpi. Kuu nousi yhä korkeammalle. Kun oli päästy pyhän Gangeksen rannalle, nostettiin jumalankuva paareilta alas.
Silloin astui ruhtinas esiin ja alkoi puhua:
— Onnettomuutta on silmäsi tuottanut. Me luulimme rohkeuden ja hyvyyden piilevän sen loistossa. Me kunnioitimme sitä ja uhrasimme sille ihanimmat tyttäremme ja urhokkaimmat nuorukaisemme. Mutta nyt me tiedämme, että silmäsi on julma, että sen säteilevä loisto merkitsee onnettomuutta sille, joka sitä katselee. Siitä asti kun löysimme tuon sinisen timantin nälkään kuolleen vaeltajan vierestä ylängöllä, ja panimme sen sinun silmääsi, on se tuottanut onnettomuutta kansallemme. Vieraat vallottajat tulivat murhaten ja tuhoten. Mitä he säästivät, sen tuhosi rutto. Kylvömme poltettiin, virta tulvehti ja hävitti kylämme ja kaupunkimme. Mutta nyt on kärsivällisyytemme lopussa. Sinä saat mennä Gangeksen laulaviin aaltoihin ja vajota sen pohjaan. Pesköön pyhä virta sinut puhtaaksi, jommoinen olit ennenkuin annoimme tuon tuhoatuottavan timantin silmäksesi. Älköön se enää koskaan nähkö auringonvaloa; älköön se enää milloinkaan tuottako tuhoa ihmisille. Hävitköön se maan päältä ja ihmisten näkyvistä.
Ruhtinas tarttui jumalankuvaan ja nosti sen päänsä päälle ennenkuin heitti sen virtaan. Läiskäys kuului, ja kuva hävisi virran syvyyteen.
* * * * *
Marmoritemppeli, valkeampana kuin vuorenhuipuilla lepäävä lumi, hohtavampana kuin rantaan ajautuva meren vaahto kohosi taivasta kohti 50-vuotisen ahkeran työn tuloksena. Raskailla kultapelleillä katettuna ja jalokivillä koristettuna kimaltelivat sen katot ja kuvut auringonpaisteessa. Marmoriaitojen ympäröimissä lammissa, taiteellisesti valmistetuissa puutarhoissa keinuivat lootuskukat, ja niitten välissä uiskentelivat ruusunväriset flamingot. Ruskeakasvoisia, parrakkaita miehiä, kirjavat turbaanit päässä, ja sirovartaloisia, hunnutettuja naisia käveli edestakaisin portailla, jotka johtivat temppelin pääkäytävälle. Temppelin sisällä, Buddhan alttarin edessä, seisoi maharaadsha mietteihinsä vaipuneena. Temppeli oli valmis, ja sen loisto oli suuri, kuvaamaton. Lähellä olevat ruhtinaat kadehtivat maharaadshaa, ja pyhiinvaeltajat, jotka olivat tulleet peseytymään Gangeksessa, veivät tiedon temppelin maineesta koko maahan.
Maharaadsha oli täysin tyytyväinen. Hänen aarreaitastaan oli otettu parhaat koristeet ja jalokivet kaunistamaan Buddhan alttaria. Hänen puutarhojensa ihanimpien puitten lehtiä oli sirotettu temppelin lattialle. Kaikki voitava oli tehty; ei mitään oltu lyöty laimiin.
Äänien sorina temppelin käytävällä herätti maharaadshan hänen mietteistään. Kääntyessään katsomaan näki hän köyhän kalastajan, joka nöyränä lähestyi häntä. Hän piti kädessään jotakin, jonka pyysi saada lahjoittaa hallitsijalleen. Tuo lahja oli ihmeellisen ihana kivi, jonka hän oli aamulla löytänyt Gangeksesta saamansa kalan vatsasta. Kalastaja oli heti käsittänyt, että hän oli liian halpa mies säilyttämään sellaista aarretta.
Maharaadsha sanoi ottavansa lahjan vastaan. Hämmästyksen hyminä kuului väkijoukosta, kun kalastaja antoi tuon loistavan kiven kuninkaalle. Se oli kerrassaan lumoava.
Maharaadsha kutsui brahmiinit tutkimaan tätä ihmeellistä kiveä.Valkeapartaiset patriarkat tulivat ja alkoivat neuvotella.
— Se on kylmä kuin jää, sanoi eräs.
— Se paleltaa sydämen kuoliaaksi, sanoi toinen.
— Sillä on käärmeensilmän julma loisto, arveli kolmas.
— Se kimaltelee kuin salamurhaajan tikari, väitti neljäs.
