Ainoa, mikä häiritsi Burtonien suloista sunnuntai-iltapäivää, oli ajatus, että pojat palaavat, mutta tähänkään huoleen ei näyttänyt olevan aihetta. Pojat palasivat syvään uneen vaipuneina, Willy isänsä sylissä, ja Toddy, pää uskollisen Miken olkapäähän nojautuneena. Lukuunottamatta Toddyn huokausta "telmiä!" ei heistä kuulunut ääntäkään seuraavaan aamuun asti, jolloin rouva Burton, huomatessaan, että pojat nukkuivat tavallista kauvemmin meni heitä herättämään. Hän tapasi Willyn vuoteessa istumassa hieroen toisella kädellä silmiään ja toisella pudistellen veljeänsä. Sitä tehdessään hän murahti nuhtelevasti:
"Tod! Tod! herää! me emme ole enää siellä missä olimme."
"En minä välitä, vaikka emme olitikaan", sanoi Toddy. "Minä olen vielä hautkemmatta paikatta, minä olen namutpuoditta."
"Et ole", sanoi Willy, pudistellen häntä kovasti ja koettaen kiskoa hänen silmäluomiansa auki, "sinä olet Alice tädin luona, ja kun sinä menit nukkumaan, olit sinä äidin luona."
"Voi-vooii!" huusi Toddy selviten hitaasti unestaan, "tinä olet paha poika, Willy. Minä näin juuji unta, että minä olin namutpuoditta ja minä tain kaikki tatkuni täyteen ja molemmat kädet täyteen kajamelliä ja nyt tinä hejätit minut ja minun kätittäni ei ole mitään eikä minulla ole päällänikään temmoitia vaatteita, joitta oliti tatkuja."
"No, kun sinä tästä lähtien näet unta, en minä sinua herätä, jos ei sinua painajainen vaivaa tai jos et näe pahoja unia. Sanoppas, Alice täti," jatkoi Willy, "miksi ihmiset näkevät unia. Kuinka voi kaikki hävitä ja muuttua joksikin muuksi?"
"Se on seuraus epäselvistä aistimuksista, joita ulkomaailma painaa vain puoliksi valveilla oleviin aivoihin", sanoi rouva Burton.
"Oh!" ihmetteli Willy.
Rouva Burton oli huomaavinaan ivaa pojan huudahduksessa, mutta kun tämä oli niin pieni ja kun hänen kasvonsa olivat niin vilpittömät, luopui hän tästä epäluulostaan. Sillävälin oli Toddy toistanut: "Alice täti — Alice täti — Alice täti — Alice täti —" niin nopeasti kuin vain saattoi ja kerta kerralta yhä kovemmalla äänellä. Vihdoin hän pysähtyi sen verran, että rouva Burton sai sanotuksi:
"Mitä?"
"Tanoitko tinä, että painaminen aivoille taa meidät näkemään unta, täti?"
"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Sanoin, että —"
"Ittu titten pääni päälle, niin että namutpuoti tulee takaitin", sanoiToddy.
"Tiedätkös, Alice täti", sanoi Willy, "toisinaan minä en tiedä enempää, kuin mitä minä ennestään tiesin!"
"En ymmärrä sinua, Willy!"
"Niin, kun minulle kerrotaan jotakin — tarkotan, että kun minä kysyn miten joku asia on ja sitten kun minulle kerrotaan, en minä tiedä enempää, kuin mitä minä vanhastaan tiesin. Onko aikaihmisten laita samoin?"
Rouva Burton mietti hetken ja hänen mieleensä johtui, että hänkin oli kokenut samaa kuin Willy, että hänkin oli ponnistellut ollakseen yhtä tyyni kuin Willy koettaessaan ymmärtää sellaista, mitä oli vaillinaisesti selitetty, hän muisti kuinka tuskalliselta oli tuntunut, kun ei ollut voinut ymmärtää, ja kuinka voimakas kärsityn vääryyden tunto oli ollut, kun oli toimittava ikäänkuin olisi käsittänyt kaiken. Kuten kaikille muille, oli rouva Burtonillekin kerrottu paljon mitä hän ei ymmärtänyt, oli sitten, kysymys lapsuusajan yksinkertaisista ilmiöistä tai varttuneemman ijän yhteiskunnallisista, esteettisistä ja uskonnollisista kysymyksistä. Hän oli käsittänyt väärin monta asiaa ja syyttänyt maailmaa ja ystäviään erehdyksistään ja arvonannon puutteesta hänen pyrintöjään kohtaan, heidän arvosteluihinsa kun ei koskaan liittynyt todellista kasvattavaa toimintaa. Oliko mahdollista, että hän teki itsensä syypääksi samoihin erehdyksiin kuin ne, jotka aikoinaan olivat koettaneet muovailla hänen luonnettaan?
Rouva Burton oli vaipunut tätä ajatellessaan syviin mietteisiin. Willy herätti hänet kysymällä:
"Alice täti, voitko nähdä Jumalan?"
"En, Willy", vastasi rouva Burton hätkähtäen, "miksi sitä kysyt?"
"Niin, siksi vain", vastasi Willy, "että sinä katselit niin tarkasti ulos ikkunasta ja aivan suoraan sinne, missä et voi nähdä muuta kuin taivasta; ja sinun silmäsi katsoivat niin kauvas, että minä luulin, että sinä varmasti näit suoraan Jumalan luo."
"Jot tinä näet Hänet", pyysi Toddy, "niin pyydä, että Hän enti yönäkin antaa tuon unen painaa minun aivojani ja antaa ten tulla takaitin. Ja pyydä, että minä taan nukkua niin kauvan, että olen ehtinyt työdä tuuhuni kaikki kajamellit, mitä minulla on tatkuitta ja kätittä."
Keskustelu katkesi, kun sisäkkö tuli hakemaan poikia pukeutumaan aamiaiselle. Mutta rouva Burton päätti, että samaan aineeseen vielä uudelleen pian palattaisiin tai paremmin sanoen, että hänen tähänastinen epäonnistumisensa lasten opettajana johtaisi nopeisiin ja käytännöllisiin uudistuksiin.
Miettiessään innokkaasti tätä uutta päätöstään oli hän niin hiljainen, että se herätti hänen miehensä huomiota. Herra Burton voi selvästi nähdä vaimonsa kasvoista, ettei mikään tavallinen asia aiheuttanut hänen harvasanaisuuttaan. Hänen kasvojensa ilmeet ja koko olemus olivat niin huolia herättävät, että herra Burton päätti syyttämällä hammassärkyä jäädä kotiin koko päiväksi pitääkseen hänestä huolta.
Mutta pelkkä ajatuskin tästä sai rouva Burtonin luettelemaan sellaisen joukon aivan välttämättömiä asioita, joita kaupungissa piti toimittaa, ja jotka juuri hänen miehensä ehdottomasti piti toimittaa, että herra Burton näki parhaaksi lähteä kaupunkiin ja vielä tavallista aikaisemmassa junassa. Hänestä tuntui lähtiessään kuin olisi hänet omasta kodistaan häädetty.
Sitten rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen, istuutui, otti heidät molemmat syliinsä ja sanoi:
"Haluatteko tietää jotakin oikein, oikein kernaasti, lapset?"
"Oi kyllä", vastasi Toddy viivyttelemättä. "Minä ainakin haluaitin tietää, mitä taamme tänään päivällitekti."
"Ja minä", selitti Willy, "haluaisin tietää, milloin me taas lähdemme ajelemaan!"
"En tarkottanut tuollaisia turhanpäiväisiä asioita", sanoi rouvaBurton, "vaan —"
"Eivät ne ole tujhanpäiväitiä atioita", sanoi Toddy. "Ne ovat temmoitia atioita, joitta meille on iloa."
Mielessään rouva Burton myönsi huomautuksen oikeutetuksi ja myönsi, että se oli läheisessä yhteydessä sen asian kanssa, jota hänen sydämensä jo oli tulvillaan; mutta hän oli kaikesta huolimatta Alice Burton-Mayton, jota uudet vaikutelmat eivät niinkään helposti voineet estää seuraamasta tietä, jonka hän itselleen oli viitottanut, ja siksi hän vain vastasi:
"Kyllä ne ovat turhanpäiväisiä, mutta minä niin mielelläni antaisin teille neuvoja tärkeimmistä asioista, mistä te vain haluatte."
"Tarkotatko, että sinä tahtoisit leikkiä koulua?" kysyi Willy. "Isän mielestä ei lapsille ole terveellistä leikkiä koulua kuumalla ilmalla, eikä meidänkään mielestämme."
"En minä tahdo leikkiä koulua, minä vain tahtoisin selittää teille niitä asioita, joita ette sano käsittävänne, vaikka teille niitä selitetään. Alice tädin tulee oikein mieli pahaksi ajatellessaan, että hänen rakkaiden pikku poikiensa on vaikea ymmärtää asioita, vaikka he sitä niin mielellään tahtoisivat. Alice tätikin on kerran ollut lapsi, jolla oli aivan samoja huolia ja hän muistaa kyllä varsin hyvin kuinka ikävältä se tuntui."
"Oikeinko totta?" sanoi Willy muutellen asentoaan, kunnes hän voi katsoa tätiänsä silmiin. "Etkö sinä koskaan ihmetellyt nähdessäsi ison kuun muuttuvan pieneksi ja kuullessasi isojen ihmisten sanovan, että he ovat särkeneet ison kuun ja tehneet siitä tähtiä? Sehän oli kokonaan valetta?"
"Ihmettelin kyllä", vastasi rouva Burton.
"Ja etkö tinä kotkaan kytellyt mittä päivällittä valmittettiin. Tilloin itot ihmitet vain tanovat: 'Älä löjpöttele tujhia!'" kysyi Toddy.
"Kyllä sitäkin ihmettelin", sanoi rouva Burton painaen Toddya keveästi rintaansa vasten.
