Saavuttuani sen kujan suuhun, johon he olivat hävinneet, seisahduin kuitenkin hetkiseksi kahden vaiheilla; minua ei arveluttanut niin paljon pimeys, joka kyllä oli sankka, räystäät kun miltei koskettivat toisiinsa yläpuolellani, kuin se ajatus että minun olisi miltei mahdoton erottaa hyökkääjiä puolustautuvista. Mutta kun Simon ynnä toiset miehet saavuttivat minut ja kiivaan kahakan äänet yhä jatkuivat, päätin uskaltaa ja työnnyin kujaan, levättini lieve eteenpäin kurotetun vasemman käsivarteni yli heitettynä ja miekkaa pitelevä oikea käsi taaksepäin ojennettuna. Huusin juostessani, arvellen että roistot ehkä äänen kuullessaan luopuisivat yrityksestään. Näin tapahtuikin, sillä kun saavuin tapahtumapaikalle — mikä oli kujan toisessa päässä — livisti kaksi miestä tiehensä, kahden jäädessä paikalle, joista toinen makasi pitkällään katuojassa ja toinen nousi hiljalleen ylös polviltaan.
"Tulitte juuri oikeaan aikaan, arvoisa herra", virkkoi viimemainittu hengittäen kiivaasti mutta puhuen selvyydellä ja täsmällisyydellä mikä tuntui tutunomaiselta. "Olen teille kiitollinen, hyvä herra, kuka lienettekin. Nuo konnat saivat minut jo maahan, ja muutamissa minuuteissa he olisivat tehneet äitini lapsettomaksi. Mutta asiasta toiseen, eikö teillä ole valoa?" jatkoi hän, puhuen sipittävällä tavalla kuin nainen.
Toinen Rambouillet'n miehistä, joka tällä aikaa oli saapunut paikalle, huudahti että se oli herra François.
"Aivan niin, pölkkypää!" vastasi nuori herra täysin kylmäverisesti."Mutta minä kysyin valoa enkä nimeäni."
"Toivon ettette ole haavottunut?" lausuin minä pistäen miekan huotraan.
"Ainoastaan naarmu", vastasi hän ilmaisematta vähääkään hämmästystä saadessaan tietää kuka niin sopivaan aikaan tullut auttaja oli, sillä hän oli epäilemättä tuntenut ääneni, koska hän jatkoi kumartaen: "Mitätön hinta siitä tiedosta, että herra de Marsac on yhtä ripeä kentällä kuin porraskäytävässä."
Kumarsin kiitokseksi kohteliaisuudesta.
"Onko tämä mies pahastikin haavottunut?" kysyin minä.
"Luulenpa säästäneeni poliisipäälliköltä kaiken vaivan", vastasi herraFrançois. "Eikö hän ole kuollut Gil?"
Mies-raiska vastasi itse, huutaen surkeasti tukahtuvalla äänellä että noudettaisiin pappi ripittämään häntä. Samalla palasi Simon soihtuinemme, jonka hän oli käynyt sytyttämässä lähimmässä kadun risteyksessä, missä oli nuotio, ja sen valossa näimme että mies sylki verta ja voisi elää ehkä puoli tuntia.
"Hitto vie! Tuo siitä seuraa kun pistää liian ylös!" mutisi herra François valitellen. "Olisinpa iskenyt tuumankaan alemmaksi niin kaikki tämä vaiva olisi säästynyt! Jonkun kai täytyy lähteä noutamaan pappi. Gil", jatkoi hän, "juokse St. Denys-kadun sakaristoon ja tuo joku isä. Tai — maltahan! Auta nostamaan häntä tuonne seinän suojaan. Tuuli viiltää tässä kuin veitsi."
Kun katu oli mäen rinteessä, oli meitä lähimpänä olevan talon alempi osa muutamia jalkoja maanpinnan yläpuolella puisten paalujen varassa, ja sen alle jäänyttä tilaa, joka oli umpinainen takaa ja sivuilta, käytettiin vaunuvajana. Palvelijat kantoivat kuolevan miehen tähän puutteelliseen suojaan ja minä seurasin heitä, sillä en halunnut jättää nuorta herraa yksin. Tahtomatta kuitenkaan näyttää siltä kuin haluaisin sekaantua asiaan, kävelin vajan etäisempään päähän ja istuin kärryjen aisalle, mistä toimettomana katselin edessäni kuvastuvaa omituista näkyä, kun soihdun hohde valaisi milloin minkin kasvot, kohdistuen väliin herra François'n timanttikoristeisiin sormiin hänen sivellessään pieniä viiksiään, väliin taas hänen jalkojensa juuressa makaavan miehen vääntyneisiin piirteisiin.
Odottamatta, ja ennenkuin Gil oli lähtenyt asialleen, huomasin heidän joukossaan papin. En ollut nähnyt hänen saapuvan enkä voinut aavistaa mistä hän tuli. Ensi vaikutelmani oli vain se, että siinä oli pappi ja että hän katsoi minuun — ei hänen apuaan tarvitsevaan, maassa makaavaan mieheen eikä hänen ympärillään seisoviin, vaan minuun, joka istuin syrjässä varjossa valopiirin ulkopuolella!
Se oli kummallista, mutta seuraava silmäys selitti sen, sillä silloin näin että hän oli sama jakobiinimunkki, joka oli käynyt äitini asunnossa hänen kuolinhetkellään. Ja hämmästyneenä yhtä paljon tästä oudosta kohtaamisesta kuin tuon miehen rohkeudesta hypähdin pystyyn ja harppasin eteenpäin, unohtaen oikeutetun vihan valtaamana, mitä toimitusta varten hän oli tullut, — ja sitä suuremmalla syyllä, kun hänen yhäti minuun päin käännetyt kasvonsa näyttivät ilmaisevan ilkeätä vahingoniloa. Mutta juuri kun astuin häntä kohden kiivas huudahdus huulillani, hän loi äkkiä silmänsä alas ja polvistui. Samassa huusi herra François: "Hst!" ja miehet kääntyivät katsomaan minuun loukkautuneen näköisinä. Minä peräydyin. Mutta minulla oli varma tunne siitä, että tuossa kuolevan miehen vieressä polvillaan kuiskaillessaankin tuo konna ajatteli minua, riemuiten samalla minun voimattomuudestani ja sen hänelle suomasta mahdollisuudesta kiduttaa minua ilman pelkoa.
Päätin kuitenkin mielessäni, että kun kaikki olisi ohi, niin en laskisi häntä käsistäni, tuli mitä tuli. Ja kun mies joitakin minuutteja myöhemmin heitti henkensä, astuin minä päättäväisesti vajan avonaiselle sivulle, arvellen että hän koettaisi luultavasti livahtaa pois yhtä salaperäisesti kuin oli saapunutkin. Hän jäi kuitenkin puhelemaan hetkeksi herra François'n kanssa ja astui sitten tämän seuraamana rohkeasti minua kohti, suu hiukan hymyssä.
"Isä Antoine", lausui herra d'Agen kohteliaasti, "sanoo tuntevansa teidät, herra de Marsac, ja haluavansa puhua kanssanne, vaikka tilaisuus onkin huonosti sopiva."
"Samoin minä hänen kanssaan", vastasin minä väristen raivosta ja vain vaivoin saaden itseni pidätetyksi iskemästä nyrkkiäni papin kelmeään, myhäilevään naamaan. "Olen odottanut kauan tätä hetkeä", jatkoin minä katsellen häntä tiukasti, herra François'n vetäytyessä kuulomatkan ulkopuolelle, "ja jos te olisitte koettanut väistää minua, niin olisin kiskonut teidät takaisin, vaikka koko teidän henkiheimonne olisi ollut teitä suojelemassa."
Hänen läsnäolonsa saattoi minut sellaiseen vimmaan että tuskin tiesin mitä sanoin. Hengitykseni kulki kiivaasti, veri tunkeutui päähäni ja töin-tuskin jaksoin hillitä itseni kun hän vastasi hyvin teeskennellyllä hurskaudella: "Millainen äiti, sellainen poika, näyttää minusta. Hugenotteja molemmat."
Raivo tukahdutti minua. "Mitä!" sanoin minä. "Te uskallatte uhkailla minua niinkuin uhkailitte äitiäni? Hupsu! Tietäkää että juuri tänä päivänä, saadakseni ilmi ja rangaistakseni teidät, otin asuntoni niihin huoneisiin missä äitini kuoli."
"Minä tiedän sen", vastasi hän levollisesti. Ja sitten hän yhdessä silmänräpäyksessä ikäänkuin taikavoimalla muutti koko olentonsa, kohottaen päänsä ja katsoen minua silmiin. "Sen ja siksi paljon muutakin minä tiedän", jatkoi hän, vastaten uhkaavaan katseeseeni yhtä uhkaavalla silmänluonnilla, "että jos tahdotte kuunnella minua levollisesti hetkisen, niin voin tehdä teidät vakuutetuksi siitä että hulluus ei ole minun puolellani."
Kummissani hänen uudesta käytöstavastaan, missä ei ollut jälkeäkään siitä mielipuolisuudesta, mikä oli ollut niin selvästi huomattavissa ensimäisessä kohtauksessamme, vaan sensijaan omituinen käskevä ylemmyyden sävy, jollaista en hänen yhteydessään ollut koskaan kuvitellut, nyökkäsin häntä jatkamaan.
"Ajattelette varmaan että olen teidän vallassanne?" virkkoi hän hymyillen.
"Ajattelen", vastasin minä terävästi, "että jos pääsette käsistäni nyt, niin on teillä tästälähtien kintereillänne vihollinen, pahempi vielä kuin omat syntinne."
"Aivan niin", vastasi hän nyökäten. "No, minäpä näytän teille että asianlaita on juuri päinvastoin ja että te olette minun vallassani niin täydelleen, joko säästettäväksi tai muserrettavaksi, kuin oljenkorsi. Ensinnäkin olette Blois'ssa, te, hugenotti!"
"Pyh!" huudahdin minä halveksivasti, teeskennellen itsevarmuutta, mistä todellisuudessa olin kaukana. "Joku aika sitten se olisi voinut teitä auttaa. Mutta me olemme Blois'ssa, emme Pariisissa. Ei ole pitkä matka Loireen, ja te olette nyt tekemisissä miehen ettekä naisen kanssa. Teillä on syy vapista, ei minulla."
