"Niin tietenkin", sanoin minä, "nyt voin käsittää kaikki väitteesi. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa olevani siksi typerä, etten käsitä, mistä sinä voit päättää hänen useasti käyneen optikerissa."
Holmes otti silmälasit käteensä.
"Näissä on kapeat korkkikaistaleet, jotta ne eivät painaisi nenää. Toinen niistä on tummunut ja kulunut mutta toinen on aivan uusi. Nähtävästikin on toinen tipahtanut pois ja sen sijaan on pantu uusi. Tuon toisenkaan en luulisi olleen näissä kauempaa kuin muutamia kuukausia. Ne ovat aivan samanlaiset kumpikin, ja siitä teen sen johtopäätöksen, että nainen kävi samasta liikkeestä ostamassa toisenkin."
"Pyhän Yrjön nimessä, tuohan on aivan ihmeellistä!" huudahti Hopkins innostuksissaan. "Ajatelkaa, että minulla oli nämä luotettavat todistuskappaleet, enkä niitä kuitenkaan voinut huomata! Kaikissa tapauksissa olisin aikonut käydä Lontoon optikerien luona."
"Luonnollisesti on teidän se tehtäväkin. Onko teillä vielä mitään lisättävää?"
"Ei mitään, herra Holmes. Luulen teidän nyt tietävän asiasta yhtä paljon kuin minäkin — ja ehkäpä hiukan enemmänkin. Me olemme tutkineet sitäkin, onko ketään vierasta henkilöä nähty maantiellä tai asemalla. Sellaista ei kuitenkaan ole näkynyt eikä kuulunut. Enimmän minua kiusaa se, etten voi keksiä minkäänlaista syytä, joka olisi voinut olla aiheena rikokseen."
"Niin, siinä suhteessa en kykene auttamaan. Mutta minä luulen teidän haluavan meitä mukaanne sinne huomenna."
"Jollette pidä pyyntöäni vain liiallisena, herra Holmes. Juna lähteeCharing Crossin asemalta Chathamiin klo 6 aamulla, ja Yoxley OldPlaceen pääsemme klo 8 ja 9 välillä."
"Me lähdemme siis siinä. Jutussa on monta huvittavaakin puolta ja olen iloinen saadessani tutustua siihen. Mutta kello on jo kohta yksi ja muutamain tuntien nukkuminen ei olisi pahitteeksi. Tarjoan teille sohvan, joka on kamiinia vastapäätä. Spriikeittiööni tekaisen tulen ja tarjoan teille kahvit ennen lähtöämme."
Myrsky oli seuraavana päivänä asettunut, mutta aamu oli kylmä meidän matkalle lähtiessämme. Näimme kylmän talviauringon nousevan Thamesin autioitten rantojen ja pitkän synkän joen yli. Pitkän ja ikävän matkan jälkeen poistuimme junasta pienellä asemalla muutamien peninkulmain päässä Chathamista. Hevosta valjastettaessa söimme ravintolassa nopeasti aamiaisen ja olimme siten valmiit suorittamaan tehtävämme, kun viimeinkin saavuimme Yoxley Old Placeen. Muudan poliisi tuli meitä vastaan puutarhan portilla.
"Mitä uutta, Wilson?"
"Ei mitään."
"Eikö ole saatu tietää, että joku vieras olisi ollut liikkeessä?"
"Ei. Asemalla ollaan aivan varmoja, ettei ketään vierasta henkilöä ole saapunut eikä lähtenyt eilen."
"Onko tiedusteltu majatalosta ja ravintoloista?"
"On, mutta ei ole saatu ainoatakaan tietoa, johon voisimme luottaa."
"Hyvä on. Chathamista on kuitenkin melkoinen matka. Siellä voi hyvin oleskella ja huomiota herättämättä nousta junaan. Tässä on nyt tuo puutarhapolku, josta puhuin, herra Holmes. Se vahvistaa lausuntoni, että eilen ei näkynyt askelten jälkeäkään."
"Kummallako puolella ruohikossa jäljet olivat?"
"Tällä puolella. Tällä ruohikkokaistaleella polun ja kukkasryhmän välillä. Nyt en jälkiä erota, mutta silloin näin ne aivan selvästi."
"Niin, joku on siitä varmasti kulkenut", sanoi Holmes kumartuessaan tarkastamaan ruohikon reunaa. "Nainen tuntuu huolellisesti laskeneen askeleensa, koskapa jälki toisella puolella on jäänyt polulle ja toisella selvemmästi pehmeään multaan."
"Jo vain, hän näyttää olleen aika kylmäverinen."
Huomasin välähdyksen Holmesin kasvoissa.
"Arvelette siis, että hänen on ollut pakko palata tätä tietä."
"Niin arvelen; muuta tietä ei ole."
"Tätäkö ruohikon laitaa?"
"Niin, herra Holmes."
"Hm. Olisipa se hyvin omituisia — todellakin hyvin omituista. No niin, luullaksemme olemme tyystin tutkineet polun. Mennäänpä eteenpäin. Tämä puutarhaportti on kai tavallisesti auki? Siinä tapauksessa pääsee siis jokainen tulija vaikeudetta tänne. Hän ei aikonut murhata. Muutenhan hän olisi varustanut aseen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua kirjoituspöydällä olevaan veitseen. Kulkiessaan käytävässä ei hän jättänyt jälkeäkään korsimattoon. Sitten tuli hän työhuoneeseen. Miten kauan hän siellä viipyi? Sitä emme tiedä."
"Muutamia minuutteja vain. Unohdin sanoa teille, että taloudenhoitaja, rouva Marker, oli siistinyt huoneen vähää ennen — noin neljännestuntia ennen, mikäli hän on ilmoittanut."
"Hyvä on. Tämä on tärkeää. Nainen tulee huoneeseen. Hän menee kirjotuspöydän luo. Minkä tähden? Ei suinkaan laatikoita avaamaan. Jos niissä olisi ollut jotakin hänelle arvokasta, olisivat ne varmaankin olleet lukitut. Ei, piironkiin hän mieli. Hei! Mitä tämä naarmu merkitsee? Sytytäpäs tulitikku, Watson! Minkä tähden ette minulle sanonut mitään tästä, Hopkins?"
Naarmu, jota hän parhaillaan tutki, alkoi messinkilaatasta avaimenreiän oikealta puolelta ja oli noin neljän tuuman pituudelta raapaissut vernissattua pintaa.
"Kyllä minä tuon huomasin, herra Holmes. Mutta ainahan avaimenreiän ympärys on naarmuinen."
"Tämä on veres jälki, aivan veres. Katsokaa, miten messinki kimaltelee naarmussa. Jos se olisi vanha, olisi messinkikin tummentunut. Tarkastapas sitä minun suurennuslasillani. Onko rouva Marker koton?"
Vanhanpuolinen surullisen näköinen nainen tuli huoneeseen.
"Pyyhittekö pölyn piirongilta tänä aamuna?"
"Pyyhin, hyvä herra."
"Huomasitteko tämän naarmun?"
"En, sitä en huomannut."
"Niin, ette sitä hoksannut. Pölyviuhka on pyyhkäissyt pois vernissan jätteet. Kenellä on tämän piirongin avain?"
"Professorilla on se kellonperissään."
"Onko se tavallinen avain?"
"Ei, lukko on varmuuslukko."
"Hyvä, hyvä. Rouva Marker, saatte mennä nyt. No, nyt tiedämme jo vähän enemmän. Nainen tulee huoneeseen, menee piirongin luo ja joko avaa sen tai yrittää sitä avata. Hanke keskeytyy nuoren Willoughby Smithin huoneeseen tullessa. Hätäpäissään avainta lukosta vääntäessään naarmaisee hän ovea. Smith ottaa hänet kiinni. Hän sieppaa puolustusaseekseen juuri tämän veitsen ja päästäkseen kiinnipitäjästään erilleen, syöksee hän sen häneen. Haava on kuolettava. Smith kaatuu ja nainen pakenee, joko vieden mukanaan esineen, jota varten hän oli tullut tai ilman sitä. Onko palvelustyttö Susan täällä? Voiko kukaan poistua tästä ovesta sen jälkeen kuin kuulitte kuolevan huudon?"
"Ei, hyvä herra, se on mahdotonta. Portaita laskeutuessani olisin nähnyt jokaisen käytävässä kulkijan. Sitä paitsi ei ovea ole milloinkaan avattu. Olisin siis kuullut, jos siitä olisi kulettu silloin."
"Se ratkaisee, mitä tietä nainen on poistunut; epäilemättä hän meni samaa tietä, jota oli tullutkin. Mikäli ymmärrän, vie tämä toinen ovi professorin makuuhuoneeseen. Pääseekö sitä kautta ulos?"
"Ei, hyvä herra."
"Menkäämme sinne tutustumaan professoriin. Kuulkaahan, Hopkins! Tämä on erittäin tärkeää tosiaankin, erittäin tärkeää; professorinkin käytävässä näkyy olevan kookoskuituinen matto."
"Niin on. Entä sitten?"
"Ettekö voi huomata siinä mitään omituista? Ehkä siinä ei olekaan, en tahdo sitä väittää. Varmaankin erehdyin. Ja kuitenkin tuntuu se minusta merkilliseltä. Tulkaa opastamaan minua."
Me kuljimme käytävän läpi, joka oli yhtä pitkä kuin puutarhaan vieväkin. Sen päässä oli muutamia portaita, ennen kuin tultiin ovelle. Oppaamme kolkutti oveen ja vei meidät professorin makuukamariin.
Huone oli hyvin suuri, täynnä kirjoja, joita, kun ne eivät olleet mahtuneet kirjahyllyihin, oli ladottu nurkkiin ja kirjakaapin vierelle. Sänky oli huoneen keskellä ja siinä istui talon herra kaikilta puolilta tuettuna tyynyillä. Harvoin olen nähnyt omituisemman näköistä henkilöä. Hänen kotkan muotoa muistuttavat kasvonsa kääntyivät meihin päin, tuijottaen meihin tummilla, tuuheiden kulmakarvain alta päilyvillä silmillään. Hänen hiuksensa ja paitansa olivat muutoin valkeat, paitsi suun ympärillä oli omituisia keltaisia täpliä. Savuke hehkui tuuhean parran keskessä, ja huoneen ilma oli turmeltunut huonon tupakan savusta. Ojentaessaan kätensä Holmesille, huomasin siinä keltaisia nikotiinitahroja.