"Oikeinko totta?" puhkesi Willy, "oletko sinäkin kerran ollut niin hirveän pieni? Etkö sinä milloinkaan tahtonut tietää, missä Jumala seisoi, kun Hän loi maailman tyhjästä?"
"Ja ajattelitko tinä milloinkaan, mitä ainetta te on, joka on taatelin- ja pejtikkakiven ympäjillä?" kysyi Toddy.
"Kyllä", vastasi rouva Burton.
"Kerro sitten meille niistä kaikki mitä tiedät", pyysi Willy.
"Sinä kyselit minulta aamulla unista, rakkaani", sanoi rouva Burton kääntyen Willyn puoleen, "ja —"
"Niin kyselinkin", sanoi Willy, "muttanythaluaisin paljon mieluummin kuulla taateleista ja persikoista. Unia en voi nähdä, ennenkuin paneudun vuoteeseen, mutta taateleita voin ostaa neljännestunnissa, jos sinä vain annat rahaa. Tiedätkö mitä — sinä lähetät minun niitä ostamaan, silloin sinun on helpompi niitä selittää. On paljon hauskempaa saada nähdä minkälainen joku esine on, kuin vain kuulla siitä kerrottavan."
"En voi antaa sinun nyt mennä ostamaan taateleita, palattuasi jäisi minulle niin vähän aikaa teidän kanssanne puhumiseen."
"Me koettaisimme antaa sinun olla rauhassa", sanoi Willy. "Ehkä me voimme päästä niistä omin päinkin selville — jos meillä vain on niitä tarpeeksi."
"No hyvä", sanoi rouva Burton, joka vastahakoisesti ryhtyi sovitteluihin. "Nyt kerron teille sen sijaan jotakin muuta — myöhemmin annan teille rahaa taatelien ostamiseen, ja sitten saatte niitä yksiksenne tutkia."
"No se on hyvä se", sanoi Willy. "Kerro sitten meille, miksi Terry aina lähtee karkuun, kun me tahtoisimme leikkiä sen kanssa?"
"Se johtuu siitä, että te härnäätte sitä niin kovasti, aina kun vain saatte sen käsiinne. Siksi se on varmaan ruvennut teitä vihaamaan", sanoi rouva Burton iloisena, kun sai sekä puhua varmasti että teroittaa heille inhimillisyyden tärkeyttä.
"Nyt tinä olet jo melkein valmit tanomaan: 'Älä tee niin'", valitti Toddy. "Eivätkö pikku pojat voi oppia mitään, joka ei jollakin tavoin mejkittiti: 'Älä tee niin?'"
"Luulen niin, pikku poika raukkani", sanoi rouva Burton katuen äskeistä tyytyväisyyttään. "Mitä sinä haluaisit tietää?"
Toddy avasi suunsa ja silmänsä selälleen, kallisti päätään, mietti hetken, pari ja sanoi lopuksi:
"Minä — minä — minä tahtoitin tietää mikä on tyynä tiihen, että kun pikku poika on työnyt paljon bananeja, hän ei voi työdä enää ollenkaan, vaikka hän tietää miten hijveän hyvälle ne maittuvat?"
"Hänen pikku vatsansa on silloin täynnä ja kun vatsa on täynnä, ymmärtää se niin hyvin olla enempää tahtomatta."
"Tilloin ovat vattat ihan hulluja", sanoi Toddy. "Jotpaminäkejjan taitin olla vatta! Tilloin minä näyttäitin tille, etten minä milloinkaan kyllättyiti bananeihin."
"Mutta minä tahtoisin tietää," sanoi Willy, "kuinka unet tulevat. Vaikka sinä selititkin sitä minulle tänä aamuna, en minä siitä tiedä enempää kuin ennenkään."
"Sitä on hyvin vaikea selittää", sanoi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan ajatella asiaa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Me ajattelemme aivoillamme ja kun me nukumme, nukkuvat aivot myöskin. Toisinaan ne eivät kuitenkaan ole niin syvässä unessa kuin muu osa ruumiistamme, ja kun ne ovat noin puolihereillä, ajattelevat ne. Mutta ne eivät voi ajatella yhtä ajatusta kerrallaan, vaan tuohon ajatukseen sekaantuu muitakin ajatuksia."
"No, siksi minä viime yönä näin unta, että lehmä istui sinun keinutuolissasi ja katseli karttaa", ihastui Willy, "mutta kuinka minä ollenkaan ajattelin lehmää, keinutuolia ja karttaa?"
"Sitä puolta unennäössä me emme kykene selittämään", sanoi rouva Burton. "Meille muistuu nähtävästi mieleen jotakin, jota joskus olemme nähneet ja jos kaksi tahi kolme tuollaista muistikuvaa tulee aivoihimme yht'aikaa, törmäävät ne yhteen."
"Jot minä jonakin yönä unittani ajattelitin bananeja ja tavuttettua kalaa ja jäätelöä ja kovakti keitettyjä munia ja kajamellia ja jot kaikki nuo tavajat töjmäitivät yhteen, minun vuoteettani oliti minulla hautkat pidot. Ja minä näkitin unta, ettei tiellä oliti ketään muuta poikaa minun kanttani."
"Ja kun minä näen unta rakkaasta pikku Phillie veljestä", sanoi Willy, "ajattelenko minä silloin mitään muuta kuin häntä? — eikö hän tule alas taivaasta minua vuoteeseeni tervehtimään?"
"Sitä hän luullakseni ei tee", vastasi rouva Burton.
"Miksi hän on sitten niin valkea ja kirkas ja miksi hän hymyilee niin kauniisti ja löyhyttelee pieniä valkeita siipiään niin lähellä minun kasvojani, että minä voin niihin koskea?" kysyi Willy.
"Ehkä siksi että — että sinä olet kuvitellut, että hän on sen näköinen", sanoi rouva Burton vetäen Willyä lähemmäksi siten kantaakseen hänen tarkkaavaista katsettaan. "Sinä olet kuvissa nähnyt enkeleitä, joilla on lumivalkeat vaatteet ja kauniit siivet ja sinä olet kuvitellut pikku veikon juuri sen näköiseksi."
"Voi, voi", huudahti Willy painaen päänsä tädin syliin ja puhjeten kyyneliin. "Voi, jospa en olisikaan kysellyt unista! Minä en tahdo enää koskaan mitään tietää. Jos pikku rakas enkeli — Phillie — on vain joku ajatus aivoissani, kun nukun, silloin siellä ei olisikaan mitään, joka olisi jotakin. Minusta oli aina niin ihmeellistä, että hän hävisi heti, kun minä aloin selvitä unesta."
"Lehmät eivät mene poit, kun minä lakkaan niittä unta näkemättä", sanoi Toddy. "Minä muittan ne koko päivän ja näen ne edettäni, vaikka en tahtoitikaan."
Rouva Burton ei voinut olla hymyilemättä. Willy kohotti päänsä ja sanoi:
"Minusta ei ole hyvä olla ikävissään. Emmekö mieluummin pitäisi hauskaa sen sijaan että ajattelemme niin kauhean surullisia asioita. Etkö voi keksiä meille uutta leikkiä?"
"Pelkään, etten tällä hetkellä voi mitään keksiä", sanoi rouva Burton.
"Leikitään puotia", ehdotti Willy, "ja sinulla on siellä kaupan kaikenlaista hyvää niinkuin leivoksia ja karamelleja, ja me ostamme niitä sinulta neuloilla. Niin, ja sinä annat meille neuloja, millä me sitten voimme ostaa."
"Ja meidän täytyy alkaa ennenkuin tulee päivälliten aika, niin että ne tavajat, joita tinä meille myyt, ehtivät ajoitta poit alta. Titten me ehdimme tulla tyhjikti ja taamme tilaa päivällitelle".
"Siihen en voi suostua", sanoi rouva Burton, "sillä siten tulisi pikku pojille tilaisuus syödä aterioiden välissä."
"Kerro sitten meille satuja — tai ei, leiki eläinnäyttelyä — tai ei! Leikitään sen sijaan, että tämä on meidän kotimme, ja sinä tulet meitä tervehtimään, ja me tuomme sinulle kahvia leivän kanssa."
"Pelkäänpä, että tuossa ehdotuksessa on koira haudattuna!" sanoi rouvaBurton.
"Mittä?" kysyi Toddy. "Kaivetaanpat te etiin ja kattellaan titä!"
"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy. "Kerro sinä täti meille miehestä, jota koirat tohtoroivat."
"Jota koirat tohtoroivat?" ihmetteli rouva Burton.
"Niin", sanoi Willy, "etkö tiedä? Hänestähän kerrotaan raamatussa."
"Ehkä", sanoi rouva Burton koettaen palauttaa mieleen kaikki raamatussa mainitut koirat, "mutta minä en ainakaan tiedä missä."
"No, etkö nyt muista?" jatkoi Willy, "sehän oli hän, joka oli niin köyhä, että hänen täytyi syödä murusia ja isä luulee, ettei hänellä ollut siirappiakaan niiden kanssa, niinkuin meillä, kun keittäjätär antaa meille murusia leipäkorista."
"Onko mahdollista, että tarkotat Lazarusta?" huudahti rouva Burton.
"Niin, hän te oli", sanoi Toddy. "Te oli Lattajut, joka alkoi uudettaan elää tenjälkeen, kun hän oli haudattu.Ei hänelläollut koijia!"
"Miesparka, jota te tarkotatte", sanoi rouva Burton, "oli hyvin sairas ja köyhä ja hänellä ei ollut muuta syötävää kuin murut, joita rikkaan miehen pöydältä putosi. Mutta Jumala näki kuinka surkea hänen tilansa oli, ja Hän päätti, että köyhä mies saisi tulla onnelliseksi kuolemansa jälkeen korvaukseksi niistä vaivoista, joita hän täällä maan päällä oli saanut kestää. Ja kun Lazarus kuoli, otti Jumala hänet heti taivaaseen."