"Te näytätte luulevan olevanne suojassa Loiren tälläkin puolen", vastasi hän pahansuovasti hymyillen. "Mutta ei tarvita kuin yksi ainoa sana paavin lähettiläälle tai Neversin herttualle, niin tulette näkemään vankityrmän sisäpuolen, ellei pahempaa. Sillä kuningas…"
"Kuningas tai kuninkaan varjo!" vastasin minä keskeyttäen hänet varmempana kuin itse asiassa olin, sillä muistin liiankin hyvin Henrikin huomautuksen, ettei Rosnyn pitäisi odottaa suojelusta häneltä. "En pelkää teitä rahtuakaan! Ja siitäpä johtuu jotakin mieleeni. Olen kuullut teidän yllyttävän valtiopetokseen, suorimpaan; mustimpaan valtiopetokseen mikä konsaan on vetänyt miehen nuorassa riippumaan, ja minä annan teidät ilmi. Taivasten kautta, sen teenkin!" huusin minä raivostuen yhä enemmän nähdessäni yhä selvemmin ja selvemmin kuinka vaarallinen yliote hänellä oli minuun nähden. "Te olette uhannut minua! Mutta jos minä sanon sanan, niin te roikutte hirressä!"
"Hss!" vastasi hän viitaten kädenliikkeellä herra François'han päin. "Itsenne vuoksi, ei minun takiani. Tuo kuuluu kyllä puhuttuna komealta, mutta te ette ole vielä kuullut kaikkea mitä minä tiedän. Tahdotteko kuulla miten olette viettänyt viime kuukauden? Kaksi päivää joulun jälkeen te lähditte Chizé'stä erään nuoren naisen kanssa — voin sanoa hänen nimensäkin, jos haluatte. Neljä päivää myöhemmin saavuitte Blois'han ja veitte hänet äitinne asuntoon. Seuraavana aamuna hän poistui luotanne herra de Bruhlin seurassa. Kaksi päivää sen jälkeen te löysitte hänet eräästä talosta Arcyn kujan varrella ja vapautitte hänet, mutta kadotitte hänet juuri voiton hetkellä. Sitten te jäitte Blois'han äitinne kuolemaan saakka, lähtien pari päivää myöhemmin herra de Rosnyn maatilalle Mantes'in lähelle, missä neiti vieläkin on. Eilen te saavuitte Blois'han de Rosnyn kanssa; te menitte hänen asuntoonsa; te…
"Jatkakaa", mutisin minä kumartuen eteenpäin. Levättini suojassa vedin tikarini puoleksi ulos tupestaan. "Jatkakaa, olkaa hyvä", toistin kuivin huulin.
"Olitte yötä siellä", jatkoi hän seisten paikallaan, mutta vavahtaen hiukan, joko sitten kylmän takia tai siksi että hän huomasi liikkeeni ja luki aikomukseni silmistäni. "Tänä aamuna te jäitte tänne liittyen herra de Rambouillet'n seurueeseen."
Sillä kertaa hengähdin helpotuksesta huomatessani että vaikka hän tiesi paljon, niin yksi seikka, ja juuri se mihin de Rosnyn tarkotukset keskittyivät, oli hänelle tuntematon. Salainen kohtaus kuninkaan kanssa, mikä saattoi huonoon valoon niin itse Henrikin kuin markiisi de Rambouillet'n, oli nähtävästi jäänyt huomaamatta ja aavistamatta. Sanomattomasta mielenkevennyksestä huoahtaen painoin jälleen tuppeen tikarini, jota olin varmasti valmistautunut käyttämään jos hän olisi tiennyt kaikki, ja kiedoin levätin ympärilleni kohauttaen hartioitani teeskennellyn välinpitämättömästi. Ajatus siitä mitä hän tiesi sai minut hikoilemaan, mutta kun kohtauksemme kuninkaan kanssa oli jäänyt häneltä tietämättä, saatoin jälleen hengittää.
"No niin", sanoin lyhyeen, "olen kuunnellut. Ja mikä sitten on nyt tämän kaiken tarkotus?"
"Tarkotusko?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Tarkotus on näyttää että te olette minun vallassani. Te olette herra de Rosnyn asiamies. Minä olen katolisen liigan asiamies, vaikkakin vaatimaton. Teidän toimenne minä tiedän, kaikki. Mitä tiedätte te minun toimistani?"
"Tieto ei merkitse kaikkea, herra pappi", vastasin äreästi.
"Se merkitsee enemmän kuin ennen", virkkoi hän hymyillen ohuthuulista hymyään, "ja se tulee merkitsemään enemmän kuin nyt. Ja minä tiedän paljon — teistä, herra de Marsac."
"Tiedätte liiankin paljon!" vastasin minä, tuntien hänen peitettyjen uhkaustensa kiertyvän yhä tiukemmin ympärilleni kuin suuren käärmeen kierteet. "Mutta minusta näyttää että te olette varomaton. Voitteko sanoa mikä estää minua lävistämästä teitä tähän paikkaan ja vapautumasta yhdellä iskulla niin paljosta tiedosta?"
"Kolmen miehen läsnäolo", vastasi hän kevyesti huitaisten kädellään herra François'han ja palvelijoihin päin, "joista jokainen olisi valmis antamaan teidät oikeuden käsiin. Te unohdatte että olette Loiren pohjoispuolella ja että pappeja ei täällä teurasteta rankaisematta niinkuin teidän lakipatossa etelän-puolessanne. Mutta riittäköön nyt. Yö on kylmä, ja herra d'Agen käy pian epäluuloiseksi yhtä hyvin kuin kärsimättömäksikin. Olemme puhuneet ehkä jo liian kauan. Sallikaa minun" — hän kumarsi ja peräytyi askeleen — "jatkaa tätä keskustelua huomenna."
Huolimatta hänen säyseydestään ja siitä ontosta kohteliaisuudesta millä hän täten koetti lopettaa kohtauksen, ymmärsin minä hänen voitonriemuisesta katseestaan, kun soihdun hohde lankesi hänen kasvoilleen vinosti sivulta, samoinkuin hänen äänensä varmasta sävystä, että hän tunsi valtansa. Hän näytti kuin kokonaan toiseksi muuttuneelta: hän ei ollut enää rauhallinen, hiiviskelevä mustakauhtana, joka saalistaa naisen pelolla, vaan rohkea ja viekas, taitava ja häikäilemätön juontenpunoja, jolla on salaisia tietoja ja salaisia apulähteitä; todellinen pahansuovan järjen ruumiillistuma. Tietäen kaikki mitä tiesin, ja varsinkin edessäni olevan vastuunalaisuuden ja haltuuni uskotut usean henkilön edut, vaivuin hetkeksi epätoivoon, tunnustaen voimattomuuteni hänen rinnallaan. Unhotin sen oikeutetun koston, minkä olin hänelle velkaa; avuttomana valitin sitä kovaa-onnea, joka oli johdattanut hänet minun tielleni. Näin olevani pauloissa ja kahlehdittuna ilman pelastumisen toivoa ja ainoastaan kovalla tahdonponnistuksella sain ehkäistyksi epätoivoni tulemasta ilmi.
"Huomennako?" änkytin käheästi. "Mihin aikaan?"
Hän pudisti päätään viekkaasti hymyillen. "Tuhannen kiitosta, mutta siitä seikasta pidän itse huoleni" vastasi hän. "Näkemiin!" Ja mumistuaan jonkun jäähyväis-sanan François d'Agenille hän siunasi molempia palvelijoita ja hävisi yön pimeyteen.
XVIII. Liigan tarjous.
Hänen askeltensa äänen häivyttyä kuulumattomiin heräsin kuin pahasta unesta, ja huomatessani herra François'n ja palvelijoitten läsnäolon tulin koneellisesti ajatelleeksi että minun oli ensinmainitulle annettava jokin selitys, minkävuoksi näin epäkohteliaasti olin seisottanut häntä kylmässä. Aloin esittää sitä, mutta mieleni tuska ja sekaannus oli niin suuri että puheeni katkesi keskellä lausetta ja minä jäin tuijottamaan häneen niin selvää huolta kuvastavin kasvoin, että hän myötätuntoisesti kysyi vaivasiko minua mikään.
"Ei", vastasin minä kääntyen kärsimättömänä poispäin; "ei mikään. Taikka sanokaa minulle", jatkoin minä muuttaen äkkiä mieleni, "kuka on tuo joka juuri lähti luotamme?"
"Isä Antoineako tarkotatte?"
"Niin, isä Antoine tai isä Juudas, miten vain haluatte", lausuin katkerasti.
"Siinä tapauksessa, jos kerran annatte minun valita", vastasi herra François vakavan kohteliaasti, "kutsuisin häntä kernaammin jollakin miellyttävämmällä nimellä, Jaakopiksi tai Johannekseksi esimerkiksi. Sillä tässä kaupungissa ei puhuta paljon sellaista mikä ei tulisi hänen korviinsa. Jos seinillä on korvat, niin ovat Blois'n seinät hänen palkkaamiaan. Mutta minä luulin teidän tuntevan hänet", jatkoi hän. "Hän on kardinaali Retzin kirjuri, uskottu, kotipappi, miten vain haluatte, ja yksi niitä, joita — voin sen teille kuiskata — suuremmat miehet koettavat houkutella puoleensa ja mahtavammat käyttävät tukenaan. Jos joutuisin valitsemaan, niin riitaantuisin mieluummin Crillonin kuin hänen kanssaan."
"Olen teille kiitollinen", mutisin minä, johon hänen käytöksensä vaikutti yhtä hillitsevästi kuin hänen sanansa.
"Ei suinkaan", vastasi hän kevyemmässä äänilajissa. "Kaikki tiedot, mitä voin antaa, ovat käytettävissänne."
Oivalsin kuitenkin kuinka varomatonta olisi uskaltautua pitemmälle ja kiiruhdin senvuoksi jättämään hyvästi, taivuttaen hänet sallimaan toisen herra de Rambouillet'n palvelijoista saattaa häntä kotiin. Hän sanoi tulevansa aamulla minua tapaamaan, ja pakottautuen vastaamaan hänelle asiaankuuluvalla tavalla näin hänen erkanevan yhtäälle ja lähdin itse Simon Fleix'n seuraamana toisaalle. Jalkani olivat jääkylmät pitkästä seisomisesta — tuskinpa jälkeemme jäänyt ruumiskaan lienee ollut kylmempi — mutta pääni kiehui kuumana epäilyksistä ja aavistuksista. Kuu oli laskenut ja kadut olivat pimeinä. Soihtumme oli palanut loppuun eikä meillä ollut ollenkaan valoa. Mutta missä seuralaiseni näkivät vain pimeyttä ja tyhjyyttä, näin minä häijyn hymyn ja uhkausta ja voitonriemua kuvastavat laihat kasvot.