"Tupakoitteko, herra Holmes?" kysäsi hän hyvällä englanninkielellä. "Tehkää hyvin. Entäpä te, herra? Rohkenen suositella näitä, sillä valmistutan niitä varta vasten omiksi tarpeikseni Ionidesin tehtaassa Aleksandriassa. Sieltä lähetetään minulle 1000 aina kerrallaan, ja tuskalla täytyy minun sanoa, että minun on uudistettava varastoani aina neljäntoista päivän kuluttua. Ikävää, ylen ikävää, mutta vanhalla miehellä on niin vähän, jolla aikaansa kuluttaa. Tupakka ja työni — siinä kaikki, mitä minulla on."
Holmes sytytti savukkeen ja tarkasteli huonetta silmäyksillään.
"Tupakka ja työni, niin, mutta nyt enää ainoastaan tupakka", huudahti vanhus. — "Oi, mikä kauhea teko! Kuka olisi voinut aavistaakaan noin hirvittävää tapahtumaa. Niin etevä nuorukainen! Vakuutan teille, että muutamien kuukausien harjoituksen jälkeen hänestä olisi tullut kerrassaan oivallinen apulainen. Mitä arvelette asiasta, herra Holmes?"
"En ole ennättänyt vielä päästä mihinkään tulokseen."
"Olen kiitollinen teille, jos kykenette saamaan jotakin valaistusta tähän, joka meistä näyttää niin pimeältä. Tällaisen kirjatoukan ja raajarikkoisen kuin minä olen moinen isku kerrassaan musertaa. Tuntuu kuin olisin menettänyt ajatuskykyni. Mutta te olette nokkela mies — tottunut selkkauksiin. Sellaiset kuuluvat teidän elämänne tavalliseen järjestykseen. Voitte pysyttää mielenmalttinne kaikissa odottamattomissakin tapauksissa. Olemme todellakin onnellisia saatuamme teidät avuksemme."
Holmes tähysteli lattiaa puolelta ja toiselta professorin puhuessa. Huomasin hänen vetelevän savuja tavattoman kiivaasti. Nähtävästi hän oli samaa mieltä kuin isäntämme tuoreiden aleksandrialaisten savukkeiden mausta.
"Niin, niin, hyvät herrat, isku oli kerrassaan musertava", jatkoi vanhus. — "Tuo on minun suurteokseni, tuo paperipinkka tuolla. Siinä selvittelen asiakirjoja, joita on löydetty koptilaisista luostareista Syriassa ja Egyptissä, terveyteni heikontumisen vuoksi en tiedä, tokko enää milloinkaan kykenen sitä lopettamaan, kun apulaiseni surmattiin. — Mutta hyvä herra Holmes, tehän näytte olevan vielä ankarampi tupakoitsija kuin minä."
Holmes hymyili.
"Minä olen tupakan orja", sanoi hän ottaen vielä yhden savukkeen — jo neljännen — professorin laatikosta ja sytytti sen entisen pätkästä. — "En tahdo teitä rasittaa pitkällä kuulustelulla, professori Coram, kun kerran olen saanut kuulla teidän maanneen sängyssä silloin kun rikos tapahtui, joten ette kai voinut tietää mitään koko tapahtumasta. Tahdon vain kysyä, mitä arvelette nuorukaisen tarkoittaneen ilmeisillä sanoillaan: 'Professori — se oli tuo sama nainen?"
Professori pudisti päätään.
"Susan on maalta tullut tyttö", sanoi hän, "ja tunnette kai sellaisten uskomattoman yksinkertaisuuden. Arvelen poikaparan mumisseen joitakin sekavia sanoja, joista Susan sitten laati kokoon tämän mitään merkitsemättömän lauseen."
"Ymmärrän. Ette siis osaa selittää tätä murhenäytelmää millään tavalla?"
"Siihen voi olla joku sattuma syynä, ehkä se — näin meidän kesken puhuen — onkin itsemurha. Nuorilla miehillä on omat salaperäiset surunsa — ehkä hänelläkin oli joku sydämen salaisuus, josta emme milloinkaan ole mitään kuulleet. Luulen hänen tehneen itsemurhan."
"Entä silmälasit?"
"Niin, niin! Minä olen vain tutkija — haaveilija. En voi selittää elämän käytännöllisiä puolia. Mutta kaikessa tapauksessa näemme, hyvät ystävät, että rakkauden sitoumukset voivat ilmestyä mitä omituisimmissa muodoissa. Tehkää hyvin, pankaa vielä tupakka. On hauska nähdä, että joku muukin niistä pitää. Viuhka, sormikkaat — ja kukapa sen tietää mitä kaikkea aina löydetäänkään, kun joku tekee itsemurhan? Tämä herra puhui jalan jäljistä nurmikolla; mutta sellaisesta seikastahan on hyvin helppo erehtyä. Ja mitä taas veitseen tulee, niin onhan se voinut lentää kauaksi hänen kaatuessaan. Mahdollistahan on, että puheeni on vain lapsen puhetta, mutta minusta tuntuu, että Willoughby Smith on ratkaissut kohtalonsa omalla kädellään."
Tämä selitys tuolla tavalla esitettynä näytti pystyvän Holmesiin ja hän jatkoi kävelyään lattialla edestakaisin polttaen savukkeen toisensa jälkeen.
"Sanokaa minulle, professori Coram", virkkoi hän viimein, "mitä on tuossa kaapissa tahi teidän piirongissanne."
"Ei mitään varkaalle kelpaavaa. Sukupapereita, vaimoraukkani kirjeitä, yliopistodiploomini, joka on tuottanut minulle kunniaa. Tässä on avain, katsokaa."
Holmes otti avaimen ja katseli sitä hetkisen; sitten antoi hän sen takasin.
"En usko sen maksavan vaivaa", sanoi hän. "Lähden ennen tuonne pihalle kävelemään ja asiaa harkitsemaan. On olemassa jotakin, joka viittaa olettamukseenne itsemurhasta. Suokaa anteeksi, että tunkeuduimme tänne teitä häiritsemään, professori Coram. Vakuutan, ettemme tule teitä häiritsemään ennen kuin aamiaisen jälkeen. Kello 2 tulemme taas luoksenne kertomaan, mitä tällä välillä mahdollisesti on tapahtunut."
"Oletko keksinyt mitään johtolankaa?" kysäsin Holmesilta.
"Se johtuu polttamistani savukkeista", vastasi hän. "Mahdollista on, että olen kokonaan erehtynyt. Savukkeet tulevat sen minulle ilmaisemaan."
"Hyvä ystävä", virkoin minä, "millä tavalla — —?"
"Hyvä, hyvä. Saat nyt tyytyä omiin havaintoihisi; jollet, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Luonnollisesti meillä on aina tuo johtolanka, nim. kysellä optikerilta, mutta minä aion koettaa lyhempää tietä, jos onnistuisin. Kas täällähän on rouva Marker! Voimme kai puhella viisi minuuttia hänen kanssaan."
Olen jo ennen maininnut, että Sherlock Holmes, kun hän vain tahtoi, voi hyvin miellyttävästi seurustella naisten kanssa ja saavutti helposti heidän luottamuksensa. Puolessa mainitsemastaan ajasta oli hän saavuttanut rouva Markerin luottamuksen ja puheli hänen kanssaan kuin vanha tuttu konsanaan.
"Niin, herra Holmes, aivan niin kuin sanotte. Hän tupakoi aivan kauheasti. Kaiket päivät ja väliin yötkin läpeensä. Eräänäkin aamuna oli huoneessa kuin Lontoon sumu. Nuori Smith parka, hän oli tupakkamies hänkin, mutta ei niin ankara kuin professori. Hänen terveytensä — niin, en tiedä onko se parempi vai pahempi tupakoimisen vuoksi."
"Mutta", virkkoi Holmes, "kaikessa tapauksessa turmelee se ruokahalun."
"Minä en niin tarkoin tiedä sitä asiaa."
"En luule professorin syövän juuri mitään."
"Hänen puolustuksekseen täytyy minun sanoa, että kyllä hän kuitenkin syö."
"Uskallan panna vetoa siitä, ettei hän tänäänkään ole syönyt aamiaista ja ettei hän tahdo nähdäkään ruokaa kaikkien niiden savukkeiden jälkeen, jotka hän tänään on polttanut."
"Siinä te toki viineinkin jouduitte kiinni, herra, niinkuin väliin voi tapahtua kelle tahansa; hän söi tänä aamuna oikein vankan aamiaisen. En muista milloin hän olisi paremmin syönyt, ja päivälliseksi hän on käskenyt laitaa oikein tukevan kotletin. Minua se oikein ihmetyttää, sillä minä en ole sen koommin, kun tulin huoneeseen, jossa Smith parka makasi kuolleena, tahtonut nähdäkään ruokaa. Kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkin! Mutta professori vain ei ole antanut sen turmella ruokahaluaan."
Aamun me kulutimme kuljeksimalla ympäriinsä puutarhassa. Stanley Hopkins meni kylälle ottamaan selkoa huhusta, joka tiesi kertoa muutamien lasten edellisenä päivänä nähneen tuntemattoman naisen Chathamin tiellä. Ystäväni näytti menettäneen tavallisen tarmokkaisuutensa aivan kokonaan. En ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen mitään asiaa näin laimeasti käsittelevän. Ei edes uutinenkaan, jonka Hopkins kertoi palattuaan, että hän oli tavannut lapset ja ne varmasti vakuuttivat nähnee naisen, joka täysin vastasi Holmesin selitystä, voinut vähintäkään herättää hänen mielenkiintoaan. Paljon suurempaa huomiota kiinnitti hän siihen, kun Susan meille tarjoillessaan kysymättä kertoi, että herra Smith oli edellisenä päivänä aamusella ollut kävelemässä ja palannut takaisin tuskin puolta tuntia ennen tapahtumaa. Minä puolestani en voinut huomata siinä mitään merkillistä, mutta huomasin, että Holmes liitti sen tuohon suunnitelmaan, jonka hän mielessään oli tehnyt. Äkisti hän hypähti seisoalle ja katsoi kelloaan. — "Kello on 2, hyvät ystävät", sanoi hän. "Meidän täytyy kiiruhtaa professorin luo."