"Siellä ei ainakaan kenenkään tarvitse syödä murusia, eihän?" sanoiWilly. "Mutta sano, Alice täti, mitä tehdään taivaassa ruuanjätteillä?Eihän niitä siellä saa heittää pois!"
"He voitivat laittaa jeijän taivaan laattiaan ja heittää tiitä läpi kaikki mujutet köyhille ihmitille", sanoi Toddy. "Kun minä olen enkeli ja kun minä olen työnyt päivälliteni, kiipeän minä taivaan teinälle ja heitän mujutet alat maailmaan. Mutta minun täytyy olla vajovainen, etten minä itte putoa taat alat maailmaan."
"Mutta minäpä tahtoisin tietää mistä enkeleille saadaan ruokaa", sanoi Willy. "Onko taivaassakin sekatavarakauppoja ja teurastajia ja maitopuoteja?"
"Ei, ei!" huudahti rouva Burton, jonka kädet vaistomaisesti nousivat korville. "Jumala hankkii ravintoa jollakin meille käsittämättömällä tavalla. Mutta kun Lazarus oli tullut enkeliksi, katsoi hän alas taivaasta ja kenen luulette hänen nähneen kaukana kadotuksen maassa: rikkaan miehen, jonka pöydältä pudonneita muruja hän oli käyttänyt ravintonaan; rikas mies oli myöskin kuollut. Ja rikas mies rukoili Abrahamia —"
"Hänen nimentähän oli Lattajut!" keskeytti Toddy.
"Köyhän miehen nimi oli Lazarus", sanoi rouva Burton, "ja kun hän tuli taivaaseen, näki hän vanhan Abrahamin siellä ja Abraham otti hänet turviinsa. Ja rikas mies rukoili Abrahamia, että hän lähettäisi Lazaruksen kastamaan sormensa veteen ja sillä kostuttamaan hänen huuliansa, sillä hänen oli jano."
"Miksi ei hän itse mennyt hakemaan juotavaa", kysyi Willy. "Eivätkö rikkaat ihmiset kuoltuaankaan itse palvele itseänsä?"
"Kadotettujen valtakunnassa ei ole vettä", sanoi rouva Burton. "Siksi hän oli janoissaan."
"Mutta voi voi!" sanoi Toddy. "Kuinka pikku pojat voivat tiellä leipoa tavileipiä?"
"Minä toivon, ettei sinne koskaan joudu pikku poikia", sanoi rouva Burton. "Mutta Abraham sanoi: 'Ei niin ystäväni! Sinulla oli hyvä olla maan päällä eläessäsi, nyt sinun täytyy tulla toimeen ilman mitään. Mutta Lazarus paran täytyy saada täällä iloa, sillä hänen elämänsä maan päällä oli vaikeaa!'"
"Niinkö se onkin?" kysyi Willy. "Sitten kai Abraham on oikein hyvä minulle, kun minä kuolen, sillä minulla on niin usein ollut ikävää. Mitä tuo kärsivä vanha rikas mies siitä tuumi?"
"Hän kertoi Abrahamille, että hänellä vielä oli elossa veljiä, ja pyysi, että enkeli lähetettäisiin heidän luokseen käskemään heitä olemaan hyviä, niin ettei heidän koskaan tarvitsisi joutua tuohon kauheaan paikkaan. Mutta Abraham sanoi heille, ettei enkelin lähettämisestä olisi mitään hyötyä. Heillä oli hyviä kirjoja ja saarnoja, ja ne ilmottaisivat heille mitä heidän oli tehtävä."
"Pitikö hänen aina olla janoissaan?" kysyi Willy.
"Luultavasti", vastasi rouva Burton vavahtaen ja selvästi ymmärtäen miksi ikuisen kadotuksen oppia ei sen innokkaammin saarnatuoleista julistettu.
"Entä titten", kysyi Toddy?
"Ei siitä ole sen enempää kertomista", sanoi rouva Burton.
"Mutta ethän tinä ollenkaan kejtonut tohtojikoijitta", valitti Toddy.
"Niistä ei ole ensinkään hauska kertoa", sanoi rouva Burton.
"Ne ovat minutta kaikitta hautkimmat koko kejtomuktetta", sanoi Toddy. "Aina kun minä loukkaan tojmeni, minä menen ittumaan taka-oven luo ja kuttun Tejjyä. Mutta minä luulen, ettei Tejjy ei ole mikään hyvä tohtoji kun te ei tahdo tulla, kun minä titä kuttun. Mutta titten kun minutta on oikein paljon haavoja, niinkuin Jimmy Mc Nallytta kun hän taijatti jokkoa ja Tejjy tahtoiti niin kauhean kejnaatti tulla minun tyköni, minä en anna ten ollenkaan tulla. Kejjo toinen kejtomut!"
Harpun ja viulun säveleet tulivat rouva Burtonille avuksi. Molemmat pojat syöksyivät pihalle ja näkivät siellä kaksi vaeltavaa italialaispoikaa, jotka soitollaan parhaansa mukaan koettivat täysikasvaneille kuulijoille opettaa kuinka suuriarvoisia rauha ja hiljaisuus itse asiassa ovat.
Willy ja Toddy kuuntelivat hartaina koko heidän ohjelmistonsa, vaativat joka numeron uudestaan, ojensivat heille lantit, jotka rouva Burton siihen tarkotukseen oli antanut ja ehdottivat lopuksi, että he saisivat kulkea soittoniekkojen mukana koko kaupungin läpi. Täti kuitenkin kielsi sen heiltä.
"Mitä tekevät nuo pojat kaikilla lanteilla, jotka he saavat?" kysyiWilly. "Ostavatko he niillä karamellejä?"
"Voi, kuinka kauhean paljon kajamelleja he taavatkaan!" huudahti Toddy.
"Luultavasti he vievät rahat kotiin isälle ja äidille", sanoi rouva Burton, "he ovat varmaankin hyvin köyhiä! Ehkäpä heidän vanhempansa juuri nyt ovat sairaina, ja odottavat kiihkeästi poikia palaamaan pitkältä matkaltaan." (Huom.! Ensimäistä tietoa Lasten Suojelusyhdistyksen perustamisesta ei näihin aikoihin vielä oltu julaistu.)
"Ja toittavatko nuo pikku pojat vain tikti, että he pitävät jottakin?" kysyi Toddy.
"Kyllä poikaseni!" sanoi rouva Burton.
"Mutta eikö Jumala sitten palkitsekaan ihmisiä kun he tekevät hyvää toisille, Alice täti?" kysyi Willy.
"Kyllä, poikaseni", sanoi rouva Burton.
"Te noilla pojilla on hautkaa", huomautti Toddy, "että kun heidän itäntä ja äitintä ovat taijaina, ei kukaan tano, etteivät he taa liata kenkiään. He taavat kulkea ketkellä katua ja potkia pölyä ilmaan, ilman että joku tanoo: 'Älä tee noin!' eikä kukaan toju heitä, kun he tulevat kotiin. Minä olitin niin mielelläni kuljektiva toittajapoika!"
"Nyt he läksivät", huokasi Willy, "ja me tahdomme huvitella jollakin muulla lailla. Sanoppas, Alice täti, miksi ei sinulla ole hevosta ja vaunuja niinkuin äidillä on, että voisit viedä meitä ajelemaan?"
"Harry eno ei ole niin rikas, että hän voisi pitää hyviä hevosia ja vaunuja", sanoi rouva Burton, "eikä hän välitä huonoista."
"Kuinka paljon maksavat hyvät hevoset?" kysyi Willy. "Minusta Blannerin hevoset ovat hyvin hyvät, mutta isä sanoo, että ne eivät maksa viittä penniä."
"Hyvä hevonen maksaa kolme- tahi neljäsataa dollaria", sanoi rouvaBurton.
"Voi, voi ihmettä!" huudahti Willy. "Sehän on enemmän kuin mitä meidän pyhäkoulumme maksaa lähetyssaarnaajasta. Mitkä ovat hyvempiä — hevoset vaiko lähetyssaarnaajat?"
"Tietysti lähetyssaarnaajat", sanoi rouva Burton lähtien kuistilta. Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän aamun kuluessa oli vastannut lukuisiin kysymyksiin tuottamatta tyydytystä enemmän itselleen kuin pojille.
Pojat pitivät huolta itsestään aina aamiaispäivällisiin asti. Palatessaan oli heillä tavallista huonompi ruokahalu. Uusi kysymysten tulva, jota täti oli odottanut, lykkäytyi tuonnemmaksi. Pojat tuntuivat mieluummin mietiskelevän kuin ottavan vastaan uusia vaikutelmia.
Aterian jälkeen he heti hävisivät tädin heitä vähintäkään tahtomatta pidättää, sillä hän oli ajatellut tänäpäivänä lähteä eräälle sangen tärkeälle käynnille. Rouva Congressman Weathervane oli tervehtimässä tuttaviaan Hillcrestissä. Rouva Weathervanen äiti ja rouva Burtonin iso-äiti olivat olleet koulutovereita ja rouva Mayton olisi kaupungista saakka tullut tapaamaan vanhan perhetuttavan jälkeläistä, jos ei vanhuudenheikkous olisi häntä siitä estänyt. Rouva Mayton pyysi tytärtänsä menemään käynnille rouva Weathervanen luo edustamaan koko sukuansa, ja rouva Burton olisi mieluummin menettänyt oikean kätensä tahi uuden keväthattunsa kuin laiminlyönyt täyttää äitinsä pyynnön. Hän tilasi ajurin, pukeutui moitteettomaan pukuun ja koetti muistella ja itsekseen luetella kaikkea, mitä hän tiesi sen naisen suvusta, josta myöhemmin oli tullut rouva Weathervane.
