Puhuessamme pujottelehdimme ulos väentungoksesta ja minä näin muutamia askeleita edellämme meitä vastaan tulemassa pari hovin herroja yhtä monen palvelijan saattamina. Hekin huomasivat samassa meidät ja lähtivät tulemaan poikki kadun, mikä sillä kohtaa oli kohtalaisen leveä, aikoen ilmeisesti pysäyttää meidät. Me poikkesimme kuitenkin yhtäaikaa menemään heidän puolelleen, joten tulimme vastatusten heidän kanssaan keskitiellä.
"Herra d'Agen", huudahti etumainen puhuen kopealla äänellä ja heittäen vihaisen syrjäsilmäyksen minuun, "minusta on ikävää nähdä teitä sellaisessa seurassa! Te ette arvattavasti tiedä eräästä määräyksestä, joka juuri on annettu linnanvoudille ja joka kohdistuu tähän herraan."
"Ja jos niin onkin, niin mitä sitten?" sipitti toverini silkkisimmällä äänellään.
"Mitäkö sitten?" huusi toinen rypistäen kulmiaan ja astahtaen hiukan eteenpäin.
"Aivan niin", toisti d'Agen asettaen kätensä miekankahvaan ja peräytymättä tuumaakaan. "Minä en tiennyt että hänen majesteettinsa on nimittänyt teidät linnanvoudiksi, herra Villequier, tai että teillä on valtuutus, joka oikeuttaa teidät pysähdyttämään aatelismiehiä julkisilla kaduilla."
Herra Villequier punastui suuttumuksesta. "Te olette nuori, herra d'Agen", sanoi hän, ja hänen äänensä värisi, "muuten saattaisin teidät maksamaan tämän kalliisti!"
"Tämä ystäväni ei ole nuori", vastasi d'Agen kumartaen. "Hän on jalosukuinen synnyltään, herra Villequier, ja hänet luetaan, kuten juuri eilen kuulin, Ranskan parhaimpien miekkamiesten joukkoon, eikä hän ole mikään gaskonjalainen. Jos olette halukas pidättämään hänet, niin tehkää se, olkaa hyvä. Ja minulla on kunnia ottaa osalleni teidän poikanne."
Meillä oli tällöin kaikilla käsi miekankahvassa, joten ei olisi vaadittu kuin ensimäinen isku, jotta olisi syntynyt tuollainen katukahakka, jollaiset siihen aikaan olivat tavallisempia kuin nyt. Joukko markkinakansaa oli äänekkään sananvaihtomme vetämänä keräytynyt ympärille ja odotti innokkaana mitä tulisi tapahtumaan. Mutta Villequier, kuten toverini ehkä tiesi, oli gaskonjalainen yhtä paljon mieleltään kuin syntyperältäänkin, ja kun hän näki meidän päättäväiset muotomme, malttoi hän mielensä. Kohauttaen olkapäitään teeskennellyn halveksivasti, mikä ei vaikuttanut keneenkään, hän viittasi palvelijoitaan jatkamaan matkaa ja astui itse sivulle.
"Kiitän teitä kohteliaasta tarjouksestanne", sanoi hän ilkeämielisesti hymyillen. "Tulen pitämään sen muistissani. Mutta, kuten sanotte, minä en ole linnavouti."
Välittämättä paljonkaan hänen sanoistaan me kumarsimme, menimme hänen ohitseen ja riensimme eteenpäin. Mutta vaaraa ei ollut vältetty. Ensiksikin oli tämä kohtaus maksanut meille muutamia kalliita minuutteja, ja lisäksi lähti gaskonjalainen seuraamaan meitä annettuaan meidän päästä jonkun matkaa edelle. Hänen palvelijansa olivat, niin otaksuimme, ohikulkiessaan virkkaneet että toinen meistä oli isä Antoinen murhaaja, ja tuo huhu levisi väkijoukkoon kulovalkean lailla. Eikä kulunut monta hetkeä ennenkuin näimme että jälissämme seurasi parvi roskajoukkoa, joka teki Simon Fleix'n kovasti levottomaksi. Huolimatta siitä halveksimisesta, mitä ihailtavalla tavalla käyttäytyvä herra d'Agen heitä kohtaan osotti, olisi meille ehkä käynyt tarpeelliseksi kääntyä ympäri ja opettaa heitä, jollemme juuri viime tingassa olisi ehtineet herra de Rambouillet'n asunnolle, jonka ovella tapasimme puolitusinaa asestettuja palvelijoita, joitten näkeminen sai ahdistelijamme peräytymään osottaen heidän luokkaansa kuuluville ominaista pelkuruutta.
Jos olin viime aikoina ollut taipuvainen pitämään markiisi de Rambouillet'ta horjuvana luonteena, niin tällä kertaa ei minulla ollut mitään syytä moitteeseen, olkoonpa hänen omaksumansa kanta johtunut herra d'Agenin esityksistä tai siitä ajatuksesta että ilman minua hänen sydämellään olevat suunnitelmat raukeisivat tyhjiin. Tapasin hänet sisällä odottamassa kolme herraa seurassaan, kaikki levätit harteilla ja valmiina matkaan; ja hänen otsallaan asuva lujan päättäväinen ilme osotti, ettei hänen edessään oleva pulma ollut tavallista laatua. Ei hetkeäkään hukattu, ei edes selityksiin. Viitaten minut takaisin ovelle ja vaihtaen joitakin lauseita sisarenpoikansa kanssa hän antoi lähtömääräyksen ja me menimme ulos talosta yhdessä joukossa. Epäilemättä vaikutti häneen jossakin määrin se seikka että minua tuhoamaan pyrkivät henkilöt olivat hänen poliittisia vihamiehiään; sillä minä näin hänen piirteittensä jäykkenevän, kun hänen katseensa sattui herra de Villequier'hen, joka ulos astuessamme kulki verkalleen talon ohi. Gaskonjalaisessa ei kuitenkaan ollut miestä ryhtymään millekään niin suuren seurueen kanssa ja hän vetääntyi syrjään; vaihdettuaan kylmän tervehdyksen hänen kanssaan suuntasi Rambouillet kulkumme linnaa kohti ripein askelin. Hänen sisarenpoikansa ja minä kävelimme hänen kummallakin puolellaan, ja toiset, luvultaan kymmenen tai yksitoista, seurasivat kintereillämme tiheänä ryhmänä; saattueemme osotti siten niin varmaa ja päättäväistä käytöstä että roskajoukko, joka oli jäänyt seisoskelemaan talon ulkopuolelle, hajosi kaikille suunnille. Muutamat tiellemme sattuneet rauhalliset ihmisetkin pujahtivat varovaisuuden vuoksi porttisyvennyksiin tai astuivat syrjään jättäen kadun koko leveydeltään meidän käytettäväksemme.
Panin merkille — ja luulen sen lisänneen levottomuuttani — että johtajamme oli pukeutunut tavallista huolellisemmin ja loisteliaammin, mutta, päinvastoin kuin seuralaisensa, ei ollut ottanut mitään aseita. Rientäessämme eteenpäin käytti hän aikaa hyväkseen antaakseen minulle joitakin neuvon sanoja. "Herra de Marsac", sanoi hän katsahtaen minuun äkkiä, "sisarenpoikani on antanut minun ymmärtää että te jättäydytte kokonaan minun käsiini."
Minä vastasin etten pyytänyt sen parempaa onnea ja että, kävipä miten hyvänsä, minä kiitin häntä sydämeni pohjasta.
"Suvaitkaa sitten olla vaiti kunnes pyydän teitä puhumaan", vastasi hän tuikeasti — sillä hän oli niitä luonteita jotka äkillinen jännitys tekee karvaiksi ja tuimiksi. "Ja, mikä tärkeintä, ei mitään väkivaltaisuuksia ilman minun määräystäni. Meidän on taisteltava taistelu ja ankara, mutta voitto on saavutettava päällämme. Jos suinkin voimme, niin estämme linnanvoudin pääsemästä teihin kajoamaan."
Ja jollei se onnistuisi? Minä muistin isä Antoinen käyttämät uhkaukset ja silloin katosivat silmistäni katu ja sen valoisa kirkkaus ja vilkas hyörinä. En tuntenut enää tuulen terveellistä raikkautta. Tunsin sensijaan ummehtuneen ilman ja näin ympärilläni ahtaan kopin ja naamioituja olentoja ja muita silmäänpistävämpänä mustan miehen nahkaesiliina vyöllä kumartuneena hiilivalkean yli, josta leiskui kelmeitä liekkejä. Ja minä olin sidottu. Tunsin täydellistä avuttomuutta, mikä on uljuuden viimeinen koetuskivi. Mies läheni ja sitten — sitten, Jumalan kiitos, näky hävisi. Herra d'Agenin huudahdus toi minut takaisin todellisuuteen ja siihen siunattuun tietoon ettei taistelu vielä ollut päättynyt.
Huomasin olevamme parinkymmenen askeleen päässä palatsin portilta, mutta yhtä lähellä oli toinenkin seurue, joka oli juuri pistäytynyt esiin eräältä syrjäkadulta ja riensi nyt kilvan meidän kanssamme silminnähtävästi aikoen ehtiä edellemme. Kilpakäynti päättyi siten että molemmat seurueet saapuivat yhtäaikaa sisäänkäytävälle, mikä aiheutti hieman tyrkkimisiä palvelijain kesken. Tämä olisi johtanut varmaan tappeluunkin, jollei de Rambouillet olisi antanut niin ankaroita määräyksiä seurueelleen. Huomasin samassa edessäni rivin mulkoilevia kasvoja, kymmenkunta uhkaavaa kättä ojentui minua kohti ja yhtä monta ääntä, joitten joukossa tunsin Fresnoyn, huusi meluten: "Tuossa hän on! Tuossa hän on!"
Siististi puettu vanhanpuoleinen mies astui esiin paperi kädessään ja puolentusinan pertuskamiehensä avustamana hän olisi heti minut pidättänyt, jollei herra de Rambouillet olisi tullut väliin käyttäytyen huolettomalla ylemmyydellä, mikä sopi hänelle sitä paremmin kun hänellä ei ollut muuta asetta kuin ratsastusraippa kädessään. "No, no! Mitäs tämä on?" sanoi hän kevyesti. "Minä en ole tottunut siihen että minun väelleni tehdään mitään ilman minun lupaani, herra linnavouti. Kai te tunnette minut?"
"Vallan hyvin, herra markiisi", vastasi mies jäykän kunnioittavasti; "mutta tämä tapahtuu kuninkaan nimenomaisesta määräyksestä."
