Kysytte miks' elokaunikkiKasvoi pellon leipäviljahan,Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? —Taivassinellään se muistuttaa,Että on maan päällä muutakin —Taivahista, pyhää, ihanaa —Paljon muutakin kuin leipä vaan.
Kysytte miks' elokaunikkiKasvoi pellon leipäviljahan,Kyntömies vaikk' ei ois tahtonut? —Taivassinellään se muistuttaa,Että on maan päällä muutakin —Taivahista, pyhää, ihanaa —Paljon muutakin kuin leipä vaan.
Näin moititaan: voi kuink' on murheinenJa synkän musta niittypuron juoksu,Vaikk' onkin niityn metsä lehväinenJa partahilla kukkain tuhat tuoksu.Ei muisteta: tuo puro kotoisinOn synkältä ja hallaiselta suolta,Ja korven kautta juosten, kuulikinSe näljänhätää, itkua ja huolta.Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,Vilkastui puro, iloisammin hyppii,Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.
Näin moititaan: voi kuink' on murheinenJa synkän musta niittypuron juoksu,Vaikk' onkin niityn metsä lehväinenJa partahilla kukkain tuhat tuoksu.
Ei muisteta: tuo puro kotoisinOn synkältä ja hallaiselta suolta,Ja korven kautta juosten, kuulikinSe näljänhätää, itkua ja huolta.
Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan,Vilkastui puro, iloisammin hyppii,Vaan murhe kuvastuupi muodossaan,Kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.
Nyt on Suomen suloin aika:Nyt sen luonto kukoistaa,Nyt sen kaikuu laulun taika —Väinön kannel kajahtaa.Katso kuinka järvet hohtaa,Suomen sulojärvet nuo,Lehtoloista sua kohtaaTuoksut, joita kukat luo.Tarkastele, nuorukainen,Onko kaunis maa, min näät:Tuolla hoikka koivahainen,Täällä kuuset kukkapäät;Tuolla niitty tuoksuvainen,Sinilampi laineineen,Täällä metsä laulavainen,Jylhät vuoret rotkoineen.Lehtoloissa linnut laulaaLinnun kielin suloisin,Suomalainen myöskin laulaaSuomen kielin kotoisin.Nyt on Suomen suloin aika:Nyt sen luonto kukoistaa,Nyt sen kaikuu laulun taika —Väinön kannel kajahtaa.Nyt on sunkin suloin aikas:Sull' on voimat nuoruuden,Sull' on sulo lemmen taikas:Lempi suuri Suomehen.Toimeen siksi! kaikin voiminTyösi maalles omista —Lempi vahva töin ja toiminPaljon, paljon aikaan saa.
Nyt on Suomen suloin aika:Nyt sen luonto kukoistaa,Nyt sen kaikuu laulun taika —Väinön kannel kajahtaa.
Katso kuinka järvet hohtaa,Suomen sulojärvet nuo,Lehtoloista sua kohtaaTuoksut, joita kukat luo.
Tarkastele, nuorukainen,Onko kaunis maa, min näät:Tuolla hoikka koivahainen,Täällä kuuset kukkapäät;
Tuolla niitty tuoksuvainen,Sinilampi laineineen,Täällä metsä laulavainen,Jylhät vuoret rotkoineen.
Lehtoloissa linnut laulaaLinnun kielin suloisin,Suomalainen myöskin laulaaSuomen kielin kotoisin.
Nyt on Suomen suloin aika:Nyt sen luonto kukoistaa,Nyt sen kaikuu laulun taika —Väinön kannel kajahtaa.
Nyt on sunkin suloin aikas:Sull' on voimat nuoruuden,Sull' on sulo lemmen taikas:Lempi suuri Suomehen.
Toimeen siksi! kaikin voiminTyösi maalles omista —Lempi vahva töin ja toiminPaljon, paljon aikaan saa.
Noin sanoi minun emoni,Varotteli vanhempani:"Elä lapsi paljon laula,Tytär tyhjiä sanele;Ikä kultainen kuluvi,Aika armas rientelevi,Sinun lapsen lauluissasi,Kurjan kukkumaisissasi."Vaan ellös emoni surko,Valitelko vanhempani,Iän kultaisen kulusta,Armahan ali menosta,Minun lapsen lauluissani,Pienen pilpatuksissani! —Ikä kuitenki kuluvi,Aika armas rientelevi,Jos en laula polvenani,Hyrehi sinä ikänä;Aika kultainen kuluvi,Päivä kaunis karkelevi,Ilman lintujen ilosta,Varvuisten visertämistä.
Noin sanoi minun emoni,Varotteli vanhempani:"Elä lapsi paljon laula,Tytär tyhjiä sanele;Ikä kultainen kuluvi,Aika armas rientelevi,Sinun lapsen lauluissasi,Kurjan kukkumaisissasi."Vaan ellös emoni surko,Valitelko vanhempani,Iän kultaisen kulusta,Armahan ali menosta,Minun lapsen lauluissani,Pienen pilpatuksissani! —Ikä kuitenki kuluvi,Aika armas rientelevi,Jos en laula polvenani,Hyrehi sinä ikänä;Aika kultainen kuluvi,Päivä kaunis karkelevi,Ilman lintujen ilosta,Varvuisten visertämistä.