— Se tulee tuottamaan onnettomuutta — — —
— Se on sininen kuin ruttoon kuolleen ruumis — — —
— Heitä kuningas, se jälleen Gangekseen, josta se on tullutkin — — —.
Mutta maharaadsha hymyili brahmiiniensa onnettomuuden ennustuksille ja kutsutti paikalle etevimmän kultaseppänsä. Tämä kiinnitti tuon loistavan jalokiven Buddhankuvan otsaan, josta sen voi nähdä kaikkialta temppelissä, joka nyt vihittiin suurilla juhlallisuuksilla.
Kun juhlaa parhaallaan vietettiin, tuli eräs huhu Gangeksen rannoilta brahmiinien tietoon. Kalastaja, joka oli löytänyt jalokiven, oli juuri hukkunut Gangekseen. Hänen bambumajaansa oli tunkeutunut tiikereitä, vieden pois hänen vanhan äitinsä ja vanhimman poikansa. Tämän kauhun lisäksi tuli muita. Eräs läheinen, vihamielinen ruhtinas oli koonnut väkensä ja lähtenyt sotaretkelle maharaadshaa vastaan. Juhla keskeytettiin. Kuningas nousi sotaratsunsa selkään, ja miehet aseestautuivat. Ennen iltaa oli vihollinen rynnännyt maahan. Miekat välkkyivät, ja sodan kauhut olivat vallalla. Huoneet alkoivat palaa. Naiset pakenivat lapsineen orjien kanssa. Kuningas kaatui, ja hänen joukkonsa hajotettiin. Yön kuluessa poltettiin, murhattiin ja ryöstettiin. Aamun koittaessa oli vastikään valmistunut komea temppeli raunioina ja sininen timantti hävinnyt.
* * * * *
Ajan pyörä vierii alinomaa eteenpäin. Aikakausi toisensa jälkeen katoaa ikuisuuteen. Maitten ja kansojen kohtalot muuttuvat. Heikko menehtyy, väkevä jää eloon ja jatkaa sukuaan. Mutta ei väkevinkään ole häviämätön. Hänenkin hetkensä täytyy luonnon horjumattoman lain mukaan tulla.
Satumainen Intia ei enää ollut eristettynä muusta maailmasta. Valkeat ihmiset olivat löytäneet tiensä sinne Aasian kautta ja Afrikan ympäri. Englannin, Portugalin, Hollannin ja Ranskan liput liehuivat kauppalaivojen mastoista Intian rannikolla. Tykit sivuilla valmiina, jos tarvittaisiin hyökkäykseen, kulkivat laivat täysin purjein virtoja edestakaisin. Erään laivan kannelta katseli muuan sen ajan enimmin matkustellut mies, rohkea timanttikauppias Jean Baptiste Tavernier tuota ylistettyä maata, josta hän nyt matkusti pois, tehtyään siellä tavattoman hyviä kauppoja.
Tavernier oli kauppamaailman peloton mutta ei moitteeton ritari. Eivät mitkään vaarat pelottaneet häntä. Kaikki esteet hän voitti. Missä eivät viekkaus, petos ja lahjukset auttaneet, siinä sai miekka ratkaista. Hän teki kauppoja ruhtinasten ja heidän kaltaistensa kanssa, eikä hänen kauppasummiaan koskaan kirjotettu vähemmillä kuin neljällä numerolla. Koko maailma tiesi, että hänen tavaransa olivat veren tahraamat. Eikä kukaan epäillyt, että se veri oli syyttömästi vuodatettu.
Kuten sanottu, oli tämä kauppamatka ollut tavattoman edullinen. Laiva oli kuormitettu hopealla, kullalla, jalokivillä, silkillä, teellä, kallisarvoisilla puulajeilla ja mausteilla. Mutta kallisarvoisimpana piti Tavernier erästä jalokiveä, jättiläismäistä sinistä timanttia, jonka esihistoria ulottui satumaisen kaukaiseen menneisyyteen, ja jonka omistukselle hän antoi vielä suuremman arvon kuin rahan, sentähden, että jalokiven ostaessaan oli vähällä menettää henkensä. Petollinen myyjä näet yritti tappaa hänet sitten kun kauppa jo oli tehty.
Hyvän Toivon niemen ympäri tapahtui matka Eurooppaan. Jouduttiin ankaroihin myrskyihin, ja useamman kerran näytti laivan kohtalo ratkaistulta. Mutta sen onnistui monta kuukautta matkalla oltuaan päästä määräpaikkaansa. Tavernier astui maihin ja meni Pariisiin. Ja tästä ajasta alkaen on sinisen timantin vaiheilla ja sen merkillisellä onnettomuuden levittämisellä varmempi perusta.