"No, se on suoraa puhetta", vastasi hän taputtaen minua olalle. "Ja teidän pitää tapaaman häntä. Tullessanne Crillonin luo olette tullut oikean miehen luo. Revol", jatkoi hän kääntyen sihteeriin päin, "tällä herralla on viesti herra de Rambouillet'lta kuninkaalle. Saattakaa hänet viipymättä yksityishuoneeseen, ystäväni, ja ilmottakaa hänet. Minä vastaan hänestä."
Mutta sihteeri kohautti olkapäitään aina korviin asti. "Se on mahdotonta, herra de Crillon", lausui hän vakavasti. "Aivan mahdotonta tällä kertaa."
"Mahdotonta! Mitä vielä! Minä en tunne sitä sanaa", tokaisi Crillon."Saattakaa hänet vain heti sisään ja syyttäkää minua jos pahaa seuraa.Kuuletteko?"
"Mutta hänen majesteettinsa…"
"No mitä?"
"On hartaudenharjotuksissaan", sanoi sihteeri kankeasti.
"Hiiteen hänen majesteettinsa hartaudenharjotukset!" vastasi Crillon niin kovaa että se aiheutti yleisen naurunhihityksen. "Kuuletteko?" jatkoi hän, kasvojensa käydessä yhä punakammiksi ja äänensä kimakammaksi, "vai täytyykö minun vetää teitä korvista? Saattakaa tämä herra yksityishuoneeseen, sanon minä, ja jos hänen majesteettinsa vihastuu niin sanokaa että se tapahtui minun määräyksestäni. Minähän sanon teille, että hän tulee Rambouillet'n luota."
En tiedä uhkausko vai Rambouillet'n nimen mainitseminen vaikutti kirjuriin, mutta joka tapauksessa hän hetken emmittyään suostui.
Hän nyökkäsi yrmeästi minua seuraamaan häntä ja lähti kävelemään yksityishuoneen ovea peittävää verhoa kohti. Minä seurasin häntä virkettyäni jonkun kiitoksen sanan Crillonille. Olin jo ihan oven luona kun kuulin takaapäin ääniä jotka ilmaisivat uuden tulokkaan saapuneen huoneeseen. Minä ennätin juuri kääntyä ja nähdä että tulija oli Bruhl ja huomata sen harmistuneen ja hämmästyneen katseen, jonka hän loi minuun, ja sitten Revol oviverhoa kohottaen viittasi minua astumaan sisään.
Odotin tulevani heti kuninkaan eteen ja valmistuin kunnioittavasti tervehtimään. Mutta sensijaan huomasinkin olevani pienessä huoneessa tai pikemmin käytävässä, jossa oli verhot molemmissa päissä sekä kaksi vartiaa, jotka sisään astuessani nousivat ylös ja katsoivat minuun epäilevästi. Tämä punalasisen lampun heikosti valaisema vartiohuone tuntui minusta oviuutimistaan ja samettipenkeistään ja paksuista seinäverhoistaan huolimatta mahdollisimman synkältä ja mahdollisimman pahaenteiseltä. Mutta minulla ei ollut aikaa pitkiin huomioihin, sillä Revol riensi joutuin ohitseni ja kohottaen toisessa päässä olevaa oviverhoa antoi minulle sormi suullaan merkin astua sisään.
Minä noudatin kehotusta yhtä äänettömänä. Raskas hajuvesien tuoksu lemahti vastaani, kun kohotin toisen esiripun ja pysähdyin askeleen päähän sisäpuolelle, osaksi kunnioituksesta — sillä kuninkaat pitävät alamaisistaan eniten matkan päästä — ja osaksi hämmästyksestä, sillä huone, taikka pikemmin se osa siitä missä minä seisoin, oli pimeä; ainoastaan huoneen peräosaa valaisi kylmä, kelmeä kuunvalo, joka korkeasta, suorasta ikkunasta sisään paistaen loi lattialle hopeisen juovan. Ensi hetkessä luulin olevani yksin; sitten huomasin ikkunaan nojaamassa, käsi kumpaakin pieltä vasten, kookkaan olennon, jolla oli jotakin omituista pään seuduilla. Tuon omituisuuden älysin pian turbaaniksi, jollaisen päähineen olin kerran ennen nähnyt hänen majesteetillaan. Kuningas — sillä hän se oli — puheli itsekseen. Hän ei ollut kuullut minun tuloani, ja kun hän seisoi selin minuun, ei hän huomannut läsnäoloani.
Minä pysähdyin epäröiden, peläten astua eteenpäin ja haluten peräytyä, mutta epävarmana siitä voisinko enää liikkua huomiota herättämättä. Seisoessani siinä kahden vaiheilla korotti kuningas ääntään, ja korviini sattuvat sanat naulitsivat huomioni itseensä, niin omituisilta ja aaveenomaisilta ne kuulostivat, samoinkuin äänikin millä ne lausuttiin. "Sanotaan että kolmetoista on onneton luku", mumisi hän. "Kolmastoista Valois ja viimeinen!" Hän pysähtyi nauraakseen pahaa, ilotonta naurua. "Niin, — kolmastoista! Ja siitä on kolmetoista vuotta kun minä saavuin Pariisiin kruunattuna kuninkaana! Siellä oli Quélus ja Maugiron ja St. Mégrin ja minä — jahän. Ah, niitä päiviä, niitä öitä! Möisin sieluni saadakseni elää ne uudelleen; jollen olisi myönyt sitä jo ammoin eläessäni ne yhteen kertaan! Me olimme nuoria silloin, ja rikkaita, ja minä olin kuningas; ja Quélus oli Apollo! Hän huusi kuollessaan minua pelastamaan hänet. Ja Maugiron kuoli herjaten Jumalaa ja pyhimyksiä. Ja St. Mégrinillä oli kolmekymmentäneljä haavaa. Jahän— hänkin on kuollut, kirottu olkoon hän! He ovat kaikki kuolleet, kaikki kuolleet, ja kaikki on mennyttä! Hyvä Jumala! Kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä, kaikki on mennyttä!"
Hän toisti noita viimeisiä sanoja enemmän kuin kymmenen kertaa, huojutellen itseään edestakaisin ikkunanpielen nojassa. Minä värisin kuunnellessani, osaksi itseni takia ilmitulemisen pelosta ja osaksi siitä epätoivon ja tunnonvaivojen — ei, ei tunnonvaivojen, vaan kaipauksen kaameudesta, joka ilmeni hänen yksitoikkoisessa äänessään. Minä arvasin että jokin mielijohde oli saanut hänet vetämään verhot syrjään ikkunan edestä ja varjostamaan lampun, ja kun hän sitten katseli kuun valaisemaa seutua, niin vaikutti hänen mieleensä vastakohtaisuus sen ja tuon turmeltuneen, kuuman, juonilla ja paheilla kyllästetyn ilmapiirin välillä, jossa hän oli tuhlannut voimansa. Hän jatkoi vielä yksinpuheluaan.
"Ranska! Tuossa se lepää! Ja mitä he tulevat sille tekemään? Leikkelevätkö he sen kappaleiksi, kuten se oli ennen Ludvig XI:tä? Tuleeko Mercoeur — kirous hänelle! — olemaan kaikkein kristillisin Bretagnen herttua? Ja Mayenne Jumalan armosta Pariisin ja Ylisen Seinen ruhtinas? Vai tuleeko piskuinen Béarnin prinssi kukistamaan heidät ja kohoamaan Henrik IV:ksi, Ranskan ja Navarran kuninkaaksi, kirkkojen suojelijaksi? Kirous hänellekin! Hän on kolmenkymmenenkuuden-vuotias. Minun ikäiseni. Mutta hän on nuori ja voimakas ja hänellä on kaikki edessään. Kun taas minä — minä — oh, Jumala, armahda minua! Armahda minua, taivaallinen Jumala!"
Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hän lankesi polvilleen ikkunan edessä olevalle astuimelle ja ratkesi niin miehuuttomaan kyynelten ja nyyhkytysten tulvaan etten ollut osannut sellaista kuvitellakaan, kaikkein vähimmän Ranskan kuninkaasta. Tietämättä oikein pitikö tätä enemmän hävetä vai kauhistua, käännyin ympäri kaiken uhallakin ja kohottaen varovasti oviverhoa pujahdin ulos mahdollisimman äänettömästi; hyvä onni auttoikin minua pääsemään huomaamatta. Molempien verhojen välillä oli tilaa juuri sen verran että minä siihen mahduin, ja siinä seisoin hetken aikaa ajatuksiani kooten. Sitten, kolauttaen huotraani seinää vasten ikäänkuin vahingossa ja samalla ääneen rykäisten, sysäsin oviverhon sivulle hiukan kiivaasti ja astuin jälleen sisään, arvellen tällä tavoin antaneeni hänelle kylliksi varotusta.
Mutta minä en ollut ottanut lukuun huoneessa vallitsevaa pimeyttä enkä hänen kiihtynyttä mielentilaansa. Hän kuuli tosin tuloni, mutta voimatta nähdä muuta kuin kookkaan, epäselvän olennon lähestyvän häntä, hän pelästyi ja hoipertuen taaksepäin kuun valaisemaa ikkunaa vasten ojensi torjuvasti kätensä, läähättäen pari sanaa, jotka kuulostivat korviini kuin: "Haa! Guise!"
Seuraavassa tuokiossa, huomatessaan että minä lankesin polvilleni siihen missä seisoin enkä tullut lähemmäksi, hän tointui kauhustaan. Ponnistaen itseään, minkä huomasin hänen katkonaisesta hengityksestään, hän kysyi epävarmalla äänellä kuka minä olin.
"Eräs teidän majesteettinne uskollisimpia palvelijoita", vastasin minä jääden polvilleni ja ollen olevinani kuin en olisi nähnyt mitään.
Pitäen kasvonsa minuun päin kääntyneinä hän siirtyi sivuttain lampun luokse ja koetti ottaa pois varjostinta. Mutta hänen sormensa vapisivat niin kovasti ettei hän tahtonut saada sitä tehdyksi. Kun se vihdoin hänelle onnistui ja lampun iloiset säteet pääsivät vapaasti leviämään täyttäen äkkiä huoneen hohteellaan, paljastuikin minun ihmettelevälle silmälleni pimeyden ja kuun kelmeän paisteen sijaan loisteliaan ylellisesti sisustettu huone, jossa näkyi punaisia kankaita, jalokivikoristeisia pikkuesineitä ja kullattuja aseita yhteen sullottuina huolettomassa epäjärjestyksessä. Erääseen nurkkaan kytketty apina alkoi minut nähdessään mongerrella ja määkättää. Puutelineelle levitetty omituisen mallinen levätti sai minut ensin luulemaan että huoneessa oli kolmaskin henkilö. Ja pöytä, jolle oli kasattu nukkeja ja puuteriviuhkoja, koiran kaulahihnoja ja makeisia, naamio, naisen tohveli, pari pistoolia, joitakin lääkepulloja, ruoska ja muuta senkaltaista rojua tavaton määrä, teki minun silmissäni yhtä alakuloisen vaikutuksen kuin kuningas itsekin, jonka epäjärjestyksessä olevan ulkoasun lampunvalo säälittä paljasti. Hänen turbaaninsa oli vinossa ja päästi näkyviin hänen päälakensa ennenaikaisen kaljuuden. Poskimaali oli murtunut ja tahriintunut ja värjännyt hänen hansikkaansa. Hän näytti viisikymmen-vuotiaalta; ja kiihdyksissään oli hän nykäissyt miekan etupuolelleen, mistä hän ei saanut työnnetyksi sitä takaisin.
