"Lopun alkua"! sanoi herra Burton aamiaispöydässä katkaisten lyhyen vaitiolon pikku vieraiden viimeisenä heillä-olopäivänä.
Rouva Burton istui lempeän näköisenä eikä vastannut.
"Pojat, tunnetteko olevanne uudestisyntyneitä?" kysyi herra Burton poikiin kääntyen.
"Mitä?" kysyi Willy.
"Tunnetteko olevanne siveellisesti ja henkisesti uudestisyntyneitä?"
"Uudestisyntyneitä?" kysyi Willy.
"Te on kauhean pitkä tana", sanoi Toddy suu täynnä kaurapuuroa. "Pappi tanoo toitinaan kijkotta aivan tamalla tavalla, ja tilloin minua haluttaa pyöjähtää ympäji penkittä."
"Uudestisyntyneitä — täydellisesti muuttuneita", selitti herra Burton.
"Ehkä", sanoi Willy tarkasteltuaan käsiään ja tunnusteltuaan vatsaansa saadakseen siten selville oliko todellakin tapahtunut suuri silmin havaittava muutos. "Ehkä me olemme hiukan kasvaneet, mutta sitä me itse emme voi nähdä."
"Eikö teistä tunnu, että haluaisitte hyvin pian taas nähdä pikku siskoa?" kysyi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan vaihtaa puheenaihetta. "Ettekö tahdo mennä ja kokonaan jäädä hänen luokseen?"
"En minä ainakaan", sanoi Toddy. "Meillä kotona ei ole koijaa ja koijien kiinniottaminen on hyvin hautkaa paitti tilloin, kun ne eivät anna itteäntä kiinni, niinkuin Tejjy niin utein tekee."
"Tarkotan, ettekö täällä ole tulleet koko joukon kiltimmiksi, kuin mitä olitte tänne tullessanne?" kysyi herra Burton kiinnittämättä huomiota vaimonsa epätoivoisiin ponnistuksiin.
"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni. Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti. Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."
"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"
"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina, että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta, silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."
"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"
"Tarkotatko minun sisässäni olevia asioita?" kysyi Willy.
"Kaujapuujoa?" ehätti Toddy.
"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"
"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää mielettä."
"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"
"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä, järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."
"Vain yksi kysymys vielä rakkaani", sanoi herra Burton. "Sitten en enää halua jatkaa. Tahtoisin vain kysyä pojilta, ovatko he huomanneet ristiriitaa perinnöllisissä taipumuksissaan, ja jos ovat, kumpi puoli on päässyt voitolle?"
"Sinäpäs leikit pappia, niinkuin Tod sanoo", huomautti Willy.
"No, miltä sinusta tuntuu", kysyi herra Burton vaimonsa iloisesta naurusta keveästi punastuen.
"Minusta tuntuu aivan samalta kuin kirkossa, kun odotan, että pyhäkoulu alkaisi", sanoi Willy.
"Minutta kantta", puuttui Toddy puheeseen.
"Nyt voitte juosta ulos leikkimään", sanoi herra Burton nähdessään, että poikien lautaset olivat tyhjät.
Pojat läksivät. Terry kulki joukon etunenässä, kunnes se poikien saavuttua pihalle hävisi jäljettömiin.
"Sinun ei olisi pitänyt nolata minua heidän kuultensa", sanoi rouva Burton. Herra Burton näki nyt ensi kerran vihan väreilevän vaimonsa kasvoilla.
Herra Burton kiirehti suorittamaan anteeksipyyntönsä naineille niin ominaisella tavalla ja sanoi:
"Elä ole milläsikään, rakkaani, eivät he ymmärtäneet?"
"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."
"Mutta hehän tuskin katsahtivat ylös lautasistaan", huudahti herraBurton.
"Lapset — pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa on kerrassaan ihmeellinen — toivottavaa vain olisi, että heidän luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"
"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."
"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen jo tunnustanut — heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun minua vain ivataan."
"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"
"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.
Herra Burton pudotti veitsen ja haarukan.
"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."
Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi hävinneen mielenmalttinsa.
"Minä uskon, että vain samaa lihaa ja verta oleva voi ymmärtää täysikasvanutta" alkoi hän.
"Elleivät nämä vain ole liiaksi vaatimattomat luopuakseen toisinaan hetkeksi omista periaatteistaan", keskeytti herra Burton.
Rouva Burton katseli tyytymättömänä silmät selällään miestään, mutta kykeni sentään niin hallitsemaan itsensä, että saattoi jatkaa:
"Ja minä luulen, että on vielä monin verroin vaikeampaa ymmärtää lapsia, joiden kehittymättömäin luonteiden ilmaukset usein ovat niin epämääräisiä, ja jotka vain ylen harvoin voivat pukea sanottavansa käsitettävään muotoon."
"Minä puolestani en ole koskaan huomannut, että pojat eivät kykenisi sanomaan, mitä he kulloinkin haluavat", sanoi herra Burton.
"Tuo puhe on vasta oikein miehen suusta", sanoi rouva Burton, joka taas täysin hallitsi itsensä.
"Niinkuin ei lapsilla olisi muita kuin aineellisia tarpeita ja toivomuksia! Mitä luulet sen merkitsevän, kun Willy istuu synkkänä jossakin nurkassa, ja jos häneltä kysyy, mikä häntä vaivaa, karjaisee: 'Ei mikään!' äänellä, joka selvästi osoittaa, että jokin sentään hänen pientä päätään vaivaa! Ja mitä merkitsevät Toddyn puoleksi lystikkäät, puoleksi juhlalliset kysymykset asioista, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, ja mitä merkitsee, että hän vastauksen saatuaan on edelleenkin yhtä miettiväisen ja hartaan näköinen kuin ennenkin! Luuletko, etteivät he välitä muusta kuin ruuasta ja leikkimisestä?"
Herra Burton tunsi olevansa täydellisesti nujerrettu, ja hänen katseensakin paljasti hänen tunteensa. Vihdoin hän sanoi:
"Olet oikeassa, pikku vaimo. Minun olisi pitänyt neuvotella sinun kanssasi viime kesänä, ennenkuin otin pojat hoitooni!"
"Ja minä puolestani olen hyvin iloinen, ettet niin tehnyt", sanoi rouva Burton, "sillä — sillä sinä selviydyt omin neuvoin paljon paremmin, kuin jos minä olisin ollut neuvonantajanasi. Sinussa ja pojissa virtaa samaa verta, ja sinä olet onnistunut monessa kohdin, missä minä olen epäonnistunut. Olisinpa tämän kaiken käsittänyt, ennenkuin he tulivat! Kuinka paljon olisinkaan säästänyt heitä — ja itseäni!"
Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei sanoja kaivannut.
"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin, joka kaipasi nenäliinaa avuksi — "juuri nyt, kun olen tullut ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."
"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.
"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaanHelenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."
"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme kuin vietäisiin häntä hirteen."
Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita, sokeria ja kermaa.
"Mitäs teillä nyt taas on tekeillä?" kysyi Bridget.
"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme", sanoi Willy.
"Minä en ole kotkaan nähnyt niin tuujia ja punatia", sanoi Toddy.
"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen varastanut."
"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle", selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun ne ovat poimitut."
"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi sille pyydetyt tavarat.
"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua varten."
Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."
Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle. Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät, pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon. Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:
"Hiljaa pojat! Mitä on tapahtunut?"
"Ui-ui-uuii!" huusi Willy.
"Me töimme — töimme — pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."
"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:
"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta. Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä milloinkaan poit."
Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin lähestyvän.
"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"
Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä. Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän juostessaan pienenteli.