Vanhus oli juuri lopettanut syöntinsä, ja hänen tyhjät ruoka-astiansa osoittivat hänellä olleen hyvän ruokahalun. Hän oli todellakin kauhistuttava ilmiö, kun hän käänsi valkean harjansa ja hehkuvat silmänsä meihin. Savuke savusi taaskin hänen hampaissaan. Hänelle oli puettu vaatteet päälle ja sijoitettu nojatuoliin tulen eteen.
"No, herra Holmes, oletteko jo päässyt salaisuuden perille?" Hän sysäsi pöydällä olevan tinalaatikon, jossa savukkeet olivat, ystäväni eteen. Holmes ojensi samalla kättään ja laatikko putosi lattialle. Parisen minuuttia olimme me kaikki polvillamme lattialla, keräten savukkeita kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Kun jälleen nousimme jaloillemme, huomasin Holmesin silmäin loistavan ja punan kohoavan hänen kasvoilleen. Vain aivan tärkeimmissä tilaisuuksissa olin nämä merkit nähnyt.
"Olen", sanoi hän. "Olen saanut sen selville."
Stanley Hopkins ja minä katsoimme ihmeissämme häneen. Vanhan professorin kasvoilla näkyi hymyilyn väreitä.
"Todellako! Puutarhassako?"
"Ei, täällä."
"Täällä! Milloinka?"
"Nyt juuri."
"Laskette varmaankin leikkiä, herra Sherlock Holmes. Te pakotatte minua huomauttamaan teille, että tämä on liian vakava asia tällä tavalla käsiteltäväksi."
"Olen tarkoin tutkinut jokaisen renkaan ketjussani, professori Coram, ja olen varma, että se kestää, Millaiset teidän perustelmanne lienevätkään ja mikä erikoisosa niillä on tässä murhenäytelmässä, sitä en vielä kykene sanomaan. Muutamien minuuttien kuluttua saanen sen kuulla teidän omasta suustanne. Sillä välin tahdon puolestanne kertoa sen mitä on tapahtunut, jotta voitte antaa minulle ne tiedot, joita vailla vielä olen.
"Muudan nainen astui eilen työhuoneeseenne. Hän tuli hakemaan muutamia papereita, jotka olivat piirongissanne. Hänellä oli siihen avain. Teidän avaimianne olen saanut tarkastella, mutta niissä en ole huomannut mitään värimerkkiä, joka on täytynyt jäädä avaimeen piirongin aukaisemisesta. Näin ollen te ette ole auttanut häntä, mikäli minä voin todistuskappaleista huomata, tuli hän noutamaan paperia teiltä teidän tietämättänne."
Professori puhalsi savupilven suustaan. — "Tämähän on perin huvittavaa ja opettavaista", sanoi hän —. "Ettekö enää muuta tiedä? Sitten kai voinette myöskin sanoa, mihin tuo nainen on joutunut, kun kerran niin pitkälle olette hänen jälkiään seurannut?"
"Koetan tehdä sen. Ensin otti naisen kiinni teidän sihteerinne, jonka nainen pisti kuoliaaksi päästäkseen pakoon. Tätä tapahtumaa pidän vain onnettomana sattumana. Murhaaja ei tule aseettomana. Kauhistuen tekoaan hyökkäsi hän ulos huoneesta. Ottelussa oli hän onnettomuudekseen menettänyt silmälasinsa ja koska hän oli hyvin lyhytnäköinen, oli hän aivan avuton ilman niitä. Hän juoksi pitkin käytävää, jonka hän luuli olevan sama, jota oli tullutkin — molemmissa on nimittäin kookoskuituinen matto — ja vasta liian myöhään tuli hän huomanneeksi joutuneensa väärälle taholle, ja peräytymistie oli häneltä tukittu. Mihin hän nyt menisi? Hän ei voinut lähteä takaisinkaan. Hänen täytyi mennä edelleen ja edelleen hän menikin. Hän nousi portaita, avasi oven ja tuli — teidän huoneeseenne."
Vanhus istui suu auki ja tuijotti Holmesiin. Huomasin hämmästystä ja pelkoa hänen kasvoissaan. Sitten hän kohautti hartioitaan ja purskahti teeskenneltyyn nauruun.
"Aivan erinomaista kaikki, herra Holmes", sanoi hän. "Mutta teidän loistavassa selityksessänne on pieni aukko. Minähän olin itse täällä koko päivän."
"Tiedän sen, herra professori."
"Ja voitteko väittää, että minä makasin sängyssä enkä huomannut, että nainen tuli huoneeseen?"
"Sitä en ole milloinkaan sanonutkaan. Te huomasitte hänet, puhuttelitte häntä ja autoitte piiloon."
Professori purskahti jälleen äänekkääseen nauruun. Hän oli noussut seisoalleen, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin tuliset hiilet.
"Te olette hullu!" huusi hän. "Puhutte mielettömyyksiä! Minäkö olisin auttanut häntä pakoon — missä hän nyt sitten on?"
"Hän on täällä", sanoi Holmes viitaten korkeaan kirjakaappiin, joka seisoi huoneen nurkassa.
Vanhus nosti kätensä ylös. Suonenveto väänti hänen rumia kasvojaan, kun hän vaipui tuoliinsa. Samassa liikahti kirjakaappi, jota Holmes oli osoittanut — se oli toiselta laidaltaan saranoilla kiinnitetty seinään — ja nainen astui sieltä esiin.
"Olette oikeassa", huudahti hän vieraalla murteella, "olette oikeassa, täällä olen."
Hän oli harmaa pölystä ja piilopaikastaan oli häneen tarttunut hämähäkin verkkoa. Hänen kasvonsa oli pöly maalaillut aivan omituisiksi. Niissä oli viivoja ja pälviä. Lievemmin sanoen, häntä ei milloinkaan liene voitu sanoa kauniiksi. Sillä hänen piirteensä olivat juuri sellaisia, jollaisiksi Holmes ne aikaisemmin oli kuvannutkin, kun vain siihen lisätään pitkä, itsepäinen leuka. Tullessaan äkkiä pimeydestä valoon, huikaisi auringonpaiste hänen silmiään. Hän seisoi kuin kuva, voimatta nähdä meitä ja missä hän itse oli. Ja kuitenkin oli näistä hänelle epäedullisista seikoista huolimatta kieltämätöntä ylevyyttä koko hänen olennossaan. Jalossa asennossa oleva pää ja ulkoneva leuka olivat todisteina ylevämielisyydestä ja vaikuttivat kunnioitusta, joskaan ei ihailua herättävästi. Stanley Hopkins tarttui hänen käsivarteensa ja selitti hänet vangituksi. Mutta syrjäyttävällä arvokkaisuudella, joka pakotti tottelemaan, työnsi hän Hopkinsin syrjään. Samanlaisessa tilassa kuin äsken tuolille vaipuessaan tuijotti vanha professori häneen.
"Niin, hyvä herra, minä olen teidän vankinne", sanoi hän. — "Seistessäni tuolla kuulin jokaisen sanan, ja tiedän teidän tuntevan asian kokonaisuudessaan. Minä tunnustan kaikki. Minä surmasin tuon nuorukaisen. Mutta oikeassa olette siinä kuin sanoitte sitä pelkäksi sattumaksi. En edes tiennyt, että se oli veitsi, joka minulla oli kädessäni, sillä epätoivoissani tartuin ensimmäiseen esineeseen, jonka pöydältä sain käsiini ja iskin sillä häntä, päästäkseni irti hänen kynsistään. Se on totta."
"Rouva", sanoi Holmes, "uskon teidän puhuvan totta. Mutta te näytätte kaikkea muuta kuin terveeltä."
Hän oli käynyt kalman kalpeaksi ja tomun tekemät mustat rannut tekivät hänet vieläkin enemmän kummituksen näköiseksi. Hän istuutui sängyn reunalle ja jatkoi:
"Minä en voi viipyä täällä kuin vähän aikaa, mutta tahdon teille paljastaa koko totuuden. Olen tuon miehen vaimo. Hän ei ole englantilainen. Hän on ranskalainen. En tahdo mainita hänen nimeänsä."
Nyt vasta antoi ukko elonmerkkejä.
"Jumala siunatkoon sinua Annette", huudahti hän. "Jumala siunatkoon sinua!"
Nainen katsahti äärettömän halveksivasti mieheen. "Miksi sinä niin kynsin hampain pysyttelet kiinni kurjassa elämässäsi?" sanoi hän. — "Siitä on vain pahaa niin monelle eikä hyvää kenellekään — ei edes itsellesikään. Mutta minun asiani ei ole antaa aihetta tämän sinun kauhean elämänlankasi katkeamiseen, ennen kuin korkeimman hetki on tullut. Olen jo saanut kylliksi omalletunnolleni sen jälkeen kuin astuin tämän kirotun talon kynnyksen yli. Mutta minun täytyy puhua, ennen kuin se myöhäistä.
"Sanoin jo, hyvät herrat, olevani tämän miehen vaimo. Hän oli viisikymmenvuotias ja minä ymmärtämätön kaksikymmenvuotias tyttönen mennessämme naimisiin. Se tapahtui eräässä Ranskan suurkaupungissa — yliopistokaupungissa — en tahdo sanoa senkään nimeä."
"Jumala siunatkoon sinua Annette", mumisi vanhus jälleen.
"Me olimme vallankumouksellisia — anarkisteja, ymmärrättehän — hän ja minä ja monet muut. Aika oli levoton. Suuria asioita oli tapahtuva — erityisesti vainosimme tasavallan etevintä miestä, valtion päämiestä. Silloin surmattiin muudan poliisi. Monta vangittiin, etsittiin todisteita, ja pelastaakseen oman elämänsä ja sitä paitsi ansaitakseen suuren palkinnon petti mieheni vaimonsa ja toverinsa. Niin, hänen tunnustuksensa perusteella vangittiin meidät kaikki. Osa meistä sai nousta mestauslavalle, toiset Cayenneen. Minä olin jälkimmäisten joukossa. Mutta tuomarit eivät langettaneet minua elinkautiseen vankeuteen. Mieheni muutti Englantiin verirahat mukanaan ja on elänyt rauhassa siitä lähtien, mutta hyvin tietäen, että siitä hetkestä lähtien, jolloin liitto saa tiedon hänen oleskelupaikastaan, ei kulu kolmea päivääkään, ennen kuin oikeus tulee täytäntöön pannuksi."