Sillä mitä lähemmin tarkastelin asemaani, sitä vakavammalta se näytti. Jouduttuani taistelutantereelle yksin Bruhlia vastaan keskellä vierasta ympäristöä ja hovijuonien ilmapiiriä olin jo ajatellut tehtäväni kyllin vaikeaksi ja asemani epäedullisuuden kyllin arveluttavaksi ennen tätä kohtaustakin. Tietäen luonteenominaisuuksiini kuuluviksi jonkinlaisen suorasukaisuuden ja vastenmielisyyden viekasteluja kohtaan ja ollen aineellisessa suhteessa Bruhliin verraten niin huonosti varustettu ettei de Rosnyn anteliaisuuskaan ollut paljon erotusta tasottanut, olin ottanut vastaan minulle tarjotun paikan pikemmin auliina kuin toivehikkaana, tosin iloisena siitä että se tarjosi runsaan palkinnon mahdollisuuden, mutta ilman varmaa luottamusta menestykseen. Vastustajani kiivaaseen ja itsepäiseen luonnonlaatuun katsoen en kuitenkaan ollut nähnyt mitään syytä toivottomuuteen, enkä myöskään mitään minkävuoksi en voisi järjestää turvallisesti salaista kohtausta kuninkaan ja neiti de la Viren välillä ja panna täytäntöön yksinkertaista ja kehenkään aavistamatonta juonta, jonka toteuttaminen vaati enemmän rohkeutta ja varovaisuutta kuin taitoa tai kokemusta.
Mutta nyt sainkin huomata ettei Bruhl ollut ainoa eikä edes vaarallisinkaan vastustajani. Taistelukentällä oli — tai oikeammin sanoen kentän ulkopuolella odotti — toinen, valmiina sieppaamaan palkinnon sitten, kun me olisimme tehneet toisemme kykenemättömiksi. Olin kuvitellut olevani kilpailemassa Bruhlin kanssa kuninkaan suosiosta, missä kilpailussa kumpikaan ei voinut paljastaa toistaan eikä viime tingassakaan vedota hänen majesteettinsa ja meidän yhteisiin vihollisiin, mutta nyt heräsinkin aivan toisenlaiseen todellisuuteen, tullen näkemään että nuo viholliset olivatkin tilanteen valtiaina, tunsivat suunnitelmiemme sisällön ja suvaitsivat niitä ainoastaan niin kauan kun niistä ei näyttänyt koituvan heille itselleen vakavaa uhkaa.
Masentavampaa tai kauhuntäyteisempää havaintoa ei voi kuvitella. Hiki kihosi otsalleni kun muistin sitä varotusta, minkä parooni de Rosny oli minulle antanut kardinaali Retzin suhteen, ja niitä monia eri seikkoja jotka olivat isä Antoinen tiedossa. Hän tiesi yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki viime kuun tapahtumat ja saattoi sanoa — sen uskoin varmasti — kuinka monta kruunua minulla oli kukkarossani. Kun myönsin tämän ynnä sen, että hänellä täytyi olla joitakin salaisia tiedonlähteitä, niin kuinka saatoin toivoa voivani vastedes pitää toimiani häneltä salassa? Neidin saapuminen olisi hänellä tietona ennenkuin hän olisi kunnolla kaupungin porttien sisäpuolella; ei ollut myöskään todennäköistä, eipä edes mahdollistakaan, että minä voisin toistamiseen päästä kuninkaan puheille kenenkään tietämättä tai aavistamatta. Sanalla sanoen, minä olin samoinkuin Bruhlkin, pelkkä nukke tämän miehen käsissä, minun ulos- ja sisällekäymisiäni pidettiin silmällä ja llmotettiin hänelle, ja hänen armonsa oli ainoana aitana mikä esti minua syöksymästä turmioon. Minä hetkenä tahansa saatettiin minut vangita hugenottina, tehdä tyhjäksi suunnitelma jossa minä olin osallisena ja asettaa neiti de la Vire alttiiksi Bruhlin väkivallalle tai liigan juonille, jotka olivat yhtä vaaralliset.
Näissä olosuhteissa luulin nukkumisen mahdottomaksi; mutta tottumus ja väsymys ovat voimakkaita houkuttelijoita, ja asuntooni saavuttuani nukuin kauan ja makeasti, niinkuin sopii miehen, joka on katsonut vaaraa silmiin useammin kuin kerran. Ja aamun valkeus toi lisää sekä rohkeutta että toivoa. Muistin kuinka St. Jean d'Angelyssä olin ollut kurjassa tilassa, ystävittä ja rahoitta, pakotettuna pitämään seuraa sellaisten miesten kuin Fresnoyn kanssa. Ja vakuuttaen itselleni että ne kultarahat, joita de Rosny niin anteliaasti oli minulle tuhlannut, eivät olleet tyhjän vuoksi, enempää kuin se vielä kallisarvoisempi ystävyyskään, jolla hän oli minua kunnioittanut, oli lahja joka ei vaatinut vastinetta, nousin ylös reippain mielin ja katsein, saattaen peräti ällistymään Simonin, joka illalla oli nähnyt minun laskeutuvan levolle todellisena epätoivon kuvana.
"Te olette nähnyt hyviä unia", sanoi hän silmäillen minua kateellisesti ja levottoman näköisenä.
"Eilen illalla näin hyvin pahan", vastasin kevyesti, ihmetellen hieman minkätähden hän katsoi minuun tuolla tavalla ja minkätähden minun toivoni ja rohkeuteni palaaminen ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. Olisin voinut ehkä seurata tätä ajatuksenjuoksua pitemmälle hyvillä tuloksilla, minulla kun oli hallussani selittävä avain hänen mielentilaansa, mutta samassa kutsui ovelta kuuluva kolkutus Simonin pois, ja hetken perästä hän toi sisään herra d'Agenin, joka, lausuttuaan kaikkein kohteliaimmat tervehdykset, ei ollut sanonut viittäkymmentä sanaakaan ennenkuin hän otti jälleen puheeksi varpaansa — ei kuitenkaan enää vihamielisessä hengessä, vaan sinä onnellisena välikappaleena, joka oli saattanut hänet tuntemaan suojelijansa arvon puhtaassa kullassa — kuten hän suvaitsi lausua.
Olin erittäin mielissäni tavatessani hänet tällaisessa mielentilassa ja sanoin hänelle nuoraan, että se ystävyys, millä hänen sukulaisensa herra de Rambouillet kunnioitti minua, estäisi minua suomasta hänelle hyvitystä muuten, kuin äärimmäisessä tapauksessa. Hän vastasi että se palvelus, minkä olin hänelle tehnyt, saattoi tuon seikan mitättömäksi, jollen minä itse puolestani tuntenut tulleeni loukatuksi; mihin huomautukseen minä riensin vastaamaan kieltävästi.
Lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia tähän tapaan, ja minä katselin häntä sillä mielenkiinnolla mitä keski-ikäiset tuntevat nuoria ja uljaita henkilöitä kohtaan, joissa he näkevät oman nuoruutensa ja omien nuoruudentoiveittensa kuvastuvan. Silloin avautui ovi jälleen ja hetken perästä ilmestyi kynnykselle — herättäen luullakseni yhtä suurta vastenmielisyyttä herra François'ssa kuin minussakin — isä Antoinen hahmo.
Luulen että harvoin on kaksi erilaisempaa miestä seisonut samassa huoneessa, harvoin esiintynyt ihmissilmälle suurempaa vastakohtaa kuin se mikä tällä kertaa avautui minun silmilleni. Toisella puolen iloinen nuori keikari lyhyine levätteineen, hienoine hopeakoristeisine mustine samettipukuineen, hentoine jäsenineen, jalokiviä välkkyvine miekankahvoineen ja siselöityine makeisrasioineen; toisella taas pitkä, kuuruselkäinen, laihaleukainen ja kiiluvasilmäinen munkki, jonka kaapu riippui hänen ympärillään kömpelöissä, mauttomissa laskoksissa. Ja herra François'n ensimäinen tunne hänet nähdessään oli epäilemättä vastenmielisyys. Siitä huolimatta hän kuitenkin tervehti tulokasta sanoin, joissa ilmeni salaista kammonsekaista kunnioitusta, ja osotti muullakin tavoin niin selvää miellyttämisen halua että tunsin pappiin kohdistuvan pelkoni palaavan entisellä voimallaan. Päättelin mielessäni että niitten ominaisuuksien, jotka tuollaisessa puvussa asuvina voivat voittaa François d'Agenin kunnioituksen — hän kun oli loistava tähti nuorempien hovimiesten joukossa ja kuului siihen luokkaan joka on hyvin taipuvainen halveksimaan isiensä hienostuksen puutetta — täytyi olla sekä suuria että pelottavia; ja näin ajatellen otin munkin vastaan pidättyvällä kohteliaisuudella, jota yhteen aikaan en suinkaan olisi luullut tulevani hänelle osottamaan. Panin siksi kertaa syrjään häntä kohtaan kantamani yksityistä laatua olevan kaunan, mihin minulla oli niin suuri oikeus, ja pidin mielessäni vain sitä kuormaa minkä taisteluni häntä vastaan oli laskenut harteilleni.
Ilman vaikeutta saatoin päättää että hänen tulonsa tällä hetkellä, herra François'n ollessa luonani, johtui viekkaasta oman turvallisuuden silmälläpidosta, enkä sentakia hämmästynyt kun herra d'Agenin valmistuessa lähtemään isä Antoine pyysi häntä odottamaan alhaalla sanoen itsellään olevan jotakin tärkeätä ilmotettavana. Hän esitti pyyntönsä nöyryyttä lähentelevällä kohteliaisuudella, mutta saatoin selvästi nähdä että herra d'Agen siihen suostuessaan taipui tahtoon joka oli väkevämpi kuin hänen omansa ja että jos hän olisi uskaltanut seurata omaa haluaan, hän olisi antanut aivan toisenlaisen vastauksen. Mutta nyt hän poistui — nimellisesti muka antaakseen jonkin määräyksen lakeijalleen — hilliten kärsimättömyyttään, ja syytä siihen ei ollut vaikea käsittää.
Jäätyään kahdenkesken minun kanssani ja saatuaan varmuuden siitä ettei meillä ollut kuuntelijoita, kävi munkki heti asiaansa käsiksi.
"Oletteko miettinyt sitä mitä sanoin teille eilen illalla?" kysyi hän äkkiä, jättäen kokonaan syrjään sen herttaisen esiintymistavan jota hän oli noudattanut herra François'n läsnäollessa. Vastasin kylmästi että olin miettinyt.
