Ja toinen ääni huusi:
"Otetaan enemmän evättä mukaan. Minä olen koko päivän ollut kauheatti nälittäni."
"Vain kolme päivää enää jälellä", puheli rouva Burton itsekseen, kun hänen miehensä oli lähtenyt New Yorkiin, ja pojat olivat jättäneet hänet hetkeksi rauhaan. "Vain kolme päivää ja sitten rauha — ja elämänkestävän tappion tunne. Ja kenen vuoksi? Kahden lapsen, vuosiltaan nuoren mutta järjeltään kehittyneen! Erehdyin koettaessani neuvoa molempia yhdessä. Kun he ovat yhdessä, on suorastaan mahdotonta saada heitä unohtamaan omat harrastuksensa niin kauvaksi, että voisi istuttaa heihin kauniita ajatuksia ja hyviä tapoja. Mutta minä en ole kasvattanut heitä erikseen. Sen sijaan minä olenpuhunutja voi — mikä tyhmyri olenkaan ollut — minä olen tehnyt tyhmyyksiä mieheni nähden ja kuullen. Hän tulee toimeen heidän kanssaan paljon paremmin kuin minä ja, mikä harmillisinta, ilman minkäänlaista ponnistusta. Kuinka se on mahdollista? He liittyvät häneen, tottelevat häntä ja istuvat tuntikausia ennen junan tuloa tien vierellä odottamassa nähdäkseen hänestä ensi vilahduksen, kun sitävastoin minä —. Enkö minä enää voi herättää mielenkiintoa? Monet naisethan kyllä naimisiin mentyään kadottavat mielenkiintonsa, mutta en olisi voinut uskoa, että minä" — tässä rouva Burton vilkaisi uuninreunalla olevaan peiliin — "että minä voisin tulla tyhmäksi sentähden, että olen saanut miehekseni sellaisen hyvänahkaisen miehen, kuin mitä Harry on!"
Rouva Burton tutki tarkasti piirteitään, ensin epäillen, mutta sitten närkästyksestä punastuen, mikä suuresti kaunisti häntä.
Runoilija on joskus lausunut, ettei mikään kadotuksen kauhuista ole vihastuneen naisen veroinen; mutta naiset — ainakin muutamat heistä — ovat senjälkeen osoittaneet, että heidän sukupuolessaan on hienompiakin piirteitä. Rouva Burtonin yhä katsellessa kasvojaan levisi niille huolestunut vakavuus, joka pehmensi jokaisen piirteen ja lopuksi kohotti kiillon hänen silmiinsä, ja hänen puoliavoimilla huulillaan vaikenivat kysymykset, jotka äsken olivat ilmaisseet hänen vastalauseensa. Yht'äkkiä kiertyi pehmeä käsi hänen kaulaansa ja hänen hämmästyksestä hätkähtäessään sanoi pieni ääni:
"Miksi et aina ole tuon näköinen, Alice täti? Kas niin, nyt sinä jo muutut. Isot ihmiset ovat aivan pikku poikien kaltaisia, eivätkö olekin? Äiti sanoo aina, ettei ole terveellistä sanoa meille, että me olemme hyviä, sillä silloin se heti loppuu."
"Miten sinä tulit sisälle, Willy? Ja kuinka tulit niin hiljaa? Oletko kuunnellut? Etkö tiedä, että on hyvin epäkohteliasta kuunnella, kun ei sinulle puhuta? Mutta missä ovat kenkäsi ja sukkasi?"
"Niin, otin ne jalastani, että minä voisin tulla aivan hiljaa pyytämään sinulta leivoksia leikki-teekutsuja varten", sanoi Willy. "Sinä sanot, että meidän pikku kenkämme pitävät niin kovaa melua. Mutta täti, miksi et sinä —?"
"Mitä niin?" kysyi rouva Burton, jonka monet ajatukset hävisivät kuin tuhka tuuleen.
"Miksi et sinä aina ole sen näköinen, kuin sinä äsken olit. Jos sinä olisit aina sellainen, en minä koskaan leikkisi, enkä tuottaisi sinulle harmia. Minä istuisin vain aivan hiljaa ja katselisin sinua."
"Minkä näköinen minä sitten olin?" kysyi rouva Burton ottaen Willyn syliinsä.
"Niin, sinä olit aivan — aivan kuin — kuin, en minä oikein osaa sitä sanoa. Sinä olit aivan kuin Jeesuksen äiti isän taulussa, kun sitä oikein kauvan katselee, eikä kukaan häiritse. Minä en ole koskaan nähnyt ketään sen näköistä muuta kuin äidin, ja kun hän on sen näköinen, olen minä aivan vaiti, ettei hän taas muuttuisi."
"Kyllä saat haluamiasi leivoksia", sanoi rouva Burton.
"En minä halua mitään leivoksia", sanoi Willy kärsimättömästi, "enkä minä tahdo leikkiä teekutsuja, enkä minä tahdo, että sinä puhut minulle, sillä silloin sinä taas tulet toisen näköiseksi. Minä tahdon vain jäädä sinun tykösi." Tässä Willy kiihkeästi puristi tätiänsä ja suuteli häntä yhä uudelleen.
"Sinä pikku kulta", sanoi rouva Burton vastaten hyväilyihin, "tiedätkö miksi äsken olin sen näköinen? Minä ihmettelin miksikähän Toddy ja sinä pidätte Harry enosta niin paljon enemmän kuin minusta ja miksi te tottelette häntä paremmin kuin minua."
Hetken aikaa mietittyään Willy huokaisten vastasi:
"Siksi että —".
"No, miksi?" kysyi rouva Burton. "Tekisit minulle suuren ilon, jos sen minulle sanoisit."
"Siksi, että te olette enon kanssa niin erilaisia."
"Mutta Willy", yritti rouva Burton. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka suuresti eroavat toisistaan ja kuitenkin minä pidän heistä kaikista yhtä paljon."
"Mutta ovatko ne enoja ja tätejä?" kysyi Willy.
"Eivät", vastasi rouva Burton, "mutta eihän se asiaa muuta."
"Ja ovatko ne sellaisia ihmisiä, joita sinun pitää totella?" jatkoiWilly.
"E-ei", sanoi rouva Burton, joka kaukaa keksi himmeän valopilkun ja terästäen katsettaan koetti nähdä selvemmin.
"Tahtovatko he, että sinun pitää tehdä aivan niin kuin he tahtovat?" kysyi Willy.
"Kyllä toiset", vastasi rouva Burton.
"Ja teetkö niin?" jatkui keskustelu.
"Toisinaan."
"Sinä et tee, jos et tahdo?"
"En", sanoi rouva Burton jyrkästi.
"En minäkään", sanoi Willy. "Mutta kun Hajry eno pyytää minua tekemään jotakin, niin minä vähän ajan kuluttua tahdon itsekin tehdä juuri samaa. Minä en ymmärrä miksi. Mutta minusta ei tunnu aina niin, kun sinä pyydät. Minä pidän sinusta niin paljon, kun et sinä puhu minulle, mutta kun sinä jotakin sanot ja käsket niin se ei ole ollenkaan samaa mitä minä tahdon. En minä sitten osaa sanoa muuta, kuin että eno ei tahdo minua tekemään niin paljon asioita kuin sinä. Hän on iloissaan, kun meillä on hauskaa; mutta väliin tuntuu niinkuin sinä et olisi. Me voimme pitää hauskaa vain omalla tavallamme ja minusta Harry enolla on sama tapa kuin meillä, mutta sinulla ei ole."
Rouva Burton jäi miettimään, ja vähitellen tuli hänen suunsa ympärille entinen jokapäiväinen piirre.
"Mutta — nythän sinä muutut", sanoi Willy huoahtaen ja ojentautuen."Kyllä minä nyt tahdon leivokset."
"Älä mene, Willy kulta", pyysi rouva Burton käyden häneen kiinni. "Eikö sinusta tunnu hauskalta, jos joku kertoo sinulle jotakin, jota sinä hyvin kernaasti tahdot tietää?"
"Kyllä, hyvin hauskalta", sanoi Willy.
"No, jos parhaasi panet, voit kertoa Alice tädille jotakin, jota hän hyvin mielellään tahtoo kuulla."
"Hyvänen aika!" huudahti Willy. "Pikku poika opettaa isoa rouvaa! Kyllä minä jään."
"Minä tahtoisin saada täyden selon eroavaisuuksista Harry enon ja minun välilläni", jatkoi rouva Burton. "Tottelitko sinä mielelläsi häntä viime kesänä?"