Ukko ojensi vapisevan kätensä ja otti savukkeen. "Olen vallassasi,Annette", sanoi hän. "Olet aina ollut hyvä minua kohtaan."
"Vielä en ole pohjaa myöten paljastanut hänen konnamaisuuttaan", jatkoi hänen vaimonsa. "Toverieni joukossa oli yksi, joka oli lähellä sydäntäni. Hän oli jalo, lämminsydäminen, uhrautuvainen — kaikkea sitä, mitä mieheni ei ollut. Hän vihasi väkivaltaa. Me olimme kaikki syyllisiä, jos sitä kerran syyllisyytenä voi pitää, mutta hän ei ollut. Hän kirjoitti alituiseen ja neuvoi pysymään erillään väkivaltaisuuksista. Nämä kirjeet olisivat pelastaneet hänet. Sen olisi tehnyt myöskin minun päiväkirjani. Siihen merkitsin joka päivä sekä tunteeni häntä kohtaan että ajatuskannan, jota me molemmat edustimme. Mieheni löysi ne ja piti sekä päiväkirjan että kirjeet. Hän kätki ne ja koetti innokkaasti saada todistuksellaan tämän nuoren miehen kuolemaan tuomituksi. Siinä hän ei onnistunut, mutta Aleksander tuomittiin rikoksellisena ja lähetettiin Cayenneen, jossa hän vielä tänäkin päivänä saa kitua maallisessa helvetissä. Ajattele sitä, sinä roisto, konnamainen roisto, nyt, juuri tällä hetkellä! Aleksander, mies, jonka nimeä sinä et ole arvokas lausumaankaan, elää orjana suurimmassa kurjuudessa. Ja vaikka minulla on henkesi käsissäni, annan sinun sittenkin elää."
"Sinä olet aina ollut jaloluontoinen nainen, Annette", sanoi mies puhaltaen savua suustaan.
Nainen nousi seisoalleen, mutta putosi takaisin tuskasta huudahtaen.
"Minun täytyy lopettaa", sanoi hän. — "Kun rangaistusaikani loppui, päätin hankkia itselleni päiväkirjan ja kirjeet, jotka jätettyinä Ranskan lähettiläälle Lontoossa varmaan hankkivat vapauden ystävälleni. Mieheni tiesin menneen Englantiin. Kuukausia etsittyäni löysin hänen olinpaikkansa. Tiesin, että kirjeet ja päiväkirjanikin olivat hänellä, sillä ollessani Cayennessa sain häneltä kirjeen, jossa hän teki syytöksiä ja muun muassa lainasi otteita niistä. Mutta minä tiesin, että hän, ollen luonteeltaan kostonhaluinen, ei mitään vapaaehtoisesti antaisi pois. Palkkasin sen vuoksi asiamiehen yksityisestä etsivätoimistosta ja hän tuli miehelleni sihteeriksi — hän oli järjestyksessä toinen sihteereistäsi, Serge, sama mies, joka niin äkkiä poistui täältä. Hän otti selvän siitä, että paperit olivat piirongissa ja otti kaavan avaimesta. Hän antoi minulle myöskin asemapiirroksen talosta ja kertoi työhuoneen aina olevan tyhjä aamupäivillä, sillä aikaa kuin sihteeri oli täällä ylhäällä sänkykamarissa. No, rohkaisin itseni lopuksi ja matkustin tänne lunastaakseni paperit.
"Ne minulla olivat jo kädessäni ja olin jo sulkemassa piirongin ovea, kun nuorukainen tarttui minuun kiinni. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin samana aamuna. Tapasin hänet maantiellä ja tiedustelin häneltä missä professori Coram asui. En tiennyt hänen olevan mieheni palveluksessa."
"Aivan niin. Aivan niin", sanoi Holmes. "Sihteeri palasi takaisin ja kertoi professorille tavanneensa vieraan naisen. Viime hetkellään koetti hän vielä antaa professorille selityksen, että murhaaja oli juuri tuo sama naiden, josta he vähän aikaisemmin olivat puhuneet."
"Sallikaa minun puhua", sanoi nainen käskevällä äänellä tuskan repiessä hänen kasvojaan. — "Kun hän kaatui, hyökkäsin minä ulos huoneesta, mutta väärästä ovesta, joten äkkiä saavuin tänne mieheni huoneeseen. Hän sanoi jättävänsä minut oikeuden käsiin. Minä sanoin hänelle, että jos hän ilmaisee minut, on minulla hänen henkensä käsissäni. Jos hän jättää minut lain käsiin, jätän minä hänet liittolaisten huostaan. Ei siksi, että tahtoisin elää itseni vuoksi, vaan täyttääkseni tehtäväni, jonka olen saanut. Hän tiesi, että tulisin tekemään kaiken mitä sanoin — että hänen kohtalonsa olisi oleva sama kuin minunkin. Sen vuoksi, mutta ei mistään muusta syystä, suojeli hän minua. Hän työnsi minut tuonne pimeään piilopaikkaan, joka on muistona vanhoilta ajoilta, ja jonka hän yksin tunsi. Hän söi ateriansa täällä huoneessaan ja voi siten antaa osan ruoastaan minulle. Olimme sopineet, että heti kun poliisi lähtee talosta, hän päästää minut yöllä menemään, jotten milloinkaan enää palaisi. Mutta jollakin tavalla olette keksineet suunnitelmamme." — Hän otti esiin pienen käärön, joka hänellä oli povellaan ja sanoi:
"Nämä ovat viimeiset sanani. Tässä on käärö, joka on pelastava Aleksanderin. Uskon sen teille luottaen teidän kunnian- ja oikeudentuntoonne. Ottakaa tämä. Teidän on jätettävä se Ranskan lähettiläälle. Nyt olen täyttänyt velvollisuuteni. —"
"Ehkäiskää häntä", huusi Holmes. Samassa juoksi hän esiin ja riisti pienen lasipullon naisen kädestä.
"Liian myöhään", sanoi nainen kaatuessaan sänkyyn. "Liian myöhään. Otin myrkkyä ennen kuin läksin piilopaikastani. Päätäni huimaisee. Minä kuolen. — Vannotan teitä, herra, muistakaa käärö!"
"Yksinkertainen tapaus, mutta kuitenkin tavallaan opettavainen", huomautti Holmes, kun me matkustimme takaisin kaupunkiin. "Ratkaisu onnistui noiden silmälasien avulla. Ellei tuo kuoleva mies olisi sattunut saamaan niitä käsiinsä, epäilen, tokko milloinkaan olisimme saaneet arvoitusta ratkaistuksi. Vahvat lasit ilmaisivat minulle, että hänen, joka niitä oli käyttänyt, täytyy olla jotenkin sokea ja avuton ne menetettyään. Kun te koetitte saada minua uskomaan, että hän oli astunut kapeaa ruohokkoreunaa kertaakaan ottamatta harha-askelta, huomautin, kuten ehkä muistanette, että se olisi ollut oikea taidetemppu. Mielessäni pidin sitä mahdottomana, jos hänellä — mikä ei ollut luultavaa — ei ollut toisia silmälaseja mukanaan. Minun täytyi siis vakavasti harkita tuota, että hän mahdollisesti olikin jäänyt taloon. Sitten kuin huomasin molempain käytäväin olevan yhtäläiset, arvelin hänen hyvin helposti voineen erehtyä, ja jos hän sen teki, täytyi hänen luonnollisesti tulla professorin huoneeseen. Sen vuoksi pidin varani, tulkoonpa arvoitus ratkaistuksi millä tavalla hyvänsä, ja minä tarkastelin huonetta tarkasti keksiäkseni piilopaikan. Matto näytti olevan ehyt ja lattiaan kiinni naulattu, jonka vuoksi minun täytyi luopua ajatuksesta, että hän ehkä lattian kautta oli päässyt piiloon. Sitä vastoin oli ehkä salahuone seinässä kirjojen takana. Sellaisia on, kuten tiedät, hyvin yleisesti vanhoissa kirjastoissa. Panin merkille, että kirjakasoja oli kaikkialla huoneessa muualla paitsi yhden kaapin vieressä, jossa lattia oli tyhjä. Piilopaikan täytyi siis olla siinä. En voinut nähdä mitään jälkiä, mutta matto oli väriltään tumma ja soveltui hyvin tutkimuksiin. Minä poltin sen vuoksi koko joukon noita erinomaisia savukkeita ja karistelin tuhkaa lattialle epäilyttävän kirjahyllyn eteen. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta vaikuttava keksintö. Sen jälkeen menin alas ja otin sinun läsnäollessasi, Watson, vaikka sinä et huomannut kysymysteni tarkoitusta, selvän professori Coramin ruokailusta, jonka voi olettaa lisääntyneen, kun hän sai ruokkia toistakin henkilöä. Me menimme jälleen takaisin huoneeseen ja sysättyäni savukelaatikon lattialle, sain erinomaisen tilaisuuden tutkia lattiata. Siinä näinkin heti jäljet tupakanporossa ja huomasin vangin sillä ajalla käyneen ulkona piilopaikastaan. Niin, Hopkins, nyt olemme jo Charing Crossin asemalla ja minä onnittelen teitä, kun niin onnellisella tavalla olette saanut tämän asian tutkimisen lopetetuksi. Epäilemättä ajatte nyt heti pääkonttoriin. Ja me molemmat, Watson, menemme kai nyt yhdessä lähettilään luo."
Useita vuosia on kulunut niistä tapauksista, joita tässä käyn kertomaan, ja kumminkin epäilen ottaa ne puheeksi. Vaikka olisi koettanutkin olla mahdollisimman hienotunteinen ja varovainen, ei kumminkaan olisi ollut mahdollista julkaista niitä ennemmin. Mutta nyt, kun jutun päähenkilö on ulkopuolella inhimillisen lain piirin, saattaa tämän tapauksen kertoa ketään loukkaamatta ja kenellekään vääryyttä tekemättä. Siinä ilmenee niin hyvin Sherlock Holmesin kuin minunkin elämässäni aivan erikoinen tapahtuma, ja lukija antakoon anteeksi, että salaan sellaiset aikamääräykset ja muut seikat, jotka voisivat ilmaista jonkun muista kysymyksessä olevista henkilöistä.