"Ja ymmärrättekö aseman?" jatkoi hän nopeasti, katsoen minuun kulmainsa alta seisoessaan edessäni nyrkkiin puristettu käsi pöydällä. "Vai pitääkö minun kertoa teille enemmän? Pitääkö minun kertoa kuinka köyhä ja halveksittu te olitte muutamia viikkoja sitten, herra de Marsac — te, joka nyt käytte sametissa ja kolme miestä jälessänne? Vai kerronko kenen kullat ne ovat tuoneet teidät tänne ja saaneet tämän aikaan? Vait! Älkäämme leikitelkö! Te olette täällä Navarran kuninkaan salaisena asiamiehenä. Minun asiani on ottaa selvä teidän suunnitelmistanne ja hänen tarkotuksistaan, ja sen aion tehdäkin."
"Entä sitten?" sanoin minä.
"Olen päättänyt ostaa ne", vastasi hän, ja tätä sanoessaan kiiluivat hänen silmänsä niin ahnaasti että minä asetuin yhä enemmän varuilleni.
"Kenelle?" kysyin minä. Tultuani vakuutetuksi siitä että minun oli käytettävä samoja aseita kuin vastustajani, arvelin että suuttumuksen osottaminen, mikä kyllä olisi sopinut nuorelle, maailmaa kokemattomalle miehelle, ei olisi auttanut minua hitustakaan. "Kenelle?" toistin vielä nähdessäni hänen empivän.
"Se on minun asiani", vastasi hän hitaasti.
"Te tahdotte tietää liian paljon ja ilmaista liian vähän", virkoin minä haukotellen.
"Ja te leikitte minun kanssani", huudahti hän luoden minuun äkkiä niin lävistävän ja synkän katseen että vaivoin sain hillityksi puistatuksen. "Sitä pahempi itsellenne, sitä pahempi itsellenne!" jatkoi hän kiivaasti. "Olen tullut tänne ostaakseni ne tiedot mitkä teillä on hallussanne, mutta jollette tahdo niitä myödä, niin on jälellä vielä toinen keino. Yhden tunnin kuluessa voin tehdä tyhjäksi suunnitelmanne ja lähettää teidät tyrmään! Te olette kuin vetämättömän nuotan perukassa oleva kala. Se syöksähtelee sinne ja tänne ja kohtaa silmukat joka puolella, mutta ei älyä asemaansa ennenkuin nuotta on vedetty — ja silloin se on myöhäistä. Sellainen te olette", lisäsi hän kohoten tuohon haltioituneeseen mielentilaan mikä hänelle joskus oli ominaista ja mikä saattoi minut epäilemään, oliko hän kokonaan konna vaiko osaksi intoilija, "ja sellaisia ovat kaikki jotka asettuvat pyhää Pietaria ja hänen Kirkkoaan vastaan!"
"Olen kuullut teidän käyttävän hyvin samanlaisia sanoja Ranskan kuninkaasta", sanoin minä pilkallisesti.
"Luotatteko te häneen?" vastasi hän kiiluvin silmin. "Te olette ollut hänen linnassaan ja nähnyt hänen liehittelyänsä ja lukenut hänen neljäkymmentäviisi hoviherraansa ja hänen harmaatakkiset sveitsiläisensä? Minä sanon teille että tuo loisto, jonka näitte, oli unta ja katoaa kuin uni. Tuon miehen voima ja kunnia otetaan häneltä pois, ja pian. Eikö teillä ole kylliksi silmiä nähdäksenne että hän on tämän kysymyksen ulkopuolella? Ranskassa ei ole kuin kaksi mahtia — pyhä liitto, jolla vielä on ylivalta, ja nuo kirotut hugenotit; ja niitten välillä on taistelu."
"Nyt te kerrotte minulle enemmän", virkoin minä.
Hän sai levollisuutensa takaisin silmänräpäyksessä ja katsoi minuun häijyllä vihalla jota on vaikea kuvata.
"No, no", sanoi hän näyttäen keltaiset hampaansa, "kuolleet eivät kieli. Ja Valois'n Henrikille on munkki niin rakas että teidän olisi parempi syyttää hänen rakastajatartaan. Mutta mitä teihin tulee, niin ei minun tarvitse muuta kuin huutaa: 'Haa, hugenotti ja vakoilija!' ja vaikka hän rakastaisi teitä enemmän kuin hän rakasti Quélusta ja Maugironia, niin ei hän uskaltaisi ojentaa sormeansakaan pelastaakseen teidät!"
Minä tiesin että hän puhui totta ja saatoin vain vaivoin säilyttää sen välinpitämättömän ulkonäön, minkä olin keskustelun alkaessa ottanut päälleni.
"Mutta entä jos poistun Blois'sta?" virkoin koetteeksi, ainoastaan nähdäkseni mitä hän siihen sanoisi.
Hän nauroi. "Sitä ette voi tehdä", vastasi hän. "Verkko on ympärillänne, herra de Marsac, ja joka portilla on sellaisia jotka tuntevat teidät ja joilla on ohjeensa. Minä voin tuhota teidät, mutta minä tahdon saada teidän hallussanne olevat tiedot, ja siksi tahdon maksaa niistä teille viisisataa kruunua ja päästää teidät menemään."
"Joutuakseni Navarran kuninkaan käsiin?"
"Hän ei tule tunnustamaan teitä missään tapauksessa", vastasi hän innokkaasti. "Hänellä oli se seikka mielessään, ystäväni, kun hän valitsi niin tuntemattoman asiamiehen. Hän ei tule tunnustamaan teitä miehekseen. Ah, hyvä Jumala, jos olisin ollut tuntiakaan vikkelämpi, olisin siepannut Rosnyn — itse Rosnyn!"
"Yksi seikka puuttuu vielä", lisäsin minä. "Kuinka voin olla varma siitä, että kun olen kertonut teille mitä tiedän, te todellakin maksatte rahat ja laskette minut menemään?"
"Minä vannon sen!" vastasi hän vakavasti, ollen siinä luulossa että minä aloin taipua. "Valalla vannon sen!"
"Valalla! Yhtä mielelläni ottaisin kengänrihmanne!" huudahdin minä, purkaen tuohon lauseeseen suuttumukseni jota en voinut kokonaan pidättää. "Kirkonmiehen vala maksaa kynttilän — vai onko se puolitoista?" jatkoin ivallisesti. "Minun täytyy saada koko joukon varmempi vakuus kuin se, isä hyvä."
"No mikä sitten?" kysyi hän, katsoen minuun äkäisesti.
Nähdessäni tässä aukenevan tilaisuuden ruoskin aivojani keksimään jonkun ehdon, joka täytäntöön pantuna kääntäisi asiat häntä vastaan ja asettaisi hänet minun valtaani. Mutta hänen asemansa oli niin vahva tai minun älyni niin heikko, ettei mitään johtunut mieleeni sillä hetkellä, ja minä istuin tuijottaen häneen, ajatusteni vähitellen siirtyessä pelastumisen mahdollisuudesta hetken välittömään vaaraan, mikä uhkasi paitsi minua myöskin Simon Fleix'tä ja jossakin määrin epäilemättä herra de Rambouillet'ta. Neljän tai viiden päivän perästä saapuisi lisäksi neiti de la Vire, Arvelin mielessäni, enkö voisi lähettää hänelle jotakin varotusta; mutta toisekseen taas epäilin olisiko viisasta mennä muuttelemaan de Rosnyn suunnitelmia, varsinkin kun Maignan, joka oli mennyt noutamaan neitiä, oli luonteenlaatunsa nojalla taipuvainen välittämään viisi muitten kuin isäntänsä määräyksistä.
"No!" virkahti munkki kutsuen kärsimättömästi ajatukseni asiaan."Millaisen vakuuden tahdotte?"
"En ole oikein selvillä siitä tällä hetkellä", vastasin viivästellen."Olen vaikeassa asemassa. Minun täytyy saada aikaa miettiä."
"Ja päästä irti minusta, jos suinkin mahdollista", lisäsi hän ivallisesti. "Ymmärrän vallan hyvin. Mutta minä varotan teitä, että teitä vartioidaan, ja minne hyvänsä menette ja mitä hyvänsä teette, niin minun silmäni seuraavat toimianne."
"Minäkin ymmärrän kyllä", virkoin minä kylmästi.
Hän seisoi vähän aikaa epätietoisena, katsellen minua puoleksi epäluuloisesti, puoleksi pahansuovasti; häntä vaivasi toisaalta pelko saaliin menettämisestä jos hän suostuisi lykkäykseen, toisaalta pelko yhtä perinpohjaisesta epäonnistumisesta jos hän jännittäisi kaikki voimansa eikä onnistuisi minua horjuttamaan. Minäkin katselin häntä, ja ottaen hänen ilmaisemansa mielenkiihkon ja jännityksen mittapuuksi arvostellessani sen panoksen suuruutta ja merkitystä jonka hän tahtoi voittaa, en saanut tuosta näystä paljonkaan kevennystä. Useamman kerran oli mieleeni johtunut ja nytkin johtui ajatus vapautua hänestä yhdellä miekaniskulla. Mutta luonteelleni oli vastenmielistä iskeä aseetonta miestä, olipa tämä kuinka paatunut ja konnamainen tahansa, ja kun vielä uskoin ettei hän ollut antautunut minun valtaani ryhtymättä mitä tehokkaimpiin varokeinoihin, pidätyin noudattamasta tuota ajatusta. Kun hän vihdoin vastahakoisesti ja monin hämärin uhkauksin suostui odottamaan vastaustani kolme päivää — mutta ei tuntiakaan kauempaa — tyydyin siihen, sillä muuta vaihtoehtoa en nähnyt, ja näillä ehdoilla me hiukan väiteltyämme erosimme, ja minä kuulin hänen salakähmäisten askeltensa matavan alas portaita.
XIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.
Jos tahtoisin, kertoa muuta kuin totuuden tai haluaisin kaunistaa seikkailujani, voisin epäilemättä helposti jonkun pienen, keksityn juonen avulla saada asiat näyttämään siltä kuin olisin pelastunut isä Antoinen pauloista omalla neuvokkaisuudellani; voisin toisin sanoen kertoa sommitelman nerokkaita juonia ja vastajuonia, jollaisia näytelmäinsepittäjillä on tapana punoa. Mutta kun ei minulla ole mitään itseni suurentamisen halua — ja asiain nykyisellä kannalla ollen tuskin syytäkään — on minun tunnustettava että asianlaita oli aivan päinvastoin, ja että silläaikaa kun minä en tehnyt kerrassaan mitään vapautuakseni, säilytti vastustajani otteensa loppuun asti ja olisi varmasti tuottanut minulle turmion, jollei omituinen sattuma olisi tullut väliin. Miten ja miltä taholta apu tuli, sitä en usko nerokkaimmankaan henkilön, joka on seurannut muistelmiani tähän saakka, voivan arvata. Eikä tämä johdu niin paljon mistään älykkäästä juonesta kuin siitä että siinä kerrankin ilmeni selvästi Kaitselmuksen johtava käsi.