"Hyvä", vastasi suojelijani silmäillen tyvenesti linnanvoudin takana näkyviä kasvoja, ikäänkuin tekisi niistä luetteloa, mikä sai jotkut herroista osottamaan levottomuuden oireita. "Se nähdään pian, sillä aiomme juuri pyrkiä hänen majesteettinsa puheille."
"Ei tämä herra", vastasi linnavouti lujasti, kohottaen jälleen kätensä."Minä en voi päästää häntä menemään."
"Kyllä, myöskin tämä herra, teidän luvallanne", vastasi markiisi työntäen kevyesti käden syrjään ratsastusraipallaan.
"Herra markiisi", virkkoi toinen peräytyen askeleen ja puhuen hiukan kiivaasti, "tämä ei ole mitään leikkiä, luvallanne sanoen. Minulla on kuninkaan oma määräys ja sitä ei ole lupa vastustaa."
Ylimys naputti hopeista makeisrasiaansa ja hymyili. "Minä tahdon olla viimeinen sitä vastustamaan — jos teillä on se", virkkoi hän raukeasti.
"Voitte lukea sen itse", vastasi linnavouti, jonka kärsivällisyys oli lopussa.
Herra de Rambouillet otti pergamenttiliuskan sormenpäillään, silmäili sitä ja antoi sen takaisin. "Niinkuin arvasinkin", lausui hän, "ilmeisesti väärennetty."
"Väärennetty!" huusi virkamies suuttumuksesta tulipunaisena. "Ja minä sain sen kuninkaan oman kirjurin kädestä!" Hänen takanaan syntyi tällöin sorinaa; mikä mutisi: "Häpeämätöntä", mikä mitäkin — ja kaikki niin uhkaavan näköisinä että markiisin seurueen herrat ryhmittyivät hänen taakseen ja d'Agen naurahti hurjasti.
Mutta markiisi de Rambouillet pysyi järkähtämättömänä. "Saittepa sen keneltä hyvänsä", vastasi hän. "Se on väärennetty ja minä vastustan sen täytäntöönpanemista. Jos suvaitsette odottaa minua täällä, niin lupaan kunniasanallani luovuttaa tämän herran haltuunne tunnin kuluessa, jos määräys osottautuu päteväksi. Jollette tahdo odottaa, käsken palvelijaini raivata tien, ja jos ikävyyksiä seuraa niin vastuu on teidän."
Hän puhui niin päättäväisesti ettei ollut vaikea nähdä kysymyksessä olevan enemmän kuin yksityisen miehen vangitseminen. Niin olikin. Todellinen kiista oli siitä, luisuiko kuningas, jonka epävakavuuden kanssa oli vaikea osata menetellä, takaisin entisten neuvonantajainsa käsiin vai ei. Minun vangitsemiseni oli pelisiirto, jonka tarkotuksena oli olla vastaiskuna sille voitolle jonka Rambouillet oli saavuttanut saadessaan kuninkaan taivutetuksi muuttamaan Toursiin, joka oli hugenottien naapuruudessa ja josta käsin yhtyminen näihin olisi helppoa.
Linnavouti saattoi epäilemättä arvata tällaisten asiain olevan kysymyksessä. Hän tiesi että hänen käsissään olevan määräyksen pätevyys riippui siitä, kumpi puolue pääsi toisesta voitolle, ja nähdessään herra de Rambouillet'n päättäväisen esiintymisen hän antoi perään. Tullen useammin kuin kerran keskeytetyksi seurueensa puolelta, jonka joukossa oli joitakin Bruhlin miehiä, hän mutisi vastahakoisesti suostuvansa ehdotukseemme, minkä jälkeen markiisi hetkeäkään vitkastelematta tarttui käsivarteeni ja riennätti minut pihan poikki.
Niin pitkälle oli kaikki käynyt hyvin. Mieleni alkoi rohkaistua. Mutta mitä markiisiin tuli, purkautui hänen levottomuutensa, jonka hän linnavoudin edessä oli salannut, portaita ylös noustessamme äkäiseen muminaan, josta sain selville sen verran että pääottelu oli vielä tulossa. En senvuoksi hämmästynyt, kun eräs ovenvartia esihuoneeseen saapuessamme nousi ylös ja astuen lattian poikki asettui meidän ja kuninkaan huoneen oven väliin, ilmottaen markiisille syvään kumartaen ettei hänen majesteettinsa voinut ottaa vastaan.
"Hän ottaa kyllä vastaan minut", huusi markiisi luoden kopean katseensa virnisteleviin hovipoikiin ja hoviherroihin, jotka hänen silmäyksensä edessä tulivat heti vakaviksi.
"Minulla on nimenomainen määräys olla päästämättä ketään sisään", vastasi mies.
"No, no! Se määräys ei koske minua", sanoi seuralaiseni säikähtymättä. "Minä tiedän mitä toimia kuninkaalla on ja olen tullut häntä auttaakseni." Ja kohottaen kätensä hän sysäsi säikähtyneen vartian syrjään ja avasi päättävästi kuninkaan huoneen oven.
Kuningas istui useitten henkilöitten ympäröimänä panemassa juuri ratsastussaappaita jalkaansa. Kuullessaan tulomme hän käänsi päätään hämmästyneen näköisenä ja pudotti hämmennyksissään toisen käsissään olevista norsunluukalikoista; hänen ilmeensä, samoinkuin hänen ympärillään seisovienkin, johti vastustamattomasti mieleeni luvattomasta teosta tavatun koulupoikalauman.
Hän sai kuitenkin takaisin mielenmalttinsa melkein samassa ja kääntyen selin meihin jatkoi puheluaan ympärillä seisovien kanssa sellaisista mitättömistä seikoista mitkä tavallisesti hänen mieltään kiinnittivät. Hän pitkitti keskustelua hyvin vapaassa äänilajissa, ollen tahallaan välittämättä meidän läsnäolostamme; mutta oli ilmeistä että hän kyllä muisti sen ja että se kylmä ja ankara katse, jonka markiisi häneen suuntasi, synnytti hänessä epämieluisaa levottomuutta.
Vaikka markiisi ei näyttänyt lainkaan säikähtyvän tästä välinpitämättömästä vastaanotosta, niin minä puolestani tunsin luottamukseni häviävän. Niin, olinpa vähällä katua että olin ryhtynytkään näin hyödyttömään yritykseen. Portilla odottava vangitsemismääräys tuntui vähemmän pelottavalta kuin hänen majesteettinsa kasvava epäsuosio, jonka näin tulevan osakseni pysyessäni siinä missä olin. En tarvinnut kuninkaan vieressä hymyilevänä seisovan marsalkka Retzin julkeata katsetta enkä huoneen perällä olevain parin hovipojan naurua, tunteakseni toivon rippeittenkin häviävän; ja jotkut seikat taas, joitten olisi luullut rohkaisevan minua — joittenkin kuninkaan ympärillä olevien levottomuus ja marsalkka Retzinkin käytöksen alla piilevä huolestuneisuus — jäivät minulta kokonaan huomaamatta.
Selvästi näin vain sen, että kuninkaan hämminki oli nopeasti muuttumassa suuttumukseksi. Hänen poskiaan peittävä maali esti mitään värinmuutoksia näkymästä, mutta hänen rypistetyt kulmansa ja se hermostunut tapa, millä hän vuoroin otti pois ja pani päähänsä jalokivillä koristettua hattuaan ilmaisivat hänen mielentilansa. Viimein hän viittasi erästä herraa seuraamaan ja meni ikkunan luokse, mistä herra jonkun hetken perästä tuli meidän luoksemme.
"Herra de Rambouillet", lausui hän kylmällä ja virallisella äänenpainolla, "hänen majesteetilleen on tämän herran läsnäolo vastenmielinen ja hän vaatii häntä heti poistumaan."
"Hänen majesteettinsa sana on laki", vastasi suojelijani syvään kumartaen ja puhuen selvällä äänellä joka kuului ympäri huoneen, "mutta se asia, jonka takia tämä herra on täällä, on erinomaisen tärkeä ja koskee hänen majesteettinsa persoonaa."
Herra de Retz nauroi ivallisesti. Toiset hovimiehet näyttivät vakavilta. Kuningas kohautti ärtyneen näköisenä olkapäitään, mutta hetken empimisen perästä, minkä aikana hän katsoi ensin Retziin ja sitten Rambouillet'hen, hän viittasi markiisia tulemaan luoksensa.
"Mitävarten olette tuonut hänet tänne?" mutisi hän tuikeasti katsahtaen karsaasti minuun. "Hänen kanssaan olisi ollut meneteltävä minun määräykseni mukaan."
"Hänellä on tiedonantoja teidän majesteetillenne yksityisesti", vastasi Rambouillet. Ja hän katsoi kuninkaaseen niin merkitsevästi että luulen tämän yhtäkkiä muistaneen Rosnyn kanssa tekemänsä sopimuksen ja minun osani siinä, sillä hän hätkähti kuin äkkiä unesta herätetty. "Estääkseen näitä tiedonantoja saapumasta teidän korviinne, sire", jatkoi suojelijani, "ovat hänen vihamiehensä käyttäneet väärin teidän majesteettinne hyvintunnettua oikeudentuntoa."
"Oh, pysähtykää, pysähtykää toki!" huusi kuningas nykäisten esiin lyhyttä levättiään, joka ulottui ainoastaan hänen vyötäisiinsä. "Tuo mieshän on tappanut papin! Hän on tappanut papin, kuuletteko!" toisti hän vakaumuksella, ikäänkuin olisi nyt saanut kiinni oikeasta todistuskappaleesta.
"Se ei ole totta, suokoon teidän majesteettinne anteeksi", vastasiRambouillet järkähtämättömän levollisesti.
"Ohoh! Ovathan todistukset selvät", virkkoi kuningas äreästi.
"Mitä siihen tulee, sire", vastasi seuralaiseni, "jos syytös tarkottaa isä Antoinen murhaa, niin uskallan sanoa että siihen ei ole mitään todistusta."
"Siinä te erehdytte!" vasaasi kuningas. "Kuulin sen omin korvin tänä aamuna."
"Suvaitsisitteko, sire, kertoa millainen se oli?" tiukkasi herra deRambouillet.
Mutta silloin katsoi marsalkka Retz tarpeelliseksi sekaantua keskusteluun. "Pitääkö meidän muuttaa hänen majesteettinsa huone oikeussaliksi?" virkkoi hän pehmeästi. Siihen saakka hän oli pysynyt vaiti, luottaen luultavasti siihen vaikutukseen minkä hän jo oli tehnyt kuninkaaseen.
Herra de Rambouillet ei piitannut hänestä mitään.
