"Millä tinä huvitat pikku poikia, kun on tinun tyntymäpäiväti?" kysyiToddy aamiaisen jälkeen. "Äiti kektii kaikenlaitta!"
"Niin", lisäsi Willy, "äiti sanoo, että ihminen on onnellisin silloin, kun hän ilahduttaa toisia. Ja äiti tietää paremmin kuin sinä; äiti on ollut kauvemmin naimisissa."
Vaikka niin olikin asian laita, ei johtopäätös rouva Burtonin mielestä ollut oikea ja sen hän sanoikin.
"Niin — mutta — mutta — kumminkin", sanoi Toddy, "äidillä on aina tyntymäpäiväviejaita, ja me taamme niin paljon leivoktia, kuin me vain haluamme."
"Kyllä teille tänäänkin tulee hauskaa", sanoi rouva Burton. "Minun luokseni tulee muutamia hyviä ystäviä, joille aijon tarjota pienen hienon aamiaispäivällisen, ja tekin saatte syödä meidän kanssamme, jos siihen asti olette voineet pysyä kiltteinä ja puhtaina."
"Hyvä! Joko te pian tulee", kysyi Toddy.
"Toddy on pelkkää vatsaa", sanoi Willy halveksivasti "Alice täti, on kait sinulla hedelmäkakkua, siitä me eniten pidämme?"
"Kuinka aikaisin pääset tänään, Harry?" kysyi rouva Burton ottamatta huomioon pojan kysymystä.
"Ainakin puolenpäivän aikaan", vastasi herra Burton. "Haluan vain nähdä aamupostin ja toimittaa asiat, joihin se mahdollisesti antaa aihetta."
"Miksi sinä tulet niin aikaisin, Harry eno?" kysyi Willy.
"Viedäkseni Alice tädin ajelemaan, poikaseni", sanoi herra Burton.
"Voi, kuule Tod! Eikö ole hirveän hauskaa? Harry eno vie meidät ajelemaan."
"Minähän sanoin, että vien Alice tätiä ajelemaan", sanoi herra Burton.
"Kyllä minä sen kuulin", sanoi Willy, "mutta ei se meihin kuulu. Hänestä on hauskempi puhua sinun kanssasi kuin meidän kanssamme, ja meistä on niin hauskaa, kun hänen on hyvä olla. Milloin lähdemme?"
Herra Burton kysyi vaimoltaan saksaksi, eikö tämän mielestä Lawrenee-Burtonilainen luottamus ollutkin luonnollisuudessaan suuremmoinen, ja rouva Burton myönsi samaa kieltä käyttäen niin olevan. Mutta kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta oli tuollainen itsepäinen varmuus rouva Burtonin mielestä moitittavaa ja hänestä tuntui, että hänen velvollisuutensa oli istuttaa se lasten mieliin. Herra Burton toivotti onnea yritykselle ja uteli niin innokkaasti kuinka rouva Burton tähän saakka oli kasvattamisaikeissaan onnistunut, että tämä tunsi todellista helpotusta, kun Toddy havahtui mietteistään ja sanoi:
"Minutta te paikka, mitta kotki katkeaa, on maailman hautkin paikka."
"Mitä tuo lapsi tarkottaa?" kysyi täti.
"Etkö muista, siellä missä me olimme viime kesänä ja missä sinä et antanut meidän koettaa, miten kauvas veden yli me voisimme riippua, Harry eno?" sanoi Willy.
"Oh — tarkotat varmaankin putouksia", huudahti herra Burton.
"Juuri niitä!" sanoi Willy.
"Joki meni tiellä kahtia," sanoi Toddy, "ja ykti ota meni ylöt ilmaan ja toinen ota alat koloon tuujien kivien väliin. Tinne minä tahtoitin mennä ajelemaan."
"Kuuleppas nyt, Toddy", sanoi rouva Burton. "Muutoinhan te melkein aina pääsette meidän kanssamme, muttatänäänme haluamme mennä ilman teitä. Jääkää te Willyn kanssa kiltisti kotiin — emme ole poissa muuta kuin pari tuntia."
"Minätahdonlähteä ajelemaan", vakuutti Toddy itsepintaisesti.
"Arvaan sen kyllä, poikaseni, mutta pääset jonakin toisena päivänä", sanoi täti.
"Mutta minätahdon!" toisti Toddy.
"Mutta minäentahdo sinua mukaan", sanoi rouva Burton äänenpainolla, joka olisi vienyt kaiken toivon jokaiselta järkisyitä käsittävältä ihmiseltä. Mutta vain vähän hämmästyneen näköisenä Toddy sanoi:
"Minä tahdon mennä ajelemaan!"
"Taistelu on käynnissä", sanoi herra Burton itsekseen. Sitten hän nousi nopeasti pöydästä ja sanoi:
"Minä yritän ehtiä aikaisempaan junaan, kun minun on tultava niin pian takaisin."
Rouva Burton nousi sanomaan miehellensä hyvästi. Tämä suuteli häntä tavallista hellemmin pitäen häntä vähän loitommalla ja katseli häntä silmiin ilmeellä, jota hän ei voinut käsittää — ei ainakaan pariin tuntiin. Rouva Burton palasi saatettuaan miestänsä ruokasaliin, talutti Toddyn arkihuoneeseen, otti hänet syliinsä, kiersi hellästi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:
"Kuuntele nyt pikku Toddy hyvin tarkasti mitä täti sanoo. Aivan erikoisesta syystä sinä et tänään pääse meidän kanssamme ja täti tarkottaa täyttä totta sanoessaan sinulle, että sinä et pääse mukaan. Vaikka pyytäisit sata kertaa, ei se muuttaisi asiaa. Sinä et saa tulla, ja sinun täytyy lakata ajattelemasta koko asiaa."
Toddy kuunteli tarkkaavasti alusta loppuun asti ja vastasi:
"Mutta minä tahdon!"
"Mutta sinä et pääse. Ja siinä piste."
"Ei tiinä ole mitään pittettä, ei ollenkaan pittettä", sanoi Toddy."Minä tahdon kuitenkin."
"Sinä et mene!"
"Minä menen niin hijveän kejnaasti!" sanoi Toddy itkua pusertaen.
"Kyllä täti sen uskoo ja tädin on niin paha mieli", sanoi rouva Burton ystävällisesti, "mutta se ei muuta asiaa. Kun isot ihmiset sanovat: 'Ei!' täytyy pikku poikien ymmärtää, että he tarkottavat sitä, mitä sanovat."
"Mutta minä tahtoitin mennä tinun kanttati ajelemaan", sanoi Toddy.
"Ja kun minä tahdon, että sinä jäät kotiin, niin sinä jäät", sanoi rouva Burton. "Nyt me emme puhukaan siitä enää. Haluatko mennä puutarhasta hakemaan itsellesi hyötymansikoita?"
"En; tahdon mennä ajelemaan!"
"Toddy", sanoi rouva Burton, "minä en halua kuulla ajelemisesta enää sanaakaan."
"Niin, mutta minä tahdon!"
"Toddy, minun täytyy varmaankin rangaista sinua, jos et sinä jo tuosta lakkaa, eikä se ole minusta ensinkään hauskaa. Haluatko sinä pahottaa tädin mielen, kun on tädin syntymäpäivä?"
"En, mutta minä tahdon lähteä ajelemaan!"
"Kuules nyt, Toddy", sanoi rouva Burton, joka, kadottaen viimeisenkin rahtusen kärsivällisyydestään, polkaisi jalkaansa. "Jos sinä sanallakaan mainitset tuosta matkasta, suljen minä sinut ullakkohuoneeseen, jossa toissapäivänä olit Willyn kanssa, mutta nyt sinun täytyy olla yksin."
Toddyn kyyneleet rupesivat vuolaina virtaamaan, kun hän sanoi:
"Ah-h-h-h! Minä en halua tulla tuljetukti ullakkohuoneeteen; minä tahdon mennä ajelemaan."
Äkkiä Toddy löysi itsensä tätinsä sylistä, jossa hän potki, rempoi, huusi ja ulvoi yläkertaan noustaessa. Sinä hetkenä, jolloin hänet lopullisesti teljettiin arestiin, kuului pelottava huuto, joka tunkeutui ullakko-akkunasta ja sai Terryn suin päin jättämään miellyttävän makuupaikkansa kaivonkannella ja ohi-ajavan maalaisen pidättämään hevostaan kuunnellakseen viitisen minuuttia. Sillä välin rouva Burton laskeutui ruokasaliin kasvot hehkuen, vaatteet epäjärjestyksessä ja niin vihaisena, ettei kukaan ollut häntä sellaisena ennen nähnyt. Mutta kun hän heti senjälkeen kohtasi Willyn katseen, oli se niin juhlallinen, kysyvä ja moittiva, että rouva Burtonin viha silmänräpäyksessä hävisi.