"Kuka on lähettänyt teidät tänne?" kysyi hän tultuaan siksi paljon järkiinsä että tunsi minut.
"Olen täällä asettuakseni teidän majesteettinne palvelukseen", vastasin vältellen.
"Sellainen uskollisuus on harvinaista", vastasi hän katkerasti hymähtäen. "Mutta nouskaa ylös. Minun kai täytyy olla kiitollinen pikku armoista ja kadotettuani Mercoeurin tulla iloiseksi saadessani sijalle Marsacin."
"Teidän luvallanne sanoen", lausuin minä rohkeasti, "ei vaihdos aiheuta niinkään suurta tappiota. Teidän majesteettinne voi tehdä uuden herttuan milloin vain haluaa. Mutta rehellisiä miehiä ei saada niin helposti."
"Kas, kas!" vastasi hän katsoen minuun raju välkähdys silmissään. "Muistutuksenne tulee hyvään aikaan. Vielä on minulla valta päättää ja purkaa! Vielä olen minä Ranskan kuningas! Eikö niin ole, vai mitä?"
"Herra varjelkoon toisin olemasta!" vastasin vakavasti. "Olen täällä tarjoamassa teidän majesteetillenne eräitä keinoja, joitten avulla voitte antaa suurempaa pontta toivomuksillenne. Navarran kuningas pyytää ainoastaan…"
"Vaiti, vaiti!" huudahti hän kärsimättömästi ja hiukan vastenmielisesti, "Minä tiedän hänen halunsa paremmin kuin te. Mutta katsokaas", jatkoi hän rikkiviisaasti, unhottaen minun alemmuuteni yhtä nopeaan kuin oli sen muistanutkin, "Turenne antaa myös kauniita lupauksia. Ja Turenne — on kyllä totta että hänellä voi olla omat tarkotuksensa. Mutta jos luotan Navarran Henrikkiin ja hän näyttäytyy petolliseksi…"
Hän ei lopettanut lausettaan, vaan asteli pari kertaa edestakaisin lattian poikki, etsien luonnostaan kiertoteihin taipuvassa mielessään keinoa, millä hän voisi saada nuo kaksi puoluetta tuhoamaan toinen toisensa. Nähtävästi hän ei kuitenkaan onnistunut sellaista löytämään, taikka sitten johtui hänen mieleensä, kuinka huonolla onnella hän oli kannattanut liigaa hugenotteja vastaan. Sillä hetken perästä hän seisahtui huoaten ja ryhtyi jatkamaan keskustelua.
"Jos olisin varma siitä että Turenne valehtelee", mutisi hän, "niin sitten kyllä… Mutta Rosny lupasi siitä todistuksen, eikä hän ole sitä lähettänyt."
"Todistus on saatavilla, sire", vastasin minä, ja sydämeni alkoi tykyttää. "Teidän majesteettinne muistaa että herra de Rosny kunnioitti minua jättämällä minun tehtäväkseni esittää sen teille."
"Aivan oikein", vastasi hän ikäänkuin unesta heräten ja puhuen innokkaasti. "Tämänpäiväiset seikat ovat ajaneet kaiken pois päästäni. Missä on todistajanne? Jos saatte minut vakuutetuksi, niin ryhdymme ripeään toimintaan. Annamme heidän kokea Jarnacin ja Montcontourin toisen kerran. Onko hän täällä ulkopuolella?"
"Se on nainen, sire", vastasin minä hiukan tyrmistyneenä tuosta äkillisestä ja kuumeenomaisesta innosta.
"Nainenko? Onko hän täällä?"
"Ei, sire", vastasin minä, ihmetellen mitä hän sanoisi seuraavaan ilmotukseeni. "Hän on Blois'ssa, hän on saapunut, mutta seikka on sellainen — pyydän nöyrimmästi teidän majesteetiltanne anteeksi — että hän kieltäytyy tulemasta tänne tai puhumasta mitään. Minun ei ole hyvä tuoda häntä tänne väkisinkään, ja olen saapunut teidän luoksenne, sire, voidakseni toimia asiassa teidän määräystenne mukaan."
Hän tuijotti minuun rajattoman hämmästyneenä. "Onko hän nuori?" kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.
"On, sire", vastasin minä. "Hän on Navarran prinsessan hovineiti ja samalla Turennen kreivin holhokki."
"No hitto! Silloin tuo pikku kapinoitsija on kuulemisen arvoinen!" vastasi hän. "Vai Turennen holhokki? Ha ha ha! Ja nyt hän ei tahdo puhua? Minun navarralainen serkkuni tietäisi nyt miten hänet olisi saatettava järkiinsä, mutta minä olen karttanut noita turhuuksia. Voisinhan lähettää noutamaan häntä, se on totta; mutta pienikin seikka saattaisi tänä iltana aiheuttaa katutaistelun."
"Ja sitäpaitsi, sire", uskalsin minä lisätä, "täällä on Turennen väkeä, jotka ovat kerran varastaneet hänet pois, ja he tuntevat hänet. Jos hänet tuotaisiin teidän majesteettinne luokse vähänkään julkisuuteen vivahtavalla tavalla, niin he saisivat siitä tiedon ja ymmärtäisivät pelin olevan hukassa."
"Mikä ei olisi minulle soveliasta", täydensi hän nyökäten ja katsellen minuun synkkänä. "He ehtisivät tehdä tyhjäksi Jarnacimme; ja niin kauan kuin emme ole järjestäneet asioita jommankumman kanssa, ei persoonamme ole liian hyvässä turvassa. Teidän on mentävä hakemaan hänet. Hän on teidän asunnossanne. Hänet on tuotava tänne, sanon minä."
"Olen tekevä niinkuin käskette, sire", vastasin minä. "Mutta minä pelkään pahoin ettei hän suostu tulemaan."
Tämän kuullessaan tuli kuningas kärsimättömäksi. "No miksi lemmon nimessä te sitten olette vaivannut minua tuolla asialla?" huusi hän rajusti. "Jumala tietää — minä en tiedä — minkä takia Rosny valitsi tuollaisen miehen ja tuollaisen naisen. Hänen olisi pitänyt nähdä teidän levätistänne, joka on kokonaista kuusi kuukautta jälessä muodista, ettei teissä ollut miestä ohjaamaan naista! Onko koskaan maailmassa kuultu tuollaista kirottua hulluutta? Mutta se on Navarran häviö eikä minun. Se on hänen häviönsä. Ja suokoon taivas että se olisi teidänkin!" lisäsi hän rajusti.
Hänen sanoissaan oli siksi paljon perää että minä taivuin myrskyn alle ja otin nöyrästi vastaan moitteet, jotka olivat yhtä luonnollisia hänen puoleltaan kuin ansaitsemattomia minun puoleltani. En todellakaan voinut kummastella hänen majesteettinsa suuttumusta; en olisi kummastellut sitä suuremmassakaan miehessä. Tiesin hyvin että jollei olisi ollut eräitä syitä, joita en halunnut ajatella, niin olisin itsekin ottanut siihen osaa täysin sydämin ja lausunut yhtä ankaria sanoja tuosta oikusta, joka murskasi toivoja ja kohtaloita pelkän päähänpiston takia.
Kuningas lateli vielä jonkun aikaa minulle kaikkia tylyyksiä mitä hän saattoi keksiä. Vihdoin hän kärsivällisyyteni kyllästyttämällä pysähtyi ja huusi kiukkuisesti: "No, eikö teillä ole mitään sanottavaa omasta puolestanne? Ettekö voi esittää jotain?"
"En uskalla mainita teidän majesteetillenne sitä, mikä minun nähdäkseni olisi ainoa keino", sanoin minä nöyrästi.
"Te tarkotatte että minun olisi mentävä tuon naikkosen luo!" vastasi hän — sillä häneltä ei puuttunut sukkelaa huomiokykyä. "'Se no va el otero a Mahoma, vaya Mahoma al otero', kuten Mendoza sanoo. Onpas se sisukas heiskale, ei muuta kuin pakottaa minut menemään luokseen! Jos vaimoni arvaisi — mutta olkoon, minä menen. Autuuteni kautta, minä menen!" lisäsi hän rajusti. "Minä tahdon vielä elää tuhotakseni Retzin! Missä on asuntonne?"
Minä sanoin sen hänelle, ihmetellen mielessäni tätä vanhan päättäväisyyden leimahdusta, päättäväisyyden, joka kaksikymmentä vuotta takaperin oli hankkinut hänelle maineen, jota hänen myöhempi elämänsä ei lainkaan pitänyt yllä.
"Tiedättekö", kysyi hän, puhuen yhä yhtä tarmokkaasti ja selvästi, "missä on se ovi josta de Rosny tuli minun puheilleni? Voitteko löytää sen pimeässä?"
"Kyllä, sire", vastasin minä sydämeni valtavasti tykyttäessä.
"Tulkaa sitten odottamaan sen edustalle kaksi tuntia ennen puoltayötä", lausui hän. "Tulkaa hyvin varustettuna, mutta yksin. Minä tiedän kyllä miten saan tytön puhumaan. Voinhan luottaa teihin, vai kuinka?" lisäsi hän äkkiä astahtaen lähemmäksi minua ja katsoen tiukasti silmiini.
"Tahdon vastata teidän majesteetistanne omalla hengelläni", vastasin minä laskeutuen toiselle polvelleni.
"Minä uskon teitä", vastasi hän vakavasti antaen minulle kätensä suudeltavaksi ja kääntyen sitten pois. "Olkoon niin. Jättäkää nyt minut. Olette ollut täällä jo liiankin kauan. Eikä sanaakaan kenellekään, jos henkenne on teille kallis."
Annoin tähän asian mukaisen vastauksen ja käännyin lähteäkseni; mutta käteni ollessa jo oviverholla hän kutsui minut takaisin. "Hankkikaa taivaan nimessä uusi levätti", sanoi hän ärtyisästi silmäillen minua päästä jalkoihin naama rypyssä. "Hankkikaa uusi levätti ensi työksenne huomisaamuna. Sivulta se näyttää vielä pahemmalta kuin edestä. Tuollainenhan voi tuottaa perikadon sukkelapäisimmällekin hovimiehelle!"