Holmes ja minä olimme olleet iltapäiväkävelyllämme ja olimme juuri kuuden ajoissa palanneet kotiin. Oli kylmä ja kolkko talvi-ilta. Kun Holmes sytytti lampun, huomasimme pöydällä käyntikortin. Hän katsahti siihen ja viskasi sen samassa inhon huudahduksella lattialle. Otin sen sieltä ja luin:
"Charles Augustus Milverton.Asioitsija.Appledore TowersHampstead."
"Kuka hän on?" kysyin.
"Lontoon katalin mies", vastasi Holmes istuutuen tulen ääreen ja ojentaen jalkansa suoriksi. "Onko kortin takapuolella mitään?"
Minä käänsin sen ja luin: "Aion käydä luonanne k:lo puoli 7. — C.A.M."
"Hm! Sitten hän on pian täällä. Eikö sinussakin, Watson, tavallisesti synny jonkunlainen mateleva, viluisa tunne, kun eläintieteellisessä puutarhassa seisot käärmehäkin edessä ja katselet noita liukkaita, kiemurtelevia, myrkyllisiä eläimiä ilkeine silmineen ja vastenmielisine, litteine päineen? No, sillä tavalla juuri vaikuttaa Milverton minuun. Niistä viidestäkymmenestä murhaajasta, joiden kanssa olen ollut tekemisissä, ei yksikään ole ollut minulle niin vastenmielinen kuin hän. Ja kumminkaan en voi välttää joutumasta tekemisiin hänen kanssaan — itse asiassa tuleekin hän tänne minun kutsustani."
"Mutta kuka hän sitten on!"
"Kerron sen sinulle, Watson. Hän on kaikkien panettelijain ja kiristäjäin kuningas. Taivas auttakoon sitä miestä ja vielä enemmän sitä naista, joka joutuu Milvertonin kynsiin. Hymyilevin kasvoin, mutta sydämeltään marmorikovana, kiristää hän kiristämistään, kunnes on saanut heidät tyhjiin imetyiksi. Hän on nero ammatissaan ja hänestä olisi ehkä tullut etevä mies jollakin paremmalla työalalla. Hän ilmoittaa maksavansa suuria summia sellaisista kirjeistä, jotka voivat olla vaarallisia rikkaille tai ylhäisille henkilöille. Hän saa ainevarastonsa uskottomilta palvelijoilta ja kamarineideiltä, mutta myöskin kavalilta lurjuksilta, jotka jollakin tavalla ovat onnistuneet saavuttamaan herkkäuskoisten naisten luottamuksen ja hellyyden. Hän ei suinkaan ole kitsas. Minä tiedän, että hän on maksanut seitsemänsataa puntaa eräälle palvelijalle parin rivin pituisesta kirjoituksesta, josta oli muutaman aatelisen perheen häviö seurauksena. Milverton vallitsee koko liikettä tällä alalla, ja sadat ihmiset tässä suuressa kaupungissa kalpenevat hänen nimensä kuultuaan. Kukaan ei tiedä ketä hänen iskunsa kohtaa, sillä hän on aivan liian rikas ja liian viisas menetelläkseen varomattomasti. Hän voi kätkeä korttinsa vuosikausiksi ja lyödä ne esiin vasta silloin, kun voiton toivo on suurin. Olen sanonut, että hän on katalin mies Lontoossa, ja minä kysyn, voiko tavallista kurjaa raukkaa, joka kiihtymyksessä hyökkää uhrinsa päälle, verrata tähän roistoon, joka järjestelmällisesti mielensä mukaan kiduttaa sieluja ja rääkkää hermoja vain lisätäkseen ennestäänkin täysinäisen kukkaronsa sisällystä?"
Olin harvoin kuullut ystäväni puhuvan noin tunteellisesti.
"Mutta lieneehän toki tuokin velikulta lain ulottuvilla?" huomautin minä.
"Teoreettisesti epäilemättä, mutta ei käytännössä. Mitä hyötyä olisi esim. jollakin naisella siitä, että hän saisi Milvertonin suljetuksi vankilaan muutamiksi kuukausiksi, jos hänen oma häviönsä olisi sen välitön seuraus? Hänen uhrinsa eivät uskalla häntä ahdistaa. Jos hän kerrankaan vainoisi viatonta henkilöä, olisi hän pian käsissämme, mutta hän on viekas kuin paholainen. Ei, muita keinoja on meidän keksiminen häntä vastustaaksemme."
"Mutta miksi hän tulee tänne?"
"Siksi, että eräs hyvin huomattavassa asemassa oleva avunpyytäjä on jättänyt valitettavan asiansa minun haltuuni. Tarkoitan lady Eva Brackwellia, ylhäisten seurapiirien kauneinta naista viime huvikauden aikana. Neljäntoista päivän kuluttua menee hän naimisiin Dovercourtin kreivin kanssa. Milvertonilla on hallussaan eräitä ajattelemattomia kirjeitä — ajattelemattomia, Watson, ei sen pahempia — jotka tuo nuori nainen on kirjoittanut muutamalle köyhälle, nuorelle maalaisaatelismiehelle. Ne riittävät tekemään avioliiton tyhjäksi, sillä Milverton aikoo lähettää ne kreiville, ellei suurta rahasummaa makseta hänelle. Olen hankkinut tämän tilaisuuden tavatakseni häntä, voidakseni sopia niin edullisista ehdoista kuin suinkin."
Samassa hetkessä kuului kadulta vaununrattaiden kolinaa. Katsahtaessani ulos, näin hienot vaunut ja palvelijan avaamassa niiden ovea eräälle lyhytkasvuiselle, tanakalle herralle, joka oli puettu astrakaaninnahkaiseen turkkiin. Minuuttia myöhemmin astui hän sisään huoneeseemme.
Charles Augustus Milverton oli noin viidenkymmenen vuotias mies, jolla oli suuri, nerokas pää, leveät, sileiksi ajellut kasvot, yksitoikkoinen hymy ja terävät, harmaat silmät, jotka kiilsivät kultasankaisten silmälasien takaa. Hänen kasvoissaan oli jonkun verran Pickwickin hyväntahtoisuutta, mutta tämän vaikutuksen turmelivat hänen hymynsä epäluotettavaisuus ja hänen levottomien, läpitunkevien silmiensä kova kiilto. Hänen äänensä oli yhtä lempeä ja pehmeä kuin ulkomuotonsakin, ja hän lähestyi meitä pieni, lihava kätensä ojennettuna tervehdykseen ja mutisi jotakin valittaen, ettei hän ollut ensi käynnillään meitä tavannut. Holmes ei ottanut huomioon hänen ojennettua kättänsä ja katsoi häneen terävästi. Milvertonin hymy hävisi, hän kohautti olkapäitään, riisui yltään turkkinsa, asetti sen huolellisesti erään tuolin selkänojalle ja istuutui sitten.
"Tämä herra?" sanoi hän tehden liikkeen minuun päin. "Onko hänen läsnäolonsa täällä sopiva?"
"Tohtori Watson on ystäväni ja toverini."
"Hyvä, herra Holmes, teidän turvattinne hyödyksi minä vain siitä huomautin. Asia on niin erittäin arkaluontoinen —"
"Tohtori Watson on jo saanut siitä tiedon."
"Siinä tapauksessa voimme siirtyä asiaan. Sanotte toimivanne lady Evan puolesta. Onko hän valtuuttanut teidät hyväksymään ehtoni?"
"Mitkä ovat ehtonne?"
"Seitsemäntuhatta puntaa."
"Ja muussa tapauksessa?"
"Hyvä, herra Holmes, minulle on kiusallista ottaa sitä puheeksi, mutta, ellei rahoja makseta neljäntenätoista päivänä, niin ei kahdeksantenatoista varmaankaan synny avioliittoa."
Hänen vastenmielinen hymynsä oli ystävällisempi kuin ennen.
Holmes istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. "Minusta tuntuu", sanoi hän vihdoin, "että te pidätte asiaa liian varmana. Minä luonnollisesti tunnen näiden kirjeiden sisällön ja suojattini varmaankin seuraa neuvoani. Aion kehoittaa häntä kertomaan koko jutun tulevalle miehelleen sekä luottamaan hänen jalomielisyytensä."
Milverton nauroi.
"Selvästikin on kreivi teille tuntematon", sanoi hän.
Holmesin kasvojen alakuloisesta ilmeestä huomasin, ettei niin ollut.
"Mitä pahaa sitten noissa kirjeissä on?" kysyi hän.
"Ne ovat vallattomia, hyvin vallattomia", vastasi Milverton. "Tuo nuori nainen on ihastuttava kirjeen kirjoittaja, mutta minä voin vakuuttaa teille, ettei Dovercourtin kreivi ole osaava antaa oikeata arvoa hänen kyvylleen. Kun te kumminkin olette toista mieltä, niin jättäkäämme se seikka sikseen. Tämä on puhdas rahakysymys. Jos luulette, että suojattinne etuja parhaiten hyödytetään jättämällä kirjeet kreiville, niin olisihan järjetöntä maksaa noin suurta summaa niiden takaisin saamisesta."
Nyt hän nousi ja tarttui turkkiinsa.
Holmes oli tullut kalpeaksi vihasta.
"Odottakaa vähän", sanoi hän, "teillä on liian kiire. Tulemme varmaankin kaikilla keinoilla koettamaan välttää julkista häväistystä näin arkaluontoisessa asiassa."
Milverton istuutui jälleen ja sanoi: "Minä tiesin varmasti, että katsoisitte asiaa siltä kannalta."
"Mutta," jatkoi Holmes, "lady Eva ei ole rikas. Minä vakuutan teille, että kaksituhatta puntaa jo hyvin suuresti rasittaa hänen maksukykyänsä, ja että summa, jonka mainitsitte, on paljon suurempi kuin hänen varansa. Minun täytyy senvuoksi kehoittaa teitä vähentämään vaatimuksianne ja luovuttamaan kirjeet takaisin siitä summasta, jonka minä voin tarjota, ja joka on — sen voi vakuuttaa — korkein mahdollinen."
Milvertonin hymy tuli leveämmäksi ja hänen silmissään näkyi leikillinen välähdys.
