68. Kissa ketun palvelijana.

"Ei kavaluus kauas auta."

1. Kerran repo sai kissan palvelijakseen. Kodissaan sille työt määrättyään, niinkuin palvelijalle ainakin, lähtee repo tavalliselle matkallensa ja kohtaa kävellessään tuttavansa hukan. Tälle tekee hän hyvän päivän ja kysyy: "miten jaksat, kuomaseni?" "Meneehän tuo päivästä päivään, Mikko kulta, tosin olivat jo hampaani naulaan käydä, mutta sain toki viimeinkin hyvän härän tappaneeksi."

Sen kuultuansa antautui repo hukan seuraan, toivoen pääsevänsä hänen saaliistaan osalliseksi, ja alkoi hänen kanssaan pakinoida, sanoen: "et usko, kuoma, minkälaisen elävän minä äskettäin löysin; ei se ole suuren suuri, mutta on niin sievä ja ovela, että söisi sinutkin, jos sattuisit saapuville." "Vai niin; no pitäisipä minunkin se nähdä", sanoi hukka revolle. "Kyllähän sen nähdä saat", tuumaili repo, "mutta älä pahasti lähene sitä, muuten syöpi se sinut."

Hukka lähti nyt matkalle tätä ihmettä nähdäkseen ja kulki hiljaa hiipien revon asuntopaikalle. Sinne tultuansa rupesi hän pesän suusta kissaa katselemaan, mutta tämä kun hukan kuvan siinä näki, luuli sitä hiireksi ja töytäsi hukan kuonoon. Tämä, jonka turpaan kissan kynnet koskivat kipeästi, säikähti pahanpäiväisesti, luullen kissaa isoksikin eläväksi, ja pakeni metsään, minkä ennätti. Siellä selitti sitten revolle tapahtuman sanoen: "nyt siellä sun asunnollasi kävin, mutta en kuomaseni saanut koko elävää nähdä; kun vaan turpani pesän suuhun pistin, se niin kipakasti raapaisi sitä, että nytkin vielä vihamoipi." — "Johan sinua mennessäsi varoitin! Taisit tuhmasti lähestyä sitä, kun sinulle niin pahasti kävi", vastasi repo; "kiitä onneasi, ettei se sinua kiinni saanut ja peräti tappanut."

2. Käyvät hukka ja repo yksissä metsää sitten, niin yhtyy siellä heihin karhu, mistä lienee matkoiltaan tullut. Repo, joka entisten petoksiensa vuoksi pelkäsi häntä, aikoi ensi hämmästyksessään pakoon lähteä, mutta kävi tuosta kuitenkin kohta rohkeammaksi, kun hukka ja karhu rupesivat pakinoimaan keskenänsä. "Et usko", sanoi hukka karhulle, "minkälaisen elävän Mikko on kotiinsa saanut; ei se ole suuren suuri, mutta söisi se sinutkin, jos kynsiinsä saisi. Varsin nähdäkseni sitä kävin minä vast'ikään Mikon asunnolla, mutta en saanut kuin vilahdukselta vaan koko petoa nähdä, se kun oli niin vihainen, että oli silmät päästäni syödä."

Hukan kertomuksen kuultuaan halusi karhukin tätä näin ihmeellistä eläintä nähdä. Vanhan vihansa unhottaen alkoi hän repoa puhutella, sanoi: "etkö, Mikko, veisi minua sitä sinun vierastasi katsomaan?" — "En jouda nyt kanssasi lähtemään", vastasi repo, "minulla on täällä metsässä vähän asioimista; mutta lähde sinä, kuoma, yksinäsi, kulje minun asunnolleni, niin kyllä sen mun vieraani siellä näet. Karta kuitenkin, ett'et kovin rohkeasti sitä lähesty, muuten ehkä sen kynsissä henkesi heität."

Neuvon mukaan kulkee nyt karhu hiljaa ja varovasti revon asunnolle, jossa asettuu pesän suulle katsomaan; mutta kun kissa siitä vähän tirkistelijän turpaa näki, luuli siinä hiiren olevan ja tavoitti karhun kuonoa kynsiinsä. Tätä peljästyen läksi karhu pötkimään pakoon koko paikalta ja tuli toisten luo, sanoi: "no, sehän elävä lie. Se Mikon kodissa olija; kun vaan pesän suuta likenin, tulla töytti se päälleni, pitkä keihäs olalla." Karhu kissan häntää näet luuli keihääksi.

3. Kuultuansa, miten karhullekin oli käynyt, sanoi hukka: "pitäisi meidän se Mikon kodissa asuja eläin tarkemmin nähdä, mitä tuumaa pitäisimme?" "Kyllähän sen tarkoinkin nähdä saatte, kun tahtonette", vastasi repo. "Laatikaatte pidot ja kutsukaatte se vieraaksi, niin uskon minä sen tulevan." Tämä tuuma oli kaikista hyvä, ja hukka lupasi vasta tappamansa härän pitoruuaksi. Repo läksi kutsumaan kissaa pitoihin, sanoen lähtiessään: "minä kun vieraan seurassa kulen ja hänen kanssaan aterialle rupean, niin olkaa jossakin piilossa ja katselkaa sitä syrjästä, ettei se päällenne tulisi". — Revon neuvoa seuraten jäivät hukka ja karhu haaskan luo metsään; karhu kapusi kuuseen, hukka taas hongan murtoon peittäytyi.

Ei aikaakaan, niin tulikin repo kissan kanssa haaskalle. He rupesivat aterioimaan. Tätä ei kuitenkaan hukka nähnyt, kun ei piiloon mennessään muistanut asettua haaskaan päin. Repo keksi sen ja nykäsi vähän käpälällään kissaa, joka tästä rupesi murisemaan. Hukka kun niin oudon äänen kuuli, halusi nähdä itse eläintä, mutta kun sitä nähdäkseen kääntymään rupesi, niin hänen häntänsä risuissa vähän rusahteli. Kissa, joka hännän päätä hiireksi luuli, hyppäsi kesken syöntinsä sitä tavoittamaan, Sitäpä säikähti hukka kovasti ja juosta romahutti hongan murrosta pois. Kissa puolestaan säikähti hukkaa ja kiipesi siihen kuuseen, jossa karhu oli piilossa. Tämä, joka pelkäsi kissan tulevan päällensä, hyppäsi kuusesta alas ja taittoi kolme kylkiluutansa. Vaikka näin oli ruumiinsa rikkonut, ei kuitenkaan rohjennut haaskalle jäädä, vaan pakeni peloissaan koko paikalta, ja niin jäi härkä revon ja kissan syötäväksi.