Ajuri saapui. Pojat eivät rynnistäneet mistään piilopaikoista esille anastaakseen osaa ajoneuvojen istuimesta. Vaunut läksivät vierimään kaikessa rauhassa, ja rouva Burton ylisti itsekseen suopeaa sallimusta, joka usein antaa aikeillemme siunauksensa, silloin kun me vähimmin sitä odotamme. Saavuttiin taloon, jossa rouva Weathervane asui, ja kävikin selville, että tuo kauhea rouva Weathervane oli mitä herttaisin nuori nainen, jonka aurinkoinen käytös sulatti rouva Burtonin teennäisen arvokkuuden kuten toukokuun lumen ja äkkiä hävisi hänen muististaan kunnia-arvoisten perhejuttujen varasto, joita hän yhä uudestaan oli koettanut palauttaa mieleensä.
Mutta ilo ei ole koskaan pitkäaikainen tässä pahassa maailmassa. Kun molemmat rouvat juuri parhaillaan hilpeästi juttelivat tuntien sitä yhteenkuuluvaisuutta, jota ilkeät miehet eivät voi sietää, mutta jota suloiset naiset toistensa seurassa tuntevat, ja rouva Weathervane juuri oli taivutellut rouva Burtonia tulemaan luokseen Washingtoniin kongressin istuntokauden aikana, ja rouva Burton oli hartaasti kutsunut rouva Weathervanea kotiinsa päiväksi tahi pariksi, kuului akkunan alta viulun vingutusta ja jonkunlaisen puhallussoittimen viheliäistä piipitystä.
"Voi noita onnettomia pikku italialaisia!" huudahti rouva Weathervane."Minkä syntiemme rangaistukseksi meidän täytyy kuulla tuota soittoa?"
"Jos se on luettava syntien rangaistukseksi", sanoi rouva Burton, "kuinka syntinen mahtanenkaan minä sitten olla; minä kuulen sitä tänään jo toistamiseen. He olivat noin puolisen tuntia sitten meidän luonamme!"
"Ja te voitte olla noin rauhallinen", sanoi rouva Waethervane. "Oi, minuntäytyysaada olla päivän pari kanssanne oppiakseni teiltä olemaan noin suuremmoisen kärsivällinen."
Rouva Burton taivutti vastaukseksi päätään, ja rouva Weathervane käänsi keskustelun toisaalle. Mutta silloin parahti viulu akkunan alla pahasti ja sitä säesti puhallussoitin, todennäköisesti huilu, korviasärkevällä äänellä. Soitettiin vain kolmea ääntä aina yhden oktaavin erolla.
"Nähtävästi koetetaan esittää jotakin käyttämällä vain yhtä kieltä", sanoi rouva Weathervane. "Mitähän noille pikku raukoille oikeastaan pitäisi tehdä? Eihän voi olla antamatta heille rahaa; luitteko tämän viikon sanomalehdissä kirjotuksen heidän kauheasta elämästään? He ovat julmien italialaisten palkkaamia, jotka käyttämällä kidutusta opettavat heille ala-arvoista soittoa ja sitten lähettävät heidät soittamaan ja kerjäämään. Ja jos he eivät joka päivä saa kokoon määrättyä rahamäärää, saavat he ankaraa kuritusta."
"Pikku raukat!" huudahti rouva Burton. "Tuota en ole ennen kuullut. Olen iloinen, että annoin heille tänä aamuna niin runsaasti rahaa. Minulla mahtoi olla jonkunlainen aavistus heidän kohtalostaan, sillä heidän taiteestaan ei toden totta olisi kannattanut mitään maksaa. Nämä pienokaiset ovat siinä iässä, että heidän pitäisi mielestäni olla lastenkamarissa."
"Niinpä todellakin", sanoi rouva Weathervane mennen ikkunaan, "Vanhempi heistä on ehkä noin kuusivuotias, ja nuorempi siinä neljän korvissa. Vanhempi on niin surullisen ja miettiväisen näköinen. Nuoremman kasvot — pikku poika raukka — kuvastavat vain jännitettyä odotusta. Hän tutkii joka akkunaa odottaen, että sieltä heitettäisiin heille rahaa. Hän ei nähtävästi ole niin taitava kuin toverinsa, koskapa hän puhaltaa vain tavallista pilliä. Ajatelkaa, miten röyhkeästi siinä vielä on menetelty! On lähetetty tuo viaton lapsi raukka esittämään muka oikeata musiikkia tavallisella pillillä!"
"Se on tosiaankin kauheaa", sanoi rouva Burton.
"Keitähän tuollaistenkin lasten vanhemmat lienevät olleet", jatkoi rouva Weathervane. "Vanhemmalla heistä on todellakin monta hienostunutta piirrettä kasvoissaan huolimatta siitä, että niissä vieläkin selvemmin näkyvät koti-ikävän ja pahoinpitelyn jäljet. Nuoremmalla on, niin hirvittävän likainen kuin onkin, hyvin soma pää ja vartalo. Nyt hän hymyilee. Oi, mitä antaisinkaan, jos joku taiteilija kiinnittäisi minua varten kankaalle tuon ilmeen!"
"Todellako?" huudahti rouva Burton lähestyen akkunaa, "minusta he eivät olleet erikoisen viehättäviä, mutta olen iloinen, kun minulle siitä huomautatte. Taivaan tähden!"
"Mitäon tapahtunut?" hätäili rouva Weathervane, kun hänen vieraansa horjahti akkunasta taaksepäin ja vaipui tuolille.
"He — ovat — kälyni — poikia!" huoahti rouva Burton. "Mikä tulee minulle neuvoksi noiden hirvittävien lasten kanssa!"
"Ryöstetyt?" kysyi rouva Weathervane vainuten ihmeellistä romaania lähimmässä ympäristössään.
"Ee-i-h!" vaikeroi rouva Burton. "Noin pari tuntia sitten jäivät he lähtiessäni kotiin. En voi ymmärtää, minkä tähden he ovat näin tehneet. Varmaan siksi, että poikien aina pitää tehdä pahaa. Minä luulen", jatkoi hän kiiruhtaen akkunaan, "että Willyllä on enonsa viulu, joka on sen omistajalle ainakin yhtä rakas kuin hänen vaimonsa. Se hänellä on kuin onkin! Pojat!" huusi rouva Burton kuistin ovesta, "menkää heti kotiin!"
Kuullessaan tätinsä äänen, pojat katsahtivat ylös hymyillen iloisesti hänet tuntiessaan. Willy sanoi:
"Oi, Alice täti! olemme soittaneet jo monen talon pihalla ja saaneet kokoon jo melkein dollarin. Me sanoimme kaikille, että me soitamme siksi, että saisimme rahaa, millä Harry eno voisi ostaa hevosen ja vaunut!"
"Menkää heti kotiin!" toisti rouva Burton, "ja menkää takatietä. Minä itse lähden myöskin — ja teidän on ehdottomasti oltava kotona, kun minä tulen."
Hitaasti ja vastenmielisesti taiteenharrastajat alistuivat tuomioon ja läksivät tallustelemaan kotiin päin. Rouva Weathervane suuteli osaaottavasti kiihtynyttä vierastaan. Ihmisiä kokoontui oville ja ikkunoihin katselemaan tuota lähtöä, mutta mitä välittivät pojat yleisestä huomiosta, kun heidän suunnitelmansa näin oli tehty tyhjäksi! Niin surullisen näköisiä he olivat ja niin raskaat olivat heidän askeleensa heidän lähestyessään enonsa taloa, että Terry, joka makasi pääkäytävän edessä taloa vartioiden, vain kysyvästi heilautti häntäänsä eikä muuttanut asentoa, kun pojat astuivat yli kynnysmaton, jolla se lepäsi. Hetken kuluttua ajoneuvot pysähtyivät oven eteen, ja rouva Burton hypähti niistä alas, kiiruhti sisälle ja huudahti:
"Kuinka tesaatoittekäyttäytyä niin tyhmästi ja sopimattomasti?"
"Tämä on jo toinen asia, josta emme paljoa ymmärrä, vaikka meille sitä selitettiin. Luulimme, että me voisimme olla aivan yhtä kiltit Harry enolle ja sinulle, kuin italialaispojat ovat isälleen ja äidilleen, ja kun me sitä yritimme, käskit sinä meitä heti menemään kotiin", selitti Willy.
"Te oli aivan tamaa kuin tanoa: 'Älä tee niin!'" sanoi Toddy.
"Ja juuri kun me saimme niin hyvin rahaa!" jatkoi Willy. "Isä sanoo, etteivät muutamat isot miehetkään saa enempää kuin dollarin päivässä, ja me saimme dollarin niin vähässä ajassa. Se oli kait siksi, että me kerroimme totuuden joka paikassa — kaikille me kerroimme, että me tahdoimme rahaa siksi, että Harry eno voisi niillä ostaa hevosen ja rattaat."
Harry eno oli hammassärkynsä pakottamana kenenkään huomaamatta palannut New Yorkista ja ennätti parhaiksi kuulemaan Willyn kertomuksen lopun. Muut seikat hän kuuli vaimoltaan. Hänen ilmeensä kertomusta kuunnellessaan, sisarenpoikiin suunnattu katse ja tuimuus, jolla hän tarkasteli rakastamaansa viulua antoivat poikien tuntea, kuinka suunnattomasti voi erehtyä koettaessaan ilahduttaa toisia ihmisiä. Nuorten miesten synkkiä mietteitä ei mikään voinut iltapäivän kuluessa hälventää, ja kun he olivat asettuneet levolle, rukoili Willy hartaasti mutta raskaalla mielellä: "Rakas Jumala! Minua on taas moitittu siitä, että olen tahtonut tehdä jotakin oikein hauskaa toisille. Minä luulen, että voin kuvitella, miltä Jeesuksesta ja hyvistä profetoista tuntui. Varjele, rakas Jumala, ettei minua ristiinnaulita, siksi, että olen tehnyt hyvää, Kristuksen tähden, amen!"