Ne kolme päivää armonaikaa, mitkä pappi oli minulle myöntänyt, kulutin kiihkeässä mutta hyödyttömässä pelastuskeinon etsinnässä, sillä kaikki tuumani olivat kuolleenasyntyneitä; ja melkoisena lisätekijänä kurjuudessani oli juuri se, etten voinut nähdä parempaa neuvoa kuin yhä vain istua ja ajatella, ikäänkuin tuomittuna ikuiseen toimettomuuteen. Herra de Rambouillet oli jyrkkä katolilainen, vaikka muuten kyllä kaikin puolin kunnioitettava isänmaanystävä, niin että häneen ei ollut turvautumista; ja papin vaikutusvallan herra d'Ageniin olin omin silmin nähnyt. Samankaltaisista syistä hylkäsin myöskin ajatuksen kuninkaaseen vetoamisesta. Ja kun muita henkilöitä ei enää ollutkaan, joilta olisin voinut jotain vaatia, näin olevani pakotettu turvautumaan omaan apuuni, mikä käsitti ainoastaan miekkani ja Simon Fleix'n — sillä älyni jätti minut tässä pälkäässä aivan avuttomaksi.
Ollen vakuutettu siitä, että minun oli murtauduttava pois Blois'sta, jos mieli pelastaa ei ainoastaan itseni vaan muitakin, jotka huostaani uskottuina olivat vielä kallisarvoisempia, ei ollut mielestäni arvoa alentavaa turvautua Simonin apuun, ja siksi ilmaisin hänelle eloisin kuvauksin meitä uhkaavan vaaran ja vedoten kaikkiin syihin, joilla luulin olevan vaikutusta häneen nähden, kehotin häntä keksimään jonkun pelastuksen keinon.
"Nyt, ystäväni, on aika osottaa mihin älysi kelpaa", sanoin hänelle, "ja näyttää että de Rosny oli oikeassa sanoessaan sinua tavallista sukkelajärkisemmäksi mieheksi. Jos järkesi koskaan voi pelastaa pääsi, niin nyt on aika! Sillä sanon sinulle suoraan, että jollet voi keksiä juonta millä pääsemme erillemme tuosta konnasta ennen huomispäivää, niin minä olen hukassa. Voit itse arvostella kuinka paljon sinulla on mahdollisuutta säilyä vapaana."
Pysähdyin tähän, odottaen että hän esittäisi jotakin. Mutta pettymyksekseni hän pysyi äänettömänä, nojaten päätään käteensä ja ynseä katse tähdättynä itsepintaisesti pöytään, niin että aloin arvella osottaneeni häntä kohtaan liikaa alentuvaisuutta käskemällä häntä istumaan ja katsoin tarpeelliseksi huomauttaa hänelle että hän oli minun palveluksessani ja että hänen oli tehtävä mitä minä käskin.
"No niin", sanoi hän nyrpeästi, nostamatta katsettaan, "olen valmis siihen. Mutta minä en pidä papeista, ja tästä kaikkein vähimmän. Minä tunnen hänet enkä tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä!"
"Et tahdo olla hänen kanssaan tekemisissä!" huudahdin minä miltei poissa suunniltani hämmästyksestä.
"Niin, en tahdo", vastasi hän pysyen samassa huolettomassa asennossaan. "Minä tunnen hänet ja pelkään häntä. Minusta ei ole hänen vastustajakseen."
"Sitten de Rosny oli väärässä, vai kuinka?" sanoin minä päästäen harmini valloilleen.
"Jos niin haluatte", vastasi hän nenäkkäästi.
Tämä oli minulle liikaa. Ratsastusraippani oli lähellä ja minä sieppasin sen käteeni. Ennenkuin hän oli älynnyt aikomustani, olin hänen kimpussaan ja annoin hänelle niin terveellisen kylvyn että se pian sai hänet järkiinsä. Kun hän pyysi armoa — mitä kuitenkin sain odottaa kelpo tovin, sillä hänessä oli yhä jälellä tuo äkäinen piru, joka Rosnysta lähtiessämme oli häneen istunut — kysyin häneltä jälleen eikö de Rosny ollut oikeassa. Kun hän vihdoin myönsi sen, niin sitten vasta panin raipan pois ja päästin hänet irti, mutta en silti jättänyt häntä nuhtelematta ansionsa mukaan.
"Luulitko sinä", sanoin minä, "että minä suostuin menemään perikatoon vain siksi ettet sinä halunnut käyttää laiskoja aivojasi? Että minä suostuin istumaan hiljaa ja antamaan sinun murjottaa, silläaikaa kuin neiti kulkee sokeana suoraan vaaraa kohti? Ei suinkaan, ystäväni!"
"Neitikö!" huudahti hän luoden silmänsä minuun äkkiä muuttunein ilmein ja lakaten hieromasta itseään ja mulkoilemasta, niinkuin hän siihen asti oli tehnyt "Mutta hänhän ei ole täällä eikä ole missään vaarassa",
"Hän saapuu tänne huomenna tai ylihuomenna", sanoin minä.
"Te ette ole sanonut minulle sitä!" vastasi hän välkehtivin silmin."Tietääkö isä Antoine sen?"
"Hän saa sen tietää heti kun neiti tulee kaupunginportista sisään", vastasin minä.
Huomatessani minkä muutoksen neidin mainitseminen asian yhteydessä sai hänessä aikaan, tunsin jotain nöyryytyksen tapaista. Mutta niissä olosuhteissa ei minulla ollut varaa valita; minun tuli käyttää niitä välikappaleita, jotka olivat käsillä, eikä valita ja käännellä niitä liian arvostelevasti, kun neidin turvallisuus oli kysymyksessä. Muutaman minuutin perästä olivat asemamme kääntyneet päinvastaisiksi. Poika oli tullut yhtä kiihkeäksi ja innokkaaksi kuin minä kylmäksi ja arvostelevaksi. Hänen asettuessaan seisomaan eteeni huomasin hänen kasvoissaan omituisen yhtäläisyyden papin kasvojen kanssa, enkä minä hämmästynyt kun hän teki juuri sellaisen ehdotuksen, jollaista olisin voinut odottaa itse isä Antoinelta.
"Siihen ei ole muuta kuin yksi keino", mumisi hän vapisten kauttaaltaan. "Hänet on saatava pois tieltä!"
"Helppo sanoa!" sanoin minä halveksivasti. "Jos hän olisi soturi, voisi se käydä päinsä. Mutta hän on pappi, poikaseni, eikä hän tappele."
"Tappele! Kuka sitten tahtoo häntä tappelemaan?" vastasi poika kasvot synkkinä, levottomasti liikutellen käsiään. "Se on tehtävissä mukavammallakin tavalla. Tikari selkään, niin lakkaa hän olemasta vastuksinamme."
"Kuka sen iskee?" kysyin kuivasti.
Simon värisi ja empi, mutta sitten hän syvään henkäisten sanoi: "Minä teen sen."
"Se ei ehkä olisi vaikeaa", mutisin minä tarkastellen esitystä ajatuksissani.
"Se olisi helppoa", vastasi hän hilliten ääntään. Hänen silmänsä loistivat, huulet olivat verettömät ja pitkä musta tukka riippui kosteana hänen otsallaan.
Minä harkitsin asiaa. Ja mitä enemmän mietin, sitä luontevammalta esitys tuntui. Yhden ainoan sanan lausumalla saisin raivatuksi tieltäni miehen, jonka olemassaolo uhkasi minun olemassaoloani, joka ei halunnut käydä minua vastaan rehellisesti, vaan salaisine ja vilpillisine toimintatapoineen ei ansainnutkaan minun puoleltani parempaa kohtelua kuin mikä tulee ilmisaadun vakoojan osaksi. Hänen konnamaisuutensa uhriksi oli joutunut jo oma äitini, ja hän olisi halukkaasti tuhonnut ystäväni!
Ja epäilemättä on sellaisia, jotka moittivat, ja vielä useampia jotka nauravat minua, kun tuollaisella hetkellä otin lukuun hienotunteisuuden arveluja. Mutta minulla on koko elinaikani ollut vastenmielinen ennakkotunne tuota salakähmäistä väkivallan muotoa kohtaan, joka, mikäli olen kuullut vanhojen ihmisten kertovan, on vasta nykyisinä aikoina tullut muotiin maassamme ja joka varmasti näyttää olevan vieras ranskalaiselle luonteenlaadulle. Tahtomatta tuomita toisia liian ankarasti tai sanoa ettei tikari ole koskaan anteeksiannettava — sillä silloin voisivat jotkin naisia ja avuttomia henkilöitä kohtaan tehdyt vääryydet jäädä rankaisematta — vastustan itse puolestani sen käyttämistä pitäen sitä soturiarvoa alentavana. Ja lisäksi oli se juuri siihen aikaan, josta kirjotan, tullut vihollistemme puolella niin suuressa määrin käytetyksi taistelukeinoksi, että sekin oli omiaan kiinnittämään tätä tunnetta mieleeni erikoisen lujaan. Ja jollei se uhka, joka sillä hetkellä riippui ylläni — eikä yksin minun ylläni — olisi ollut niin musertavan ylivoimainen, niin luulenpa etten olisi hetkeksikään kallistanut korvaani Simonin ehdotukselle.
Mutta näinkin ollen annoin hänelle vastauksen, joka ei jättänyt häntä epätietoiseksi tunteistani. "Simon, ystäväni", sanoin minä — ja muistan, että olin hiukan liikutettu — "sinulla on vielä jotain opittavaa sekä soturina että hugenottina. Ei kumpikaan niistä iske koskaan takaapäin."
"Mutta jollei hän tahdo tapella?" vastasi poika uppiniskaisesti.
"Mitä sitten?"
Että vastustajamme tämän kautta joutui meihin nähden epäoikeutetun edulliseen asemaan, oli siksi selvää etten voinut tuohon kysymykseen vastata. En senvuoksi siihen takertunut, vaan toistaen äskeisen ponteni kehotin Simonia keksimään toisen keinon.
Hän antoi perään vastahakoisesti ja seisottuaan jonkun hetken ajatuksiinsa vaipuneena meni ulos katsoakseen vartioitiinko taloa.
