Vaan kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:
— Elä lyö! — jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.
1. "Anna lasten nukkua", kuiskasi äiti Maijalle, "ne heräävät itsestään kyllä varhain ennättääksensä kirkkoon; mutta sytytä jo kynttilät akkunoihin!" Molemmat menivät, ja lasten kamari jäi jälleen pimeäksi. Vilaukselta näkyi vaan kiharatukkaisia päitä pehmeillä pään-alaisilla. Pimeässä välkkyi valoisia unelmia suljettujen silmälautasien alla.
On jouluaamu.
Kynttilöitä sytytettiin pappilan joka akkunaan, ja kauas loisti niiden valo pitkin tietä tervehtimään vaeltajia, jotka kirkolle pyrkivät. Himmeänä aamuna valaisi iso huone loistavine akkunoineen ympäristön.
Jo kuuli Maija itseänsä huudettavan. Lapset olivat heränneet, ja vilkas liike syntyi heidän kamarissaan. "Mitä kello on? missä minun vaatteeni ovat, Maija? ehdimmekö vielä kirkkoon? miks'ei Maija ole meitä herättänyt?" kysyttiin yht'aikaa, että Maijan oli vaikea kaikkeen vastata. Rauhallisemmiksi tulivat he vasta, kun kuulivat isän vielä olevan kotona. Kiireesti ja iloisesti pukivat lapset yllensä. Tässä puuhassa eivät ajatukset ennättäneet selvitä. Pian toinen toisensa perästä valmistui ja meni ulos kamarista.
On jouluaamu! Outo hiljaisuus vallitsee kaikkialla, vaikka äidillä, isolla sisarella ja Liisalla onkin paljon askaroimista saadakseen kaikki niin toimitetuksi, ett'ei kenenkään sen vuoksi tarvitsisi olla kirkkoon menemättä.
Kimeitä kulkusia kuului ulkoa. Lapset katsoivat ulos akkunasta, mutta muuta eivät nähneet kuin hahmot omista verevistä kasvoistansa.
Isä teki lähtöä kirkkoon. Isot turkit oli hän pukenut päällensä ja myhäillen sanoi hän jäähyväiset lapsille. Sinne jäivät nyt lapset yksinänsä isän kamariin, jossa kuitenkin pian rupesi heille ikävältä tuntumaan, kun isä oli poissa. Kirkkoon, kirkkoon he haluavat, sinnehän jokainen tänä aamuna pyrkii.
Jo olivat toiset valmiit lähtemään. Täysi työ oli äidillä ja isolla sisarella saada lapset ottamaan kylläksi vaatteita yllensä, ett'eivät kirkossa paleltuisi. He katsoivat näet äidin varovaisuuden kokonansa liialliseksi. Äiti ja Johannes istuivat toiseen rekeen, iso sisar Väinön ja Selman kanssa toiseen. Ainoastaan pikku sisar nukkui vielä makeata unta, josta häntä ei suinkaan saanut herättää. Maija jäi hänen hoitajaksensa ja kodin vartiaksi.
Hauska oli matka kirkolle jouluaamuna. Virkut olivat hevoset; keveästi luistivat reet sileällä tiellä; kulkuset soivat kimeästi. Metsä molemmin puolin tietä lepäsi pimeässä varjossa; mutta tähdet taivaalla tuikkivat, ja valkoinen lumi tiellä ja tien vieressä valaisi himmeästi kuljettavaa tietä.
Samassa jo metsä loppui. Joka akkunasta koko kirkonkylässä näkyi loimuava takkavalkea. Käyden ajettiin kirkkomäkeä ylös. Siinä voi jo kirkon akkunoissa erottaa joka kynttilän erikseen, ja korkea torni haamotti tähdikästä taivasta kohden.
2. Jumalanpalvelus oli jo aljettu, kun astuttiin kirkkoon. Äiti tahtoi Väinöä istumaan kanssansa penkkiin; mutta vaikka kirkossa oltiin, pani Väinö vastaan. Oikealla puolen käytävää, jossa muut miehet istuivat, piti hänenkin istua, ja uskaliaasti seurasi hän Johannesta, jättäen naiset omaan huomaansa.
Ensin tietysti katsottiin, ja paljon oli täällä katsomista. Satoja kynttilöitä alttarilla, kruunuissa, saarnastuolilla ja penkkien väliseinillä. Lukkari veisasi ankaralla äänellä, mahtavasti johtaen miesten vakavia, höriseviä, sekä vaimoväen heleitä, kimakoita ääniä. Penkeissä istui monta hyvin tuttua, ja käytävillä seisoi lapsia vanhempinensa, nojaten penkin seiniin. Juuri keskellä kirkkoa, jossa käytävät ristitsevät toisiaan, seisoi Takalan muori, pikku Liisa piti häntä lujasti hameesta, mutta Jooseppi, joka oli Väinön ikäinen, piti totisena molemmin käsin lakkiaan leukansa alla.
Virsi loppui ja isä, joka valkeassa messupuvussaan seisoi alttarin edessä, rupesi messuamaan. Mahtavasti kaikui hänen äänensä kirkossa ja hän näytti niin oudon vakavalta.
Sitten alkoi lukkari taas veisata, ja juuri samaa virttä, joka eilen ehtoolla kotona veisattiin. Ihmeellistä oli sitä tässä nyt kuulla. Tuossa istuu äiti ja Selma ja iso sisar, ja tuolla alttarilla seisoo juhlallisessa puvussa isä. Lapsista tuntui ikäänkuin olisivat kotona olleet; ehkä koti yht'äkkiä oli kirkoksi muuttunut. Kaikki tuntui niin pyhältä. Pyhältä näytti kansa, joka hartaudella veisasi. Pyhältä se kirkas valo, jonka joulukynttilät loivat kirkkoon. Ja niin sanomattoman lempeältä kuului isän ääni, kun hän alttarilta lausui: "älkäät peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle. Teille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja."
Niistä sanoista hän sitte saarnasi.
Pyhä oli tämä aamu. Kuin muinoin Betlehemissä kaikui enkelein kiitoslaulu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Kuvat alttaritaululla, Vapahtaja ja lapset, joita hän siunasi, ja kansa, joka seisoi siinä läsnä, näyttivät elävän, ja he hymyilivät pyhästä ilosta.