Ja Toddy rukoili: "Jakat Jumala, minulle on taat tanottu: 'Älä tee niin', ja minutta tädin pitäiti hävetä. Ole hyvä ja opeta häntä häpeämään. Amen."
"Tuo ennustaa hauskaa päivää", sanoi rouva Burton itsekseen torstai-aamuna lopettaessaan pukeutumisensa ja valmistautuessaan lähtemään alakertaan aamiaiselle. Sitten hän sanoi ääneen miehellensä: "Kuule, Harry, kuinka nuo lapset laulavat! Eivätkö heidän äänensä ole suloiset!"
"'Joka aamulla laulaa, se ennen ehtoota itkee', sanoo amerikalainen sananlasku", huomautti herra Burton.
"Hyi sinua!" huudahti rouva Burton. "Ja sen sanot, vaikka he laulavat hengellisiä lastenlauluja. Kas niin! Nyt he alkavat toista."
Rouva Burton asettui naisille niin ominaiseen kuulostelevaan asentoon ja hänen miehensä seisoi liikkumattomana sotilaallisessa, vaikkakin hullunkurisen kankeassa "huomio!" asennossa ja molemmat he kuulivat seuraavan runokatkelman:
"Jos enkeli mä oisin,Ja heidän seurassaan,Ja kruunu päässä voisinAin' sirkkaa vinguttaa."
"Sirkkaa — niinpä todella", sanoi herra Burton. "He tarkottavat heinäsirkan takajalkoja, rakkaani. Enkelielämä tuntuisi luonnollisestikin näistä nuorukaisista sietämättömältä, jos ei heillä taivaassa olisi noita alkuperäisiä leikkikaluja."
"Sinun pitäisi hävetä", sanoi rouva Burton. "Toivon, ettet puhu lapsille mitään tuollaista. Uskon, ettei heillä olisi noin merkillinen käsitys tulevasta elämästä, elleivät jotkut — esimerkiksi sinä ja lankosi Tom Lawrence, heidän isänsä — olisi vaikuttaneet heihin niin ikävällä tavalla."
"No hyvä", sanoi herra Burton antautuen koko voimallaan hiuksiaan harjaamaan, "jos he ovat toisten vaikutuksille niin alttiit, niin sinä kait olet voinut monessa suhteessa heihin vaikuttaa. Ovathan he nyt kokonaista seitsemän päivää olleet yksinomaan sinun hallussasi."
"Kuusi — vain kuusi päivää", oikaisi rouva Burton nopeasti. "Minä toivon —"
"Että heidän täällä olonsa olisi päivää lyhyempi, vai kuinka?" sanoi herra Burton katsoen vaimoaan suoraan silmiin.
Rouva Burton loi katseensa nopeasti alas ja oli ensin hakevinaan jotakin, mutta mies tunsi vaimonsa luonteen liiaksi hyvin antaakseen tämän viekkauden johtaa itseään harhaan. Mahdollisimman hellällä äänellä hän virkkoi:
"Sanoppas nyt totuus, tyttöseni. Etkö sinä ole oppinut enemmän kuin he?"
Rouva Burton vältti yhä miehensä katsetta, mutta vastasi kuitenkin ihailtavan maltillisesti:
"Minä olen oppinut koko joukon, niinkuin aina on tehtävä, kun joutuu uusien ihmisten kanssa tekemisiin, mutta opetus, jonka täysikasvaneena saa, lisää voimia ja kykyä opettaa toisia."
Herra Burton tarkasti uteliaana vaimoansa. Uteliaisuus muuttui pian jakamattomaksi ihailuksi, mutta kun hän taas katsoi peiliin, ei hän voinut nähdä kasvoissaan muuta kuin sääliä. Sillävälin oli lasten laulu lakannut. Portaissa kuului pikku jalkojen astuntaa ja koira ulvahti vihaisesti. Kaikesta päättäen pojat olivat lähteneet huoneestaan. Sitten kuuli herrasväki Burton, kuinka heidän huoneensa oven kahvaa kierrettiin. Kun tulijat huomasivat, että ovi oli lukossa, potkaistiin ovea äkäisesti. Sitten kuului huuto:
"Päästäkää!"
"Mitä tahdotte?" kysyi herra Burton.
"Minä tahdon tulla sisälle", vastasi Willy.
"Minä myötkin", piipitti Toddy.
"Mitä varten?" kysyi herra Burton.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy vastasi:
"Siksi että me tahdomme. Sehän jokaisen pitäisi kysymättäkin ymmärtää."
"Me lukitsimme oven siksi että saisimme olla rauhassa", vastasi rouvaBurton. "Se ainakin pitäisi jokaisen kysymättäkin ymmärtää."
"Minäpäs sanon, miksi me tahdoimme tulla sinne. Me tahtoisimme kertoa teille jotakin hirveän hauskaa."
"Haluatko kuulla jonkun alkuperäisen jutun, rakkaani?" kysyi herraBurton.
"Tietysti!" vastasi rouva Burton.
"Ja luopua aikomuksestasi opettaa lapsille, ettei meidän makuuhuoneemme ole mikään yleinen aamu-kokouspaikka?"
"Eihän sen sitä tarvitse todistaa, jos me tämän ainoan kerran suostumme heidän pyyntöönsä", sanoi rouva Burton.
"Hm — tätä kertaa emme ota huomioon", sanoi herra Burton käyttäen "Rip Van Winklen" sanoja. Tätä sanoessaan hän hymyili paljonpuhuvasti, mutta rypistämällä kulmakarvojaan sai hänen vaimonsa hänet taas vakavaksi. Herra Burton avasi tottelevasti oven, ja molemmat pojat tulla tuiskahtivat huoneeseen.
"Me nojasimme molemmat ovea vastaan", selitti Willy, "ja siksi me tulimme näin päistikkaa. Me tiesimme aivan varmasti, että te aukaisisitte."
Herra Burton loi vaimoonsa omituisen katseen. Tätä ei rouva Burton ollut huomaavinaan, vaan kysyi:
"Mitä hauskaa halusitte meille kertoa?"
"Sitä että —"
"Minä — minä — minä —" keskeytti Toddy.
"Ole vaiti", komensi Willy. "Minä aloin ensiksi."
"Minäpä ten kektin", puolustihe Toddy.
"Kuules nyt, Tod. Minä kerron sen ensiksi heille, ja sitten sinä saat pyytää heitä siihen suostumaan, eikö se sovi?" Ja odottamatta Toddyn vastausta hän jatkoi:
"Me tahtoisimme lähteä huviretkelle. Isä lainaisi vaunut ja me ajaisimme koskille ja pitäisimme koko päivän hauskaa. Se on maailman kaunein paikka. Te voitte siellä keinuttaa meitä isossa keinussa, viedä meidät uimaan, ostaa ravintolasta limonaadia ja me voimme heittää veteen kiviä, soudella, ottaa kiinni kaloja ja juosta kilpaa. Kaikkea tätä, paitsi sitä, mistä minä ensiksi puhuin, voimme me tehdä yksin, ja sinä, Harry eno, voit maata Alice tädin kanssa nurmikolla puiden alla ja polttaa sikaareja ja olla iloinen, siksi, että meillä on hauskaa. Niin isä aina tekee. Ja täytyy ottaa paljon evästä mukaan, sillä pikku pojille tulee huviretkillä hirveä nälkä. Niin, ja sitten sinä eno voit heittää Terryn veteen uimaan puunkappaleiden jäljessä — minä lyön vetoa, ettei se omin neuvoin pääse ylös vedestä."
"Mutta eväitä pitää olla paljon", sanoi Toddy, "muuten ei ole ollenkaan hautkaa. Lähdettehän? Me olemme olleet koko aamun niin kauhean kilttejä. Minä olen laulanut tunnuntai-lauluja, niin että minun kulkkuni on aivan hiekkanen."
"Aivan mitä?" kysyi rouva Burton.
"Hiekkanen", vastasi Toddy. "Etkö ole kotkaan koettanut, kuinka mukavalta tuntuu, kun hiejot hiekkaa kätieti välittä, tilloin kun tinulla ei ole hantikkaita? Jot et tinä ole titä kotkaan koettanut, minä menen heti hakemaan tinulle hiekkaa."
"Luulen, että tätisi uskoo sinua", sanoi herra Burton, kun hänen vaimonsa ei vastannut.
"Ja kun me palaamme huviretkeltä, olemme me kovasti väsyneitä", jatkoi Willy, "ja te voitte koko paluumatkan pitää meitä vaunussa sylissänne, niin isä ja äiti aina tekevät."
"Kiitoksia paljon", sanoi herra Burton. "Erittäin houkuttelevaa! Se selittää, kuinka isänne saa uudet pukunsa niin kuluneen näköisiksi pikemmin kuin yksikään tuntemani mies."
"Ja miksi teidän äidillänne aina on joku päällystakki tai hame paikattavana tahi puhdistettavana", sanoi rouva Burton.
"Nyt minä olen jo sanonut kaikki, Tod. Miksi et sinä pyydä heitä?" sanoi Willy.
Toddy tarttui innokkaasti tätinsä hameeseen ja sanoi rukoilevalla äänellä:
"Lähdettehän, ettekö lähde?"
"Isä sanoo, että sinun oli aina helpompi myöntää kuin kieltää", huomautti Willy kääntyen enonsa puoleen, "ja —"
"Lankosi antaa sinusta kauniin arvostelun", sanoi rouva Burton.