"En minä oikein muista, kun siitä on niin pitkä aika", sanoi Willy. "Mutta en minä koskaan totellut enoa, jos en minä tahtonut tai jos ei minun muuten pitänyt, ja kun minun piti totella silloin kun minä en tahtonut, en minä pitänyt enosta ollenkaan. Minä kerroin siitä isälle, kun hän tuli kotiin ja hän sanoi, että se oli siksi, ettei Harry eno tuntenut meitä tarpeeksi hyvin ja ettei hänellä ollut aikaa oppia ymmärtämään meitä. Sitten eräänä päivänä isä ja Harry eno puhuivat siitä kirjastossa. Minä tiedän sen ihan varmasti, sillä minä leikin nurkassa palikoilla ja pysähdyn kuuntelemaan. Yht'äkkiä isä sanoi: 'Seinillä on korvat!' ja sitten hän sanoi, että minä tekisin hänelle suuren palveluksen, jos menisin puodista ostamaan tulitikkulaatikon. Mutta kun minä läksin, kuuntelin minä vähän aikaa oven takana ja minä kuulin Harry enon sanovan, että hän oli ollut aasi. Mutta kun minä tiesin varmasti, ettei se ollut totta, menin minä uudelleen sisälle ja sanoin, ettei hän ollut mikään muu eläin kuin eläinnäyttelyeläin. Isä ja eno vain nauroivat ja sitten he läksivät ulos kävelemään, enkä minä tiedä, mitä he sitte puhuivat. Siitä lähtien on Harry eno ollut minulle hirveän kiltti, vaikka minä joskus tuotan vaivaa, vaikken minä sitä tahtoisikaan'."
Rouva Burton irrotti toisen kätensä Willyn ympäriltä ja nojasi siihen miettiväisenä päätään. Willy vilkaisi ylös ja huudahti:
"Kas niin täti, nyt sinä olet taas niin kaunis. Sano, Alice täti, eikö eno pidä sinusta hirveän paljon, kun sinä olet tuon näköinen?"
Rouva Burton koetti muistella, oliko asianlaita niin, mutta ennenkuin se ehti hänelle selvitä, näki hän pienen kiharaisen pään, joka varovasti kurkisteli oven raosta. Ja vähitellen itse Toddy tuli esille.
"Minutta tinä olet paha veli, Willy", sanoi hän, "teekuttuitta odotettiin tinua ja leivoktia, ja minun täytyi työdä kaikki mantikat, etteivät pahat muujahaitet oliti päätteet niiden kimppuun. Ja titte minä töin kaalinlehden, jolla majjat olivat, etten minä enää tuliti nälkäitemmäkti."
"Siinä se nyt on!" huudahti Willy hypähtäen pois tätinsä sylistä. "Jos minä vain olen hyvä jollekin, tulee heti jotakin ikävää."
"Sen verranko sinä vain tädistä välitätkin, Willy?" kysyi rouva Burton."Ovatko leikki-teekutsut tärkeämmät kuin tätisi?"
Willy mietti hetken aikaa. "Mutta olithan sinäkin pahoillasi, kun sinun teekutsusi menivät hukkaan syntymäpäivänäsi viime viikolla. Ne olivat kyllä suuremmat kuin meidän, mutta olethan sinä itsekin isompi minua. Minäpäs en itkenyt ollenkaan."
Rouva Burton huomasi hyökkäyksen, mutta ei voinut sitä välttää. Tänään ja toivottavasti ainoan kerran eläessään täysikasvanut oli joutunut lapsen asemaan ja hänelle selvisi, kuinka paljon itsekkäisyyttä, sekä henkistä että fysillistä oli ollut hänen suhteessaan lapsiin. Huomio ei ollut mieluinen ja se kävi yhä nöyryyttävämmäksi, mitä enemmän hän sitä ajatteli. Koettaakseen karkottaa näitä ajatuksia hän nousi ja haki ruokasalin kaapista kummallekin pojalle suuren kappaleen kakkua. Ojentaessaan niitä pojille hän sanoi:
"Ei täti niin paljon ajattele kakkua, että täti sentähden kieltäytyisi antamasta sitä teille aterioiden välissä, mutta pikku pojille ei ole terveellistä muulloin kuin säännöllisten aterioiden aikana syödä niin vaikeasti sulavaa ruokaa. On täysikasvuisia ihmisiä, jotka kerran olivat iloisia pikku lapsia, mutta jotka nyt ovat käyneet ikäviksi vain sentähden, että heidän ruuansulatuselimensä eivät ole kunnossa, he kun ovat syöneet sopimattomina aikoina sellaista, joka on heidän ruumiilleen ollut liian täyttävää ja huonosti sulavaa."
"Emmekö me sitten voi syödä jotakin keveämpää ja yksinkertaisempaa, joka sitten sekottuisi kakun kanssa meidän vatsassamme?" kysyi Willy tunkien suuntäyteisen kakunpalasen poskeensa. "Eiköhän hyytelö tai vatkattu kerma sopisi. Menenkö minä pyytämään niitä keittiöstä?"
"Ei älähän mene", sanoi rouva Burton kiirehtien. "Ruumiinliikunto olisi sopivinta. Teidän olisi parasta lähteä kävelemään."
"Haukanpetän kalliolle", innostui Toddy.
"Niin, niin!" huudahti Willy. "Ja sinä tulet meidän kansssmme, Alice täti! Ja sitten sinä olet sen näköinen — tiedäthän, mitä tarkotan? — ja minä katselen vain koko ajan sinua."
Rouva Burton ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa pyyntöä, ja pian olivat he kolmisin matkalla. Rouva Burton astui hiljalleen nurmea kasvavaa tienviertä, molemmat pojat taas käydä laahustivat pölyssä keskellä tietä. He olivat olevinaan hevosia ja menestys oli niin verraton, ettei mikään kaksivaljakko olisi voinut nostaa ilmoille suurempaa pölypilveä.
"Pojat, pojat!" huusi rouva Burton, "eikö kumpikaan teistä tahdo kävellä minun kanssani?"
"Kyllä — minä tahdon pitää sinulle seuraa", sanoi Willy.
"Ja minä autan", sanoi Toddy molempien poikien kiiruhtaessa tätinsä tykö.
"Poikaseni" alkoi rouva Burton sävyisästi, "tiedättekö kuinka kalliiksi käy isällenne ja äidillenne tuo teidän halunne potkia tomua? Katsokaa vaatteitanne! Ne täytyy ensin lähettää puhdistettavaksi, ennenkuin taas voitte esiintyä niissä kunniallisten ihmisten seurassa."
"Sittenhän ne voidaan antaa köyhille pikku pojille", sanoi Willy, "ja ajatelkaapas, kuinka he ilostuvat. He kiittävät Jumalaa siitä, että me juoksimme tomussa."
"Köyhät pikku pojat olisivat varmaankin aivan yhtä iloiset, jos vaatteet olisivat puhtaat", sanoi rouva Burton "Isän ja äidin hyvyys ei olisi tullut ollenkaan sen kalliimmaksi."
"Minusta — minusta olisi hauskempi puhua jostakin muusta", sanoiWilly, "ja mennä oikotietä metsän läpi.
"Oh-h-h!" jatkoi Willy kurkistellen ruohikkoon tien vierellä kasvavan pähkinäpuun alle, "tuolla on pähkinä! Onko nyt jo pähkinä-aika?"
"Ei ole, se on varmaan viimevuotinen pähkinä", sanoi rouva Burton.
"Hm!" sanoi Willy, "olisihan minun se pitänyt huomata; se on niin vanhanaikainen."
"Vanhanaikainen", ihmetteli rouva Burton.
"Niin, näetkö kuinka se on täynnä ryppyjä? Se on aivan kuin rouvaDaynter, ja sinä sanoit, että rouva Daynter on vanhanaikainen."
"Täti", sanoi Toddy, "eikö koivu olekin ainoa puu, jolla on pyhävaatteet? Te on aina valkeitta vaatteitta, aivan kuin Willy ja minä, kun me menemme pyhäkouluun. Voi ihmettä!" huudahti Toddy tarkastellessaan aivan likeltä koivun tuohta. "Tämä tunnuntaipuupa on hautka — te laulaa. Tulkaa kuuntelemaan."
Rouva Burton lähestyi puuta, vaikka hän vähän hämmästyikin Toddyn mielikuvituksen lentoa ja itseltään kysyi, mihin tämä huomio taas tulisi johtamaan. Hänelle selvisi tuo ihme, kun hän kuuli tuulen latvassa hiljaa laulavan. Sitten hän kertoi Toddylle, mikä aiheutti tuon äänen. Tähän nuori mies vastasi:
"Titte Jumala tiinä laulaa, kun puulla on pyhävaatteet yllään. Eikö niin?"
"Oi ei, Toddy, tuuli on vain tuuli", sanoi rouva Burton.
"Minä olen aina luullut, että Jumala puhuu tilloin kun tuulee. Joku kai ten on minulle tanonut, tillä minun paattani oli te ajatut, ennenkuin tiellä oli juuji mitään muuta."