"Mitä sinä sanoisit, jos sinut kannettaisiin yläkertaan ja teljettäisiin ikävään huoneeseen, vain siksi, että sinä tahtoisit mennä ajelemaan?" kysyi Willy.
Rouva Burton ei voinut kuvitella itseänsä sellaiseen asemaan, mutta vastasi kuitenkin:
"Minä en olisi koskaan niin mieletön, että itsepäisesti tahtoisin sellaista, mistä varmasti tietäisin, etten sitä saisi."
"Oh", huudahti Willy, "eivätkö kutkaan isot ihmiset tee sitä?"
Rouva Burtonin omatunto kävi vähän rauhattomaksi, hän riensi vaihtamaan puheenaihetta ja kiinnittämään koko huomionsa yksinomaan Willyyn, ikäänkuin hän olisi halunnut siten hyvittää jotakin pahaa, jota hän oli tehnyt hänen veljelleen. Huudot, jotka silloin tällöin kuuluivat ullakkohuoneen ikkunasta saivat hänet yhä innokkaammin lohduttamaan Willyä. Mutta huuto huudolta hänen päättäväisyytensä rupesi yhä enemmän horjumaan ja lopuksi hän tekosyyn nojalla jätti Willyn, riensi Toddyn vankilan ovelle ja huusi avaimen reijästä:
"Toddy!"
"Mitä?" kuului Toddyn ääni.
"Oletko nyt kiltti poika?"
"Kyllä, jot viet minut ajelemaan!"
Rouva Burton kääntyi äkkiä ja suorastaan lensi portaita alas. Willy, joka odotti portaiden juurella, väistyi vaistomaisesti syrjään ja huudahti:
"Minä luulin, että sinä tulisit pää edellä! Miksi et sinä tuonutkaan häntä alas?"
"Ketä?" kysyi rouva Burton loukkaantuneena.
"Tiedänhän minä, miksi sinä menit yläkertaan", sanoi Willy. "Minä näin sen sinun silmistäsi!"
"Sinä olet toden totta hyvin kiusallinen", sanoi rouva Burton kääntyen pois. "Juokseppas kotiin kysymään kuinka äiti ja pienokainen voivat. Mutta älä viivy kauvan; muista, että tänään syömme tavallista aikaisemmin." Willy läksi, ja rouva Burton vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja itsetutkisteluun. Ehdoton tottelevaisuus oli ollut hänellä velvollisuutena aikaisimmasta lapsuudestaan saakka, vaikka olikin varma, että hänen tahtonsa oli aivan yhtä taipumaton kuin Toddyn. Jos hän aina oli voinut totella, niin täytyi tuon ullakolla olevan pikku pojan myöskin voida totella. Voihan olla mahdollista, että hänen synnynnäiset taipumuksensa tekivät sen hänelle helpommaksi — ja ehkä Toddyn luonne tässä suhteessa oli toisenlainen. Kuinka voisi hän voittaa Toddyn luonteen viat! tai oliko se ollenkaan hänen asiansa. Eikö se ollut jotakin, johon hän, jonka hoidossa poika vain väliaikaisesti oli, ei voinut sekaantua? Rouva Burtonin tätä miettiessä ullakolta kuuluva kimakka huuto vaikutti, että hän rupesi tinkimään ankarain periaatteidensa kanssa. Mutta silloin hänen katseensa sattui hänen miehensä valokuvaan ja hän oli näkevinään tämän silmissä ivallisen katseen. Hänen päättäväisyytensä palasi entistä voimakkaampana. Vähän senjälkeen tuli Willy. Rouva Burton uhrasi vain hetken hänen terveistensä ja matkaseikkailujensa kuuntelemiseen; sitten hän läksi pukeutumaan ajelumatkaa varten. Päästäkseen kuulemasta Toddyn huutoa hän sulki huolellisesti ovet, mutta Toddyn ääni oli varmaankin liitossa seinien kanssa, sillä se tunki vaivatta ovien ja ikkunoiden läpi. Vähitellen tuntuivat huudot lakkaavan; ja sitä mukaa kuin ne harvenivat ja kävivät heikommiksi, elpyi rouva Burtonin mieli. Päätettyään pukeutumisensa hän läksi Toddyn vankeuteen vastaanottaakseen Toddyn selityksen ja anteeksipyynnön sekä suodakseen hänelle armollisesti anteeksi. Hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi:
"Toddy!"
Ei vastausta. Rouva Burton koputti ja huusi entistä kovemmin, mutta tuloksetta. Hän kauhistui. Hän oli kuullut lapsista, jotka vihapäissään olivat huutaneet itsensä kuoliaaksi. Nopeasti hän avasi oven ja näki Toddyn makaavan laattialla kasvot kyynelten tahraamina. Hän kumartui pojan ylitse nähdäkseen hengittikö tämä vielä. Ja kun hän näki puoliavoimien huulten ilmeen, ei hän voinut olla suutelematta niitä. Sitten hän nosti tuon nukkuvan, lohduttoman pikku olennon hellästi syliinsä. Ja pikku pää painui hänen olalleen poski vasten hänen poskeansa, pikku käsi kiertyi hänen kaulaansa, ja hento ääni kuiskasi:
"Tahdon mennä ajelemaan."
Samassa astui herra Burton huoneeseen ja sanoi kiusoittavasti tietämättömyyttä teeskentelevällä äänellä:
"Oletko masentanut hänen tahtonsa?"
Hänen vaimonsa vaijensi hänet katseellaan. Sitten hän läksi alas ruokasaliin. Sillävälin Toddy heräsi, ojentautui, hieroi silmiään, tunsi enon ja huudahti:
"Tiedätkö minne me menemme tänään, Hajjy eno? Me menemme ajelemaan."
Ja herra Burton kätki silmien alapuolella olevan osan kasvojansa lautasliinan taakse, ja hänen vaimonsa toivoi, että hänen silmänsäkin olisivat olleet peitossa, sillä hänestä ei koskaan elämässään ollut tuntunut niin pahalta se, että joku katsoi häntä silmiin.
Poikien moitteeton käytös iltapäiväajelun aikana lievensi rouva Burtonin tappion karvautta. He livertelivät keskenään kukkasista, lehdistä ja linnuista, ottivat nimikoikseen taivaalla purjehtivia kesäpilviä ja vaihtoivat niitä keskenään yhä uudelleen. Ja kun Terry, joka varkain oli lähtenyt kotoa heidän jälkeensä, väsyi, ja isäntä nosti sen vaunuihin, antoivat he sen maata jalkainsa juuressa potkimatta sitä, nipistämättä sitä korvasta tai vetämättä sitä hännästä.
Ei yksikään kunnon aviomies voisi pahottaa vaimonsa mieltä tämän syntymäpäivänä. Niinpä rouva Burton pian unohtikin aamullisen nöyryytyksensä ja palasi retkeltä erinomaisella tuulella, kasvot terveyttä loistaen. Vieraita alkoi jo pian saapua, ja kun seura oli koolla, toi rouva Burtonin sisäkkö Willyn ja Toddyn sisälle tervehtimään. Kumpaisetkin olivat moitteettoman puhtaissa pukineissa. Samassa ilmestyi Terry huoneeseen. Toddy näki sen ja hänelle tuli kiire sitä tervehtimään ja sitten molemmat sekaantuvat niin pahoin erään kukkatelineen jalkoihin, että se kaatui suurella ryskeellä, ja molemmat riitapuolet lähetettiin häpeämään aivan samalla lailla, sillä erotuksella vain, että heistä Terry sai etsiä itselleen sellaisen pakopaikan, joka häntä eniten miellytti.
Sitten läksi Willy kasvot ilmaisten isällistä huolestumista, ja rouva Burton saattoi antautua seurustelemaan vieraidensa kanssa, joiden kanssa hän ei tähän saakka ollut voinut vaihtaa sanaakaan tulematta keskeytetyksi.
Tavan takaa rouva Burton huomautti miehelleen, että olisi parasta ottaa selkoa poikien olinpaikasta ja mitä he tekivät, mutta herra Burton oli ani harvoin ollut ainoana herrasmiehenä näin monen kauniin ja lahjakkaan naisen seurassa ja hän osasi niin hyvin panna arvoa tällaiselle harvinaiselle tilaisuudelle, ettei hän tahtonut ajatella paria ihmistainta, joilla oli verraton kyky hävitä näkyvistä. Pojat saivat siis parin tunnin ajan olla rauhassa. Sillä välin tuli pieni kesäinen sadekuuro ja eräs tunteellinen nuori neitonen pyysi rouva ja herra Burtonia laulamaan laulun "Sade ikkunaan lyö". Kun he pääsivät toiseen säkeistöön, rupesi rouva Burtonia yskittämään ja herra Burton haisteli ihmetellen ilmaa. Toiset naisista syöksyivät pystyyn, toiset valahtivat kalpeiksi. Huoneeseen tunkeutui selvästi savua.