1. Repo metsää kävellessään keksii eräässä kohden puun, jossa harakalla on pesä ja pojat. Mikko, mielevä mies, asettuu kohta puun alle siihen ja alkaa sitä joka puolella tarkkaan katsella. "Mitä katsot, Mikko?" kysyi puun latvasta harakka. — "Katsonpahan tätä puuta suksekseni," vastasi repo. Sitä säikähtäen rukoili harakka: "älä, veikkonen, tätä puuta ota, minulla tässä on pesäni ja pesässä pojat." — "No, yhden pojistasi kun antanet", virkkoi repo, "minä en pesäpuutasi ota, vaan käyn suksipuuta etsimässä muualta." Hädissään suostui harakka toisen vaatimukseen ja heitti puun latvasta yhden pojistaan revolle, joka siepaten saaliinsa läksi sukkelaan tiehensä.

Tästä ihastui harakka, luullen vallan viisaasti tehneensä, kun siten muut poikansa revolta säilytti; mutta toisena päivänä tuli repo jälleen ja asettui taas puun juurelle. "Mitäs siinä istut?" kysyi harakka. "Katson tätä puuta suksekseni", vastasi repo. "Älä, veikkonen, tätä ota", rukoili harakka, "johan me eilen sovimme siitä, ett'et tätä puuta kaataisi, vaan katsoisit suksipuuta muualta." "Taisihan se välipuheemme semmoinen olla", vastasi repo; "mutta katso, minä en niin sopivaa suksipuuta löydä koko metsästä, kuin tämä ompi. Täytynee minun siis tämä sinun pesäpuusi kumminkin kaataa, ell'et mulle pesästäsi vielä toista poikaa anna." Mikäs neuvoksi? Harakkarukan täytyi vielä toinenkin poikansa antaa revolle, joka hyvillään läksi matkaansa.

Suruissaan istuu nyt pesässään harakka, niin tulee varis hänen luoksensa vieraaksi ja kysyy, pesää katsellen: "mihin, ystäväiseni, kaksi poikaasi on kadonnut?" "Minä ne revolle annoin", vastasi harakka. "Repo, näet, kaksi päivää perätysten on minun pesäpuutani käynyt suksekseen katsomassa, niin sille täytyi kaksi poikaani antaa, ettei hän koko pesääni sortaisi." — "Ei sinun olisi pitänyt revolle mitään antaa, ei poikaa, ei muuta, eihän hänellä ole veistä, ei kirvestä, millä hän puun kaataisi", tuumasi varis. Tämän neuvon pani harakka mieleensä ja päätti toiste olla varovampi, jos repo vielä koettaisi viekastella.

2. Jo tuleekin toisena päivänä repo pesäpuun juurelle taas ja alkaa sitä suksekseen katsella, saadakseen sillä keinoin kolmannen pojan harakalta, mutta tämä on jo entisestäan viisastunut eikä enää repoa pelkää, vaan sanoo pilkaten: "saat repo reuhkana matkaasi mennä, ei sulla ole veistä, ei kirvestä, millä mun pesäpuuni kaataisit." "Ken sinua neuvoi?" kysyi repo kummastellen. "Varis vieraana kävi, se minua neuvoi." "Vai varis sinua opasti; no viisas hän on olevinansa, mutta maltahan, vielä minä hänenkin petän."

Sen sanottuansa läksikin Mikko, mielevä mies, harakan pesäpuulta matkaansa ja kulki aukealle kedolle, johon heittäytyi pitkällensä, ojentaen kielen suustansa pitkälle, oli muka olevinaan kuollut. Ei aikaakaan, niin varis lentomatkoillansa keksi revon tässä ja laskeusi hänen päällensä, luullen kedolla makaajata kuolleeksi. Rupesi jo kieltä kuoliaan suusta nokkimaan; mutta repo, joka tätä varsin odotteli, rämähti samassa eleille ja sieppasi variksen kiinni, sanoen: "nyt ei sinua variskulta viisautesi auta, etkä kynsistäni ennen pääse, kuin mun vatsani täyttelet". — "Älä, veli kulta, niin pahalla tapaa syö, syö hyväisesti", rukoili varis, "työnnä tuonne törmän alle, kuhun jää siipi, kuhun jalka kiviin, risuloihin, josta ihmisetkin näkevät, miten olet minua rangaissut."

Repo teki neuvon mukaan, mutta varis ei maata myöten mennytkään, vaan lemahti lentoon ja sanoi mennessään revolle: "oli sinulla neroa pyytääksesi, mutta ei ollut neroa saalistasi syödä!"

1. Haaviston Kyöstinkin piti saada isältään pyssy. Olihan hän jo iso poika, joka muka kyllä jo ymmärtäisi pyssyä käyttää. Olisi kerrassaan lystiä kulkea saloilla pyssy olalla, niinkuin muutkin metsämiehet, ja ampua jäniksiä, metsoja, teeriä ynnä muuta metsän riistaa. Kyöstin isä pani aluksi vastaan, mutta viimein hän taipui antamaan hänelle vanhan haulikon käytettäväksi. Ja nyt oli Kyösti vasta miestä mielestään. Hän jo edeltäpäin iloitsi siitä, kuinka hän nyt voisi hämmästyttää kotiväkeä metsästyskertomuksillaan.

Ensimmäisenä poutapäivänä lähti hän liikkeelle. Pyssy oli muhkeasti olalla, reppu riippui kainalossa. Ikävä vaan, ett'ei hänellä ollut metsästystorvea, niinkuin herrasmetsästäjillä.