Kun hän palasi, oli hänen kasvoillaan niin uusi ilme että minä oivalsin heti että jotakin oli tapahtunut, Hän ei kuitenkaan katsonut minua silmiin eikä selittänyt mitään, vaan näytti aikovan mennä jälleen ulos, liikehtien jotensakin hämmentyneen näköisenä. Ennenkuin hän lopullisesti poistui, näytti hän vielä kerran muuttavan mieltään, sillä hän kääntyi äkkiä tulemaan sinnepäin, missä minä seisoin ällistyneenä häntä katsellen, pysähtyi eteeni ja ojentaen äkkiä kätensä pisti jotakin minun kouraani.
"Mitä on tapahtunut, hyvä mies?" sanoin minä koneenomaisesti.
"Katsokaa!" vastasi hän lyhyeen, avaten suunsa ensi kerran. "Teidän pitäisi tietää. Miksi kysytte minulta? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"
Silloin katsoin ja näin että hän oli antanut minulle samettiruusukkeen, juuri samanmuotoisen, samankokoisen ja samanlaisesta vaatteesta tehdyn kuin se hyvinmuistettu ruusuke joka niin menestyksellisesti oli avustanut minua neiti de la Vireä etsiessäni. Ainoastaan väriltään tämä hiukan erosi siitä, mutta ei mitenkään muuten, sillä se oli solmittu samalla tavalla ja toisessa nipukassa oli kirjaimet "C.d.l.V." ja toisessa sana: "Apua!" Tuijotin siihen tyrmistyneenä. "Mutta Simon", sanoin minä, "mitä tämä merkitsee? Mistä sait tämän?"
"Mistä minun olisi pitänyt se saada?" vastasi hän kateellisesti. Mutta sitten hän näytti malttavan mielensä ja muutti puheensävyä. "Eräs nainen antoi sen minulle kadulla", sanoi hän.
Kysyin, mikä nainen.
"Mistä minä tietäisin?" vastasi hän silmät vihasta kiiluvina. "Nainen oli naamioitu."
"Oliko se Fanchette?" kysyin minä tiukasti.
"Saattoi ehkä olla. En tiedä", vastasi hän.
Otaksuin ensin että neiti oli saattueineen saapunut kaupungin ulkolaiteille ja että Maignan hyvän maineensa mukaisesti oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt tiedustelijan hankkimaan minulta tietoa oliko tie selvä, ennenkuin hän astui kaupunkiin. Tätä otaksumaa osaksi vahvisti, osaksi horjutti mukana seurannut sanoma, jonka Simon nyt vihdoin ilmotti, sillä hänestä oli jokainen tiedon pisara puserrettava esiin kuin veri kivestä.
"Teidän on mentävä tapaamaan lähettäjää puolituntia auringonlaskun jälkeen huomenillalla", sanoi hän, "tuomiokirkon esipihalle kirkon koillisen kulman luokse."
"Huomenillallako?"
"Niin, milloin sitten?" vastasi poika epäkohteliaasti. "Minä sanoin huomenillalla."
Tämä tuntui minusta omituiselta. Saatoin ymmärtää miksi Maignan halusi pitää saatettavansa ulkopuolella muurien kunnes hän olisi saanut minulta tiedon, mutta sitä en käsittänyt miksi hän määräisi kohtauksen niin kauas eteenpäin. Sanoma tuntui lisäksi tarpeettoman vähänsanovalta, ja minä aloin ajatella että Simon vieläkin pidätti jotakin.
"Oliko siinä kaikki?" kysyin häneltä.
"Oli, kaikki", vastasi hän, "paitsi…"
"Paitsi mitä?" tiukkasin minä.
"Paitsi että nainen näytti minulle sen kultaisen tunnusmerkin, jota neiti de la Virellä oli tapana pitää", vastasi hän vastahakoisesti, "ja sanoi että jos te haluaisitte muuta varmuutta, niin se saisi teidät vakuutetuksi."
"Näitkö tuon rahan?" huudahdin minä kiihkeästi.
"Näin kyllä", vastasi hän.
"Sitten, Herra varjelkoon", huudahdin minä, "joko petät sinä nyt minua tai tuo nainen petti sinua. Sillä neiti de la Virellä ei ole tuota merkkiä! Se on minulla; täällä, minun hallussani! No, sanotko vieläkin että näit sen?"
"Minä näin aivan sennäköisen", vastasi hän vavisten, hiki otsallaan. "Sen voin vaikka vannoa. Ja nainen sanoi minulle sen mitä minä olen sanonut teille. Eikä enempää."
"Silloin on selvää", vastasin minä, "että neidillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä ja että hän on luultavasti penikulmien päässä täältä. Tämä on Bruhlin juonia. Fresnoy on antanut hänelle merkin, jonka hän varasti minulta. Ja jutun samettiruusukkeesta kerroin hänelle itse. Tämä on ansa. Ja jos minä olisin tarttunut siihen ja mennyt tuomiokirkon esipihalle huomenillalla, niin en koskaan enää olisi mennyt mihinkään muuhun kohtaukseen, poikaseni."
Simon näytti miettiväiseltä. Sitten hän sanoi masentuneen näköisenä:"Teidän oli mentävä yksin, niin sanoi nainen."
Vaikka hyvin tiesin minkätähden hän oli jättänyt sanomatta tämän seikan, en ruvennut häntä nuhtelemaan. "Minkänäköinen nainen oli?" kysyin sitten.
"Hän muistutti olennoltaan hyvin paljon Fanchettea", vastasi hän. Sen pitemmälle hän ei voinut mennä. Sen ajatuksen sokaisemana, että nainen oli neidin seuranainen eikä kukaan muu, ei hän ollut paljon huolinut häntä tarkastaa eikä voinut varmasti sanoa edes sitäkään, ettei hän ollut naiseksi pukeutunut mies.
Harkitsin asiaa joka puolelta ja keskustelin siitä Simonin kanssa, aikoen arvelematta rangaista Bruhlia, jos vain löytäisin keinon, millä kääntäisin hänen petollisen juonensa häntä itseään vastaan. Mutta kun ei minulla ollut mitään suoranaista tietoa hänen tuumistaan, ehkäisi se toimintamahdollisuuttani, varsinkin kun en tuntenut mitään varmuutta siitä että minä kysymyksessäolevassa tilaisuudessa olisin täysin tekojeni herra.
Omituista kyllä, tämä askel Bruhlin puolelta, joka kuninkaan edessä sattuneen kohtauksen jälkeen oli pysytellyt tarkoin syrjässä, ei suinkaan lisännyt levottomuuttani, vaan antoi päinvastoin kiihoketta mielelleni, jonka jakobiinimunkin kylmä ja hellittämätön puserrus oli saanut alakuloiseen vireeseen. Tässä oli jotakin, jota saatoin ymmärtää, vastustaa ja varoa. Tunne siitä että olin jälleen tekemisissä miehen kanssa, jolla oli samat tarkotukset ja halut kuin minullakin, sai minut pian kykeneväksi käyttämään kaikkia kykyjäni, niinkuin olen kuullut pahan voimia vastaan taistelevan miekkamiehen saavan takaisin tarmonsa huomatessaan ottelevansakin kuolevaisen vihamiehen kanssa. Vaikka tiesinkin että armonajan hetket pikaisesti lähenivät loppuaan ja että pappi huomisaamuna tulisi vaatimaan vastausta, tunsin sinä iltana käsittämätöntä kevennystä ja iloisuutta. Menin levolle luottavaisena ja nukuin rauhallisesti, osaksi ehkä sen vakaumuksen rohkaisemana että siinä huoneessa, missä äitini oli kuollut, ei hänen vainoojallaan ollut voimaa minua vahingoittaa.
Mutta tämä havainto Bruhlin liikkeelläolosta ja senkautta uudelta taholta uhkaavasta vaarasta teki aivan toisenlaisen vaikutuksen Simon Fleix'hin. Hän joutui äärimäisen kiihtymyksen tilaan ja vietti illan ja suuren osan yötäkin kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessa, taistellen ahdistavaa pelkoa ja tuskaa vastaan, milloin puhellen kiivaasti itsekseen, milloin pureksien kynsiään kärsimättömyytensä vaivassa. Turhaan minä kehotin häntä odottamaan vaaraa levollisesti menemättä puolitiehen sitä vastaan, tai käskin häntä, viitaten hänen makuulavaansa, joka oli vuoteeni jalkopäässä, antamaan asian levätä ainakin huomiseen, jollei hän voinut keksiä pelastuskeinoa. Hänellä ei ollut voimaa totella, vaan hän kulki yhä hermostuneena edestakaisin luonteelleen ominaisten vilkkaitten ennakkokuvitelmien vallassa ja ehti tuskin laskeutua pitkälleen, kun jo hyppäsi ylös jälleen. Muistaen kuitenkin kuinka kelpo tavalla hän oli kunnostautunut sinä iltana, jolloin neiti pakeni Blois'sta, en tahtonut kutsua häntä pelkuriksi, vaan tyydyin ajattelemaan vain mielessäni ettei mikään sovi soturimiehelle huonommin kuin liika oppi — paitsi ehkä vilkas mielikuvitus.
Otaksuin mahdolliseksi että neiti saapuisi seuraavana päivänä ennenkuin isä Antoine tulisi saamaan vastaustaan. Siinä tapauksessa toivoin saavani tukea Maignanin kokemuksesta. Mutta seuruetta ei kuulunut. Minun oli turvauduttava itseeni ja omiin apuneuvoihini, ja niin ollen päätin kieltäytyä papin tarjouksesta mutta jättää kaikki muut seikat asianhaaroista riippuviksi.
Puolenpäivän tienoissa hän saapui, seuranaan, kuten hänen tapansa oli, pari ystävää, jotka hän jätti ulkopuolelle. Hän oli näöltään kalpeampi ja varovaisempi kuin ennen, hänen kätensä näyttivät ohkaisemmilta ja poskensa läpikuultavammilta. Näistä heikkouden merkeistä en kuitenkaan voinut johtaa mitään hyvää ennettä, sillä hänen katseensa loistavuus ja käytöksensä tavaton itsetietoisuus ilmaisivat selvästi että hän tunsi olevansa varma vallastaan. Hän astui huoneeseen luottavan näköisenä ja puhutteli minua isälliseen tapaan, mikä ei jättänyt minua vähääkään epätietoiseksi hänen aikomuksistaan; se suoruus, millä hän nyt paljasti suunnitelmiaan, oli selvänä todistuksena siitä että hän piti minua jo varmana välikappaleenaan.