"Ei ole mitään vaaraa, hyvät rouvat", sanoi rouva Burton. "Tiedättehän kaikki minkälainen amerikalainen palvelijatar on. Luultavasti on meidän keittäjättäremme, joka ei ymmärrä mikä sopii, mikä ei, sytyttänyt tulen uuniin ja jättänyt ovet sisälle selälleen, niin että savu, sensijaan, että se olisi mennyt ulos piipusta, onkin päässyt tunkeutumaan huoneisiin. Menen huomauttamaan siitä hänelle."
Palvelijoiden pelkällä mainitsemisella oli tavallinen vaikutuksensa; rouvien kesken virisi yht'äkkiä sangen vilkas keskustelu, jonka tämä aihe on aina synnyttänyt ja tulee luultavasti synnyttämään, kunnes kaikki perheenemännät kohtaavat toisensa luvatussa maassa, jonka yhtenä viehätysvoimana on se, että sen rajojen sisällä ei löydy amerikalaista keittiötä, ja jossa vapaa palvelija voi seisoa emäntänsä edessä tarvitsematta pelätä moitteita. Mutta eräs vieraista, nuori hermostunut rouva, jonka säikähdys tuntui vain jaloissa, kosketti huomaamattaan kengänkärjellään lämpöjohdon kahvaa. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ylös kiljahtaen, ja samassa näkyi lämpöjohdosta nousevan paksu savupatsas.
"Tulipalo!" huusi yksi.
"Vettä!" huusi toinen.
"Oh!" huusivat monet yhteen ääneen.
Toiset juoksivat yläkertaan, toiset syöksyivät kadulle, jossa sade virtanaan valui, hermostunut nuori neiti pyörtyi, ja eräs toimekkaan näköinen nuori rouva, joka vuosikausia oli mietiskellyt kuinka parhaiten suoriutua tulen vaarasta, kietaisi pöytäliinaan parisenkymmentä hienoihin nahkakansiin sidottua kirjaa ja syöksyi nyytti kädessä ulos sateeseen viedäkseen kirjat varmaan talteen usean sadan metrin päässä olevaan taloon. Uskollinen Terry, joka vainusi melun jo kaukaa, riensi kotiin ja täytti parhaan tietonsa mukaan velvollisuutensa haukkumalla, näykkimällä kaikkia ja juoksemalla edestakaisin huoneissa jättäen kaikille matoille jälkiä. Sillävälin herra Burton kiiruhti portaita ylös ilman takkia, hiukset epäjärjestyksessä, kasvot ja kädet ylt'yleensä lian peitossa ja vakuutti vieraille, ettei ollut mitään vaaraa. Ja pojat, Willy kalman kalpeana, Toddy kiihtynyt puna poskillaan, hiipivät omaan huoneeseensa.
Seura hajaantui; rouvat, jotka olivat pyytäneet hevosta, eivät kuitenkaan jääneet ajoneuvoja odottamaan, mutta turvautuivat mahdollisimman kauvan kursailtuaan niihin sateensuojiin ja vaippoihin, joita rouva Burton tarjosi. Neljännestuntia myöhemmin oli huoneessa vain Terry, joka valppaana makasi suuressa turkkilaisessa nojatuolissa. Miehensä rauhottavasta kehotuksesta läksi rouva Burton alakertaan ja katseli tiukkaan puristetuin huulin ja liekehtivin silmin hävitystä vierashuoneessa. Mutta kun hän tuli ruokasaliin ja näki kauniisti katetun pöydän, jonka suunnittelemiseen hän edellisinä viikkoina ja päivinä oli uhrannut tunnin jos toisenkin, purskahti hän lohduttomaan itkuun.
"Minä kerron, kuinka se tapahtui", sanoi Willy, joka tuli kutsumatta huoneeseen. Se tieto, että hän ajoi oikeaa asiaa, teki hänet voimakkaaksi enon ja tädin uhkaavien katseiden edessä. "Minusta ilotulitus on niin kauhean hauskaa näin juhlapäivinä, ja kahtena päivänä olemme me Toddyn kanssa kantaneet tikkuja ja risuja takapihalle niin että tänäpäivänä olisimme voineet laittaa kauniin nuotion, mutta sitten tuli sade, ja eihän märkä puu pala — sen me huomasimme viime Juhannuksena. Sitten me päätimme laittaa nuotion kellariin, sillä siellä on peltikatto ja hiekkalaattia, niin ettei siellä ollenkaan voi sataa. Ja meillä oli sanomalehtiä ja lastuja ja me kaadoimme vähän öljyä, ja tuli leimahti niin kauniisti ja me aijoimme juuri tulla hakemaan teitä sitä katsomaan, kun Harry eno tuli ja paiskasi minut seinää vastaan ja Toddyn hiilikasaan ja heitti ruman ilkeän maton nuotion päälle, ja kaatoi matolle vettä."
"Pikku pojat eivät taa tehdä mitään hautkaa; heitä aina kielletään", sanoi Toddy. "Kattokaa kummoten tikun minä tain käteeni, kun minä heitin puita tuleen! Tilloin minä en ollenkaan huutanut, tillä minä ajattelin, että minä teen muita ihmitiä iloitekti, niinkuin pikku poikien pitää Jumalan mielettä tehdä. Mutta kun he eivät tulleetkaan iloitikti, huudan minä nyt tikun tähden!"
Ja Toddy päästi huudon, joka oli hänen tavallista huutoaan voimakkaampi, kuten järjestettävänä ja sovittavana oleva asia oli tavallista juhlallisempi.
"Meillä oli myöskin soihtukulkue", sanoi Willy. "Me ajattelimme marssia siellä alhaalla, mutta se ei ollut ollenkaan hauskaa, sillä siellä ei ollut puita, joiden välissä tuli voisi leimahdella, niinkuin se leimuaa juhlailtoina. Ja me lopetimme soihtukulkueen ja meistä olisi tuntunut hirveän ikävältä, jos emme olisi ajatelleet nuotiota."
"Minne jätitte soihdut"? kysyi herra Burton hypähtäen tuoliltaan ja nostaen samalla vaimonsa jaloilleen.
"En — en tiedä", sanoi Willy hetken mietittyään. "Minä heitin ne vaatetäiliöön, jotta on jiepuja, ettei laattiat likaantuiti", sanoi Toddy.
Herra Burton juoksi yläkertaan ja sammutti kytevän vaatekasan. Rouva Burton, joka oli uskollisempi itselleen kuin mitä hän itsekään olisi voinut kuvitella, veti Willyn luoksensa ja sanoi ystävällisesti:
"Halutailahduttaa ihmisiä jatehdäse, on kaksi eri asiaa, Willy."
"Niin on", sanoi Willy ponnella, joka ilmaisi paljon siitä, mitä ei sanoin lausuttu.
"Pikku pojat ovat tyhmiä, kun koettavat ilahduttaa itoja ihmitiä", sanoi Toddy alkaen jälleen itkeä.
"Eivät he ole tyhmiä, poikaseni", sanoi rouva Burton nostaen tuon itkevän pienokaisen syliinsä. "Mutta he eivät aina ymmärrä, miten sen parhaiten tekisivät, ja siksi heidän tulisi kysyä neuvoa aikaihmisiltä, ennenkuin he ryhtyvät toimeen."
"Tilloinhan ne eivät oliti mitään yllätyktiä", valitteli Toddy."Taammeko me työdä kaiken tämän juuan?"
"Kyllä kait, jos jaksamme", huokasi rouva Burton.
"Kyllä me vajmaan jaktamme — Willy ja minä", sanoi Toddy. "Ja olipa hautkaa, että ne jouvat läktivät tiehentä."
Illalla, kun pojat olivat lähteneet makuulle, oli rouva Burton ilmeisesti rauhaton ja vihdoin hän sanoi:
"Minulla on oikein paha omatunto, kun en kertaakaan koko heidän täälläolo-aikanaan ole rukoillut heidän kanssaan iltarukousta. Nyt minusta on sopiva aika alottaa."
Astuessaan huoneeseen tapasi rouva Burton pojat leikkimässä muurinsärkijää, kummallakin tyyny suojanaan.
"Lapset!" sanoi hän, "oletteko jo lukeneet rukouksenne?"
"Emme", sanoi Willy. "Jommankumman meistä täytyy ensin hävitä.Sittenme luemme."
Toddyn äkillinen kumoon keikahtaminen oli merkkinä hartaudenharjotuksen alkamiseen, ja molemmat pojat polvistuivat vuoteidensa viereen.
"Te olette tänään tehneet itsenne syypäiksi surullisiin erehdyksiin, lapseni", sanoi rouva Burton. "Niiden pitäisi opettaa teille, että silloinkin, kun haluatte menetellä oikein, te tarvitsette apua ylhäältä. Eikö niin?"
"Kyllä", sanoi Willy, "kyllä ihan varmasti."
"Ei minutta", sanoi Toddy. "Mitä enemmän muut minua auttavat, titä pahemmin käy. Tättä lähtien teen minä kaikki yktin."