"Minä tiedän, että teidän sananne hänen varallisuussuhteistaan ovat tosia", sanoi hän, "mutta teidän täytyy myöntää, että hänen avioliittonsa on hyvin sopiva tilaisuus hänen ystävillensä ja sukulaisillensa ryhtyä pieniin ponnistuksiin hänen edukseen. He eivät voi epäröidä, kun on kysymys kuuliaislahjasta, ja he saavat olla varmat siitä, että tämä pieni kirjepinkka tuottaa hänelle enemmän iloa kuin kaikki Lontoon kynttilänjalat ja pöytähopeat."
"Se on mahdotonta", sanoi Holmes.
"Oh, kuinka ikävää!" huudahti Milverton ottaen esille paksun lompakon. "Minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että noille naisille annetaan huonoja neuvoja. Kas tässä! (Hän nosti näkyviin pienen kirjelipun, jonka kuoressa oli vaakunalla koristettu nimimerkki.) Tämä on — no, lienee tarpeetonta mainita nimeä ennen huomisaamua. Mutta silloin nämä kirjeet joutuvat tämän naisen miehelle, yksinomaan siitä syystä, ettei hän tahdo hankkia sitä pientä summaa, jonka hän helposti saisi yhdessä tunnissa myymällä tai panttaamalla jalokivensä. Se on kovin ikävää! — Mutta muistatteko kuinka äkkiä neiti Milesin ja översti Dorkingin kihlaus purkautui? Pari päivää ennen vihkimistä ilmoitettiin Morning Postissa, että kaikki oli lopussa. Se on melkein uskomatonta, mutta tuosta naurettavan pienestä kahdentoista sadan punnan summasta olisi asia voitu sopia. Eikö se ole surkuteltavaa? Ja tässä nyt te, arvostelukykyinen mies, koetatte tinkiä, kun on kysymys suojattinne tulevaisuudesta ja kunniasta. Te kummastutatte minua, herra Holmes."
"Minä olen puhunut totta", vastasi Holmes. "Rahoja ei voida hankkia. Aivan varmaan on teille edullisempi ottaa vastaan tuo sievä summa, jonka minä tarjoan, kuin turmella aivan hyödyttä tämän naisen elämä."
"Siinä erehdytte, herra Holmes. Häväistys tulee, nimittäin välillisesti, hyvin suuresti minua hyödyttämään. Minulla on kahdeksan tai kymmenen samanlaista tapausta tekeillä. Jos tämä lady Evan kohtalo tulee tunnetuksi vakavana esimerkkinä, niin tulevat muut olemaan sitä taipuvaisempia. Ymmärrättehän, vai mitä?"
Holmes hyppäsi ylös tuoliltansa.
"Mene hänen taakseen, Watson! Älä päästä häntä ulos! Nyt, sir, katselkaamme tuon lompakon sisällystä."
Nopeasti kuin hiiri oli Milverton juossut huoneen sivulle ja seisoi nyt selkä seinää vasten.
"Herra Holmes", sanoi hän avaten takkinsa, jolloin suuri revolveri näkyi pistävän esiin sisätaskusta, "minä olin valmistautunut siihen, että te tekisitte jotakin erikoista. Se on sattunut niin usein ennenkin, mutta onko siitä ollut mitään hyötyä? Minä vakuutan teille olevani asestettu hampaita myöten ja myöskin olevani valmis käyttämään aseitani, varsinkin kun tiedän, että laki on minun puolellani. Sitäpaitsi erehdytte täydellisesti, jos luulette minun pitävän noita kirjeitä mukanani. Minä en voi tehdä itseäni sellaiseen typeryyteen syypääksi. Mutta nyt, hyvät herrat, tahdon ilmoittaa teille, että minulla on yksi tai pari pientä kohtausta tänä iltana ja matka on pitkä Hampsteadiin."
Näin sanottuaan astui hän eteenpäin, otti turkkinsa, laski kätensä revolverille ja kääntyi ovelle. Minä tartuin erääseen tuoliin, mutta Holmes pudisti päätään, ja minä laskin sen jälleen. Kumartaen ja ivallisesti hymyillen poistui Milverton, ja pari minuuttia myöhemmin kuulimme vaunujen oven lyötävän kiinni ja pyörien äänen etenevän.
Holmes istui liikkumattomana takan edessä kädet pistettyinä syvälle housuntaskuihin ja silmät tähystellen hehkuvia hiiliä. Puolen tuntia oli hän aivan äänettömänä ja hiljaa. Sen jälkeen hän hypähti ylös, meni makuuhuoneeseensa ja hänen kasvojensa ilme osoitti miestä, joka oli tehnyt päätöksensä. Vähän ajan kuluttua palasi hän puettuna nuoreksi työmieheksi ja sytytti savipiippunsa lampusta, ennen kuin hän lähti ulos kadulle. "Minä tulen takaisin vähän ajan kuluttua", sanoi hän ja lähti. Minä ymmärsin, että hän oli alkanut taistelunsa Charles Augustus Milvertonia vastaan, mutta vähän saatoin aavistaa, minkä omituisen lopun tämä taistelu saisi.
Muutamia päiviä kulki Holmes retkillänsä puettuna äsken mainitsemallani tavalla, mutta minä en saanut tietää mitään hänen puuhistansa, lukuunottamatta muutamia sanoja siitä, että hän oli viettänyt aikansa Hampsteadissa määrätyssä tarkoituksessa. Viimeinkin eräänä koleana ja myrskyisenä iltana, kun tuuli helisteli ikkunanruutuja, palasi hän viimeiseltä retkeltänsä ja riisuttuaan valepukunsa, asettui hän istumaan tulen ääreen nauraen sydämellisesti hiljaisella tavallansa.
"Tuskinpa voinet uskoa, että minä olen naimisiin aikova mies, Watson?"
"En millään ehdolla!"
"Mutta sinua kai huvittaa kuulla, että minä olen kihloissa…"
"Rakas ystävä, minä onnit…"
"Milvertonin palvelustytön kanssa."
"Taivaan nimessä, Holmes!"
"Minä tarvitsin tietoja, Watson."
"Mutta etkö ole mennyt liian pitkälle?"
"Se oli aivan välttämätöntä. Olen Escott-niminen työntekijä ja minulla on lupaava liike. Olen kävellyt hänen kanssaan joka ilta ja jutellut hänen kanssaan. Taivas, minkälaisia keskusteluja ne ovat olleet? Kumminkin olen saanut tietää kaikki, mitä toivoinkin. Minä tunnen nyt yhtä hyvin Milvertonin asunnon kuin oman käteni."
"Mutta tyttö, Holmes?"
Hän kohautti olkapäitään ja sanoi:
"En voi auttaa sitä, Watson, täytyy pelata korttinsa niin hyvin kuin taitaa, kun on kysymys tällaisesta asiasta. Kumminkin iloitsen siitä, että minulla on kilpailija, joka varmaankin on syrjäyttävä minut heti, kun hetki on käsissä. Mutta kuinka ihana ilta nyt onkaan!"
"Pidätkö sinä tästä ilmasta?"
"Kyllä, se edistää minun aikeitani, Watson, sillä aion tänä yönä tehdä murtovarkauden Milvertonin asuntoon."
Minun täytyi pidättää henkeäni ja tunsin kylmiä väreitä selässäni kuultuani nämä sanat, jotka hän lausui hiljaa ja päättäväisesti. Niinkuin äkillinen valo öiseen aikaan silmänräpäykseksi paljastaa jokaisen yksityiskohdan lumipeitteisessä maisemassa, näin heti paikalla, edessäni sellaisen teon luultavat seuraukset — yllätyksen, vangitsemisen, kunniakkaan uran päättymisen epäonnistumiseen ja pilkkaan, ja ystäväni joutumisen tuon katalan Milvertonin armoille.
"Taivaan tähden, Holmes, ajattele mitä teet!" huudahdin minä.
"Rakas ystäväni, olen punninnut kaikki. Minä en milloinkaan toimi harkitsematta, enkä myöskään olisi päättänyt ryhtyä niin rajuun ja todellakin vaaralliseen yritykseen, jos joku muu keino olisi ollut mahdollinen. Jos katsomme asiaa selvästi ja avonaisesti, niin otaksun sinun myöntävän yrityksen siveellisen oikeutuksen, vaikka se lain kannalta katsoen onkin rikollinen. Hänen kotiinsa murtautuminen ei kumminkaan ole rikollisempi teko kuin lompakon ryöstäminen häneltä väkivallalla — jossa yrityksessä sinä kumminkin olit valmis minua avustamaan."
Minä mietin hetken aikaa ja vastasin sitten:
"Niin, tuo on siveellisesti oikeutettua, kunhan vain aikomuksemme on ottaa ainoastaan sellaisia esineitä, joita käytetään laittomaan tarkoitukseen."
"Juuri niin, ja koska se on siveellisesti oikeutettua, ei minulla ole muuta lukuunotettavaa kuin persoonallinen vaara. Mutta eihän gentlemannin toki pidä siihen panna suurtakaan merkitystä, kun mitä epätoivoisimmassa asemassa oleva nainen tarvitsee hänen apuansa, vai mitä?"
"Sinä joudut niin petolliseen asemaan."
"Yritys on kyllä vaarallinen, mutta muuta keinoa ei ole kirjeiden takaisin saamiseen. Tuolla onnettomalla naisella ei ole niin suurta rahasummaa, eikä hänen perheessään ole ketään, jolle hän voisi uskoa asiansa. Huomenna on aika lopussa ja silloin tuo lurjus kyllä näyttää olevansa sanansa veroinen ja syöksee hänet turmioon. Minun täytyy joko jättää hänet kohtalonsa huomaan tai lyödä esiin tämä viimeinen valttini. Meidän kesken sanoen, Watson, on tämä kaksintaistelua tuon Milvertonin ja minun välillä. Kuten näet, on hänellä parhaat voittamisen mahdollisuudet, mutta minun kunniani ja itsetuntoni käskevät minua ryhtymään taisteluun ja taistelemaan se loppuun saakka."
"No niin, minä en voi sitä hyväksyä, mutta otaksun sen niin pitävän olla. Milloin lähdemme?"
"Sinä et tule mukaan."
"Siinä tapauksessa et sinäkään lähde", sanoin minä. "Minä annan sanani — enkä ole milloinkaan elämässäni sitä rikkonut — että otan ajurin ja lähden suoraan poliisiasemalle antamaan sinut ilmi, ellet salli minun ottaa osaa tuohon seikkailuun, joka sinulla on tekeillä."