"Mutta Bruhl", sanoi kuningas, "katsokaas, Bruhl sanoo…"
"Bruhl!" keskeytti toverini niin halveksivasti että kuningas säpsähti. "Eihän toki teidän majesteettinne liene pannut arvoa sille mitä hän sanoo tästä herrasta?"
Saatuaan täten toistamiseen huomautuksen minun huostaani uskotuista asioista ja siitä kuinka edullista minun syrjäytymiseni olisi Bruhlille, näytti kuningas ensin hämmentyneeltä ja sitten vihaiselta. Hän purki kiintymyksensä pariin kiroukseen, lisäten lapsellisesti että me olimme kaikki pelkkää petturisakkia ja ettei hänellä ollut ketään johon hän voisi luottaa. Mutta toverini oli vihdoinkin koskettanut oikeata kieltä, sillä kun kuningas vähän rauhottui, huitaisi hän syrjään marsalkka Retzin vastalauseet ja käski nyrpeästi Rambouillet'n sanoa sanottavansa.
"Munkki surmattiin auringonlaskun tienoissa, sire", vastasi Rambouillet. "Nyt voi sisarenpoikani, herra d'Agen, joka on tuolla esihuoneessa, kertoa teidän majesteetillenne että hän oli silloin tämän herran kanssa hänen asunnossaan, saapuen sinne noin tuntia ennen auringon laskua eilen illalla ja poistuen sieltä vasta tunti sen jälkeen. Tietysti herra de Marsac voi silloin tuskin olla murhaaja, ja herra marsalkan täytyy kääntyä toiselle taholle jos hän haluaa kostoa."
"Oikeutta, hyvä herra, ei kostoa", virkkoi marsalkka Retz synkin katsein. Hänen teräväpiirteiset italialais-kasvonsa kätkivät hyvin hänen levottomuutensa, mutta hänen ruskealla poskellaan kiihkeästi tykyttävä pieni valtimo ilmaisi salaisuuden niille jotka hänet tunsivat. Hänellä oli näyteltävänä vaikeampi osa kuin hänen vastustajallaan, sillä Rambouillet'n kätten ollessa puhtaat tunsi Retz itsensä petturiksi, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi tulla ilmi ja saada rangaistuksensa.
"Kutsuttakoon herra d'Agen sisään", sanoi Henrik lyhyesti.
"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin myöskin herra Bruhl", lisäsi Retz. "Nimittäin jos te, sire, todellakin aiotte ottaa uudelleen käsiteltäväksi asian, jota pidin jo ratkaistuna."
Kuningas nyökkäsi vastahakoisesti, pahantuulen poimut kasvoillaan. Epävarman katseensa, joka harvoin kohtasi hänen puhuttelemansa henkilön katsetta, hän piti lattiaan tähdättynä, ja tämä teki vielä silmäänpistävämmäksi sen etukumaran ryhdin, joka oli hänelle ominainen. Huoneessa oli seitsemän tai kahdeksan erinomaisen pientä koiraa, ja odottaessaan kutsumiaan henkilöitä hän potki milloin yhtä milloin toista niistä vasuista joissa koirat olivat, ikäänkuin hän siten olisi keventänyt pahaatuultaan.
Todistajat saapuivat muutamien muitten henkilöitten seuraamina, niiden joukossa Neversin ja Mercoeurin herttuat, joitten tuli lähteä ratsastamaan kuninkaan kanssa, ynnä herra de Crillon, joten huone tuli jokseenkin täyteen. Molemmat herttuat kumarsivat virallisesti markiisille astuessaan hänen ohitseen, mutta ryhtyivät hiljaisella äänellä keskustelemaan Retzin kanssa, joka näytti koettavan saada heitä ajamaan hänen puoltaan asiassa. He näyttivät kuitenkin kieltäytyvän, kohauttaen lyhyitä levättejään ikäänkuin asia olisi liian vähäpätöinen. Crillon taas huusi kovalla äänellä ja kiroten tahtovansa tietää mikä oli kysymyksessä, ja kun se oli hänelle ilmotettu, kysyi nostettiinko kaikki tämä hälinä yhden kaljupään munkin takia.
Henrik, jonka suopeus kaapua kohtaan oli hyvin tunnettu, heitti häneen vihaisen katseen, mutta tyytyi sanomaan tiukasti herra d'Agenille: "No, hyvä herra, mitä te tiedätte tästä asiasta?"
"Odottakaa hetkinen, sire", huusi Rambouillet ennenkuin François ehti vastata. "Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, mutta te olette kuullut herra de Bruhlin kertomuksen. Uskallanko pyytää teiltä, sire, sitä suosionosotusta, että myöskin minun sallitaan se kuulla?"
"Mitä?" huudahti marsalkka Retz kiukkuisesti. "Mekö tässä siis olemme tuomareita eikä hänen majesteettinsa? Lempo soikoon!" jatkoi hän kiivaasti, "mitä helkkarissa meillä on sen kanssa tekemistä? Taivaan nimessä, minä panen vastalauseeni…"
"Niin, hyvä herra, ja mitä vastaan panette vastalauseenne?" tikaisi puolustajani kääntyen häneen päin tuikean halveksivana.
"Hiljaa!" huusi kuningas, joka oli kuunnellut melkein poissa suunniltaan. "Hiljaa! Herran tähden, arvoisat herrat", jatkoi hän silmäillen ympärillään olevaa piiriä kuninkaallista suuttumusta ilmaisevin katsein, mikä todella ei tuottanut häpeää hänen kruunulleen, "tehän unohdatte missä olette. Minä en tahdo tuollaista riitelemistä minun huoneessani tai muuallakaan. Kadotin Quélus'n ja Maugironin sillä tavalla, siinä on häviötä kylliksi, ja minä en tahdo sitä, sanon minä! Herra de Bruhl", lisäsi hän seisoen suorassa ja näyttäen sinä hetkenä kaikkine maalineen ja korurihkamineenkin kuninkaalta, "herra de Bruhl, toistakaa kertomuksenne."
On helppo kuvitella millaisin tuntein minä kuuntelin tuota sanakiistaa. Mieltäni raateli vuoroin toivo ja pelko sitä mukaa mikä puoli milloinkin näytti pääsevän voitonpuolelle, ja nähtyäni yhtenä hetkenä edessäni vankityrmän kolkkouden, tunsin seuraavassa tuokiossa vapauden ilman tuulahdusta, mikä ei milloinkaan ennen ollut tuntunut niin suloiselta. Niin voimakkaat kuin nämä tunteet olivatkin, pääsi niistä voitolle uteliaisuus silloin kuin kuulin Bruhlia kutsuttavan ja näin hänen astuvan esiin kuninkaan käskiessä. Tietäen että tämä mies oli itse syyllinen, ihmettelin millaisin kasvoin hän astuisi kaikkien noitten katseitten eteen ja mistä häpeämättömyyden syvyydestä hän saisi rohkeutta tällaiseen esiintymiseen.
Minun ei olisi kuitenkaan tarvinnut olla huolissani, sillä hän oli täysin tilaisuuden tasalla. Hänen verevät kasvonsa ja läpitunkevat mustat silmänsä kohtasivat niin ystäväin kuin vihamiestenkin katseita rävähtämättä. Hän oli puettu hyvin ja hienosti, sysimusta tukkansa oli muodinmukaisesti käherretty ja hän näytti samalla kertaa huolettomalta, kauniilta ja järkähtämättömältä. Joskin hänen tukevampi muotonsa vaikutti hiukan karkeahkolta, kun hän seisoi siinä herra d'Agenin rinnalla, joka oli täydellisen hovimiehen perikuva pilkusta pilkkuun, niin se meni rehellisyyden vaakamaljaan, sillä ihmiset ovat yleensä taipuvaisia yhdistämään toisiinsa totuuden ja voiman.
"Minä en tiedä enempää kuin tämän, sire", lausui hän levollisesti. "Satuin kulkemaan tuomiokirkon esipihan poikki murhan tapahtuessa ja kuulin isä Antoinen huutavan. Hän huusi, ainoastaan kolme sanaa, kuoleman hädässä olevan ihmisen äänellä. Sanat olivat" — ja tässä puhuja katsahti minuun,— "Haa! Marsac! Apua!"
"Todellakin!"' virkkoi herra de Rambouillet katsahdettuaan lupaa pyytäen kuninkaaseen. "Ja oliko siinä kaikki? Ettekö nähnyt mitään?"
Bruhl pudisti päätään. "Oli liian pimeä", sanoi hän.
"Ettekä kuullut mitään muuta?"
"En."
"Onko minun siis ymmärrettävä", jatkoi markiisi hitaasti, "että herra de Marsac vangitaan sentakia että pappi — Herra olkoon hänen sielullensa armollinen! — huusi häntä apuun?"
"Apuun?" huudahti Retz rajusti.
"Apuun?" sanoi kuningas hämmästyneenä. Ja mitä hullunkurisin muutos tapahtui kaikkien kasvoilla. Kuningas oli ymmällä, Neversin herttua hymyili, Mercoeurin herttua nauroi ääneen. Crillon huusi meluavasti: "Sukkela keksintö!" ja enemmistö, joka ei halunnut muuta kuin arvata voittavan puolueen, virnisteli leveästi tahtomattaankin.
Mutta se mikä kaikista muista tuntui sukkelalta sutkaukselta, teki aivan toisenlaisen vaikutuksen marsalkka Retziin ja Bruhliin. Edellinen tuli harmista keltaiseksi ja oli vähällä tukehtua, jälkimäinen näytti niin tyrmistyneeltä ja säikähtyneeltä kuin olisi hänen syyllisyytensä tullut sinä hetkenä ilmi. Saatuaan munkin äänensävystä — mikä varmaankin oli kaikunut hänen korvissaan ukkosen jyrinänä — sen vakuutuksen, että nimeni lausuminen oli sellaisen henkilön syytöshuuto, joka luuli minua murhaajakseen, oli hän päättänyt kertoa paljaan totuuden, ajattelematta että nuo hänelle niin selvät sanat voisivat toistettuina saada toisenlaisen merkityksen.
"Sanat tuntuvat todellakin kaksimielisiltä", mutisi Henrik.
"Mutta Marsac hänet tappoi", huusi Retz raivoissaan.
"Siitä juuri odotamme jotakin todistusta", vastasi puolustajani säveästi.
Marsalkka katsoi avuttomana Neversiin ja Mercoeuriin, jotka tavallisesti pitivät hänen puoltansa; mutta tätä tilaisuutta varten ei näitä herroja ollut nähtävästi valmistettu. He vain pudistivat päätään ja hymyilivät. Syntyi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kaikki katsoivat uteliaina Bruhliin, joka ei voinut salata pettymystään. Silloin astui esiin herra d'Agen.