"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa jalavan kuorta — se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."
"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.
"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan vesipisaralla kieltään."
"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.
"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike, menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä, kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."
"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä tiedä mitä minä laitan — te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät enemmän — kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"
Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän, vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin, epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan lapsia kotiin:
"Keksitäänpäs nyt tänäpäivänä jotakin oikein hauskaa, pojat! Huomenna äiti odottaa teitä kotiin, ja täti haluaisi, että teidän viimeinen päivänne täällä olisi oikein hauska."
"Huomenna!" huudahti Willy kiinnittäen huomiota tähän ainoaan sanaan."Minä luulin, että me jo tänään menisimme kotiin."
"Niin olikin ensin tarkotus, rakkaani", sanoi rouva Burton. "Mutta minusta teillä ei ole mitään kiirettä, ja sitäpaitsi en minä raatsisi antaa teidän mennä niin pian. Haluttaako teitä todellakin tänään lähteä?"
"Siitä lähtien, kun me tulimme tänne olen minä lähtöä ajatellut ja laskenut päiviä", sanoi Willy. "Välistä tuntui aivan, että halkeaisin, jos en pian pääsisi kotiin, mutta minä koetin olla hyvin urhoollinen, sillä isä sanoi, että oli parempi pikku siskolle, että me olemme poissa kotoa. Väliin yöllä minä itkin, kun en ollut omassa pikku vuoteessani."
"Voi poika raukka", sanoi rouva Burton suudellen Willyä, "miksi et ole kertonut tädille, että sinun on niin ikävä?"
"Et sinä olisi sille mitään mahtanut", sanoi Willy "ei kutkaan muut kuin isä ja äiti mahda sille mitään. Ja sitten ei minusta ole ollenkaan hauskaa kertoa jostakin, joka pahottaa mieltäni — jokin kurkussani panee vastaan, kun yritän sellaisista asioista kertoa."
"Eikö sinulla ole ollut meillä hauskaa? Olethan usein saanut tehdä mitä ikinä olet halunnut, ja me olemme enon kanssa kaikin tavoin koettaneet sinua hauskuttaa."
"Niin kyllä", huokasi Willy. "Mutta toiset ihmiset tietävät, mistä me pojat pidämme; toiset tietävät, mistä he tahtoisivat, että me pitäisimme. Ja sellaisia ihmisiä joista minä ensiksi puhuin, ovat isä ja äiti! Harry eno ja sinä olette sitä toista lajia. Sinä olet kyllä joskus kovasti kiltti, ja minä pyydän äidiltä, että minä saan kutsua sinut meille, ja silloin minä näytän kuinka pikku poikia pitää hoitaa ja huvittaa."
"Kun tinä tulet meillä käymään", sanoi Toddy, "niin tinä taat namutia atejioiden välittä, ja tinä taat leipoa tavileipiä, vaikka tinulla olitikin pyhäpuku päälläti. Enkä minä yhtä mittaa tanoiti: 'Et taa tehdä noin!'"
"Ja sinun oma äitisi tulee telmimään sinun kanssasi", sanoi Willy. "Minä toivoisin, että sinulla olisi isäkin — se olisi meistäkin niin hauskaa."
"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman isää ja äitiä?"
"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä otti hänet äidin siipien suojasta.
"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"
"Kyllä — kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut rakastettu eikä ystävä.
"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat, joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?" jatkoi Willy.
"Kyllä, poikaseni", vastasi rouva Burton suudellen Willyä otsalle.
"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.
"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"
"Eihän toki", sanoi rouva Burton.
"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että heillä on isä — Jumala — kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa. Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä. Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta päivää poissa näkemättä isäänsä?"
"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen."Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"
"Eivätnejohdu minun mieleeni, vaanminäjohdun niiden mieleen", vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa minut ne unohtamaan."
Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:
"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat. Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä enemmän kuin täällä?"
"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta. Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja saadakseen pojatkin häntä lähestymään.
"Mitä — eikö jaha kelpaa mihinkään?" kysyi Toddy.
"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti — kun minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."
"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa kokonaisen dollarin."
"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.
"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin me valmistaa karamellejä?"
"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia ihmisiä, Willy."
"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."
"Kuinka paljon me laitamme?" kysyi Willy, "kahdella pennilläkö?"
"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena päivänä."
"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä vajten."
"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti", sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.
"Mutta minäpät otaanjuottanopeammin kuin te kummatkin", huudahtiToddy. "Koetetaanko?"
Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös ja alas kunnes täti yhtyi heihin.
"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan kyynärän päässä.
"Paistinpannussa", huusi rouva Burton vastaan.
"Tuuji kattila oliti pajempi — kakti tuujta kattilaa", ehdotti Toddy.
"No, tahdotko mennä tänään kotiin, Willy?" kysyi rouva Burton vallattomasti.
"Olisi hyvä, jos et sinä siitä niin paljon puhuisi", vastasi Willy. "Muutoin minua voi ruveta haluttamaan kotiin. Mitä karamellejä me keitämme?"
"Siirappikaramellejä", sanoi rouva Burton.
"Tankoja vaiko temmotia tahmeita?" kysyi Toddy.
"Kumpiakin", vastasi rouva Burton.
"Kuinka hautkaa!" huudahti Toddy vetäen tätiä hameesta. "Minä tahdon tinua tuudella."
"Ja minä tahdon sinua syleillä", sanoi Willy.
Rouva Burton vastaanotti nämä hellyyden osotukset, vaikkakin hänen pukunsa joutuikin epäjärjestykseen. Senjälkeen sai hän parhaansa mukaan koettaa rauhottaa ja huvittaa poikia aamiaispäivälliseen asti. Pojat eivät syöneet juuri mitään ja sanoivat niin pelottavan suoraan mielipiteensä tädin ruokahalusta, että ruoka jäi melkein koskematta. Sitten rouva Burton läksi molemmat pojat kintereillään keittiöön, jossa syntyi mieltäkiinnittävä keskustelu siitä, kuinka suuri pannu otettaisiin, ja kun siirappi sitte kaadettiin pannuun, katselivat pojat sitä päät niin pannussa kiinni, etteivät kärpäsetkään rohjenneet tulla tasajaolle. Sitten pojat riitelivät siitä, kumpi saisi hämmentää tuota tuoksuavaa sekotusta, kunnes rouva Burton ratkasi kiistan siten, että kumpikin sai hämmentää oikein kellon mukaan vuorotellen kumpikin kolme minuuttia. Willy selitti kuitenkin, että hänen vuoronsa kestivät vain yhden sekunnin, kun ne sitävastoin Toddyn väitteen mukaan kestivät kaksi tuntia. Kummankin täytyi saada olla aivan lähellä, kun jännittävä "koettaminen" tapahtui. Sitten koettivat he parhaansa mukaan kuluttaa aikaa, joka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, siksi kunnes seos ehtisi jäähtyä. Kun rouva Burton sitten selitti, että yksi pannullinen oli valmis "vedettäväksi", pääsi kahdesta pikku rinnasta syvä helpotuksen huokaus.
"Näin karamellejä 'vedetään'", sanoi rouva Burton. Hän voiteli keveästi voilla sormensa, sitten otti hän sormiensa väliin seosta pannusta ja venytti sen nauhan paksuiseksi. "Ja tässä", sanoi hän ottaen pari pienempää seos-annosta, "tässä on teille molemmille maistiaisia."
Willy voiteli huolellisesti sormensa kuten oli nähnyt tätinsä tekevän, ja hänen onnistuikin varovasti saada karamelli "vedetyksi". Toddy sen sijaan pisti molemmin käsin seosta suuhunsa sillä seurauksella, että hampaat tarttuivat pahasti kiinni. Rouva Burton riensi silmänräpäyksessä hänen luokseen.