"Sinä et voi auttaa minua."
"Mistä sen tiedät? Sinä et tiedä, mitä voi tapahtua, mutta joka tapauksessa on päätökseni tehty. On muitakin henkilöitä kuin sinä, joilla on ylpeyttä ja kunniantuntoa."
Holmes oli tämän puheen aikana näyttänyt vaivautuneelta, mutta nyt hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän taputti minua olkapäälle sanoen:
"No, no, rakas ystävä, olkoon sitten niin. Me olemme asuneet yhdessä niin monta vuotta, ja olisihan somaa, jos saisimme istua yhteisessä kopissakin. Sinä tiedät, Watson, etten ole milloinkaan salannut, että minusta olisi voinut tulla hyvinkin merkillinen rikoksentekijä. Nyt on tuo tilaisuus elämässäni tullut. Kas tässä!"
Hän tarttui pieneen kauniiseen nahkalaukkuun, avasi sen ja otti esille joukon kiiltäviä työaseita.
"Nämä ovat", jatkoi hän, "ensi luokkaisen murtovarkaan tiirikoita, hänen timanttinen lasiveitsensä ja muita ammattiin kuuluvia nykyaikaisia keksinnöitä. Tässä on salalyhtyni. Kaikki on valmista. Onko sinulla pehmeitä kenkiä?"
"Kyllä, kumipohjaiset tenniskengät."
"Hyvä on! Entä naamari?"
"Voin tehdä sen mustasta silkistä."
"Huomaan sinun ymmärtävän sellaisia seikkoja. Meidän täytyy syödä hieman kylmää ruokaa, ennen kuin lähdemme. Nyt on kello puoli kymmenen. Kello yksitoista ajamme Church Rowiin. Siitä on neljännestunnin kävely Appledore Towersiin. Ennen puoltayötä täytyy meidän olla työssämme. Milverton nukkuu sikeästi ja menee levolle täsmälleen kello yksitoista. Jos kaikki käy hyvin, voimme olla kotona jälleen kello kahden ajoissa lady Evan kirjeet taskussamme."
Pukeuduimme frakkeihin, jotta näyttäisimme kotiin palaavilta teatterissakävijöiltä. Oxford-kadulta otimme ajurin ja ajoimme Hampsteadiin mainittuamme jonkun määrätyn osoitteen. Siinä lähetimme ajurin pois ja lähdimme kävelemään päämääräämme kohden päällystakit leukaan asti napitettuina, sillä ilma oli purevan kylmä.
"Tämä on asia, joka vaatii hyvin taitavaa käsittelyä", sanoi Holmes. "Kirjeet ovat varmaankin Milvertonin työhuoneessa ja sen takana on hänen makuusuojansa. Mutta tavallisesti nukkuu hän hyvin raskaasti, kuten kaikki tanakat, lihavat henkilöt. Agatha — minun morsiameni — sanoo palvelijain alituisesti tekevän pilaa siitä, että talon herraa on mahdoton saada hereille. Hänellä on myöskin sihteeri, joka äärimmäisyyteen saakka vartioi hänen etujansa, eikä astu askeltakaan työhuoneesta koko pitkänä päivänä. Senvuoksi täytyy meidän mennä sinne yöllä. Ja sitten on hänellä kamala pihakoira vartioimassa taloa. Minä olen puhutellut Agathaa hyvin myöhään kahtena viimeisenä iltana, ja hän on silloin kahlehtinut koiran helpottaakseen minun käyntiäni. No, tässä on talo, tuo suuri tuossa. Nyt on meidän jo kiinnitettävä naamarit kasvoillemme. Voit huomata, että kaikki ikkunat ovat pimeät — kaikki käy toivoni mukaan."
Kasvojamme peittävät naamarit antoivat meille hyvin epäilyttävän ja rikollisen ulkomuodon, kun me hiivimme tuohon suureen, äänettömään taloon. Sen toisessa päässä oli pitkä parveke, jolle aukeni useita ikkunoita ja kaksi ovea.
"Tuossa on hänen makuuhuoneensa", kuiskasi Holmes. "Tämä ovi vie suoraan työhuoneeseen. Se on kumminkin niin lujasti teljetty, ettemme voi sitä tietä käyttää; siitä syntyisi liian paljon melua. Menkäämme talon ympäri, tässä on eräs kasvihuone, joka johtaa vierashuoneeseen."
Ovi oli lukittu, mutta Holmes avasi sen taitavasti, ja seuraavassa hetkessä olimme me rikollisia lain silmissä. Tuskin saatoimme hengittää kasvihuoneen kuumaa, kosteata ilmaa. Holmes tarttui käteeni pimeässä ja kuljetti minua palmujen ja muiden lehtikasvien ohi, jotka raapivat meitä kasvoihin. Holmesilla oli muiden lahjojensa ohessa myöskin merkillinen kyky nähdä pimeässä. Hänen kätensä johtamana tunsin tulevani toiseen huoneeseen, jossa sikarin savua vielä tuntui ilmassa. Holmes hapuili edelleen huonekalujen välitse, avasi vielä yhden oven ja sulki sen jäljestämme. Ojentaessani kättäni tunsin muutamia takkeja riippuvan seinällä ja ymmärsin olevamme eteisessä. Menimme edelleen ja Holmes avasi varovasti erään oikealle vievän oven. Jotakin tuli vastaani, ja sydämeni melkein seisahtui rinnassani, mutta heti ymmärsin minä hymyillen säikähdykselleni, että se olikin vain kissa. Tässä uudessa huoneessa paloi tuli takassa ja täälläkin oli tupakansavua. Holmes hiipi varpaillaan sisään ja sulki sitten hiljaa oven, kun minäkin olin ehtinyt sisään. Olimme nyt Milvertonin työhuoneessa, ja verhot eräällä seinällä osoittivat, missä makuuhuone oli.
Takassa palava tuli valaisi huonetta niin, että olisi ollut tarpeetonta sytyttää sähkövaloa, jos olisimme uskaltaneetkin. Tulisijan toisella puolella oli hieno verho, joka peitti ulkoa näkemiämme ikkunoita, ja toisella puolella oli kuistikolle vievä ovi. Kirjoituspöytä oli keskellä huonetta ja sen edessä nahkapäällyksinen tuoli. Vastapäätä sitä oli suuri kirjahylly, jota koristi marmorinen Athene. Hyllyn ja seinän välissä oli suuri kassakaappi, jonka messinkisilat hohtivat tulen valossa. Holmes meni hiljaa sitä tarkastamaan ja hiipi sitten makuuhuoneen ovelle ja kuunteli tarkasti. Sieltä ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Sillä aikaa olin minä tullut ajatelleeksi, että olisi viisaampaa, jos palaisimme ulko-oven kautta, jonka vuoksi tarkastin sitä. Hämmästyksekseni huomasin, ettei se edes ollut lukittu. Minä tyrkkäsin hiljaa Holmesia ja hän käänsi naamioidut kasvonsa oveen päin. Hän säpsähti; selvästikin hämmästyi hän yhtä suuresti kuin minäkin.
"Sepä oli paha", kuiskasi hän. "Mitä tämä merkitsee? Mutta meillä ei ole missään tapauksessa varaa hukata aikaa."
"Voinko tehdä jotakin?"
"Kyllä. Seiso oven luona. Jos kuulet jonkun tulevan, niin lukitse se, että voimme lähteä pois samaa tietä kuin tulimmekin. Jos joku tulee toiselta taholta, niin voimme mennä ulos ovesta, jos olemme valmiit, tai kätkeytyä ikkunanverhojen taakse, ellemme vielä ole suorittaneet tehtäväämme. Ymmärrätkö?"
Nyökäytin päätäni. Ensimmäinen levottomuuden tunteeni oli hävinnyt; sensijaan tunsin nyt jännitystä joka oli paljon suurempi kuin ennen niissä tilaisuuksissa, jolloin olimme lain puolella. Tehtävämme tärkeys ja tieto sen hyvästä tarkoituksesta, vastustajamme hurja luonne, kaikki tämä lisäsi seikkailun jännittäväisyyttä. Ihailulla seurasin sitä tyyneyttä ja nopeutta, jolla Holmes poimi esiin aseensa, ikäänkuin taitava kirurgi leikkaukseen valmistautuessaan. Minä tiesin, että häntä huvitti lukkojen murtaminen ja saatoin ymmärtää, millä nautinnolla hän ryhtyi käsittelemään tätä kassakaappi-petoa, jonka kidassa oli niin monen nuoren naisen kunnia ja maine. Puolen tuntia työskenteli Holmes tarmokkaasti — hän oli ottanut yltään päällystakkinsa ja laskenut sen eräälle tuolille — eri aseillansa, jotka olivat hänen vierellänsä. Vihdoin kuulin hiljaisen paukahduksen, raskas ovi ponnahti auki ja sen sisäpuolella huomasin joukon paperikääröjä, joista jokainen oli suljettu ja päällekirjoituksella merkitty. Holmes tarkasti yhtä niistä, mutta niukassa valossa oli vaikea lukea ja Holmes otti senvuoksi esiin lyhtynsä. Mutta äkkiä hän pysähtyi, kokosi työaseensa, otti takkinsa ja ryömi uutimen taakse, viittaamalla käskien minua tekemään samoin.
Vasta sitten kuin seisoin hänen vieressään, kuulin mitä hänen tarkempi korvansa oli oivaltanut. Kuului melua jostakin, ovi avattiin ja sen jälkeen kuului raskaita lähestyviä askeleita. Ne tulivat eteiseen ja pysähtyivät. Ovi avattiin ja sähkövalo sytytettiin. Sitten ovi jälleen suljettiin ja sikarinsavun tuoksua tunkeutui luoksemme. Sitten kuulimme jonkun kulkevan edes takaisin parin metrin päässä meistä. Vihdoin narisi jokin tuoli ja askeleet loppuivat. Senjälkeen paukahti avain lukossa ja minä kuulin paperien kahinaa.