Mipä meiän paimenien,Kupa karjan katsijoien?Ei ole paha paimenien,Pah' ei karjan kaitsijoien:Kiikumma joka kivellä,Laulamma joka mäellä,Joka suolla soittelemma,Lyömmä leikkiä aholla,Syömmä maalta mansikoita,Ja juomma joesta vettä.Marjat kasvon kaunistavi,Puolukat punertelevi.Vesi ei voimoa vähennä,Jokivesi ei varsinkana.
Mipä meiän paimenien,Kupa karjan katsijoien?Ei ole paha paimenien,Pah' ei karjan kaitsijoien:Kiikumma joka kivellä,Laulamma joka mäellä,Joka suolla soittelemma,Lyömmä leikkiä aholla,Syömmä maalta mansikoita,Ja juomma joesta vettä.Marjat kasvon kaunistavi,Puolukat punertelevi.Vesi ei voimoa vähennä,Jokivesi ei varsinkana.
Kaukaa kuuluu kumahellenääni kirkon kellojen,Tuota tarkkaa kaihoellenMäellä paimentyttönen.Tuota tarkkaa — KyyneleitäVierii vienoposkillen — —Silloin sana tuulten teitäSyöksee immen sydämeen:"Älä itke, paimen pieno!Herra kuulee tässäkin!"Silloin vaipuu tyttö vienoMaahan, Herran jalkoihin.Pyhävirttä huminoipiSitte maa ja taivaskin —Mäeltä mäelle sana soipi:Herra kuulee tässäkin.
Kaukaa kuuluu kumahellenääni kirkon kellojen,Tuota tarkkaa kaihoellenMäellä paimentyttönen.
Tuota tarkkaa — KyyneleitäVierii vienoposkillen — —Silloin sana tuulten teitäSyöksee immen sydämeen:
"Älä itke, paimen pieno!Herra kuulee tässäkin!"Silloin vaipuu tyttö vienoMaahan, Herran jalkoihin.
Pyhävirttä huminoipiSitte maa ja taivaskin —Mäeltä mäelle sana soipi:Herra kuulee tässäkin.
1. Nosta silmäs, ihminen,Lue tähdet taivaan;Mittaa koko avaruusTarkallensa aivan!Sano, miks' ei luonnon laitVanhene ja hajoo,Korkeuden kappaleetSyvyytehen vajoo?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.2. Mistä tuuli matkustaa,Mihin pilvi kulkee?Kuka taivaan akkunatAukaisee ja sulkee?Montako on lehteäPuissa, pensastoissa?Monellako linnullaPesänsä on noissa?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.3. Montakohan pisaraaMeressä on vettä?Montakohan maassa onHietajyväkettä?Ota pienin elävä,Suurimpaan se vertaa,Onko toinen suurempiToista monta kertaa?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.4. Sano, mont' on päällä maanOllut asukasta?Mont' on tällä hetkellä,Monta tulee vasta?Voiko järkes tunkeaKuolon salaisuuteen,Kuinka tomu kirkastuu,Virkoo eloon uuteen?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.
1. Nosta silmäs, ihminen,Lue tähdet taivaan;Mittaa koko avaruusTarkallensa aivan!
Sano, miks' ei luonnon laitVanhene ja hajoo,Korkeuden kappaleetSyvyytehen vajoo?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.
2. Mistä tuuli matkustaa,Mihin pilvi kulkee?Kuka taivaan akkunatAukaisee ja sulkee?Montako on lehteäPuissa, pensastoissa?Monellako linnullaPesänsä on noissa?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.
3. Montakohan pisaraaMeressä on vettä?Montakohan maassa onHietajyväkettä?Ota pienin elävä,Suurimpaan se vertaa,Onko toinen suurempiToista monta kertaa?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.
4. Sano, mont' on päällä maanOllut asukasta?Mont' on tällä hetkellä,Monta tulee vasta?Voiko järkes tunkeaKuolon salaisuuteen,Kuinka tomu kirkastuu,Virkoo eloon uuteen?Ihminen, sä vaikenet,Luoja tietää, sinä et.