"Varo, Toddy, hampaasi tarttuvat kiinni."
Monin elein ja äänin Toddy vastusteli, kun rouva Burtun puhdisti hänen kasvojansa. Kun hän vihdoinkin saattoi avata suunsa, sanoi hän:
"Älä ota titä hyvää poit, näin on niin hyvä olla. Et tinä taa 'vetää' titä, mitä minä olen keittänyt."
"Teillä pitäisi olla esiliinat edessä, pojat", sanoi rouva Burton. "Willy, pane karamelli pöydälle ja mene pyytämään, että Jane tuo alas kaksi Toddyn esiliinaa."
Willy riensi yläkertaan, mutta unohti matkalla täyttää tädin ensimäisen pyynnön. Kun hän oli palaamassa soi ovikello. Nopeasti laski hän karamellin kädestään ja avasi oven. Tulijat, kaksi rouvaa, kysyivät rouva Burtonia.
"Ei hän voi ottaa vastaan vieraita, hän keittää karamellejä", sanoiWilly. "Mutta voinhan sentään kysyä. Käykää istumaan!"
Kymmenen minuutin kuluttua astui rouva Burton vierailupuvussa huoneeseen tuolla naisilla niin ominaisella taidolla salata tunteensa, joka miehille aina tulee jäämään saavuttamattomaksi, ja tervehti vieraita. Molemmat vieraat nousivat astuakseen emäntää vastaan. Samassa nousi toisen mukana koholle maasta korikeinutuoli. Se pysyi kuitenkin ilmassa vain hetken, sillä tuon naisen puku ei ollut valmistettu huonekalujen liikuttelemista varten. Kuului rätisevä, särähtelevä ääni kuin kaukainen kiväärien yhteislaukaus, ja hame irtaantui vuorileningistä, johon vyötäisten kohdalle oli paksusti laskostettu toisenväristä kangasta.
Molemmat rouvat koettivat parhaansa mukaan irrottaa hametta, ja rouva Burton kävi ensin kalpeaksi, sitten punaiseksi, kun hän huomasi mistä syy ikävyyteen oli löydettävissä. Samassa kuului nimittäin Willyn ääni ovessa:
"Täti oletko nähnyt minun karamelliani? Minä panin sen jonnekin, kun menin noille tädeille avaamaan ja nyt en minä sitä löydä."
Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle, kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi paiskattu laattialle.
Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä siirappiseosta.
"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään. Ja titte te pitti jalkanta —"
Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa, astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja vierashuoneessa uudella matollaan.
Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on ollut oikein ihana päivä.
"Matka kotiin käy,Matka kotiin käy,Matka kotiin käySiell'ei enää kuolemaa."
lauloi Willy seuraavana aamuna niin, että eteiskäytävä kajahti, ja hän toisti säkeet niin moneen kertaan, että ne lopulta painuivat Toddyn mieleen. Tämä kysyi:
"Willy, onko te totta?"
"Mikä niin?"
"No, te että ei kuole. Eikö pikku poikien tajvitte kuolla, kun ovat olleet vähän alkaa enon ja tädin luona?"
"Tietysti heidän tarvitsee kuolla, mutta minä olen niin iloinen, kun olen keksinyt tuon laulun. Alkupuoli on totta ja se on kolme kertaa niin pitkä kuin loppupuoli, enkä minä osaa mitään muuta laulua, jossa puhuttaisiin kotiin menosta."
"Tepä oli ikävää", valitti Toddy. "Minä luulin, että tinä puhuit totta.Minä en kotkaan tahdo multaa tilmilleni, että en voi kattoa taivaalle."
"Älä huolehdi siitä, Toddy", sanoi Willy. "Kun sinä kuolet, niin sinun sielusi menee suoraa päätä taivaaseen, ja sinä voit katsoa pilvien läpi uusilla silmilläsi multaa, joka on peittävinään sinun vanhat silmäsi."
"En minä tahdo uutia tilmiä", sanoi Toddy, "minulla on nytkin tajpeekti hyvät tilmät."
"Mutta ajatteleppas, Toddy", puheli Willy. "Taivaallisiin silmiin ei tule pölyä, niitä ei tarvitse pestä eikä veturin savu niissä karvastele."
"Eikö taivaatta titte tule tavua avonaititta junanikkunoitta titälle?" kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy, "jos kaikki on niinkuin olla pitää. Ei taivaassa ole mitään junia; mitä enkelit tekisivät junilla, kun heillä on siivet!"
"Minä tahtoitin, että vetujeja oliti olematta, vaikka minulla olitikin tuhannet tiivet", sanoi Toddy, "oliti niin hautka löyhytellä tiivillään, kun menee kuuman tunnelin läpi."
"Ei taivaan tunnelit ole kuumia", selitti Willy, "kuumat tunnelit ovat ikäviä, eikä taivaassa ole mitään ikävää. Siellä ei taida olla ollenkaan tunneleita. Tai ehkä sentään. Voihan siellä olla aivan pieniä tunneleita, vain niin pitkiä, että lapset voivat ajaa ulos ja sisälle."
"Mutta kuinka tiellä voi ajaa ulot ja titälle, kun ei ole vetujeita, jotka vetäitivät vaunuja."
Willy mietti hetken ja vastasi lopuksi:
"Niin, Tod, minä luulen, että raamattu ei siitä kerro mitään, vaikka siinä onkin niin paljon muuta. Isä sanoo, että on olemassa niin paljon asioita, joista Jumala ei anna ihmisille tietoa, kun ne eivät heihin kuulu, ja tämä on varmaankin juuri sellainen asia."
"Tilloin taiti olla uteampia jaamattuja", sanoi Toddy. "Minä tahtoitin tietää monta atiaa."
"Mutta olkoon kuinka hyvänsä", sanoi Willy, "me menemme tänään kotiin, ja se täyttää minut niin kokonaan, ettei ole tilaa pikku rippusellekaan taivasta. Kukahan tulee meitä noutamaan ja milloin me lähdemme. Mennäänpäs kysymään Harry enolta!"
"Mennään vain! Tepä onkin hautkaa!" huudahti Toddy. "Minä olen miettinyt pääni puhki kuinka voitin päättä enon makuuhuoneeteen, ilman että hän minua tojuu. Mennään pian, ettei te vain jää."
Pojat riensivät makuuhuoneen ovelle ja jyskyttivät sitä sekä käsin että jaloin.
"Enkelien ilmestyminen", sanoi herra Burton, "ja ehdottomasti viimeinen."
"Älä puhu siitä", sanoi rouva Burton. "Sitähän minä juuri unissani itkin, ja lähellä on itku nytkin."
"Minua haluttaa antaaheidänitkeä", sanoi talon herra kovasydämisesti. "Pesemisellä ja hankaamisella ei maalatusta puusta voi saada pikku kenkien jättämiä naarmuja pois."
"Antaa heidän potkia mielensä mukaan", sanoi rouva Burton. "Pesuharjan kosketus ei tule koskaan loukkaamaansellaisiajälkiä. Voisin kulkea ympäri täällä kotona ja suudella kaikkea, mitä he ovat koskeneet."
"Silloin saisit suudella viuluni koppaakin," sanoi herra Burton, "siinä on aivan selvä jälki Toddyn kengännaulasta. Muistat kaiketi syntymäpäivä-aamusi? Kirjoituspöydällä on suuri sinipunerva mustetahra, Toddyn työtä sekin. Olisi onnellista, jos suudelmasi voisi poistaa tahran, jota puuseppä pitää voittamattomana. Sitäpaitsi on heidän vuoteidensa kohdalla seinässä tahroja, pojat kun ovat maanneet poikittain vuoteissaan hieroen päitään seinäpaperiin."