"Minä tiedän, mitä sanon Jumalalle tänä iltana, Alice täti", sanoiWilly.
"Rakaspoikaseni", sanoi rouva Burton. "Mitä sitten sanoisit?"
"Rakas Jumala", alkoi Willy. "Meistä onkaikkeinikävintä silloin kun koetamme tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta, rakas Jumala, isoja ihmisiä ymmärtämään, kuinka paljon meillä on vaivaa, ennenkuin voimme mitään tehdä heidän hyväkseen. Ja opeta heitä ymmärtämään lasten puuhia paremmin kuin tähän asti, etteivät he tekisi lapsia onnettomiksi, kun lapset koettavat tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta isoja ihmisiä ajattelemaan niin paljon kuin lapset ajattelevat, Kristuksen tähden — amen! Niin, ja siunaa rakasta äitiä ja pikku sisarvauva kultaa. Eikö niin, Alice täti?"
Rouva Burton ei vastannut, ja Willy näki kääntyessään hänen poistuvan huoneesta. Toddy huomautti:
"Nyt onminunvuojoni. Jakat Jumala, kun minä tulen enkelikti ja pääten taivaateen, älä tilloin anna minkään iton enkelin tulla minulle tanomaan 'älä tee noin' tai heittää minua hiililäjään, juuji kun minä koetan tehdä heille mielikti. Kat niin! Ei titte muuta. Amen!"
Seuraavana aamuna herätessään muisti rouva Burton ilokseen, että oli sunnuntai. Onhan opettajillakin päivä viikossa vapaa, ajatteli rouva Burton itsekseen, eikä kukaan epäile, etteivät he sitä ansaitsisi. Kuinka paljon suuremmalla syyllä ansaitseekaan lepoa ja virkistystä vapaaehtoinen opettaja, joka aamusta iltaan hoitaa kahta lasta, joiden oppimiskyky ja vallattomuus vastaavat kokonaista kouluntäyteistä poikajoukkoa. Huomatessaan, että samaa, mitä hän vain muutaman päivän aikana oli koettanut, saavat äidit kaikkialla tehdä aina ja tarvitsematta toivoa lepoa ennenkuin taivaassa, rouva Burton tunsi itsensä nöyräksi ja arvottomaksi. Mutta siitä huolimatta hän suunnitteli, että jättäisi lapset koko päiväksi miehensä huostaan. Jos rouva Burton olisi ollut itselleen rehellinen, olisi hänen täytynyt myöntää haluavansa lepoa pohjaltaan siksi, ettei halunnut miehensä näkevän yhä uudistuvia kompastuksia, joita hän päivittäin tulisi tekemään koettaessaan kasvattaa kälynsä ja lankonsa pienokaisia. Hän mietti lähteäkö sunnuntairetkelle, jolta jonkun tekosyyn nojalla sitten voisi jäädä pois, mennäkö kälynsä pienokaista hoitamaan, niin että hoitajatar pääsisi vapaaksi — silloin jäisi sekä talon että lasten hoito hänen miehensä huoleksi — vai käydäkö äitiä tervehtimässä, kuten hiljan miehelään menneiden nuorten rouvien on tapana. Näitä ja muita vähemmän sopivia suunnitelmia rouva Burton vertaili mielessään, mutta kaikki ne hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun herra Burton heräsi ja valitti ankaraa hammassärkyä. Hellä ja myötätuntoinen kun oli, totuttautui rouva Burton alistuvasti ajatukseen, että hänen miehensä todennäköisesti pitäisi jäädä koko päiväksi sisälle ja että oli ehdottomasti välttämätöntä pitää lapset loitolla. Siten hän pääsisi kaikista miehensä arvosteluista. Ja vaikka hän päivän kuluessa joutuisi kerran toisensa jälkeen vetämään lyhyemmän korren, niin hän kertoisi miehelleen vain menestyksestään.
Rouva Burtonin ovelta kuului hiljaista koputusta, ja vastausta odottamatta sieltä pujahti sisälle kaksi raikasta punaposkea, kaksi pörröpäätä ja kaksi pitkää valkeaa yöpaitaa. Pitemmän paidan omistaja sanoi:
"Tiedätkö, Harry eno, että nyt on sunnuntai? Mitä sinä keksit meille. Meillä on sunnuntaisin aina niin paljon hauskaa, sillä se on ainoa päivä, jolloin isä on kotona."
"Luulen — että olen — joskus kuullut — jotakin — tuon tapaista", sai herra Burton vaivoin sanotuksi sormiensa läpi, joilla hän piteli särkevää hammastaan.
"Oh-h", innostui Toddy, "eno leikkii vajmaankin kajhua. Tule, Willy, ollaan me titte koijia." Ja Toddy puski päänsä peitteeseen ja hänen onnistui iskeä hampaansa enon pohkeeseen. Enon tuskanhuuto ei voinut pelottaa tuota tilapäistä koiraa ja vasta kun uhri tarttui sitä kurkkuun, se hellitti otteensa.
"Ei kajhua noin leikitä", valitteli Toddy. "Tinun täytyy vain ulvoa ja antaa minun pujja, ja titte tinä annat minulle lantin, että minä lakkaitin — niin itä aina tekee."
"Kuinka voi Tom Lawrence olla niin mieletön?" kysyi rouva Burton.
"Ehkäpä minäkin voisin, jos ei minulla olisi niin kova hammassärky", sanoi herra Burton.
"Voi sinua, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton hellästi. Sitten hän kääntyi poikiin ja sanoi: "Kuunnelkaa nyt mitä sanon, pojat! Harry eno on tänään hyvin sairas — hänellä on paha hammastauti, ja jokainen kolahdus ja kova ääni pahentaa vain sitä. Te ette saa ensinkään tulla tähän huoneeseen, ja teidän täytyy olla niin hiljaa kuin mahdollista, missä ikinä te liikutte. Tavallinen puhekin on kiusallista hammastautia potevalle."
"Tilloin tinä olet paha ihminen, kun ittut täällä ja puhut lakkaamatta", sanoi Toddy, "jot te kejjan on niin hijveän kiutallitta Hajjy enolle. Mene matkoihiti."
Rouva Burtonin herra ja mies hytkyi kesken hammastautiaankin pidätetystä naurusta kuullessaan tämän odottamattoman moitteen, ja rouva Burton itse oli niin hämmästynyt, ettei keksinyt sopivaa vastausta. Pojat huvittelivat ominpäin tarkastelemalla huoneen perin pohjin unohtamatta enonsa taskuja. Kun tämä tehtävä oli suoritettu, kysyivät pojat, eikö pian syötäisi aamiaista.
"Aamiainen syödään kello kahdeksan", sanoi rouva Burton, "ja nyt on kello vasta kuusi. Mutta paras keino nälän tukahduttamiseksi on, että menette vuoteeseen ja makaatte aivan hiljaa."
"Eikö tilloin tunnu nälkä?" kysyi Toddy silmät hämmästyksestä pyöreinä.Se oli merkkinä siitä, että hänen järkensä työskenteli innokkaasti.
"Ei tunnu", sanoi rouva Burton. "Jos te juoksentelette ympäri, te kiihotatte vatsaanne. Tästä se tulee rauhattomaksi, ja te tunnette nälkää."
"Voi, voi!" huudahti Toddy, "kuinka paljon pikku pojat taavatkaan tietää uutia atioita! Tule Willy — pannaan vattat vuoteeteen, niin ne eivät kiihotu."
"Hyvä", sanoi Willy. "Mutta sanoppas, Alice täti, etkö luule, että meidän vatsamme olisivat unisemmat, eivätkä niin rauhattomat, jos niissä olisi vähän korppuja tahi leipää ja voita."
"Alhaalla ei ole ketään, joka teille niitä antaisi", sanoi rouva Burton.
"Kyllämene löydämme", sanoi Willy, "me tiedämme tarkalleen, missä mitäkin on ruokasäiliössä."
"Olisinpa minäkin yhtä selvillä siitä", huokasi rouva Burton. "Menkää — ottakaa mitä haluatte, mutta älkää tulko tänne enää. Ja jos te panette siellä alhaalla jotakin epäjärjestykseen, en minä koskaan enää anna teidän mennä keittiöön."
Lapset riensivät pois, mutta heidän lähtönsä aiheutti vain uusia kärsimyksiä, sillä herra Burton pysähtyi kesken parranajoansa ja sanoi:
"Sinun tähtesi, rakkaani, olen odottanut sunnuntaita. Kuten useasti olet huomannut, on pojilla perin merkillinen käsitys uskonnollisista asioista, mutta pohjaltaan he niitä kuitenkin kunnioittavat. Sinä puolestasi olet sekä uskonnollismielinen, että vapaa kaikista harha-opeista. Tämän pyhäpäivän ihmeellinen vaikutus on varmaan muokkaava nuo pikku sydämet niin, että sinun onnistuu korjata väärät opetukset ja istuttaa heihin uusia ajatuksia ja totuuksia."