Saarijärven salomailla asuitilallansa hallaisella Paavo,perkas, hoiti ahkerasti maataan,mutta Jumalalta kasvun toivoi.Vaimoineen ja lapsineen hän siinäniukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.Tuli kevät, nietos suli mailta,myötänsä vei puolet orahista;tuli kesä, raekuuro kulki,kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;tuli syksy, kaikki ryösti halla.Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:Paavo parka, kovan onnen lapsi!Sauvaan turvaa, Herra meidät hylkäs;miero raskas, raskahampi nälkä.Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Herra koettelee vain, meit' ei hylkää;pane leipään puoleks petäjäistä,kaksin verroin minä ojaa kaivan,mutta Jumalalta kasvun toivon.Pantiin leipään puoleks petäjäistä,kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,lampaat myi ja siement' osti, kylvi.Tuli kevät, nietos suli mailta,mut ei orahia vesi vienyt:tuli kesä, raekuuro kulki,kaatoi maahan puolet tähkäpäistä,tuli syksy, kaikki ryösti halla.Rintahansa lyöden vaimo lausui:Paavo parka, kovan onnen lapsi,kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;kova kuolo on, mut toivo turha.Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.Pane toinen verta petäjäistä,ojat kahta suuremmat ma kaivan,mutta Jumalalta kasvun toivon.Pantiin toinen verta petäjäistä,kahta suuremmat loi ojat Paavo,karjan myi ja siement' osti, kylvi.Tuli kevät, suli nietos mailta,mut ei orahia vesi vienyt:tuli kesä, raekuuro kulki,mut ei kaatunutkaan kaunis olki;tuli syksy, halla kultaviljankoskematta korjaajalle säästi.Silloin Paavo polvistuen lausui:Herra koettelee vain, eipä hylkää.Myöskin vaimo polvistuen lausui:Herra koettelee vain, eipä hylkää.Mutta miehellensä virkkoi vaimo:Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,syrjähän nyt petäjäinen silkko,rukihisen nyt ma leivän leivon.Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Vaimo, vaimo,sit'ei kuri kaada,veljeään ken hädässä ei hylkää;pane leipään puoleks petäjäistä,veihän naapurimme touon halla.
Saarijärven salomailla asuitilallansa hallaisella Paavo,perkas, hoiti ahkerasti maataan,mutta Jumalalta kasvun toivoi.Vaimoineen ja lapsineen hän siinäniukkaa leipäänsä söi hiess' otsan,ojat kaivoi, kynti, touon kylvi.
Tuli kevät, nietos suli mailta,myötänsä vei puolet orahista;tuli kesä, raekuuro kulki,kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;tuli syksy, kaikki ryösti halla.
Tukkaa riistäin Paavon vaimo lausui:Paavo parka, kovan onnen lapsi!Sauvaan turvaa, Herra meidät hylkäs;miero raskas, raskahampi nälkä.
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Herra koettelee vain, meit' ei hylkää;pane leipään puoleks petäjäistä,kaksin verroin minä ojaa kaivan,mutta Jumalalta kasvun toivon.
Pantiin leipään puoleks petäjäistä,kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo,lampaat myi ja siement' osti, kylvi.Tuli kevät, nietos suli mailta,mut ei orahia vesi vienyt:tuli kesä, raekuuro kulki,kaatoi maahan puolet tähkäpäistä,tuli syksy, kaikki ryösti halla.Rintahansa lyöden vaimo lausui:Paavo parka, kovan onnen lapsi,kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs;kova kuolo on, mut toivo turha.
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Herra koettelee vain, meit' ei hylkää.Pane toinen verta petäjäistä,ojat kahta suuremmat ma kaivan,mutta Jumalalta kasvun toivon.
Pantiin toinen verta petäjäistä,kahta suuremmat loi ojat Paavo,karjan myi ja siement' osti, kylvi.Tuli kevät, suli nietos mailta,mut ei orahia vesi vienyt:tuli kesä, raekuuro kulki,mut ei kaatunutkaan kaunis olki;tuli syksy, halla kultaviljankoskematta korjaajalle säästi.
Silloin Paavo polvistuen lausui:Herra koettelee vain, eipä hylkää.Myöskin vaimo polvistuen lausui:Herra koettelee vain, eipä hylkää.Mutta miehellensä virkkoi vaimo:Paavo, Paavo, riemull' ota sirppi,syrjähän nyt petäjäinen silkko,rukihisen nyt ma leivän leivon.
Vaimon käteen tarttuin Paavo lausui:Vaimo, vaimo,sit'ei kuri kaada,veljeään ken hädässä ei hylkää;pane leipään puoleks petäjäistä,veihän naapurimme touon halla.
Jo olen hetken heilunutma kirves kädessäin,mut voimani on vaipunut —ei horju honka näin.Jäi ennen jälki, kun ma löin;nyt käs' on tarmotoin,kun talven pettua ma söinja vettä päälle join.Jos muille työhön muuttaisin,ehk' etu eessä ois,isännän ehkä löytäisin,ken selvän leivän sois.Kai kaupungissa palkan toistyö, toimi totinen. —Niin tuumin, mutta tuonnepois en toki toivo, en.Niin kuvastuisko kukkulatsiell' lahtiin siintäviin,ois päivän koitot korkeatja laskut lauhat niin?Niin humisisko honkapuu,lois tuomi tuoksuaan,ja laaksoss' impi laulusuumua konsa kohtaiskaan?Vain lelu tuulen lennättääon pilvi turvaton. —Kodotta, vailla ystäväämit' ihmis-elo on?Ehk' kuulee Herra ääntä maanja avun antaakin;parempi vuosi parempaanjo leipään auttaakin.
Jo olen hetken heilunutma kirves kädessäin,mut voimani on vaipunut —ei horju honka näin.
Jäi ennen jälki, kun ma löin;nyt käs' on tarmotoin,kun talven pettua ma söinja vettä päälle join.
Jos muille työhön muuttaisin,ehk' etu eessä ois,isännän ehkä löytäisin,ken selvän leivän sois.
Kai kaupungissa palkan toistyö, toimi totinen. —Niin tuumin, mutta tuonnepois en toki toivo, en.