"Ne saavat jäädä siihen ikiajoiksi", sanoi rouva Burton.
"Mitä? Sinun kauniiseen lempihuoneeseesiko?" kysyi herra Burton.
Rouva Burtonin kasvoilla näkyi merkkejä kiivaasta sisäisestä taistelusta, mutta hän vastasi:
"Voihan huonekaluja siirtää. Voihan tahrojen kohdalle panna siirtoseinän, huoneenhan voi kalustaa kuinka tahansa, mutta heidän herttaisten leikkiensä jälkiä ei saa hävittää."
Tämä hellyyden ilmaus ei kuitenkaan tunkeutunut avaimenreiästä poikien korviin niin, että he olisivat sen kuullessaan vaienneet. He vain jatkoivat elämöimistä niin äänekkäästi, että rouva Burtonin itsensä lopuksi täytyi mennä avaamaan ovi.
"Mehän täällä olemme", kuului Willyn tarpeeton selitys oven avautuessa. "Me tahdomme tietää, milloin lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan ja mitä me saamme läksiäisiksi. Me emme tahtoisi kukkia, isä ja äiti antavat meille aina kukkia, ja meillä on niitä kotona aivan tarpeeksi."
"Hedelmäkakku oliti kaikkein pajatta", sanoi Toddy. "Te pytyy mielettä niin kauhean kauvan aikaa. Äiti kytyi kejjan itältä, muittiko hän hedelmäkakkua, jota tajjottiin jouva Birchin luona. Tilloin itä näytti kovin tujullitelta ja tanoi, ettei hän voinut titä kotkaan unohtaa. Mutta täti, etkö tinä laita jotakin ejikoiten hyvää juokaa, kun joku lähtee tinun luotati poit. Äiti tekee aina niin, hän tanoo, että täytyy työdä vahvatti, kun lähtee matkalle." (Matkaa Lawrencelta Burtonille oli vajaa neljännes kilometri.)
"Kyllä saat oikein hyvän päivällisen, Toddy rakas", sanoi rouva Burton, "niin hyvän kuin täti vain voi valmistaa."
"Ehkä oliti pajatta työdä lähtiäitaamiainen", ehdotti Toddy. "Me voimme olla kotona jo päivälliten aikaan."
"Kyllä saat olla täällä niin kauvan, että sen ehdit syödä", vastasi rouva Burton.
"Minä luulen, että isä on määrännyt kotona meitä varten kauhean hyvän päivällisen", sanoi Willy, "aivan niinkuin isä raamatussa teki, ja kuitenkin hän odotti kotiin vain yhtä poikaa. Meitä on sen sijaan kaksi. Sitäpaitsihänoli paha poika."
"Mitähän raamatun kohtaa tuo poika nyt taas mahtanee väärinkäyttää", kysyi rouva Burton.
"Alice täti ei tiedä, ketä sinä tarkotat, Willy, selitä tarkemmin," sanoi herra Burton.
"Minä tarkotan sitä poikaa, jolle hänen isänsä valmisti päivälliseksi oikein lihavaa vasikanlihaa", sanoi Willy. "Minäen vain voi käsittää miksi se oli olevinaan niin mainio päivällinen."
"Aina vain hullumpaa!" huokasi rouva Burton.
"Kerro meille kaikki mitä siitä tiedät, poikaseni", sanoi herra Burton, "emme oikein pääse selville mitä kertomusta sinä ajat takaa."
"Mutta ettekö te sitten lue raamattua," huudahti Willy. "Minä luulin, että kaikkihänettietäisivät. No, oli kerran poika, joka meni isänsä luokse ja pyysi, että isä antaisi hänelle heti kaikki, mitä hänen osalleen oli tuleva. Niin isä tekikin. Eikö hän ollutkin kiltti? Ja poika otti rahat ja läksi matkalle. Matkalla joutui hän kaikenlaisiin seikkailuihin. Tommy Bryan'in äidin vierashuoneessa on seinällä taulu, joka kuvaa näitä seikkailuja, mutta eivät ne ole ollenkaan mitään seikkailuja minun mielestäni. Hänen ympärillään on hirveän paljon tätejä, jotka ovat aivan kuin iso hanhiparvi. Mutta hänen täytyi maksaa seikkailuistaan hyvin paljon rahaa, ja hänellä oli niin paljon seikkailuja, että rahat aivan pian loppuivat. Miksi ei ihmisillä voi olla niin paljon rahaa, kuin mitä he tahtoisivat, Harry eno?"
"Se on maailman pulmallisin kysymys", sanoi herra Burton. "Kysy jotain helpompaa!"
"Mutta minäpät taan niin paljon jahaa kuin minä vain tahdon, kun minä tulen itokti", sanoi Toddy.
"Ja kuinka luulet sen tapahtuvan?" kysyi herra Burton uteliaana.
"Minä tulen entin oikein kiltikti ja titte minä jukoilen, että Jumala antaiti minulle jahaa", sanoi Toddy. "Mittähän Jumala täilyttää kaikkia hautkoja atioita, joita Hän antaa ihmitille, kun ihmitet niitä häneltä jukoilevat — jahaa ja kaikenlaitta muuta!"
"Tietysti taivaassa", sanoi Willy.
"Onko Hänellä tiellä täättölaatikko ja lelukaappi?" kysyi Toddy.
"Sh h-h!" kuiskasi rouva Burton pyytävästi.
"Hänhän vain pukee sanoiksi sen, mitä aikaihmiset sisimmässään ajattelevat, rakkaani," sanoi Herra Burton. "Jatka, Willy."
"Sitten hänen rahansa loppuivat kokonaan. Mutta hän ei voinut kirjottaa isälleen lisää saadakseen, sillä siinä maassa ei ollut postikonttoria. Ja hänen täytyi mennä palvelukseen, ja isäntä pani hänet hoitamaan sikoja ja hänen täytyi syödä samaa mitä siatkin söivät. Minä en varmasti tiedä söikö hänkin kaukalosta."
"On ikävää, ettei sinulla tuossa kohdassa ole varmoja tietoja", sanoi herra Burton.
"Eikö hän taanutkin leikkiä hiekatta aivan niinkuin tiat?" kysyi Toddy. "Hänen itäntä oli niin kaukana, ettei itä titä nähnyt eikä voinut tanoa hänelle: 'Älä tee niin?'"
"Kyllä kait", vastasi Willy. "Mutta minä luulen, ettei häntä paljoa haluttanut hiekassa leikkiä, kun hänen täytyi syödä sikojen kanssa yhdessä. Niin, sitten, kun hän oli vähän aikaa ollut sikopaimenena, hän yht'äkkiä muisti, että hän kotona oli aina saanut syödä kyllikseen. Eivätkö pojat joka paikassa maailmassa ole samanlaisia, Harry eno?"
"Luultavasti, läsnäolevaa seuraa lukuunottamatta", sanoi herra Burton."Mutta kuinka tulit sitä juuri nyt ajatelleeksi?"
"No, kun hän tahtoi mennä kotiin, kun hän ei voinut ryöstää sioilta niin paljon, että olisi tullut kylläiseksi, ja isä sanoo, että nälkä ajaa kotiin pikku pojat, jotka ovat jäljettömiin kadonneet, kun heidän äitinsä heitä etsii. Näin kävi pojan vieraassa maassa. Isä sanoo, ettei raamattu kerro mitään siitä pyysikö hän isäntää hankkimaan toisen sikopaimenen vai läksikö hän salaa. Monien vaivojen ja vastusten jälkeen hän tuli aivan lähelle kotiansa. Varmaankin hän oli hyvin häpeissään ja meni takatietä, sillä kuvassa, joka on minun raamatunhistoriassani hänen vaatteensa ovat kauhean rikkinäiset ja likaset. Ja kyllä kai hän odotti saavansa toria ja toivoi pääsevänsä salaa taka-ovesta sisälle ja kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa."