"Jos teidän majesteettinne sallii", sanoi hän häijyn hymyn häivähtäessä hänen kauniilla kasvoillaan — olin usein pannut merkille hänen erinomaisen vastenmielisyytensä Bruhlia kohtaan, ymmärtämättä mistä se johtui — "niin luulen voivani esittää painavamman todistuksen kuin se minkä herra de Bruhl niin suurella vilpittömyydellä on tyytynyt tuomaan esiin." Sitten hän jatkoi, todentaen että hänellä oli ollut kunnia olla minun seurassani murhan tapahtuessa, ja hän lisäsi sitäpaitsi niin monta yksityiskohtaa että syyttömyyteni tuli tyydyttävästi todistetuksi jokaiselle selväjärkiselle ihmiselle.
Kuningas nyökkäsi. "Se ratkaisee asian", lausui hän helpotuksesta huoahtaen. "Kai tekin olette sitä mieltä, Mercoeur, vai kuinka? No niin. Villequier, pitäkää huoli että herra de Marsacia koskeva määräys peruutetaan."
Marsalkka Retz ei voinut hillitä kiukkuaan kuullessaan tämän määräyksen. "Tätä mukaa", huusi hän rajusti, "ei meille jää kohta montakaan pappia! Me olemme saaneet huonon maineen Blois'ssa nytkin jo!"
Hetken ajan pidätti jokainen läsnäoleva henkeään, kun kuninkaan silmät leimahtivat tästä rohkeasta viittauksesta herttua Guisen ja hänen veljensä kardinaalin murhaan. Mutta onnettomuudekseen osui Henrik olemaan anteeksiantavainen aina väärässä paikassa ja ankara silloin kuin ankaruus oli joko epäoikeutettua tai epäviisasta. Hän malttoi mielensä tahdonponnistuksella ja kosti ainoastaan jättämällä kutsumatta vapisevana seisovan marsalkan ratsastusretkelleen.
Seurue hajaantui hiukan kiihtyneessä tilassa. Minä seisoin toisella puolella herra d'Agenin kanssa, kun kuningas lähimpine seurueineen poistui huoneesta, ja niin hämilläni kuin olinkin ottaessani vastaan kohteliaita onnitteluja useilta, jotka yhtä hyväntahtoisina olisivat nähneet minut hirtettävän, ei minulta kuitenkaan jäänyt huomaamatta että jotain oli tekeillä Bruhlin ja Retzin kesken, jotka seisoivat erillään keskustellen matalalla äänellä. Siksipä minua ei kummastuttanut kun Bruhl raivautui esihuoneen täyttävän tungoksen läpi minua kohti ja syvään kumartaen pyysi saada puhua jonkun sanan kanssani.
"Kernaasti", sanoin minä katsoen häneen tutkivasti, sillä minä tiesin hänen olevan sekä kavalan että riidanhaluisen. "Puhukaa vain."
"Te olette tehnyt tuumani tyhjäksi kerta toisensa jälkeen", lausui hän äänellä joka värisi hiukan, samoinkuin hänen sormensakin, joilla hän siveli vahattuja viiksiään, "Meidän välillämme ei tarvita sanoja. Minä tulen huomenna puolenpäivän aikaan yhden kumppanin kanssa Chavernyn sillalle, joka on penikulman päässä täältä. Se on asumatonta seutua. Ehkä teitäkin huvittaa ratsastaa sen kautta jonkun ystävänne kanssa?"
"Siitä voitte olla varma", vastasin minä kumartaen syvään ja tuntien kiitollisuutta siitä että asia lopultakin tuli rehellisesti ja avoimesti ratkaistavaksi. "Olen saapuva sinne — ja omassa persoonassani. Sillä eilis-iltainen sijaiseni", lisäsin, katsoen häntä kiinteästi kasvoihin, "tuntuu olleen hiukan kovaonninen."
XXI. Kaksi naista.
Kohteliaisuuden vuoksi ja osottaakseni kiitollisuuttani saatoin herra de Rambouillet'ta hänen asuntoonsa ja näin että hän oli yhtä tyytyväinen itseensä ja siis minuunkin, kuin minä olin häneen. Sillä kertaa minä tosiaan melkein rakastin häntä, ja varmasti hän olikin mies, jolla oli ylevä ja isänmaallinen mieli ynnä taito ja käytös samanveroiset. Mutta häneltä puuttui se luonteen miellyttävyys ja myötätunnon herättämisen voima, joka antoi de Rosnyn ja Navarran kuninkaan kaltaisille miehille heidän erikoisen viehätyksensä; vaikka sen jälkeen mitä edellisessä luvussa olen hänestä kertonut, ei minun kieleni sovi puhua hänestä pahaa. Ja joka tapauksessa hän oli hyvä mies.
Kun vihdoinkin saavuin asuntooni, odotti minua siellä yllätys kirjelipun muodossa, joka oli juuri saapunut eikä kukaan tiennyt miten. Joskin sen tulotapa oli salaperäinen, oli sen sisältö kuitenkin lyhyt ja riittävän selvä, sillä se kuului näin: "Arvoisa herra! Jos tulette tapaamaan minua kolme tuntia puolenpäivän jälkeen Pienten Sisarten talon edustalla olevaan puistoon, niin teette palveluksen sekä itsellenne että allekirjoittaneelle. Marie de Bruhl."
Siinä oli kaikki mitä tuo naisen käsialalla kirjotettu lippu sisälsi, mutta silti oli siinä kylliksi saattamaan minut ymmälle. Simon, joka oli ilmaissut mitä vilpittömintä iloa pelastumiseni johdosta, olisi tahtonut minua menettelemään sen suhteen samalla tavalla kuin tuomiokirkon esipihalle kutsuvaan sanomaan nähden, nimittäin jättämään sen kokonaan huomioonottamatta. Mutta minä olin eri mieltä, ja varsinkin kolmesta syystä: ensiksikin oli kutsu suora ja avonainen, lisäksi oli aika varhainen ja paikka liian julkinen sopiakseen väkivallan näyttämöksi, vaikkakin hyvin sovelias sellaiseen kohtaukseen mihin ei ollut tarkotus kutsua koko maailmaa. Päälle päätteeksi oli puisto vain noin nuolenkantaman päässä asunnostani, vaikkakin toisella puolen St. Denys-katua.
Sitäpaitsi saatoin ymmärtää montakin syytä, jotka voivat vaatia rouva de Bruhlia tapaamaan minua, ja jotkut niistä koskivat minua sangen läheltä. Senvuoksi olin välittämättä Simonin varotuksista ja läksin määräaikana paikalle, joka oli pieni, siisti alue vähän syrjässä St. Denys-kadulta, mistä kapea käytävä johti sinne. Se oli miellyttävä, mietiskelyyn sopiva paikka, jonka yhdellä puolella vain kohosi Pienten Sisarten talo, missä, kuten jälkeenpäin arvasin, rouva de Bruhl varmaan oli minua odottanut, sillä puisto oli siihen tullessani tyhjä ja kuitenkin hän hetken perästä seisoi vieressäni, vaikka kadulta ei ketään sinne tullut. Hänellä oli naamio kasvoillaan ja pitkä viitta yllään. Tuo kaunis tukka ja suloiset kasvot, jotka ensi kohtauksessamme olivat herättäneet minussa niin suurta ihailua, olivat nyt piilossa, mutta hänen vartalostaan ja ryhdistään näin kuitenkin siksi paljon että tunsin hänet varmasti rouva de Bruhliksi.
Hän puhkesi puhumaan katkeroituneella äänellä, mikä ei ollutkaan minulle aivan aavistamatonta.
"No, hyvä herra", huudahti hän harmista väräjävällä äänellä, "oletteko nyt tyytyväinen työhönne?"
Olin odottanut tätä ja siksi oli minulla vastaus valmiina, "En voi käsittää, arvoisa rouva", sanoin minä, "että minulla olisi syytä soimata itseäni. Mutta olkoon se asia kuinka hyvänsä, niin uskon kuitenkin että te olette kutsunut minua jossakin paremmassa tarkotuksessa kuin moittiaksenne minua toisen virheestä, vaikkakin se tuli päivänvaloon minun sanaini kautta."
"Minkätähden häväisitte minua julkisesti?" vastasi hän vieden nenäliinan huulilleen ja vetäisten sen jälleen takaisin kiivaalla eleellä.
"Arvoisa rouva", sanoin minä maltillisesti: — tunsin syvää sääliä häntä kohtaan, "ajatelkaa hiukan kuinka suuren vääryyden puolisonne minulle teki ja kuinka pientä ja mitätöntä sen rinnalla oli se mitä minä tein hänelle vuorostani."
"Hänelle!" huudahti hän niin rajusti että minä säpsähdin. "Minulle te sen teitte — minulle! Mitä minä olin tehnyt, että teidän piti tuolla tavoin saattaa minut alttiiksi niitten naurulle, jotka eivät tunne sääliä, ja yhtä armottoman ihmisen vihalle? Mitä olin tehnyt, hyvä herra!"
Minä pudistin päätäni surullisena. "Siinä suhteessa myönnän olevani teille hyvityksen velassa", vastasin minä, "ja minä tahdon sitä antaa teille, jos se suinkin on minun vallassani. Niin, tahdonpa sanoa enemmänkin", jatkoin minä, sillä hänen äänensä väre oli koskenut sydämeeni. "Yhdessä kohdassa väärensin asiaa saattaen teidän miehenne huonompaan valoon. Uskon rehellisesti ettei hän ryöstänyt minun huostassani olevaa naista rakkaudesta häntä kohtaan, vaan valtiollisista syistä ja toisen henkilön välikappaleena."
Hänen silmänsä suurenivat. "Mitä?" huusi hän. "Sanokaa se vielä kerta!"
Tehtyäni niin kuin hän tahtoi tempaisi hän pois naamionsa ja tuijotti kasvoihini jännittynein katsein ja huulet raollaan. Silloin näin kuinka hän oli muuttunut näinä muutamina päivinä — kuinka kalpeat ja riutuneet olivat hänen poskensa ja kuinka tummat renkaat ympäröivät hänen silmiään. "Voitteko vannoa sen?" sanoi hän vihdoin puhuen tavattoman kiihkeästi ja laskien kiihtymyksestä vapisevan kätensä käsivarrelleni. "Voitteko vannoa sen?"
"Se on totta", vastasin minä vakavasti. Olisin voinut lisätä että tuon tapahtuman jälkeen hänen miehensä oli kohdellut neitiä tavalla mikä saattoi hänet pelkäämään pahinta. Mutta jätin sen sanomatta, tuntien ettei velvollisuuteeni kuulunut mennä kajoamaan puolisoitten välisiin suhteisiin.