Niin kuvastuisko kukkulatsiell' lahtiin siintäviin,ois päivän koitot korkeatja laskut lauhat niin?
Niin humisisko honkapuu,lois tuomi tuoksuaan,ja laaksoss' impi laulusuumua konsa kohtaiskaan?
Vain lelu tuulen lennättääon pilvi turvaton. —Kodotta, vailla ystäväämit' ihmis-elo on?
Ehk' kuulee Herra ääntä maanja avun antaakin;parempi vuosi parempaanjo leipään auttaakin.
1. Makkonen oli rehellinen ja varakas talollinen Siikajoen pitäjään kuuluvassa Paavolan kappelissa. Hän oli kirkon isäntä ja nautti kaikissa tärkeissä asioissa koko pitäjän luottamusta. Hän teki paljon hyvää köyhille; samoin myös hänen vaimonsa. Tällä oli itsellä kymmenen lasta, ja hän sääli eritenkin kaikkia orpolapsia. Hän oli ahkera ja järjestystä rakastava emäntä, hoiti hyvin lapsiaan ja totutti niitä pienestä pitäen jumalanpelkoon ja ahkeruuteen. Pojat olivat metsässä ja pellolla uuraan isänsä mukana ja ottivat, mikäli ikä ja voimat sallivat, osaa kaikkiin töihin. Tyttäret taas auttoivat äitiä navetassa ja aitassa, pellolla ja niityllä. Mutta olipa tällä vireällä emännällä vielä aikaa käydä valmistamassa kaikki talonpoikaispidot niillä seuduin. Hän oli sävyisä ja viisas eukko, ja hänen neuvojansa kysyttiin moninaisissa asioissa.
Onnellisena ja tyytyväisenä eleli Makkonen omaistensa keskuudessa. Kun hän näki vaivansa tulevan palkituksi ja täyteläiset tähät pellolla hiljaa huojumassa, kohotti hän hartaana kätensä taivasta kohden, kiittäen kaikkien hyväin lahjain antajaa. Hän oli hurskas mies. Oli todella kunnioitusta herättävää nähdä Makkosen sunnuntai-illoin lukuisan perheensä keskuudessa, havuilla koristetussa tuvassa, pitävän iltarukouksen. Heleällä ja sointuvalla äänellään aloitti hän ensin virren. Kaikki väki yhtyi siihen, laulaen tuolla heleän suruisella äänellä, joka kansan virsilaulussa on huomattavana. Lastenkin äänet kuuluivat kirkkailta ja liikuttavan kauniilta. Virren jälkeen luki Makkonen luvun raamatusta sekä muutamia iltarukouksia. Sen jälkeen taas veisattiin hartain sydämin. Rukoushetki päättyi siten, että Makkonen luki Herran siunauksen. Sitten levitti yö pyhän hiljaisuuden ja rauhan Jumalan siunaukseen uskotun perheen yli.
2. Mutta tähänkin rauhan majaan löysivät pian surut ja tuskat tiensä. Kuolon ankarimmat iskut kohtasivat Makkosen perhettä.
Tarttuva tauti levisi paikkakunnalla nopeasti. Makkonen ja hänen perheensä jäsenet olivat ensimmäisiä hoitamassa ja auttamassa niitä, jotka olivat sen uhreiksi joutuneet. Mutta pian makasi tuo jalo mies itse taudin kaatamana, osoittamansa hyväsydämisyyden uhrina. Hän kuoli ja parin päivän päästä myöskin hänen vaimonsa ja kolme vanhinta lasta.
Noiden vainajien ympärillä nyyhkytti seitsemän orpolasta, vanhin vasta kahdentoista ikäinen poika. Ystävät, naapurit ja köyhät sukulaiset itkivät, muuta he eivät osanneet näiden hyväksi tehdä. Makkonenhan oli ollut heidänkin parhaana tukenaan ja neuvonantajanaan. Pitivät kuitenkin huolen vainajain kunniallisesta hautaamisesta.
Hautajaisiin saapui seurakunnan kunnioitettu pappi itse ja kysyi siellä: "kutka läsnäolevista tahtovat ottaa hoitaakseen pienokaisia ja heidän kotiaan?"
Kaikki olivat liikutettuja ja halukkaitakin, mutta tehtävä ei ollut helppo — tarvittiin mietintöaikaa.
Mutta ennenkuin kukaan vielä ennätti vastata, tapahtui jotakin hämmästyttävää. Pekka, talon vanha uskottu palvelija, joka aina ennen oli ollut siisti ja puhdas, mutta nyt noessa ja takkuisena, kuin vanha vahtikoira, kapusi alas uunilta, jossa hän syömättä ja itkien oli viettänyt kolme vuorokautta. Hänen silmiänsä kirvelti, hän ei voinut niitä nostaa päivää vasten. Ruskealla karkealla kädellään pyyhkieli äijä nyt kyyneleitä, jotka väkisten virtailivat hänen silmistään ja estivät häntä puhumasta. "Voi, voi!" oli kaikki, mitä hän ensi aluksi sai sanotuksi, katsellessaan noita seitsemää orpolasta. Mutta viimein voitti hän luontonsa ja nosti äkisti vanhimman pojan käsivarrelleen, ja melkein huutamalla lausui hän: "Tässä on minun isäntäni! Häntä tahdon minä palvella vaikkapa palkatta, kun hän vaan lupaa tulla yhtä rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, kuin hänen isänsäkin oli, ja pitää huolta pienistä siskoistaan. Ne ovat kaikki minulle niin rakkaat, ne ovat minun hyväntekijäni lapsia!"
ääneen nyyhkyttäen lupasi tuo kaksitoistavuotias poika kiitollisena tämän ja vakuutti noudattavansa kokeneen Pekan neuvoja kaikessa. Liikutettuina ilmoittivat talon muutkin palvelijat seuraavansa Pekan erimerkkiä.
Pappi oli hyvin mielissään tästä köyhän palvelusväen myötätuntoisuudesta. Itse tarjoutui hän pikku orpojen neuvonantajaksi ja tueksi, uskoen heidät Kaikkivaltiaan suojaan.
3. Äidin sijaiseksi lapsille valittiin eräs vanha hyväntahtoinen sukulainen. Sitte tarkastettiin talon raha-asiat. Tehtiin silloin se vähän odottamaton huomio, että talo vielä oli suuressa velassa; osa ostosummasta sekä korot olivat kyllä säntillisesti maksetut.
Kun tämä kaksitoista-vuotias isäntä tämän kuuli, näytti hän äkisti saavan aivan miehen voiman. Vakavasti lausui hän: "Minä yksin tahdon maksaa isä vainajan velan. Sisarten ei tarvitse siihen perintöön ottaa osaa. Minä uskon että Jumala antaa minulle voimaa tehdä työtä niin että talo tulee velattomaksi."
"Pidä sanasi, poikaseni", sanoi pappi, "ja tapahtukoon sinulle niinkuin uskot!"
Seuraavana päivänä hautajaisten jälkeen oli nuoren isännän ensimmäisenä huolena neuvotella Pekan kanssa, mitä olisi myötävä sen pikku velan maksamiseksi, mikä oli hautajaisten vuoksi täytynyt ottaa.
Pekka sanoi, että sitä varten tulisi myydä vaan pari tynnöriä tervaa. Mutta isännän itsensä tuli nyt tehdä ensimmäinen matkansa kaupunkiin, koska Pekan ja muiden renkien täytyi jäädä kotiin raskaampiin töihin.
Matka päätettiin tehtäväksi jo seuraavana päivänä. Hevonen valjastettiin ilman ajopeliä kolmen tervatynnyrin eteen, niin että ne pyörivät hevosen perässä. Sillä tavalla talonpojat yleensä kuljettavat tervaa maamatkoilla.
Pari naapuria läksi samalla viemään tervaansa kaupunkiin, joten nuori Matti Makkonen sai heidät matkatoverikseen.
4. Parin päivän päästä saapuivat matkamiehet Ouluun. Oli pimeä ja myöhäinen syysilta. Matkatoverit hajaantuivat kukin majataloonsa. Matti raukka jäi yksin kadulle. Kaupungin hälinä huumasi hänet niin, ettei hän muistanutkaan majatalon nimeä, johon hänen piti mennä.
Pimeys tuli yhä suuremmaksi, satoi lumiräntää, ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä. Valot sammuivat akkunoista toistensa jälkeen. Myrsky yhä yltyi. Läpimärkänä ja väristen seisoskeli poika raukka tuossa pimeässä syysyössä. Lumi pieksi kyyneleet pois ja hänen poskensa punaisiksi. Hän ajoi väsynyttä hevostaan jonkun matkan eteenpäin, mutta pysähtyi taas; ei tiennyt minne mennä, mistä suojaa saisi! Pelkäsipä hän vielä että poliisi tulisi ja veisi hänet putkaan — tällä olivat matkatoverit häntä ilkamoisillaan pelotelleet. Poika parka oli jo miltei lohduttomassa tilassa. — Mutta silloin muistui hänelle mieleen Jumala, muistui mieleen pienet siskot, kuinka ne kotona nukkuivat rauhassa ja lämpimässä. Tästä sai hän vähän lohdutusta. Rohkeampana ajoi hän eteenpäin kirkkokatua; mutta se loppui rantaan, eikä hän vieläkään nähnyt ihmisiä eikä tulta akkunoissa. Ei hän nähnyt paria tähteäkään, jotka yön synkeydessä näyttivät viittovan hänelle lohdutusta ja valoa.
Matin tila kävi yhä surkeammaksi. Itkien ja hampaat kylmästä kalisten päätti hän viimein panna kaiken rohkeutensa liikkeelle; hän koputti lähellä olevan apteekin ovea, kun huomasi sen akkunoista valoa häämöttävän.
Eräs proviisori avasi oven, näki säälien pojan surkean tilan ja käski hänen ajamaan kuormansa kartanolle. Sitte johti hän hänet yöksi lämpimään huoneeseen. Pian vaipui tuo nuori matkalainen makean unen helmaan.