"Voi Harry!" huudahti rouva Burton, "tämähän on suorastaan kauheaa — suorastaan pyhän pilkkaamista!"
"Kertomuksen sovelluttaminen pyhään tarkotukseenhan tässä vain on pyhää, rakkaani", sanoi herra Burton. "Ja voit olla vakuutettu, että poika huomaa missä raja kulkee. Toivoisin, että jumaluusopin tohtorit sen aina yhtä herkästi huomaisivat. Jatka, Willy!"
"Niin, hän hiipi eteenpäin ja kun hän näki jonkun tutun, piiloutui hän puiden ja pensaiden taakse. Mutta yht'äkkiä hänen isänsä keksi hänet. Minä luulen, että isät voivat nähdä kauvemmas kuin muut ja että he jollakin lailla aavistavat, kun heidän poikansa tulevat, ja näyttää siltä, kuin he vain olisivat seisoneet heitä odottamassa. Ja sikopaimenen isä juoksi ulos ilman hattua — niin on ainakin kuvassa — ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja puristi häntä niin lujasti, että hänen täytyi aivan vaikeroida, eikä — —"
"Eikä hän kytynyt, miten hän on niin tahjannut vaatteenta." sanoi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy. "Ja sikopaimen sanoi, että hän oli ollut paha poika ja hän luuli että hän tästedes saisi syödä keittiössä, mutta isä ei antanut. Hän puki hänet puhtaisiin vaatteisiin ja antoi hänelle uudet kengät ja pani sormuksen hänen sormeensa!"
"Tojmuktet eivät maittu ollenkaan hyvälle", sanoi Toddy. "Kejjan minä nielatin tojmukten, eikä te maittunut millekään. Ja titte minun täytyi ottaa ilkeää lääkettä ja tojmut tuli ylöt aivan tamanlaitena kuin ennenkin."
"Eihän hän saanut sormusta siksi että hän sen söisi, sinä tuhma poika", sanoi Willy. "Sormuksia käytetään vain sormia puristamaan ja ne ovat merkkinä siitä, että se joka sen antaa, tahtoo aina puristaa ja pitää kiinni siitä, jolle hän sen on antanut. Sitten he teurastivat kokonaisen vasikan — sikopaimen oli niin hirveästi nälissään — ja sitten he pitivät oikein hauskaa yhdessä. Ja kun sikopaimenen iso veikko kuuli mitä herkkuja veljelle valmistettiin tuli hänen mielensä pahaksi, sillä vaikka hän oli aina ollut hyvä poika, eihänenilokseen oltu koskaan valmistettu teepitojakaan. Mutta isä sanoi: 'Älä ole pahoillasi, me olemme saaneet veljesi takaisin, ajatteleppas sitä poikaseni!' Mutta minun käy iso veli hirveästi sääliksi. Minä tiedän ihan miltä hänestä tuntui, sillä kun Tod on paha ja minä olen kiltti, ottaa isä Toddyn syliinsä ja puhuu hänelle ja syleilee häntä, ja minusta tuntuu niin ikävältä ja minä toivon, etten olisi ollut ollenkaan kiltti."
"Ja mitä luulet pahan pojan äidin tehneen hänet nähdessään?" kysyi herra Burton.
"Ei hän mitään tehnyt", sanoi Willy, "katsoi vain häneen niin surullisesti, että hän päätti, ettei koskaan eläessään enää ole paha ja senjälkeen hän asettui seisomaan äidin tuolin taakse ja katsoi kauvan äitiä seisten siten, että äiti ei voinut häntä nähdä."
"Ja mitä luulet tämän kertomuksen tarkottavan, Willy?" kysyi rouva Burton päättäen vihdoinkin painaa pojan mieleen edes yhden tärkeän opetuksen.
"Se tarkottaa sitä, että hyvät isät aina voivat nähdä, milloin heidän poikansa ovat oikein toden teolla häpeissään", sanoi Willy, "ja ymmärtävät, että on parasta olla oikein kiltti heille, ja että isät, jotka sitäeivätvoi nähdä eivätkä tee muuta kuin moittivat heitä, eivät ansaitse sitä iloa, että heidän poikansa tulevat takaisin."
Rouva Burton hämmästyi, ja hänen miehensä nauroi partaansa tälle itsenäiselle raamatun kertomuksen sovelluttamiselle. Rouva Burton saavutti kuitenkin ennen pitkää tasapainonsa.
"Etkö luule, että on tarkotus sen kautta opettaa meille jotakinJumalasta?" hän kysyi.
"Tietysti", sanoi Willy. "Hänhän on paras kaikista isistä, eikä kukaan osaa olla niin kiltti pahoille lapsilleen kuin Hän."
"Niin, sitä juuri tahtoo kertomus meille opettaa", sanoi rouva Burton.
"Mutta minä luulin, että kaikki tietäisivät, että Jumala on sellainen", sanoi Willy.
"Jos kaikki sen olisivat tienneet, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kertoa koko kertomusta", sanoi rouva Burton.
"Kyllä kait nuo juutalaiset tarvitsivat sen moneenkin kertaan kuulla", sanoi Willy, "sillä ihmiset voivat usein olla hirveän häijyjä lapsillensa ja luulevat että Jumalakin on hirveän häijy ihmisille."
"Ihmiset tarvitsevat vieläkin tuota kertomusta", jatkoi rouva Burton. "He kuuntelevat sitä mielellään ja he näkevät siitä kuinka hyvä Jumala tahtoo olla heille."
"Kuuntelevatko he sitä mieluummin kuin ovat kilttejä omille lapsilleen? Silloin he ovat tuhmia", sanoi Willy. "Minä en tahtoisi, että minulla olisi sellainen isä ja äiti. He sanovat, että on tärkeämpää pitää huolta siitä mitä voi antaa, kuin siitä mitä ottaa vastaan. Eikä Harry eno ole vielä sanonut milloin me lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan."
"Isä tulee teitä hakemaan heti kaupungista palattuansa", sanoi herra Burton. "Hänellä on teille varmaankin jotain sanottavaa, ennenkuin menette kotiin. Te ette vielä tiedä miten on käyttäydyttävä talossa, jossa on sairas äiti ja pikku lapsi."
"Kyllä me sen tiedämme", sanoi Willy. "Meidän pitää istua aivan hiljaa ja katsella heitä koko ajan."
"Joka toinen tahi kolmat minuutti me vain juoktemme heitä tuutelemaan", sanoi Toddy.
"Ja taputtamaan heitä poskelle", sanoi Willy.
"Ja panemaan heille jotakin oikein hyvää suuhun, niinkuin isä ja äiti tekevät meille, kun me olemme kipeitä", lisäsi hän vielä.
"Ja toittamaan ja laulamaan heille", sanoi Toddy.
"Ja antamaan heille lantteja", sanoi Willy.
"Ja javittamaan heille heidän täättölaatikoitanta, niin että lantit kalitevat, niin kuin Willy teki minulle, kun minä olin niin kipeä etten titä itte voinut tehdä", sanoi Toddy syleillen veljeänsä kiihkeästi.
"Ja siivoomaan huoneita", sanoi Willy.