Hän risti kätensä ja katsoi jonkun aikaa hartaasti ylöspäin, ikäänkuin kiittäen taivasta, samalla kuin se terveyden ja hempeyden väri, jota niin kovin olin ihaillut, palasi ja kirkasti hänen kasvojaan ihmeellisesti. Hän näytti todellakin sillä hetkellä kokonaan toiseksi muuttuneelta. Hänen sinisilmänsä täyttyivät kyynelillä, hänen huulensa liikkuivat; enkä ole milloinkaan nähnyt mitään, mikä siinä määrässä olisi muistuttanut katolilaisten palvomaa Neitsyt Mariaa, kuin rouva de Bruhl silloin.
Mutta muutos oli yhtä ohimenevä kuin ihanakin. Yhdessä tuokiossa hän näytti lysähtävän kokoon. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihkaisi, ja minä näin kyynelten, joita hän turhaan koetti pidättää, tippuvan hänen sormiensa lomitse. "Liian myöhäistä!" mutisi hän niin tuskallisella äänellä että se viilsi sydäntäni. "Voi, te ryöstitte minulta miehen ja annoitte minulle takaisin toisen. Minä tunnen hänet nyt sellaisena kuin hän on. Jollei hän rakastanut häntä silloin, niin rakastaa hän nyt. Se on liian myöhäistä!"
Hän näytti niin voipuneelta että minä autoin hänet muutamien askelien päähän muurin vieressä olevalle penkille; ja minun täytyy myöntää että minun oli hyvin vaikea pysyä sen kunnioittavan huomaavaisuuden rajoissa, mitä hänen tilansa ja minun velvollisuuteni vaativat. Puhua lohduttavasti hänen puolisonsa käytöksestä oli mahdotonta, ja kunniantuntoni, vaikkakin se oli kovalla koetuksella, ei sallinut minun koettaa lohduttaa häntä jättämällä puolison kokonaan syrjään.
Vihdoin hän toipui ja pannen naamion jälleen kasvoilleen virkkoi hätäisesti että hänellä oli vielä jotakin sanottavaa minulle. "Te olette kohdellut minua kunnianmiehen tavoin", jatkoi hän, "ja vaikka minulla ei olisi syytä muuhun kuin vihaan teitä kohtaan, niin sanon vuorostani: olkaa varuillanne! Te pelastuitte eilen illalla — minä tiedän kaikki, sillä se samettiruusuke, jota hän käytti syöttinä, oli minun tekemäni — minä olin aikonut käyttää sitä saadakseni toimeen tämän kohtauksen. Mutta hänen keinonsa eivät ole vielä lopussa. Olkaa sentähden varuillanne."
Mieleeni johtui huomispäiväksi Bruhlin kanssa tekemäni sopimus, mutta tyydyin vain kiittämään häntä, sanoen kumartuessani hänen kätensä ylitse, jonka hän ojensi minulle jäähyväisiksi: "Kiitän teitä, arvoisa rouva. Kiitän teitä sekä varotuksestanne että anteeksiantavaisuudestanne."
Taivuttaen kylmästi päätään hän veti kätensä pois. Samassa tuokiossa näin, kohottaessani jälleen katseeni, jotakin mikä hetkeksi naulitsi minut paikalleni. St. Denys-kadulle johtavan käytävän suulla seisoi kaksi ihmistä meitä katsellen. Toinen oli Simon Fleix ja toinen, naamioitu nainen, hiukan keskikokoa pienempi ja ratsastuspukuun puettu, oli neiti de la Vire!
Minä tunsin hänet paikalla. Mutta sitä kevennystä, jota tunsin nähdessäni hänen saapuneen turvallisesti Blois'han, himmensi paheksuminen siitä että Simon oli kyllin varomaton näytelläkseen häntä tarpeettomasti kaupungin kaduilla. Tunsin jonkun verran hämmennystä omastakin puolestani, sillä enhän voinut sanoa kuinka kauan hän ja hänen saattajansa olivat olleet minua katselemassa. Ja nämä tunteet lisääntyivät vielä, kun käännyttyäni kumartamaan lopulliset jäähyväiset rouva de Bruhlille katsahdin jälleen käytävään päin ja näin että neiti ja hänen saattajansa olivat poistuneet. Niin malttamaton kuin olinkin, en tahtonut aiheuttaa sellaista käsitystä että olisin jättänyt rouvan töykeästi tai tunteettomasti hänen osotettuaan minulle sellaista huomaavaisuutta omassa surussaan, ja siksi odotinkin paljastetuin päin kunnes hän oli hävinnyt "Pienten Sisarten" luostarin sisäpuolelle. Sitten lähdin innokkaana rientämään asuntoani kohti, arvellen voivani vielä saavuttaa neidin ennenkuin hän ehtisi sisälle. Minun oli kuitenkin kohdattava vielä yksi vaikkakin hyvin laatuisa viivyke. Astuessani St. Denys-kadulta omalle hiljaiselle kadulleni kuulin nimeäni huudettavan ja katsahtaessani taakseni näin herra de Rambouillet'n tallimestarin, joka nautti herransa puolelta suurta luottamusta, juoksevan jälessäni. Hän toi isännältään sanaa, jolle hän pyysi minun antamaan mitä suurimman painon.
"Markiisi ei tahtonut lähettää sitä kirjotettuna", jatkoi hän vetäen minut sivulle muutamaan nurkkaan, missä olimme tarpeeksi huomaamattomina, "vaan hän antoi minun opetella sen ulkoa. 'Sano herra de Marsacille', sanoi hän, 'että se, mitä varten hänet jätettiin Blois'han, on tehtävä pian tai sitten ei ollenkaan. Jotakin on tekeillä toisessa leirissä, en tiedä varmaan mitä. Mutta nyt on aika lyödä naulan päähän. Minä tunnen hänen intonsa ja luotan häneen.'"
Tuntia aikaisemmin olisin kuunnellut tätä viestiä vakavin epäilyksin ja pahoin aavistuksin. Nyt, kun tiesin neidin saapuneen, lähetin Rambouillet'lle vastaviestin samassa äänilajissa, ja eroten kohteliaasti Bertramista, jota pidin hyvin kunnioitusta ansaitsevana miehenä, kiiruhdin asuntooni tuntien riemua ajatellessani että hetki ja henkilö olivat vihdoinkin tulleet ja että ennen seuraavan päivän koittoa saatoin toivoa, jos kaikki hyvin kävi, voivani suorittaa Rosnyn minulle uskoman tehtävän itselleni kunniaksi ja toisille hyödyksi.
En voi kieltää että tähän tunteeseen sekottui joku määrä jännitystä, minkä aiheutti ajatus neidin pikaisesta jälleennäkemisestä. Noustessani ylös portaita koetin loihtia eteeni hänen kasvojensa ilmeen juuri sellaisena, kuin olin ne viimeksi nähnyt hänen kurottuessaan ikkunasta Rosnyssa, siinä tarkotuksessa että saisin siitä jotain johtonuoraa tulevaan käyttäytymiseeni ja joutuisin vähemmän alttiiksi tarttumaan nuoren tytön keimailun pauloihin. Mutta en päässyt nyt enempää kuin silloinkaan minkäänlaiseen tyydyttävään tai varmaan johtopäätökseen, vaan tunsin ainoastaan uudelleen hänen siinä tilaisuudessa minulle lahjottamansa samettisolmukkeen kadottamisen aiheuttamaa surua.
Koputin hänelle varaamieni huoneitten ovelle, jotka olivat kerrosta alempana kuin omani, mutta en saanut vastausta. Otaksuen että Simon oli vienyt hänet yläkertaan nousin kiiruusti sinne, epäilemättä lainkaan etten tapaisi häntä siellä. Mutta kuvitelkaa hämmästystäni ja pettymystäni, kun huomasin tämänkin huoneen tyhjäksi, lukuunottamatta Rambouillet'n minulle lainaamaa lakeijaa!
"Missä he ovat?" kysyin mieheltä puhuen terävästi ja seisoen käsi ovenkahvassa,
"Nainen ja hänen seuranaisensako?" kysyi hän astuen esiin.
"Niin, niin!" huusin kärsimättömästi, äkillisen pelon väräyttäessä sydäntäni.
"Hän meni ulos heti saavuttuaan Simon Fleix'n kanssa eikä ole vielä tullut takaisin", vastasi hän.
Sanat olivat tuskin päässeet hänen suustaan, kun kuulin useampia henkilöitä tulevan alhaalla olevaan käytävään ja alkavan nousta portaita ylös. Otaksuin varmasti että neiti ja poika olivat tulleet toista tietä ja viipyneet jollakin tavoin, ja helpotuksesta huoahtaen käännyin ottaakseni heidät vastaan, Mutta kun henkilöt, joitten askeleet olin kuullut, tulivat esiin, näinkin vain Rosnyn tallimestarin, yhtä varmana, tukevana ja pirteäkatseisena kuin ainakin, ynnä kaksi asestettua palvelijaa.
XXII. "Nainen säätää."
Heti kun tallimestari astui jalkansa ylimmälle pykälälle, menin häntä vastaan. "Missä on herrattarenne, mies?" sanoin minä. "Missä on neiti de la Vire? Sanokaa joutuin mitä olette hänelle tehnyt!"
Hänen naamansa piteni sanomattomasti. "Missäkö hän on?" vastasi hän, häilyen hämmästyksen ja levottomuuden vaiheilla äkillisen hyökkäykseni johdosta. "Täällä hänen pitäisi olla. Jätin hänet tänne ei täyttä tuntiakaan sitten. Hyvänen aika! Eikö hän sitten ole täällä nyt?"
Hänen levottomuutensa sai minun levottomuuteni kasvamaan kymmenkertaiseksi. "Ei!" huusin minä. "Hän ei ole! Hän on nyt poissa! Ja te — minkä lemmon takia teidän tarvitsi jättää hänet tänne yksinään ja suojattomana? Sanokaa minulle se!"
Hän nojasi suojakaiteeseen koettamattakaan puolustaa itseään ja oli äkillisen kauhunsa vallassa aivan toisennäköinen kuin se pirteä ja uljas mies, joka oli noussut ylös portaita kaksi minuuttia aikaisemmin. "Minä olin hullu", voihki hän. "Näin teidän Simoninne olevan täällä; ja Fanchette, joka on kyllä miehen veroinen hänkin, oli myöskin herrattarensa kanssa. Ja minä menin toimittamaan hevosia talliin. En aavistanut mitään pahaa. Ja nyt — herra Jumala!" lisäsi hän oikaisten itsensä suoraksi kasvonpiirteittensä käydessä jäykiksi ja synkiksi — "minä olen mennyt mies! Herrani ei ikinä anna minulle anteeksi!"