Aamulla kun talon herra oli saanut nähdä pojan ja kuullut hänen kertomuksensa, tarjosi hän hänelle majaa luonaan ja lupasi ostaa hänen tervansa. Talon nuoret tyttäret myös puhelivat ystävällisesti hänen kanssaan ja tarjosivat hänelle makeisia. Mielellään olisi Matti jäänyt sinne, mutta hän sanoi, että isä-vainajansa oli jäänyt heidän entiseen majataloonsa jonkun verran velkaa ja että hän ei siitä syystä voinut siitä majatalosta luopua, vaikka hänen isänsäkin oli jo aikonut sen tehdä, koska se ei ollut mikään luotettava paikka.
"Jos tahdot", sanoi apteekkari, jota poika miellytti, "saat sinä minulta rahoja tuon velan maksuksi. Ne voit sitte tuonnempana maksaa. Voit myös siirtää talon velan minulle."
Nyt oli Matti ilon ja riemun vallassa. "En koskaan, en koskaan unhota teidän hyvyyttänne minua kohtaan", sanoi hän silmät kyynelissä ja puristaen tuon hyväntahtoisen herran kättä. Siinä oli vakavuutta tuossa pojan kiitoksessa — ja sanansa hän piti kuolinpäiväänsä asti, kuten kunnon mies ainakin.
5. Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimmäisen kaupunkimatkan jälkeen eli köyhä leski halvassa mökissä Kajaanin tullin läheisyydessä Oulussa. Kolme laihtunutta ja nälkäistä lasta oli hänen luonaan. Hän oli jakanut niille viimeisen leivän ja käskenyt niiden menemään varhain nukkumaan, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla heidän vielä pyytävän ruokaa, sitä kun hänellä ei sillä kertaa enää ollut. Lapset, jotka olivat tottuneet itsensä kieltämiseen, lukivat iltarukouksensa ja kävivät levolle, vaikka nälkäinen vatsa viivyttikin unen tuloa. Äiti sen jälkeen kävi kaupungissa viemässä ompeluksia, joita hän viime päivinä oli valmistanut. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin käsin, sillä häntä oli käsketty vasta seuraavana päivänä maksua perimään. Näin jäivät ruokavarat ostamatta. Toimettomana palasi hän kotiin lastensa luokse. Uni ei tullut yöllä hänen silmiinsä. Aamulla varhain nousi hän työhön, rukoiltuaan Jumalalta apua hätäänsä.
Äkisti alkoi hän kuunnella, hän oli kuulevinaan kärrynpyörien ratinaa. Hän katsahti ulos akkunasta ja näki talonpojan, joka hiljaisesti ajoi kuormaa kartanolle. Huomattuaan, että talonpoika, kuormansa tyhjennettyään, aikoi huomaamatta lähteä pois, meni hän ulos ja tunsi Matti Makkosen. Yllätettynä, hämillään ja punehtuen pyysi tämä kunnon mies anteeksi, että hän muka nyt vasta voi maksaa vanhaa velkaansa.
Molemmille tuli kyyneleet silmiin. "Et sinä, Matti, ole minulle mitään velkaa", sanoi leski. "Minkä olit isälleni velkaa, sen olet kunniallisesti kuolinpesälle maksanut."
"Teidän suvullenne olen minä ainaisesti velkaa omasta ja omaisteni toimeentulosta", sanoi Makkonen, jolla jo itsellä nyt oli kahdeksan lasta. "Älkää hyljätkö sitä pientä korvausta, minkä minä nyt, mitään rasitusta siitä tuntematta, voin tarjota hyväntekijäni tyttärelle. Voisinko milloinkaan unohtaa, kuinka tekin olitte hyvä minulle, orporaukalle!"
Näin pelasti Jumala lesken puutteesta tuon kiitollisen Makkosen kautta. Eikä tämä kerta jäänyt ainoaksi. Sillä niin kauan kuin lesken lapset vielä olivat pieniä, toi Makkonen vuosittain hänelle lahjaksi maantuotteita. Ja yhä oli hän niin arkatuntoinen, että väitti vaan maksavansa vanhoja velkoja.
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.""Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista.""Lupaus hyvä, anto parempi.""Miehen sana miehen kunnia."
"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet.""Ei itku hädästä päästä, parku päivistä pahoista.""Lupaus hyvä, anto parempi.""Miehen sana miehen kunnia."
Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan,Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan;Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet,Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion;Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon.Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo,Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat,Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat.Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen.ääntä tuota oudostellen painui karhu korpehen.Mutta yhä lähemmäksi kohu kumma kulki vaan,Luonnon vanhaa hiljaisuutta häiriellen tullessaan. —Suomen kansa siellä kulki etsinnässä isänmaan.Löytänyt sen täällä oli, kävi kodin laitantaan.Perheinensä tänne saapui kaukaa uutisasukas;Mies ol' vankkahartehinen, tanakka ja voimakas.Silmäyksen ympärilleen heitti ajatuksissaan,Kontin laski seljästänsä, loihe siitä lausumaan:"Jopa löysin talonpaikan! Tuoss' on sija navetan,Tuohon paikkaan tallin laitan, tuohon lammaskarsinan,Mutta tähän pirtin laitan, avaran ja korkean. —Kestäköön sen hirret vielä jälkeen niiden kaatajan!"Kirveen otti kätehensä ajatuksin totisin,Korven kuusta kaatamahan kävi kourin jäntevin.Kirves-iskut korpimaalta kajahteli kaikuen,Kokkohongat, korpikuuset maahan kaatui ryskäten.Talo nousi taivas-alle synkän korven keskehen,Korpi yhä kauemmaksi väistyi iskuin kirvehen.Kohta laajat vainiotkin ympäröivät taloa,Viljapellot, karjan kellot kiitti miehen kuntoa.Kiitos sulle kunnostasi, talonpoika tanakka,Korpiemme raivaaja ja peltojemme perkaaja!Sulle, tarmo esi-isäin, kiitosta ja kunniaaLausuu polvet nousevaiset — sua kiittää Suomenmaa.