1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän surumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä ja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja kangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä. Vedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot ja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan sammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.
Laaksot ja alankoseudut ovat tavallisesti viljeltyjä. Laakson syvimmässä osassa juoksee joki tai välkkyelee sievä sisäjärvi, jonka rannalla usein on kirkko sekä kyliä siellä täällä. Kyläin välillä on peltoja ja niittyjä, ja etäämpänä rajoittaa tätä viljeltyä maata tumma metsä joka taholla.
Enin osa maamme pinta-alasta onkin vielä metsien peittämänä. Ne täyttävät laaksojen välillä olevat ylänköseudut ja erottavat siten viljellyt tienoot toisistaan. Varsin usein on tuollainen metsien rajoittama laaksoseutu erityisenä pitäjänä, jossa asukkaatkin kielensä ja tapainsa puolesta eroavat naapuripitäjäin asukkaista.
2. Vaikka kaikilla Suomen maakunnilla onkin nuo edellä mainitut päätuntomerkit, on niillä jokaisella kuitenkin luonnossa jotakin omituista, mikä erottaa ne toisistaan. Suomen pohjoisimmassa kolkassa, Utsjoen tienoilla, on maa kuivaa ja hedelmätöntä. Vuoret ovat alastomia, pyöreitä tunturikumpuja; niiden välisissä vesiperäisissä laaksoissa kasvaa vaan kitukasvuisia koivuja. Ainoastaan Tenojoen laaksossa, jota jyrkät vuoret suojelevat kylmiltä tuulilta, kasvaa koivu- ja mäntymetsää, mutta puut ovat matalia ja pieniä. Vähän etelämpänä, Inari-järven tienoilla, kasvaa jo vuorilla metsää; ja Ivalo-joen suupuolella saapi nähdä Suomen pohjoisimmat peltomaat.
Suolaselän eteläpuolella, Kemi-joen laaksossa, on tuntureita jo harvemmassa, kummuilla kasvaa metsää, ja niiden väliset maat ovat enimmäkseen kankaita ja upottavia nevoja. Näissä äärettömän laajoissa salomaissa ovat virrat melkein yksinomaisina kulkuteinä. Koskipaikoissa, joita on lukuisasti, sauvotaan veneet ylös tai alaspäin, aina matkan päämäärän mukaan. Virtain ja järvien rannoille on näiden seutujen harvalukuinen väestökin asettunut, raivaten sinne niittyjä ja pieniä peltotilkkuja. Maanselän itäpuolella olevat seudut ovat varsinaista vuorimaata. Kuusamoa kutsutaan pohjolan Sveitsiksi. Sen korkeilla vuorenhuipuilla pysyy lumi melkein koko kesän sulamatta.
3. Etelä-Pohjanmaa on rinnemaata, joka hiljalleen viettää mereen päin. Siinä on rinnatusten monta samansuuntaista jokilaaksoa. Näitä erottaa toisistaan matalat vuorenselänteet, jotka ikäänkuin kylkiluut ruumiissa kulkevat maanselästä mereen päin. Toisinaan ei näitä selänteitä saata ollenkaan huomatakaan, ne kun useinkin ovat maanpinnan tasalla. Kukin laakso on vanhoista ajoista asti muodostanut jonkinmoisen yhteiskunnallisen kokonaisuuden. Maa on nimittäin tullut viljellyksi pitkin jokivarsia. Jokien suupuolille rakennettiin ensimmäiset kirkot, ja sieltä kulki sitten viljelys rantoja myöten jokien lähteille asti. Tästäpä syystä ovatkin Pohjanmaan pitäjät aina näihin asti ulottuneet ikäänkuin pitkät vyöt meren rannalta Suomenselkään. Melkein kaikki vanhimmat emäkirkot ovat lähellä meren rantaa parin kolmen penikuorman päässä toisistaan, mutta niiden entiset kappelit ovat sisämaassa, joskus kymmenen ja vielä useammankin penikuorman päässä emäkirkosta. Kappelit tosin ovat nykyään jo itsenäisinä pitäjinä, mutta maakunnan muoto vielä ilmaisee, miten viljelys niillä tienoilla on kulkenut. Jokien rannat ovat tavallisesti parin virstan leveydeltä viljeltyjä.
Maantiet, jotka jokivarsia myöten johtavat rannikolta sisämaahan, kulkevat enimmäkseen hyvin asuttujen kylien ja viljelymaiden läpi. Matkustaessa esim. Kyrö-joen vartta saapi kulkea penikuormamäärin aaltoilevien viljavainioiden sivutse. Näiden viljeltyjen jokilaaksojen väliset paikat ovat metsiä, matalia vuoria ja laajoja, viljelykseen kelpaavia suomaita. Ylimalkaan on maa siellä tasaista. Suomen suurimmat tasangot löytyvät etelä-Pohjanmaalla. Siitäpä syystä kaiketi nuo tienoot ovatkin kaksi kertaa olleet sotatanterina, joilla maamme kohtalo on ratkaistu.
4. Aivan toisenlainen on Savon ja Karjalan luonne. Tämä osa maatamme on ehkä maailman järvirikkaimpia tienoita. Samalla on siinä tiheässä vaaroja ja kumpuja. Korkeita ja jyrkkiä hiekkaharjanteita kulkee siellä pohjoisesta etelään päin, ja näiden välillä on pitkät sarjat yksityisiä kukkuloita. Niiden väliset laaksot ovat, varsinkin pohjois-Savossa, pieniä ja ahtaita. Soita löytyy viljalti. Maa on hyvin kivikkoa, mutta heinä ja vilja kasvaa siinä hyvästi. Omituista Savon maisemille on, että, järvien rantoja lukuun ottamatta, tavallisesti vaan harjannepaikat ovat viljeltyjä. Niillä näkee kyliä ja peltoja, kun sitävastoin alavilla paikoilla on tiheitä lehtimetsiä, jotka hyvin menestyvät vanhoilla kaskimailla.