Tähän asti en ollut uskaltanut katsoa huoneeseen, mutta nyt erotin uutimet varovasti toisistaan. Tunsin Holmesin olkapään painautuvan omaani vasten ja ymmärsin, että hänkin katsoi ulos reiästä. Suoraan edessämme, niin lähellä, että melkein olisimme voineet häneen koskea, oli Milvertonin leveä selkä. Selvää oli, että olimme erehtyneet; hän ei ollutkaan mennyt makuuhuoneeseensa vaan oli istunut biljaardihuoneessaan tai jossakin tupakkahuoneessa talon toisessa päässä, jonka ikkunoita emme olleet nähneet. Hänen leveä, kiiltävä pääkallonsa oli suoraan silmieni edessä. Hän nojautui tuolissaan jalat suoriksi ojennettuina ja suuri, musta sikari suupielessään. Hänellä oli yllään jonkunlainen aamunuttu, punainen, mustalla samettikauluksella varustettu sotilaskuosinen samettitakki. Toisessa kädessään oli hänellä joku vihkonen, jota hän luki huolimattomasti sikarinsavua tuprutellen. Hän oli niin mukavasti asettunut istumaan, ettei hän suinkaan aikonut kovinkaan pian lähteä tiehensä.
Minä tunsin kuinka Holmes puristi kättäni ikäänkuin sanoakseen, että hän varmasti tiesi voivansa tästäkin suoriutua. En tiennyt oliko hän nähnyt, minkä minä selvään saatoin nähdä, että kassakaapin ovi ei ollut kokonaan kiinni ja Milverton saattoi huomata sen milloin tahansa. Olin puolestani päättänyt, että heti, kun Milvertonin katseen suunnasta saattaisin nähdä hänen huomanneen kaapin oven, minä syöksyisin esiin, heittäisin päällystakkini hänen päänsä ylitse ja pitäisin häntä kiinni jättäen loput Holmesin suoritettavaksi. Mutta Milverton ei katsahtanutkaan ylös. Hän oli syventynyt lukemiseensa ja sivu toisensa jälkeen kääntyi hänen kirjasessaan. Mutta lopetettuaan sen ja poltettuaan sikarinsa loppuun hän varmaankin menisi pois, arvelin minä. Ennen kuin hän oli ehtinyt niin pitkälle, tapahtui kumminkin jotakin, joka kokonaan muutti aseman. Useita kertoja oli Milverton katsonut kelloansa, ja kerran oli hän noussut ja istuutunut jälleen tuolilleen kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään. Mutta mieleeni ei juolahtanutkaan, että hän oli voinut sopia kohtaavansa jonkun tähän aikaan, ennen kuin äkkiä heikkoa ääntä kuului kuistikosta. Milverton kohosi suoraksi tuolillansa ja hiljainen koputus kuului. Milverton nousi ylös ja avasi kuistikon oven.
"Te tulette melkein puoli tuntia liian myöhään", sanoi hän lyhyesti.
Näin siis selvisi oven auki jääminen ja Milvertonin valvominen. Kuulin hameen kahinaa. Kun Milverton nousi, vedin minä uutimet yhteen, mutta uskalsin nyt jälleen avata ne. Milverton oli asettunut takaisin tuolilleen ja sikari oli yhä hänen suupielessään. Hänen edessään täydessä sähkövalossa seisoi kookas, hento nainen, jolla oli harso kasvoilla ja leukaan saakka napitettu iltanuttu yllään. Hän hengitti nopeasti ja jokainen piirre hänen jäntevässä ruumiissaan vapisi kiihtymyksestä.
"Te olette hukannut minulta yhden yön ihanan unen, suloinen ystäväni", sanoi Milverton. "Toivon kumminkin ettei se ole tapahtunut hyödyttömästi. Ette kai voinut saapua toiseen aikaan, vai kuinka?"
Nainen pudisti päätään.
"No niin, ellette voinut, niin ette voinut. Jos kreivitär onkin ollut ankara emäntä, niin saatte nyt korvauksen. Kas niin, hiidessä, tyyntykää. Käykäämme asioihin."
Hän otti erään paperin kirjoituspöydän laatikosta. "Te sanotte, että teillä on viisi kirjettä, jotka ovat vaarallisia kreivitär d'Albertin maineelle. Tahdotte myydä ne. Minä tahdon ostaa ne. Se on hyvä, meidän on siis vain määrättävä hinta. Minä tahdon luonnollisesti ensin nähdä nuo kirjeet. Jos ne ovat oikeaa laatua… Taivaan Jumala, tekö se olettekin?"
Nainen oli sanaakaan sanomatta nostanut tiheän harsonsa ja avannut nuttunsa. Milverton näki silloin edessään tummat, kauniit, ylpeäpiirteiset kasvot, käyrän nenän, kaareutuvat, tummat kulmakarvat, ankaran, kiiltävän silmäparin ja suoran suun, jonka kalpeat huulet hymyilivät onnettomuutta ennustavasti.
"Minä se olen", sanoi hän, "sama nainen, jonka elämän turmelitte."
Milverton naurahti, mutta siinä ilmeni pelkoa. "Te olitte niin itsepäinen", sanoi hän, "miksi pakotitte minut äärimmäisyyksiin? Minä vakuutan teille etten omasta halustani loukkaisi kärpästäkään, mutta jokaisen on hoitaminen omia asioitaan ja mitä saatoinkaan tehdä? Pyysin kohtuullista hintaa, jota ette tahtonut maksaa."
"Silloin lähetitte te kirjeet minun miehelleni ja hän, paras mies mitä on ollut — minä en edes kelvannut hänen kenkänsä nauhoja solmiamaan — hän kuoli surusta. Te muistatte tuon viimeisen illan; minä tulin tästä ovesta, kerjäsin ja rukoilin armoa, ja te nauroitte minulle vasten kasvoja, niinkuin nytkin yritätte, vaikka pelkuruutenne ei voi estää huulianne vapisemasta. Niin, te ette luullut tarvitsevanne enää nähdä minua täällä, mutta tuona iltana opin, kuinka voisin kohdata teitä silmä silmää vasten ja yksin. No, Charles Milverton, mitä teillä on sanomista?"
"Älkää koettakokaan peloittaa minua", vastasi hän nousten seisomaan. "Minun tarvitsee vain huutaa palvelijoitani saadakseni teidät vangituksi. Mutta minä annan teille anteeksi teidän luonnollisen vihanne tähden. Lähtekää huoneesta, kuten tulittekin, niin en sano mitään."
Nainen seisoi toinen käsi kohotettuna povelle ja sama hymy kapeilla huulillansa.
"Te ette saa turmella useampien elämää, kuten olette turmellut minun elämäni. Te ette tule tekemään useammille ihmisille sellaista pahaa kuin olette minulle tehnyt. Minä tahdon vapauttaa maailman myrkyllisestä matelijasta. Ota tämä, koira, ja tämä! — ja tämä! ja tämä!"
Hän oli temmannut esiin pienen kiiltävän revolverin ja ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonia vastaan pitäen revolverin suuta parin jalan päässä hänen päästään. Milverton väisti syrjään ja kaatui silmilleen pöydälle ähkien ja käsillään papereita hapuillen. Sitten nousi hän horjuen, sai uuden kuulan ja kaatui hervottomana lattialle.
"Se on lopussa!" huudahti hän ja jäi liikkumattomana makaamaan.
Nainen katseli häntä kauan ja kosketti sitten jalallaan hänen kasvojansa. Sitten katsoi hän häntä jälleen, mutta hän ei liikkunut. Minä kuulin kahinaa, iltailma tuulahti huoneeseen ja kostajatar oli poissa.
Me emme olisi väliintulollamme voineet pelastaa miestä tästä kohtalosta. Mutta kun nainen ampui kuulan toisensa jälkeen Milvertonin ruumiiseen, olin minä syöksymäisilläni esiin. Silloin tunsin Holmesin kylmän, suonikkaan käden tarttuvan minua kalvosimeen. Minä ymmärsin, mitä tämä luja puristus sanoi: meillä ei ollut mitään tekemistä tässä asiassa, oikeus oli kohdannut roistoa, ja meillä oli omat velvollisuutemme ja omat tarkoituksemme, joita emme saaneet laiminlyödä. Mutta tuskin oli tuo tuntematon nainen rientänyt tiehensä, ennen kuin Holmes äänettömin, nopein askelin oli ehtinyt toisen oven luo. Hän väänsi avainta lukossa. Samalla hetkellä kuulimme puhetta ja lähestyvien askelten ääniä.
Revolverin laukaukset olivat herättäneet palvelijat. Täydellisellä tyyneydellä meni Holmes kassakaapin luo, otti sieltä sylin täydeltä kirjepakkoja ja viskasi ne tuleen. Hän uudisti saman teon, kunnes kaappi oli tyhjä. Nyt tarttui joku oveen ja kolkutti siihen. Holmes katsoi ympärilleen. Kirje, joka oli kutsunut Milvertonin kuolemaan, oli vereen tahrattuna pöydällä; Holmes viskasi sen palavien paperien joukkoon. Sitten otti hän avaimen kuistikon ovesta, tuli ulos minun jäljessäni ja lukitsi oven ulkopuolelta.
"Tätä tietä, Watson", sanoi hän. "Me voimme hiipiä pitkin puutarhanaitaa tähän suuntaan."
Minä en ole milloinkaan uskonut, että voitaisiin tehdä hälyytys niin nopeasti kuin nyt tapahtui. Kun käännyimme, oli jokainen ikkuna tuossa suuressa talossa valaistu. Portti oli auki ja ihmisiä juoksi siitä ulos. Koko pihamaa oli täynnä ihmisiä ja eräs heistä huudahti, kun tulimme kuistikolle. Holmes näytti perinpohjin tuntevan paikan, hän riensi erääseen istutukseen ja minä seurasin hänen kintereillään. Me saatoimme kuulla lähimpien takaa-ajajiemme läähättävän aivan kintereillämme. Tiemme sulki kuuden jalan korkuinen muuri, mutta Holmes viskautui sen ylitse. Kun minä olin ehtinyt puolitiehen, tunsin jonkun tarttuvan minua nilkkaan, mutta minä potkaisin itseni irti ja putosin pää edellä maahan toiselle puolelle. Holmes auttoi minut ylös ja sen jälkeen juoksimme henki kurkussa suuren Hampstead Heathin poikki ja siitä edelleen. Luulen, että juoksimme noin pari peninkulmaa, jolloin Holmes vihdoin pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli äänetöntä. Olimme päässeet takaa-ajajistamme ja olimme turvassa.