Hän vaelsi ensin pitkin maantietä, mutta poikkesi sitten tiheään petäjämetsään. Käveli jolkutteli, joskus lauleli ja viheltelikin. Tämä oli tosiaankin somaa ja kerrassaan miesmäistä. Kunpa nyt vaan joku saalis osuisi hänen tiellensä! Petäjiköstä saapui hän niityn laidalle. Siellä kasvoi kaunista koivikkoa. Ja mikäs on tuo tuolla koivun latvassa? On teeri totta tosiaan. Kyöstin sydän alkoi pamppailla. Hiljaa, tuskin hengittää uskaltaen, hiipi hän nyt ampumamatkan päähän. Nostaa pyssyn, tähtää, laukaisee. Mutta mikä ihme! Kun ruudinsavu oli hälvennyt, näki Kyösti teeren yhä edelleen istua kököttävän koivun latvassa. Hän panee pyssyynsä uuden panoksen, tähtää uudelleen ja laukaisee. Mutta sama tulos taaskin! Teeri istuu edelleen koivun latvassa. Nyt Kyöstiä suututti. Hän otti kiven maasta ja aikoi näin käsivoimin hyökätä teeren kimppuun. Hän meni lähemmäksi ja ojensi jo kätensä heittoon, kun hän viimeinkin huomasi, että koivun latvassa oli vaan — teeren kuva. Ja hän muistaa, kuinka naapurin miehet talvella juuri näillä tienoilla olivat olleet teeriä ampumassa. He olivat jättäneet käyttämänsä kuvan koivun latvaan. Kyöstiä suututti ja hävetti, hän sylkäsikin nolon mielialansa osoitteeksi. Tästä tapauksesta ei hän aikonut kotona mitään kertoa, kaikki nauraisivat hänelle kuollakseen.

2. Asteli tuosta sankarimme taas eteenpäin niityn laitaa. Hänen hyvä mielialansa oli melkoisesti laimentunut. Ei tehnyt mieli enää laulaa ja vihellellä. Mutta koettaa tahtoi hän edelleen. Hän saapui jälleen petäjämetsään. Kuului pieni risahdus eräästä petäjästä. Kyösti silmäsi sinne. Pian keksi hän petäjän oksalla käpyä pureskelevan oravan. Ja se ei totta tosiaan ollut mikään kuva, vaan ihka elävä orava, sievä ja ketterä. Kyöstin huomattuaan se parilla hyppäyksellä livahti petäjän latvapuoleen. Mutta Kyösti näki sen sieltäkin. Entä jos ampuisin oravan! Mutta eihän oravan liha kelpaa syötäväksi. Eipä kyllä, mutta onhan oravan nahka kuitenkin kaupaksi käypä, saisihan sillä parikymmentä penniä. Mutta kukapa sen näin kesän aikaan ostaisi? Ja enhän minä osaa oravaa nylkeäkään. Ei maksa vaivaa oravaa ampua. Mutta jos en minä siitä itse mitään hyötyä saisikaan, voisinhan sen kuitenkin ampua ja lahjoittaa sen luurangon koulun luonnontieteellisiin kokoelmiin. Sepäs vasta oli mainio ajatus! Minä ampuan "tieteellisessä tarkoituksessa". Nämä sanat oli Kyösti jostakin sanomalehdestä lukenut, ja hän tunsi sydämensä paisuvan luonnontieteellisestä harrastuksesta. Ehkäpä opettaja lukuvuoden lopulla tai muussa sopivassa tilaisuudessa antaisi yleisönkin tietää, että koulun oppilas Kyösti Haavisto oli koulun kokoelmiin lahjoittanut oravan luurangon. Kyöstin pyssy kohosi oravaa kohden. Mutta vielä empi hän. Mitä pahaa on tuo viaton, sievä eläin sinulle tehnyt? Miksi tahdot turhanpäiten sen elämän katkaista? Pyssyn piippu vähän aleni. Mutta taas muisti Kyösti koulun luonnontieteelliset kokoelmat. Piippu jälleen nousi. Ampujan "käsi käski, toinen kielsi". Kyösti tuossa kahden vaiheilla ollessaan yhä kiihtyi. Käsi vapisi, sydän tykytti, ei hän pystynyt enää oikein selvästi ajattelemaankaan, mutta ampua hänen lopultakin piti. Ja hän ampui. Laukaus tärähti niin että metsä kaikui.

Huohottaen, kasvot kiihkosta punaisina rupesi Kyösti nyt tarkkaamaan, mikä vaikutus laukauksella oli ollut. Ei näkynyt maassa oravaa. Minne oli se joutunut? Vihdoin näki Kyösti, että se oli tarttunut erääseen petäjän oksaan. Ja hän huomasi, että se vielä eli. Se oli siis vaan haavoittunut. Tottumaton metsästäjä oli huonosti ampunut. Mitäs oli nyt tehtävä? Jättääkö orava tuonne ylös itseksensä kitumaan ja kuolemaan? Mutta sehän olisi julmaa. Tiesi kuinka monta päivää se vielä siellä saisi kitua. Ei, sitä ei Kyösti voinut tehdä, niin julma hän ei toki ollut. Hän rupesi nyt viskelemään sitä kivillä, saadakseen sen alas putoamaan. Se viimein onnistuikin. Tuossa makasi nyt tuo eläinraukka hänen edessään verissään, mutta elävänä. Ilkeä tunne täytti Kyöstin sydämen. Miksi oli hän ampunut turhanpäiten, miksi oli hän viattomalle eläimelle tuottanut tällaisen kärsimyksen? Ja Kyöstistä tuntui, kuin olisi hän sillä hetkellä tahtonut piiloutua pois Jumalan ja ihmisten kasvojen edestä häpeätään kätkeäkseen.

Mutta asia oli auttamattomissa. Kyöstin omatunto oli nyt herännyt. Hän ymmärsi, ett'ei hän voinut pahaa työtään lisätä vielä sillä, että jättäisi oravan kitumaan. Hänen täytyi tavalla tai toisella lopettaa se. Hui miten ilkeä tehtävä!

Kyösti palasi kotiansa. Ei hän kenellekään retkestään kertonut. Näytti hyvin umpimieliseltä ja nololta. Mutta pyssyn ja laukun hän pani seinälle, eikä hän niihin sen jälkeen enää koskenut. Hänen metsästys-intonsa oli mennyt. Kun hän täysikasvuisena miehenä sitten tästä ensimmäisestä ja viimeisestä metsästysretkestään kertoi, lisäsi hän: Ikävä tapaus se minulle oli, mutta paljon minä siitä opin. Siitä päivästä asti en ole voinut nähdä luontokappaleita rääkättävän.