Kun kauniina kesä-aamuna joltakin korkealta mäeltä katselee savolaista maisemaa, on silmäin edessä mitä viehättävin näköala. Katselijan jalkain juurella leviävät vihannat lehtimetsät, joiden välissä ja ympärillä siellä täällä kimaltelee jonkun sisäjärven salmet ja lahdekkeet. Edempänä kohoaa ylänkö, jonka harjalla on harmaita kyliä, viljavainioita ja viheriäisiä lehtoja. Tämän harjanteen takaa näkyy toinen samanlainen ja samansuuntainen harjanne, vähän tummempana ja epäselvempänä vaan; ja äärimmäisenä, näköpiirin rajalla, voi ehkä vielä hämärästi nähdä kolmannen harjanteen, jonka metsiä, vainioita ja kyliä paljaalla silmällä ei enää voi erottaa. Siellä täällä kohoaa harjanteiden välillä vielä yksityisiä kukkuloita tummine havumetsineen.
Joka paikassa on erilaisia näköaloja. Jos jonkun suuremman sisäjärven rannalla nouset ylävämmälle paikalle, saat tuolla järvellä nähdä lukemattomia kauniita saaria. Toisinaan on järvenselkien välillä saari, jonka muodostaa pitkä hiekkaharjanne, mikä on ikäänkuin luonnollisena siltana rantojen välillä. Tällaisista saarista on tullut mainioksi varsinkin Punkaharju, joka kohoaa Puruveden kirkkaasta helmasta. Se on seitsemän kilometriä pitkä, mutta ainoastaan 3, paikoin 12 metrin levyinen ja noin 25 metriä korkea. Sen rinteillä kasvaa runsaasti kaunista havu- ja lehtimetsää. Sekä saaren oman kauneuden että niiden kauniiden näköalain vuoksi, joita se tarjoaa, käy siellä vuosittain paljo huvimatkailijoita.
Karjalan pohjois-osassa on luonto melkein samanlaista kuin Savossa. Harjanteet ovat siellä korkeammat, mutta loivemmat. Etelä-Karjalassa, Laatokan pohjois- ja luoteisrannalla, näkee sitävastoin graniitti-vuoria ja niiden välillä hymyileviä laaksoja. Maisemat ovat siellä samoin kuin myöskin etelämpänä, Vuoksen ympäristöillä, hyvin kauniita. Suomenlahden rannikolla on matalia vuoria, joiden välissä on tasangoita. Salpausselän ja Suomenlahden välisellä maalla tapaa paljo rapakiveä.
5. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, näkee Hämeessäkin kukkulain ja laaksojen, maiden ja vesien alituisesti vaihtelevan. Kuitenkin on maisemien luonto siellä vähän toisenlainen. Hämeen metsissä on etupäässä mäntyjä ja kuusia. Ne eivät ole ahtaissa laaksoissa, vaan harjanteiden huipuilla. Sieltä ne ikäänkuin suojelevat vartiat katselevat alas tasangolle, missä laajat vainiot ja kauniit, saarekkaat sisäjärvet leviävät niiden juurella.
Kehittyneemmän viljelyksensä kautta on Hämeen maisemilla, Savon maisemiin verraten, hymyileväisempi luonne. Kasvikuntakin on niissä rikkaampi. Vaahterat ja pähkinäpuut kasvavat etelä-Hämeen metsissä, ja viljavainiotkin antavat lukuisampia tuotteita. Paitsi tavallisia viljakasvia saapi siellä nimittäin nähdä runsaasti myöskin pellava-, nisu- ja herneviljelyksiä.
Hämeen pohjoiset osat ovat enimmäkseen korkeita hiekkaharjanteita ja kankaita. Ne ovat Suomen metsärikkaimpia seutuja. Valitettavasti ovat kulovalkeat ja metsänhaaskuu siellä saaneet aikaan sen, että paikoittain löytyy pitkiä aloja, jotka ovat aivan paljaat metsistä ja kasvavat ainoastaan kanervaa ja pensaita.
6. Satakunnan sisäosissa on luonto melkein samankaltaista kuin Hämeessäkin. Kun satakuntakin on rinnemaata ja jyrkempää, kuin muut Suomen rinnemaat, juoksevat vedet siellä ylimalkaan nopeammin, ja koskia ja putouksia on runsaasti. Ei missään Suomen maakunnassa ole vesivoimaa enemmän käytettävissä kuin Satakunnassa. Suomen suurimmat ja tärkeimmät tehtaat ovat niiden vesien varsilla, jotka Kokemäenjoen kautta laskevat mereen. Maakunnan keskitse, luoteesta kaakkoon päin, kulkee pitkä vuorenharju, jonka muutamat kohdat, niinkuin Pyynikin ja Kangasalan harjut ympäristöineen, ovat ihanimpia Suomessa. Satakunnan pohjois-osassa levenee Suomenselkä yläväksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu vaan niukasti ja usein riittämättömästi palkitsee viljelijän vaivat. Sitävastoin on Kokemäenjoen laakso Suomen enimmin viljeltyjä ja asuttuja seutuja.
7. Suomenlahteen viettävä rannikkomaa Salpausselän eteläpuolella kuuluu suurimmaksi osaksi Uuteen-maahan. Sielläkin on maanpinta ylimalkaan hyvin epätasainen, vähemmin kuitenkin maakunnan itäisessä osassa, jossa matalien vuorien välissä tavantakaa on suuria ja hedelmällisiä laaksoja. Länsiosassa, jossa Lohjanselkä kulkee, vaihettelevat vuoret ja kangasmaat. Salpausselän ja Lohjanselän välisessä kulmassa oleva laakso on luontonsa puolesta Hämeen kaltaista. Metsäiset kukkulat, kauniit sisäjärvet ja hymyilevät, viljellyt laaksot vaihettelevat sielläkin.
Uudenmaan saariston sisäosat ovat luonnon-ihania. Niiden kauneutta on monin paikoin vielä keinotekoisesti lisätty. — Uudellamaalla on paljo kauniita herraskartanolta, hyvin rakennettuja talonpoikaistaloja, viljavia vainioita sekä hyvin hoidettuja metsiä. Kaikesta näkyy, että viljelys siellä jo on vakaantuneempaa laatua.