"Ja tuomaan heille titälle valmiita tavileipiä, niinkuin minä kejjan tein, kun Willy oli taijaana, että hän tai niillä vuoteella leikkiä", sanoi Toddy.
"Ja tanssimaan heille", lisäsi Willy. "Pikku Phillie tuli siitä aina niin iloiseksi."
"Ja naulaamaan tauluja teinille", sanoi Toddy. "Enon vinnillä me leikkelimme niin paljon kuvia, että meillä on niitä kokonaitia tuujia kääjöjä; ja titte tiellä on liimapullo —"
"Frank Leslien Kuvalehden sotavihko!" huudahti herra Burton. "Kuinka ovat he voineet sen löytää? Kuinka harmillista!"
"— tiellä kotona itän huoneetta", jatkoi Toddy, "ja äidin huone on vaaleanpunainen, aivan kuin maalikijjani lehdet, ja kuvat ovat niin kauniit vaaleanpunatella pohjalla."
"Ja tuo on lasten käsitys siitä, mitä on olla kiltti ja hyödyllinen!" huudahti rouva Burton. Sillävälin olivat pojat unohtaneet koko ympäristönsä riidellessään löytämänsä partaveitsen hiomahihnan omistusoikeudesta.
"Niin", huokasi herra Burton, "eivätkä he hyvistä aikeistaan huolimatta ole täydellisyyttä likempänä kuin täysikasvaneet ihmiset monine hyvine lastenkasvatusperiaatteineen ja maailmanparannuspuuhineen."
"Harry!" huudahti rouva Burton loukkaantuneena.
"Ei mitään henkilökohtaisia viittauksia, rakkaani!" sanoi herra Burton nopeasti. "En tarkoittanut mitään sellaista. Sekä aikuiset että lapset tarkottavat hyvää. Erotus on vain siinä, että aikaihmiset eivät voi käsittää, miks'ei heidän ajatuksillensa ja aikeillensa anneta arvoa, kun sitävastoin vanhemmat ja opettajat mielellään leimaavat lasten epäonnistuneet tuumat suureksi synniksi. Moniko lapsi voisi teossa toteuttaa Willyn ja Toddyn herttaiset hyväätarkottavat aikeet ilman että he siitä saisivat selkäsaunan ja toria? Kuinka paljon onkaan olemassa lapsia, joissa kovalla kohtelulla on tukahdutettu paljon hyväsydämisyyttä, paljon hyviä taipumuksia ja paljon tosi kuntoa ja annettu heidän alimpien vaistojensa rehottaa rauhassa vain siksi, että ne aikaisemman lapsuuden aikana eivät ole niin helposti havaittavissa."
"Kuinka sinä nyt saarnaat, Harry, kuinkakauheastisinä nyt saarnaat!" huudahti rouva Burton.
"Kuinka niin?" kysyi herra Burton loukkaantuneena kuten useasti henkilöt, jotka elävät ajastaan edellä ja joita aikalaiset eivät senvuoksi kykene ymmärtämään.
"Väittäessäsi, että lapsille on tehty niin paljon vääryyttä", sanoi rouva Burton.
"Tietysti on pahasta puhuminen vaarallisempaa kuin se, että paha todella on olemassa", sanoi herra Burton ivallisesti.
"Älä, rakkaani, puhu noin jyrkästi", sanoi rouva Burton, "sitä en ole suinkaan tarkottanut."
Herra Burton puolustautui, ja ennen pitkää vallitsi rauha ja sopu hänen ja hänen vaimonsa välillä. Vaistomaisesti he kääntyivät katsomaan keskustelunsa aihetta, poikia. Nämä olivat kuitenkin tällä välin jäljettömiin hävinneet.
"Nyt on heidän hätäkellonsa — aamiaiskello — varmaankin soinut", sanoi herra Burton. "Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Lähtekäämme alakertaan katsomaan kuinka pitkälle pojat viidessä minuutissa jo ovat ehtineet."
Ruokasalissa ei poikia ollut, ja sisäkkö lähetettiin heitä etsimään. Ateriaan käytiin käsiksi, vihdoin se lopetettiinkin, mutta poikia ei vain kuulunut.
"Voit pyytää keittäjätärtä valmistamaan heille jotain lisää", ehdotti herra Burton noustessaan pöydästä. "Pikku poikien ruokahalu kasvaa suunnattomasti korkoa korolle sitä mukaa kuin aikaa kuluu tavallisesta ruoka-ajasta."
Rouva Burton noudatti miehensä kehotusta. Niin kului häneltä runsas tunti talousaskareissa. Kun pojat eivät silloinkaan vielä olleet palanneet, läksi hän ulos heitä etsimään.
Otaksuen, etteivät pojat olleet malttaneet mieltänsä, vaan menneet suoraan kotiinsa läksi hän kälynsä luo ja kysyi uskolliselta Mikeltä poikia.
"Eikös paha!" vastasi Mike. "Kyllä siinä silmät menevät kieroiksi kun heitä etsii. Ei heitä täällä ole."
"Pelkään, että he ovat jonnekin eksyneet!" huudahti rouva Burton.
Mike rähähti äänekkääseen nauruun ja koettaen tukahduttaa ilonpurkaustaan ähkimällä ja nieleskelemällä hän sai sanotuksi:
"Anteeksi rouva, mutta en sille mitään mahtanut — niin totta kuin pyhä äiti on taivaassa, minä en sille mitään mahtanut — ettäkö pojat eksyisivät. Voikos henki tai lintu hävitä? Joka paikasta, missä ovat ennen olleet, he kyllä löytävät kotiin, ja jos he ovat jossakin, missä eivät ennen ole olleet, he ovat olevinaan niinkuin ennen olisivat siellä olleet ja tulevat oikopäätä kotiin. Olkaa aivan surutta päivällisiin asti ja saattepas nähdä, että siihen mennessä kaikki selviää. Eksyneet!"
Mike purskahti taas leveään nauruun ja hävisi talliin sitä peittääkseen. Rouva Burton palasi rauhottuneena kotiinsa.
Aika kului. Tuli aamiaispäivällisen aika, mutta poikien paikat pöydässä pysyivät yhä tyhjinä. Tuska valtasi jälleen rouva Burtonin ja hän kiiruhti taas Miken turviin ja rukoili että tämä läksisi poikia etsimään. Parin ikävännäköisen kulkurin näkeminen tiellä johdatti Charley Rossin rouva Burtonin mieleen ja nosti epätoivon kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja kun tyynistä tyynin Mike kuuli, etteivät lapset olleet syöneet mitään koko päivänä, hätääntyi hänkin ja hyppäsi tulisella kiireellä hevosen selkään.
"Minne nyt ensiksi lähdet, Mike?" kysyi rouva Burton.
"Perhanaakos minä tiedän", huusi Mike vastaan, "mutta minä löydän heidät varmasti, kaikki taivaan pyhät minua siihen auttakoot!"
Mike lähti täyttä neliä ratsastamaan, ja rouva Burton palasi viipymättä kotiin peljäten, että hälinä voisi kuulua sairaan huoneeseen. Hän lähetti keittäjättären kulkemaan toista tietä, sisäkön toista; itse kääntyi hän kolmannelle. Sillävälin Mike tarkasti makeiskaupan, koulun, kaikki sillat ja erinäisiä muita poikien lempipaikkoja.