Rouva Burton astui hiljalleen vuoritietä ylös. Pojat tutkivat joka kiven, joka puun, joka kuopan maassa. Tämä tutkimisinto tuli viimein palkituksi, kun erään puun juurella olevasta kolosta Toddyn sitä kepillä survoessa, tuli esiin pieni käärme, joka näkyi olevan valmis puolustamaan asuinpaikkaansa.
Toddy pakeni huutaen tätinsä turviin. Willy taas survoi ja hutki kepillään käärmettä kunnes se kuoli.
"Ah-h-h!" huusi Toddy. "Hyi tuota ilkeää elukkaa! Mikti eivät kääjmeet tule tajjoamaan omenia pikku pojille, niinkuin tilloin kejjan Aatamin puutajhatta. Nyt ne vain pittävät melkein kuolijaakti?"
"Siksi, että käärmeet eivät pidä siitä, että pikku pojat kiusaavat niitä", sanoi rouva Burton koettaen rauhottaa peljästynyttä lasta.
"En minä muutta välittäiti, kun te vain opettaiti minua jyömimään maata pitkin vattallani, niinkuin te itte tekee", sanoi Toddy. "Katto, kuinka tiitti ja valkea ten vattapuoli on. Oliti pitänyt kytyä ennenkuin Willy ten tappoi, kuinka te voi."
"Mutta eiväthän käärmeet osaa puhua, Toddy!" sanoi rouva Burton.
"Eivätkö ne otaa?" ihmetteli Toddy. "Mutta otatihan kääjme pajatiitittakin."
"Se käärme olikin aivan erittäin — siinä asui paha henki", sanoi rouvaBurton.
"Menikö te kääjmeen titälle tikti, että te voiti leikkiä mullatta tulematta likaitekti?" kysyi Toddy.
"Ei. Se halusi vain tehdä pahaa", sanoi rouva Burton
"En minä luule, että te tahtoi tehdä pahaa, kun te taattoi pitää niin hautkaa luikejtelemalla ympäji!" sanoi Toddy.
Vihdoin he saapuivat mäelle ja sydämen pohjasta huokaisten: "Oh!" molemmat pojat istuutuivat kiville ja katselivat ihaillen edessään aukenevaa näköalaa. Viimein Willy katkaisi äänettömyyden ja virkkoi:
"Alice täti, etkö luule, että meidän ystävämme, jotka ovat taivaassa, katselevat sieltä kaikkia noita kaupunkeja, vuoria, jokia ja kaikkea muuta aivan niinkuin me nyt tässä?"
"Luultavasti, rakkaani", vastasi rouva Burton.
"Mutta he voivat kai nähdä paljon pitemmälle kuin me. Saammeko me uudet silmät, kun menemme taivaaseen?"
"Sitä en voi niin varmasti sanoa", vastasi rouva Burton. "Ehkäpä meidän näkömme vain paranee."
"Menevätkö tilmät vanhatta juumiitta tielun mukana taivaateen, ja jääkö kaikki muu titte vielä kuoliaiteen?" kysyi Toddy.
Rouva Burton huomasi, että hän liian hätäisesti ja ajattelematta oli lausunut mielipiteensä ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta. Nyt hän koetti parhaansa mukaan peräytyä.
"Henkiset ja ruumiilliset silmät ovat kaksi aivan eri asiaa", sanoi hän.
"Meneekö pöly ja vetujin tavu kotkaan henkitiin tilmiin, ja alkavatko enkelipojat itkeä ja itot ihmitet tanoa jumia tanoja?" kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", vastasi rouva Burton. "Taivaassa ei itketä eikä käytetä rumia sanoja."
"Mitä enkelit tekevät, kun heille nousee vesi silmiin heidän kuunnellessaan soittoa ja heistä tuntuu kuin kulkisi tuulenhenki heidän lävitsensä?" kysyi Willy.
Rouva Burton koetti kääntää keskustelua hänelle tutummalle alalle ja kysyi Willyltä tiesikö tämä, että oli olemassa sadoin kerroin korkeampia vuoria, kuin mitä Haukanpesänkallio oli.
"Voi ihmettä! En minä sitä ole tiennyt", huudahti Willy. "Sellaisilta vuoriltahan voi katsoa taivaaseen sisälle, eikö voikin?"
"Ei", sanoi rouva Burton vähän kärsimättömänä siitä, että hänen ponnistuksensa olivat johtaneet tuollaisiin tuloksiin. "Sitäpaitsi ovat niiden huiput ikuisen lumen peittämät, eikä sinne voi kukaan päästä."
"Tilloinhan pikku enkelipojat voivat tiellä leikkiä lumitotaa, eikä kukaan paha miet tule tanomaan: 'Ei taa'", sanoi Toddy.
Rouva Burton yritti taas.
"Katsokaapas, kuinka korkealle tuo lintu lentää", sanoi hän osottaen haukkaa, joka leijaili korkealla kallion yläpuolella.
"Niin", sanoi Willy, "Se voi mennä taivaaseen milloin vain tahtoo, kun sillä on siivet. Minä en voi käsittää, miksi linnuilla on siivet, eikä pikku pojilla ole."
"Pikku poikia on nytkin jo vaikea löytää, silloin kuin heitä tarvitaan", sanoi rouva Burton. "Jos heillä olisi siivet, olisivat he aina tipo tiessään. Mutta miksi te puhutte tänään niin paljon taivaasta?"
"Ehkä siksi, että olemme täällä sitä niin lähellä", sanoi Willy.
"Etkö usko, että rupeaa jo olemaan aamiaispäivällisen aika?" kysyi rouva Burton käyttäen keinoa, joka melkein poikkeuksetta tepsii terveisiin lapsiin.
"Kyllä varmasti", vastasi Willy. "Minusta tuntuu melkein aina siltä.Tule Tod! Mennään suorinta tietä."
Tuo suorin tie teki monta äkkimutkaa. Pojat tunsivat ennakolta ne kaikki. Mutta eräässä kohden oli käännös niin jyrkkä, että Willy, joka kaukaa ehkä jo tunsi aamiaisen hajua ilmassa ja nopeasti kiirehti tietä alas, kadotti tasapainonsa, kaatui nenälleen, koetti nousta, ei voinut, ja kiersi loppujen lopuksi kivien ja kantojen yli ojaan.
"Uh, uh!" puhki Willy noustessaan seisoalleen ja päristellen suustaan multaa. "Näittekö, kuinka minä suullani kuljin mäkeä alas? Käärmekin voisi hävetä nähdessään kuinka helposti se minulta sujui. Ei minun tarvinnut itse ollenkaan ponnistaa — menin vain noin-noin ja sitten läiskis ojaan."
"Eikä tinua ollenkaan tojuttu, vaikka vaatteeti tulivatkin likaitikti", sanoi Toddy. "Lauletaanpat nyt: 'Kiitot ja kunnia, aamen!'"
Lasten ainainen likaisuus aikoi vaivata rouva Burtonia. Oliko lapsilla mahdollisesti suurempi oikeus kuin aikaihmisillä käydä likaisissa pukineissa tarvitsematta hävetä? Oliko epäsiisteys syntiä? Kyllä varmaankin — se on vastenmielistä, ja mikä on vastenmielistä, se on rouva Burtonin silmissä pahempaa kuin synti.Saattoivatkolapset pysyä yhtä sievinä ja siisteinä kuin aikaihmiset? Oliko heillä velvollisuudentuntoa, huomiokykyä ja olivatko he kasvatetut huolellisuuteen? Rouva Burton vaipui taas synkkiin ajatuksiin. Sillävälin pojat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keksivät monta kujetta, jotka olisivat heidän tädistään tuntuneet kauheilta, mutta jotka vain lisäsivät heidän omaa iloansa. Lopuksi he kuitenkin onnellisesti istuivat Burtonin aamiaispöydässä ja tekivät täyttä kunniaa pöydän antimille.
"Alice täti", sanoi Willy lopetettuaan syömisensä "millä sinä aijot huvittaa meitä tänään iltapäivällä?"
"Olen ajatellut, että saatte itse huvittaa itseänne", sanoi rouva Burton. "Minun täytyy valvoa leipomista. Keittäjätär on vast'ikään tullut taloon ja minun täytyy häntä vähän neuvoa."
"Minä olen aina luullut, ettei leivota muulloin kuin aamutin", sanoi Toddy. "Minunäitini tanoo, että vain laitkat ihmitet leipovat iltapäivällä."
"Keittäjättärellä oli niin paljon muuta tehtävää aamulla, Toddy", sanoi rouva Burton. "Toisinaan on pakko leipoa aamulla, silloin esimerkiksi, kun taikina on pantu yöksi nousemaan. Mutta on olemassa erästä uutta lajia hiivaa, joka nostaa taikinan muutamassa tunnissa."