XXIV. Kuningas vaarassa.
Ylpeä riemastus, jota tunsin kuullessani kuninkaan ilmottavan päätöksensä, väheni pian ajatellessani asemaa tyvenemmin. Erittäin alhaalla oli se varsinkin tuntia myöhemmin, odottaessani linnan pienellä pohjoisportilla. Kuuristuneena porttikaaren alle ollakseni suojassa tuulelta arvailin mielessäni, riittäisikö kuninkaalla tarmoa päätöksensä toteuttamiseen, vai lähettäisikö hän ehkä tuon turmiollisen horjuvaisuutensa puuskassa, jolla hän kerran toisensa jälkeen oli särkenyt omat suunnitelmansa, sijaisikseen tähän kohtaukseen sellaiset miehet, jotka tekisivät lopullisen tilin kanssani. Mitä kauemmin ajattelin hänen luonnettaan, sitä epäilevämmäksi tulin. Paikan yksinäisyys ja pimeys, linnan tämänpuoleisen sivustan musta jylhyys, josta ei valon tuikettakaan pilkottanut, ja kaupungin yllä lepäävä tavattoman synkkä äänettömyys, kaikki tämä lisäsi levottomuuttani. Tunsin samalla sekä kammoa että kevennystä, kun vihdoinkin kuulin askelia kivisiltä portailta ja siirtyessäni hiukan sivulle näin valojuovan ilmestyvän oven alapuolelle.
Kun ovi oli puoleksi avautunut, kuulin nimeäni lausuttavan. Astuin varovasti esiin ja näyttäydyin. Seurasi lyhyt keskustelu kahden tai kolmen sisäpuolella olevan henkilön välillä, ja lopuksi astui päättäväisesti ulos naamioitu olento, jonka helposti tunsin kuninkaaksi.
"Onko teillä aseita?" kysyi hän pysähtyen hetkiseksi eteeni.
Työnsin sivulle levättini ja näytin hänelle oven aukosta virtaavassa valossa, että minulla oli sekä pistoolit että miekka.
"Hyvä!" vastasi hän lyhyesti. "Lähtekäämme siis. Kävelkää te minun vasemmalla puolellani, ystäväni. Yöhän on pimeä, eikö niin?"
"Hyvin pimeä, sire", sanoin minä.
Hän ei vastannut tähän mitään ja me lähdimme matkaan, kulkien varovaisesti kunnes olimme päässeet kapean sillan yli ja edeten sitten vapaammin ja ripeämpää vauhtia. Hoviseurue oli sinä iltana ollut harvalukuinen, ja kylmä tuuli puhalsi kapeimmillakin kaduilla ajaen maleksijat huoneelle, joten ei ollut todennäköistä että tapaisimme ketään haitallisia vastaantulijoita, paitsi ammattirosvoja, ja niitten varalta olin valmistautunut. Kuningas ei näyttänyt haluavan puhella, ja kun minäkin olin vaiti kunnioituksesta, oli minulla aikaa laskea menestymisen mahdollisuuksia ja arvioida onnistuisiko kuninkaalle se mikä ei ollut onnistunut minulle.
Nämä laskelmat, jotka eivät estäneet minua noudattamasta mitä suurinta valppautta aina kun käännyimme kadunkulmissa tai sivuutimme jonkun kujan suun, keskeytyivät saapuessamme turvallisesti asunnolleni. Pyytäen lyhyesti kuninkaalta anteeksi porraskäytävän vaatimattomuutta ja pimeyttä riensin hänen luvallaan hänen edelleen ja nousin nopeasti portaita kunnes kohtasin Maignanin. Kuiskasin hänelle että kaikki oli hyvin enkä joutanut odottamaan hänen vastaustansa, vaan käskien hänen pysyä vahdissa osotin kuninkaalle tietä niin kunnioittavasti kuin mahdollista oli, kunnes saavuimme neidin asunnon ovelle, minkä asunnon muodosti kaksi huonetta, ulompi ja sisempi, niinkuin toisessa paikassa jo olen maininnut. Oven avasi Simon Fleix, ja hänet minä lähetin heti ulos. Sitten, astuen sivulle ja paljastaen pääni, pyysin kuningasta astumaan sisään.
Hän noudatti kehotustani naamio yhä kasvoillaan ja hattu päässään, ja minä seurasin häntä salvaten oven. Katosta riippuva lamppu valaisi vaillinaisesti huonetta, joka oli pienempi mutta hauskemman näköinen kuin yläpuolella oleva minun huoneeni. Huomasin että Fanchette, jonka karkeat kasvot näyttivät vieläkin äkäisemmiltä kuin tavallisesti, istui tuolilla, jonka hän oli omituisesti asettanut vasten sisemmän huoneen ovea; mutta en ajatellut sitä sen enempää sillä hetkellä, sillä huomioni kiintyi pian neitiin, joka istui kumarassa lieden ääressä väljään päällysviittaan kietoutuneena, ikäänkuin hänellä olisi ollut kylmä. Hän oli selin meihin eikä vielä huomannut, tai ei ollut huomaavinaan meidän läsnäoloamme. Mutisten jonkun sanan osotin häntä kuninkaalle ja sitten lähestyimme häntä molemmat.
"Neiti", sanoin minä matalalla äänellä, "neiti de la Vire! Minulla on kunnia…"
Neiti ei kääntynyt, ja minä pysähdyin. Selvästi hän kuuli puheeni, vaikka hän ei osottanut niin tekevänsä muuten kuin vetämällä viitan tiukemmin ympärilleen, kunnioitukseni kuningasta kohtaan antaessa minulle päättäväisyyttä kosketin häntä kevyesti olkapäähän. "Neiti", sanoin kärsimättömästi, "te ette huomaa sitä, mutta…"
Hän nykäisi itsensä erilleen kädestäni niin jyrkällä liikkeellä että minä katkaisin lauseeni ja tuijotin hölmistyneenä häneen. Kuningas hymyili, ja nyökäten minua astumaan syrjään tarttui itse asiaan. "Neiti", lausui hän arvokkaasti, "minä en ole tottunut…"
Hänen äänensä vaikutti kuin taikavoima. Ennenkuin hän ehti lausua sen enempää, hypähti neiti ylös kuin iskun saaneena ja kääntyi meihin päin hämmästyksen huudahdus huulillaan. Yhtäaikaa huudahdimme mekin molemmat, sillä se ei ollutkaan neiti. Nainen, joka seisoi edessämme käsi naamiollaan ja silmät loistaen sen aukoista, oli kookkaampi ja täyteläisempi olennoltaan. Me tuijotimme häneen sanattomina. Sitten huomasimme hänen päähineensä alta esiinvalahtaneen kullankellertävän kiharan, ja se selitti arvotuksen. "Rouva de Bruhl!" huudahti kuningas.
"Rouva de Bruhl!" toistin minä kuin kaiku, vielä hämmästyneempänä kuin kuningas.
Nähdessään että hänet tunnettiin, alkoi rouva de Bruhl vapisevin sormin irrottaa naamionsa nauhoja; mutta kuningas, joka siihen saakka oli osottanut enemmän luottavaisuutta kuin olin osannut odottaakaan, tuli levottomaksi hänet nähdessään, ikäänkuin olisi kohdannut jonkun odottamattoman seikan, josta minä en ollut häntä varottanut.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän ankarasti, astuen askeleen taaksepäin ja tähdäten minuun harmin ja epäluulon sekaisen katseen. "Onko tämä joku teidän somia puuhianne? Olenko tullut kutsumattomana vieraana lemmenkohtaukseen, vai onko tämä ansa, jonka takana on herra de Bruhl? Vastatkaa, mies!" jatkoi hän kiihtyen nopeasti. "Kummalla tavalla minun on asia käsitettävä?"
"Ei kummallakaan, sire", vastasin minä niin arvokkaasti kuin saatoin rouva de Bruhlin läsnäolon aiheuttamalta hämmästykseltä ja neuvottomuudelta. "Teidän majesteettinne edellinen epäluulo on yhtä väärä rouva de Bruhliin nähden kuin jälkimäinen on loukkaava minuun nähden. Minä käsitän tätä yhtä vähän kuin tekin, sire, ja rouvan täälläolo on minulle yhtä odottamatonta."
"Minä en ole tullut, sire", lausui rouva de Bruhl ylpeästi kääntyen kuninkaaseen päin ja välittämättä minusta, "rakkaudesta herra de Marsaciin, vaan niinkuin saattaa tulla kuka hyvänsä jolla on tuotavana hänelle sana. Ettekä te, sire", lisäsi hän sukkelasti, "voi olla minut täällä tavatessanne puoleksikaan niin hämmästynyt kuin minä olen nähdessäni täällä teidän majesteettinne."
"Sen voin uskoa", vastasi kuningas kuivasti. "Olisin halunnut ettette olisi nähnyt minua."
"Ranskan kuningasta nähdään ainoastaan silloin kun hän niin haluaa", vastasi rouva de Bruhl niiaten maahan asti.
"Hyvä", vastasi kuningas. "Tapahtukoon niin, ja Ranskan kuningas on oleva teille kiitollinen. Mutta se sikseen", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni; "kun tämä ei ole se nainen jota tulin tapaamaan, herra de Marsac, niin missä hän on?"
"Sisemmässä huoneessa arvatenkin", sanoin minä lähestyen Fanchettea aavistelevammalla sydämellä kuin käytöksestäni olisi voinut luulla. "Herrattarenne on varmaankin täällä, vai kuinka?" virkoin tiukasti seuranaiselle.
"On kyllä, eikä hän tule ulos", vastasi hän pysyen itsepintaisesti paikallaan.
"Joutavia!" sanoin minä. "Sanokaa hänelle…"
"Te voitte sanoa hänelle mitä haluatte", vastasi hän vääjäämättä tuumaakaan. "Kyllä hän kuulee."
"Mutta ihminen!" huusin minä kärsimättömästi. "Te ette ymmärrä. Minuntäytyysaada puhua hänen kanssaan. Minun täytyy saada puhua hänen kanssaan heti paikalla! Asia on mitä tärkein."
"Niinkuin haluatte", lausui hän ynseästi liikahtamatta vieläkään."Olenhan sanonut teille että voitte puhua."
Lienenkö koskaan elämässäni tuntenut oloani nurinkurisemmaksi kuin tällöin; naurettavammassa asemassa ei kukaan ole varmasti koskaan ollut. Lukemattomia esteitä voitettuani ja yhtä monista vaaroista selviydyttyäni olin tuonut kuninkaan tänne — ja nyt raukesi tuumani ja minä jouduin häviölle pelkän seuranaisen takia! Seisoin neuvottomana, tolkuttomana ja hämmentyneenä, silläaikaa kun kuningas odotti puoleksi harmissaan ja puoleksi huvitettuna ja rouva de Bruhl seisoi paikallaan oven luona, minne hän oli siirtynyt.