Varsinais-Suomeen kuuluu Itämeren rannikko ja tämän ääressä oleva laaja saaristo. Rantamaalla, jota vesi on leikellyt lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdiksi, tapaa korkeita ja jyrkkiä kallioita sekä pieniä, hyvin viljeltyjä vainioita. Ei missään ole viljelys niin tunkeutunut jokaiselle pienimmällekin tilkulle, kuin täällä, Suomen vanhimman sivistyksen pohjalla. Täällä vallitsee Suomen manner-ilma lempeimmillään, ryytimaita näkee useimpien talojen ja torppainkin edustalla; mehiläisten hoito on yleinen; metsissä kasvaa tammia, saarnia, lehmuksia, jalavia y.m. pohjois-Suomelle tuntemattomia puulajeja. Saaristossa on kauniita paikkoja, esimerkiksi tuo runoilijain ylistämä, tuuheiden tammi-puiden peittämä Ruissalo y.m. Ja historiallisia muistoja tapaa täällä kaikkialla. — Maakunnan sisäosissa ovat vuoret matalampia, ja toisinaan tapaa suuria lakeuksiakin. Maanlaatu on kuitenkin pitkällisen viljelemisen kautta laihtunut.
Ahvenanmaa ympärillä-olevan saariston kanssa muodostaa erityisen maakunnan. Siinä on syvälle pistäytyviä lahtia ja vuonoja, pieniä kukkuloita ja viljavainioita. Lempeä meri-ilma sekä hedelmällinen maanlaatu ovat siellä synnyttäneet kasvikunnan, joka on rikkaampi, kuin missäkään muualla Suomessa. Niityt tarjoavat karjalle mehukasta ravintoa, jonka vuoksi karjantuotteet aina ovat olleet Ahvenanmaan vientitavaroita. Ylipäänsä on tuon pienen saaren luonto viehkeä ja miellyttävä. Talot ovat hyvin rakennetut ja useimmiten punasiksi maalatut sekä varustetut puutarhoilla. Tämä kaikki vielä lisää seudun kauneutta.
Hei! soutakaamme pojatja norjat neitoset!Me kilvan soutakaamme,ett' aallot vaahtoisetvierellä venehemmehilpeinä hyppeleeja kokka mahtavastiedessä kohisee.Ah, kaunis ompi ilma,tää Herran päivä on!Vienosti vedet välkkyy,on taivas sumuton,ja metsät vehreässäon juhlaverhossaan,ja vakavina vaaratnostaapi rintojaan.Ja uutta ihastustavaan nousee mielehen,kun venhe viilettääpivälitse niemien,ja joka salmen suullameit' yhä tervehtäätaas uudet rannat, saaret —oi, hausk' on retki tää!Me airokkahat, kelvotolkaamme soutajat:pois joukostammeveltot ja — turhan-kiskojat!Ken voimat taiten käyttääja, harras toimessaan,mies ompi kestämähän —se meistä miesi vaan!Mut kunnon perämiesitäss' ensi arvon saa,hän kaikki karit tunteeja suunnan suuntoaa,hän, hänpä meidät saattaavakaasti valkamaan,siis kiitoksemme hällenyt ensin kaikukaan!Ja nyt me laulakaamme,oi siskot, veikkoset,tään Suomen suloutta,mi hurmaa sydämet!Ja niinkuin mieli puhdasnyt kirkkomatkan' on,niin työssä tälle maallese puhdas olkohon!Ah, herttainen on hetki,tää Herran päivä on!Jo kirkon torni nouseetuolt' yli kuusikon.Ja aamupaistehessase noin kun hohtelee,totuuden pyhän tietäse meille viittailee.Niin maamme tulevaisuusmyös meille hohtakoon,kuin pyhä templi tuolla,ja meitä kutsukoon!Se hohto sydämemmeinnolla täyttäköön,ja vauhti rientojemmesen ilmi näyttäköön!Hei! Soutakaamme veikotja siskot armahat!Me kilvan soutakaamme,ett' aallot vaahtoisatvierellä venehemmehilpeinä hyppeleeja kokka mahtavastiedessä kohisee.Ja laulakaamme kaikkinyt täysin sydämin,kuink' on tää maamme kallisja meille rakkahin,mut Herrallemme harrasmyös kiitos kohotkaan,ett' armostaan loi meillenäin armaan isänmaan!
Hei! soutakaamme pojatja norjat neitoset!Me kilvan soutakaamme,ett' aallot vaahtoisetvierellä venehemmehilpeinä hyppeleeja kokka mahtavastiedessä kohisee.
Ah, kaunis ompi ilma,tää Herran päivä on!Vienosti vedet välkkyy,on taivas sumuton,ja metsät vehreässäon juhlaverhossaan,ja vakavina vaaratnostaapi rintojaan.
Ja uutta ihastustavaan nousee mielehen,kun venhe viilettääpivälitse niemien,ja joka salmen suullameit' yhä tervehtäätaas uudet rannat, saaret —oi, hausk' on retki tää!
Me airokkahat, kelvotolkaamme soutajat:pois joukostammeveltot ja — turhan-kiskojat!Ken voimat taiten käyttääja, harras toimessaan,mies ompi kestämähän —se meistä miesi vaan!
Mut kunnon perämiesitäss' ensi arvon saa,hän kaikki karit tunteeja suunnan suuntoaa,hän, hänpä meidät saattaavakaasti valkamaan,siis kiitoksemme hällenyt ensin kaikukaan!
Ja nyt me laulakaamme,oi siskot, veikkoset,tään Suomen suloutta,mi hurmaa sydämet!Ja niinkuin mieli puhdasnyt kirkkomatkan' on,niin työssä tälle maallese puhdas olkohon!
Ah, herttainen on hetki,tää Herran päivä on!Jo kirkon torni nouseetuolt' yli kuusikon.Ja aamupaistehessase noin kun hohtelee,totuuden pyhän tietäse meille viittailee.
Niin maamme tulevaisuusmyös meille hohtakoon,kuin pyhä templi tuolla,ja meitä kutsukoon!Se hohto sydämemmeinnolla täyttäköön,ja vauhti rientojemmesen ilmi näyttäköön!
Hei! Soutakaamme veikotja siskot armahat!Me kilvan soutakaamme,ett' aallot vaahtoisatvierellä venehemmehilpeinä hyppeleeja kokka mahtavastiedessä kohisee.
Ja laulakaamme kaikkinyt täysin sydämin,kuink' on tää maamme kallisja meille rakkahin,mut Herrallemme harrasmyös kiitos kohotkaan,ett' armostaan loi meillenäin armaan isänmaan!