"Ja kerran minä kuulin erään rouvan sanovan, että sinä annoit aivan liian nopeaan myöntävän vastauksen", jatkoi Willy kääntyen tätiinsä. "Minä luulen, että hän tarkotti jotakin, jota sinä sanoit Harry enolle." Rouva Burton punastui suuttumuksesta, mutta Willy jatkoi: "Ja sinun pitäisi olla aivan yhtä hyvä meille kuin mitä olet hänelle, sillä hän on iso mies, eikä häntä tarvitse auttaa, kun hän tahtoo pitää hauskaa. Ja sitäpaitsi saat sinä aina pitää hänet luonasi, mutta meidät vain neljä päivää — kolme päivää tätä päivää lukuunottamatta."
"Toistamiseen raamatusta lainattu ajatus — erinomaisesti sovitettuna", huomautti herra Burton vaimolleen.
"Lähdemmekö?"
"Voitko sinä lähteä?" kysyi rouva Burton ilostuen.
"Luultavasti — varmasti voin!" vastasi herra Burton hellästi, arvellen, että hänen vaimonsa ilo johtui yksinomaan toivosta saada viettää koko päivä hänen seurassaan.
Rouva Burton luki hänen ajatuksensa, mutta ei kuitenkaan oikaissut hänen erehdystään, vaikka omatunto soimasikin häntä tästä laiminlyönnistä. Hänen ilonsa johtui ajatuksesta, ettei hänen koko pitkään päivään tarvitsisi vastata pojista. Pojat olivat aina mieluummin olleet enonsa kuin tätinsä seurassa. Tämä oli toisinaan harmittunut ja loukannut rouva Burtonia, mutta kuluneen virkoa aikana oli hänen mielensä siinä suhteessa täydellisesti muuttunut. Pojat ottivat vilkkain ilonilmauksin vastaan tiedon, että heidän isäntänsä ja emäntänsä suosiollisesti suhtautuivat ehdotukseen, ja kahden seuraavan tunnin aikana ei liene koko Yhdysvalloissa ollut kahta ihmistä, jotka olisivat olleet enemmän touhuissaan kuin Willy ja Toddy. He olivat niin innoissaan, ettei ruoka tahtonut maistaa, ja vain vähän aikaa malttoivat he istua ruokapöydässä.
Willy kävi isänsä puheilla ja valvoi valjastamista. Toddy johti eväskorin järjestämistä, kunnes keittäjätär ajoi hänet pois keittiöstä ja koettaakseen suojella itseänsä enemmältä tunkeilemiselta lukitsi oven. Pojat halusivat ottaa mukaan niin paljon ylimääräistä matkatavaraa, että siitä olisi tullut kokonainen rautatievaunullinen ja antoivat vapaaehtoisesti lukuisia neuvojia, jotka eivät ehtyneet huolimatta vastaanottajien välinpitämättömyydestä. Vihdoin oli viimeinenkin mytty onnellisesti ajoneuvoissa, Terry autettiin istuimelle ja niin lähdettiin. He olivat tuskin viittä minuuttiakaan olleet liikkeellä, kun Willy jo sanoi:
"Harry eno, minun on jano!"
"Hajjy eno", sanoi Toddy, "minä kuolen nälkään — minä en työnyt juuji mitään aamiaitekti."
"Miksi et syönyt?" kysyi rouva Burton, "olihan pöydässä yllin kyllin ruokaa."
"En tiedä," sanoi Toddy katsoen kysyvästi tätiänsä silmiin ikäänkuin koettaen palauttaa jotakin mieleensä.
"Eikö teillä sitten ollut nälkä aamiaisen aikana?" jatkoi rouva Burton.
"Minä — minä — minä — niin, minä tajkotan, että vattani oli nälittään, mutta hampaat eivät olleet — niin te oli. Nyt minä tahtoitin kaikitta mieluimmin tajdiineja ja piijakkaa."
"Mikä henkiolento!" huudahti rouva Burton antaen Toddylle pari korppua.
"En minä muistanutkaan että minun oli nälkä, ennenkuin Tod siitä puhui.Ja sitte minä tahtoisin juoda."
Willy sai myöskin korppuja, ja vaunut pysähdytettiin erään tien varrella olevan kaivon luona. Herra Burtonin hypätessä alas ajoneuvoista täytyi Terryn muuttaa asentoa. Tätä koettivat pojat kaikin tavoin estää, ja seuraus oli, että Terry äkkiä hyppäsi maahan ja läksi Toddyn toruessa juoksemaan kotiin päin. Willy sanoi:
"Terry ei koskaan pääse taivaaseen — Terry ei tahdo tehdä toisia onnelliseksi."
Taas jatkettiin matkaa, mutta jonkun ajan kuluttua sanoi Toddy:
"Minä olen kauheatti janoittani."
"Miksi et juonut Willyn kanssa yht'aikaa?" kysyi herra Burton.
"Tikti, etten minä tahtonut," vastasi Toddy. "Minä en ole mikään vetuji, jota juotetaan vain tikti, että tullaan vetipytäkille. Minä juon vain tilloin, kun minun on jano. Ja nyt minun on jano."
Tultiin toiselle kaivolle ja Toddy joi vain pari kulausta. Täti väitti ettei hän ollut nähtävästi ollut ensinkään janoissaan; mutta Toddy vain selitti:
"Minuun ei mahdu paljoa. Minä en ole niinkuin hevotet, jotka voivat juoda kokonaiten ämpäjilliten vettä ja taavat titte vielä tilaa juoholle. Mutta nyt minun vattattani on kyllä tilaa leivoktille."
"Silloin annan sinulle vielä korpun," sanoi rouva Burton.
"En minä tahdo kojppua," sanoi Toddy. "Kojput eivät mene alat niin helpotti kuin leivoktet."
"Minä uskon, että lapsen eläimellinen luonto on ottanut hänet kokonaan valtoihinsa", sanoi rouva Burton. "Koko täällä-oloaikanansa hän ei ole tehnyt muuta kuin syönyt ja ollut vallaton, ja kuitenkin hän muutoin voi olla niin tunneherkkä ja haaveellinen."
"Lasten mieli on tuulen kaltainen", sanoi herra Burton, "se puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee, sinä levität purjeesi, mutta et näe tuulta, vaan kun sinä vähiten odotat, tulee tuulenpuuska."
Hetken kuluttua Willy huokasi:
"Oi voi, emme ole nähneet pienokaista kahteen päivään — mennään nyt heti häntä katsomaan."
"Willy, Willy," nuhteli rouva Burton, "koetappas nyt tyytyä siihen, mitä sinulla on, äläkä aina mieli jotain muuta. Palattuamme kotiin voit mennä häntä katsomaan."
"Mutta minäpät voin nähdä hänet ilman että minä menen hänen luokteen," sanoi Toddy, "minä voin aina nähdä kenen minä vain tahdon."
"Älä nyt joutavoi, Toddy," sanoi rouva Burton välittämättä miehensä varottavista viittauksista.
"Kuinka sinä näet ne, Toddy?" kysyi herra Burton.
"Minä ajattelen vain kejjan heitä, ja titte he heti tulevat minun tilmieni titäpuolelle ja minä näen ne. Tillä tavalla minä näen paljon ihmitiä. Minä näen Abjahamin ja Iitakin ja Goljatin ja pikku Davidin ja juutalaitlaptet ja Yjjö Wathingtonin, kun hän kaatoi itäntä puun. Voi, tuolla on kaniini. Pytäytetään ja otetaan te kiinni."
"Anna sen vain siellä juoksennella", sanoi herra Burton. "Ehkä se on matkalla kotiin päivälliselle. Ehkä kaikki sen omaiset jo istuvat pöydässä sitä odottamassa."
"Hyvänen aika!" ihmetteli Toddy silmät selällään. Vähintäin pari minuuttia oli hän vaiti. Sitten hän alkoi:
"Kejjan minä näin kaniinipejheen päivällittä työmättä. Niillä oli pienen pieni pöytä ja pienen pieniä tuoleja ja kaniini-itä luki juokatiunaukten, ja —"
"Toddy, Toddy, äläpäs nyt laskettele!" keskeytti rouva Burton.
"En minä latkettele", sanoi Toddy, "ja titte pikku kaniini-poika tanoi: 'Itä, minä tahdon juotavaa!' Titte itä otti juomalatin, joka oli niin tuuji kuin tojmuttin, ja piti tuujta lehteä tyjjittäin, niin että katte voi vijjata latiin. Titte hän antoi pikku kaniini-pojan juoda. Kun he olivat lakanneet juomatta, antoi kaniini-emo jokaitelle pikku kaniini-pojalle mantikan, jota he taivat imeä. Ketään ei oltu kätketty panemaan juokalappua eteentä, tillä heillä oli kaikilla puvut, jotta lika ei ollenkaan näkynyt. Äiti tanoo aina, että minullakin pitäiti olla temmonen."
"Oliko siellä vain poikia — eikö ollenkaan tyttöjä?" kysyi herraBurton.
"Kyllä tiellä oli pikku tyttö kantta, mutta te oli niin pieni, ettei te taanut tulla pöytään. Titte kaniini-emo ottaa pienokaiten tyliintä ja leikkii ten kantta, että 'pom pom pojovatta'. Titte lapti vätyi, ja kaniini-äiti liekutti titä keinutuolitta ja lauloi:
"'Itä meni mettäänKaniinia ampumaanNahkaa tieltä noutamaan.'
"Titte kaniini-pienokainen kyllättyi äitiintä ja meni laattialle ja jyömi ympäji kätillään ja jaloillaan, eikä te tullut ollenkaan likaitekti eikä ten polvet tulleet kipeikti, kun ten ei tajvinnut jyömiä likaitella matolla, vaan tai pujotella puhtaiden lehtien ja tananjalkojen lomitte. Tiedätkö, että minä olin kejjan kaniini?"
"Kerroppas meille siitä," sanoi herra Burton.
"Harry!" varotti rouva Burton.
"Hänuskoo niin, rakkaani," sanoi herra Burton. "Nyt hän on tuossa tunneherkässä ja haavellisessa mielentilassa, jota hänessä äsken kaipasit. Anna kuulua, Toddy!"