Pulastani vapautti minut vihdoin uteliaisuus, joka ehkä viisaan sallimuksen tahdosta kuuluu naisen luonteeseen ja joka johti neidin sekaantumaan itse asiaan. Vartioidessaan valppaasti sisäpuolella hän oli kuullut osan välillämme tapahtuneesta sananvaihdosta ja tullut uteliaaksi huomatessaan oudon miehen äänen ja sen kunnioituksen jota hän saattoi havaita minun osottavan vierasta kohtaan. Hän huusi siis nyt ääneen, kysyen kuka siellä oli. Fanchette näytti käsittävän tämän määräykseksi ja nousi ylös siirtäen tuolinsa syrjään ja virkkoi äreästi osottamatta vähääkään enempää kunnioitusta: "Kas niin, enkös sanonut että hän kyllä kuulisi."
"Kuka siellä on?" kysyi neiti jälleen korottaen ääntään.
Olin vastaamaisillani, kun kuningas viittasi minua siirtymään sivulle ja astuen itse esiin koputti vienosti ovelle. "Avatkaa, minä pyydän", lausui hän kohteliaasti.
"Kuka siellä on?" huusi neiti jälleen vapisevalla äänellä.
"Se olen minä, kuningas", vastasi Henrik vienosti, mutta sellaisella majesteettiuden sävyllä mikä ei johdu miehestä vaan syntyperästä, näyttäen olevan tuloksena vuosisatojen käskijä-tottumuksesta.
Neiti de la Vire huudahti, ja hitaasti sekä ilmeisen vastahakoisesti väänsi avainta lukossa. Se rasahti ja ovi avautui. Näin vilaukselta hänen kalpeat kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, sitten astui kuningas huoneeseen ottaen hatun päästään ja sulkien oven jälleen, ja minä siirryin huoneen toiseen päähän missä rouva de Bruhl yhä seisoi oven luona.
Muistan epäilleeni, enkä varsin aiheettakaan, että hän oli saapunut asuntooni miehensä vakoojana, mutta hänen ensimäiset sanansa häntä lähestyessäni poistivat tuon luulon. "Pian", virkkoi hän käskevällä eleellä. "Kuulkaa minua ja laskekaa minut menemään! Olen odottanut teitä kyllin kauan ja kärsinyt teidän kauttanne kyllin paljon. Mitä tulee naiseen tuolla toisessa huoneessa, niin hän on hullu ja hänen palvelijansa samoin! No niin, kuulkaa mitä sanon. Te puhuitte minulle rehellisesti päivällä ja minä olen tullut maksamaan sen teille. Tehän olette sopinut mieheni kanssa kohtauksen huomenna Chavernyssa. Ettekö ole?"
Minä vastasin myöntävästi.
"Teidän on mentävä sinne yhden ystävänne seuraamana", jatkoi hän, repien kiihtymyksessään riekaleiksi hansikkaan, jonka hän oli ottanut kädestään. "Hänen on tavattava teitä samoin yhden kumppanin kanssa, eikö niin?"
"Niin", myönsin minä vastahakoisesti, "Chavernyn sillalla."
"Älkää sitten menkö", lausui hän painokkaasti. "On häpeä minulle kavaltaa oma puolisoni, mutta pahempi vielä olisi lähettää viaton ihminen kuolemaan. Hän tulee tapaamaan teitä ainoastaan yhden kumppanin seuraamana haasteen mukaan, mutta sillan alla on joitakin, jotka tulevat tekemään varmaa työtä. No niin, nyt olen kavaltanut hänet!" jatkoi hän katkerasti. "Se on tehty. Laskekaa minut menemään!"
"Ei, mutta arvoisa rouva", sanoin minä, tuntien enemmän osanottoa häntä kohtaan, jolle aina ensimäisestä kohtaamisestamme saakka en ollut tuonut muuta kuin onnettomuutta, kuin hämmästystä hänen miehensä uuden kavaluuden johdosta, "eikö teidän ole hiukan vaarallista palata hänen luokseen? Eikö ole mitään millä voisin auttaa teitä — tehdä jotain suojelukseksenne?"
"Ei mitään", vastasi hän miltei tylysti, "paitsi jouduttaa minun lähtöäni."
"Mutta ette suinkaan aio kulkea yksin kaduilla?"
Hän naurahti niin katkerasti että sydäntäni viilsi hänen puolestaan."Onnettomat ovat aina turvassa", sanoi hän.
Muistaessani kuinka vähän aikaa oli siitä kun olin kohdannut hänet aviollisen rakkauden ensimäisessä onnessa, tunsin häntä kohtaan mitä syvintä sääliä. Mutta se vastuunalaisuus, jonka hänen majesteettinsa läsnäolo ja huolenpito neidin turvallisuudesta laskivat päälleni, estivät minua osottamasta kiitollisuuttani niinkuin olisin tahtonut. Ilomielin olisin saattanut hänet kotiinsa — joskaan en voinut tehdä tuota kotia enää siksi mikä se oli ollut enkä korottaa hänen puolisoaan sille huipulle jolta olin syössyt hänet alas — mutta en uskaltanut sitä tehdä. Minun oli pakko tyytyä vähempään ja aioin juuri tarjota jonkun miehistäni häntä saattamaan, kun ulko-ovelta kuuluva hätäinen koputus pysäytti sanat huulilleni.
Viittasin häntä olemaan hiljaa ja kuuntelin. Koputus toistui tullen kerta kerralta hätäisemmäksi. Oven yläosassa oli lujasti raudotettu ristikkoluukku ja olin juuri ryhtymässä sitä avaamaan nähdäkseni mikä oli hätänä, kun Simonin ääni kuului ulkopuolelta pyytäen minua avaamaan joutuin oven. Epäillen pojan varovaisuutta, mutta peläten sentään kieltäytyäkään, jotten menettäisi jotakin varotusta mikä hänellä mahdollisesti oli annettavana, seisahduin hetkiseksi ja irrotin sitten salvat. Samassa kun ovi antoi perään, syöksyi hän suinpäin sisään huutaen minua salpaamaan sen heti jälleen. Oven aukeamasta näin vilahdukselta palavia soihtuja ja niitten valossa puolitusinaa punakoita naamoja kohoamassa porrastasanteen reunan yläpuolelle. Miehet, joille nuo kasvot kuuluivat, korottivat minut nähdessään riemuhuudon ja harpaten yli viimeisen pykälän syöksähtivät ovelle. Mutta turhaan. Me olimme juuri ehtineet sulkea sen ja pudottaa eteen molemmat paksut teljet. Yhdessä hetkessä, yhdessä silmänräpäyksessä vaihtuivat hurjat huudot synkäksi murinaksi, ja ollen siksi hetkeksi turvassa oli meillä aikaa katsoa toistemme kasvoihin ja nähdä niissä kuvastuvat erilaiset säikähdyksen ilmeet. Rouva de Bruhl oli kalmankalpea; Simonin silmät näyttivät pullistuvan ulos päästä ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat kauhusta.
Kysyessäni mitä tämä merkitsi ei hän ensin saanut sanaa suustaan. Mutta sellainen ei nyt kelvannut, ja minä olin juuri tarttumassa häntä kaulukseen pakottaakseni hänet vastaamaan, kun sisemmän huoneen ovi aukeni ja kuningas astui esiin kasvot niin iloisen näköisinä että saattoi havaita hänen olevan sekä tyytyväinen neidin kertomukseen että tietämätön siitä mitä täällä oli tekeillä. Sanalla sanoen hän ei ollut oivaltanut vielä mitään levottomuuden aihetta. Mutta nähdessään Simonin minun käsissäni ja rouva de Bruhlin kuolemankalpean muodon nojaamassa seinää vasten oven luona, hän seisahtui ja hämmästyksestä huudahtaen kysyi mikä oli hätänä.
"Pelkään että olemme piiritetyt, sire", vastasin minä epätoivoissani, tuntien levottomuuteni kasvavan satakertaiseksi hänet nähdessäni — "mutta kutka meitä piirittävät, sitä en voi sanoa. Tämä poika sen kuitenkin tietää", jatkoin minä pudistaen Simonia kiukkuisesti, "ja hänen täytyy puhua. No, vapisija", sanoin hänelle, kerro tietosi."
"Linnavouti!" änkytti hän kauhistuen uudelleen kuninkaan läsnäolosta; Henrik oli nimittäin ottanut pois naamionsa. "Olin noussut muutamia askelia ylemmäksi ollakseni suojassa kylmältä, kun kuulin heidän tulevan sisään. Niitä on ainakin parikymmentä miestä."
Minä kirosin vahvasti, kysyen häneltä minkätähden hän ei ollut mennyt ylös ja varottanut Maignania, joka oli nyt miehineen meistä erotettuna ylhäällä olevissa huoneissa. "Sinä hullu", jatkoin minä melkein poissa suunniltani raivosta, "jollet olisi tullut tälle ovelle, olisivat he menneet minun huoneisiini ja miehittäneet ne! Ja mitä sinä hupsit linnanvoudista?"
"Hän on siellä", vastasi Simon kuuristuen kauemmaksi minusta kasvot värähdellen.
Arvelin hänen valehtelevan ja vain kuvittelevan noin peloissaan. Mutta sisällepyrkijät alkoivat silloin lyödä ovea käskien meitä aukaisemaan ja käyttäen sellaisia uhkausten purkauksia että ne tunkivat paksun tammenkin läpi, karkottaen veret naisten poskilta ja muuttaen kuninkaan käytöksen tavalla joka ei jäänyt minulta huomaamatta. Huutojen seasta saatoin selvästi erottaa sanat: "Kuninkaan nimessä!" jotka vahvistivat Simonin väitettä.
Sillä hetkellä tunsin noista sanoista kevennystä, sillä jos olimme tekemisissä vain lain kanssa, niin olihan meidän puolellamme sellainen joka oli lain yläpuolella. Ja nopeasti päätin mielessäni mitä oli tehtävä. "Luulen että poika puhuu totta, sire", lausuin tyynesti. "Siellä on ainoastaan teidän majesteettinne linnavouti. Pahin seikka mitä on syytä pelätä on se, että hän voi tulla tietämään teidän täälläolonne ennenkuin tahtoisitte sen tulevan tunnetuksi. Ei pitäisi kuitenkaan olla kovin vaikeata saada häntä vaikenemaan, ja jos te suvaitsette panna naamion kasvoillenne, niin minä avaan ristikkoluukun ja puhun hänen kanssaan."
Kuningas, joka oli seisahtunut keskelle huonetta ja näytti tyrmistyneen tästä äkillisestä hälinästä, ilmotti lyhyesti suostumuksensa. Minä aloin niinmuodoin avata luukkua, mutta silloin rouva de Bruhl tarttui käsivarteeni ja työnsi minut pois sen äärestä.