1. Tällä linnulla, joka on niin yleiseen tunnettu ja jota keväällä kesän ennustajana niin hartaasti odotellaan, on hyvin omituiset elintavat.

Käki oleskelee melkein koko Europassa sekä Aasiassa ja pohjois-Afrikassa. Suomeen saapuu se Toukokuun alkupuolella, mutta muuttaa jo Elokuun lopulla ja Syyskuun alussa takaisin etelään, Välimeren tienoille.

Käki vaihtaa pari kertaa väriänsä. Poikaset eivät ole vanhempien käkien näköisiä eivätkä aina toistensakaan näköisiä. Kaksivuotiset naaraskäet ovat milloin punasenruskeita, milloin harmaita. Vanhempana on käellä yläpuoli ruumista sinisenharmaa ja alapuoli valkea tummilla poikkijuovilla. Sen pituus on noin 14£ tuumaa.

Värinsä, ruumiinrakennuksensa ja lentonsa puolesta on käki hyvin haukan näköinen, josta syystä kaiketikin kansan kesken on noussut se väärä luulo, että käki täysikasvuisena muuttuisi haukaksi.

Käki lentää nopeasti, mutta kävelee vaivaloisesti, jonka vuoksi se vaan hätätilassa laskeutuukin maahan. Se on levoton, hätäinen ja arka lintu. Toisten lintujen, vieläpä toisten käkienkin seuraa se karttaa, ja varsinkin pikkulinnut sitä hyvin vihaavat. Ainoastaan oman naaraansa kanssa elää se sovinnossa, ja sille se kesällä antaa sointuvan ja miellyttävän kukuntansa kuulua. Tämä kaunis kukunta onkin tehnyt käen niin suosituksi linnuksi.

Käki elää perhosen ja muitten hyönteisten toukista, ja koska sillä on hyvä ruokahalu, syö se sellaisia suuret määrät.

2. Yksi tämän linnun merkillisimmistä ominaisuuksista on se, että naaras itse ei haudo muniansa eikä pidä huolta poikasistansa. Se näet salavihkaa laskee munansa jonkun toisen linnun valmiiseen pesään ja jättää ne vieraan haudottaviksi. Kivitaskujen, västäräkkien, leivosten ynnä muiden hyönteisistä elävien pikkulintujen niskoille laskee se siten muniensa ja poikaistensa hoidon. Kun naaraskäki on keksinyt sellaisen linnun pesän, hiipii se sinne pesän omistajan poissa ollessa ja laskee munansa pesään, usein vielä työntäen ulos ne munat, mitkä siellä entuudestaan olivat. Käki munii vuosittain 4 tai 5 munaa, ja joka munalle etsii se uuden pesän, joka tavallisesti kuuluu jollekin toiselle lintulajille kuin edellinen pesä. Munimis-aika kestää Touko- ja Kesäkuun, vieläpä osan Heinäkuutakin. Munat ovat hyvin erilaisia värilleen: sinisen vihreitä, valkeanharmaita, valkeankeltaisia, ruskeita, harmailla ja ruskeilla pilkuilla ja viivoilla kirjavoituja. Käen omaan suuruuteen verraten on sen muna hyvin pieni, tavallisesti vaan sen kokoinen, kuin senkin linnun muna, jonka pesää se hyväksensä käyttää. Toisinaan laskee se munansa pesään, jolla on niin ahdas aukko, että se ei itse pääse sinne sisälle. Sillä on kuitenkin keinonsa: se munii maahan, ottaa munan nokkaansa ja heittää sen sitte pesään, jolloin usein tapahtuu, että sekä käenmuna että pesässä ennen löytyvät munat särkyvät.

3. Pikkulintu, joka tällä tavalla on saanut käenmunan pesäänsä, suuttuu siitä toisinaan ja heittää munan ulos; mutta tavallisesti rupee se sitä kuitenkin omien muniensa ohessa hautomaan. Munasta päässyt käenpoika on hyvin pieni ja tavattoman ruma; sillä on suuret silmät ja leveä suu, joten se on enemmän sammakon kuin linnun näköinen, mutta sillä on kova ruokahalu ja se kasvaa pian. Muutaman päivän päästä ryöstää se kaiken ravinnon kasvinkumppaneiltaan ja työntää ne viimein ulos pesästä. Avuttomina ollen ne silloin tavallisesti kuolevat. Emälintu tuollaisissa tapauksissa esiytyy niinkuin usein äidit ihmistenkin kesken: se lapsi, joka sille enimmän surua tuottaa, on sille kaikista rakkain. Niinpä antaa se omien poikastensa kuolla ja koettaa viimeisetkin voimansa panna liikkeelle jaksaaksensa hankkia elatusta ahnaalle kasvatillensa, jolla on alituinen nälkä. Eräs tiedemies näki kerran myöhään syksyllä, miten yksinäinen västäräkki hyvin kiireissään kokosi hyönteisiä sekä sitten lensi onttoon tammeen ruokkiakseen siellä olevaa täysikasvuista käenpoikaa. Tämä oli näet yhä edelleen puun sisässä olevassa pesässä, josta se ei mahtunut ulos lentämään. Vasta sitten, kun aukko kirveen avulla suurennettiin, pääsi se vankeudestaan. Tämän kasvattinsa vuoksi oli tuo pieni västäräkki raukka laiminlyönyt ajoissa muuttaa lämpimiin maihin, ja piankin olisi sille kylmyyden ja nälän kautta tuho tullut.

Käenpojan ääni on: tsis, tsis, tsis ja tsis, sis, sis. Nälissään ollessaan se varsin myötäänsä sillä tavalla ääntää, ja siitä on helppo huomata sen olopaikka.

Käenpoika ei siis ole mikään miellyttävä olento. Mutta onpa tahdottu tehdä se vielä ilkeämmäksi, kun on syyttä parjattu sen olevan niin ahnaan, että se lopulla, täysikasvuiseksi tultuaan, muka söisi omat elatusvanhempansa.

"Käki tuo suven sanoman, pääsky päivän lämpeämän."