Rouva Burton astui rosoiselle, sankkaa metsää kasvavalle kalliolle johtavaa tietä. (Kalliota sanottiin kohteliaisuudesta vuoreksi). Hän pysähtyi usein huhuilemaan ja kuuntelemaan sekä poikkesi lukemattomia kertoja tieltä tarkastelemaan erinäisiä epäselvästi näkyviä esineitä — pensaita ja kantoja — toivoen jo tavanneensa etsimänsä pojat. Täten hän viipyi vähintään kaksi tuntia matkalla, johon tavallisissa oloissa tarvittiin vain tunti. Yht'äkkiä hän näki edessään tiellä tutun olennon vetämässä perässään suurta vihreää oksaa.
"Willy!" hän huudahti juosten poikaa vastaan. Pikku olento kääntyi, ja rouva Burton kauhistui nähdessään surkeannäköiset kasvot, joiden kalpeutta vastaan tuijottavat silmät, punaiset, pullistuneet sieramet ja pöhöttyneet huulet olivat kerrassaan kauhistuttavat. Ja oksan päällä, itseään suonenvedontapaisesti toisella kädellään latvapuolesta kiinni pidellen, toisella jotakin vihreää ja rypistynyttä rutistaen makasi Toddy kiireestä kantapäähän paksun pölyn peittämänä.
"Oh! Mitä on tapahtunut?" huudahti rouva Burton.
Toddy katsahti ylös ja alkoi selittää.
"Minä olen haavottunut totamiet ja minua viedään tellaiteen paikkaan, jotta minua ei voida ampua, aivan niinkuin todattakin tehdään."
Mutta Willy vaipui itkien maahan.
"Mikä teidän on,?" kysyi rouva Burton polvistuen ja ottaen Toddyn syliinsä. Toddy vain murahti vastaan:
"Oh!"
"Rakkahin Willy!" huudahti rouva Burton laskien Toddyn maahan ja kiiruhtaen Willyn luokse, "mitä on tapahtunut? Kerro pian!"
Willy avasi suunsa ja silmänsä vastahakoisesti ja vastasi hyvin heikolla äänellä:
"Odota, kunnes tulen henkiin, sitten kyllä kerron sinulle. Nyt ei minun sisässäni ole montaakaan sanaa — ne ovat kaikki karanneet, minä olen niin väsynyt, ja oh —"
Willy ummisti taas silmänsä. Rouva Burton nosti hänet hellävaroen syliinsä, istuutui isolle kivelle, tuuditti häntä edestakaisin ja itki. Sillävälin oli Toddy käännähtänyt vatsalleen ja katseli nyt ilmeisellä tyytyväisyydellä edessään olevaa näkyä. Sitten hän sanoi:
"Täti, minutta on niin kovin hautkaa olla haavottunut totamiet!"
Vähitellen Willy tointui. Hän kiersi kätensä tädin kaulaan ja sanoi:
"Kuinka hirveää se oli, täti!"
"Kerrohan nyt kaikki, poikaseni", sanoi rouva Burton, "koskapa näyt olevan noin virkeä. Missä olette olleet koko päivän? Täti on ollut niin kovin huolissaan tähtenne."
"Niin, näetkös", sanoi Willy. "Me tahdoimme tehdä sinulle jotain oikein hauskaa ennenkuin me lähdemme kotiin, sillä sinä olet ollut meille niin kiltti. Kun me siitä Toddyn kanssa puhuimme, emme keksineet mitään ikävää, mitä sinä olisit meille tehnyt, vaikka varmaan sinä joskus sitäkin olet tehnyt. Mutta me emme ainakaan sillä kerralla muistaneet yhtään ainoaa ikävää kertaa."
"Muuta kuin että tinä niin kauhean utein tanot: 'Ei taa!'" huomauttiToddy.
"Niin!" sanoi Willy. "Tod muistituonkyllä, mutta me ajattelimme, ettei sinun sitä enää ehkä tarvitse meille sanoa. Eikä meistä voinut mikään olla sen hauskempaa, kuin antaa sinullevillejäkukkia, jokainenhan voi saadakesyjäkukkia. Ja me arvelimme, että me ehtisimme hakea ne ennen aamiaista, jos me pitäisimme oikein kiirettä. Ja niin me tulimme suoraan vuoren juurelle, mutta ei siellä ollut mitään kukkia — ne eivät varmaankaan olleet vielä hereillä, tai ne olivat menneet nukkumaan. Sitten me emme tienneet mitä tehdä."
"Muuta kuin tuoda tinulle jälttää", sanoi Toddy.
"Niin", sanoi Willy. "Mutta jälttä on vain syötäväksi eikä katseltavaksi, ja me tahdoimme antaa sinulle jotakin, jota katsellessasi sinä ainakin muutaman päivän meitä muistaisit."
"Ja aivan äkkiä minä tanoin: 'Tananjalkoja!'" sanoi Toddy.
"Niin, Tod sanoi sen ensiksi, mutta minäajattelinsitä aivan samassa hetkessä. Näetkö täti kuinka kauniit ne ovat tuolla kallion kolossa", sanoi Willy.
Rouva Burton katsahti osotettuun suuntaan ja kauhistui. Särmikäs kallionkieleke kohosi sata jalkaa hänen päänsä yli korkeuteen, ja jokaisessa halkeamassa varjostivat erinomaisen kauniit sananjalat rauhallisilla lehtikimpuillaan kallion kylmää harmautta.
"Ei se ollut tämä paikka", sanoi Willy. "Se oli vähän ylempänä, tuolla toisella puolella, missä kallioseinät eivät ole niin jyrkät, mutta kuitenkin hyvin vaivalloiset kiivetä. Me menimme tästä ensiksi ylös."
"Oi teitä kauheita lapsia!" huudatti rouva Burton painaen Willyä kiihkeästi rintaansa vastaan. "Kaksi pienokaista kiipeämässä ylös tällaisesta pahasta kohdasta! Kun näen enon tuosta kiipeävän, tunnen jo itseni onnettomaksi."
"Kun me kiipeämme vuojia, emme ole pienokaitia vaanmiehiä", vakuuttiToddy.
"Niin", jatkoi Willy, "me löysimme niin paljon sananjalkoja, ja tuupimme toinen toisiamme aina kun näimme korkeammalla kauniimpia. Miksi korkealla olevat asiat aina tuntuvat niin kovin kauniilta, täti?"
"Minä tiedän!" sanoi Toddy.
"No, annappas meidänkin kuulla", pyysi rouva Burton.
"Tikti että ne ovat lähempänä taivatta", sanoi Toddy. "Kejjo eteenpäin, minuttakin on niin hautka kuunnella!"
"Lopuksi me tulimme tasaiselle paikalle, josta ylöspäin taas oli aivan jyrkkää. Ja siellä ylhäällä oli niin hirveän kauniita sananjalkoja", jatkoi Willy.
"Jaminälähdin edeltä kapuamaan", sanoi Toddy.
"Niin sinä läksitkin, rakas pikku ressu", sanoi Willy tuota pikaa veljeään suudellen. "Minä sanoin kyllä, etten uskonut toisten sananjalkojen olevan toisia kauniimpia, mutta hän sanoi vain: 'Jumala laittaa kyllä tätiä varten muutamia kauniimpia', ja hän mennä vilisti ylös kuin hämähäkki."
"Ja minä päätin entikti ylöt", sanoi Toddy.
"Totta kait sinä pääsit", sanoi Willy. "Enhän minä yrittänytkään mukaan. Sitten Tod rupesi kiskomaan sananjalkaa maasta selin minuun ja sitten minä vain näin kuinka hän makasi kyljellään ilmassa tyhjää allaan. Sitten hän huusi."
"Niin kuin minä putotin tuojaan kivikataan", selitti Toddy. "Mutta minä en hukannut tananjalkoja, tättä ne ovat", lisäsi hän ojentaen tätiä kohden jotakin lakastunutta ja kokoonpuristettua, joka ilmeisesti kerran oli ollut sananjalka. Nähdessään tämän pani täti Willyn kivelle ja riensi Toddyn luo, piilotti kuihtuneen sananjalan povelleen ja suuteli kiihkeästi lahjan antajaa.