Oli kerran miestä kolme,jotka sattuivat Savostakulkemahan kuuluisahan,haluisehen Helsinkihin.Tuunan salmehen tulivat,joss' on saari salmen suussa;yli salmen saatettihinsille puolen Punkaharjun.Astuvat ylämäkeä,kääntelevät, katselevat,istuvat, ajattelevat;kuuntelevat kukkumista,kesä-linnun laulamista,kuinka siinä linnut lauloi,linnut lauloi, metsä soitti,antoi aurinko ilonsa,päivä paistoi pitkin nientä;siitä koko luonto liikkui,ilma silmissä iloitsi,ilahutti ihmiskunnan.Kaikki' näitä katsellessa,läikkyviä lähtehiä,järven, lahen lainehia,kerran vielä keskenänsämiehet mielestä hyvästäpuhelevat puolestansa:"Kun ois tässä kukkasia,lehtipuita lempehiä,oksakaan omenapuuta,oisipa osa hyveäParatiisin maan paria,Aatamin asunto-maata!"Tuosta kärryihin kävivät,rupesivat rattahille.Ratas vieri tietä myöten,aatos Luojan töitä myöten.Ajoit siltoa sinistäsekä harjua haluista;siell' on puista portti tehty,katu-varret kaunistettu.Tämä silta on silloin tehty,kun on kuu kokohon pantu,kun on aurinko aljettu,laskettuna maan perustus!Viel' ei vaivu vuoliaiset,eikä arkut alta murru!
Oli kerran miestä kolme,jotka sattuivat Savostakulkemahan kuuluisahan,haluisehen Helsinkihin.Tuunan salmehen tulivat,joss' on saari salmen suussa;yli salmen saatettihinsille puolen Punkaharjun.
Astuvat ylämäkeä,kääntelevät, katselevat,istuvat, ajattelevat;kuuntelevat kukkumista,kesä-linnun laulamista,kuinka siinä linnut lauloi,linnut lauloi, metsä soitti,antoi aurinko ilonsa,päivä paistoi pitkin nientä;siitä koko luonto liikkui,ilma silmissä iloitsi,ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki' näitä katsellessa,läikkyviä lähtehiä,järven, lahen lainehia,kerran vielä keskenänsämiehet mielestä hyvästäpuhelevat puolestansa:
"Kun ois tässä kukkasia,lehtipuita lempehiä,oksakaan omenapuuta,oisipa osa hyveäParatiisin maan paria,Aatamin asunto-maata!"
Tuosta kärryihin kävivät,rupesivat rattahille.Ratas vieri tietä myöten,aatos Luojan töitä myöten.Ajoit siltoa sinistäsekä harjua haluista;siell' on puista portti tehty,katu-varret kaunistettu.Tämä silta on silloin tehty,kun on kuu kokohon pantu,kun on aurinko aljettu,laskettuna maan perustus!Viel' ei vaivu vuoliaiset,eikä arkut alta murru!
Mun muistuu mielelleni nytSuloinen Savonmaa,sen kansa kaikki kärsinytja onnehensa tyytynyt,tää armas, kallis maa.Kuin korkeat sen kukkulat,kuin vaarat loistoiset!Ja laaksot kuinka rauhaisat,ja lehdot kuinka vilppahat,kuin tummat siimehet!Sen salot kuin siniset on,puut kuinka tuuheat,ja kuin humina hongikonSyv' on ja jylhä, ponneton,ja tuulet lauhkeat!Ja kussa tähdet tuikkavatkovalla talvella,ja kussa Pohjan valkeatsuloisemmasti suihkavatkuin Savon taivaalla?Tok' yhtä vielä muistelen,sen suihke armaampi,se silmä on savottaren,johonka taivas loistehenja sinens' yhdisti.Me emme liioin kerskuko,sanomme kumminkin:Muu Suomi, ellös ilkkuko,jos meill' on hoikka kukkaro,jos köyhiks' keksittiin.Useinpa pelto kultainense sulla kellerti,kun meidän vaivat, viljehenkumohon löi vihollinenja poltti tuhkaksi.Ja monta kertaa sattui niin,kun meitä vainot löit,kun vaimot, lapset kaadettiinja miehet sortui sotihin,sä rauhan leipää söit.Jos kielin voisi kertoanäkönsä vanhat puut,ja meidän vaarat virkkoa,ja meidän laaksot lausua,sanella salmensuut;niin niistäpä useampihyv' ois todistamaan:"Täss' Savon joukko tappeli,ja joka kynsi kylmeniedestä Suomenmaan!"Siis maat' en muuta tietää voiSavoa kalliimpaa,ja mulle ei mikään niin soikaikesta, minkä Luoja loi,kuin: "armas Savonmaa!"
Mun muistuu mielelleni nytSuloinen Savonmaa,sen kansa kaikki kärsinytja onnehensa tyytynyt,tää armas, kallis maa.
Kuin korkeat sen kukkulat,kuin vaarat loistoiset!Ja laaksot kuinka rauhaisat,ja lehdot kuinka vilppahat,kuin tummat siimehet!
Sen salot kuin siniset on,puut kuinka tuuheat,ja kuin humina hongikonSyv' on ja jylhä, ponneton,ja tuulet lauhkeat!
Ja kussa tähdet tuikkavatkovalla talvella,ja kussa Pohjan valkeatsuloisemmasti suihkavatkuin Savon taivaalla?
Tok' yhtä vielä muistelen,sen suihke armaampi,se silmä on savottaren,johonka taivas loistehenja sinens' yhdisti.
Me emme liioin kerskuko,sanomme kumminkin:Muu Suomi, ellös ilkkuko,jos meill' on hoikka kukkaro,jos köyhiks' keksittiin.
Useinpa pelto kultainense sulla kellerti,kun meidän vaivat, viljehenkumohon löi vihollinenja poltti tuhkaksi.
Ja monta kertaa sattui niin,kun meitä vainot löit,kun vaimot, lapset kaadettiinja miehet sortui sotihin,sä rauhan leipää söit.