Oi lausu lintu pieno,sa peippo pihlajan,kuink' aina voit sa laulaa,iloita ainian?Sun laulus aamust' iltaanma kuulen kultaisen,ja ain' on kirkas äänesja rikas riemu sen.Niin elantos on niukka,niin ahdas asuntos,mut majas maireuttavain soi sun laulelos.Et kylvä etkä niitä,et korjaa latohon,vaan huoli huomisestase sulle outo on.Kuin moni maailmassasai kultaa, kunniaaja loistolinnoiss' asuu,maat, vallat omistaa,mut huoleen hänet huomenja kyyneliin se koivain nostaa, jolle juurisun ylistykses soi!Miks ylös nurkusilmänniin kylmän vain hän luo?Hän mitä vaatii, kaikkikun Luoja lahjaks suo?Edessä jalkojensakun kaikk' on riemut maan,miks' alempaansa tallaaja lisää huokaa vaan?Ei, laula, lintu pieno,vaan onnest' ainiaan,en valitusta virteessekoita konsanaan.Tee aina kesän tullenpihaani pesäses,opeta aamuin, illoinilohos, onnehes.

Oi lausu lintu pieno,sa peippo pihlajan,kuink' aina voit sa laulaa,iloita ainian?Sun laulus aamust' iltaanma kuulen kultaisen,ja ain' on kirkas äänesja rikas riemu sen.

Niin elantos on niukka,niin ahdas asuntos,mut majas maireuttavain soi sun laulelos.Et kylvä etkä niitä,et korjaa latohon,vaan huoli huomisestase sulle outo on.

Kuin moni maailmassasai kultaa, kunniaaja loistolinnoiss' asuu,maat, vallat omistaa,mut huoleen hänet huomenja kyyneliin se koivain nostaa, jolle juurisun ylistykses soi!

Miks ylös nurkusilmänniin kylmän vain hän luo?Hän mitä vaatii, kaikkikun Luoja lahjaks suo?Edessä jalkojensakun kaikk' on riemut maan,miks' alempaansa tallaaja lisää huokaa vaan?

Ei, laula, lintu pieno,vaan onnest' ainiaan,en valitusta virteessekoita konsanaan.Tee aina kesän tullenpihaani pesäses,opeta aamuin, illoinilohos, onnehes.

Honkain keskellä mökkini seisooSuomeni soreassa salossa;honkain väliltä siintävä selkävilkkuvi koittehen valossa.Hoi la la la la laa,Hoi la la la la laa!kaikuu mun suloinen Suomeni maa!Kaukana korvessa käkönen kukkuu,sulhonsa suloutta ylistää;paimenten soitanto laitumen tieltäääntänsä korviini vilistää.Hoi la la la la laa,Hoi la la la la laa!kaikuu mun suloinen Suomeni maa!Omanpa henkeni kieltä ne puhuuhonkain humina ja luonto muu;itse en sydäntäin hillitä taida,riemusta soikohon raikas suu.Hoi la la la la laa,Hoi la la la la laa!kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

Honkain keskellä mökkini seisooSuomeni soreassa salossa;honkain väliltä siintävä selkävilkkuvi koittehen valossa.Hoi la la la la laa,Hoi la la la la laa!kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Kaukana korvessa käkönen kukkuu,sulhonsa suloutta ylistää;paimenten soitanto laitumen tieltäääntänsä korviini vilistää.Hoi la la la la laa,Hoi la la la la laa!kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Omanpa henkeni kieltä ne puhuuhonkain humina ja luonto muu;itse en sydäntäin hillitä taida,riemusta soikohon raikas suu.Hoi la la la la laa,Hoi la la la la laa!kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

Jos ruikutella voisinma kielin sataisintai kiurusena oisinkohoova pilvihin, —niin aina kiitteleisinsuloista Suomea,ja Jumalalle veisinma huokauksensa.Hän silmät ehkä loisimyös meihin raukkoihinja päivän paistaa soisisaloihin synkkihin.Ei ääni mulle suotuoo satakielisen;heikoksi siipi luotu,ei kanna taivaasen.Vaan laulustani kuitenen huoli vai'eta,kun ääni lintuin muittenei kuulu talvella.Paremmat laulu-äänetkeväällä ehtinee,niin kuunnellessaan noitajo varpu vaikenee!

Jos ruikutella voisinma kielin sataisintai kiurusena oisinkohoova pilvihin, —

niin aina kiitteleisinsuloista Suomea,ja Jumalalle veisinma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisimyös meihin raukkoihinja päivän paistaa soisisaloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotuoo satakielisen;heikoksi siipi luotu,ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuitenen huoli vai'eta,kun ääni lintuin muittenei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänetkeväällä ehtinee,niin kuunnellessaan noitajo varpu vaikenee!

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,— miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,kun suven-aikainen työn' turha se ollut tok' ei;aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni [jyvähinkaloni] paisuu,karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu [rasva].Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,[Elon uuden siemen, jonka kylvin maan poveen, ei huku siellä.]mut suvi uus' kuni [kun] kirkastaa taas maita, se nouseeuutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,[kinostaa, tekee lumen näköiseksi],hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.Nuorra [nuorena] ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,vaan valo uus' kun kirkastaapi jo uusia maita,uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,— miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,kun suven-aikainen työn' turha se ollut tok' ei;aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni [jyvähinkaloni] paisuu,karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu [rasva].

Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,[Elon uuden siemen, jonka kylvin maan poveen, ei huku siellä.]mut suvi uus' kuni [kun] kirkastaa taas maita, se nouseeuutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,[kinostaa, tekee lumen näköiseksi],hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.Nuorra [nuorena] ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,vaan valo uus' kun kirkastaapi jo uusia maita,uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

Usein kuulee valitettavan talvien pituutta ja kolkkoutta täällä pohjoismaissa. Väitetäänpä vielä, että meillä muka olisi yhdeksän kuukautta talvea eikä kolmeen kuukauteen mitään kesää. Sietääpä lähemmin tarkastaa, ovatko nuo valitukset ja puheet oikeutettuja, vai liioiteltuja.