"Mitä te aiotte tehdä?" huusi hän kauhistunein kasvoin. "Ettekö kuule?Hän on siellä."
"Kuka on siellä?" kysyin minä hämmästyen enemmän hänen käytöstään kuin sanojaan.
"Kuka?" vastasi hän. "Kuka siellä voisi olla? Minun mieheni! Minä kuulen hänen äänensä, sanon minä! Hän on seurannut jälkiäni tänne! Hän on löytänyt minut ja hän tappaa minut!"
"Jumala varjelkoon!" sanoin minä, epäillen oliko hän todellakin kuullut miehensä äänen. Varmuuden vuoksi kysyin Simonilta oliko hän nähnyt häntä, ja masennuksekseni kuulin häneltäkin että Bruhl oli joukossa. Nyt vasta käsitin täydelleen millainen vaara meitä uhkasi. Nyt vasta, nähdessäni ympärilläni huonostivalaistussa huoneessa naisten kauhistuneet kasvot ja kuninkaan vaivoinpidätettyä hermostumista ilmaisevan naamioidun hahmon, oivalsin kuinka toivottomasti me olimme kiedotut ansaan. Onni oli suosinut Bruhlia niin hyvin että hän, tiesipä hän sitä taikka ei, oli saanut loukkuunsa meidät kaikki — sekä kuninkaan, jonka hän halusi saattaa huonoon valoon, että vaimonsa, jota hän vihasi, ynnä neidin, joka kerran oli päässyt hänen käsistään, ja minut, joka olin kahdesti tehnyt tyhjäksi hänen tuumansa. Ei ollut ihmeellistä siis että luottamukseni lannistui katsellessani vuoroin kutakin ja kuunnellessani oven kammottavaa rusketta, kun vahvat laudat parahtelivat niihin jysähtelevistä iskuista. Sillä ensimäinen velvollisuuteni, tärkeämpi kaikkia muita, oli kuninkaan turvaaminen — hänen pelastamisensa tästä seikkailusta ilman vahingollisia seurauksia. Kuinka saatoin silloin vastata neidistä, kuinka suojella rouva de Bruhlia? Kuinka, sanalla sanoen, saatoin täyttää kaikki nuo velvotukset, joista kunniani oli riippuvainen?
Linnavoutia muistaessani mieleni kuitenkin hetkeksi jälleen rohkaistui. Muistin että niin kauan kuin oli selvittämättä syy hänen täälläoloonsa Bruhlin seurassa, ei tarvinnut heittäytyä toivottomuuteen, ja kääntyen reippaasti kuninkaan puoleen pyysin häntä suosiollisesti seisomaan naisten kanssa eräässä nurkassa mihin ovelta ei voinut nähdä. Hän noudatti pyyntöäni koneellisesti ja tavalla joka ei minua miellyttänyt; mutta kun ei ollut aikaa pikkuseikkojen punnitsemiseen, käännyin ristikkoon päin ja avasin sen muitta mutkitta.
Kasvojeni ilmestyessä luukulle remahti ulkopuolelta hurja mielihyvän huuto, mikä yhtä nopeasti vaimeni hiljaisuudeksi. Sitä seurasi hetkinen tungeksivaa liikehtimistä odottavassa ryhmässä, ja linnavouti työntäytyi esiin. "Kuninkaan nimessä!" puuskutti hän.
"Mikä on kysymyksessä?" vastasin minä katsellen enemmän hänen takanaan mulkoilevia punottavia, kiihtyneitä naamoja kuin häntä itseään. Jotkut joukosta pitelivät kahta soihtua, jotka heittivät punertavan heijastuksen pertuskain piikkeihin ja leimahtaen silloin tällöin suurempaan liekkiin täyttivät koko ympäristön lepattavalla, savuavalla valolla. "Mitä olette vailla?" jatkoin minä. "Minkätähden tulette häiritsemään asuntoani tähän aikaan illasta?"
"Minulla on määräys vangita teidät", vastasi hän töykeästi. "Vastarinta on turhaa. Jollette antaudu hyvällä, lähetän noutamaan muuripässin ja murran ovenne."
"Missä on määräyksenne?" sanoin minä tiukasti, "Se, joka teillä oli tänä aamuna, peruutettiin itse kuninkaan käskystä."
"Ainoastaan lykättiin toistaiseksi", vastasi hän. "Ainoastaan lykättiin. Se annettiin minulle jälleen tänä iltana, paikalla toimeenpantavaksi. Ja sen johdosta olen nyt täällä ja vaadin teitä antautumaan."
"Kuka antoi sen?" kysyin minä.
"Herra de Villequier", vastasi hän riuskasti. "Ja tässä se on. Kuulkaa, hyvä herra", jatkoi hän, "te vain pahennatte asiaa. Avatkaa ovi."
"Ennenkuin avaan", virkoin minä kuivasti, "tahtoisin mielelläni tietää mitä osaa ystäväni, herra de Bruhl, jonka näen tuolla portailla, aikoo näytellä tässä näytelmässä. Ja tuolla on vanha veikkoni Fresnoy", lisäsin sitten. "Ja pari muutakin tuttua naamaa näen joukossa. Ennenkuin antaudun, täytyy minun muun muassa saada tietää mitä asiaa herra de Bruhlilla on täällä."
"Jokaisen kunniallisen miehen asia on avustaa kuninkaan määräysten täytäntöönpanemista", vastasi linnavouti vältellen. "Teidän asianne on antautua ja minun asiani sijottaa teidät linnaan. Mutta mellakoiminen on minusta vastenmielistä. Jos haluatte, niin annan teille harkitsemisaikaa siksi kunnes tämä soihtu on palanut loppuun. Jollette sen ajan kukittua antaudu, niin murran oven."
"Annatteko soihdun palaa rehellisesti?" kysyin minä katsastettuani sen tilaa.
Hän vastasi myöntävästi; ja kiittäen häntä jäykästi tästä myönnytyksestä suljin luukun.
XXV. Antautumisehdot.
Käteni oli vielä luukulla, kun kosketus olkapäähäni sai minut kääntymään ympäri ja ilmotti minulle samassa uuden vaaran uhkaavan, vaaran josta äärimmäisen päättäväisyyden avullakaan tuskin saatoin toivoa selviytyväni. Kuningas oli vieressäni. Hän oli ottanut pois naamionsa, ja yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti tekemään minulle selväksi että oli tapahtunut se mitä jo vähin olin ehtinyt peljätä. Hänen silmissään oli äärimäisen kiihtymyksen kiilto. Hänen tummina punottavat, hiestä kosteat kasvonsa ilmaisivat ylivoimaista mielenliikutusta, samalla kuin hänen hampaansa, tiukasti yhteenpuserrettuina hänen koettaessaan hillitä häntä valtaavaa vavistuksen puuskaa, paistoivat hänen huuliensa välistä kuin ruumiin hampaat. Häntä uhkaavan vaaran uutuus, hänen seurueensa ja kaikkien häntä tavallisesti ympäröivien kasvojen, koko hänen alinomaisen ympäristönsä poissaolo, hetken myöhäisyys, talon halpa-asuisuus ja hänen yksinäisyytensä keskellä tuntemattomia ihmisiä, kaikki tämä oli ollut liikaa hänen hermoilleen, joita hänen elämäntapansa jo kauan oli heikontanut, ja hänen urheudelleen, joka tosin oli kunniakseen esiintynyt taistelukentällä, mutta ei kestänyt äkillisen vaaran jännitystä. Vaikka hän yhä ponnisteli säilyttääkseen arvokkuutensa, näki minun katseeni huolestuttavan selvästi, että hän oli kadottamaisillaan, jollei jo ollut kadottanutkin, kaiken itsehillintänsä.
"Avatkaa!" mumisi hän hampaittensa välistä viitaten kärsimättömästi luukkuun kädellään, jolla hän juuri oli koskettanut olkapäätäni. "Avatkaa, sanon minä!"
Minä tuijotin häneen tyrmistyneenä. "Mutta", uskalsin minä änkyttää,"Teidän majesteettinne unohtaa etten ole vielä…"
"Avatkaa, sanon minä!" toisti hän kiihkeästi. "Kuulitteko? Minä tahdon että tämä ovi avataan!" Hänen laiha kätensä vapisi kuin halvautuneella, niin että sen jalokivet tuikkivat valossa ja rapisivat hänen puhuessaan.
Minä katsoin avuttomana hänestä naisiin ja jälleen takaisin, oivaltaen yhdessä väläyksessä kaikki vaarat, mitkä hänen täälläolonsa ilmi tulemisesta saattoivat seurata — vaarat, joita siihen asti en ollut mielessäni kuvitellut, mutta jotka nyt yhdessä silmänräpäyksessä näyttivät astuvan silmieni eteen mahdollisimman selvinä. Samalla kertaa käsitin jotakin, mikä mielestäni näytti pelastumisen mahdollisuudelta, ja näitten molempien seikkojen antaessa minulle rohkeutta pidin käteni salvalla ja koetin puhua hänelle.
"Ei, mutta, sire", sanoin hätäisesti, vaikka samalla niin kunnioittavasti kuin taisin, "minä pyydän ensin saada kertoa mitä olen nähnyt. Herra de Bruhl on tuolla ulkopuolella, ja minä laskin kuusi miestä, joitten luulen kuuluvan hänen seurueeseensa. Ne ovat roistoja, jotka ovat valmiit mihin rikoksiin tahansa, ja minä rukoilen teidän majesteettianne alistumaan mieluummin lyhytaikaiseen vankeuteen…"
Tuon viimeisen sanan lausuttuani jäin äkkiä mykäksi, kuninkaan kasvoissa leimahtaneen hurjan kiihtymyksen hämmentämänä. Huonosti valittu sanani oli sytyttävän kipinän tavoin nostattanut hänen vimmansa. Satojen petoksien epäluuloiseksi kasvattamana hän unohti ulkopuolella uhkaavat vaarat sen ainoan ajatuksen valtaamana, että minä tahdoin sulkea hänet vankeuteen ja ainoastaan siinä tarkotuksessa olin tuonut hänet tänne. Hän tuijotteli ympärilleen silmät pyörien raivosta ja pelosta, ja hänen vapisevat huulensa pikemmin läähättivät kuin lausuivat sanat, "vankeuteen?"
Onnettomuudeksi sattui samassa eräs mitätön seikka, joka lisäsi hänen hämminkiään muuttaen sen täydelliseksi mielettömyydeksi. Joku ulkona olijoista rysäytti ruumiinsa painolla ovea, rouva de Bruhl päästi tukahdutetun kirkaisun, ja tämä vei viimeisetkin rippeet kuninkaan mielenmaltista. Polkien jalkaansa hän huusi minua hillittömässä vimmassa avaamaan oven — jonka luota minä vieläkään en ollut siirtynyt.