"Tulitteko suoraan tänne?" sanoin minä, muistaen että kun kaikki lukuun otettiin, ei hänen vikansa ollut suurempi kuin minun eräässä aikaisemmassa tilaisuudessa.
"Me menimme ensin herra de Rosnyn asunnolle", vastasi hän, "missä saimme teidän sananne, jonka mukaan meidän oli tultava tänne. Ja me tulimme heti laskeutumatta edes satulastakaan."
"Neiti on ehkä mennyt takaisin ja on siellä", sanoin minä.
"Se on mahdollista. Jääkää tänne ja pitäkää tarkkaa vaaria, niin minä menen katsomaan. Toinen miehistänne tulkoon mukaani."
Hän lausahti myöntävästi, ollen mies joka oli yhtä kernas ottamaan vastaan kuin antamaankin määräyksiä, ja tällä kertaa kiitollinen jokaisesta esityksestä mikä tarjosi toivoa neidin turvallisuudesta. Hänen valitsemansa palvelijan seuraamana juoksin alas portaita ja olin samassa tuokiossa rientämässä St. Denys-katua pitkin. Päivä alkoi hämärtää. Kapeilla kaduilla ja kujilla oli jo melkein pimeä, mutta kaupungin asukkaissa, joita oli suuri joukko maleksimassa ulkona tai haastelemassa talojen ovilla, saatoin huomata saman jännityksen ilmeen kuin aamullakin. Niin kuumeisen levottomuuden vallassa kuin olinkin, ei minulta jäänyt huomaamatta kaikkien kasvoilla asuva huolestunut vakavuus, mutta kun otaksuin sen johtuvan kuninkaan lähestyvästä poismuuttamisesta ja lisäksi olin huolella siitä etteivät ne, joita etsimme, huomaamattani menisi ohitsemme väen vilskeessä, niin en sitä paljon ajatellut. Viiden minuutin perästä olimme de Rosnyn asunnolla. Koputin ovelle malttamattomana ja tuntematta paljonkaan menestyksen toivoa. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun ovi melkein samassa aukeni ja minä näin edessäni Simon Fleix'n!
Huomatessaan kuka tulija oli hän horjahti taaksepäin kauhistunein kasvoin ja peräytyi seinään asti käsi kohotettuna.
"Sinä heittiö!" huudahdin minä voiden vaivoin hillitä itseäni. "Sano minulle heti paikalla missä neiti de la Vire on! Taikka, taivaan nimessä, minä unohdan mitä äitini oli sinulle velkaa ja hävitän sinut!"
Tuokion hän tuijotti minuun pahasisuisesti irvillä ikenin, ikäänkuin aikoisi kieltäytyä — ja tehdä vielä enemmänkin. Sitten hän malttoi mielensä ja kohottaen kättään viittasi ynseästi ylöspäin. "Mene edelläni ja koputa ovelle", sanoin minä, taputtaen tarkottavasti tikarini kahvaa.
Esiintymistapani pelottamana hän totteli ja johti meidät siihen huoneeseen, missä herra de Rambouillet oli yllättänyt meidät eräässä aikaisemmassa tilaisuudessa. Ovella hän pysähtyi ja koputti hiljaa, jolloin terävä ääni sisäpuolelta käski meidän astua sisään. Minä kohotin salvan ja noudatin kehotusta, sulkien oven jälkeeni.
Neiti istui, ratsastuspuku vielä yllään, tuolilla lieden edessä, missä vasta sytytetty valkea ratisi ja savusi. Hän istui selin minuun eikä kääntynyt sisäänastuessani, vaan leikki yhä välinpitämättömän näköisenä helmassaan viruvan naamion nauhoilla. Fanchette seisoi hänen takanaan suorana kuin tukki, kyynärpäät pontevasti sivuilla ja kädet ristissä, sellaisessa asennossa että saatoin arvata hänen juuri lausuneen ankaran tyytymättömyytensä herrattarensa viimeisen oikun johdosta ja erittäinkin siitä varomattomuudesta millä neiti liikkui julkisesti ulkosalla niin pätemättömän vartian kuin Simonin kanssa sellaisessa paikassa missä hän jo oli saanut niin paljon kärsiä. Tätä havaintoani vahvisti se, että naisen ankara ilme kirkastui kun hän näki minut, vaikkakin se ynseä päännyökkäys, minkä hän soi minulle tervehdykseksi, ei suinkaan näyttänyt osottavan suosiota tai hyväntahtoisuutta. Hän kosketti kuitenkin herratartaan olkapäähän ja sanoi: "Herra de Marsac on täällä."
Neiti käänsi päätään ja katsoi minuun välinpitämättömästi, siirtämättä tuoliaan tai liikuttamatta jalkaansa, jota hän lämmitteli. "Hyvää iltaa", virkkoi hän.
Tervehdys tuntui niin lyhyeltä ja jokapäiväiseltä, jättäen huomioonottamatta niin hyvin sen tuskan ja levottomuuden, minkä hän juuri oli minulle tuottanut, kuin sen tärkeän päämäärän jonka takia olimme täällä — puhumattakaan omituisesta eroamisestamme, jonka hän varmaan muisti yhtä hyvin kuin minäkin — että edeltäpäin valmistamani sanat kuolivat huulilleni ja minä tuijotin häneen vilpittömän hämmentyneenä. Hänen pienet kasvonsa olivat, huulia lukuunottamatta, kokonaan kalpeat. Otsa oli synkkä, katse oli tyly samalla kuin väsynyt. Eivätkä ainoastaan sanat jääneet minulta sanomatta, vaan suuttumuksenikin hävisi; noustuani portaita ylös valmiina torumaan, tunsin yhtäkkiä — huolimatta uudesta levätistäni ja huotrastani, virastani ja hovimaineestani — samaa vanhuuden, ränstyneisyyden ja köyhyyden tunnetta, jota hänen läsnäolonsa oli vaikuttanut minussa alunpitäen. Mutisin: "Hyvää iltaa, neiti", ja sen enempää en saanut sanotuksi — minä, joka olin säikäyttänyt vahvan Maignanin pahanpäiväiseksi juuri vähäistä ennen!
Hän nähtävästi huomasi minkä vaikutuksen hän minuun teki, sillä hän pitkitti vielä jonkun aikaa hämillesaattavaa äänettömyyttään. Viimein hän virkkoi jäykästi: "Ehkä herra de Marsac haluaa istua, Fanchette. Vie hänelle tuoli. Pelkään kuitenkin että hänen hovissa saavuttamansa menestyksen jälkeen vastaanottomme tuntuu hänestä hieman kylmältä. Mutta mehän olemme vain maalaisia", lisäsi hän heittäen syrjäkatseen minuun, harmin välähdys silmissään.
Minä kiitin häntä kurkku karheana, sanoen etten voinut istua, koska minulla ei ollut aikaa viipyä. "Simon Fleix", jatkoin sitten, saaden vaivoin ääneni kulkemaan, "näyttää tuottaneen teille turhaa vaivaa saattamalla teidät tänne, sen sijaan että olisi ilmottanut minun valmistaneen huoneen teitä varten omassa asunnossani."
"Ei se ollut Simon Fleix'n syy", vastasi hän lyhyesti. "Minä pidän enemmän näistä huoneista. Ne ovat mukavammat."
"Ne ovat ehkä mukavammat", pitkitin minä nöyrästi, "mutta minun on ajateltava turvallisuutta, niinkuin tiedätte, arvoisa neiti. Minun talossani on pätevä vartio, ja siellä voin vastata siitä ettei teille tapahdu mitään vahinkoa."
"Voitte lähettää varttanne tänne", sanoi hän kuninkaallisin ilmein.
"Mutta, neiti…"
"Eikö se riitä, kun minä olen sanonut pitäväni enemmän näistä huoneista?" vastasi hän terävästi antaen naamion pudota helmaansa ja kääntyen katsomaan minuun peittelemättömällä vastenmielisyydellä. "Oletteko kuuro, hyvä herra? Sallikaa minun sanoa etten minä ole väittelytuulella. Minä olen väsynyt ratsastamisesta. Minä pidän enemmän näistä huoneista ja sillä hyvä!"
Hän lausui nämä sanat mitä jyrkimmän päättäväisellä äänellä, mutta sen rinnalla saattoi hänen teennäisen välinpitämättömyytensä verhon alta huomata, että hän tunsi häijyä nautintoa voidessaan täten tehdä tyhjäksi toivomukseni. Tunsin että tässä oli kysymyksessä kosto, vieläpä mahdollisimman ärsyttävällä tavalla tarjottuna. Mutta samalla kun tuo lapsellinen ja pahankurinen uppiniskaisuus nostatti suuttumustani, karkotti se hänen läsnäolonsa aiheuttaman omituisen ujouden ja muistutti minulle velvollisuuksiani.
"Neiti", lausuin minä lujasti katsoen häneen vakavin kasvoin, "suokaa anteeksi jos puhun suoraan. Nyt ei ole aika lapsetella. Ne miehet, joitten käsistä kerran pelastuitte, ovat yhtä kiihkeitä nytkin ja vielä epätoivoisemman rohkeita. Heillä arvattavasti on tällä hetkellä jo tieto teidän tulostanne. Tehkää siis niinkuin pyydän, kehotan ja rukoilen teitä tekemään. Muuten voi käydä niin, että minulta tällä kertaa puuttuu voimaa pelastaa teitä, vaikka tahtoa ei koskaan tule puuttumaan."
Välittämättä vähääkään siitä mitä puhuin, hän katsoi minua silmiin — sillä olin nyt siirtynyt hänen viereensä — pahanjuonisesti hymyillen. "Te olette todellakin suuresti kehittynyt käytöstavoiltanne sitten viime näkemän", virkkoi hän.
"Mitä te tarkotatte?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Sitä mitä sanonkin", vastasi hän nenäkkäästi. "Mutta olihan se odotettavissakin."
"Onneton ihminen!" huusin minä tuon ajattoman pilkanteon miltei sietämättömiin ärsyttämänä. "Ettekö tahdo ajatella vakavasti ennenkuin olette tuhonnut meidät ja itsenne? Minä sanon, ettei tämä talo ole teille turvallinen! Se ei ole turvallinen minullekaan! Minä en voi tuoda tänne miehiäni, sillä täällä ei ole niille tilaa. Jos teillä on hiukkasenkaan järkevyyttä, kiitollisuutta, niin…"
"Kiitollisuutta!" huudahti hän, huiskutellen naamiota verkalleen edestakaisin nauhasta ja katsoen minuun ikäänkuin minun kiihtymykseni huvittaisi häntä. "Kiitollisuutta — se on hyvin kaunis sana ja merkitsee paljon; mutta se on niitä varten, jotka palvelevat meitä uskollisesti, herra de Marsac, eikä muita varten. Minulle on kerrottu että te saatte niin paljon suosionosotuksia ja menestytte niin hyvin hovissa, etten minä ole oikeutettukaan vaatimaan itselleni jakamattomina teidän palveluksianne."