Varsinaisia kesäkuukausia ovat tosin ainoastaan kesä-, heinä- ja elokuu. Mutta useimmiten on jo toukokuukin niin lämmin ja ihana, että sen saapi kesäajaksi lukea. Jos sitten, kuten usein on laita, vielä syyskuussa kestää kauniita ja lämpimiä ilmoja, niin pelastamme Pohjolalle kesää noin viisi kuukautta. Ja jäljellä olevat seitsemän kuukautta eivät nekään ole pelkkää talvea. Maalis- ja huhtikuu ovat näet kevätkuukausia, jolloin talven valta heltii, lumet ja jäät sulavat. Kun kirkkaalla kevät-ilmalla päivä paistaa heleästi ja leivonen livertelee ylhäällä ilmassa, tuntuu sydämessä niin suloiselta, kuin olisi jo kesä käsissä. Ikävin vuoden-aika on epäilemättä pimeä-öinen ja kolkko syksy, jota tavallisesti kestää loka- ja marraskuun ajan. Ja sitten alkaa tuo monen niin kammoksuma talvi. Mitäpä siinä oikeastaan on vikaa ja moittimista?

Ei se ole niin pitkän pitkä, ett'ei sitä kestää voisi. Joulu-, tammi- ja helmikuuhan vaan ovat varsinaisia talvikuukausia. Monesti toivoisi maamies sen pitemmäksikin, päästäksensä syksyn ja kevään epätasaisista ilmoista ja huonosta kelistä. — Eikä talvi ole niin kylmäkään, ett'ei sitä kärsiä voisi. Hyvät ja lämpimät vaatteet tosin tarvitaan, jos ulkoilmassa on liikuttava, mutta näin varustettuna eipä mitään hätää olekaan. Ja kun pakkaseen kerran tottuu, ei se niin ankaralta tunnukaan. Jos olisi valittavanamme Afrikan kuumuus tai Pohjolan talvi, ennen toki pitäisimme raikkaan, pirteätä mieltä herättävän talvemme. — Mutta hirmuiset ovat talven tuiskut ja pyryt, sanotaan. Totta on, että näiden aikana ei ulkoilmassa ole hauska liikkua, mutta muistettava on, että tuiskuja on verraten paljon vähemmän, kuin kirkkaita ja tyyniä ilmoja. Pysymme siis tuisku-ilmoilla lämpimässä huoneessamme, istuen hauskan uunivalkean ääressä ja toimitellen kotiaskareitamme. — Väärin on myös sanoa talvea kolkoksi. Puhdas, valkea lumi silloin kattaa maat ja vedet; ja kirkkaina päivinä hohtavat lumikiteet kuin timantit hangen pinnalla. Eikä kaikki ole silloin kuollutta luonnossa. Havumetsät pysyvät talvellakin vehreinä; kun silmä väsyy valkeiden lumikenttien katselemiseen, tarjoavat nuo metsät silloin miellyttävän vaihdoksen näköalassa. Entäs talven ihanat tähti- ja kuutamoyöt! Olet varmaankin ollut joskus matkalla tuollaisena yönä. Hiljaisuus vallitsee luonnossa, et kuule muuta kuin aisakellon yksitoikkoista kilahtelemista ja reenjalaksen narinaa. Tähän pian väsyisit, mutta kun nostat silmäsi tähtikirkkaaseen, kuun valaisemaan avaruuteen, on siellä näky niin mahtavan kaunis, että väsymys kylläkin pakenee. Ja pian kiitävät ajatuksesi kauas avaruuden maailmoihin, taakse loistavien tähtitarhain. Kaunis ja juhlallinen on silloin Pohjolan talvi. — Ei ole tarvis puhuakaan talven huvituksista, ne me nuoret kyllä tunnemme. Tiedämme myös, minkä edun talvi tarjoaa kaikelle liikkeelle, kun pääsee jäitä ja muita oikoteitä myöten kulkemaan keveämmin ja nopeammin, kuin kesällä, sekä liikkumaan kuormilla metsissä ja muilla paikoilla, minne kesällä ei ole yrittämistäkään. — Pian kuluvat nuo varsinaiset kylmät talvikuukaudet. Joululta alkavat päivät pian pidetä, pian tulee "Kyntteli", josta muutamat jo kevättä lukevat, ja kun maaliskuun loppupuolille päästään, ollaan jo armaisen kevään kynnyksellä.

Mikäpä siis vikana meidän talvallamme! Ilman sitä piankin kesään kyllästyisimme. Kun hyvä Luoja on suonut meille näinkin paljon hyvää talven mukana, olkaamme tyytyväiset ja kiitolliset, vaikka talvi joskus ankaraltakin tuntuu. Onhan lämpimillä kesämailla taas omat haittansa, joista me raittiin Pohjolan asukkaat emme mitään tiedä.

"Ei mene kesä vesittä, eikä talvi pakkasitta."

Lumia lentääristin ja rastin,leikkiä lyöden jataistellen;vaan väsyneinävaipuvat viimeinetsien rauhaapovehen maan.Mutta kun päiväkeväinen kutsuu,pilviks ilmahanhaihtuvat taas.Ihmiset myöskin,maailman lapset,raatavat, lempivät,taistelevat;vaan väsyneinähorjuvat hautaantöistähän, teistäänlepäjämään.Kerran kun kutsuviJumalan ääni,henkinä nousevattaivahasen.

Lumia lentääristin ja rastin,leikkiä lyöden jataistellen;vaan väsyneinävaipuvat viimeinetsien rauhaapovehen maan.Mutta kun päiväkeväinen kutsuu,pilviks ilmahanhaihtuvat taas.

Ihmiset myöskin,maailman lapset,raatavat, lempivät,taistelevat;vaan väsyneinähorjuvat hautaantöistähän, teistäänlepäjämään.Kerran kun kutsuviJumalan ääni,henkinä nousevattaivahasen.

Hiljaa, hiljaa! Ilta on.Taivas tummeneepi.Luonto tyyntyy lepohon,maa jo himmeneepi.Haukottava hämäryyspirtin pienen täyttää.Pärekin jo pihdissäänpienemmästi näyttää.Tuutusessa tummemminkeinuu leino lapsi —alkaa armas äitikintulla tummemmaksi.Sitte saapuu unonen,päreen sammuttaapi,pitkin pirtin penkkejähiljaa hamuaapi —Istuvaiset nujertaavitkon [vähitellen] vuotehelle,pitkälleen jo äidinkinkaataa kätkyelle.Yö jo on ja hämynenpirtti unelmoipi.Sirkka uunin korvassatyytyväisnä soipi — —

Hiljaa, hiljaa! Ilta on.Taivas tummeneepi.Luonto tyyntyy lepohon,maa jo himmeneepi.