"Tiedätkös täti! Me osaamme leipoa", sanoi Willy. "Ja oikein hyvin. Me olemme auttaneet äitiä piirakoiden ja pikkuleipien valmistamisessa. Hän tietysti valmistaa isoja leipiä, me nukkeleipiä."
"Onko tuo huomautus käsitettävä viittaukseksi, että te mielellänne auttaisitteminuakin?" kysyi rouva Burton. "Jos lupaatte tehdä vain sitä, mitä käsketään, saatte tulla kanssani keittiöön; mutta pankaa mieleenne — jos teistä jollakin tavoin on vastusta keittäjättärelle tahi minulle, saatte heti mennä matkoihinne."
"Oi kuinka hautkaa!" huudahti Toddy. "Ja taammeko me juoda teetä keittiön pöydän ääjettä, heti kun leipomuktemme ovat valmiit?"
"Ehkä", vastasi rouva Burton.
"Tule, tule!" kiirehti Toddy. "Käteni eivät entinkään malta olla hiljaa. Minä tahtoitin olla niin ahkeja. Monenkolaitta piijakkaa tinä aijot leipoa?"
"En leivo ensinkään piirakkaa", sanoi rouva Burton.
"Hyvänen aika!" huudahti Toddy, "eihän tällaitta voi kuttua titte ollenkaan leipomapäiväkti. Etkö tinä leivo mitään muuta kuin tavallitta leipää?"
"No, ehkä te voitte saada leipoa jonkun pienen makean leivoksen", sanoi rouva Burton myöntyvästi.
"No, nyt jupeaa tuntumaan oikein leipomapäivältä; minun käteni jupeavat taat niin liikkumaan!"
Rouva Burton läksi poikien seuraamana keittiöön, ja uusi keittäjätär alkoi valmistaa tuota kaikille niin välttämätöntä hengenpidintä apunaan kaksi pikku poikaa, yksi kummassakin kainalossa, uteliaat pikku kasvot aivan taikina-astian reunojen tasalla.
"Ei tuo ole ollenkaan leivostaikinan näköistä", huomautti Willy. "Hän ei ole pannut siihen ensinkään pulveria."
"Tällaiseen taikinaan ei pannakaan pulveria", sanoi rouva Burton."Leivinpulvereita käytetään vain muutamiin teekakkuihin."
"Kun teekakut pannaan uuniin, ovat ne aivan litteitä", huomautti Toddy, "mutta kun ne tulevat uunitta, ovat ne hijveän tuujia ja lihavia. Kuinka ne voivat tulla niin tuujikti?"
"Sentähden niihin juuri pannaankin leivinpulveria", sanoi rouva Burton."Ne tulisivat koviksi ja mauttomiksi, jollei niihin pantaisi pulveria.Bridget, pane osaan taikinaa vähän sokeria, niin että pojat voivatvalmistaa kakkuja."
Pojat seurasivat keittäjättären kintereillä tämän mennessä ruokasäiliöön sokeria hakemaan, sitten taas takaisin pöydän luo. He pistivät nenänsä huhmareeseen, jossa sokeria survottiin ja seurasivat jännittyneinä kuinka sokeri survottiin taikinaan. Rouva Burton keksi muutamia pieniä pannuja, joiden keskelle pojat pistivät kuhunkin kakun. Rouva Burtonin mieleen juolahti onnellinen ajatus: hän haki ruokasäiliöstä rusinoita, ja sitä mukaa kun nuo pikku kakut valmistuivat, pisti hän rusinan kunkin kakun keskelle. Tämä hänen tekonsa palkittiin kaksiäänisellä riemuhuudolla.
"Ei niin, Toddy!" huudahti rouva Burton, joka äkkiä huomasi, että Toddy muodosteli kakkuansa puristellen ja pyöritellen taikinaa innokkaasti käsiensä välissä, aivan kuin pikku pojat tekevät leipoessaan savileipiä. "Jos sinä noin kovakouraisesti pitelet taikinaasi, ei se koskaan voi kypsyä kauniiksi, siitä voit olla varma."
"Tajkotatko, ettei te voi katvaa tuujekti kuumatta?" kysyi Toddy.
"Tarkotan."
"Tehän on hijveää, tittenhän niittä ei ole paljon mitään työtävää.Mutta minä panen toiteen pulvejia, niin että ainakin te paituu."
"Pelkäänpä, ettei se käy", sanoi rouva Burton.
"Mutta voihan titä tentään koettaa", pyyteli Toddy. "Vo-voii, Willy kejittee minun kakkujani!"
"Mitä ihmeessä tarkotat keritsemisellä?" kysyi rouva Burton.
"Hän ottaa jutinat minun kakkuni päältä ja tilloinha hän kejittee ne."
"Minä vain ajattelin, että olisi hauskempi, jos eivät kaikki olisi samanlaisia", selitteli Willy pistäen nopeasti rusinat varmaan talteen. "Näetkö, Toddy, nyt sinulla on kahdenlaisia kakkuja!"
"En minä tahdo kahdenlaitia kakkuja", kirkaisi Toddy. "Minä leikkaan auki vattati ja otan jutinat takailin."
Täti torui Willyä, ja Toddy rauhottui, kun veljen kakuilta siirrettiin rusinoita hänen kakuilleen. Sitten muutamia noista pikku pannuista pantiin vapaaseen paistinuuninnurkkaan, ja seuraavan neljännestunnin kuluessa oli rouva Burton pakotettu ainakin parikymmentä kertaa katsomaan, olisivatko ne jo kypsät. Kun ne vihdoin valmistuivat, olivat Toddyn kakut aivan matalia ja kivikovia.
"Pane noihin toitiin leivinpulveria, täti", pyyteli Toddy.
"Ei siitä olisi mitään hyötyä", sanoi rouva Burton.
Yhä uudistuvat pyynnöt johtivat vakavaan erimielisyyteen Toddyn tahdon ja esivallan välillä. Toddy murjotti ja hävisi lopulla mukanaan yksi noista kallisarvoisista pannuista. Kun hän vähän ajan kuluttua palasi, oli paistaminen loppuun suoritettu ja leivinuunin suu auki.
"Kyllä minä tentään paittan tuon viimeitenkin", sanoi Toddy pistäen viimeisen kypsentämättömän leivoksen uuniin ja sulkien suun. "Annathan meille nyt teetä omien leipiemme kantta", sanoi Toddy käyden vähitellen taas entiselleen. "Ja voithan tinäkin tulla, jot tahdot."
"Mutta eikö sinusta hänen pidäkin tuoda jotakin mukanaan?" kysyi Willy."Niin tehdään aina pikku poikien teekutsuissa ulkona."
Rouva Burton ratkaisi itse tyydyttävällä tavalla tämän kysymyksen tuomalla kannullisen mehuvettä. Pöytä vedettiin mahdollisimman lähelle ovea; siten koetettiin välttää liedestä säteilevää lämpöä. Willy talutti tätinsä kunniapaikalle pöydän päähän, ja kun kaikki olivat istuutuneet, kysyi hän:
"Onko tässä sinusta niin paljon tavaraa, että pitää lukea siunaus? Toisinaan me luemme siunauksen, toisinaan emme. Se riippuu siitä, kuinka paljon syötävää me olemme saaneet."
Rouva Burton suunnitteli nopeasti pienen valaisevan luennon periaatteesta, johon ruuansiunaamistapa nojautuu. Mutta mitä etua siitä oli, sitä eivät pojat koskaan tulleet tietämään, sillä yht'äkkiä kuului paukahdus, aivan kuin pyssyn laukaus. Seura hypähti säikähdyksestä pystyyn. Muurinkappale lensi huoneen toiseen päähän ja murtui seinää vastaan, hellanrenkaat hypähtivät kilahdellen paikoiltaan, ovet lensivät selälleen, hiilihanko, joka oli ollut hellalla, teki kaaren ilmassa, ja pieni pannu, jossa oli jonkunlaista rasvaa — joka useille keittäjättärille näkyy, ihme kyllä, olevan aivan välttämätöntä — lensi kumolleen, ja sen sisältö alkoi lemuta aivan hirvittävästi. Keittäjätär lyyhistyi polvilleen ja teki ristinmerkin. Seura nousi, Willy huutaen, Toddy ulvoen ja rouva Burton kalman kalpeana. Viimein keittäjätär soperteli:
"Pyhä äiti! Kuumavesisäiliö se varmaankin pamahti."
Rouva Burton työnsi luotaan pojat, jotka olivat kaikin voimin tarrautuneet häneen kiinni ja läheni varovasti hellaa. Vettä ei näkynyt missään, vesisäiliökin oli vahingoittumaton. Tulikaan ei ollut sammunut.
"Ei se ole vesisäiliö eikä tuli", sanoi rouva Burton. "Mitä ihmettä se mahtoi olla?"