Herra Burtonin ääni värähti hiukan, kun hän lopetti tämän sievän, nöyrän puheensa, niin että hänen vaimonsa tarkkaan tutki hänen kasvojaan nähdäkseen pilkistäisikö niistä nauru esiin. Saippuavaahto peitti kuitenkin avuliaasti hänen toisen poskensa, ja särkevä hammas oli tehnyt toisen muodottomaksi, niin että rouva Burtonin täytyi antaa tuon sekä kiitosta sisältävän että vastuunalaisuuden tunnetta lisäävän puheen käydä täydestä, minkä hän tekikin, vaikka masentunein mielin.
"Minä pidän huolta heistä niinkauvan kuin sinä olet kirkossa, rakkaani", sanoi herra Burton, "he ovat aina mallikelpoisia ollessaan sairaiden kanssa."
Rouva Burton huokasi helpotuksesta. Hän päätti heti aamiaisen jälkeen järjestää erikoisen lastenjumalanpalveluksen ja terottaa poikien mieliin niin paljon kuin mahdollista tämän päivän merkitystä, sillä jos hänen miehensä jatkaisi alkamaansa hyvää työtä, niin olisi poikien mahdotonta tehdä syntiä jälellä olevien iltapäivätuntien kuluessa. Miettiessään suunnitelmaansa unohti rouva Burton kokonaan, että oli antanut palvelijattarelle luvan mennä aamujumalanpalvelukseen ja että hänen itsensä oli pidettävä huolta lasten pukeutumisesta aamiaiseksi. Aamiaispöytään tullessaan rouva Burton huomasi, etteivät pojat tavallisella nopeudellaan totelleet kellon kutsua. Muistaen laiminlyömänsä velvollisuuden hän riensi poikien huoneeseen ja tapasi heidät jo aterialla, joka ainakin mitä vaihtelevaisuuteen tulee oli sangen huomattava. Pienellä pöydällä, joka oli vedetty vuoteen viereen, oli heillä piirakkaa, salaattikulho, vadillinen hunajaleipiä, pieni paperikäärö, jossa oli kanelia, ja käyttäen lusikoita, veitsiä ja haarukoita ja sormia pojat maistelivat näitä herkkuja vuoron perään. Nähdessään tätinsä Toddy kävi syyllisen näköiseksi, mutta Willy sanoi aivan viattomasti hymyillen:
"Nyt näet minkälaisesta ruuasta pikku pojat pitävät, Alice täti. Älä unohda sitä nyt niinkauvan kun me olemme täällä."
"Mitä ajattelittekaan tuodessanne kaikki nämä tavarat tänne ylös"? huudahti rouva Burton vakavasti.
"Sinähän lupasit, että saamme ottaa mitä tahdomme ja me luulimme, että se oli totta", sanoi Willy.
"Minulla ei ole ollenkaan niin nälkä kuin ätken", sanoi Toddy. "Mutta minun vattani tuujenee ja titte te taat pienenee aina vähän ajan pejättä, ja te tekee kipeää. Tahtoitin, että voitimme panna vattat poit, kun me emme niitä tajvitte, niinkuin me panemme lakit ja päällytkengät."
Kerätä kokoon tämän ainoalaatuisen aamuaterian jäännökset ja viedä ne pois poikain ulottuvilta oli rouva Burtonille vain hetken työ. Kun tämä oli tehty, niin kaksi pientä poikaa huomasi saaneensa vaatteet ylleen nopeammin, kuin mitä koskaan ennen oli tapahtunut. Saavuttuaan ruokapöytään he katselivat vihaisin, halveksivin katsein moitteetonta kyljystä, kauniin ruskeita paistettuja perunoita ja kuohkeita, maukkaita vohveleita.
"Emme me tällaisesta aamiaisesta välitä", sanoi Willy.
"Emme välitä!" sanoi Toddy, "kun me olemme niin täynnä muuta tavajaa. En minä ymmäjjä mihin minä panen kaiken juuan, kun tulee päivälliten aika."
"Äläsiitähuolehdi, Toddy", sanoi Willy. "Isäkin sanoo raamatussa olevan, ettei saa surra ennenkuin tarvitsee."
Rouva Burton kohotti kulmakarvojaan kauhuissaan, mutta samalla kysyvästi, ja hänen miehensä riensi pukemaan Willyn ajatuksen täsmälliseen raamatunmukaiseen muotoon: "Kullakin päivällä olkoon huoli itsestään". Rouva Burtonin ihmettely lauhtui, kun hän kuuli tämän selityksen, mutta yhä edelleenkin kauhuissaan hän kiirehti selittämään:
"Pojat, me pidämme pyhäkoulua aivan omin väin vierashuoneessa heti aamiaisen jälkeen."
"Eläköön!" huusi Willy. "Annatko sinä meille piletit ja annatko sinä meidän kuljettaa ympäri laatikkoa, johon pannaan rahaa niinkuin isossa pyhäkoulussa."
"Ehkä annan", sanoi rouva Burton, joka ei edeltäkäsin ollut tullut ajatelleeksi tätä pyhäkoulun onnistumiselle niin välttämätöntä vetovoimaa.
"Mennäänpäs heti sisälle, Tod", sanoi Willy, "Terry on huoneeseen teljettynä. Alas tullessani minä suljin kaikki ovet, ettei se pääsisi ulos. Me voimme leikkiä sen kanssa ennenkuin pyhäkoulu alkaa."
Pojat ryntäsivät vierashuoneen ovelle, ja sen ihmeellisen vaiston ohjaamana, jolla sallimus on aseistanut yhden monia vastaan ja heikon väkevää vastaan, lähestyi Terry ovea sisäpuolelta. Kun ovi avattiin, kuului kuinka pojat kellahtivat kumoon, ja samassa syöksyi Terry ruokasaliin ja piiloutui emäntänsä aamupuvun laskoksiin. Hetken kuluttua tuli Willy ruokasaliin ja sanoi hyvin surullisen näköisenä:
"Meidän mielestämme pitäisi pyhäkoulun alkaa hyvin pian, Alice täti. Koira ei viitsi leikkiä meidän kanssamme, ja meidän täytyy saada jotakin lohdutusta."
"He ovat taas läpeensä aikaihmisiä", huomautti herra Burton nauraen.
"Mitä tarkotat", kysyi rouva Burton.
"Vain sitä — että kun heidän omat suunnitelmansa pettävät, he rientävät etsimään lohdutusta uskonnosta", sanoi herra Burton. "Saanko olla läsnä pyhäkoulussa?"
"Enhän voi sitä sinulta kieltää", huokasi rouva Burton lähtien vierashuoneeseen. "Pojat", sanoi hän, "ensin laulamme; minkä laulun valitsemme?"
"Lauletaan vanhatta Ned tedättä", sanoi Toddy.
"Eihän se ole hengellinen laulu", sanoi rouva Burton.
"On te", sanoi Toddy, "tiinä tanotaan kolme tai neljä kejtaa, että hän meni tinne, mihin hyvät neekejit menevät ja tehän on taivat, niin että on te hengellinen laulu."
"Minusta 'Kunnia ja kiitos, Hallelluja' on kauniimpi", sanoi Willy, "ja minä tiedän varmasti, että se on hengellinen laulu, sillä minä olen kuullut sitä laulettavan kirkossa."
"Hyvä", sanoi Toddy, ja heti hän alkoi laulaa tuota vanhaa säveltä, mutta käyttämällä tutun renkutuksen sanoja: "Tyhjä whiskypullo kaapin päällä". Mutta täti ravisti hänet taas järkiinsä. Ja eno käveli ympäri huonetta sellaista vauhtia, ettei sitä varmaankaan yksin hammassärky aiheuttanut.
"Ei sekään ole hengellinen laulu, Toddy", sanoi rouva Burton. "Sanat ovat suorastaan sopimattomat. Missä sinä olet sen oppinut?"
"Kadulla", sanoi Toddy, "ja taat laulaa omia jumia laulujati, jot et pidä minun lauluittani."
Rouva Burton meni soittokoneen ääreen, tapaili oikeaa säveltä ja alkoi lopuksi soittaa erästä pyhäkoululaulun säveltä, johon Toddy heleällä lapsenäänellään yhtyi, aivan kuin ei hänen soitannollista makuaan olisi koskaan vastustettu.
"Eikö nyt olisi paras koota kolehtia, ennenkuin pikku pojat kadottavat lanttinsa", sanoi Willy ja kiiruhti ruokasalista hakemaan laatikon, joka ilmeisesti tätä tarkotusta varten oli sinne varattu. Tämän hän vei juhlallisesti Toddyn eteen ja Toddy ojensi sen yli kätensä niin varovasti, kuin olisivat sataset olleet kysymyksessä. Sitten Toddy otti laatikon ja vei sen Willyn eteen, joka suoritti tehtävänsä aivan yhtä juhlallisesti kuin Toddykin. Senjälkeen Willy otti taas laatikon, pudisteli sitä, kuunteli ja sanoi: "Ei kuulu mitään kalinaa — tänään on varmaankin vain paperirahaa", asetti sen uuninreunukselle, istuutui jälleen ja sanoi:
"Nyt alotamme."