Haukottava hämäryyspirtin pienen täyttää.Pärekin jo pihdissäänpienemmästi näyttää.

Tuutusessa tummemminkeinuu leino lapsi —alkaa armas äitikintulla tummemmaksi.

Sitte saapuu unonen,päreen sammuttaapi,pitkin pirtin penkkejähiljaa hamuaapi —

Istuvaiset nujertaavitkon [vähitellen] vuotehelle,pitkälleen jo äidinkinkaataa kätkyelle.

Yö jo on ja hämynenpirtti unelmoipi.Sirkka uunin korvassatyytyväisnä soipi — —

Maa oli paljastunut lumesta, ja jäät tekivät lähtöänsä. Siellä täällä näkyi jo vihanta ruoho nousevan maasta, ja puiden lehdet olivat "hiirenkorvalla". Sattui olemaan oikein ihana Toukokuun päivä. Iloinen lapsilauma vaelsi maantietä pitkin. Tänään oli näet koululla lupapäivä, ja opettajansa johdolla kulkivat lapset nyt muutaman virstan päässä olevaan Tuomisalon metsikköön vapauttansa viettämään. Oli määrä siellä varsinkin kukkia poimia.

Maantien varrella oli taloja ja peltoja. Kyntömiehet ja hevoset olivat ahkerassa puuhassa; kaurankylvö tapahtui näet parhaillaan. Hikisinä kulkivat sekä kyntäjät että hevoset auran ääressä, mutta maamies unhotti väsymyksen ajatellessaan, että hyvä Jumala hänen kylvönsä siunaisi ja antaisi sen tehdä hedelmän ajallansa. Ruisvainiot vehreydessään olivat ihanat nähdä. Kauan lumen alla maattuansa näyttivät oraat nyt sitä suuremmalla innolla pyrkivän nousemaan. Koko maisema näytti hymyilevän kevään kirkkaassa auringonpaisteessa. Ylhäältä sinertävästä avaruudesta kuului kiurun suloinen kevätviserrys. Luonto vietti onnellista lapsuutensa aikaa. Ja lapsuuden onni ja ilo loisti nuorten koululastenkin kasvoilla.

Lähestyttiin jo matkan päämäärää, Tuomisaloa. Siinä kasvoi sekä lehti- että havupuita. Sen päivänpuoleisella kupeella oli sievä nurmi. Ruoho ei vielä ollut sanottavasti noussut, mutta sen sijaan kasvoi siinä jotakin muuta, mikä oli omiansa elähyttämään lasten mielet. Se oli näet koristettu monilukuisilla valkovuokoilla. Oletko nähnyt näitä keväimen ihania lapsia? Taivaan puhtaus ja viattomuus asuu vuokon lumivalkeassa kukassa; sen lehdillä on kevään ensimmäinen heleä vehreys; sen tuoksu on vieno ja raikas, kuin olisi se henkäys tuon keväällä uudistuvan ja kirkastuvan luonnon povesta. Mieli täyttyy selittämättömällä armaudella sitä katsellessa.

Mutta syvemmällä metsän sisässä kukkii vielä valkovuokon sisar, tuo vähän aikaisempi sinivuokko. Jo silloin kun leivon laulu alkaa kuulua taivaalta, aukaisee sinivuokko kukkansa. Keväisen päivän paisteesta ja taivaan sinestä kaiketikin sen kukka saapi tuon ihmeen ihanan sinivärinsä, joka on kuin ensimmäinen toivon ja elämän hohde talven kylmyyden ja kolkkouden jälkeen.

Valko- ja sinivuokoista sommittelivat lapset nyt herttaisen kauniita kukkavihkoja. Opettaja huomautti heille, että heillä noissa vihoissaan oli viattomuuden ja toivon värit. "Nehän oroat oikeat lasten värit", sanoi hän. "Niin — ja niistä väreistä me Suomessa pidämme", sanoi yksi pojista.

Vielä muutamia muitakin kevätkukkia oli nähtävissä. Kaino orvokki esimerkiksi oli jo aukaissut vaaleansiniset terälehtensä; voikukka ja rentukka näyttelivät heleän keltaisia kukkiansa. Tämän ihanuuden lisäksi levisi aukenevista puiden lehdistä raitis tuoksu, suloinen hengittää, kuin olisi ikuisen nuoruuden henkäys siinä asunut. Ja koko metsikkö kajahteli pesivien laululintujen viserryksistä. Rastaat, peipot ja sirkut pitivät oikein kilpalaulajaisia. Laulu ei tosin tahdin mukaan käynyt, mutta se oli niin heleätä, riemullista ja sydämellistä, että sitä kannatti kuunnella; suruisimmankin sydän olisi siitä jälleen virkistynyt. Ja väliaikoina kuului tuon tuostakin käen sointuisata kukuntaa, josta luonnonihanuudelle herkät esi-isämme ovat laulaneet:

Kun käki kukahtelevi,niin syän sykähtelevi,itku silmähän tulevi,ve'et poskille valuvi.

Kyllä oli siis lapsille tänä Toukokuun päivänä ihanuutta ja hauskuutta tarjona. Keveillä sydämillä ja nauttien tästä Luojan lahjoittamasta kauneudesta, jolle ei vertoja löydy, viettivät he päivänsä Tuomisalon metsikössä luonnon helmassa, leikkien, lauleskellen ja kukkia poimien.

"Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta,viikkokausi kivenviasta, yksi päivä pääskysestä,västäräkistä ei vähääkään."

1. Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin; luulen, ett'ei kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät sallineet, että nukuimme kauan aamusella, ja kotona oli vanha kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme vuoteelta; kyllä tuo alussa tuntui raskaalta, mutta lopuksi ymmärsimme, että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat "aamuhetki kullan kallis". Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan illalla.

Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin oksat ja latva ja sidottaisiin paaluun; vaan näetsen, siitä minä en huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajatteleppas, jos olisin puu, niin lapset eivät tulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia ripotellaksensa tuvan lattialle pyhäaamuna.

"Se onkin ainoa, mihin kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli kuusi.