Mutta, joko sitten tein oikein tai väärin, minä olin päättänyt yhä olla avaamatta sitä, ja minä kohotin käteni aikoen vielä kerran koettaa saada häntä taipumaan. Hän käsitti eleeni väärin, peräytyi askeleen, ja vetäen uskomattoman nopeasti esiin miekkansa ojensi sen rintaani kohti, käsivarsi jännitettynä pistoon.
Uskoni on aina ollut se, ettei hän olisi antanut iskua, vaan että pelkkä miekankahvan kosketus olisi saanut hänet malttamaan mielensä, herättäen sen urhoollisuuden mikä epäilemättä kuului hänen luonteeseensa aina viime hetkeen asti. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä kun miekanterä vielä värisi ja minä seisoin liikkumattomana säilyttäen vaivoin mielenmalttini, polvi puoleksi notkistettuna ja katse tähdättynä kuninkaan silmiin, syöksähti neiti de la Vire hänen taaksensa ja äänekkäästi kirkaisten tarttui hänen kyynärpäähänsä. Säikähtyneenä, tietämättä kuka häneen oli tarttunut, kuningas huitaisi miekallaan rajusti ylöspäin, osuen lamppuun, joka särkyen romahti lattiaan ja jätti huoneen pimeäksi. Naisten kirkuminen ynnä tieto siitä, että keskellämme riehui mielipuoli, täyttivät pimeyden tuhansilla kauhuilla.
Tuntien pelkoa neidin puolesta ennen kaikkea muuta, riensin lieden luokse niin pian kuin olin päässyt järjilleni, ja välittämättä kuninkaan miekasta, jonka epämääräisesti tajusin huiskahtelevan pimeässä, etsin ja löysin puoleksipalaneen puunkappaleen ja puhalsin sen liekkiin. Ollen yhä selin huoneeseen sytytin sillä vahakynttilän, jonka olin huomannut lieden luona. Sitten, ja vasta sitten, käännyin katsomaan takanani vallitsevaa asiaintilaa.
Neiti de la Vire seisoi nurkassa puoleksi hurjana, puoleksi kauhistuneena ja kokonaan punastuneena. Hänen kätensä oli kääritty liinaan, jossa näkyi jo veritahra, ja siitä ymmärsin että kuningas oli mielettömyydenpuuskassaan haavottanut häntä lievästi. Fanchette seisoi herrattarensa edessä hiukset pystyssä kuin villikissan selkäkarvat, kädet puuskassa, karheilla kasvoillaan ja vantterassa olennossaan hurjan raivoisa ja uhkaava ilme. Rouva de Bruhl ja Simon kyyröttivät seinää vasten lähellä heitä, ja nojatuolissa istui, nähtävästi juuri-ikään siihen heittäytyneenä, kuningas, kokoonlyyhistyneenä ja tarmottomana; miekan kärki viisti maata hänen vieressään, hänen hermottoman kätensä tuskin jaksaessa pitää kiinni sen kahvasta.
Silmänräpäyksessä olin selvillä siitä mitä oli tehtävä, ja mennen hänen luoksensa äänettömänä laskin pistoolini, miekkani ja tikarini tuolille hänen viereensä. Sitten polvistuin.
"Sire", sanoin minä, "ovi on tuolla. Teidän majesteettinne voi avata sen milloin haluaa. Tässä, sire, ovat minun aseeni. Olen teidän vankinne, linnavouti on ulkopuolella, ja te voitte yhdellä sanalla luovuttaa minut hänelle. Sitä ainoastaan pyydän teiltä, sire", jatkoin vakavasti, "että teidän majesteettinne pitäisi harhakuvitteluna sitä ajatusta, että minä hetkeäkään olisin aikonut osottaa epäkunnioitusta tai käyttää väkivaltaa teidän persoonaanne kohtaan."
Hän katsahti minuun tylsästi kasvot kalpeina, silmät elottomina."Hitto!" mumisi hän. "Miksi te sitten kohotitte kätenne?"
"Ainoastaan rukoillakseni teidän majesteettianne odottamaan hetkisen", vastasin minä katsellen kuinka älyn ilme vähitellen palasi hänen kasvoillensa. "Jos suvaitsette kuunnella, niin voin selittää sen muutamin sanoin, sire. Herra de Bruhlin miehiä on kuusi tai seitsemän, linnavoudilla on kahdeksan tai yhdeksän; mutta ensinmainitut ovat rajumpia miekankäyttäjiä, ja jos herra de Bruhl tapaa teidän majesteettinne minun asunnostani ja ymmärtää sen johdosta joutuneensa häviölle, niin kykenee hän mihin epätoivon tekoon hyvänsä. Teidän persoonanne voisi tuskin kulkea turvallisesti kadulla hänen seurassaan. Ja on vielä toinenkin arveluttava seikka", jatkoin sitten, huomaten ilostuneena että kuningas kuunteli ja toipui vähitellen ennalleen. "Nimittäin se salaperäisyys, jossa halusitte pitää tämän asian kunnes se olisi edistynyt hyvälle tolalle. Herra de Rosny terotti tätä seikkaa mieleeni mitä jyrkimmin, peläten että Blois'ssa nousisi katumellakoita jos teidän majesteettinne suunnitelmat tulisivat tunnetuiksi."
"Te puhutte seivästi", vastasi kuningas jo tarmokkaampana, vaikka hän karttoi katsomasta naisiin. "Bruhl kyliä sangen luultavasti panisi sellaisen toimeen. Mutta kuinka voin päästä ulos, hyvä herra?" jatkoi hän äreästi. "Enhän voi jäädä tänne. Minua aletaan kaivata! Minä en ole mikään rajakapteeni, jota ei etsitä eikä kysytä!"
"Luottaisiko teidän majesteettinne minuun?" lausuin minä hitaasti ja epäröiden.
"Luottaisinko teihin!" tiuskasi hän ärtyisästi, pitäen ylhäällä kättään ja katsellen tarkasti kynsiään, joitten siromuotoisuudesta ja valkoisuudesta hän oli ylpeämpi kuin konsanaan kukaan nainen. "Enkö ole luottanut teihin? Jollen olisi luottanut teihin, olisinko silloin täällä? Jollette olisi hugenotti — antakoon Herra minulle anteeksi että sen sanon! — niin olisin lähettänyt teidät helvettiin ennenkuin olisin tullut tänne teidän kanssanne!"
Tunnustan kuunnelleeni tätä uskonnolleni annettua tunnustusta ylpeydellä, joka saattoi minut hetkeksi unohtamaan välittömän ympäristöni — meitä uhkaavan vaaran, yksinäisen kynttilän himmeästi valaiseman huoneen, taustalla näkyvät säikähtyneet kasvot ja kuninkaankin kokoonlyyhistyneen olennon, jossa masennus ja ylpeys taistelivat keskenään. Mutta ainoastaan hetkeksi; sitten kiiruhdin vastaamaan, sanoen etten epäillyt voivani vieläkin selvittää hänen majesteettinsa tästä seikkailusta ilmitulematta.
"Taivaan nimessä, tehkää se sitten!" vastasi hän tuimasti. "Tehkää mitä haluatte, kunhan vain toimitatte minut takaisin linnaan. Ja lupaan ettei mikään hugenotti tule toista kertaa houkuttelemaan minua sieltä ulos. Olen liian vanha tällaisiin seikkailuihin!"
Uusi hyökkäys ovea vastaan hänen tätä sanoessaan sai minut kiireimmän kautta selittämään hänelle suunnitelmani, jonka hän mielisuosiolla hyväksyikin, soimattuaan minua vielä kerran siitä että olin saattanut hänet tällaiseen pulmaan. Peläten oven antavan perään ennen aikaansa, huolimatta puomeista joilla olin sen varustanut, ja saaden kannustusta rouva de Bruhlin kasvoista, jotka ilmaisivat mitä suurinta kauhua, otin kynttilän ja johdin hänen majesteettinsa sisähuoneeseen, missä asetin pistoolini hänen viereensä, mutta miekkani ja tikarini pidätin hiljaisuudessa itselleni. Sitten palasin naisten luo ja viittauksilla kehottaen heitä astumaan sisään pidin ovea auki heille.
Neiti, jonka sidottua kättä en voinut katsella liikutuksetta, vaikkakin kuninkaan läsnäolo ja sen vaatima kunnioitus estivät minua virkkamasta mitään, astui heti esiin ja läheni vieressäni olevalle oviaukolle saakka. Siinä hän kuitenkin katsahti taaksensa, ja nähdessään rouva de Bruhlin seuraavan häntä, pysähtyi hän äkkiä ja mutisi luoden minuun ylpeän katseen: "Entä tämä rouva? Suljetaanko minut samaan huoneeseen hänen kanssaan?"
"Neiti", vastasin minä nopeasti samassa matalassa äänilajissa kuin hänkin oli puhunut, "olenko koskaan pyytänyt teiltä mitään alentavaa?"
Hän näytti kevyellä päänliikkeellä vastaavan kieltävästi.
"En pyydä sellaista nytkään", vastasin minä vakavasti. "Minä uskon huolenpitoonne naisen, joka on antautunut suureen vaaraan meidän tähtemme; lopun jätän teille."
Hän katsoi minua hetkisen hyvin tiukasti silmiin ja meni sitten mitään vastaamatta toiseen huoneeseen, rouvan ja Fanchetten seuratessa häntä. Minä suljin oven ja käännyin Simoniin päin, joka minun käskystäni oli puhaltanut hiilloksen tuleen, niin että se osittain valaisi huoneen, missä ei enää ollut muita kuin hän ja minä. Poika näytti pelkäävän katsettani ja osotti suurempaa levottomuutta kuin viime aikoina olin hänessä huomannut, mikä johtui joko äskeisestä kohtauksesta huoneessa tai oveen kohdistetusta rynnäköstä, joka hetki hetkeltä kävi yhä raivokkaammaksi. En kuitenkaan epäillyt hänen uskollisuuttaan taikka kiintymystään neitiin, ja määräykset, joita minun oli hänelle annettava, olivat kylläkin yksinkertaiset.
"Sinun on tehtävä niinkuin minä nyt sanon", lausuin minä käsi jo valmiina oven salvalla. "Heti kun olen päässyt ulkopuolelle, suljet oven. Äläkä sitten avaa kenellekään muulle kuin Maignanille. Kun hän pyytää, päästä hänet varovasti sisään ja pyydä häntä, niin totta kuin hän rakastaa herra de Rosnyta, ottamaan miehensä niin pian kuin väylä on selvä ja saattamaan kuninkaan linnaansa. Kehota häntä olemaan urhoollinen ja varovainen, sillä hän on hengellään vastaava kuninkaan hengestä."