"Kejjan minä olin kaniini ja atuin aivan yktin ontotta puutta. Väliin tulivat toitet kaniinit minua kattomaan, ja me ittuimme kaikki takajaloillamme ja kumajjuimme toitiamme kuuntelemaan. Väliin tulivat koijat minua kattomaan, mutta minä annoin niiden vain toittaa ovikelloa, enkä pyytänyt niitä titälle. Titte tuli hejja, joka pyyti minua mukaanta. Minun piti naujattaa pikku poikia tijkuktetta. Ja minä lähdin ja titte minä juoktin tuujen talin ympäji ja otin maatta ylöt ihmitiä ja muita käjtälläni."
"Eihän kaniineilla ole kärsää," sanoi herra Burton.
"Kyllä minä ten tiedän, mutta minä muutuinkin elehvantikti," sanoi Toddy. "Ja minä nottin käjtälläni maatta heinää ja kaikellaitta, ja ihmitet antoivat minulle paljon leivoktia ja karamellia nähdäkteen, kuinka minä niitä käjtälläni töin ja minä olin niin ito, että minuun mahtui kaikki, eikä minulla ollut äitiä, joka oliti tanonut: 'Älä työ liikaa leivoktia ja karamellia, tulet taijaakti, Toddy'."
"Eikö muuta?" kysyi herra Burton. "Olemme valmiit kuulemaan mitä hyvänsä."
"Niin," sanoi Toddy miettiväisesti, "titte minä muutuin jalopeujakti ja minun täytyi kiljua niin, että kujkkuni tuli aivan hiekkaitekti. Titte minä taat muutuin pikku pojakti, ja minun oli kauhea nälkä. Ja te on nyt juuji."
"Voitko vastustaa tuollaista viittausta, rakkaani," sanoi herra Burton.
Rouva Burton avasi huoahtaen laatikon ja ojensi Toddylle leivoksen tuon nuoren miehen huomauttaessa:
"Tämä on palkinto tiitä, että minä kejjoin kaikitta noitta atioitta, jotka olivat kaikki ihan totia, eikö olekin?"
Tällöin saapui seurue pienelle putoukselle, ja Willy sanoi:
"Emmekö syö ensiksi?"
"Emme vielä," sanoi rouva Burton, "me syömme samaan aikaan kuin tavallisestikin."
"Mutta juoda te voitte niin paljon kuin haluatte," sanoi herra Burton."Joki on täynnä vettä."
"Minusta tuntuu kuin ei minulle koskaan enää tulisi jano," sanoi Willy. "Mutta olisipa Terry nyt täällä. Se uisi hakemaan tikkuja. Mutta etkö sinä, Harry eno rupea koiraksi? Ole sinä olevinasi Terry, niin minä olen Harry eno, ja minä heitän sinulle puunkappaleita veteen." Tällävälin oli Toddy vaeltanut rantaan ja katseli eteenpäin kumartuneena kaloja. Heiluva kivi, jolla hän seisoi, oli kostea, ja Toddy oli niin toimessaan, että kumartui yhä enemmän eteenpäin. Yht'äkkiä kuului kova loiskahdus ja huutoa; Toddy oli pudonnut polviaan myöten veteen. Hänen pelastamisensa oli vain hetken työ; vaikeampi oli saada hänet lopettamaan itkunsa.
"Mikä tulee nyt neuvoksi?" vaikeroi rouva Burton.
"Riisu häneltä sukat ja kengät ja anna hänen olla avojaloin," sanoi herra Burton. "Ilmahan on lämmin, ei hän mitenkään voi vilustua."
"Voi," riemuitsi Tod. "Taanko minä olla avojaloin koko päivän? Olitipa tämä joki aivan meidän luonamme; tilloin minä hyppäitin joka päivä veteen. Willy, Willy, jot tahdot jotakin oikein hautkaa niin putoa jokeen."
Mutta Willy oli hävinnyt ja repi parhaillaan irti sammalta eräästä kallionkolosta. Tässä toimessa täti hänet yllätti. Sammalta repiessään Willy puhui:
"Minusta — tästä — tulee hyvä — tyyny; sinä — voit — istua — sillä."
Yht'äkkiä hän lopetti sekä puhumasta että sammalta nyhtämästä, sillä suuri mätäs oli irtautunut. Willy horjahti kiljahtaen taaksepäin, sillä pieni käärme oli nähtävästi asustanut mättäässä ja päästi nyt omalla tavalla tyytymättömyytensä rauhanhäiritsemisestä ilmoille.
"En minä laita kenellekään koskaan mitään," huudahti Willy. "Kun vain suljen silmäni, näen heti tuon käärmeen."
"Rakas pikku Willy," sanoi rouva Burton hellästi häntä hyväillen."Jospa täti nyt voisi jollakin tavalla saada sinut sen unohtamaan."
"Et sinä voi," nyyhkytti Willy, "mutta ehkä — ehkä piirakkapalanen sen voisi tehdä. Voisihan sitä ainakin koettaa."
Rouva Burton riensi ottamaan esille piirakkaa miehensä huomauttaessa, että Willyssä oli synnynnäistä valtioviisautta. Kun hän sitten tutkivasti katseli ympärilleen peljäten, että Toddy Willyn esimerkkiä seuraten valittaisi jotakin vaivaa, jonka parantamiseen piirakka olisi sopivaa, huomasi hän, että poika oli kateissa.
"Oh, hän on hävinnyt, Harry! Riennä etsimään häntä. Ehkä hän on mennyt putouksille. Meidän olisi pitänyt asettua kauvemmas koskesta!"
Herra Burton juoksi joen rantaa ylöspäin, mutta ei nähnyt jälkeäkäänToddysta.
Loppujen lopuksi hän kuuli kosken kuohunnan yli heleän äänen laulavan uudelleen ja uudelleen yhtä ja samaa säettä vanhasta metodistilaulusta:
"Armon virta se kuohuilee."
Seuraten ääntä hän kurkisti rantatörmän ylitse alas koskeen. Siellä hän näki Toddyn auringon valaisemalla kallionkielekkeellä aivan putouksen alapuolella. Hän oli aivan haltioissaan ja näytti molemmin käsin ikäänkuin viittovan kuohuja puoleensa, sitten hän heitti päänsä pystyyn ja lauloi säkeensä entistä pontevammin. Laulaessaan hän hyppi hurjasti ympäri ja näytti siltä kuin olisi hänen pieneen ruumiiseensa niin suuren sielun ollut mahdoton mahtua.
Pitkin rantatörmän alapuolella kulkevaa hiekkakäytävää lähestyi rouvaBurton, joka pelkonsa ajamana myöskin oli lähtenyt Toddya etsimään.
"Voi, täti, täti!" huudahti Toddy huomatessaan tätinsä ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä, "kattot, kuinka veti tanttii! Näetkö tinä kaikkia noita kauniita valoja, joita Jumala tinne on tytyttänyt? Etkö toivo, että voitit mennä niiden ketkelle ja lentää niiden läpi. Tilloin ne hyppelitivät tinun päälleti ja tinä pudittelitit itteti puhtaakti ja titte tinä taat uudelleen lentäitit niiden ketkelle. Ja muutamin paikoin on aivan kuin taivat. Minä tiedän, tillä minä näin kejjan. Kaikki enkelit teitoivat tiellä ja lentelivät ulot ja titälle ja naujoivat niin iloitetti. Ja Jetut ittui jantatöjmällä ja katteli heitä ja naujoi myötkin!"
Herra Burtonista ei näkynyt muuta kuin silmät ja hattu, kun hän piilopaikastaan tarkkasi keskustelua, jonka hän luuli johtavan mielipiteiden ristiriitaan. Mutta näin ei käynytkään, sillä rouva Burton sieppasi Toddyn syliinsä ja suuteli häntä. Toddy rimpuili vastaan huutaen:
"Älä tee niin, muutoin tilmäni menevät ihan tekaitin, enkä minä tahdo titä."
Burtonit eivät tänäpäivänäkään tiedä, kuinka kauvan Toddyn kiihtymystä olisi kestänyt, sillä tieltä kuuluva kova kavioiden kapse veti herra Burtonin huomion puoleensa. Taakseen kääntyessään hän näki, kuinka toinen hänen lankonsa hevosista hurjaa laukkaa kiiti Hillcrestiin päin ja tien tomusta häämöitti Willy, joka juuri oli heittänyt ohjakset käsistään. Hänen läpitunkeva huutonsa voitti vedenkin pauhinan.
Vanhana ratsumiehenä herra Burton ajatteli ensi sijassa hevosta; mutta tämä kiiti niin hurjaa vauhtia edessä olevaa selvää tietä, että inhimilliset tunteet saivat herra Burtonissa voiton, ja hän riensi Willyn avuksi.
"Minä — voi — voi — aijoin vaan — voi — voi — viedä hevoset juomaan — voi-i-i, niinkuin isä aina tekee, kun se — oih, kuinka kyynärpäähän koskee — se riuhtaisi itsensä irti ja läksi laukkaamaan. Ja minä tartuin ohjaksiin pysähdyttääkseni sitä — ja voi — sitten se kaatot minut maahan suulleni ja veti minua pölyssä perässään ainakin kymmenen virstaa. Minä nielin pölyä ja hiekkaa niin paljon kuin vain voin, mutta luultavasti minulla on vielä suu täynnä."
Herra Burton riisui nopeasti toisen hevosen valjaista ja läksi ilman satulaa nelistämään karkurin jälkeen. Hänen vaimonsa, joka oli aavistanut onnettomuutta, riensi ylös joelta Toddyn kanssa, vei pojat vaunujen luo ja vannotti heitä olemaan alallaan, kunnes eno palaisi.
"Emmekö me voi puhua?" kysyi Toddy.