"Mutta, neiti…" sanoin minä matalalla äänellä. Ja siihen pysähdyin.En uskaltanut jatkaa.
"No niin", vastasi hän katsahtaen minuun hetken äänettömyyden jälkeen ja lakaten yhtäkkiä leikkimästä naamiollaan, "mitä tahdotte sanoa?"
"Te puhutte suosionosotuksista", jatkoin minä vaivalloisesti. "En ole saanut sellaisia naisen kädestä kuin yhden ainoan kerran. Sen sain Rosnyssa ja teidän kädestänne."
"Minunko kädestäni?" vastasi hän hämmästyneen näköisenä.
"Niin juuri, neiti."
"Teille on sattunut jokin kummallinen erehdys", vastasi hän kohentautuen ja katsoen minuun välinpitämättömästi. "En ole koskaan antanut teille suosionosotusta."
Minä kumarsin syvään. "Jos sanotte ettette ole antanut, niin se riittää", vastasin.
"Ei, mutta älkää antako minun tehdä teille vääryyttä, herra de Marsac", puhkesi hän puhumaan hiukan nopeammin ja muuttuneella äänellä. "Jos näytätte minulle sen suosionmerkin, jonka olen teille antanut, niin tulen luonnollisesti vakuutetuksi. Joka näkee, se uskoo, tiedättehän sen", lisäsi hän hermostuneesti naurahtaen, ja tehden eräänlaisen kainoutta muistuttavan eleen.
Jollen ollut sitä ennen tarpeeksi pahotellut huolettomuuttani ja samettisolmukkeen menettämistä, niin tein sen nyt. Katsoin häneen äänettömänä ja näin hänen kasvojensa, joilla juuri-ikään oli näkynyt tunteellisuuden ja miltei katumuksen oireita, käyvän vähitellen jälleen tylyiksi.
"No?" virkkoi hän kärsimättömästi. "Todistus on helppo."
"Joku otti sen minulta; luullakseni herra de Rosny", vastasin minä vaivalloisesti, ihmetellen mikä kova onni oli johtanut hänet ottamaan esille tämän kysymyksen ja pitämään siitä kiinni niin tiukasti.
"Joku otti sen teiltä!" huudahti hän nousten äkkiä seisomaan leimuavin silmin ja rutistaen pienellä kädellään naamion käyttökelvottomaksi. "Joku otti sen teiltä!" toisti hän, äänensä ja koko olentonsa vavistessa suuttumuksesta ja halveksimisesta. "Kiitoksia paljon sitten, oma selitykseni on minusta parempi. Teidän esittämänne on mahdoton. Sillä sallikaa minun sanoa teille, että kun neiti de la Vire antaa suosionosotuksen, niin antaa hän sen miehelle jolla on voimaa ja älyä — ja uskollisuutta säilyttämään sen, vaikkapa herra de Rosnyltakin!"
Hänen halveksimisensa viilsi minua, mutta ei suututtanut. Tunsin jossakin määrin ansainneeni sen ja olin raivoissani pikemmin itselleni kuin hänelle, Mutta ollen kaiken aikaa tietoinen siitä että hänen turvaamisensa oli nyt tärkeämpi kuin kaikki muut seikat, alistin tunteeni hetken vaatimusten alle ja vetosin todistuskappaleeseen, jonka luulin painavan sittenkin kun omat kehotukseni olivat osottautuneet voimattomiksi.
"Ottamatta lukuun minua itseäni", sanoin minä, puhuen virallisemmin kuin siihen saakka, "on olemassa vielä yksi vaikutin, jonka pitäisi olla teille tärkeä. Kuningas…"
"Kuningas!" huusi hän keskeyttäen minut kiivaasti, kiihtymyksestä hehkuvin kasvoin ja koko olemuksensa ilmaistessa uppiniskaista itsepäisyyttä. "Minä en tahdo tavata kuningasta!"
"Ette tahdo tavata kuningasta!" toistin minä ällistyneenä.
"En, minä en tahdo!" vastasi hän suuttumuksen, halveksimisen ja raivon puuskassa. "Kuulettehan, minä en tahdo! Minä olen ollut leikkikaluna ja välikappaleena jo kylliksi kauan", jatkoi hän, "enkä halua palvella enää toisten tarkotusperiä. Olen tehnyt päätökseni. Älkää puhuko minulle, siitä ei ole mitään hyötyä. Toivoisin sydämestäni", lisäsi hän katkerasti, "että olisin pysynyt Chizéssa enkä milloinkaan nähnyt tätä paikkaa!"
"Mutta, neiti", sanoin minä, "te ette ole ajatellut…"
"Ajatellut!" huudahti hän pusertaen pienet valkoiset hampaansa yhteen niin sisukkaasti että olin vähällä peräytyä taaksepäin. "Minä olen ajatellut ihan tarpeeksi. Olen kyllästynyt ajattelemiseen. Nyt tahdon toimia. En tahdo olla enää nukkena. Voitte viedä minut väkisin linnaan, jos tahdotte, mutta puhumaan ette minua saa."
Tuijotin häneen äärimäisen hämmästyneenä, kykenemättä ensi alussa uskomaan että nainen, joka oli kestänyt niin paljon, ollut niin monen vaaran alaisena, ratsastanut niin monta penikulmaa määrätyn tarkotuksen vuoksi, kieltäytyisikin panemasta täytäntöön suunnitelmaansa sitten kun kaikki oli tehty ja hetki käsissä. Niin, ensi alussa en voinut sitä uskoa ja aloin senvuoksi esittää kaikkia mahdollisia syitä ja kehotuksia, arvellen että hän kaipaisi vain pyyntöjä ja maanitteluja.
Mutta pian huomasin että rukoukset ja uhkauksetkin osottautuivat yhtä tehottomiksi, ja niitä pitemmälle en tahtonut mennä. Tiedän että jotkut ovat minua moittineet ja toiset nauraneet, kun en vienyt asiaa sen pitemmälle, mutta ne jotka ovat olleet silmä silmää vasten henkevän naisen kanssa — naisen, jonka hentous ja heikkous juuri ovat hänen vahvimpana voimanaan — ne ymmärtävät paremmin, mitkä vaikeudet olivat minua vastassa ja miten minun lopultakin täytyi tulla vakuutetuksi. En ollut milloinkaan tavannut tämän kaltaista itsepintaisuutta. Niinkuin neiti sanoi kerran toisensa jälkeen, saatoin viedä hänet väkisin hoviin, mutta puhumaan en voinut häntä pakottaa.
Koetettuani kaikkia houkutuskeinoja ja kykenemättä kuitenkaan horjuttamaan hänen päätöstään — Fanchetten katsoessa päältä värähtämättömin kasvoin, tekemättä mitään auttaakseen tai vastustaakseen minua — kadotin masennuksissani sen velvollisuuden tunnonkin, joka tähän saakka oli minua elähyttänyt, ja vaikka suhteeni neitiin olisi pitänyt saattaa minut huolehtimaan hänen turvallisuudestaan hänen itsensä uhallakin, lähdin vihdoin harmin vallassa hänen luotaan ja menin ulos virkkamatta enää sanaakaan hänen poissiirtämisestään — mikä seikka vielä oli minun vallassani. Luulen että jonkun hetken harkinta olisi saanut minut malttamaan mieleni ja muistamaan velvollisuuteni; mutta siihen ei minulle suotu tilaisuutta, sillä olin tuskin ehtinyt portaitten yläpäähän, kun Fanchette tuli jälkeeni ja kehotti minua kuiskaten pysähtymään.
Hänellä oli kynttilä kädessään, ja sen hän kohotti kasvojeni tasalle, hymyillen niissä kuvastuvalle hämmingille. "Sanotteko. ettei tämä talo ole turvallinen?" kysyi hän äkkiä, alentaen kynttilän puhuessaan.
"Eikö teillä ole entistä kokemusta Blois'n taloista?" vastasin minä yhtä suorasukaisesti. "Teidän pitäisi tietää yhtä hyvin kuin minäkin."
"Sitten hänet täytyy saada lähtemään täältä", vastasi hän nyökäten ovelasti. "Minä voin taivuttaa hänet. Lähettäkää hakemaan väkeänne ja olkaa täällä puolen tunnin perästä. Niin pitkän ajan saattaa hänen mairittelemisensa vetää. Mutta kyllä minä teen sen."
"Kuulkaa sitten", sanoin innokkaasti, käyttäen tilaisuutta hyväkseni ja vetäen hänet ulommaksi ovelta. "Jos voitte taivuttaa hänet siihen, niin voitte taivuttaa hänet kaikkeen mitä toivon. Kuulkaahan, ystäväni", jatkoin alentaen yhä ääntäni. "Jos hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa kymmenenkään minuuttia ja kertoa hänelle mitä hän tietää, niin annan teille…"
"Mitä?" kysyi nainen äkkiä ja jyrkästi, nykäisten samalla irti hihansa, josta olin pidellyt kiinni.
"Viisikymmentä kruunua", vastasin minä, mainiten epätoivoissani summan joka hänen asemassaan olevalle henkilölle oli kokonainen omaisuus. "Viisikymmentä kruunua käteen, heti kun tuo kohtaus on suoritettu."
"Ja te tahtoisitte että möisin hänet tuosta summasta!" huusi nainen niin kiihkeästi että minä tyrmistyin. "Hävetkää, hävetkää, mies! Te houkuttelette hänet jättämään kotinsa ja ystävänsä ja seudun jossa hän oli tunnettu, ja nyt te tahdotte minua myömään hänet! Hävetkää! Ja menkää matkaanne!" lisäsi hän halveksivasti. "Menkää heti paikalla ja tuokaa väkenne. Kuninkaasta te puhutte — kuninkaasta! Minä sanon teille että en soisi hänen pikkusormeaankaan särkevän, vaikka kaikki teidän kuninkaanne polvillaan sitä rukoilisivat!"