Jos kielin voisi kertoanäkönsä vanhat puut,ja meidän vaarat virkkoa,ja meidän laaksot lausua,sanella salmensuut;
niin niistäpä useampihyv' ois todistamaan:"Täss' Savon joukko tappeli,ja joka kynsi kylmeniedestä Suomenmaan!"
Siis maat' en muuta tietää voiSavoa kalliimpaa,ja mulle ei mikään niin soikaikesta, minkä Luoja loi,kuin: "armas Savonmaa!"
Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossatai'an luomana taas, kaunoinen salomaa.Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvot,joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistotkuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata,hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjankietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaaniniinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,kultia lähteissään heitellen yli maan,tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnytKuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetkettuolla sun helmassas, seurass' ystävien!Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielinkuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudellataas tulevaisuuden verhoa nostellut;nähnyt kaunoiset unet maalleni,toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat,toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkääntuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
Yht' ihanaisena, kuin sinut kerran näin, olet tuossatai'an luomana taas, kaunoinen salomaa.Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat,lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo.Nään sinut ennellään, nään taas tutut lempeät kasvot,joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään.Kaikki ma taasen nään: lukemattomat armahat muistotkuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti,salmia kierrellyt, kaikua kiusannut;katsellut sylissäs olen Vellamon neitosen maata,hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää;taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjankietonut verkkoihin, nostanut venheeseen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut,noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen,noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaaniniinkuin morsiamen tyynenä loistossaan;nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan,kultia lähteissään heitellen yli maan,tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnytKuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen;tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön,ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetkettuolla sun helmassas, seurass' ystävien!Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas,polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen.Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielinkuunnellut tarinaa ai'an muinoisen,nähnyt valtavat hahmot sen sekä rohkeudellataas tulevaisuuden verhoa nostellut;nähnyt kaunoiset unet maalleni,toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat,toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän,teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen...Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkääntuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!
Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä,valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois,kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää,muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.
Ma oksalla ylimmälläoon Harjulan seljänteen.Niin kauas kuin silmään siintäänäen järviä lahtineen.Kas, Längelmänvesi tuollavöin hopeisin hohtelee,ja Roineen armaiset aallotsen rantaa hyväilee.
Ma oksalla ylimmälläoon Harjulan seljänteen.Niin kauas kuin silmään siintäänäen järviä lahtineen.Kas, Längelmänvesi tuollavöin hopeisin hohtelee,ja Roineen armaiset aallotsen rantaa hyväilee.
Kuin lemmikin sulosilmä,niin kirkas, niin sininen,on välkkyvä Vesijärvi,mi hiljalleen keinuentuoll' hiipivi heidän luokseenja satoja saariaanniin hellästi tuuditteleepikuin emonen lapsiaan.Vaan ympäri lehtorantainon hongikko mietteissäänja vanhuksen lailla katsookuin lapset lyö leikkiään,ja peltojen laihot heitäne tervehtii aaltoillenja niittyjen kukkivat nurmetluo tuoksuja tuulehen.Mik' aarre, oi köyhä Suomi,ois sulosi vertainen!Tuon järvies sinivälkkeen,tuon hopeisen, kultaisen!Jos murhe tai riemu nostaatääll' lauluhun säveleet,niiss' ainian kuvastuupinää kirkkahan-sinervät veet.Mä vaan olen lintu pienija siipeni heikot on;vaan oisinko uljas kotka,niin nousisin lentohon,ja nousisin taivoon astiluo Jumalan istuimen,ja nöyrin, hartahin mielinnäin laulaisin rukoellen:Oi taivahan pyhä Herra,sä isämme armias!Ah, kuink' on sun maasi kaunis,kuink' ihana taivahas!Sä järveimme säihkyelläsuo lempemme tulta vaan!O Herra, intoa annaain' maatamme rakastamaan!
Kuin lemmikin sulosilmä,niin kirkas, niin sininen,on välkkyvä Vesijärvi,mi hiljalleen keinuentuoll' hiipivi heidän luokseenja satoja saariaanniin hellästi tuuditteleepikuin emonen lapsiaan.
Vaan ympäri lehtorantainon hongikko mietteissäänja vanhuksen lailla katsookuin lapset lyö leikkiään,ja peltojen laihot heitäne tervehtii aaltoillenja niittyjen kukkivat nurmetluo tuoksuja tuulehen.
Mik' aarre, oi köyhä Suomi,ois sulosi vertainen!Tuon järvies sinivälkkeen,tuon hopeisen, kultaisen!Jos murhe tai riemu nostaatääll' lauluhun säveleet,niiss' ainian kuvastuupinää kirkkahan-sinervät veet.
Mä vaan olen lintu pienija siipeni heikot on;vaan oisinko uljas kotka,niin nousisin lentohon,ja nousisin taivoon astiluo Jumalan istuimen,ja nöyrin, hartahin mielinnäin laulaisin rukoellen:
Oi taivahan pyhä Herra,sä isämme armias!Ah, kuink' on sun maasi kaunis,kuink' ihana taivahas!Sä järveimme säihkyelläsuo lempemme tulta vaan!O Herra, intoa annaain' maatamme rakastamaan!
Kuka Suomalainen, jolla on edes hiukkanenkaan kauneuden tuntoa, ei ole sykähtävin sydämin useasti ihaillut synnyinmaansa somia näköaloja! Kas tuota jylhää vuorta! Se nousee jyrkkänä korkeutta kohti, sen halkeamista ja rotkoista kohottavat ikivanhat hongat kampuraisia oksiansa; pienoinen metsälampi kuvastaa sitä tyynessä kuvastimessansa; kaikki on siinä jylhää, mutta sentään sopusointuista ja silmää miellyttävää, somaa. Käy vähä matkaa metsän halki, tulet ehkä kunnaalle, josta aivan toisellainen näky kohtaa silmääsi. Edessäsi näet suuren järvenselän, jonka sinertävien laineiden läikynnässä uiskentelee vihertäviä saaria, rannalla rehottelee viljavainioita ja heinäniittyjä, ja niiden välistä pilkistelee siellä täällä ihmisasunnoita. Etäällä järven toisella puolella siintää korkeita kunnaita taivaan rannalla. Tällaisia näköaloja tapaa lukemattomilla vaihdoksilla pitkin Suomen nientä, vaan erittäinkin Savo on niistä rikas.