"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan savustusaineeksi sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi poikien jousipyssyyn, ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä tehdään siirappia ja sitten..."

"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta, kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kaunein täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukkii näet, hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee olla kaunein", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista kukista suloisin tuoksu.

Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan kaunein", ajatteli hän salaa itsekseen.

"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti vilpoisen, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli, jotka olivat täynnä vuokkoja ja valokin kukkia.

"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua? Enkö ole mahtavan näköinen?" Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi muita.

Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen teistä luulee olevansa kaikista kaunein. Kysykäämme siksi peipposelta, joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen."

Tuumasta toimeen; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

2. Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienoisessa mökissä metsän rinteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena, ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että kasvamme sinun viisaudessasi ja todistamme sinun voimastasi ja ylistämme sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään kuiskaukseen, ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän tuossa viserti koivun latvassa:

"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on kauttaaltaan kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte, mikä on kauneinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin rakastettavan hyvää ja viattoman suloista, kuin nämä kaksi lasta, jotka kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ellei ole nöyrää sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle. Lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"

Jo kinos sulaa, katoaaPois noron ouruvesiin,Ja roudatonna taasen maaKäy hangen alta esiin,Jo päivän silmä keväinenTaas paistaa meille myhäillen —Jo kevät tullut on!Jo riutuu ulapalla jääJa laineen kahle irkoo,Taas tantereella nukkapääJo kohta nurmi virkoo,Ja koivun urvut aukeaaJa vihannaksi lehto saa —Jo kevät tullut on!Taas taivaan alla kiurusenSoi ääni korkealla,Ja tuttavamme käkönenTaas kukkuu kankahalla,Ei malta pieni perhokaanNyt uinailuaan jatkamaan —Jo kevät tullut on!Siis mielen routa, murhe pois!Sen kevään lämmin voittaa —Ken kaihon orja olla vois,Kun riemun aika koittaa?Siis kevään laulu raikas vaanNyt kaikkialla kaikukaan!Jo kevät tullut on!

Jo kinos sulaa, katoaaPois noron ouruvesiin,Ja roudatonna taasen maaKäy hangen alta esiin,Jo päivän silmä keväinenTaas paistaa meille myhäillen —Jo kevät tullut on!

Jo riutuu ulapalla jääJa laineen kahle irkoo,Taas tantereella nukkapääJo kohta nurmi virkoo,Ja koivun urvut aukeaaJa vihannaksi lehto saa —Jo kevät tullut on!

Taas taivaan alla kiurusenSoi ääni korkealla,Ja tuttavamme käkönenTaas kukkuu kankahalla,Ei malta pieni perhokaanNyt uinailuaan jatkamaan —Jo kevät tullut on!

Siis mielen routa, murhe pois!Sen kevään lämmin voittaa —Ken kaihon orja olla vois,Kun riemun aika koittaa?Siis kevään laulu raikas vaanNyt kaikkialla kaikukaan!Jo kevät tullut on!

1. Touon aika lähenee,Kylmät hallat vähenee,Päivä kirkkahastiPaistaa, ihanastiKorkealta,TaivahaltaSiintävältä, loistavalta.Virta vilpas vieriää,Järven laine kieriääHiljallehen rantaan,Pois katoopi santaan.Koivut, haavatLehden saamat,Tuomet, raidat kukoistavat.Pensaat ja puut,Niityt ja haat,Laaksot ja muutRuohoiset maatKaunistuvat ihaniksi.Saaret, mantereet,Luodot, tantereetMuuttui taas jo tuttaviksi.Kukkula ja suo,Kaikki tyyni tuoHauskuutensa tullessaan.2. Pienet linnut visertää,Pyyt ne puissa viheltää,Teeret kuhertavat.Kumppaninsa saavatPikkusetkinLintusetkin,Itse pienet perhosetkin.Sorsat ruo'istohon ui,Kyttä maahan kumartui,Rastas laulaa puussa,Äijä lahden suussaRuuhessansaVerkostansaPäästeleepi saalistansa.Tuohen ja muunAstian tuoYmpäri puunLapset ja juoMahlajaansa naureskellen.Sitten lähdetäänLeikittelemäänLuikaten ja lauleskellen!Kiekot kieppumaan,Pallot paukkumaan,Mailallansa kukin lyö.3. Paimentorvi paikoin soi,Äijä laitumelta toiTouko-pellollensaPari-hevosensa.Lapset kanssaLampaissansaSoittelevat huilujansa.Nuori kansa tuomistoon,Maahan istui ruohistoon;Naiset kukkasistaKaiken-muotoisistaVääntää vaulat,Suuret paulatKaunistamaan päät ja kaulat.Niin kevät tuoRiemuja maan,Uudeksi luoLuonnon ja maanHauskuudeksi sydämelle.Laihot toukokuun,Kasvut maan ja puunMuistuttavat ihmiselleUutta elantoo,Uutta olentoo,Uutta eloo elämään.

2. Pienet linnut visertää,Pyyt ne puissa viheltää,Teeret kuhertavat.Kumppaninsa saavatPikkusetkinLintusetkin,Itse pienet perhosetkin.Sorsat ruo'istohon ui,Kyttä maahan kumartui,Rastas laulaa puussa,Äijä lahden suussaRuuhessansaVerkostansaPäästeleepi saalistansa.Tuohen ja muunAstian tuoYmpäri puunLapset ja juoMahlajaansa naureskellen.Sitten lähdetäänLeikittelemäänLuikaten ja lauleskellen!Kiekot kieppumaan,Pallot paukkumaan,Mailallansa kukin lyö.

3. Paimentorvi paikoin soi,Äijä laitumelta toiTouko-pellollensaPari-hevosensa.Lapset kanssaLampaissansaSoittelevat huilujansa.Nuori kansa tuomistoon,Maahan istui ruohistoon;Naiset kukkasistaKaiken-muotoisistaVääntää vaulat,Suuret paulatKaunistamaan päät ja kaulat.Niin kevät tuoRiemuja maan,Uudeksi luoLuonnon ja maanHauskuudeksi sydämelle.Laihot toukokuun,Kasvut maan ja puunMuistuttavat ihmiselleUutta elantoo,Uutta olentoo,Uutta eloo elämään.

Back to Index Next