Synkkä metsä ennen peitti salomaita Suomenmaan,Tuskin lomiin korpikuusten pääsi päivä paistamaan;Ikihongat, satavuosin paikoillansa seisoneet,Kauvan peitti isänmaamme päivärinnat, jyrkänteet.
Kauvan kaikui korpimailla vihellykset kontion;Herrana se siellä liikkui, kuninkaana kuusikon.Mahtavana, vapahana, kuni ikikuuset nuo,Kulki kotiseudullansa metsän herra vankka tuo.
Mutta kaukaa idän puolta kuului kummat kohinat,Aamusilla päivää vasten väikkyi savuhattarat.Silloin tällöin korpimailta kuului isku kirvehen.ääntä tuota oudostellen painui karhu korpehen.
Mutta yhä lähemmäksi kohu kumma kulki vaan,Luonnon vanhaa hiljaisuutta häiriellen tullessaan. —Suomen kansa siellä kulki etsinnässä isänmaan.Löytänyt sen täällä oli, kävi kodin laitantaan.
Perheinensä tänne saapui kaukaa uutisasukas;Mies ol' vankkahartehinen, tanakka ja voimakas.Silmäyksen ympärilleen heitti ajatuksissaan,Kontin laski seljästänsä, loihe siitä lausumaan:
"Jopa löysin talonpaikan! Tuoss' on sija navetan,Tuohon paikkaan tallin laitan, tuohon lammaskarsinan,Mutta tähän pirtin laitan, avaran ja korkean. —Kestäköön sen hirret vielä jälkeen niiden kaatajan!"
Kirveen otti kätehensä ajatuksin totisin,Korven kuusta kaatamahan kävi kourin jäntevin.Kirves-iskut korpimaalta kajahteli kaikuen,Kokkohongat, korpikuuset maahan kaatui ryskäten.
Talo nousi taivas-alle synkän korven keskehen,Korpi yhä kauemmaksi väistyi iskuin kirvehen.Kohta laajat vainiotkin ympäröivät taloa,Viljapellot, karjan kellot kiitti miehen kuntoa.
Kiitos sulle kunnostasi, talonpoika tanakka,Korpiemme raivaaja ja peltojemme perkaaja!Sulle, tarmo esi-isäin, kiitosta ja kunniaaLausuu polvet nousevaiset — sua kiittää Suomenmaa.
— Katsoppas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean jäätyneen jäniksen.
Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä itseään kiittelemään:
— No, jopahan sai saaliin!
— Mistä sinä sen sait?
— Jo sitä on poikaa!
— Sinusta se vasta metsämies tulee!
Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka ollut pellon alla aidan raossa ja melkein joka päivä oli hän käynyt pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket hehkuivat, silmät loistivat ja voiton riemulla riiputteli hän saalista takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vaan ei mitään virkkanut. äänetönnä hän vaan hämmenteli puuropataa lieden päällä, sitten sanoi hän:
— Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!
Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi kuitenkin hiukan hänen iloaan ja hän koetti puolustella itseään sillä, että sanoi:
— Itsepähän kävi lankaan!
— Vaan kukas sen pani sen langan?
Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vaan:
— Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!
Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla ja missä vaan oli pupu polkua tehnyt aitain alatse laihopeltoihin tai tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin hän vaan tuli, sanottiin hänestä: — Tämä Pekka se vasta poikaa on! — Äiti vaan ei koskaan kiitellyt. — Kaulastaanpahan on taas kuristunut. Kuinkahan kauvan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.
Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ett'ei saanut käymään lankaansa sitä jänistä, jota olisi mielensä kaikista enimmin himoinnut. Se oli pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein ilmestyy entisen olinpaikoille.
— Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin somasti tepastelee.
— Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.
Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.
Mutta kun hän viritti lankansa yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjistä. Eikä se näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan pyyntihommia.
Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon, johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinänrakoon. Panipa vielä vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, että se siihen astuessaan säikähtää ja lentää suin päin satimeen.
Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus ja hän ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vaan toisesta takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden alatse pääsi jänis pakoon. Ennenkun Pekka ehti päästä syvästä lumesta taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.
Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua ja hetken päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun jänis istua kökötti vuoren harjulla, ponnisteli Pekka vasta puolimäessä.