Rouva Burton avasi raamattunsa tuntien itsensä äärettömän avuttomaksi. Perinpohjaisen ihmisen tunnollisuudella hän avasi kirjan alusta, mutta sulki sen taas pian — Mooseksen kirjan ensimäinen luku oli tuonut hänenkin oikeauskoiseen mieleensä monta hämmästynyttä kysymystä. Hän selaili nopeasti lehtiä. Omantuntonsa tähden hän hyppäsi monen sotakertomuksen yli, joiden yksityiskohdat suuresti olisivat poikia miellyttäneet, ja sivuutti ennustukset, jotka eivät hänen mielestään sopineet lapsille. Niin hän tuli uuteen testamenttiin ja ikuisesti uuteen kertomukseen pojasta, joka oli aina juuri sellainen, jollaisen hänen vanhempansa ja sukulaisensa toivoivat hänen olevan.
"Puhumme nyt Jeesuksesta", alkoi rouva Burton. "Pikku poika-Jeetuktetta vaiko aikamiet-Jeetuktetta?" kysyi Toddy.
"Molemmista", vastasi opettaja vähän hämillään.
"Hyvä! Entä titten!" sanoi Toddy.
"Oli kerran aika, jolloin koko maailma oli ahdingossa, tietämättä miksi", sanoi rouva Burton, "mutta Jumala ymmärsi sen, sillä Hän ymmärtää kaikki."
"Tietääkö Hän miltä tuntuu olla pikku poika", kysyi Toddy, "ja tulla lähetetykti vuoteeteen tilloin, kun ei tahdo?"
"Ja Hän päätti lohduttaa maailmaa, niinkuin Hän aina tekee, kun maailma huomaa, ettei se itse voi lohduttautua", jatkoi rouva Burton kiinnittämättä huomiota Toddyn kysymykseen.
"Mutta eikö tiellä tilloin ollut paljon pikku poikia?" kysyi Toddy, "ja eikö niitä pitänyt lohduttaa yhtä hyvin kuin itoja ihmitiä?"
"Kyllä kai", sanoi rouva Burton. "Mutta Hän tiesi, että jos Hän lohduttaa aikaihmisiä, nämä taas puolestaan huvittavat lapsia."
"Tilloin minä tahtoitin, että Hän lohduttaiti Hajjy enoa ja tinua joka aamu", sanoi Toddy. "Entä titten".
"Niin Hän lähetti oman poikansa — ainoan poikansa — maailmaan pienenä lapsena."
"Minusta Jumalan olisi pitänyt tehdä hänet pikku tytöksi", sanoi Willy, "jos Hän olisi tahtonut ilahduttaa kaikkia."
"Hän ymmärsi sen asian paremmin", sanoi rouva Burton. "Ja kun kaikki kunnon ihmiset juuri ajattelivat, mitä tapahtuisi ennenkuin ihmisten rauhattomat sydämet —"
"Onko jauhaton tydän tama kuin jauhaton vatta?" keskeytti Toddy."Tellainen jomottava ja tyhjä?"
"Kyllä kai", sanoi rouva Burton,
"Ihmitjaukat", sanoi Toddy pannen kätensä ristiin rinnallensa, "minun käy heitä täälikti!"
"Ja kun kunnon ihmiset koettivat ajatella, mitä pitäisi tehdä", jatkoi rouva Burton, "niin muutamat halvat paimenet, jotka kuljeskelivat ulkona yöllä kuun ja tähtien valossa, näkivät ihmeellisen tähden taivaalla."
"Oliko te temmonen, joka vilkkuu vai temmonen, joka on hiljaa?" kysyiToddy.
"En tiedä", sanoi rouva Burton hetken aikaa mietittyään. "Miksi sinä sitä kysyt?"
"Tikti", sanoi Toddy, "että minutta te vajmaankin oli temmoinen, joka vilkkuu, tiliä vilkkuvat tähdet avautuvat ja tulkeutuvat näin, kun ne naujavat eivätkä voi pytyä hiljaa, ja jot minä olitin tähti niin minä aivan vajmatti naujaitin ja tekitin niin monta ihmittä onnellitekti. Entä titten?"
"Sitten", jatkoi rouva Burton vilkaisten usein vuoroon kumpaistakinAdventtikertomusta, "he näkivät enkelin ja peljästyivät."
"Ten kyllä utkoo", sanoi Toddy. "Jokainenhan peljättyy, kun näkee hyviä ihmitiä ympäjillään. Eivätköhän he ajatelleet, että enkeli tanoiti: 'Älä tee niin, älä kotke'."
"Mutta enkeli sanoi, etteivät he peljästyisi", jatkoi rouva Burton, "sillä hän oli tullut tuomaan hyvää viestiä. Betlehemissä oli syntynyt lapsi, joka tulisi tekemään kaikki ihmiset onnellisiksi."
"Eikö olisi hauskaa, jos enkeli tulisi ja tekisi sen kaiken uudestaan?" sanoi Willy. "Mutta hänen pitäisi vain tulla pikku poikien eikä paimenten tykö. En minä vain pelkäisi enkeliä!"
"En minäkään", säesti Toddy. "Mutta minä pujahtaitin ten taakte kattomaan kuinka tiivet ovat juumiitta kiinni."
"Sitten tuli lukuisa joukko muita enkeleitä", jatkoi rouva Burton, "ja sitten ne lauloivat, lauloivat kaikki yhdessä. Paimenet olivat neuvottomia, mutta laulun loputtua he läksivät kaikki Betlehemiin katsomaan tuota ihmelasta."
"Aivan kuin me toissa päivänä menimme katsomaan pikku siskoa!"
"Niin", sanoi rouva Burton, "mutta sen sijaan että olisivat löytäneet hänet kauniissa kodissa, sievässä huoneessa rakastavien ystävien ja hoitajattarien ympäröimänä, he tapasivat Hänet seimessä tallin nurkassa."
"Ja se oli siksi, että Hän oli sellainen, joka saattoi tehdä, mitä vain halusi ja olla missä halusi", sanoi Willy, "ja Hän oli pikku poika, ja pikku pojat pitävät aina enemmän tallista kuin huoneista — minä toivoisin, että minä saisin koko elämäni asua tallissa!"
"Niin minäkin", sanoi Toddy, "ja nukkua teimettä, tillä tilloin hevotet potkitivat kaikkia, jotka tahtoitivat panna minun päälleni puhtaita vaatteita, tilloin kun minä en tahdo. Antoivatko he Hänelle lahjoja?"
"Kyllä", sanoi rouva Burton, "kultaa, pyhääsavua ja mirhamia."
"Mikti he eivät antaneet Hänelle kalittimia ja pillipalloja, niinkuin ihmitet antoivat Phillie veikolle, kun hän oli pieni?" kysyi Toddy.
"Siksi, Toddy", sanoi rouva Burton iloisena saadessaan kertomuksen langan omiin käsiinsä — hän oli sen kadottanut melkein heti pyhäkoulun alettua — "siksi, että Hän ei ollut mikään tavallinen lapsi, vaan Hän oli Jumala."
"Mitä? Onko Jumala jotkut ollut lapti?" huudahti Toddy.
"On", vastasi rouva Burton kauhulla huomaten, ettei Toddylle oltu opetettu Jumalan kolmiyhteyttä.
"Ja leikki niinkuin muutkin laptet?" jatkoi Toddy.
"Minä — minä luulen niin", sanoi rouva Burton peläten itse esiintyvänsä epäkunnioittavasti istuttaessaan poikiin kunnioitusta näitä asioita kohtaan.
"Tanoiko jokuHänelle: 'Älä tee niin!' joka kejta, kun hän teki jotakin?" jatkoi Toddy.
"E-e-e-i, en usko", sanoi rouva Burton, "sillä hän oli aina kiltti."
"Ei tiinä ole mitään ejotutta", sanoi Toddy. "Mitä kiltimpi pikku poika koettaa olla, titä enemmän itot ihmitet tanovat hänelle: 'Älä tee niin!' Minä luulen, ettei kellään ollut aikaa tanoa mitään muuta Jeetuktelle."
"Mitä Hän sitten teki", kysyi Willy niin suurella mielenkiinnolla, kuin jos hän ei olisi kuullutkaan samaa kertomusta monta kertaa ennen.
"Hän kasvoi hengessä ja totuudessa", sanoi rouva Burton, "ja kaikki rakastivat Häntä. Mutta sillä välin ilmestyi enkeli hänen isälleen unessa ja sanoi hänelle, että sen maan kuningas tahtoi tappaa pikku Jeesuksen, jos vain löytäisi Hänet. Silloin Joosef, Jeesuksen isä, ja Maria, Hänen äitinsä, nousivat keskellä yötä ja pakenivat Egyptiin."