Minä en riistänyt häneltä heti tätä harhaluuloa, vaan sallin hänen jatkaa ja ottaa vielä esille ne viisisataa kruunuakin, jotka hän oli minulle luvannut ja joitten näkemisen hän arvattavasti uskoi lopullisesti sitovan asian.
Tämän nähdessään hän tuli vieläkin avomielisemmäksi ja puhui niin laveasti että minä en saattanut olla häneltä kysymättä tahtoisiko hän vastata erääseen kysymykseen.
"Luonnollisesti, herra de Marsac", vastasi hän kevyesti. "Kysykää vain."
"Te puhutte suurista suunnitelmista, joita teillä on käsillä", sanoin minä. "Te puhutte Ranskasta ja Espanjasta ja Navarrasta ja kuninkaista ja liigoista ja kardinaaleista! Te puhutte salaisista nyöreistä ja uskottelette minulle että jos suostun teidän toivomuksiinne niin tulen saamaan teistä yhtä voimakkaan suojelijan kuin herra de Rosny on. Mutta — silmänräpäys vielä, jos suvaitsette", jatkoin kiireesti nähdessäni hänen olevan aikeissa keskeyttää puheeni samanlaisilla innokkailla vakuutuksilla kuin olin jo kuullut. "Vastatkaa minulle tähän: kun teillä on niin monta rautaa tulessa, niin minkätähden ryhdyitte tekemisiin vanhan naisen kanssa — muutamien vaivaisten kruunujen takia?"
"Tahdon sanoa teille senkin", vastasi hän äänensävyni nostaessa punan hänen kasvoilleen. "Oletteko koskaan kuullut puhuttavan elefantista? Vai olette. No, sillä on, kuten tiedätte, kärsä, jolla se voi joko kiskaista tammen juurineen tai nostaa maasta pienimmänkin esineen. Niin voin tehdä minäkin. Mutta sitten te kysytte", jatkoi hän ilettävästi virnistäen, "minkätähden tarvitsin muutamia vaivaisia kruunuja. Siinä oli kyllin että tarvitsin. Maailmassa on kaksi asiaa, joilla on jotain merkitystä, herra de Marsac, ja ainoastaan kaksi: äly ja raha. Älyä minulla on ja oli; rahaa tarvitsin — ja siksi otin sitä."
"Rahaa ja älyä?" kertasin minä katsoen häneen miettiväisenä.
"Niin", vastasi hän, ja hänen silmänsä alkoivat säihkyä ja ohuet sieramensa laajeta. "Kun vain minulla on näitä molempia, niin voin hallita Ranskaa!"
"Tekö hallita Ranskaa!" huudahdin minä hämmästyen suunnattomasti hänen uskaliaisuuttaan. "Tekö?"
"Minä juuri", vastasi hän kammottavan kylmäverisesti. "Minä — pappi, munkki, kirkonmies, oppinut. Te näytätte kummastelevan, mutta huomatkaa, hyvä herra, että maailma on muuttumassa. Meidän aikamme on tulossa ja teidän aikanne on häviämässä. Mikä kahlitsee herramme ja kuninkaamme sulkien hänet Blois'han, silläaikaa kun kapinalliset rehentelevät ympäri Ranskaa? Miesten puuteko? Ei, vaan rahan puute; Kuka voi hankkia hänelle rahaa — tekö, soturi, vai minä, pappi? Tuhat kertaa, minä! Sentähden on minun aikani tulossa, ja ennenkuin kuolette, saatte nähdä papin hallitsevan Ranskaa."
"Herra varjelkoon ettette vain te olisi se pappi!" virkahdin minä pilkallisesti.
"Niinkuin suvaitsette", vastasi hän kohauttaen olkapäitään ja otti samassa kasvoilleen nöyryyden naamarin, mikä sopi yhtä huonosti hänen hirmuiseen itsekylläisyyteensä kuin konsanaan nunnanhuntu sotamiehelle. "Kuitenkin voi sattua niinkin että se olen minä, pyhän oikeauskoisen kirkon suosiosta, jonka nöyrä palvelija olen."
Tämän kuullessani hypähdin ylös synkästi kiroten, sillä luontoni ei enää sietänyt noita kummallisia muodonvaihdoksia, joita tuo mies näkyi rakastavan ja joista tämä viimeinen oli kaikista inhottavin. "Te konna!" huusin minä viiksiäni punoen, niinkuin minun tapani on silloin kun raivostun. "Ja siksi te tahtoisitte tehdä minut suuruutenne porraskiveksi. Te tahtoisitte lahjoa minut — soturin ja aatelismiehen. Menkää, ennenkuin teen teille pahempaa. Siinä on kaikki mitä minulla on teille sanomista. Menkää! Olette saanut vastauksenne. Minä en ilmaise teille mitään, en i:tä enkä i:n pilkkuakaan. Pois huoneestani!"
Hän astahti askeleen takaperin kummastuksissaan ja seisoi pöytää vasten pureksien kynsiään ja mulkoillen minuun, ja hänen pirullisilla kasvoillaan kiistelivät pelko ja pettymys. "Te olette siis pettänyt minua", sanoi hän vihdoin hitaasti.
"Olen antanut teidän pettää itse itsenne", vastasin minä katsoen häneen halveksivasti ja tuntematta lainkaan sitä pelkoa jota hän tuokioksi oli minussa herättänyt. "Menkää ja tehkää pahimpanne."
"Te tiedätte mitä tekonne merkitsee", sanoi hän. "Minä voin toimittaa teidät hirsipuuhun — tai pahempaankin."
"Menkää!" huusin minä.
"Oletteko ajatellut ystäviänne?" jatkoi hän pilkaten.
"Menkää!" sanoin minä.
"Esimerkiksi neiti de la Vireä, jos hän jotenkuten sattuisi joutumaan käsiini? Hänen osakseen ei tule hirsipuu. Muistatte kai Foucaud't jotka poltettiin?" ja hän nauroi.
Tuo kamala uhkaus, jota tiesin hänen käyttäneen äitiänikin kohtaan, vaikutti minuun niin että syöksähdin eteenpäin voimatta kauemmin hillitä itseäni. Seuraavassa tuokiossa olisin varmaankin ottanut häntä kurkusta ja kuristanut hengen pois hänen kurjasta raadostaan, jollei sallimus hyvyydessään olisi tullut minua pelastamaan. Ovi, jolle hän jo kauhuissaan oli asettanut kätensä, avautui äkkiä. Sisään astui Simon, joka suljettuaan oven jälkeensä jäi seisomaan katsoen vuoroin kumpaankin hermostuneessa epätietoisuudessa; hänen mielessään taisteli hänen Sorbonnen ajoilta perimänsä kunnioitus pappisarvoa kohtaan ynnä raivo, jonka epätoivo pusertaa esiin heikoimmastakin.
Samalla kun hänen läsnäolonsa ehkäisi minun aikomukseni, näytti se antavan isä Antoinelle rohkeutta, sillä pappi ei paennut, vaan kääntyi vielä kerran minun puoleeni kasvot vihan ja pettymyksen synkentäminä. "Hyvä", lausui hän käheästi. "Tuhotkaa itsenne jos niin haluatte! Minä neuvon teitä telkeämään ovenne, sillä tunnin päästä tulevat vartiat viemään teitä tutkittavaksi."
Simon huudahti kuullessaan tämän uhkauksen, niin että minä käännyin katsomaan poikaan. Hänen polvensa tutisivat ja hänen hiuksensa seisoivat pystyssä.
Pappi näki hänen kauhunsa ja sen suoman edullisen tilaisuuden. "Niin, tunnin kuluttua", jatkoi hän hitaasti tähdäten häneen julman katseensa. "Tunnin kuluttua, poikani! Te mahtanette rakastaa tuskia, kun ajatte niitä takaa, ja lienette kyllästynyt elämään, kun haluatte viskata sen pois. Taikka odottakaas", lisäsi hän äkkiä, katseltuaan hetken aikaa Simonin tuskia ja arvattavasti saaden siitä vielä viimeisen toivonsäteen. "Minä tahdon olla armollinen. Annan teille vielä yhden mahdollisuuden."
"Ja itsellennekö myös?" virkoin minä hymähtäen pilkallisesti.
"Vaikkapa niinkin", vastasi hän kääntymättä poispäin vapisevasta pojasta, jonka hän katseellaan näytti lumoavan. "Annan teille aikaa harkita asiaa aina puoleen tuntiin auringonlaskun jälkeen tänä iltana. Jos päätätte suostua ehtoihini, niin tulkaa tapaamaan minua silloin. Lähden tänä iltana matkalle Pariisiin ja tahdon antaa teille mahdollisuuden aina viimeiseen hetkeen saakka. Mutta", jatkoi hän julmasti, "jollette tule minua kohtaamaan tai kohtaatte minut yhtä itsepintaisena — niin tehköön Jumala minulle sen ja vielä enemmän, jos näette auringon nousevan kolmasti."
Jokin mielijohde, en tiedä mikä, sillä minä en hetkeäkään ajatellut suostua hänen ehtoihinsa tai mennä häntä kohtaamaan, sai minut kysäisemään: "Missä?"
"Tuomiokirkon esipihalla", vastasi hän hetkisen mietittyään. "Koilliskulman luona, puoli tuntia auringonlaskun jälkeen. Se on rauhallinen paikka."
Simonilta pääsi tukahdutettu huudahdus. Ja sitten oli huoneessa hetken aikaa äänetöntä, minkä kuluessa Simon hengitti kiivaasti ja epätasaisesti ja minä seisoin paikalleni naulattuna, katsoen pappiin niin pitkään ja omituisesti että isä Antoine laski kätensä jälleen ovensalvalle ja vilkaisi levottomasti taakseen. Eikä hän rauhottunut ennenkuin oli saanut selville, kuten hän kuvitteli, omituisen katseeni syyn.
"Haa!" virkkoi hän, ohuitten huulten vetäytyessä itserakkaaseen hymyyn hänen omasta terävänäköisyydestään. "Minä ymmärrän. Te aiotte tappaa minut illalla? Sallikaa minun sanoa teille, että tämä talo on vartioitu. Jos teillä lähtiessänne täältä minua kohtaamaan on yksikään seuralainen mukananne — jollei se ole herra d'Agen, johon voin luottaa — niin minä saan varotuksen ja poistun ennenkuin saavutte kohtauspaikalle. Ja poistun, muistakaa se", lisäsi hän julmasti hymyillen, "kirjottamaan teidän kuolemantuomiotanne."