"Ei, jos se ei ole ehdottomasti välttämätöntä," sanoi rouva Burton, joka monen huolehtivan ihmisen tavoin, koetti huolellisesti välttää kaikkea, mikä olisi voinut estää häntä vaipumasta suruunsa. "Eivätkö pikku pojatkoskaanvoi olla hiljaa?"
"Kyllä, jos heidän sisässään on joku, joka voi pitää heitä hiljaa."
Tuskastuneena otti rouva Burton esille kaikki eväät, ja käski poikien tulemaan toimeen omin päin. Itse hän meni tielle ja tähyili huolissaan miestään. Väsyneenä turhaan odotukseen hän palasi vaunujen luo. Siellä olivat pojat sil'aikaa tehneet puhdasta jälkeä. He olivat syöneet koko piirakan ja leivokset, sokerin, joka olisi ollut tarpeellinen kahviin — herra Burton oli luvannut valmistaa sen oikein sotilastapaan —, juoneet kaike maidon sekä nakutelleet sardiinilaatikon muodottomaksi koettaessaan sitä kivellä aukaista.
"Voi teitä, kelvottomat pojat!" puhkesi rouva Burton. "Mitä teidän eno parkanne nyt saa syödäkseen kun hän palaa, Willyn vallattomuuden tähden niin likaisena, nälkäisenä ja janoissaan?"
"Emmehän me ole koskeneetkaan korppuihin, Alice täti," sanoi Willy. "Niitä eno antoi meille, kun me valitimme, että meillä oli kauhea nälkä ja onhan tuolla joki täynnä vettä, niinkuin hän sanoi, kun hän luuli, että me olimme janoissamme."
Tämä puolustus ei näyttänyt tyydyttävän rouva Burtonia. Hän meni kuitenkin uudelleen tielle sulattaen senkin ajatuksen, että hänen miehensä saisi nähdä nälkää, kunhan hän vain palaisi terveenä. Aika kului verkalleen. Pojat kävivät rauhattomiksi, sitten niskoitteleviksi, kunnes vihdoinkin herra Burton siinä kello kolmen ajoissa palasi. Karkuri oli ehtinyt melkein kotiin, pudottanut tiellä kengän, ja takaa-ajaja oli ollut pakotettu turvautumaan sepän apuun. Hevosta ei oltu kaikesta päättäen milloinkaan käytetty ratsuna, ja kylän pojat ilkkuivat ratsastajan huonoa ohjaamistaitoa. Nyt oli hän vain niin hirveästi nälissään.
"Mutta pojat ovat syöneet kaikki, leipää ja korppuja lukuunottamatta," huokasi rouva Burton. "Minäen syönyt palaakaan."
"Hyvänen aika!" huudahti herra Burton koetellen poikien suolivöitä."Eivätkö he heittäneet mitään pois?"
"Me heitimme vain kujkuttamme alat," sanoi Toddy.
"Sitten minä menen lähimpään ravintolaan ja syön siellä oikein kelpo aterian," sanoi herra Burton pettyneenä.
"Me lähdemme mukaan," sanoi Willy. "Huviretkellä ei semmoinen ruoka kuin leivokset ja piirakka tunnu missään."
"Minusta tyhjyys vatsassanne pitäisi olla teille sangen terveellinen," sanoi herra Burton. "Te jäätte tänne tädin tykö!"
"Joudu sitten," sanoi Willy. "Alice täti sanoo, että päivä jo on puolessa, etkä sinä ole laittanut meille pilleja, et ole vienyt meitä uimaan ja kaloja pyydystämään, etkä ole heittänyt kiviä veteen, etkä mitään muutakaan." Herra Burton läksi otettuaan hellät jäähyväiset ja hänen korvissaan soivat poikien varotukset. Pojat taas riipuskelivat tätinsä ympärillä, kunnes hän sanoi:
"Mikä teidän oikeastaan on, pojat?"
"Me olemme pahoillamme ja meitä pitää lohduttaa," sanoi Willy.
"Tahdotteko te sitten puolestanne lohduttaa Harry enoa, kun hän palaa?" kysyi rouva Burton.
"Mutta minä kuulin enon kerran sanovan, että sinä olet hänen lohdutuksensa," sanoi Willy. "Isä sanoo ettei saa olla monta lohduttamassa, muutoin menee kaikki hukkaan."
Rouva Burton suuteli molempia poikia ja kysyi, millä hän voisi heitä huvittaa.
"En minä tiedä," vastasi Toddy.
Erehtymättömän vaistonsa ohjaamana rouva Burton sanoi:
"Te saatte molemmat tehdä mitä haluatte."
"Eläköön!" kirkasi Willy.
"Ja tinä et tano ollenkaan: 'Älä tee niin?'" kysyi Toddy.
"En!" vastasi rouva Burton.
"No hyvä!" huusivat molemmat pojat yhteen ääneen.
Sitten he ottivat toisiaan kädestä ja läksivät hitaasti ja vaijeten tallustelemaan poispäin. Matkalla pysähtyivät he vain suutelemaan toisiaan. Rouva Burton katseli heidän jälkeensä ihmetellen. Saattoiko tämä olla seuraus siitä, ettei kukaan hoivannut heitä — ettei kenenkään silmä paimentanut heitä, kuten hänen miehensä oli tapana sanoa?
Hetken aikaa pojat vielä kuljeskelivat ympäri. Sitten he istuutuivat suurelle kivenlohkareelle, kiersivät kätensä toistensa kaulaan ja tarkastelivat vaieten edessä olevaa maisemaa. Siellä he istuivat kunnes eno palasi. Täti osotti hänelle poikia. Aikuiset seurasivat vaistomaisesti lasten esimerkkiä, ja tunnin ajan vallitsi kosken äyräällä syvä rauha, kunnes vanha aurinko, joka kerran vanhan testamentin aikana oli pysähtynyt katselemaan taistelua, mutta joka ei koskaan pysähdy mietiskelemään ihmislasten vaiheita, vaikka luonto olisi heihin tehnyt miten syvän vaikutuksen tahansa, antoi merkin, että oli aika lähteä.
"Pojat, nyt on aika lähteä", sanoi rouva Burton huoaten.
Nämä sanat ikäänkuin katkaisivat näkymättömän jänteen, joka oli pitänyt poikia niin erinomaisessa kurissa. Samassa olivat he taas läpeensä poikia. Kaipaavin silmin katselivat he kuitenkin Edeniänsä, joka heidän niin pian oli jätettävä.
"Harry eno", sanoi Willy. "Yksi asia on aivan välttämätön, ennenkuin huviretki on hauska ja aivan niinkuin pitää olla ja se on se, että minä saan ajaa."
"Ja minä taan pitää piitkaa", intoili. Toddy.
"Minusta olette molemmat tänään jo tehneet tehtävänne", sanoi herraBurton vaistomaisesti tarttuen lujemmin ohjaksiin.
"Mutta meemmeole", sanoi Willy, "me emme ole. Ylämäessä me saamme aina ajaa ja isä sanoo, että hevoset kyllä aina tietävät, milloin me tartumme ohjiin."
"Sen kyllä voi uskoa", sanoi herra Burton. "No olkoon menneeksi, tuossa tulee nousu, käy käsiksi!"
Willy tarttui ohjiin, ja Toddy irrotti piiskan. Nuo jalot eläimet osottivat samassa silmänräpäyksessä isäntänsä väitteet todeksi, sillä ne karkasivat pystyyn tavalla, joka on aivan vieras lauhkeille perhehevosille. Rouva Burton tarttui miehensä käsivarteen, ja tämä laski kätensä rauhallisesti ohjaksille.
Nyt olikin jo saavuttu mäelle. Herra Burton otti Willyltä ohjat, mutta Toddy antoi viime hetkellä hevosille aimo jäähyväisläimäyksen. Tom Lawrencen hevosista ei yksikään tarvinnut pienintäkään piiskan sivallusta, vaikka piiska, tuo vallan merkki, aina koristikin hänen ajoneuvojaan. Kun ne nyt saivat tällaista odottamatonta ja outoa huomiota osakseen, kuohahti hevonen, joka iskun oli saanut. Toveri samoin, ja molemmat karkasivat pystyyn ja syöksyivät sitten alas kivistä, epätasaista tietä hillittömän hurjalla vauhdilla. Tiellä oleva suurehko kivi sattui juuri vaunujen tielle, ja nopeasti kietaisi herra Burton toisen ohjaksen kätensä ympäri saadakseen hevoset hypähtämään tien syrjälle ja siten kiveä väistämään, mutta mitä merkitsi hevosille kivi piiskaniskun rinnalla! Kivi oli jo aivan pyörien edessä. Peljäten pahinta rouva Burton kiersi lujasti kätensä miehensä ympäri, toisella hän tarttui ohjiin; pojat kajahuttivat ilmoille "Vuorinen on tie, mi johtaa Sioniin!", pyörät iskivät kiveen ja neljä henkeä teki kauniin kaaren ilmassa päättyen lopuksi tien vieressä olevaan pensaikkoon. Vaunut eivät olleet kaatuneet, vaan kiitivät vauhkojen hevosten vetäminä hurjaa vauhtia kotia kohti. Sillä välin nuo neljä, joista kaksi oli hyvin iloisia, kaksi huomattavan vähäpuheisia, jatkoivat matkaansa jalan pysähtyen vain purossa huuhtelemaan naarmuisia kasvojansa. Ja kun tuntia myöhemmin kaksi pikku poikaa oli suorittu vuoteeseen ilman tavan mukaisia iloisia iltamenoja ja heidän holhoojansa vuoroin nauraen, vuoroin valitellen muistelivat päivän tapahtumia, kuului portaiden yläpäästä ääni:
"Harry eno, lopetammeko me huviretken huomenna? Me emme ehtineet puoltakaan siitä mitä meidän piti tehdä."