Sen sanottuaan hän pyörähti takaisin sisään ja minä poistuin masentuneena, ihmetellen syvästi sitä uskollisuutta, minkä Kaitselmus arvatenkin jalosyntyisten eduksi ja mahdollisesti kaikkienkin hyväksi on istuttanut halpoihin. Tavattuani Simonin odottamassa alhaalla portaissa, käskin hänen äkäisesti mennä Maignanin luo ja pyytää häntä tulemaan minun luokseni miehineen. Silläaikaa vartioitsin taloa itse heidän tuloonsa asti, ja kun sitten menin ylös, näin että Fanchette oli pitänyt minkä oli luvannut. Yrmeän näköisenä ja punainen täplä kummallakin poskellaan suostui neiti lähtemään alas, ja sitten saatoin hänet turvallisesti minun asuntooni, pari Maignanin hankkimaa soihtua edellämme kulkien. Johdin hänet oman asuntoni alla oleviin huoneisiin, jotka olin varustanut häntä varten.
Ovella hän kääntyi ja kumarsi minulle liekehtivin kasvoin.
"Tähän saakka olette saanut tahtonne läpi", lausui hän hengittäen kiivaasti. "Mutta älkää luulotelkokaan saavanne sitä pitemmälle — lahjomallakaan!"
XXIII. Viimeinen Valois.
Seisoin hetken aikaa portailla miettien mitä minun olisi tehtävä tässä odottamattomassa asiaintilassa, joka markiisin äsken saapuneen viestin johdosta vaati vielä niin kiireellistä toimintaa. Jollei tuota viestiä olisi ollut, niin olisin voinut odottaa seuraavaan aamuun ja uskoa melkoisen varmasti tapaavani neidin silloin järkevämmällä tuulella. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, en uskaltanut odottaa. En uskaltanut antautua siihen vaaraan mikä viivytyksestä voisi koitua, ja tulin senvuoksi pian siihen johtopäätökseen, että ainoa sillä hetkellä tarjoutuva neuvo oli mennä heti Rambouillet'n luokse ja kertoa hänelle suoraan miten asiat olivat.
Maignan oli asettanut yhden miehistään avonaiselle ulko-ovelle ja itse asettunut portaitten yläpäähän, mistä hän saattoi nähdä sisääntulijan tulematta itse huomatuksi. Tyytyväisenä tähän järjestelyyn jätin Rambouillet'n miehen hänen väkensä vahvikkeeksi ja otin mukaani Simon Fleix'n, jonka käyttäytymisestä neitiin nähden minulla oli mitä vakavimpia epäilyksiä.
Kadulle tullessani huomasin että yö oli kylmä; taivas, missä sitä näkyi räystäitten välistä, oli täynnä kirkkaita tähtiä. Pureva viima puhalsi, pakottaen meidät kietomaan levätit ympärillemme ja rientämään eteenpäin ripeätä vauhtia, mikä hyvin sopi yhteen kiihtyneen mieleni kanssa. Ollen vakuutettu siitä että tehtäväni olisi ollut suoritettu tunnin kuluessa, jos neiti olisi ollut taipuvaisempi, en voinut mitenkään pysyä kärsivällisenä sellaista kohtaan, joka turhanpäiväistä oikkuaan tyydyttääkseen leikitteli kokonaista kuningaskuntaa koskevilla salaisuuksilla kuin olisivat ne olleet pelimarkkoja, ja ohimenevän pahantuulen puuskassa pani alttiiksi monen viikon vaivojen tulokset. Mutta vaikka tunsinkin kärsimättömyyttä neitiä kohtaan, oli tuo tunne kuitenkin niin heikkoa verrattuna tilaisuuden tärkeään merkitykseen, että levottomana ihmettelin omaa levollisuuttani ja tunsin enemmän suuttumusta itseäni kohtaan siitä etten ollut todenteolla suutuksissani hänelle, kuin halua kohdistaa moitteita siihen joka ne varsinaisesti ansaitsi. Turhaan sanoin itselleni halveksivasti että hän oli nainen ja että naisten oikut olivat käsittämättömiä. Tunsin sittenkin että anteeksiantavaisuuteni todellinen syy ja vaikutin oli siinä luulossa, minkä hän viittauksella Rosnysta lähtiessäni sattuneeseen tapahtumaan oli tehnyt melkein varmuudeksi, nimittäin että hänen äkillisen pahantuulensa syynä olin minä itse.
Olisin voinut seurata tätä ajatusjuoksua pitemmällekin ja sangen mieluisin tuloksin. Mutta saapuessani Rambouillet'n asunnolle keskeytyi se äkkiä sen omituisen hiljaisuuden vaikutuksesta mikä vallitsi tässä tavallisesti niin vilkkaassa talossa. Ovet olivat suletut, ikkunoista ei näkynyt valoa ja eteishalli kajahti kolkuttaessani tyhjältä ja autiolta. Eikä minua vastaanottamaan rientänyt lakeijaa; hiljaisuuden rikkoi ainoastaan vanhan ovenvartian löntystävät askeleet, kun hän lyhtyä kädessään kantaen tuli avaamaan. Levottomana ihmetellen odotin mitä tämä kaikki merkitsisi; ja kun mies vihdoinkin avasi ja tuntiessaan minut pyysi anteeksi jos oli antanut minun odottaa, kysyin maltittomasti mistä tämä johtui.
"Ja missä markiisi on?" lisäsin heti perään, astuen sisäpuolelle päästäkseni suojaan tuulelta ja irrottaen levättini.
"Ettekö ole kuullut?" kysyi mies valaisten lyhdyllään kasvojani. Hän oli vanha, kuihtunut ja laiha ukko-rahjus. "Siitä taitaa syntyä romahdus tällä kertaa, pelkään mä."
"Romahdus?" tiuskasin minä. "Puhukaa selvästi! Mitä on tapahtunut? Minä vihaan salamyhkäilyjä."
"Ettekö ole kuullut uutista, että Mercoeurin herttua ja Retzin marsalkka ovat lähteneet Blois'sta tänään iltapäivällä kaikkine väkineen?"
"Eihän?" vastasin minä hiukan säpsähtäen. "Minne he ovat lähteneet?"
"Pariisiin, kuulemma — yhtyäkseen liigalaisiin."
"Mutta tarkotatteko että he ovat luopuneet kuninkaasta?" kysyin minä.
"Niinpä maarin!" vastasi hän.
"Eihän toki ainakaan Mercoeurin herttua?" huudahdin minä. "Onhan hän kuninkaan lanko. Onhan hänen kiittäminen häntä kaikesta."
"Mennyt hän vain on", vastasi vanhus varmasti. "Tieto siitä tuotiin markiisille noin neljän tienoissa tai vähän myöhemmin. Hän kutsui väkensä kokoon ja lähti heidän jälkeensä koettaakseen taivuttaa heitä palaamaan. Niin ainakin sanotaan."
Niin nopeaan kuin saatoin kävin mielessäni tarkastellen läpi tilanteen. Jos nämä merkilliset uutiset olivat tosiperäisiä, jos miehet sellaiset kuin Mercoeur, jolla oli kaikki syy seisoa kuninkaan puolella, ja myöskin sellaiset kuin Retz, jonka uskollisuus oli kauan ollut epäilyksen alaisena, luopuivat hovista, niin vaaran täytyi todellakin olla lähellä. Kuningas tunsi varmaan kruununsa jo horjuvan ja tarttuisi innokkaasti mihin keinoon hyvänsä, joka tarjoutui sitä kannattamaan. Asiain niin ollen oli minun ehdottomin velvollisuuteni päästä hänen puheilleen, maksoi mitä maksoi, jotta ei Bruhl vaan minä, ei Turennen kreivi vaan Navarran kuningas tulisi hyötymään hänen itsesäilytysvaistonsa ensimäisestä mielijohteesta.
Käskien ovenvartijaa sulkemaan oven riensin linnaan, ja pian sain vahvistusta päätökselleni enemmän kuin riittävästi. Sillä hämmästyksekseni tapasin hovin hyvin samankaltaisessa tilassa kuin herra de Rambouillet'n talonkin. Portilla oli tosin kahdenkertaiset vartiat, jotka silmäilivät minua tarkasti ennenkuin laskivat sisään, mutta piha, jonka tähän aikaan päivästä olisi pitänyt olla kirkkaasti valaistu ja täynnä lakeijoja ja tallimiehiä, oli pimeänä erämaana, missä muutamia soihtuja murheellisesti lepatti. Sisään astuessani huomasin asiain olevan sielläkin samassa tilassa: halli oli huonosti valaistu ja autio, porraskäytävässä vain muutamia kuiskailevia ryhmiä, jotka tarkastelivat minua ohikulkiessani, esihuoneet miltei tyhjinä tai harmaapukuisten sveitsiläisten henkivartiain vallassa. Missä olin odottanut tapaavani hovimiehiä kokoontuneina kohtaamaan valtiastaan ja vakuuttamaan hänelle uskollisuuttaan, siellä tapasin ainoastaan synkkiä kasvoja, epäluuloisia katseita ja pahaenteisesti sulettuja suita. Kaikkien yllä lepäsi aavisteleva, pidättynyt ilme. Askeleen ääni kumahti ontosti. Pitkät käytävät, missä vielä äsken oli kajahdellut nauru ja arpanoppien rapina, näyttivät jo vaipuneen siihen äänettömyyteen ja autiuteen, joka odotti niitä hovin lähdettyä. Missä joku puhui, siinä kuulin mainittavan Guisen nimeä, ja olisin voinut kuvitella hänen mahtavan varjonsa lepäävän paikan yllä kiroten sitä.
Vastaanottohuoneessa eivät asiat olleet paljonkaan paremmalla kannalla. Hänen majesteettinsa ei ollut läsnä, ei myöskään ketään hovinaisista; ainoastaan muutamia herroja, joitten joukossa tunsin Revol'in, joka oli kuninkaan sihteereitä, seisoi lähellä alkoovia. Minun saapuessani he katsahtivat ylös ikäänkuin odottaen uutisia, ja sitten, nähtyään kuka tulija oli, käänsivät katseensa kärsimättöminä jälleen toisaalle. Neversin herttua käveli synkkänä edestakaisin erään ikkunan edessä kädet selän takana, silläaikaa kun Biron ja Crillon yhteisen vaaran sovittamina puhelivat ääneen lieden luona. Minä epäröin hetken, tietämättä oikein miten menetellä, sillä olin ollut hovissa niin vähän aikaa etten ollut siellä vielä niinkuin kotonani. Mutta tehden viimein päätökseni astuin rohkeasti Crillonin luo ja pyysin että hän suosiollisesti auttaisi minua pääsemään viipymättä kuninkaan puheille.
"Kuninkaan puheille? Tarkotatteko että haluatte yksityistä vastaanottoa?" sanoi hän kohottaen kulmiaan ja katsahtaen omituisesti Bironiin.
"Se on pyyntöni, herra de Crillon", vastasin lujasti, vaikka rohkeuteni aleni. "Olen tullut herra de Rambouillet'n asialla ja minun tarvitsee saada tavata kuningasta ihan heti."