Sen sanottuaan hän meni ulos sulkien oven jälkeensä, ja me kuulimme hänen askeltensa laskeutuvan pehmeästi alas portaita. Minä tuijotin Simoniin ja hän minuun tuntien niin suurta hämmästystä ja kammoa kuin niin merkillinen yhteensattumus luonnollisesti herättää.
Sillä niinkuin ihmeen kautta oli pappi maininnut saman paikan ja ajan kuin samettisolmukkeen lähettäjä!
"Hän menee", sanoi Simon kasvot punottavina ja värisevin äänin, "ja he menevät."
"Ja pimeässä he eivät tunne häntä", mumisin minä. "Hän on jokseenkin minun pituiseni. He luulevat häntä minuksi!"
"Ja tappavat hänet!" huusi Simon hysteerisesti. "He tappavat hänet! Hän menee surman suuhun, herra. Se on Jumalan sormi."
XX. Kuninkaan kasvot.
Näytti niin tarpeelliselta saada rikos todistetuksi Bruhlin toimeenpanemaksi, jos pappi todellakin saisi surmansa minulle viritetyssä ansassa, että olin vähällä joutua alttiiksi erehdykselle, jonka kaltaisiin toiminnan-miehet ovat hyvin taipuvaisia. Sillä ensi ajatukseni oli seurata pappia tuomiokirkon esipihalle tarpeeksi lyhyen matkan päässä saadakseni, jos mahdollista, murhaajat ilmi itse teossa, ja varustettuna riittävillä apuvoimilla ottaakseni heidät kiinni. Ansio tämän menettelytavan hylkäämisestä tulee Simonille, joka osotti minulle sen vaarat niin vakuuttavalla tavalla että minä suuremmitta vastusteluitta näin viisaaksi luopua siitä.
Sensijaan seurasin hänen antamaansa neuvoa ja lähetin hänet herra d'Agenin asunnolle pyytämään tätä nuorta herraa tulemaan minun luokseni ennen iltaa. Etsittyään herra d'Agenia turhaan hänen asunnostaan ja muistakin paikoista löysi Simon hänet kuninkaallisen linnan tennis-pihalta ja esittäen ovelan tekosyyn toi hänet luokseni tuntia ennen määräaikaa.
Vieraani luonnollisesti ihmetteli huomatessaan ettei minulla ollut mitään erityistä hänelle sanottavana. En uskaltanut kertoa hänelle sitä mikä oli ajatuksissani, ja muuta keksimään ei minulla ollut mielikuvitusta. Mutta iloisuutensa ja noitten pienten sievistelyjen lisäksi, joihin hän pani tavatonta huolta haluten nähtävästi niillä peittää luonteensa todellista kulta-arvoa — luonteen, jolta ei puuttunut uljuutta eikä selkärankaa — oli hän vielä erittäin hyvänlaatuinen. Tullen vihdoin siihen uskoon että olin lähettänyt hakemaan häntä vain pelkästä päähänpälähdyksestä, käytti hän kaiken taitonsa huvittaakseen minua ja haukkuakseen Bruhlia — mikä olikin hänelle hyvin mieluisaa ajankulua. Ja tällä tapaa hän pitkitti käyntinsä kahdeksi tunniksi.
Minun ei tarvinnut kauan odottaa ennenkuin sain todistuksen tämän Simonin esittämän varokeinon viisaudesta. Arvelimme olevan varovaisinta pysytellä huoneella vieraamme lähdettyä, ja niin vietimme yön tulematta tietämään oliko tapahtunut mitään vai ei. Mutta noin kello seitsemän tienoissa seuraavana aamuna eräs markiisin palvelijoista saapui luoksemme herra d'Agenin lähettämänä tuoden uutisen — mikä ei ollut enää uutinen sitten kun olimme kuulleet hänen kiireiset askeleensa portailta — että edellisenä iltana oli hyökätty isä Antoinen kimppuun ja surmattu hänet!
Minä otin vastaan tämän sanoman toivoni toteutumisesta vakavalla kiitollisuudella, Simon taas niin liikutettuna että kun sanan tuoja oli mennyt, hän istui tuolille ja alkoi nyyhkyttää ja väristä ikäänkuin hän verivihollisen sijasta olisi kadottanut äitinsä. Käytin tätä tilaisuutta pitääkseni hänelle saarnan epärehellisten toimintakeinojen seurauksista; enkä voinut itsekään väristyksettä muistella tuon miehen viimeksi minulle lausumia sanoja taikka niitä laittomia ja rikollisia aikomuksia, joita hän nautinnolla oli hautonut vielä seisoessaan ihan sen kuilun partaalla, joka oli nielevä sekä hänet että hänen suunnitelmansa ikuiseen pimeyteen.
Ylimpänä tunteena mielessäni oli luonnollisesti kevennys. Olinhan taas vapaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli pappi pitänyt tietonsa ominaan, joten hänen kätyrinsä ilman häntä olisivat voimattomia. Simon oli tosin kuullut, että kaupungissa vallitsi suuri kiihtymys tapahtuman johdosta ja että monet sysäsivät syyn hugenottien niskoille. Mutta me emme antaneet tämän seikan vähentää tyytyväisyyttämme, eikä minulla ollut mitään aavisteluja ennenkuin korviimme saapui toisten kiireisten askelten ääni portailtamme.
Tunsin ne heti herra d'Agenin askeliksi, ja jokin tuhoa ennustava sointi niitten kajahtelussa sai minut nousemaan jaloilleni ennenkuin hän avasi ovenkaan. Niin paljonpuhuva kuin olikin hänen ensimäinen kiireinen silmäyksensä ympäri huoneen, sai hän minut nähdessään takaisin tavallisen tyyneytensä. Hän tervehti minua ja puhui levollisesti, vaikka nopeasti. Mutta hän oli hengästynyt, ja minä huomasin paikalla ettei hän sipittänyt puhuessaan.
"Olen iloinen tavatessani teidät", virkkoi hän sulkien huolellisesti oven jälkeensä, "sillä minä tuon huonoja uutisia, eikä ole varaa hukata silmänräpäystäkään. Kuningas on allekirjottanut määräyksen teidän viipymättömästä vangitsemisestanne, herra de Marsac, ja jos kerran joudutte linnaan, niin on vaikea sanoa mitä ei saattaisi tapahtua."
"Minun vangitsemisestani?" huudahdin minä. Lienee anteeksiannettavaa, jos tämä uutinen tapasi minut valmistumattomana.
"Niin", vastasi hän nopeasti. "Kuningas on allekirjottanut sen marsalkka Retzin pyynnöstä."
"Mutta mistä syystä?" huusin minä tyrmistyneenä.
"Isä Antoinen murhasta. Suokaa minulle anteeksi", jatkoi hän painavasti, "mutta nyt ei ole aikaa sanoihin. Linnavouti on juuri tällä hetkellä tulossa teitä vangitsemaan. Teidän ainoa toivonne on koettaa välttää häntä ja päästä kuninkaan puheille. Olen taivuttanut setäni menemään teidän kanssanne ja hän odottaa asunnossaan. Ei kuitenkaan ole hukattava silmänräpäystäkään, jos tahdotte päästä kuninkaan eteen ennenkuin teidät vangitaan."
"Mutta minä olen syytön!" huusin minä.
"Minä tiedän sen", vastasi herra d'Agen, "ja voin todistaa sen. Mutta jollette pääse kuninkaan puheille, ei syyttömyytenne auta teitä ollenkaan. Teillä on mahtavia vihamiehiä. Tulkaa, älkääkä siekailko enempää, herra de Marsac, minä pyydän teitä", lisäsi hän.
Hänen käytöksensä vakuutti minulle selvemminkin kuin hänen sanansa että asiat olivat täperällä, ja lykäten toiseen kertaan järkeilyt kiitin häntä kiireisesti hänen ystävällisestä avustaan. Sieppasin miekkani, joka virui tuolilla, ja vyötin sen vyölleni; Simonin sormet vapisivat niin ettei hänestä ollut mitään apua. Tämän tehtyäni nyökkäsin herra d'Agenia menemään edellä ja seurasin häntä, Simonin liittyessä matkaamme omasta alotteestaan. Silloin oli noin kello yhdentoista aika aamupäivällä.
Seuralaiseni juoksi alas portaita ilman muodollisuuksia ja niin nopeasti että minä sain panna kaikkeni pysyäkseni hänen kintereillään. Ulko-ovella hän viittasi minua pysähtymään ja mennen itse kadulle silmäsi levottomana St. Denys-kadulle päin. Onneksi oli väylä vielä selvä, ja hän antoi minulle merkin seurata. Minä tottelin, ja alkaen kävellä vastakkaiseen suuntaan niin joutuin kuin taisimme olimme pian jättäneet kadunkulman itsemme ja talon välille.
Jos luulimme nyt pääsevämme menemään huomaamatta, niin saimme hyvinkin pian huomata pettyneemme. Talo oli, kuten olen maininnut, hiljaisella syrjäkadulla, jota etäämpänä rajotti aina jonkun matkan päässä tukipylväillä varustettu puutarhamuuri. Olimme tuskin kulkeneet toistakymmentä askelta oveltani, kun erään tukipylvään suojasta pujahti mies, joka pikaisesti katsahdettuaan meihin alkoi juosta St. Denys-katua kohti.
Herra d'Agen katsoi taakseen ja nyökkäsi. "Siinä menee sanansaattaja", virkkoi hän. "He yrittävät katkaista meiltä tien, mutta luulenpa että meillä on heistä riittävästi etumatkaa."
Minä en vastannut mitään, sillä tunsin antautuneeni kokonaan hänen käsiinsä. Mutta kun kuljimme pitkin Valois-katua, jonka eräässä osassa siihen aikaan päivästä pidettiin markkinoita, mitkä saivat sinne kerääntymään melkoisen paljouden talonpoikia ja muuta kansaa, luulin huomaavani tavattoman touhun ja kiihtymyksen merkkejä. Ei tuntunut uskottavalta että jonkun papin murha vaikuttaisi niin moniin ihmisiin ja niin suuressa määrässä, ja minä kysyin herra d'Agenilta mitä hän arveli.
"Huhutaan", vastasi hän hiljentämättä vauhtiaan, "että kuningas aikoo muuttaa viipymättä eteläänpäin, Tours'in kaupunkiin."
Mutisin ilmi hämmästykseni ja tyytyväisyyteni. "Hän aikoo siis sopia hugenottien kanssa?" kysyin.
"Siltä näyttää", vastasi d'Agen. "Retzin puolue on siitä syystä kiukkuisella tuulella ja koettaa purkaa sitä teihin, jos se heille suinkin onnistuu. Varokaa!" lisäsi hän äkkiä. "Tuolla on pari heidän miestään!"