Jos joskus käyt Kallaveden tienoilla, älä suinkaan jätä käymättä Puijon mäellä, jos sinulla on luonnon ihanuudelle vähänkin avoin mieli. Kauniina kesäiltana on näky tästä mitä herttaisimpia. Luo silmäsi minnepäin tahansa, joka haaralla näet Kallavettä saarineen ja niemineen. Sen hopeahohtoisilla ulapoilla tai sinertävillä salmilla keksinee ehkä silmäsi sauhua tupruttavan höyryveneen, joka kiitää samaa nientä kohden, jonka keskisellä mäellä juuri luontoa ihailet. Samalla niemellä on Savon suurin kaupunki, Kuopio. Harvalle kaupungille on luonto suonut niin soman ja miellyttävän kävelypaikan kuin Kuopiolaisilla Puijon mäki on.
On Suomi kaunis, kun tyyn' on iltaja laulu rastahan laaksoss' soija päivä laskeva taivahiltaviel' laakson lehtoja purpuroi!Ja päivän noustess' on kaunis Suomi,kun koski soittavi kanneltaanja nurmi kukkii ja rannan tuomikun hurmaa mun sulotuoksullaan.Ja kaunis Suomi on silmäellä,kun taivas suo valonlahjojaanja kirkas kuu, kuni äiti hellä,luo katsehen joka nukkuvaan.Mut Suomi kuiten on kaunihimpi,kun aate kansoa innostaaja joka mies, joka ainut impisen eestä itsensä uhrajaa.
On Suomi kaunis, kun tyyn' on iltaja laulu rastahan laaksoss' soija päivä laskeva taivahiltaviel' laakson lehtoja purpuroi!
Ja päivän noustess' on kaunis Suomi,kun koski soittavi kanneltaanja nurmi kukkii ja rannan tuomikun hurmaa mun sulotuoksullaan.
Ja kaunis Suomi on silmäellä,kun taivas suo valonlahjojaanja kirkas kuu, kuni äiti hellä,luo katsehen joka nukkuvaan.
Mut Suomi kuiten on kaunihimpi,kun aate kansoa innostaaja joka mies, joka ainut impisen eestä itsensä uhrajaa.
— "No maisteri!" sanoi minulle isäntäni, jonka luokse olin muuttanut kesäksi Uudenmaan saaristoon. "Lähdettekö tänään verkonlaskentaan?"
— "Lähden mielellänikin", vastasin minä, "sillä tämä rantanuotan veto alkaa käydä hyvin yksipuoliseksi."
Ja todellakin! Jokapäivä aina samat apajalle joudut, samat köyden vääntämiset, samat nuotiovalkeat ja rantakalan syönnit, ja ennen kaikkia niukka saalis, — niistä olin jo saanut tarpeekseni.
Päivällisen jälkeen läksimme, minä neljäntenä miehenä, ulapalle. Erään kallion kohdalla laskettiin ensin seisovat verkot. Ne pantiin noin 10 sylen päähän toisistansa aivan vaakasuoriin linjoihin, kiinni molemmista päistä. Minua oudostutti tuo verkkojen laskeminen niin lähelle toisiaan samaan suuntaan, mutta veneväki naurahti vain. — "Odottakaa huomiseen", virkkoivat he. "Ennen yötä laskevat muut verkkojansa vielä meidän verkkojemme väliin, ja kalaa tulee, jos vaan on tullakseen!"
Alkoi jo olla ilta, kun läksimme yhä edemmäksi ulapalle, ja vasta kaukana selällä laskettiin 3 ja 5:kin syltä korkeat verkot, useampia yhteen jataan. Viimeinen verkko kiinnitettiin veneeseen ja purjeet laskettiin alas. Tuulen ja merenvirtain oli määrä kuljettaa meitä, minne tahtoivat; joko hailiparven päälle tahi ohi. Onnen kauppaa on kalamiehen toimi kerrassaan.
Tuli yö kylmineen, tuulineen ja pimeyksineen. Olihan jo elokuu puolivälissä. En voi kieltää, ett'en tuntenut hieman pelkoa tällaisesta umpimähkäisestä kulusta aavalla meren selällä. Eikä tämä pelko suinkaan vähentynyt niistä kertomuksista, joilla venemiehet höystelivät yksinkertaista illallistamme. Ne päättyivät, nämä kertomukset, usein runsaisiin saaliisiin, mutta usein myöskin myrskyihin ja menetettyihin verkkoihin ja välistä rannalle jääneisiin leskiin ja orpoihin. Toiselta puolen taas oli tässä yöllisessä keinumisessa meren ulapalla jotakin salaista viehätystä. Välistä vingahti tuuli maston köysissä, ja aalto löi vilkkaammin veneen kylkeen; ja silloin liikahti uninen pursi kiivaammin, niinkuin liikahtaa torkkuva mies, kun pää hiljalleen painuessaan viimein kadottaa tasapainonsa. Ylhäällä taivaalla kimaltelivat tähdet. Minä koetin haeskella niistä harvoja tuttaviani, — mikä ääretön paljous niitä, joita en ensinkään tuntenut! Minä panin kokkaan pitkäkseni ja tunsin tuommoista suloista raukeamista jäsenissäni. En enää selvään erottanut miesten puheita. Joskus vaan, kun vihuri tuli ja vene keikahti, kuului joku virkkavan:
— "Kaisa!"
Välistä heräsin nauruun; joku miehistä oli kai sanonut jonkun sanasutkauksen. Kuulin vielä kun joku virkkoi:
— "Tuolla on Söderskär!"
En jaksanut enää kohottaa päätäni. Olin näkevinäni Söderskär'in majakan vilkkuvalkeat. Mutta nekin kävivät yhä harvemmiksi. Minä nukuin kokonaan. Heräsin kovaan puheeseen ja alituisiin liikkeisiin. Aamu oli jo valjennut, mutta taivas oli pilvessä ja meri lakkapäissä. Venemiehet vetivät verkkojansa veneeseen kiiruimman kaupassa. Minä hyppäsin ylös ja yritin auttaa, mutta koko yritykseni jäi sikseen, kun isäntä virkkoi:
— "Kyllä nyt on parasta että maisteri pysyy kokassa!"