"Mutta tietääkös rouva, kyllä se varmaan oli itse pääpaha. Pyhimykset meitä varjelkoot! Kotipuolessa minä jo kuulin, että paholainen vihaa kaikkia tällaisia uusia keittämiskonsteja, kun ei näissä ole mitään nurkkaa, missä se voisi istua, raukka! Kyllä se ihan varmasti oli paholainen, rouva saa sen uskoa", toisti keittäjätär tehden ristinmerkin. "Uskookos rouva, että mikään muu ei voi haista tuollaiselle?"
Rouva Burton haisteli ja toden totta, lukuunottamatta voimakasta palaneen rasvan käryä, tuntui selvästi tulikiven hajua.
"Ja te paholainen vei mennettään viimeiten kakkuni", valitteli Toddy, joka varovasti oli lähestynyt uunia, jonne hän oli pistänyt pikku pannunsa. "Hyi tinua, paholainen! Minä luulin, ettei te töiti muuta kuin paittettua ihmitlihaa!"
Kaikki he olivat niin kiihdyksissään ja peloissaan, etteivät ruvenneet edelleen tutkimaan paukahduksen syytä. Tuli sai itsekseen sammua, rouva Burton riensi lasten kanssa yläkertaan ja keittäjätär pyysi lomaa mennäkseen rippi-isänsä luo.
Herra Burtonin palatessa olivat hänen vaimonsa ja pojat häntä vastassa. Hän sai kuulla tapauksesta tärisyttävän selostuksen. Vastahakoisesti salli rouva Burton hänen mennä onnettomuuspaikalle. Hän ei kuitenkaan voinut saada selkoa onnettomuuden syistä, onnistui vain saamaan kätensä hirvittävän likaisiksi. Hän riensi makuuhuoneeseen peseytymään. Hetkeä myöhemmin jyristi hän portaiden päästä: "Pojat, kumpi teistä on tänään käynyt täällä?"
Hetken hiljaisuus. Sitten Willy huusi: "En ainakaan minä."
Rouva Burton katsoi kysyvästi Toddyyn. Kun tämä sen huomasi, koetti hän välttää tätinsä katsetta. Silloin herra Burton juoksi portaita alas, katsoi tiukasti molempia poikia ja kysyi: "Mitä sinulla oli tehtävää ruutisarveni kanssa, Toddy?"
"Niin, kun, kun", änkytti Toddy. "Kun täti ei tahtonut panna minun kakkuihini pulvejia, että ne tulitivat möyheikti, kun minä olin ne entin pujittanut kovikti; täti tanoi, ettei te auttaiti. Mutta itä tanoo, että aina pitää koettaa. Ja minä menin ottamaan vähän juutia pullotta [engl. sana powder merkitsee sekä ruuti että pulveri], joka jiippui tinun pyttyti luona. Enkä minä puhunut kenellekään mitään, te oliti heille yllätyt. Ja titte kun minä odotin, että te kyptyiti, tuli paholainen ja vei ten mennettään. Te oli kai niin hyvä, ei te titä muutoin oliti ottanut. Tehän on niin taitava vajattamaan, että te voi ottaa, mitä te vain tahtoo, kokonaitia leipujipuotien ikkunoita."
"Kuinka sinä sitä sekotit taikinaan ja paljonko sinä sitä otit?" kysyi rouva Burton.
"En minä titä ollenkaan tekottanut", sanoi Toddy, "minä kaadoin pannuun niin paljon kuin tiihen mahtu. Ja jot tinä olitit koettanut työdä niitä kakkuja, joitta ei ollut pulvejia, olitit tinäkin tehnyt tamalla tavalla. Minä en voinut niitä ollenkaan pujja, täytyi niellä kokonaan."
"Tiedättekö nyt kuka on paholainen,pikkupaholainen, joka —."
"Mutta Harry!" hillitsi rouva Burton. "Niin, rakkaani, peittämätön totuus on, että sinun sisarenpoikasi —."
"Sinunsisarenpoikasi, arvoisa herra!"
"No hyvä, minun — meidän sisarenpoikamme pani uuniin tänäpäivänä saman verran ruutia, kuin mitä tarvitaan kuusinaulaisen tykin lataamiseen. Kuumuus kävi sille vähitellen liian ankaraksi."
Toddy oli kuunnellut tätä keskustelua uteliaana ja jännittyneenä ja lopuksi hän kysyi nyörästi:
"Eikö te titte ollut oikeaa pulvejia? Minä luulin, että te oliti oikeaa, tillä kun te jäjähti, tuli kaikki niin —"
"Luuletko, että kasvatuksesi milloinkaan voi voittaa noiden poikien varmat mielipiteet, rakkaani?" kysyi herra Burton. "Ja ellei se sitä voi, mitä sitten?"
"Enti kejjalla minä en pane niin paljon", sanoi Toddy. "Ei ole ollenkaan hyvä alkaa koettaa jotakin atiaa, ja titte te atia vie tinulta kaikki mennettään ja täjkee hellan palatikti ja täikyttää pikku pojat ja tädin puolikuoliaikti."
Seuraavana aamuna heräsivät Burtonilaiset äänekkääseen "voi-voi" huutoon, joka kuului nuorten vieraiden huoneesta.
"Tietysti taas riitaa", murahteli herra Burton omassa huoneessaan. "Kun olen pukeutunut, menen katsomaan, kumpi on jo saanut selkäänsä ja kumpi on vielä sen tarpeessa."
Tultuaan poikien huoneeseen näki herra Burton, että Toddy makasi kokoon kyyristyneenä vuoteessaan syvässä unessa. Veli makasi niinikään silmät ummessa, mutta levottomasti sinne tänne heittelehtien.
"Mikä sinun on, Willy?" kysyi herra Burton.
"Minun kylkeeni koskee — siihen paikkaan, jonka löin ojan reunaan kun minä liu'uin mäkeä alas", valitti Willy. "Ja vuoteen kova paikka osuu siihen aina. Kun minä juuri olen löytänyt mukavan, pehmeän paikan, rupeaa kova taas tuntumaan ja se koskee niin kovasti."
"Koetappas kääntyä toiselle kyljelle!" ehdotti herra Burton.
"En minä — sitten ei —" soperteli Willy hitaasti kohoutuen vuoteessaan ja hieroen silmiään, "sitten ei minun tarvitsisi hakea pehmeää paikkaa, eikä minulla olisi silloin mitään tehtävää."
"Eipä todellakaan olisi", mutisi herra Burton äkkiä kääntyen ja lähtien huoneesta. "Kyky nauttia kärsimyksistä ei ole suinkaan synnynnäinen ihmisissä. Kerron tämän meidän kirkkoherrallemme."
Aamiaisen aikana istui Willy vaiti, mutta pisteli ruokaa poskeensa aito amerikkalaisella toimekkuudella. Lopuksi hän virkkoi:
"Eihän ole ollenkaan hyvä juoda liian paljon teetä täti?"
"Ei ole", sanoi rouva Burton. "Se on päinvastoin hyvin vahingollista."
"Eikö kupillinen riitä melkein kaikille?"
"Riittää osapuilleen", sanoi rouva Burton.
"Mutta isä juo väliin kolme neljä", jatkoi Willy.
"Se tapahtuu varmaankin silloin, kun hänellä on päänsärkyä", sanoi rouva Burton.
"Niin kait", myönteli Willy. "Tarvitseeko silloin enemmän teetä?"
"Tarvitsee", sanoi rouva Burton.
"Mutta eikö kylkisärky ole yhtä pahaa kuin päänsärkykin?" kysyi Willy.
Rouva Burton arvasi, mihin Willy pyrki, mutta väitteli vastausta.
"Hirveän paha kylkisärky", jatkoi Willy. "Pikkupojan kylki on kovasti tärähtänyt isoa kiveä vastaan."
Rouva Burton puraisi ylähuultansa ja ojensi kätensä Willyn tyhjää pikaria kohden. Avuliaasti Willy työnsi sen häntä kohti ja virkkoi sitä tehdessään:
"Ja kun pikku poika juo sitä siksi, että hän on sairas, pitää siinä olla oikein paljon sokeria; muutoin se on liian väkevää."
Pikari täytettiin kun täytettiinkin. Herra Burton seurasi huvitetuin katsein tuota toimitusta eikä voinut peittää iloisuuttaan, vaikka hänen vaimonsa koettikin vangita hänen katsettaan.
Luonnollinen seuraus oli, että rouva ja herra Burton hetkeksi vaikenivat, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen pojat lupaa kysymättä poistuivat. Saatuaan yksitavuisen ei-sanan vastaukseksi kysymykseensä, tuoko hän mitään tullessaan kaupungista läksi herra Burton asemalle.
Ennen pitkää oli rouva Burton vajonnut syvään itsetutkisteluun mitä tulee hänen menestykseensä lastenkasvattajana. Vähitellen hänelle alkoi selvitä, että liiallinen suvaitsevaisuus oli aivan yhtä vahingollista kuin liiallinen ankaruuskin. Muistellessaan poikien kaikkia pikku kepposia, joilla he olivat kiertäneet hänen määräyksiänsä, ei hän voinut palauttaa mieleensä ainoatakaan tapausta, jolloin he eivät olisi onnistuneet. Tämä huomio loukkasi sekä hänen velvollisuudentuntoaan että ylpeyttään. Häneltä puuttui, kuten ihmisiltä yleensä, taito pysyä vakavana silloin, kun joku seikka häntä huvitti. Mutta tästä puutteesta ei hän ollut aikaisemmin ollut tietoinen, ja tämä teki monenkertaiseksi hänen velvollisuudentuntonsa — ja nöyryytensä.
Mutta viimeksimainittu tunne väistyi pian toisen tunteen — ylpeyden tieltä. Mitä olisikaan hän antanut saadakseen takaisin hetket aamiaispöydässä! Oli milt'ei mahdotonta ajatella, että kaksi pientä poikaa yhtenään sukkeluudellaan voitti hänet, hänet, joka kaikissa elämän tilanteissa oli jo kaukaa vainunnut viekkaat yritykset ja osannut ne onnistuneesti torjua luotaan. Oh, antaapas jommankumman heistä vielä yrittää! Yhden asian hän ainakin oli päättänyt: hän ei tulisi ainoastaan estämään poikia panemasta toimeen taidokkaasti suunniteltuja aikeitansa, vaan hän tulisi selittämään heille, kuinka rumia tuollaiset tuumat olivat ja tekemään parhaansa saadakseen heidät nuhteillaan avomielisiksi.
Tällä hetkellä kuului avonaisesta keittiön ikkunasta sananvaihto, joka toisin ajoin kävi hyvinkin kiivaaksi. Rouva Burton riensi apuun ollakseen rauhantuomarina.
"Metahdommeja sillä hyvä", kuuli rouva Burton keittiöön tullessaanWillyn huudahtavan.
"Mitä, mitä?" kysyi talon emäntä.
"Niin", alkoi Willy kasvot ilosta säteillen luullessaan, että apu oli lähellä. "Me löysimme tuolta kaukaa ruohikosta paljon munia, ja me tahdoimme keittää ja syödä ne ja me pyysimme monta monituista kertaa Bridgetiä antamaan meille kattilan, missä voisimme ne keittää, ja hän sanoo aina vain: 'Ei tule kysymykseenkään'."
"Siinä hän on oikeassa", sanoi rouva Burton. "Ja päättäen siitä, mitä kuulin keskustelustanne huoneeseen astuessani, ette ole sanoneet Bridgetille, mihin kattilaa tarvitsette."
"Niin", sanoi Willy, "en minä sille mitään voinut. Minulle tuli mieleen, mitä sinä eilen illalla sanoit Harry enolle. Sinä sanoit, että sinä ylenkatsot ihmisiä, jotka sekaantuvat toisten ihmisten asioihin. Minä en oikein ymmärrä, mitä ylenkatsominen merkitsee, mutta kun minä muistelen millä äänellä sinä sen sanoit, tuntuu minusta, että tarkotit ihmisiä, jotka aina kyselevät, mitä muut ihmiset tekevät."
Rouva Burton otti nopeasti alas pienen kattilan ja sanoi sitä Willylle ojentaessaan: "Tuossa on"; keittäjätär mumisi: "Kylläpä tuo poika osaa sanoa suoria sanoja." Ja Willy hävisi kattiloineen. Rouva Burton muisteli hyviä päätöksiänsä, hävisi omaan huoneeseensa ja itki katkerasti. Häntä kauhistutti pelkkä ajatuskin, että pienet lapset saavat syödä ison joukon munia aterioiden välillä. Ei kukaan tiennyt, missä he olivat ja montako munaa heillä oli, he olivat luultavasti virittäneet tulen johonkin paikkaan, missä sitä ei millään ehdolla saisi olla. Ja vain taivas tiesi, mikä vaara uhkasi ihmishenkiä ja omaisuutta. Hän toivoi olevansa manan majoilla ja miettiessään hän teki itsensä syypääksi moniin hirvittäviin vääräuskoisiin ajatuksiin. Hänen täytyi alistua kuitenkin lopuksi tosikristityn tapaan, sillä lapsiin enemmänkin tottuneella henkilöllä olisi ollut täysi työ miettiessä, mistä lapset voisivat löytyä.
Turhaan koetti rouva Burton aamun kuluessa käydä johonkin käsiksi ja hän tunsi todellista iloa ja helpotusta nähdessään poikien vihdoin lähestyvän metsiin ja pelloille johtavalla tiellä. Lainattua kattilaa ei näkynyt missään, mutta sitä ei rouva Burton huomannut. Toddy vaipui alakuloisena eräälle suurelle kivelle takapihalla, ja Willy käydä laahusti arkihuoneeseen kasvoillaan ilme kuin elostelijalla, joka on pureskellut elämän appelsiinia ja havainnut mehun kuivuneeksi.
"Kaikki on hyvin, eikö olekin?" kysyi rouva Burton, joka kärsimättömästi tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut, mutta samalla pelkäsi puhua liian suoraan.
"Niin, tässä me nyt kyllä olemme", sanoi Willy, "mutta eihän se auta."
"Mikä pikku Willyäni vaivaa?" huudahti rouva Burton. "Minua vaivaa niin paljon", sanoi Willy. "Maailmassa on niin kauhean paljon hulluja asioita, Alice täti, mutta hauskoja ne silti eivät ole."
"Kerro minulle kaikki, Willy!" pyysi rouva Burton.
"Niin", alkoi Willy. "Minun mieleni tuli tänään niin kovin pahaksi. Me löysimme eräästä pesästä kuusitoista munaa, ja minä tulin koko pitkän matkan kotiin hakemaan jotakin astiaa, missä voisimme niitä keittää. Ja minä otin mukaani vähän suolaa ja pippuria, että saisin niihin enemmän makua. Mutta arvaas mitä näimme, kun ne olivat keitetyt? Jokaisessa munassa oli pieni kananpoikanen."
"Kuinka inhottavaa!" huudahti rouva Burton väristen.
"Sanos muuta", sanoi Willy. "Ja sinusta olisi ollut vielä ilkeämpää, jos olisit ollut mukana, kun me ne aukaisimme. Sinähän tiedät mille hyvät munat haisevat, kun ne rikotaan? Nämä munat eivät ainakaan haisseet hyvälle."
"Puhutaanpas jostakin muusta, Willy", sanoi rouva Burton painaen vaistomaisesti nenäliinansa suulleen.
"Mutta ei se vielä loppunut", sanoi Willy. "Minä tahtoisin tietää, miksi pikku kananpojat eivät tulleet ulos kuorestaan emonsa luo, vaan tulivat ulos nyt vasta meidän suureksi harmiksemme."
"Luultavasti siksi, että pelotitte emon pois poikastensa luota, kun löysitte pesän", sanoi rouva Burton.
"Emmehän me sitä ensinkään pelotelleet", sanoi Willy. "Se lähti vain menemään. Me sanoimme: 'Tipu, tipu, tipu, tipu', mutta se juoksi vain kaakattaen ympäri. Silloin me luulimme, ettei se enää välitä koko pesästä, ja otimme kaikki mitä siinä oli, ettei mitään joutuisi hukkaan. Isä sanoo, että munat pilaantuvat, kun ne ovat auringonpaahteessa. Mitä luulet kana-äiti raukan tuumivan, kun se tulee jonakin päivänä sinne ja näkee kaikki rakkaat lapsukaisensa heiteltyinä hujan hajan nurmelle?"
"Se ajattelee varmaankin, että siinä on ollut vallattomien pikku poikien sormet mukana pelissä, ja etteivät he ole ajatelleet mitään muuta kuin omaa huviaan", sanoi rouva Burton.
Willy vilkaisi nopeasti tätinsä kasvoihin, mutta kun hän ei keksinyt niissä iloisuuden tahi ymmärtämyksen merkkiäkään, huokasi hän syvään ja läksi astumaan veljensä luokse.
"Willy!" sanoi rouva Burton.
Nuorukainen pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen.
"Kun sinä haluat jotakin", sanoi rouva Burton, "kuten esimerkiksi lisää teetä tänä aamuna, tai kattilaa munien keittämistä varten, on sinun pyydettävä kauniisti, ja jos joku aikaihminen kieltää sinulta, mitä pyydät, täytyy sinun siihen tyytyä eikä ruveta juonittelemaan. Sinun tulee rakastaa totuutta siinä määrin, ettet rupea kiertelemään millään vilpillisellä tavalla."
"Onko siinä mitään vilppiä, kun sanon asian aivan niinkuin se on?" kysyi Willy. "Isä sanoo, että ihmisten pitää aina olla suoria ja sanoa mitä he ajattelevat. Ja niin minä aina teenkin, mutta minua haluttaa aina sanoa asiat niin, että toiset oikein mielellään kuuntelevat. Etkösinäkintee niin?"
Rouva Burton ei voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi ja hän läksi pois jättäen Willyn iloitsemaan voitostaan. Willykin hävisi pian veljen useampaan kertaan huudettua: "Willy, Willy!"
"Voi Willy, Willy!" riemuitsi Toddy Willyn tultua lähemmäksi. "Minä tain ten kiinni. Minä tain ten kiinni. Eikö te ole hautkaa?"
"Minkä sinä sait kiinni?" kysyi Willy, joka ei tuntunut voivan iloita ennenkuin tiesi ilon syyn.
"Tejjyn", sanoi Toddy. "Tejjyn!"
"Kuinka hauskaa!" huudahti Willy hyppien ja käsiään taputtaen. "En ole koskaan kuullut mitään niin hauskaa! Kuinka sait sen kiinni?"
"Te nukkui ja tilloin minä panin nuojan ten kaulan ympäji. Ja toiten pään minä tidoin puuhun. Ja tuotta te nyt on. Katto!"
Pojat menivät koiraa kohti. Tuo onneton eläin nykäisi kerran pari nuoraa, huomasi ettei siitä ollut apua ja painautui ulisten puuta vasten.
"Tuo koira rukka on sairas, Tod", sanoi Willy. "Meidän täytyy leikkiä lääkäriä ja parantaa se. Eiköhän olisi paras, että se pantaisiin makuulle?"
"Niin, ja tillä pitää olla yöpaita yllä niinkuin meillä, kun me olemme kipeitä", sanoi Toddy.
"Aivan niin", sanoi Willy. "Juokse hakemaan yöpaitasi. Sille pitää olla aivan pieni. Ota kengät jalastasi, ettet häiritse Alice tätiä."
Toddy riisui kengät jalastaan ja hävisi. Hetken kuluttua hän palasi yöpaita mukanaan. Siihen sitten kiedottiin Terry sen äänekkäästä vastustelemisesta huolimatta.
Willy nosti sen hellästi syliinsä sanoen:
"Paita näkyy olevan aivan liian pitkä. Pistetäänpäs sitä nuppineuloilla lyhyemmäksi, niinkuin hoitajatar eilen teki pikku siskon paidalle."
"Ei minulla ole nuppineuloja", sanoi Toddy.
"Silloin sinä voit sitoa sen nyörillä lyhyemmäksi. Terrynkään ei silloin ole vaikea muistaa, että se on sairas pikku koira, kun se ei saa jalkojaan esille."
Pian oli paidan liika pituus kääritty ylös ja sidottu tiukasti koira raukan ympäri. Toddy, jolla oli täysi työ tuota vankkaa koiraa pidellessä, huudahti:
"Voi, kuinka te tättä edettä on hyvä! Mutta minutta ei kaulut ole oikein hyvä, onko tinutta?"
"Ei ole", sanoi Willy. "Ja koira tulee ulos koko paidasta, jos emme laita sitä hyvin. Sidotaan nuora kaulankin ympäri. Kas noin! Onkohan kukaan koskaan nähnyt noin hauskan näköistä sairasta koiraa. Nyt pistämme sen makuulle."
"Tuuditaan kantta", ehdotti Toddy. "Tehän on meittä niin hautkaa, kun me olemme taijaita."
"Silloin kait meidän pitää viedä se sisälle", sanoi Willy. "Täällä ei ole mitään, joka voisi olla olevinaan keinutuoli. Tule!"
Hiljaa hiipivät pojat omaan huoneeseensa. Willy jätti kantamuksensa hetkeksi Toddyn huostaan; itse hän läksi hakemaan keinutuolia, jonka hän pian löysikin.
"Kas niin", sanoi hän ottaen potilaan syliinsä ja istuutuen. "Nyt saamme leikkiä tohtoria. Mutta mitähän lääkettä se tarvitsee — pillereitä vaiko pulveria?"
"Tai tippoja", ehdotti Toddy.
"Vaikka niinkin", sanoi Willy. "Se riippuu siitä, mitä lääkkeitä meillä sattuu olemaan. Valmistetaanpas sille pillereitä saippuasta."
"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, joka pujahti vaatesäiliöön ja toi sieltä eräässä nurkassa riippuneen vanhan talvivaipan, joka oli pallokoristeilla reunustettu. "Nämä ovat mainioita pillejeitä — minä otin eilen muutamia, kun minä leikin tohtojia ja taijatta poikaa, eivätkä ne maittuneet ollenkaan pahalle."
"Mainiota", sanoi Willy. "Irroita muutamia."
Toddy totteli pyyntöä viipymättä ja huolellisesti pudotettiin kivihiilipallot yksitellen Terryn kurkusta alas. Willy piteli koiran suuta sormellaan auki niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän. Lopuksi koira kuitenkin piti suunsa itsepintaisen tiukasti suljettuna.
"Minä tahtoitin pajantaa ten. Eihän te vielä ole voinut tulla tejveekti", sanoi Toddy.
"En minä oikein voi käsittää, mitä sinä voit sille tehdä, kun se ei enää tahdo ottaa pillereitä", sanoi Willy. "Ehkä sillä on joku kipeä paikka päässä, joka sinun pitäisi peittää laastarilla. Sinulla vain ei ole laastaria. Mutta nytpä minä keksinkin. Sinä voit ottaa postimerkin enon kirjotuspöydältä — sehän on kerrassaan mainiota laastaria."
"En minä tahdo vain antaa tille lääkkeitä, minä tahdon tuutia titä", sanoi Toddy.
"Sitä ei ole hyvä liikutella juuri nyt", sanoi Willy levottomana tarkastellen potilaan kasvoja.
"Mutta minäpä kektin keinon", sanoi Toddy kasvoillaan ilme kuin olisi hänelle joku tärkeä asia juuri selvinnyt. "Ollaan niinkuin me emme leikkiti niin kauvan, että taan ten tyliini. Titte te taat taa olla taijat."
"Hyvä", sanoi Willy, vaikka hän vastahakoisesti suostui Toddyn ehdotukseen. "Minä olen ruvennut jo sitä hoitamaan, kyllä nyt kuka hyvänsä saa sen terveeksi. Mutta minä muistelen isän sanoneen, että lääkärin vaihdos on hyvin vaarallista sairaalle — eikö olisi paras sitä ensiksi ajatella? Olisi kerrassaan hirveää, jos enon pikku koira kuolisi, vai mitä?"
"Kyllä olitikin. Minä pidän titä niin kauvan, kun me ajattelemme — enkä anna tippaakaan lääkettä, ennenkuin tiedämme, mitä pitää antaa."
"Minä luulen, etiä sylin vaihdoskin voi olla paha sairaalle", puolustelihe Willy, joka välittämättä Toddyn ojennetuista käsistä piti koiraa entistä tiukemmin sylissään. "Etkö muista, kuinka äiti pikku veikon eläessä sanoi, että oli hyvin tarkka erotus sillä kuka Phillietä piteli — ja että parantavan lääkkeen kiertokulku luissa ja lihaksissa pysähtyi, kun muutamat häntä pitivät sylissään. Ja etkö muista kuinka hän huusi, kun sinä tulit lähelle?"
"Hän huuti tikti, että minä utein pittin tojmeni hänen tilmääntä, kun minä tahdoin taada telville, mitä ainetta tilmän valkuaitet olivat. Titä minä en ole kotkaan tehnyt Tejjylle — te ei tiihen leikkiin milloinkaan tuottunut. Katto, kuinka tujullitetti te tinua kattelee. Minutta ten tilmät tanovat: 'Minä kuolen, jollei tohtoji Toddy minua hoida. Minä en oliti utkonut, että tinä voitit olla noin kova, Willy'."
Vastahakoisesti Willy luovutti kallisarvoisen taakkansa Toddyn huostaan ja tämä puristi potilasta niin hellästi, että koira raukka vingahti surkeasti ja koetti kaikin tavoin vapautua syleilystä.
"Siinä se nyt nähdään", sanoi Willy. "Sinä et ollenkaan sovi sitä hoitamaan."
"Mikti en minä tovi", sanoi Toddy. "Te on vain lääke, joka vaikuttaa. Pallot — ei kuin pillejit — eivät voi mennä luiden ja lihatten titään ilman että kotkee."
"Minä luulen sen riippuvan siitä, ettemme antaneet sille niitä minkään hyvälle maistuvan kanssa, niinkuin isä meille aina tekee."
"Annetaan tille jotakin hyvää nyt jälkeenpäin", sanoi Toddy. "Kyllä te löytää lääkkeen, ja titte ne voivat kulkea yhdettä kaiketta tovutta."
"Aivan niin", sanoi Willy "mutta mitä annamme?"
"Kakkua," ehdotti Toddy.
"Mutta kuka pyytää sitä Alice tädiltä?" kysyi Willy. "Etköhän sinä sitä tekisi. Minä pyysin viime kerralla. Tai — minä otin luvatta ja sitten minä lupasin hänelle, etten koskaan enää ota ilman lupaa."
"Titte tinun täytyy tehdä nyt heti niin", sanoi Toddy. "Muuten tinä voit ten unohtaa. Kyllä minä tiedän, mitä tinä tahdot. Tinä tahdot, että minä menitin kakkua hakemaan, niin että tinä taaten taitit pikku taijaan!"
"Kyllä kait minun sitten täytyy lähteä", sanoi Willy vähän nolona.
Willy läksi ja palasi hetken kuluttua säteilevänä iso hedelmäkakkuviipale kädessä.
"Tiedätkös, Tod, kun on hyvä, saa aina palkinnon. Minä etsin Alice tätiä kaikkialta pyytääkseni häneltä oikein kauniisti lupaa, mutta en voinut löytää häntä mistään. Silloin ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin itse mennä ottamaan. Jos täti olisi ollut antamassa, emme varmaankaan olisi saaneet näin suurta viipaletta. Nyt minä ymmärrän, mitä kirjotus pyhäkoulun seinällä tarkottaa. Isolle taululle on kirjotettu: 'Hyve palkitsee itsensä'."
"Anna tänne", huudahti Toddy ojentaen kätensä kakkua kohti. "Emme me anna tille kaikkea tuota — te voi nähdä pahoja unia, jot te työ tuon kaiken." Tässä Toddy ojensi kakkupalan Terryä kohti, ja tämä haukkasi sitä halukkaasti. "Hyvänen aika! Minä en muittanut, että koijat voivat avata tuunta tuujemmakti kuin laptet. Minä luulen, että te tai nyt jo enemmän, kuin mikä tille on tejveellittä. Mene matkoihiti!" jatkoi Toddy kun koira taas yritti haukata kakkua. "Meidän täytyy kätkeä te niin, ettei te voi titä nähdä. Muutoin te koko ajan titä käjkkyy."
Ja ihmeteltävän nopeasti Toddy tunki osan kakun jäännöksestä omaan suuhunsa.
"Oh-h-h", huudahti Willy rientäen pelastamaan mitä vielä pelastettavissa oli. "Ei sinun tarvitse ottaa lääkettä; sinä rupeat vain koko ajan uneksimaan lehmistä, jos otat (nuorten Lawrence veljesten painajainen esiintyi aina lehmän haahmossa). Anna minulle!"
"Um-um-um!" mumisi Toddy vaivalloisesti puristaen nyrkkiinsä viimeisiä jäännöksiä.
"Anna nyt minulle, Tod", pyyteli Willy. "Kun minä syön tuon mikä on jälellä, uneksimme me aivan yhtä paljon lehmistä. Olethan niin usein sanonut, että olisi niin hauskaa, jos minä näkisin samoja unia kuin sinäkin. Ja sinä olet ollut harmissasi, kun niin ei ole käynyt."
Toddy nielaisi pari kertaa sangen kuuluvasti. Sitten hän yski kovasti ja sai lopulta sanotuksi:
"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta, kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän ojensi veljelleen sanoen:
"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin hijveitä atioita kuin minun."
Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui; lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui surkeasti.
"Sillä on kouristuksia — sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoiWilly. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"
"Annetaan kalanmaktaöljyä!" ehdotti Toddy.
"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla koira ja kaadetaan sen päälle vettä — niinhän tehdään koirille, kun ne äkkiä sairastuvat."
"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te kylpyammeeteen."
"Sehän onkin mainiota", sanoi Willy siepaten koiran syliinsä. Toddy kiirehti edellä ja pani veden juoksemaan ammeeseen. Koira pantiin ammeeseen ja siellä se entistä ankarammin ponnistelihe irti päästäkseen. Kun Willy sen huomasi, sanoi hän:
"Eikö lapsia pannakin kuumaan veteen, kun hampaat heitä vaivaavat, Tod?Nyt Terry taas saa olla pikku lapsi. Aukaise toinen hana!"
Viipymättä Toddy avasi hanan-, ja eläin parka, jolle rupesi selviämään, ettei se mitenkään voinut päästä vapaaksi, näkyi samaan aikaan rupeavan alistumaan kohtaloonsa.
"Näetkös, se on jo parempi", huudahti Willy, joka oli jännitettynä koiraa tarkannut. "Nyt sen jo saa ottaa pois. Oh hoh, kylläpä tuo vesi onkin kuumaa! Miten ihmeessä me saamme sen ammeesta pois?"
Toddy kumartui ammeen laidan yli ja tarttui koiraa päähän. Koira vastusteli vimmatusti. Toddy pani kaikki voimansa ja taitonsa liikkeelle. Yht'äkkiä hän kadotti tasapainonsa ja putosi päälleen ammeeseen. Kauheasti parkuen hän sieltä ryömi ylös; sillävälin Willy sai käsiinsä koiran ja pelasti sen kuivalle maalle, kylpyhuoneen laattialle.
"Ui-ui-uii!" ulvoi Toddy.
"Koskeeko kovasti, rakas pikku veikko?" kysyi Willy hellästi.
"Ei", sanoi Toddy, "ei enää ollenkaan kotke, mutta voi — Willy jakat — minä tain tuuni vettä täyteen, ja te huuhtoi poit kakun maun. Ei tiitä ollut ollenkaan hyötyä, vahinkoa vain."
"Minusta olisi parasta, että kuivaisit auringossa vaatteitasi", sanoiWilly, "ja vaihtaisit koira raukalle kuivaa ylle."
"Minä tahdon, että minullekin pannaan toitet vaatteet", nyyhkytti Toddy.
"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."
Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.
Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä koiran silmiin, ja väkiviina —, jota siinä oli niin runsaasti, sai sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta, laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.
Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden, nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön varjoisaan piilopaikkaan metsässä.
Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia, jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin akkunasta.
Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:
"Täti, täytyykö kaikkien kuolla?"
"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."
"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla — sehän on aivan täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"
"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."
"Minä haluaisin vain tietää", sanoi Willy unohtaen kaiken muun paitsi kysymystä, joka kiersi hänen mielessään. "Kuka heittää kukkia viimeisen ihmisen hautaan, ja kuka kaivaa kuopan, johon hän pannaan? Mitähän, jos minä olisin tuo viimeinen ihminen! Minä olisin niin huolissani hautajaisten vuoksi. Mutta minäpäs tiedänkin, mitä teen — minä rukoilisin Jumalaa, että hän ottaisi minut suoraan taivaaseen, niinkuin Hän kerran otti Eliaan. Mutta täti, kuka veti vaunuja, joissa Elia meni taivaaseen — kaarneetko, jotka toivat hänelle ruokaa?"
"En tiedä", sanoi rouva Burton, "mutta siitä olen varma, etteivät mitkään vaunut olisi tulleet häntä hakemaan, jos hänellä olisi ollut tapana rikkoa toisten ihmisten tuoleja ja sitoa kappaleet koiran kaulaan."
"En minä ole sitonut mitään tuolin kappaleita koiran kaulaan", sanoi Willy, jolle rupesi selviämään, mihin täti huomautuksillaan viittasi. "Minä sidoinkokoTerrynkokotuoliin, ja minä olin sille aivan yhtä kiltti kuin sinäkin olet ollut minulle. Mutta sitten se yhtäkkiä ryntäsi pois ja vei koko tuolin mennessään. Muistat kai raamatun kertomuksen pahastahengestä, joka meni sikalaumaan ja kuinka siat sitten syöksyivät vuorenjyrkänteeltä mereen? Minusta tuntuu, että joku tuollainen pahahenki on mennyt Terryynkin."
Rouva Burtonin usko oppiin pahoista hengistä ei ollut niin ehdoton, kuin mitä sen olisi tullut olla, mutta siitä huolimatta lauhtui hänen vihansa ja, välttääkseen uusia nöyryytyksiä, hän sanaa sanomatta jätti Willyn ja meni vierashuoneeseen. Naisen sanavarastossa ei löydy sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan näkyä, joka rouva Burtonia kohtasi, ja rientäessään korjaamaan parhaansa mukaan mitä korjattavissa oli hänen vihansa nousi uudelleen. Hänen vielä ollessaan epätoivoisen vihan vallassa astui Willy huoneeseen ja huudahti:
"Oletko sinä, Alice täti, kaatanut kumoon tuon pöydän ja rikkonut kukkamaljakon?"
Rouva Burton oikaislhe vaistomaisesti ja ojentautuen aito Lady Macbethimaiseen asentoon hän pudisti Willylle niin uhkaavasti sormeaan, että tämä horjahti taaksepäin. Täti julisti vain lyhyesti:
"Huomenna!"