"Egypti oli varmaan siihen aikaan yhtä paha kuin Eurooppa on nyt", huomautti Willy. "Aina kun isä kertoo jostakin, jota kukaan ei voi löytää, niin hän sanoo: 'Hän on varmaankin mennyt Eurooppaan. Mitä he tekivät, kun he tulivat sinne?'"
"En tiedä", sanoi rouva Burton miettien. "Luultavasti isä teki ahkerasti työtä ansaitakseen rahaa ja ostaakseen hyvää ruokaa ja mukavan olinpaikan vaimolleen ja lapselleen. Ja luullakseni äiti kulki kedolla ja poimi pojalleen kauniita kukkia, joilla tämä voi leikkiä. Ja luultavasti poika jokelteli, kun äiti antoi ne Hänelle ja nauroi ja hyppi ja leikki ja sitten Hän väsyi ja painoi pienet kasvonsa äitinsä helmaan, ja äiti otti Hänet syliinsä ja piti Häntä siinä niin lujasti, ja poika nukahti ja sitten äiti katseli Hänen kasvojaan ikäänkuin olisi tahtonut katsoa niiden lävitse, sillä hän koetti arvata, mikä hänen lapsestansa tulisi ja mitä Hän tekisi, kun Hän kasvaisi, ja otettaisiinko Hänet häneltä pois, ja hänestä tuntui, ettei hän silloin ensinkään voisi elää, ellei hän saisi puristaa poikaansa lujasti rintaansa vasten, ja —"
Rouva Burtonin ääni vavahti hiukan ja petti lopuksi kokonaan. Willy tuli aivan hänen eteensä, katseli häntä tutkivasti ja harvinaisen suurella myötätunnolla, nojasi lopuksi kyynärpäänsä hänen syliinsä, painoi pään käsiinsä, katseli häntä silmiin ja virkkoi:
"Hän oli aivan niinkuinminunäitini, Alice täti, eikö ollut? Ja minustasinäolet aivan niinkuin he kumpikin."
Rouva Burton sieppasi Willyn syliinsä, peitti hänen kasvonsa suudelmilla ja menetti siten toistamiseen tilaisuuden tehdä oppilailleen selväksi erotuksen maallisen ja taivaallisen välillä. Toddy katseli tyytymättömästi näitä molempia ja sanoi:
"Minuttaoliti pajempi, että menitit kattomaan, onko päivällinen valmit ten tijaan, että lakkaat kejtomatta ja jupeat tyleilemään Willyä. Minun vattani on taat ihan kujittunut kokoon."
Rouva Burton palasi, vaikkakin huoaten, kaukaisista ajoista nykyhetkeen. Terry, joka oli kunnioittanut tämän tilaisuuden rauhaa siinä määrin, että oli suvainnut asettua makaamaan emäntänsä tuolin alle, kyyristäytyi mahdollisimman pieneksi, livahti ulos ovesta ja läksi juosta vilistämään pensaikkoa kohti. Toddy oli kuitenkin sen nähnyt, kertoi uutisen veljelleen, ja pian olivat molemmat pojat sitä takaa ajamassa. Kun Terry sen huomasi, turvautui se kaukaiseen piilopaikkaansa, jonka se, tuntien pikku poikien tavat, ymmärsi niin hyvin pitää salassa.
Sitä mukaa kuin päivä kului kävivät pojat rauhattomiksi, riitelivät, rummuttivat pianoa ja olivat äkeissään, kun se oli suljettu, kävivät käsiksi kaikkeen, mikä oli heidän ulottuvillaan ja tulivat loppujen lopuksi niin tuskastuttaviksi, että heidän tätinsä mielestä tuntui helpommalta joutua tappiolle kuin jatkaa heidän kasvattamistaan. Hän jätti koko talon lasten valtaan ja istuutui sohvan reunalle, jossa hänen väsynyt miehensä lepäsi. Pettämättömän vaistonsa ohjaamina lapset kuitenkin pian löysivät hänet, ja Willy sanoi:
"Jos aijot mennä kirkkoon, Alice täti, niin on minusta aika jo pukeutua."
"En minä voi mennä kirkkoon, Willy", huokasi rouva Burton. "Jos minä menen, panette te koko talon nurin ja saatatte enonne hulluuden partaalle."
"Emme me sitä tee", sanoi Willy. "Et tiedä kuinka hyvin me hoidamme sairaita ihmisiä. Isä sanoo, ettei kukaan sitä näkemättä voikuvitellakaankuinka hyvin me osaamme pitää muista huolta. Jos et sinä sitä usko, niin jätä meidät yksin Harry enon kanssa ja jää kirkosta kotiin ja katsele avaimenreiästä."
"Jos haluat lähteä kirkkoon, niin älä epäile jättää minua yksin, Alice", sanoi herra Burton. "Minun mielestäni sinun tämänaamuisten kokemustesi jälkeenpitäisimennä. En luulisi sinun saavan mieltäsi tasapainoon, ennenkuin olet yhdessä suuren seurakunnan kanssa tunnustanut olevasi suuri syntinen."
Rouva Burton epäröi, mutta poistui kuitenkin huoneesta ja palasi pian lähtövalmiina, suuteli miestään ja poikia, antoi monta varotusta ja läksi. Willy seurasi häntä katseellaan, kunnes hän oli astunut alas kuistilta ja sanoi sitten helpotuksesta huoahtaen:
"Nytmeillä alkaa taas entiset hyvät päivät — olemme vihdoinkin päässeethänestä."
"Willy!" huudahti herra Burton ankarasti kavahtaen pystyyn, "tiedätkö sinä, kenestä puhut? Etkö tiedä, että sinun Alice tätisi on minun vaimoni, että hän on pelastanut sinut monesta ikävyydestä, tehnyt sinulle niin usein mieliksi ja ollut sinulle mitä parhain ystävä?"
"Tiedän kyllä", sanoi Willy ja jokaisessa hänen sanassaan oli yhtä monta vivahdusta kuin kokonaisessa tusinassa sanoja, "mutta arkiystävät ja pyhäystävät ovat kaksi eri asiaa, eikö olekin?Hänei osaa valmistaa pillejä, ottaa kiinni sammakoita, kantaa meitä molempia olkapäillään tai laulaa 'Virtaa Jordan'."
"Odotatko sinä, että minä teen kaikkea tuota tänään?"
"E-e-en", sanoi Willy, "paitsi jos tulisit terveeksi tai ainakin luulisit olevasi terve; mutta me olisimme mielellämme semmoisen kanssa, jokaosaisitehdä kaikkea sitä. Me pidämme naisista, kaikista naisista, mutta sitten me taas pidämme miehistä, kaikista miehistä. Alice täti on melkein kuin enkeli minun mielestäni, ja sinä — sinä et ole enkeli. Ja emme me aina tahdo olla enkelien kanssa, ennenkuin me itse tulemme enkeleiksi."
Herra Burtonille tuli kiire kääntää selkänsä ja tarkastaa sohvan selustaa kuullessaan tunnustuksen tästä ihmiskunnan suuresta heikkoudesta. Willy jatkoi:
"Me emme tahtoisi, että sinä tulisit enkeliksi, ja siksi minä tahtoisin tietää, miten me voisimme saada sinut terveeksi. Etkö tulisi paremmaksi, jos minä lainaisin isän hevosen ja ajoneuvot? Kyllä hän lainaisi ne minulle, jos minä sanoisin, että sinä lähdet ajelemaan."
"Ja jos sanoisit, että lähdet kanssani hoitaaksesi minua?"
"Ky-llä", sanoi Willy viivytellen aivan kuin uusi tuuma olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Ja eikö sinusta sairaalle olisi hyvä mennä Haukanpesän kalliolle ja koskelle? Ja kun sinä olet väsynyt istumaan vaunuissa, voit astua alas ja vuolla meille keppejä ja pillejä ja etsiä kukkien siemenkotia tai lähettää meidät puroon uimaan, jos meihin kyllästyt."
"Hm!" mörähti herra Burton.
"Ja tinä ottaitit evättä mukaan", intoili Toddy, "ja kun tinä kovatti vätyt ja kun tinutta tuntuu pahalta, voit tinä pytähtyä vähän työmaan. Minutta te topiti hyvätti temmoitelle, jolla on hammattäjkyä. Me kyllä auttaitimme tinua pajhaamme mukaan."
"Saa nyt nähdä, miltä iltapäivällä tuntuu", sanoi herra Burton. "Mitä aijotte minulle siihen mennessä tehdä, että tulisin paremmaksi?"
"Me kejjomme tinulle tatuja", sanoi Toddy. "Niittätaijaat ihmitet aina pitävät."
"Hyvä", sanoi herra Burton. "Alkakaa sitten heti!"