Kiivaasti tekivät miehet raskasta työtään. Ei kykene moiseen toimeen se, jolla ei ole vuosikausien harjaantumista siinä. Kerrassaan ankara työ! Ei arvaa sisämaan mies, siepatessaan vadista hailia pyrstöstä kiinni ja lyödessään sitä vadin laitaan, kuinka monta hikipisaraa, kuinka monta ponnistusta on vaadittu, ennenkuin tämä välttämätön särvin on joutunut valmiina vatiin! — Tuuli yltyi yltymistään. Se vonkui kamalasti köysissä ja vene keikkui kovasti aalloilla, jotka vihaisesti möyrivät sen ympärillä. Minä odotin joka hetki isännän käskyä: "hakkaa poikki!" Mutta yhä vetivät miehet, ja hopean hohtoisina kiilsivät hailit verkkojen silmukoissa, pyrstöänsä lyöden, kunnes uusi päälle tullut verkkokerros pakotti niiden olemaan alallaan. Suurella mielen jännityksellä katselin minä miesten työtä. Viimeinen verkko oli jo nousemaisillaan. Ja vihdoin, kun sen pää jo näkyi, komensi isäntä:
— "Reivaa purje ja vedä ylös!"
Käsky oli pian noudatettu. Tuuli työnnähti vimmatusti purjeeseen. Vene keikahti tavattomasti, ja niin läksimme laitamyötäiseen kulkemaan rantaan päin.
— "Söderskär'iä kohti!" komensi isäntä.
Tuimasti kiiti vene reivatuillakin purjeilla kilpaa sen laidoilla kiehuvien aaltojen kanssa. Söderskär alkoi kohota yhä ylemmäksi taivaan rannasta, kunnes vihdoin, parin tunnin purjehduksen perästä, laskimme sen kallioiseen kylkeen.
Helpoltapa tuntui jälleen päästä kuivalle maalle ja saada lämmitellä ystävällisten majakkamiesten tuvassa.
— "Myrskyksi vaan vetää taas", puhuivat Söderskär'in miehet. "Kunhan vaan ei tulisi samallaista möyryä, kuin oli tässä toissa yönä. Herra varjelkoon!"
— "Tapahtuiko mitään erinomaista?"
— "Tapahtuipa niinkin. Virolainen jaala koetti päästä silloisessa hirveässä myrskyssä tänne, mutta eivät tienneet poloiset tuota salakaria tuolla — näettekö, kuinka sen pinta paljastuu nytkin aallon pohjalta! Me yritimme apuun, mutta aalto kävi niin kova, ettemme päässeet liikkeelle ensinkään. Jaala tuli suoraa päätä karia kohti. Aalto paiskasi sen kariin."
— "Pirstaleiksiko meni?"
— "Ei pienaakaan enää nähty. Sinne meni pursi ja miehet!..."
Kamalalta kuului tämä jutelma, kerrottuna majakkamieben yksitoikkoisella äänellä.
Kuinka olisi meidän käynyt, jos olisimme samana yönä olleet ulapalla?...
Miss' aukee laaja Pohjanmaa,veet merten, virtain vaahtoaa,me siellä maassa hallojenniin kasvoimme kuin kuuset sen!Ei niitä säävoi säikyttää,ei kuihtumaansaa talvetkaan,ei puute, kurjuus korpimaan.Kuin aallot järvein tuhantenkäy rannoillamme yhtehen,niin liittohon myös meidät saasun nimes, kallis synnyinmaa.Jos vainomiessun sulkee ties,niin kuolemaanme taistellaankuin Vaasan urhot ainiaan.Et turvatta sa, Suomi, jää,on vankka pohjas ranta tää,ja muuris meidän olla suo,jot' eivät myrskyt maahan luo.Pois unteluus,ja hervakkuus!Niin onnehenmaan pohjoisenvie kunto, työ sen poikien.
Miss' aukee laaja Pohjanmaa,veet merten, virtain vaahtoaa,me siellä maassa hallojenniin kasvoimme kuin kuuset sen!Ei niitä säävoi säikyttää,ei kuihtumaansaa talvetkaan,ei puute, kurjuus korpimaan.
Kuin aallot järvein tuhantenkäy rannoillamme yhtehen,niin liittohon myös meidät saasun nimes, kallis synnyinmaa.Jos vainomiessun sulkee ties,niin kuolemaanme taistellaankuin Vaasan urhot ainiaan.
Et turvatta sa, Suomi, jää,on vankka pohjas ranta tää,ja muuris meidän olla suo,jot' eivät myrskyt maahan luo.Pois unteluus,ja hervakkuus!Niin onnehenmaan pohjoisenvie kunto, työ sen poikien.
Suloisessa Suomessammeoisko maata armaampaa,kuin on kaunis Karjalamme,laulun laaja kotimaa!Kun seison Imatrallaja kuulen kuohuaan,se huutaa pauhinallanäin mulle ainiaan:Suloisessa Suomessammeoisko maata armaampaa,kuin on kaunis Karjalamme,laulun laaja kotimaa!Vaan, veikot, konsa kaikuunäin äänin tuhansinja rinnoistamme raikuulaulu ihanin:Suomessamme armahassaVäinön kiel' on vallassaan!Silloin kannel Karjalassasuloisin on soinnultaan!Ja salon siimeksessäkun kannel vieno soi,sävelten helkkehessänäin hongat huminoi:Suloisessa Suomessammeoisko maata armaampaa,kuin on kaunis Karjalamme,laulun laaja kotimaa!
Suloisessa Suomessammeoisko maata armaampaa,kuin on kaunis Karjalamme,laulun laaja kotimaa!Kun seison Imatrallaja kuulen kuohuaan,se huutaa pauhinallanäin mulle ainiaan:Suloisessa Suomessammeoisko maata armaampaa,kuin on kaunis Karjalamme,laulun laaja kotimaa!
Vaan, veikot, konsa kaikuunäin äänin tuhansinja rinnoistamme raikuulaulu ihanin:Suomessamme armahassaVäinön kiel' on vallassaan!Silloin kannel Karjalassasuloisin on soinnultaan!
Ja salon siimeksessäkun kannel vieno soi,sävelten helkkehessänäin hongat huminoi:Suloisessa Suomessammeoisko maata armaampaa,kuin on kaunis Karjalamme,laulun laaja kotimaa!