Pekkaa alkoi jo uuvuttaa, hiki valui virtanaan otsalta ja sydän läähätti niin, että täytyi välistä pysähtyä henkeä vetämään, kun jalkaakin livetti niin, että oli tuon tuostakin siimalleen tuuskahtaa. Päästyään mäen päälle jaksoi hän tuskin jäsentä liikauttaa.
Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.
Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas. Mutta keskellä mäkeä on kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis. Pekka ei saa suksiaan käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle puolelle suin päin lumeen.
Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle. Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen verille, niin että hankikin punottaa.
Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä ja jäniskin näyttää huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.
Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.
Pekalta pääsee itku ja kun hän on aikansa itkenyt kahlaa hän toisen suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein, yhä vetistellen, kotiinsa.
Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan mitä hänelle on tapahtunut.
— Ja sitäkö sinä itket, ett'et saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä kun luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisitsinäjäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?
Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä yölläkin maatessaan vuoteellaan seinäänpäin kääntyneenä. Niinpiankun hän vaan muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli häntä surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. "Entäs jos olisitsinäjäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi."
Niinpiankun päivä alkoi valeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi hän helposti jäniksen jälet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli takertunut näreeseen.
Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä vilkuttaen.
Kun Pekka tuli kotiin, ei ollut hänellä muuta saalista kuin katkennut jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel kihahti hänen silmässään.
Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.
Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui pian taas tepastelemaan talon ympärillä — ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä nytkin.
Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki, joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei jaksanut yhteen menoon ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.
Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikasi ja rentonaan heittäytyi hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:
— "Mitenkähän se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa?"
Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan takaa samassa hivahti hänen eteensä tielle pikku haltija, semmoinen unienkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se hänelle virkkoi:
— Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.
— Mitenkä sinä autat?
— Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vaan siinä kelkassasi, kyllä minä vedän.
— Minnekkä sinä menet?
— Menen joululahjoja viemään.
— Annatko minullekin?
— En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit, vaikka sillä oli täysi vesitynnöri reessä.
— Kenellekäs sitten annat?
— Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja pahoin pitelevät ja kiusaavat.
— Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltijan kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei kelkkaa upottanut.
— Vien jäniksille joululahjoja.
— Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...
— Olehan vaiti nyt!
Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltija hiljaa ja Heikki näki valkosen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan kahdelle jalalle haltijan eteen.
— Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan. — Kuulehan, elähän mene... Sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vaan riihen alle, jos tahtovat joulujyviä noukkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulunpyhät.
Iloissaan lähti jänis mennä hippasemaan ja heitti kuperkeikan mennessään.
— Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.
— Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.
— Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa, että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.
— Minä ne katkon ja lauvon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat kaikki hyvät metsän eläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoiteleisi.
— Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.
— Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista, piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen ja silloin se muistaa.
— Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yhtäkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia unohtaa!
— Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.
Puhuessaan näin oli haltija juosta hipsutellut keveästi kuin koira hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta ylisille pehmeihin heiniin. Haltija kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.
— Mikset sinä syö? kysyi haltija.
Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vaan alla päin, huuli lerpallaan ja korvat velttoina.
— Polle! sanoi haltija taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltija?
Jo hörhähti ruuna vähäsen ja kohotti hiukan päätään.
— Ei maista ruoka, sanoi haltija. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden on sen pitänyt yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja kovasti ajettiin eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerta päivässä halolla, toisen heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnörin jyrkästä termästä vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat, mutta siitä on mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla sivaltavat. Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?
— En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.
— Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille. Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.
Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti ja sen silmissä näkyi, että se alkoi leppyä.
— Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltija yhä hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja uudet tiuvut ja mäkivyöt pislaihelain kanssa. Katein silmin sinua kirkonmäellä muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä! Laitumelle pääset, kulet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako elääksesi?
Nyt hörhähti ruuna niin, että sieramet suurina tuprusivat, kyömisti kaulaansa ja nyhtäsi ison heinävihkon häkistä.
— Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, mitä olen puhunut eläkä murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee sinua nyt joka päivä taputtelemaan.
Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavotellen häntä nuollakseen, pisti turpansa sieramia myöten kauroihin, ja alkoi niitä purra rouskutella.
— Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltija. Me lähdemme nyt ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!
— Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas istui kelkassaan.
— Enkö antanut? — kun mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt se sitä kesään asti muistelee.
— Muistaakohan se?
— Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakaan hyvin kohtelet ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vaan sen ja kaikki pahat päivänsä unhottaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt tiedät, mitenkä se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnöriä kiskoa. — Hauskaa joulua nyt sinullekin!
— Joko sinä menet?
— Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko, kuinka ne jo ammuvat, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.
— En lyö enää Pollea; huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin nyyhtäsi haltija kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia taka-kaplaihin, niin että kelkka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli kelkka siinä, missä oli ollut silloin, kun haltija sitä ensin vetämään lähti, ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.
— Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? ne kysyivät. — Nukuitko sinä?
— Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.
— Mitä sinä horiset?
— Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.
Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vaan jäniksistä ja peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan huomenna katsomaan, niin itse näkevät.
Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin joulu-illan kestäessä eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on taas niitä Heikin houreita.
Vaan Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltija oli hänelle sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään. Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei heiltä olisi mitään puuttunut.