Toistin tämän kahteen kertaan ja riensin sitten avaamaan luukun, peljäten että linnavouti pysyisi sanassaan ja tekisi väkirynnäkön ovea vastaan. Kymmenkunta kiukkuista ääntä tervehti ilmestymistäni niin kiihkeästi ja malttamattomasti, että kului joku aika ennenkuin sain sananvuoroa; he lausuivat minulle uhkauksia, jollen avaisi heti paikalla, ja vaativat että tekisin sen pitemmittä puheitta. Heidän johtajansa sai heidät vihdoin rauhottumaan, mutta oli selvää että hänenkin kärsivällisyytensä oli kulunut loppuun. "Antaudutteko vai ette?" sanoi hän. "Minä en aio jäädä pois sängystäni koko yöksi teidän tähtenne!"
"Minä varotan teitä", vastasin minä, "sillä kuningas on peruuttanut teillä olevan määräyksen!"
"Se ei ole minun asiani", lausui hän järkähtämättä.
"Ei kylläkään, mutta se tulee olemaan huomisaamuna, kun kuningas lähettää hakemaan teitä", vastasin minä, ja tämä näytti hiukan vaikuttavan häneen. "Suostun kuitenkin antautumaan teille kahdella ehdolla", jatkoin minä tarkastaen tiukasti hänen seuralaistensa karheita kasvoja. "Ensiksi, että annatte minun pitää aseeni kunnes saavumme vankilaan, ja minä lupaan kunniasanallani seurata teitä siivosti. Se on numero yksi."
"Hyvä", virkkoi linnavouti kohteliaammalla äänellä, "minulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Toiseksi, ettette te salli miestenne murtautua asuntooni. Minä tulen ulos siivosti ja sillä hyvä. Teidän määräykseenne ei sisälly tavaroitteni ryöstäminen."
"Kaikkea vielä!" vastasi hän. "Minä haluan että te tulette ulos. En halua mennä itse sisälle."
"Käskekää sitten miestenne peräytyä portaille", sanoin minä. "Ja jos te menettelette kunniallisesti minun kanssani, niin minä tahdon puolustaa teitä huomenna. Sillä määräyksenne tulee varmasti tuottamaan teille ikävyyksiä. Herra de Retz, joka hankki sen aamulla, on poissa, kuten tiedätte. Herra de Villequier voi mennä huomenna. Mutta markiisi de Rambouillet on kyllä täällä, siitä voitte olla varma!"
Huomautus oli paikallaan ja hyvin osattu. Se sai miehen säikähtämään niinkuin olin toivonut sen tekevänkin. Enemmittä vastalauseitta hän käski miestensä peräytyä ja vartioida portaita. Minä puolestani aloin irrottaa oven kiinnipitimiä.
Niin helposti ei juttu kuitenkaan päättynyt, siliä Bruhlin roistot, seuraten arvattavasti ylemmällä porrasjaksolla Fresnoyn seurassa seisovan johtajansa antamaa merkkiä, kieltäytyivät peräytymästä ja tuuppivat linnavoudin miehiäkin, kun nämä olisivat tahtoneet totella määräystä. Virkamies, joka viivytyksestä oli jo tullut kärsimättömäksi, vastasi alkaen huitoa ympärilleen sauvallaan, ja yks-kaks näytti siinä syntyvän soma kahakka, jonka loppua oli mahdoton arvata edeltäpäin.
Mutta oivaltaen, että jos Bruhlin miehet pääsisivät voitolle vastustajistaan, tulisi meidän asemamme pikemmin pahemmaksi kuin paremmaksi, en jäänyt toimettomana katsomaan paikaltani jutun päätöstä, niinkuin ensimäinen mielijohteeni yllytti minua tekemään. Sensijaan käytin tilaisuutta pujahtaakseni ulos, silläaikaa kun Simon salpasi oven jälkeeni. Linnavouti oli sillä hetkellä sanarikkaassa kinastelussa Fresnoyn kanssa, jonka roistomaiset, intohimosta punottavat, Chizéssä antamastani iskusta jääneen suuren arven rumentamat kasvot näyttivät sanomattoman inhottavilta ainoan jälelläolevan soihdun hohteessa. Yhdessä suhteessa oli tuo konna hyötynyt nykyisessä palveluksessaan, sillä hän oli puettu räikeän loisteliaaseen asuun. Mutta pukujen suhteen olen aina pannut merkille sen, että samalla kuin rappeutunut ulkoasu ei voi kokonaan estää kunnianmiehen luonteenjaloutta tulemasta näkyviin, ei täydellisin muodinmukaisuuskaan kykene antamaan konnalle kunnianmiehen ulkonäköä.
Nähdessään minut yhtäkkiä linnavoudin vieressä peräytyi hän taaksepäin niin hullunkurisesti muuttunein kasvonilmein, että linnavoutikin säpsähti ja sai malttinsa takaisin vasta sitten kun minä tervehdin häntä kohteliaasti ja selitin olevani hänen vankinsa. Lisäsin vielä varotuksen, että hän pitäisi silmällä jälelläolevaa soihtua, sillä jos se sammuisi, niin voisimme kumpikin saada hämmingissä tikarin kurkkuumme.
Hän otti viittauksen huomioon viivyttelemättä ja kutsuen soihdunkantajan viereensä valmistautui laskeutumaan alas, käskien Fresnoyta ja hänen miehiään, jotka seisoivat yhtenä ryhmänä portaitten yläpäässä, tekemään meille tietä muitta mutkitta. He näyttivät kuitenkin hyvin halukkailta estämään meiltä pääsyn, ja vastaten hänen tuimiin sanoihinsa karkeilla kokkapuheilla osottivat niin vihamielistä käytöstä että linnavouti, häilyen kahden vaiheilla omanarvon-tuntonsa ja Bruhliin kohdistuvan kunnioituksen välillä, ei tuokioon tuntunut älyävän mitä tehdä ja näytti pikemmin ilahtuvan kuin närkästyvän, kun minä pyysin lupaa sanoa muutaman sanan herra de Bruhlille.
"Jos voitte saada hänen miehensä järkiinsä", vastasi hän äreästi, "niin puhukaa hänelle niin paljon kuin mielenne tekee!"
Astuen ylemmän porrasjakson juurelle, missä Bruhl yhä seisoi, tervehdin häntä kaavamaisesti. Hän vastasi tervehdykseeni ainoastaan äkäisellä, valppaalla katseella, ja kietoen levättinsä tiukemmin ympärilleen oli silmäilevinään minuun halveksivasti, mikä ei kuitenkaan voinut peittää näkymättömiin hänen tuntemaansa voitoniloa ja kostontoivoa. Minä olin erittäin halukas tietämään, oliko hän seurannut vaimonsa jälkiä tänne saakka vai oliko hän saapunut tänne vain ylimalkaisien minuun kohdistuvien tarkotusperiensä johdosta, ja siinä mielessä kysyin niin ivallisesti kuin taisin, mikä oli aiheuttanut hänen täälläolonsa. "pelkään etten voi jäädä osottamaan teille vieraanvaraisuutta", jatkoin sitten; "mutta siitä saatte kiittää ainoastaan ystäväänne Villequier'tä!"
"Olen teille suuresti kiitollinen", vastasi hän pirullisesti hymyillen, "mutta älkää siitä mitään välittäkö. Kun olette mennyt, aion ryhtyä omin neuvoini mihin minua vain haluttaa."
"Aiotteko?" vastasin minä levollisesti — ei sillä ettei noitten sanojen alla piilevä uhkaus ja konnamainen viittaus olisi minuun vaikuttanut, vaan siitä syystä että juuri sellaista odotettuani minulla oli vastauskin valmiina. "Sen saamme nähdä." Ja sen sanottuani vein sormet huulilleni, vihelsin kimakasti ja huusin kaikuvalla äänellä: "Maignan! Maignan!"
Minun ei tarvinnut huutaa nimeä kolmatta kertaa, sillä linnavouti ei ehtinyt muuta kuin säpsähtää tästä odottamattomasta toimenpiteestä, kun yläpuolellamme oleva porrastasanne kajahti jykevistä askelista ja mies, jota olin kutsunut, laskeutui nopeasti alas portaita ilmestyen yhtäkkiä kädenkantaman päähän Bruhlista, joka kiroten käännähti ympäri ja hänet nähdessään peräytyi tahdottomasti taaksepäin. Maignanin peloton ja itseensäluottava käytös oli tavallisestikin omiaan vaikuttamaan vastustajaan, mutta tässä tilaisuudessa oli siinä vielä tavallista silmäänpistävämpi häikäilemättömyyden piirre, joka ei ollut tekemättä vaikutustaan katsojiin. Kun hän seisoi siinä hymyillen synkästi Bruhlin pään ylitse, samalla kuin hänen kätensä leikitteli huolettomasti tikarilla ja soihtu heitti punertavan hohteen hänen tukevalle muodolleen, oli hän selvästi niin pelottava vastustaja, että vaikka olisin hakenut läpi koko kaupungin, en olisi löytänyt hänen vertaistaan mitä tulee voimaan ja kylmäverisyyteen. Hän antoi mustien silmiensä siirtyä toisesta toiseen, mutta ei osottanut mitään huomiota muille kuin minulle, tervehtien minua ylellisen kohteliaasti ja samalla kerskuvan rohkeasti, mikä oli hyvin paikallaan tässä tilaisuudessa.
Minä tiesin minkälaista käytöstapaa parooni de Rosny noudatti häneen nähden ja seurasin hänen malliaan mikäli osasin. "Maignan", lausuin lyhyesti, "olen ottanut ensi yöksi asunnon muualla. Kun olen mennyt, kutsutte miehenne ja vartioitte tätä ovea. Jos joku yrittää tunkeutua sisään, teette velvollisuutenne."
"Voitte pitää sen tehtynä", vastasi hän.
"Siinäkin tapauksessa että pyrkijä olisi herra de Bruhl, joka seisoo tässä", jatkoin vielä.
"Ymmärrän."
"Te pidätte vartiota", jatkoin edelleen, "aina huomisaamuun saakka, jos herra de Bruhl pysyy täällä. Mutta niin pian kuin hän lähtee, saatte määräykset sisällä olevilta henkilöiltä ja noudatatte niitä ehdottomasti."
"Teidän ylhäisyytenne voi olla levollinen", vastasi hän tikariaan käsitellen.
Nyökättyäni hänelle hyvästiksi käännyin hymysuin Bruhlin puoleen ja näin että tämän odottamattoman esteen aiheuttama kiukku ja häneen kohdistetun loukkauksen synnyttämä suuttumus tekivät hänen häviönsä niin täydelliseksi kuin saatoin toivoa. Mitä Fresnoy'han tulee, ei hänellä enää näyttänyt olevan halua yrittää estämään poispääsyämme, jos hän oli sitä vakavasti aikonutkaan. Hänen herraansa en kuitenkaan päästänyt antamatta hänelle vielä yhtä pistoa. "Koska tämä nyt on selvillä", sanoin leikkisästi, "niin voin toivottaa teille hyvää yötä. Saan arvattavasti kunnian kohdata teitä huomenna Chavernyssa. Mutta ensin annamme Maignanin silmätä sillan alle!"
XXVI. Mietteitä.
Joko Bruhlia kohtaan osottamani kunnioituksen puute taikka Villequier'n mahdollisesta katoamisesta lausumani sanat olivat tehneet linnavoudin mieleen niin ihailtavan vaikutuksen, että siitä hetkestä alkaen kun poistuimme asunnostani hän kohteli minua erinomaisen kohteliaasti, sallien minun pitää miekkanikin ja toimittaen minulle yösijan omissa huoneissaan vankilarakennuksessa.
Vaikka olikin myöhäinen, en voinut antaa niin suuren kohteliaisuuden mennä ohi ilman kiitollisuudenosotusta. Pyysin senvuoksi saada jakaa pienen lahjan hänen seuralaisilleen, ja sitten pyysin häntä itseään tekemään minulle kunnian juomalla kanssani pullon viiniä. Kun tämä oli hankittu, istuimme sen ääressä tunnin verran ja menimme lopuksi makuusijoillemme täysin tyytyväisinä toinen toiseemme.
Mutta päivän tapahtumat ja varsinkin yksi seikka, jossa en ole pitemmältä viipynyt, osottautuivat kykenevänsä estämään nukkumiseni yhtä tehokkaasti kuin jos minut olisi suljettu linnan kosteimpaan maanalaiseen komeroon. Niin paljon tapahtumia oli ahtautunut niin lyhyen aikamäärän sisään, että näytti siltä kuin ei minulla siihen saakka olisi ollut lainkaan tilaisuutta arvioida mihin minua kiidätettiin tai mikä onni minua odotti kaiken tämän hälinän lopussa. Siitä asti kun herra d'Agen aamulla ensiksi ilmestyi luokseni tuoden sen hämmästyttävän uutisen että linnavouti oli minua etsimässä, aina lopulliseen antautumiseeni saakka oli tapausten sarja juossut niin nopeasti, että minulla kussakin sen eri kohdassa oli tuskin ollut aikaa arvioida asemaani taikka viimeisen vastuksen tai voiton täyttä merkitystä. Nyt, kun minulla oli aikaa, elin kuluneen päivän uudelleen ja johdattaen mieleeni sen vaarat ja pettymykset tunsin kiitollisuutta siitä että kaikki oli päättynyt niin kauniisti.
Luotin täydellisesti Maignaniin enkä epäillytkään ettei Bruhl pian väsyisi, jollei jo ollut väsynyt hyödyttömään piiritykseen. Tunnin kuluessa viimeistäänkin — eikä ollut vielä puoliyökään — olisi kuningas vapaa lähtemään kotiin, ja siihen päättyi parooni de Rosnyn minulle uskoma tehtävä mikäli se häntä koski. Hänen majesteettinsa päätöksen saattaminen Navarran kuninkaan tietoon uskottaisiin varmaankin markiisi de Rambouillet'lle tai jollekin muulle asemaltaan ja vaikutukseltaan samanveroiselle henkilölle, ja samoihin käsiin joutuisi kunnia ja vastuu sen sopimuksen päättämisestä, joka, kuten kaikki tiedämme, lyhyen väliajan ja vähäisen verenvuodatuksen ynnä paljonmerkitsevän sallimuksen iskun jälkeen tuotti Ranskalle pysyvän rauhan. Mutta pysyväksi ylpeyden aiheeksi minulle jäisi kuitenkin se, että minä, jonka elämänura vielä äsken oli näyttänyt päättyvän haaksirikkoon, olin ollut välineenä hankkimassa tätä niin suurta onnea maalleni ja uskonnolleni.
Mutta muistaessani Navarran kuninkaan varotuksen, ettei minun olisi odotettava häneltä korvausta, olin hyvin epätietoinen siitä, mille suunnalle urani oli tämän jälkeen aukeava; ensi sijassa luotin siihen de Rosnyn antamaan lupaukseen, että hän ottaisi minun menestymiseni omaksi huolekseen. Olin kyllästynyt Blois'n hoviin ja sen juonien ja petollisuuden täyttämään ilmapiiriin, josta nyt toivoin päässeeni erilleni, mutta ratkaisematta jäi kysymys siitä, kuinka voin palata Loiren toiselle puolelle, jossa Turennen kreivin viha minua uhkasi. Olisin vaivannut itseäni paljon enemmänkin tätä seikkaa ajattelemalla, jollen olisi löytänyt toista sen kanssa läheisessä yhteydessä olevaa mutta paljon puoleensatempaavampaa ajatuksen aihetta neiti de la Viren oikullisesta käytöksestä.
Tuohon käytökseen luulin nyt löytäneeni selityksen. Sekä hämmästyen että hyvilleni tullen huomasin, että siitä voi tehdä ainoastaan yhden johtopäätöksen — johtopäätöksen, joka voimakkaana oli välähtänyt mieleeni nähdessäni hänen kasvonsa, kun hän syöksähti kuninkaan ja minun väliin.
Seuraten tapahtumia taaksepäin aina ensimäiseen kohtaukseemme St. Jean d'Angely'ssa Navarran kuninkaan odotushuoneessa, muistin sen pilapuheen, jonka hupsu Mathurine oli lausunut meidän molempien kustannuksella. Se oli arvattavasti jäänyt neidin mieleen ja kiihottaen hänessä katkeruutta minua kohtaan saattanut hänet kohtelemaan minua alentavasti, kun vastoin kaikkea todennäköisyyttä jälleen kohtasimme toisemme ja hän huomasi tulleensa jätetyksi tavallaan minun käsiini. Se oli ollut syynä hänen tuimiin sanoihinsa ja vielä tuimempiin katseisiinsa matkallamme pohjoiseen sekä yhdessä hänen luonteensa syntyperäisen ylpeyden kanssa aiheuttanut sen alentavan mielipiteen, minkä olin hänestä muodostanut verratessani häntä kunnianarvoisaan äitiini.
Mutta samalla aloin ajatella, että tuo pila oli mahdollisesti vaikuttanut toiseenkin suuntaan, nimittäin pitämällä hänen mieltään kiinnitettynä minuun ja synnyttämällä hänessä — varsinkin Chizé'hen ilmestymiseni jälkeen sen ajatuksen, että meidän kohtalomme olivat jollakin tavoin yhdistetyt. Näin olettaen ei ollut vaikea ymmärtää hänen käytöstään Rosnyssa, kun hän, tultuaan tietämään etten ollut petturi ja katuen aikaisempaa kohtelutapaansa, kuitenkin kavahti niitä tunteita, joita hän alkoi huomata omassa rinnassaan. Siitä lähtien ja tätä johtolankaa seuraten ei minun ollut lainkaan vaikeata selvittää hänen vaikuttimiaan, otaksuen nimittäin että tuo aavistus, joka täytti mieleni ihmetyksellä ja ihastuksella, kävi yhteen todellisuuden kanssa.
Ollen keski-ikäinen ja harmaantunut ja elämäni parhaan ajan ohitse ehtinyt, en ollut koskaan ennen uskaltanut ajatella hänestä tähän tapaan. Köyhänä ja verrattain vähäpätöisenä miehenä en ollut koskaan uskaltanut korottaa katsettani niihin suuriin rikkauksiin, joita hänellä kerrottiin olevan. Nytkin jäin häikäistyksi ja hämilleni, kun nuo suuret mahdollisuudet niin äkkiä paljastuivat. Tunsin miltei huimausta muistellessani häntä sellaisena kuin olin hänet viimeksi nähnyt, käsi haavotettuna minun puolustuksessani, ja toisaalta taas miltei tuskallisen voimakasta liikutusta kuvitellessani palanneeni takaisin nuoruuteen, jolle jo olin jättänyt hyvästit, ja niihin ruusuisiin toiveihin ja suunnitelmiin, jotka useimmille miehille ilmestyvät ainoastaan kerran, ja senkin nuoruusvuosina. Siihen saakka olin katsonut noita asioita vain toisten osuudeksi.
Aamunkoitto tapasi minut vielä huvittelemassa itseäni näillä suloisilla mietteillä, eikä ihmekään, sillä olihan näillä minulle kaikki uutuuden viehätys. Aurinko sattui sinä aamuna nousemaan selkeälle taivaalle ja vuodenaikaan nähden harvinaisen kirkkaana, ja minulta puuttuu sanoja muistellessani sitä ja koettaessani kuvata kuinka tuo yksinkertainen tosiseikka lisäsi iloni kerrassaan hurmaavaksi! Minä paistatin itseäni ristikkoikkunasta tulvivissa säteissä, ja nauttien aamuista raikkautta kiihkein ja kyltymättömin haluin, sain täysin tuntea sitä hyvyyden kaipuuta, jonka sallimus sellaisina hetkinä suo meissä herätä silloin kuin olemme nuoria, mutta harvoin, jos aika ja soturielämä ovat tylsyttäneet herkemmät tunteet.
En ollut vielä ehtinyt siihen kohtaan, jossa vaikeudet ovat arvioitavat, ja pääasiallisin varjo säihkyvässä ilossani oli surku siitä, ettei äitini enää ollut elossa kokemassa tämän hetken iloa ja saamassa osaansa siitä onnesta, jota hän oli niin usein ja hartaasti mielessään kuvitellut. Näinkin ollen tunsin sentään vetoa hänen puoleensa. Muistelin mitä hellimmin tuntein ja vapaammin mielin kuin ennen hänen viimeisiä päiviään ja sanojaan ja erittäinkin mitä hän oli lausunut neidin puolesta. Ja lupasin juhlallisesti, jos suinkin mahdollista, käydä hänen haudallaan ennenkuin poistuin seudulta, omistaakseni joitakin hetkiä sen hellän suhteen ajattelemiseen, joka oli pyhittänyt kaikki naiset silmissäni.
Nämät mietteet keskeytti seikka, joka lopulta osottautui aika hupaiseksi, vaikka se alussa tuntui kaikkea muuta kuin rauhottavalta. Kolkkoa kahleitten kalinaa kuului alakerran käytävässä ja huoneeseeni johtavilta portailta, jotka olivat, kuten koko rakennus, kivillä lasketut. Malttamattomana ja hiukan levottomanakin odotin mitä siitä tulisi, ja on helppo kuvitella hämmästystäni, kun oven avauduttua astui sisään mies, jonka paikalla tunsin kuuroksi Matteukseksi — samaksi roistoksi, jonka viimeksi olin nähnyt Fresnoyn seurassa Valois-kadun varrella olevassa talossa. Hämmästyneenä hänen tulostaan hyppäsin jaloilleni peläten petosta ja aavistaen että linnavouti oli halpamaisesti luovuttanut minut Bruhlin haltuun. Mutta kun lähempi silmäys osotti miehen olevan raudoissa — mistä kuulemani kalinakin oli johtunut — niin istuuduin jälleen nähdäkseni mitä tapahtuisi.