"Tahdotko tinä kuulla tujulliten vai iloiten tadun?"
"Minkälaisen hyvänsä", sanoi herra Burton. "Ihmiset, joilla on hammastauti, sietävät melkein kaikkea. Mutta älä anna mielikuvituksesi vain maalata varsin hirveitä kuvia."
"En minä päättä ketään mielikuvatutta maalaamaan", sanoi Toddy, "minä maalaan itte väjikynillä."
"Olkoon menneeksi, alota!"
"Niin", sanoi Toddy istuutuen pieneen keinutuoliin ja kiinnittäen katseensa tiukasti kattoon, "minä taidan kejtoa Abjahamitta ja Iitakitta. Kejjan Jumala kätki ejään Abjaham-nimiten miehen menemään vuojelle ja halkaitemaan pikku poikanta kujkun ja polttamaan hänet alttajilla. Ja Abjaham totteli. Ja hän kätki pikku Iitakin, jolta hän aikoi aukaitta kujkun ja jonka hän aikoi polttaa, kantamaan puita, joitta hän tekiti tulen. Tanokaa, oliko te teittä kiititti tehty?"
"No — ei", sanoi herra Burton.
"Minua ei kukaan saisi kantamaan puita vuorelle, ei, vaikka isä käskisi", sanoi Willy.
"Kun he tulivat vuojelle", jatkoi Toddy, "valmitti Abjaham alttajin ja pani pikku Iitakin tille ja otti veitten ja aikoi juuji leikata hänen kaulanta auki, kun enkeli tuli alat taivaatta ja tanoi: 'Älä tee titä!' Ja Abjaham ei tehnytkään mitä oli aikonut, ja Iikka meni poit. Ja Abjaham näki kajittan pentaikotta ja otti ten kiinni ja tappoi ten. Hän ei mennytkään vuojelle, eikä tappanut ketään eikä hänen veittentä tullut ollenkaan vejitekti. Ja hän poltti kajittan. Titten hän meni taat kotiin."
"Minä lyön vetoa, ettei Iisakin äiti ollenkaan tiennyt, mitä Iisakin isä tahtoi pojalle tehdä", sanoi Willy, "eihän hän muutoin olisi häntä aamulla laskenut ulos. Lyötkö vetoa?"
"En — en näin sunnuntaina", sanoi herra Burton. "Ettekö nyt menisi ulos leikkimään vähäksi aikaa, eno koettaisi vähän nukahtaa."
Pojat hyväksyivät ehdotuksen ja läksivät. Puolisen tuntia myöhemmin, kun rouva Burton palasi kirkosta vanhan kenraali Porcupinen seurassa koettaen suurenmoisella tahdonlujuudella sulattaa kenraalin kohteliaisuudet hänen menestyksensä johdosta lasten kasvattajana, kuului, heidän kulkiessaan kenraalin alueen ohitse, hirveitä, pelkoa ja hätää ilmaisevia huutoja.
"Kuka?" huudahti kenraali Porcupine ja hänen lyhyet hiuksensa nousivat pystyyn kuin kaimansa piikit. [Porcupine merkitsee suomeksi piikkisika.] "Eimeillä: ole lapsia."
"Minä — minä luulen, että tunnen äänet", sai rouva Burton kalpeana vaivoin sanotuksi.
"Siunatkoon!" puhkesi kenraali äänenpainolla, joka ilmaisi, että hän toivoi siunausten tulevan sellaisten ylitse, jotka niitä tarvitsivat paremmin kuin hän itse. "Ettehän tarkottane —"
"Tarkotan!" sanoi rouva Burton väännellen käsiään. "Joutukaa!"
Kenraali juoksi huutojen ohjaamana ja läähättäen pitkin hiekkakäytävää kohti pensaikkoa, jonka takana oli kalalammikko. Rouva Burton tuli perässä, juuri sopivaan aikaan näkemään, kuinka Willy auttoi veljeänsä ylös lammikosta kenraalin kiskoessa irti suurta rapua, joka oli iskenyt saksensa Toddyn sormeen. Rapu ei hellittänyt, mutta kun kenraali veti sitä voimiensa mukaan Toddyn hirvittävästi huutaessa, irtautuivat sakset muusta ruumiista, ja kenraali horjahti taaksepäin ja pudota loiskahti itse lammikkoon rapu kädessä.
"Oi voi voi!" uikutti Toddy tarttuen tätinsä hameeseen ja tuottaen tälle siten suurta turmiota. Kenraali ponnisteli ja pärskyi kuin valas hädässä Willyn niin iloisesti nauraessa, kuin olisi koko tämä näytelmä järjestetty yksinomaan hänen huvikseen. Rouva Burton kiiruhti viemään poikia pois ja unohti harmissaan kiittää kenraalia avusta. Hän pani kätensä Toddyn suulle.
"Te kotkee!" mutisi Toddy.
"Miksi sinä ollenkaan koskit rapuun?" kysyi rouva Burton.
"Te oli javun poikanen", nyyhkytti Toddy, "ja minä pidän pienokaititta — kaikenlaititta pienokaititta — ja minä tahdoin hyväillä titä. Ja titte minä tahdoin pudottaa ten poit."
"Miksi et sitten tehnyt sitä?" kysyi rouva Burton.
"No, kun te ei tahtonut pudota", sanoi Toddy, "eikä te vieläkään ole pudonnut."
Se oli totta. Ravun saksi riippui vielä Toddyn sormessa, ja rouva Burton uhrasi parin hienoja hansikkaita irrottaessaan sitä. Willy nauroi lakkaamatta. Vihdoin kuitenkin iloisuus väistyi veljenrakkauden tieltä ja Willy sanoi hellästi:
"Toddy kulta, etkö pidä Willy veikosta?"
"Pidän kyllä", nyyhkytti Toddy.
"Sitten sinun täytyy olla hyvällä tuulella", sanoi Willy, "sillä sinä olet tehnythänetniinkauheaniloiseksi. Jos ei rapu olisi käynyt sinuun kiinni, ei kenraali olisi vetänyt sitä pois ja sitten hän ei olisi pudonnut lammikkoon ja — voi sentään! — eikö hän pulikoinut kummallisesti!"
"Titte javun oliti pitänyt pujja tinuakin", sanoi Toddy, "että hän oliti uudelleen pudonnut, ja minä olitin taanut naujaa!"
"Voi, kuinka te olette vallattomat, pojat", sanoi rouva Burton. "Näinkö te hoidatte sairasta enoanne?"
"Me hoidimme jo enoa", selitti Toddy, "kejjoimme hänelle kauniin tadun jaamatutta, ja jot minä en titä oliti tehnyt ei tinulla eikä hänellä oliti mitään tunnuntaita. Ja iltapäivällä viemme hänet ajelemaan."
Rouva Burton riensi kotiin, mutta hänestä tuntui, ettei näin lyhyellä matkalla koskaan niin monta tuttua ollut häntä puhutellut. Saavuttuaan viimein perille lähetti hän heti pojat yläkertaan, heittäytyi itkien miehensä viereen ja huudahti:
"Harry!"
Huomatessaan vaimonsa puvun vastoin tavallisuutta olevan epäjärjestyksessä herra Burton virkkoi vain yhden ainoan sanan:
"Pojat?"
"Mitä minä teen heille?" kysyi rouva Burton onnettomana.
Herra Burton oli vaimoonsa kiintynyt. Hän ihaili naisia ja otti vilpittömästi osaa heidän suruihinsa, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta viitata siihen, mitä hänen vaimonsa viisi päivää sitten oli sanonut ja siksi hän kuiskasi:
"Kasvata heitä."
"Minä?"
Tämän nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen, joka tuli rouva Burtonin omilta huulilta, kuului raskaita askeleita, ja kääntyessään näki hän edessään lankonsa Tom Lawrencen, joka sanoi:
"Kahdenkeskisiä salaisuuksia, vai? Ehkä häiritsen! Mikään ei vedä niille vertoja. Mutta Helena voi varsin hyvin tänään, ja tahtoo välttämättömästi poikia luokseen ja minä kaipaan heitä kahta hullummin. Mutta arvelen, ettette voi tulla toimeen ilman heitä, vai kuinka?"
Se erikoinen tapa, jolla Tom Lawrence katseli heitä vastausta odottaessaan, olisi johonkin toiseen aikaan herättänyt Alice Burtonin mielessä uhmaa; mutta tarkastellessaan nyt kauniin pukunsa edustaa hän vain sanoi:
"Kyllä — kai — voimme olla ilman heitä tunnin tahi pari."
"Sinä rakas spartalais parka", sanoi Tom teeskentelemättömällä myötätunnolla, "saat kuitenkin olla rauhassa heidän maatameno-aikaansa saakka."
Ja rouva Burton sai tilaisuuden korjata miehensä sidettä ja samalla kuiskata hänen korvaansa:
"Luojan kiitos!"