"Pidä minua vielä vähän aikaa sylissä", sanoi Willy. "En minä vielä ole aivan terve."
"Mitäsinäsitten teit?" kysyi rouva Burton nostaen Willyn taas syliinsä.
"Kun Tod yhä vain huusi eikä voinut kävellä niin minä autoin hänet tielle ja kun hän ei sittenkään vielä voinut kävellä —", Rouva Burton meni jälleen Toddyn luo ja tunnusteli ja tutki hänen sääriänsä, mutta ei voinut löytää yhtään katkennutta luuta.
"Kipu on tääjen alapäättä ja jalan yläpäättä", sanoi Toddy, joka oli nyrjäyttänyt jalkansa.
"Ja hän huusi vain: 'I-tää, ja äi-tii' niin hirveän surullisella äänellä", jatkoi Willy. "Ja se oli minusta niin kauheaa. Ja minä katsoin tietä ylös, mutta siellä ei näkynyt ketään, sitten tietä alas, mutta ei sielläkään näkynyt ketään ja sitten minä kurkistin vuorenjyrkännettä alas, ja kun minä en sielläkään nähnyt ketään, olin minä aivan neuvoton. Enhän minä voinut mennä kotiin sanaa viemään, kun pikku sairas veikko olisi jäänyt yksin. Sitten minulle muistui mieleen isän kertomus siitä kuinka hän joskus oli nähnyt haavoittuneita sotamiehiä kuljetettavan, kun ei ollut vaunuja. Minä rupesin kiskomaan puusta oksaa, jolla sitten voisin Toddya kuljettaa."
"Et suinkaan tahdo väittää, että olet saanut aivan yksin irti tuon ison oksan, Willy?" huudahti rouva Burton.
"En — en tahdokaan", sanoi Willy viivytellen. "Koetin kiskoa useammasta puusta, mutta oksat eivät vain tahtoneet irtaantua. Sitten minä muistin jotakin ja lankesin polvilleni aivan puun juurelle ja kerroin Jumalalle kaikki ja sanoin Hänelle, etten minä uskonut, että Hän antaisi pikku sairaan Tod raukan maata siinä koko päivää ja pyysin Häntä auttamaan minua, että saisin oksan katkeamaan, niin että sillä sitten voisin kuljettaa Toddyn kotiin. Ja kun minä sitten nousin ylös, oli minulla voimia kuin neljälläkymmenellätuhannella hevosella. Minusta tuntui aivan kuin olisin nyt tullut ilman Jumalankin apua toimeen. Ja kun minä sitten vain kerran riuhtasin oksasta, antoi se myöten. Sitten minä panin Toddyn oksalle makaamaan ja vedin häntä. Mutta kyllä se oli raskasta!"
"Hautkaahan te vain oli", sanoi Toddy, "paitti tilloin, kun tiellä oli kivi, joka juuji tattui kipeään paikkaan!"
"Minä vedin tien pehmeimmällä kohdalla", sanoi Willy, "aina kun vain voin, mutta väliin ei koko tiellä ollut pehmeää paikkaa. Ja joku jyskytti minun sisässäni niin kauheasti — kai se oli se pieni sydän-veturi. En voinut levähtämättä kävellä kuin kymmenen askelta. Ja sitten Tod lopetti itkemästä ja sanoi, että hänen oli nälkä ja silloin minun heti muistui mieleen, että minäkin olin nälissäni."
"Mutta tananjalkoja me emme hukanneet", sanoi Toddy.
Rouva Burton otti aarteen poveltansa ja suuteli sitä.
"Pidätkö sinä siitä oikein paljon, täti, pidätkö? Silloin ei ole mitään hätää. Silloin emme me, Tod ja minä, ollenkaan välitä kivusta ja vaivoista, emmehän Tod?" sanoi Willy.
"Emme toki", sanoi Toddy, "kun taa leikkiä haavottunutta totamiettä ja kotona tamalla kejtaa taa päivällittä ja aamiaitta."
"Kotiin pääsette kumpikin vaivatta", sanoi rouva Burton. "Istukaa ja odottakaa vain kaikessa rauhassa, minä lähetän hevosen teitä hakemaan."
"Voi, kuinka hauskaa, eikö olekin hauskaa, Tod. Onko hauskaa, että satutit itsesi? Mutta onko sinulla pähkinöitä taskussasi, täti?" uteli Willy.
"Kuinka minulla niitä olisi!" sanoi rouva Burton hetkeksi kärsivällisyytensä kadottaen.
"Niin, minä vain luulin, että sinulla olisi. Isällä on aina mukana pähkinöitä, lähtiessään meitä etsimään, kun olemme viipyneet hyvin kauvan aikaa kotoa poissa", sanoi Willy.
Äkkiä kuului alhaalta tieltä kavioiden kapsetta.
"Luultavasti se on Mike", sanoi rouva Burton. "Hän läksi ratsain teitä hakemaan."
"Luultavasti se on isä", sanoi Willy. "Isä tulee aina silloin, kun me häntä eniten tarvitsemme."
"Ja hänellä on varmaankin pähkinöitä muattaan", huomautti Toddy.
Kavioiden kapse lähestyi, mutta hidastuvassa tahdissa, ja lopuksi tienkäänteestä ilmestyi kuin ilmestyikin Tom Lawrence ratsain, vanha eväsreppu ja leili olan yli heitettyinä.
"Isä!" huusivat pojat, "eläköön!" Tom Lawrence heilutti lakkiaan, ja Toddy huudahti: "Hänellä on pähkinöitä, kotka laukku on mukana!" Isä pidätti hevosensa ja hyppäsi alas satulasta.
Willy karkasi hänen syliinsä ja Toddy huusi:
"Itä, eikö olekin pitkä aika tiitä kuin viimekti näit haavoittuneen totamiehen?"
Sitten Toddy pantiin satulaan ja Willy hänen taakseen, ja kun eväsreppu avattiin, löytyi sieltä voileipiä, ja pojat koettivat juoda lekkeristä, mutta kaatoivat suuren osan vedestä päälleen. Tom talutti varovasti hevosta ja toisella puolen astui rouva Burton kädellään kannattaen Toddyn nyrjähtynyttä jalkaa, ettei se pääsisi satulaan koskemaan. Hän ei väistynyt tuumakaan keskitien paksusta pölystä, vaikka heitä vastaan tiellä tulikin useita hänen hienoimpia tuttujaan. Ja aivan kuten varttuneempienkin usein käy, nuo pikku sankarit unohtivat äkkiä, että olivat olleet sankarillisia, ja he rupattelivat vallattomasti kuten iloiset lapset ainakin. Seurue kulki kiertotietä, jottei kukaan heitä näkisi ja rientäisi kertomaan rouva Lawrencelle, että jotakin oli tapahtunut. Poikia varoitettiin vakavasti, etteivät äidille mitään kertoisi, ennenkuin isä oli ehtinyt häntä siihen valmistaa. Isä kantoi sitten molemmat pojat äitiä suutelemaan; ja kun he olivat riisuutuneet ja pujahtaneet vuoteisiinsa, toi hoitajatar pikku siskon poikien huoneeseen ja pani hänet hetkeksi poikien väliin makaamaan näiden suureksi iloksi, eikä iltatoimituksista tahtonut tulla loppua, kun poikain samalla kertaa piti näytellä sekä vanhempain että lasten osaa. Willy lankesi sitten polvilleen ja rukoili: