Arvon mekin ansaitsemmeSuomenmaassa suuressa,ehk'ei riista riemuksemmesaavu miesten maatessa;laiho kasvaa kyntäjälle,arvo työnsä täyttäjälle.Suomen poika pellollansatyötä tehdä jaksaapi,korvet kylmät voimallansaperkailee hän pelloksi;rauhass' on hän riemullinen,mies sodassa miehuullinen.Opin teillä oppineitaSuomessa on suuria,Väinämöisen kanteleitatäällä tehdään uusia;valistus on viritetty,järki hyvä herätetty.Suomen tytön poskipäihinveri vaatii kukkaset,hall' ei pysty harmaa näihin,näit' ei pane pakkaset;luonnossa on lempeyttä,sydämessä siveyttä.
Arvon mekin ansaitsemmeSuomenmaassa suuressa,ehk'ei riista riemuksemmesaavu miesten maatessa;laiho kasvaa kyntäjälle,arvo työnsä täyttäjälle.
Suomen poika pellollansatyötä tehdä jaksaapi,korvet kylmät voimallansaperkailee hän pelloksi;rauhass' on hän riemullinen,mies sodassa miehuullinen.
Opin teillä oppineitaSuomessa on suuria,Väinämöisen kanteleitatäällä tehdään uusia;valistus on viritetty,järki hyvä herätetty.
Suomen tytön poskipäihinveri vaatii kukkaset,hall' ei pysty harmaa näihin,näit' ei pane pakkaset;luonnossa on lempeyttä,sydämessä siveyttä.
Eläköön armias,rakkahin RuhtinasSuomenkin maan!Täälläkin toimea,tapoja, taitoa,parempaa oloakartuttamaan!Pahojen pelvoksi,oikeuden ohjaksieläköön hän.Korvenkin kodassakullekin omansa,orvolle osansasäilyttämään!Karttaa suo, Jumala,kamalain juoniakansan ja maan!Hänestä hoivamme,turvamme toivomme,armahin apummeain' olkohon!Eläköön Ruhtinas,vilpitön valtiasmeidänkin maan;rantamme rauhassa,lakimme vahvana,uskomme vakaanavarjelemaan!
Eläköön armias,rakkahin RuhtinasSuomenkin maan!Täälläkin toimea,tapoja, taitoa,parempaa oloakartuttamaan!
Pahojen pelvoksi,oikeuden ohjaksieläköön hän.Korvenkin kodassakullekin omansa,orvolle osansasäilyttämään!
Karttaa suo, Jumala,kamalain juoniakansan ja maan!Hänestä hoivamme,turvamme toivomme,armahin apummeain' olkohon!
Eläköön Ruhtinas,vilpitön valtiasmeidänkin maan;rantamme rauhassa,lakimme vahvana,uskomme vakaanavarjelemaan!
Oi kuningasten kuningas,sä maan ja taivaan valtias,myös tälle maalle silmäs luoja armos runsaat lahjat suo!Vähäinen meidän kansa on,maailman silmiss' arvoton;vaan mitä mahtavinkaan vois,jos voimaa sult' ei saanut ois?Kuin tomu edessäs on vaansuuruudet, voimat, vallat maan;kun viittaat, korkein aleneeja matalaiset ylenee.Kuink' usein juuri valitsetaseikses pienet, alhaiset,siks että sinun voimasiselvemmin heissä näkyisi!Kun tahdoit kansan valitun,otitpa ylenkatsotunja halvan Juudan kansan,sen teit vartijaksi totuuden.Ja Betlehempä, pienoisintuo kaupungeista Juudankin,sai armon armoist' ylimmän,Messiaan nähdä syntyvän.Oi Herra, kuule meitä myös!tee meissäkin sun armotyös!Suuruutta emme rukoile,me pienuuteemme tyydymme.Jos meidän kansa aina saisvaan olla palvelijanais,sun töitäs aina toimittaa,valistua ja valistaa!
Oi kuningasten kuningas,sä maan ja taivaan valtias,myös tälle maalle silmäs luoja armos runsaat lahjat suo!
Vähäinen meidän kansa on,maailman silmiss' arvoton;vaan mitä mahtavinkaan vois,jos voimaa sult' ei saanut ois?
Kuin tomu edessäs on vaansuuruudet, voimat, vallat maan;kun viittaat, korkein aleneeja matalaiset ylenee.
Kuink' usein juuri valitsetaseikses pienet, alhaiset,siks että sinun voimasiselvemmin heissä näkyisi!
Kun tahdoit kansan valitun,otitpa ylenkatsotunja halvan Juudan kansan,sen teit vartijaksi totuuden.
Ja Betlehempä, pienoisintuo kaupungeista Juudankin,sai armon armoist' ylimmän,Messiaan nähdä syntyvän.
Oi Herra, kuule meitä myös!tee meissäkin sun armotyös!Suuruutta emme rukoile,me pienuuteemme tyydymme.
Jos meidän kansa aina saisvaan olla palvelijanais,sun töitäs aina toimittaa,valistua ja valistaa!
Sinua, kultainen ja kallis maamme,sinua kaikki työmme tarkoittaa;elomme, onnemme me sulta saamme,sä ihanteemme, kaunis Suomenmaa.Jo pienoisista saakka meille kannoit,kuin äiti lapsillensa kaikki annoit,ja tyhjiks usein rintas imetit,ja usein kärsit nälkää saadaksesiparemman toimeentulon lapsillesi,ja usein vilussa sä värjähdit.Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta,mi jäät ja lumet poluiltasi luo,ja työmme harras poistaa nälkäs sultaja elon sulle huolettoman tuo.Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,sill' erämaasi viljaviksi teemme,näin vaivannäkös palkiten ja työs.Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,kun hyvä vaan on olla meidän äiden,niin silloin hyv' on olla meidän myös.Ja mitä — vaikk' ei työmme suuremp' oisikuin kipunan, mi syntyy sammumaan,ja verrata vaikk' eloamme voisimeressä yksityiseen pisaraan? —Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen,kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,ja katoamme tuimaan taisteloon.Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaksja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Sinua, kultainen ja kallis maamme,sinua kaikki työmme tarkoittaa;elomme, onnemme me sulta saamme,sä ihanteemme, kaunis Suomenmaa.Jo pienoisista saakka meille kannoit,kuin äiti lapsillensa kaikki annoit,ja tyhjiks usein rintas imetit,ja usein kärsit nälkää saadaksesiparemman toimeentulon lapsillesi,ja usein vilussa sä värjähdit.
Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta,mi jäät ja lumet poluiltasi luo,ja työmme harras poistaa nälkäs sultaja elon sulle huolettoman tuo.Ja innon, jonka kätkit sydämeemme,sill' erämaasi viljaviksi teemme,näin vaivannäkös palkiten ja työs.Ja vaikka nääntyisimme alla säiden,kun hyvä vaan on olla meidän äiden,niin silloin hyv' on olla meidän myös.
Ja mitä — vaikk' ei työmme suuremp' oisikuin kipunan, mi syntyy sammumaan,ja verrata vaikk' eloamme voisimeressä yksityiseen pisaraan? —Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen,kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen,ja katoamme tuimaan taisteloon.Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaksja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks.Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Olet maamme armahin Suomenmaa,ihanuuksien ihmemaa!Joka niemeen, notkohon, saarelmaankodin tahtoisin nostattaa.Kodin ympäri viljavat vainiotkalarantoja kaunistais,jalon kansan kuntoa laulelmatyli aaltojen kuljettais.Saisi kuulla maailma kummakseen,miten täälläkin taistellaan;pyhän, kauniin, oikean voitellenilojuhlina riemuitaan.Kuinka kansa, pieni ja köyhäkinedistykselle uhria toi,ihanteen, jalon aatteen alttariinrovon viimeisen kantaa voi.Kuinka uskaltaa sekä toivoatämä kansa on tohtinut,vaikka vallitsi nälkä, kuolema,valo maast' oli sammunut.Tohti toivoa sekä voittaakin,valon temmata soihdukseen,omat laulunsa nostaa kuuluviin,ihanimmaksi oppaakseen.Työhön, työhön yhtenä kansana siis,rehellisehen, arvoisaan!Saman maan, saman kansan onnellejoka korsikin kannetaan.Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nytSuomen onnea valvomaan!Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,isänmaahan ja maailmaan.
Olet maamme armahin Suomenmaa,ihanuuksien ihmemaa!Joka niemeen, notkohon, saarelmaankodin tahtoisin nostattaa.
Kodin ympäri viljavat vainiotkalarantoja kaunistais,jalon kansan kuntoa laulelmatyli aaltojen kuljettais.
Saisi kuulla maailma kummakseen,miten täälläkin taistellaan;pyhän, kauniin, oikean voitellenilojuhlina riemuitaan.
Kuinka kansa, pieni ja köyhäkinedistykselle uhria toi,ihanteen, jalon aatteen alttariinrovon viimeisen kantaa voi.
Kuinka uskaltaa sekä toivoatämä kansa on tohtinut,vaikka vallitsi nälkä, kuolema,valo maast' oli sammunut.
Tohti toivoa sekä voittaakin,valon temmata soihdukseen,omat laulunsa nostaa kuuluviin,ihanimmaksi oppaakseen.
Työhön, työhön yhtenä kansana siis,rehellisehen, arvoisaan!Saman maan, saman kansan onnellejoka korsikin kannetaan.
Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nytSuomen onnea valvomaan!Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa,isänmaahan ja maailmaan.
Oi Ukko ylinen herra,taivahallinen Jumala,tuo kerta rajalle rauha,Suomehen sula sovinto,rauha raukoille rajoille,sana kaunis Karjalahan!Kun toisit rajalle rauhan,Suomehen hyvän sovinnon,viel' ois miestä mielehistä,sulhoa sulosanaista,kyntäjäksi, kylväjäksi,siemenen sirottajaksi;itku ei kuuluisi kujilla,valitus vajojen päissä,lehot ei nurmelle leveisi,pellolle petäjän taimet.
Oi Ukko ylinen herra,taivahallinen Jumala,tuo kerta rajalle rauha,Suomehen sula sovinto,rauha raukoille rajoille,sana kaunis Karjalahan!
Kun toisit rajalle rauhan,Suomehen hyvän sovinnon,viel' ois miestä mielehistä,sulhoa sulosanaista,kyntäjäksi, kylväjäksi,siemenen sirottajaksi;itku ei kuuluisi kujilla,valitus vajojen päissä,lehot ei nurmelle leveisi,pellolle petäjän taimet.
Me Suomalaiset olemme toista sukuperää kuin enimmät muut Europan kansat. Nämä näet kuuluvat n.s. indo-europalaiseen kansaryhmään, jonka alkuperäinen kotoperä lienee Indian ja Persian välirajalla, josta se muinaisuudessa on levinnyt Europaan. Me Suomalaiset sitä vastoin kuulumme n.s. ural-altailaiseen kansaryhmään, jonka aikaisimmat asunto-alat on havaittu olleen Altai- ja Uralivuorten tienoilla. Niinkuin me Suomalaiset, jotka nyt elämme täällä Suomenniemellä, niin on paljo muitakin Suomensukuisia kansoja jo varhain noilta alkuperäisiltä kotitienoiltaan siirtynyt Europan puolelle, jossa niitä vieläkin tavataan suuret määrät. Aivan ilman heimolaisia me emme siis täällä Europassa ole.
Eteläpuolella Suomenlahtea, Virossa ja Liivinmaan pohjois-osassa, asuvatVirolaiset. Ne kuuluvat Suomen kansan hämäläiseen heimoon. Niiden kielikin on niin suomenkielen kaltaista, että sitä pian oppii ymmärtämään. Virolaiset ovat älykästä ja vilkasta kansaa, vaikka ovat saaneet aina tämän vuosisadan alkupuolille asti olla orjina saksalaisten tilanomistajain alla. Heillä on sanomalehtiä ynnä muuta kirjallisuutta, kuin myös muinais-aikuisia kansanrunoja, jotka ovat Suomalaisten runojen luontoisia. He harrastavat suuresti soittoa ja laulua. Heitä on noin yhden miljonan vaiheilla.
Itäpuolella suomen rajaa asuuKarjalaisia, jotka ovat tunnetut suuresta kauppahalustaan. He vaeltelevat usein täällä Suomessakin kaikenmoista rihkamaa kaupustelemassa. Kansa heitä nimittää "reppuryssiksi" ja "Arkangelin miehiksi". Kun kauemmin kuulisit heidän puhelevan keskenään, oppisit pian ymmärtämään heidän kieltänsä, joka on kyllä suomenkieltä, vaikka venäjänkielen tapaiset suhaus-äänet ja venäläiset lainasanat tekevät sen korvallemme oudoksi. Heidän keskuudestaan ovat enimmät Kalevalan runot saadut.InkeriläisetPietarin ympärillä ovat myös Karjalaisia.
Sukulaisiamme ovat vielä Inkerinmaan länsiosassa elävätVatjalaiset, sekä äänisjärven rannalla ja sen eteläpuolella asuvatVepsäläiset, kuin myösLiiviläisetKuurinmaan rannalla. Nämä nyt mainitut heimolaisemme ovat vähälukuiset, yhteensä vaan muutamia tuhansia.
Kaikki tähän asti luetellut sukulaiskansat voisimme pitää lähimpinä sukulaisinamme; sillä heidän kielensä ovat vielä suuressa määrässä oman kielemme kaltaisia. Etäisempiä sukulaisia ovat meille seuraavat kansat.
Lappalaisetasuvat Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pohjois-osissa, elättäen itseään porokarjoilla ja kalastuksella. Heillä ei ole hirsistä rakennettuja tupia, vaan kotia. Nämä tehdään siten, että maahan pistetään seipäitä, joiden yläpäät yhdistetään yhteen; seipäät peitetään saralla tai muilla kankailla; keskelle kotaa tehdään kivistä tulisija, ja niin asunto on valmis. Lappalaisten kieli eroaa jo suuremmassa määrässä Suomen kielestä, vaikka sukulaisuus niiden välillä onkin helposti huomattava.
Niillä tasangoilla, missä suuri Volgajoki Venäjällä tekee mutkan etelään päin, asuu laajalti Suomensukuisia kansoja. Niistä mainittakoon ensinnäkinMordvalaiset, nerokas, maata viljelevä kansa, jonka lukumäärä nousee päälle miljoonan. Heille läheistä heimoa ovat vähempilukuisetTsheremissit, jotka niinikään elävät maanviljelyksellä, mutta myöskin metsästyksellä. Paitsi kieliensä kautta, ilmaisevat nämä kansat vielä ulkonäkönsä, tapainsa y.m. kautta suomalaista sukuperäänsä.
Näistä koilliseen päin, Kamajoen tienoilla, asuu hajallaan Venäläisten keskenSyrjäänejä, Votjakeja ja Permalaisia, jotka ovat läheistä heimoa toisilleen. Nämä ovat Suomensukuisia kansoja, kuten heidän kielensäkin osoittaa. Syrjäänit ovat pohjois-Venäjän uutterinta kauppakansaa. Votjakit ja Permalaiset ovat maanviljelijöitä. Näiden yhteinen lukumäärä tekee noin 400,000 henkeä.
Urali-vuorien molemminpuolin ja Obi-virran varsilla asuu kaksi puolivilliä kalastaja- ja metsästäjäkansaa,Vogulit ja Ostjakit, jotka myös ovat Suomensukuisia. Heidän lukumääränsä tehnee vaan likemmä 30,000 henkeä.
Useammat näistä itä-Venäjällä asuvista Suomen-sukuisista kansoista arvattavasti vähitellen sekaantuvat Venäläisiin ja häviävät siten pois. Heillä ei näet ole mitään kirjallisuutta tai omaa sivistystä, mikä heitä estäisi häviämästä; sitäpaitsi asuvat he hajallaan pienenä vähemmistönä lukuisan venäläisen väestön keskessä.
Mahtavin meidän Europalaisista sukulaiskansoistamme on uljasMagyarein eli Unkarinkansa. Heitä on noin 6 1/2 miljoonaa. Heillä on asuttavanaan laaja ja hedelmällinen Unkarin maa, Tonavan ja sen lisäjoen Tiszan varsilla. He ovat sivistynyttä kansaa, jolla on laaja kirjallisuus ja kehittynyt kieli. Tulisesti rakastavat he isänmaataan ja ovat hankkineet sille itsenäisen valtiollisen aseman Itävallan rinnalla, jonka keisari on Unkarin kuningas. Unkarinkieli on aikojen kuluessa jo siksi muuttunut, että meidän Suomalaisten on aivan mahdoton siitä mitään ymmärtää. Mutta oppineet miehet, jotka ovat Suomen ja Unkarin kieltä toisiinsa verranneet, ovat huomanneet selvän yhtäläisyyden näiden kielten rakennuksessa, vieläpä koko joukon yksityisiä sanojakin todistavan tätä sukulaisuutta.
Ylimalkaan ovatkin kaikkien etäisempien sukulaistemme kielet ennättäneet muuttua siinä määrässä, että ainoastaan kielitieteilijät pystyvät tuon sukulaisuuden huomaamaan ja osoittamaan. Kuinka kuitenkin vielä yksityisissä sanoissakin tuo yhtäläisyys ilmautuu, sen seikan valaisemiseksi liitämme tähän muutamia esimerkkejä. Suomen kielenkalaon Virolaisillakala, Liiviläisilläkalaa, Lappalaisillaguolle, Mordvalaisillakal, Voguleilla ja Ostjakeillakulja Unkarilaisillahal;käsion Virolaisillakäsi, Liiviläisilläkeizh, Lappalaisillakät, gietta, Tsheremisseilläket, Voguleilla ja Ostjakeillakat, keet, Unkarilaisillakeez;neljäon Virolaisillaneli, Lappalaisillanelje, Mordvalaisillanila, Syrjääneillä ja Votjakeillanjod, nil, Voguleilla ja Ostjakeillanile, neja Unkarilaisillaneedj.
Olemme täten luetelleet Suomenkansan sukulaiset. Niinkuin olemme nähneet, eivät ne ole maailman mahtavia kansoja. Useat niistä ovat asettuneet epäedullisille asuinpaikoille, kylmille pohjan perille, missä maanviljelys ja sen rinnalla syntyvä sivistys eivät ole mahdollisia; useat taas ovat hajallaan Venäjän suurilukuisen kansan keskessä ja ehkä vähitellen häviävät sen sekaan. Edullisimmissa oloissa ovat tähän asti olleet Unkarilaiset ja me Suomenmaahan asettuneet Suomalaiset, koska meillä on kaikki sivistyneiden kansain ehdot ja olomuodot sekä mahdollisuus omaa kansallista elämää säilyttää.
(Virolainen laulu).Yksinäin, yksinäintäytyy pois mun rientämäin!Silmän täyttää kyynel karvas,loitos jäi mun maani armas,kauas kallis synnyinmaan'.Synnyinmaan', synnyinmaan'!konsa taas sun nähdä saan?Konsa kumpus mulle loistaa,sylis hellä huolen poistaakaipaavalta kyynelin?Kyynelin, kyynelinvierahissa kuljeksin.Tääll' ei äidinkieli kaiu,huuliltain ei laulut raiu.Kaukana on äidinkiel'!Äidinkiel', äidinkiel'!Lemmekäs kuin äidin miel'!Vieras kiel' on outo, vento,tuosta taukos laulun lento —Vieras ään' on lemmetön.Pohjolain, Pohjolain!Siell' on hauska vaeltain!Siellä vienot lauluin liikkuu,kukkasilmikot ne kiikkuupäällä niittyin loistavain.
(Virolainen laulu).
Yksinäin, yksinäintäytyy pois mun rientämäin!Silmän täyttää kyynel karvas,loitos jäi mun maani armas,kauas kallis synnyinmaan'.
Synnyinmaan', synnyinmaan'!konsa taas sun nähdä saan?Konsa kumpus mulle loistaa,sylis hellä huolen poistaakaipaavalta kyynelin?
Kyynelin, kyynelinvierahissa kuljeksin.Tääll' ei äidinkieli kaiu,huuliltain ei laulut raiu.Kaukana on äidinkiel'!
Äidinkiel', äidinkiel'!Lemmekäs kuin äidin miel'!Vieras kiel' on outo, vento,tuosta taukos laulun lento —Vieras ään' on lemmetön.
Pohjolain, Pohjolain!Siell' on hauska vaeltain!Siellä vienot lauluin liikkuu,kukkasilmikot ne kiikkuupäällä niittyin loistavain.
1.
Oli suuri ilopäivä Kuusiston Laurilla, kun hänen setänsä, urkuri Antti Arvola, tuli Kuusistoon muutamiksi päiviksi kalastelemaan. Kuusiston läheisyydessä oli näet muutamia pienempiä järviä, joista kesäisin sai runsaasti ahvenia. Lauri, kaksitoista-vuotias kansakoululainen, sai noilla kalaretkillä olla sedän mukana. Antti-setä piti paljon pienestä kalastus-toveristaan. Hän oli puhelias mies, ja milloin ei kala ottanut oikein syödäkseen tai milloin hiljalleen soudeltiin pitkin järven selkää, silloin Antti setä jutteli Laurin kanssa monenmoisista asioista. Ujostelematta uskalsi Lauri sedältä kysellä, mitä vaan halusi. Ja paljon oli Laurilla kyseltävääkin, koulussa oli näet pojan tiedonhalu herännyt.
"Kuulkaapas, setä", sanoi Lauri, kun he veneessä istuivat onkimassa Särkijärven selällä, "se meidän Matti renki ei osaa edes nimeänsä kirjoittaa, vaikka on jo vanha mies."
"Eihän se niin kummallista ole", vastasi setä, "onhan vanhemman kansan joukossa vielä sellaisia, jotka sitä taitoa eivät osaa, kun he lapsuudessaan eivät ole saaneet mitään koulua käydä."
"Mutta parissa viikossahan tuon taidon oppisi", virkkoi Lauri. "Kun vaan kirjaimet oppii ja tavata osaa, eihän se ole konstikaan."
"Eihän se niin vaikea taito olekaan, kun sen saa nuorena oppia."
"Kukahan lienee kirjoitustaidon ensin keksinyt?"
"Se on vähitellen keksitty. Muinaisajan ihmiset koettivat monella tavalla saattaa ajatuksiansa näkyvään muotoon. Alkuperäisin tapa oli piirtää esineiden kuvia merkitsemään niitä vastaavia sanoja. Nuo kuvat aikojen kuluessa muodostettiin yhä yksinkertaisemmiksi piirteiltään, kunnes niistä vähitellen kehittyi kirjaimia, joilla merkittiin äänteitä."
"Missä maassa on kirjoitustaito ensin keksitty?"
"Vanhassa Egyptissä. Sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat piirretyt jo noin neljätuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää."
"Kylläpä ovat vanhoja."
"Nykyään, kun kirjoitustaito on niin yleinen, emme oikein pysty käsittämäänkään, miten suurenmoinen tämän taidon keksiminen on alkujaan ollut. Paljon on ihmishenki saanut ponnistella, ennenkuin se kömpelöistä ja hämäristä kuvakirjoituksista on johtunut kirjaimien keksimiseen ja käyttämiseen. Senpä vuoksi kirjoitustaito nykyäänkin vielä esim. Afrikan tai Australian raakalais-ihmisistä tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä, jopa yliluonnolliselta. Muistuu mieleeni eräs tapaus, joka sattui englantilaiselle lähetyssaarnaajalle Williams'ille Rarotongan saarella, joka oli yksi Austraalian saarista.
"Kun hän eräänä aamuna tuli kirkon rakennus-paikalle, huomasi hän unohtaneensa kulmamitan kotiinsa. Hän otti lastun ja kirjoitti siihen hiilellä muutamia sanoja vaimolleen pyytäen häntä lähettämään kulmamitan. Sitten kutsui hän luoksensa erään saaren asukasten päämiehistä ja sanoi hänelle: 'vie tämä vaimolleni!' Mies, joka oli hyvin vilkasluontoinen, katseli lähetyssaarnaajaa aivan hämmästyneenä sanoen: 'Tämä lastuko on minun hänelle vietävä? Sittenpä on hän pitävä minua ihka hupsuna ja toruva minua turhasta juoksusta.' 'Ei suinkaan' vastasi Williams, 'mene sinä vaan lastullesi kiireesti!' Kun mies huomasi täyttä totta tarkoitettavan, otti hän lastun ja kysyi, mitä hänen tulisi Williams'in vaimolle sanoa. Williams vastasi: 'Sinun ei tarvitse sanoa hänelle mitään; lastu sanoo hänelle kaiken, mitä hänen tarvitsee tietää.' Tästä kummastui mies yhä enemmän ja piti mahdottomana, että lastu, jolla ei mitään suuta ole, voisi puhua. Uudistetusta käskystä riensi hän kuitenkin perille ja antoi siellä lastun Williamsin rouvalle. Tämä luki siinä olevan kirjoituksen, heitti sen maahan ja toi miehelle kulmamitan. Mies oli ihmeissään ja kysyi: 'Mistäs tiesit sinä että miehesi tarvitsee kulmamittaa?' 'Lastuhan sen sanoi.' 'Mutta minä en kuullut lastun mitään puhuvan', intti mies. 'Minäpä kuulin', sanoi rouva; 'lastu antoi minulle tietää, mitä mieheni tarvitsee; vie nyt kiireesti kulmamitta hänelle!' — Mies nosti lastun maasta ja lähti juoksemaan kylän kautta työpaikalle, lastu toisessa, kulmamitta toisessa kädessä. Ja vastaantulijoille uhosi hän Englantilaisten muka suurta viisautta, kun he saavat lastutkin puhumaan.
"Hänelle sitten kyllä koetettiin tuota salaisuutta selvittää, mutta se kävi sittenkin hänen ymmärryksensä yli. Taikakaluksi luuli hän tuota lastua ja kantoi sitä jonkun aikaa kaulassaan."
"Kylläpä oli tuhma", sanoi Lauri.
"Ehkäpä mekin olisimme olleet yhtä tuhmia hänen sivistysasteellaan", sanoi Antti setä.
2.
Seuraavana päivänä istuivat Antti-setä ja Lauri jälleen onkimassa. Lauri kertoi:
"Olin pari viikkoa takaperin isän kanssa kaupungissa. Päätin tällä kertaa viimeinkin päästä erääseen paikkaan, johon jo kauan olin halunnut. Olin nimittäin monasti itsekseni aprikoinut, miten oikeastaan kirjat ja sanomalehdet syntyvät. Kotona ei sitä kukaan osannut oikein minulle selvittää. Mutta nyt piti minun saada siitä selvä, minun piti päästä kirjapainoon. Isä sen viimein lupasikin; eräs hänen tuttavistaan vei minut sinne. — Siellä minä sitten näin, kuinka latojat latoivat irtonaiset metallikirjaimet vieretysten sanoiksi, riveiksi ja kokonaisiksi sivuiksi. Näin vielä, kuinka nuo ladotut sivut pantiin painokoneeseen ja kuinka ne tuon koneen avulla ensin mustattiin ja sitten peitettiin paperilla, joka painettiin niitä vasten niin tiukkaan, että nuo mustatut metallikirjaimet jättivät siihen kuvansa. Näin, kuinka tällä tavalla saatiin lyhyessä ajassa sadottain jäljennöksiä tuosta latomuksesta. Ymmärsin nyt, kuinka voidaan saada tuhansia arkkeja painetuksi, kun kerran yksi arkki on noilla metallikirjaimilla ladottu, ja kuinka samaa kirjaa voidaan helposti painaa monta tuhatta kappaletta. Mutta sanokaapas, setä, joko vanhassa Egyptissäkin tunnettiin kirjapaino."
"Ei toki", vastasi Antti-setä, "ei sitä tunnettu Egyptissä, eipä muinaisessa Kreikassa eikä Roomassakaan, vaikka näissä maissa oli hyvin rikas kirjallisuus. Kaikki kirjat siellä kirjoitettiin käsin. Ja niinpä tehtiin vielä kauan jälkeenpäinkin. Sillä kirjapaino keksittiin vasta noin neljäsataa viisikymmentä vuotta takaperin."
"Kertokaa, setä, jotakin sen keksimisestä!"
"Niinkuin jo mainitsin, kirjoitettiin kaikki kirjat sitä ennen käsin. Jos tahdottiin jostakin kirjasta useampia kappaleita, palkattiin suuri lukumäärä kirjureita, sekä lukija, jonka sanelemisen mukaan kirjurit kirjoittivat. Näin saatiin samaa kirjaa joku satamäärä kappaletta valmiiksi. Mutta mitä se riitti miljoonille ihmisille! Senpätähden kirjat vanhaan aikaan olivatkin hyvin harvinaisia ja kalliita. Ainoastaan rikkaat pystyivät niitä itselleen hankkimaan. Raamatusta esimerkiksi maksettiin noin 2,500 Suomen markkaa, Ymmärrettävää on, että näin ollen enemmistö ihmisistä oli suuressa tiedottomuudessa. Mutta kirjojen tarve tuli yhä suuremmaksi, ja mietittiin helpompia keinoja niiden monistelemiseen. Ikäänkuin ensimäisenä ituna kirjapainon keksintöön on pidettävä puunleikkaustaitoa. Keksittiin näet, että kuvia kävi helposti monisteleminen. Kuva ensin leikattiin laudalle sillä tavalla, että se tuli olemaan korkeammalla laudan muuta pintaa. Jos kuvat sitten siveltiin värillä ja paperi pantiin sen päälle, syntyi tähän vastaava kuva. Sillä tavalla väriä ja paperia uusimalla, saattoi valmistaa kuinka monta samallaista kuvaa tahansa. Pian johduttiin tästä leikkaamaan kirjoituksiakin puuhun ja niitä samalla tavalla monistelemaan. Mutta kovin suuritöinen oli isompien kirjain monisteleminen sillä tavalla, koska oli jokaista kirjan sivua varten leikattava eri lautansa. Ilmestyi viimein mies, joka nerollansa keksi vapautuksen tästä vaivaloisesta työstä ja kerrassaan aukasi tien kirjallisuuden levenemiselle ja siten samalla kaikelle henkiselle kehitykselle ihmiskunnassa. Se mies oli saksalainen Johan Gutenberg, kotoisin Mainz'in kaupungista.
"Kun kirjoituksen leikkaaminen puuhun vaati paljon aikaa ja vaivaa, heräsi näet Gutenbergissä ajatus laatia irtonaisia kirjaimia, joita saattoi latoa toistensa viereen sanoiksi, lauseiksi, sivuiksi ja siten kokonaiseksi kirjaksikin sekä, kirjan valmistuttua, purkaa ne jälleen irti toisia kirjoja varten. Tässä ajatuksessa juuri piili Gutenberg'in keksinnön ydin ja ponsi. Yritys onnistui, ja suuri keksintö oli siten tehty.
"Gutenberg'in irtonaiset kirjaimet elikirjasimetolivat ensin puusta tehtyjä. Niitä ladottiin rinnatusten; siten syntyi sivu ja useampia, mikäli tarve vaati; latomus kun kostutettiin musteella ja paperi painettiin sitä vasten, syntyi paperiin vastaava jäljennös. Kun latomus uudelleen kostutettiin ja siihen painettiin uusi paperi, syntyi siten taas uusi jäljennös, näin saattoi nyt valmistaa satoja ja tuhansiakin jäljennöksiä. Mutta monta vajanaisuutta oli tuossa keksinnössä vielä. Puusta oli näet työläs leikata kirjaimia niin paljo, kuin niitä pitempää latomusta varten tarvittiin, jota paitsi puukirjaimet tulivat karkeita ja pian kuluivat. Tämän hankaluuden poistamiseksi ryhtyi Gutenberg valamaan kirjaimia metallista. Se onnistui. Kirjasimet tulivat kestävämpiä sekä säännöllisiä ja siroja muodolleen. Myöskin laati hän painokoneen eli prässin, jonka avulla saattoi tasaisesti painaa paperin latomusta vastaan. Täten oli nyt kirjapainotaito keksitty."
"Siitä miehestä vasta rikas mahtoi tulla", sanoi Lauri.
"Niinpä luulisi. Mutta Gutenbergin kävi, niinkuin useampien, jotka ovat jotakin suurta ihmisten hyväksi tehneet. Hän sai osakseen puutetta, kateutta ja kiittämättömyyttä. Kun hänellä ei ollut itsellä varoja hankkia kirjapainoa, täytyi hänen lainata rahoja eräältä rikkaalta Fust nimiseltä porvarilta. Kun kirjapaino oli saatu valmiiksi ja siinä alettu painaa Pyhää Raamattua, vaati Fust äkisti rahansa takaisin. Gutenbergin täytyi nyt luovuttaa koko kirjapaino Fustille. Sittemmin perusti Gutenberg kyllä vielä uuden kirjapainon, mutta sekin täytyi varattomuuden takia luovuttaa toisiin käsiin. Köyhänä ja vastuksista väsyneenä kuoli Gutenberg v. 1468. Jälkimaailma on kyllä ymmärtänyt hänen keksintönsä suuruuden ja pystyttänyt hänelle muistopatsaan."
3.
"Milloinkas Suomeen saatiin ensimmäinen kirjapaino?" kysyi Lauri Antti sedältä seuraavan päivän kalastusretkellä.
"Se perustettiin Turkuun vuonna 1642. Mutta suomalaisia kirjoja painettiin jo sitä ennen Tukholmassa", vastasi setä.
"Kuka on ensimmäiset kirjat suomeksi kirjoittanut?"
"Sen miehen nimi oli Mikael Agrikola. Hän on suomalaisen kirjallisuuden isä."
"Mihin aikaan eli tämä mies?"
"Hän eli noin kolmesataa viisikymmentä vuotta takaperin eli siihen aikaan kuin katolinen oppi Suomesta poistettiin ja Lutherin uskonoppi tuli maahan."
"Mikä mies se Luther oli? Olen hänestä kyllä yhtä ja toista kuullut ja lukenut, mutta oikeata käsitystä minulla ei hänestä vielä ole."
"Hän oli oppinut, Jumalan hengen valaisema mies, joka Saksanmaalla nousi katoolisen kirkon suuria erehdyksiä vastustamaan. Hän väitti muun muassa, että Pyhä Raamattu on oleva meidän ainoa opettajamme uskon asioissa. Katolinen kirkko ei sallinut kansan edes lukeakaan Raamattua, mutta Luther käänsi sen saksan kielelle ja vaati, että kaiken kansan tuli itse oppia sitä lukemaan. Myöskin piti kansalle nyt saarnattaman sen omalla kielellä, eikä enää latinan kielellä, kuten katoolisissa kirkoissa tehdään."
"Mutta kertokaapa jotakin Mikael Agrikolasta!"
"Hän oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Kun hän oli hyvin lahjakas ja opinhaluinen, pääsi hän hyväin ihmisten avulla koulutielle. Olipa hän jonkun aikaa Saksanmaallakin tohtori Lutherin oppilaana. Palattuaan sieltä kotimaahansa, alkoi hän levittää Lutherin oppia maahamme sillä tavalla, että rupesi toimittamaan suomeksi hengellisiä kirjoja. Ensiksi toimitti hän aapisen, sitten katekismuksen ja rukouskirjan. Tärkein kaikista hänen kirjoistaan oli Uuden Testamentin käännös. Se ilmestyi painosta vuonna 1548. Sen jälkeen suomensi Agrikola vielä muitakin Raamatun osia. Koko Raamattua hän ei ehtinyt suomentaa, se saatiin noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1642. Näin laski Agrikola perustuksen meidän kirjallisuudellemme ja samalla Lutherin opille. Hänestä tuli senjälkeen Turun piispa, mutta tässä tärkeässä toimessa ehti hän olla ainoastaan kolme vuotta. Hän kuoli vuonna 1557."
"Vai sellainen se oli suomalaisen kirjallisuuden alku. Olikos suomenkieli silloin samanlaista kuin nytkin?"
"Jokseenkin samanlaista, mutta sitä ei kirjoitettu aivan samalla tavalla kuin nyt. Agrikolan täytyi itse harkita ja keksiä, miten suomenkieltä olisi kirjoitettava, sitä kun ei oltu sitä ennen kirjakielenä käytetty. Luonnollista oli, että tämä ensimmäinen yritys oli monessa suhteessa vaikea. Saat ehkä joskus lukea jonkun näytteen Agrikolan aikuisesta suomenkielestä. Kyllä sitä ymmärtää, mutta huomaa samalla, että sanojen oikeinkirjoitus on erilainen kuin nykyään."
"Olen lainakirjastossa nähnyt tavattoman paljon suomalaisia kirjoja. Onkohan siinä kaikki, mitä suomeksi on painettu?"
"Eipä suinkaan! Siellä lienee vaan pieni osa siitä, mitä meillä nykyään on suomalaista kirjallisuutta. Ei ole nykyisenä aikana meillä suomalaisilla enää luettavan puutetta. Kuka tahansa voi nyt hyvistä kirjoista tyydyttää tiedonhaluansa."
4.
Seuraavana päivänä sattui olemaan erittäin ihana kesäpäivä. Särkijärvi rantoineen, saarineen ja salmineen oli lumoavan kaunis. Kalamiesten mieli kävi tästä iloiseksi. Hiljalleen soudeltaissa puhkesi Lauri laulamaan. Hän lauloi: "Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen". Kun laulu oli päättynyt, lausui Antti-setä:
"Onhan sinulla hyvä ääni; mutta kaunis on itse laulukin. Tiedätkö kenen tekemä se laulu on?"
"Opettaja sanoi, että sen on tehnytSakari Topelius", vastasi Antti.
"Aivan oikein. Tunnetko mitään muuta, mitä Topelius on kirjoittanut?"
"Lukukirjassa on häneltä kaksi kaunista satua: 'Koivu ja tähti' ja 'Adalminan helmi'. Sitten on hän kirjoittanut 'Luonnonkirjan' ja 'Maamme-kirjan'."
"Kyllä niin. Mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin. Ensinnäkin suuren joukon kauniita satuja lapsille. Vielä on hän kirjoittanut paljon ihania runoja, sellaisia kuin tuo äsken laulamasi, sekä suuren joukon kertomuksia Suomen entisiltä ajoilta. Kun saat koulussa ensin lukea Suomen historiaa, sitten voit lukea Topeliuksen kertomuksiakin. Niiden nimenä on 'Välskärin kertomukset'. Mutta tiedätkö, mikä mies Topelius oikeastaan oli?"
"Sitä en tiedä."
"Hän oli opettajana Suomen yliopistossa. Mutta samalla kirjoitteli hän runoja, satuja ja kertomuksia. Ne ovat erittäin hyvää ja jaloa luettavaa Suomen lapsille ja nuorisolle. Senpä vuoksi tulee lasten myös tuntea tämä suuri suomalainen runoilija."
"Vieläkö Topelius elää?"
"Hän kuoli syvästi kunnioitettuna, rakastettuna ja kaivattuna vuonna 1898, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Hanki itsellesi lainakirjastosta Topeliuksen 'Lukemisia lapsille' ja lue niitä lupa-aikoina. Tulet huomaamaan, kuinka tämä mies todella oli Suomen lasten suuri ystävä ja opettaja."
"Sen tahdon tehdä ensi tilassa. Mutta olkaa, setä, hyvä ja selittäkää minulle, mitä kirjoja Kalevala ja Kanteletar ovat! Olen niistä kuullut paljon puhuttavan."
"Kalevala ja Kanteletar sisältävät Suomen kansan vanhoja runoja, siis semmoisia runoja, joita kansa itse on sepittänyt ja laulanut. Kalevalassa on kertovia runoja, mutta Kantelettaressa laulurunoja. Elias Lönnrot on ne kaikki kansan suusta koonnut ja sitten julkaissut."
"Mitenkä hän ne kokosi!"
"Hän matkusteli paljon kansan keskuudessa, varsinkin itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa; kansa lauloi hänelle ja hän kirjoitti laulut muistiin."
"Vieläkös se Lönnrot elää?"
"Lönnrot kuoli vuonna 1884, kahdeksankymmenen kahden vuoden ikäisenä, hänkin koko Suomen kansan kunnioittamana ja rakastamana. Hänestä kuin myös Kalevalasta ja Kantelettaresta saat kyllä koulussasi enemmän tietoja."
"Minä en ole koskaan täällä kuullut tuollaisia vanhoja runoja laulettavan. Olisi hauska tietää miten niitä laulettiin."
"Tavallisesti siten, että kaksi laulajaa istui vieretysten tai vastatusten, pitäen toisiaan kädestä, ja lauloi yhden säkeen kerrassaan, jonka toinen laulaja vielä yksinään uudisti. Usein myös säestettiin laulua kanteleella."
"Sepä mahtoi olla juhlallista. Onpa kerrassaan ikävää, ettei kansa täällä niitä osaa laulaa. Ja entäs se kanteleen soitto! Opettajallamme on kantele, ja olen kuullut hänen sillä joskus soittavan. Se on kovin kaunista se soitto, paljon kauniimpaa kuin Mäkelän Taavetin viulunsoitto taikka Arposen Villen hanurin renkutus."
"Kyllä se on kaunista. Enkä minä tässä suhteessa muuta soisi, kuin että hanurit katoaisivat kerrassaan ja niiden sijalle tulisi vanha kanteleemme joka taloon ja mökkiin. Ajattelen, kuinka esimerkiksi iltapuhteet täällä maakansan keskuudessa kuluisivat rattoisasti ja jalostavasti, jos joka perheessä olisi kantele ja joku, joka osaisi sitä soittaa. Takkavalkean iloisesti loimutessa tehtäisiin kaikenmoisia käsitöitä, mutta yksi joukosta aina ilahuttaisi muita laulullaan ja kanteleensoitollaan. Laulettaisiin ja soitettaisiin hyviä lauluja ja lopuksi joku virsi. Se olisi ihanaa iltapuhteiden viettoa. Kyllä raa'at puheet ja huonot laulunrenkutukset, jotka nyt rumentavat kansamme elämää, sitten vähitellen väistyisivät pois. Hankkikaapas te, koululaiset, jokainen itsellenne kantele! Ehkäpä pystyisitte sellaisen käsityönäkin koulussa tekemään. Ja oppikaa sitä soittamaan, se taito ei ole ylen vaikea."
Sammatti on paikkakunta pobjois-Uusmaalla. Siellä on paljo vuoria ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunista, mutta yksinäistä ja köyhää.
Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden tytön, keralla. Torppa oli köyhä; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat jumaliset ja ahkerat. Heistä oli turha nähdä nälkää, kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälin-työtä, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän talvi-aikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.
Torpan luona oli iso mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät. Eräänä päivänä näki torppari neljä poikaansa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika, Elias nimeltään, istui alempana oksalla selin runkoa vasten ja luki.
"No, Elias", sanoi isä, "etkö sinäkin tahdo kiivetä korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"
"Luen katkismusta", vastasi poika.
"Kaikkiapa saakin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella vuodella. Tulehan alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"
Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet; mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden vuoden iässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari", sanoi pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."
"Ei ole varaa", vastasi isä.
Mutta miten olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita ja toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli, mutta täytyipä sentään asian käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita ja muikkuja, ja niin täytyi pojan lopettaa koulunkäyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.
"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta hän oli tottelevainen, nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa taloissa, ompeli ja palttoi niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin komeroon lukemaan aikaisin aamulla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä vuoden aikana, mutta osataanpa lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa sen latvassa. Mutta kun hän yksinään käveli suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja. Tähdet taivaalla sanoivat: "täällä asuu Jumala!" Ja jokainen nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi: "tässä on isänmaa!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen sydämeensä, ett'ei hän koskaan voinut unhottaa niitä.
Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä käski häntä ompelutyöhön, alkoi hän itkeä. "Miksi itket?" kysyi isä. Poika oli vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluisemmin lukisi kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.
Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, ja miten hän neuvottelikaan naapurien kanssa, sai hän vähän apua, ja poika lähetettiin Turkuun. Hänet otettiin koetteeksi alimmalle luokalle, jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin.
Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!" virkkoi pastori; "pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi minun luokseni, niin opetan sinulle latinaa!"
Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illoin, jolloin jouti räätälin ammatiltaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella nousi hän tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että saattoi mennä Porvooseen lukiolaiseksi.
Hänestä tulikin nyt lukiolainen. Hän luki ja näki nälkää. Isä ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut monta virttä, ja osasi hän muitakin lauluja. Hyviä kylän ihmisiä liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Täten sai hän kokoon suuren määrän viljaa, joten hänen ei tarvinnut enää nälkää nähdä. Mutta hänen piti päästä ylioppilaaksikin, ja siihen hänellä ei ollut rahaa. Pitikö hänen nyt uudestaan vielä ruveta räätäliksi?
Elias sai kuulla Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin. Hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinalaisista lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, ja vähitellen tuli hän kelvolliseksi proviisoriksi. Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän Turun yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden iässä.
Nyt ansaitsi hän leipänsä johtamalla pienempien poikain lukemisia. Siinä sivussa täytyi hänen hoitaa omiakin lukujansa. Seitsemän vuoden kuluttua suoritti hän maisteritutkinnot. Silloin oli hänen tiensä maailmassa turvattu.
No sinä, joka luet tätä pikkukertomusta, tahdotko tietää, mikä tuli Sammatin pojasta, joka lukutiellään sai näin paljon kovaa kokea. Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin koskaan on Suomessa syntynyt. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija, professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija. Eikä siinä kyllä, sillä niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo ammoin unohtuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit muinaisajoilta. Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli maassamme niin köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä siinä olisi ollut tuttu ja rakas; tuskin oli mitään niin etäistä maanosaa, ett'ei hänen kuuluisa kansanlaulukokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin iäkkäänä kuoli, kokoontuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille osoittamaan hänen muistollensa kunnioitusta.