The Project Gutenberg eBook ofToivolahden pastoriThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Toivolahden pastoriAuthor: SigurdTranslator: Theodolinda HahnssonRelease date: July 6, 2013 [eBook #43104]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOIVOLAHDEN PASTORI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Toivolahden pastoriAuthor: SigurdTranslator: Theodolinda HahnssonRelease date: July 6, 2013 [eBook #43104]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Toivolahden pastori
Author: SigurdTranslator: Theodolinda Hahnsson
Author: Sigurd
Translator: Theodolinda Hahnsson
Release date: July 6, 2013 [eBook #43104]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TOIVOLAHDEN PASTORI ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Sigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]
Sovitellen suomentanut Theodolinda Hahnsson
G. W. Edlund, Helsinki, 1892.
Helsingissä, Helsingin Sentraali-Kirjapainossa, 1892.
I. Oma pieni koti.II. Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.III. Metsolan herrasväki.IV. Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.V. Mamselli La Tour.VI. Sortunut mies ja sidottu nainen.VII. Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.VIII. Taistelu sokeata jumalaa vastaan.IX. Viran puolesta.X. Rukkaset.XI. Rippikoulu.XII. Kotiin pääsö.
Oma pieni koti.
— Äiti, tuossa se on!
— No eipä, hyvänen aika, olemmeko siis jo perillä, Arve?
— Olemme, äitini.
Hänen äänessään kaikui hellyyden ja rakkauden muassa myöskin jonkunlainen voitonriemu, kun hän ohjaksilla hevostaan hilliten kumartui pienen, rinnallaan istuvan eukon luo, osottaen ruoskallaan kohti muutamia pieniä, punaiseksi maalattuja, nukkemaisia asuntoja, jotka sijaitsivat saarella maantien oikealla puolen. Suurimmalla näistä asunnoista oli valkoiset nurkat ja edustalla pylväskäytävä.
Oli Huhtikuu annakassa ja kummallista kyllä, Huhtikuu myöskin luonnossa. Koivikot olivat vielä kevät-ilmojen ransistamina ja valkoisten runkojensa yläpuolelta harmaina, ja harmaat olivat myöskin mättäät maassa. Mutkailevalle, kapealle tielle, joka kirren lähdössä oli pohjaton, olivat vaunut uurtaneet syvät raitiot ja tien vasemmalla puolen oleva haka näytti laihalta, huonolta ja lakastuneelta. Mutta sinitaivaalla hymyili kevät-aurinko; oikealla, punaisten asuntojen välistä pilkoittivat sisäjärven laineet ja pensastossa lauloivat pienet näkymättömät lintukuorot: "kevät on, kevät on!"
Kevät oli myöskin hänen sydämmessään, joka tuossa soreana nappularattailla istui ja rakkaudesta loistavin silmin kumartui pienen eukon luo, näyttäen hänelle nuot järven rannalla olevat punaiset asunnot, ikään kuin ne olisivat olleet kaikki maailman valtakunnat ihanuuksineen.
Talven myrskyt olivat ennen raivonneet hänen uhkeassa rinnassaan, monta kovaa, pitkää vuotta oli talvipuute majaillut näiden kahden asunnossa, silloin kuin viimeiset tähteet entisen pienen talonpoikaistalon vaatimattomasta varallisuudesta olivat loppuunkuluneet, siellä kaupungin ullakkokammarissa nähtiin nälkää ja kärsittiin siinä toivossa, että kerran näkisivät juuri sellaisen päivän koittavan, kuin tämä nyt oli.
Sitten tuli koti-opettajan toimi ja yliopisto-vuodet, matkat lainan saamista varten sekä harhailut hiippakunnassa ylimääräisenä; pitkät, kolkot vuodet, jolloin ei edes ollut sitä iloa, että olisivat saaneet nähdä nälkää, toivoa ja kärsiä kylmääyhdessä.
Mutta tämä kaikki oli nyt ohitse. Tuolla alhaalla järven rannalla sijaitsi Toivolahden pappila, joka oli tullut hänen omakseen pitäjäläisten vapaan valinnan kautta, laineet lauloivat: "kevät on, kevät on!" ja kevättä oli pastori Arvid Maunusen sydämmessä ja auringon paistetta mielessä, kun hän kuluneessa päällysnutussaan pohjatonta kylätietä pitkin ajoi omaan kotiinsa.
Hiljakseen kulkee takkuinen Liinaharja pappilan portista sisään ja pihan perälle, joten meidän on hyvä aika katsella pastori Maunusta. Suu on vähän karkeanlainen, leuka, tumman sinertävine parranoraineen, pistää esiin enemmän kuin tarpeellista olisi, eikä nenä ole ensinkään kreikkalaista mallia. Mutta pää on reipas, hyvin muodostettu, otsa korkea, tasainen ja leveä, hiukset tummat, tuuheat, ja silmät sellaiset suuret, mustat ja lämpimät, jotka joukossa eivät huomaamattomiin jää ja mitkä tottelevaisesti kuvaavat omistajansa kaikki erilaiset mielenliikutukset. Kasvot ovat yleensä raittiit, miehuulliset, ei ainoakaan ryppy otsassa eikä harmaa hius päässä vielä ilmaise mitenkä raskaita, täynnä taistelua ja itsekieltämystä ne kolmekymmentä-neljä vuotta ovat olleet, jotka pastori Maununen on elänyt. Vartalo on hoikka, mutta hartiat leveät; kokonaiskuva antaa meidän aavistaa, että tässä on jotakin yli määrämitan, sellaista, mikä ei ole keskinkertaista, jotakin, mitä kentiesi ei olisi tarvittu Toivolahdessa.
Ja hänen rinnallaan istuvan vähäisen eukon silmät kiiltävät, kun hän pienenä, kurtistuneena ja nöyränä katsahtaa vahvaan, voimalliseen poikaansa. Eukon pienet, valkoisten kutrien ympäröimät kasvot ovat vielä täyteläiset ja jotenkin punaveriset, mutta niin täynnä tuhansia ryppyjä, kuin hyvä omena on joulukuussa, ja ryppyjen keskeltä tuikkaa kaksi pientä, harmaata, lempeänloistavaa silmää, aivan kuten auringonpaiste vanhojen linnanraunioitten yli. Jos muorista hienoihin vaatteisiin puettuna olisi tehty kuva, niin se varsin hyvin olisi soveltunut hienon rouvan kuvaksi, mutta hänen yksinkertainen pukunsa, suuri nöyryytensä ja puhetapansa ilmaisevat meille piankin entisen "Vainiolan muorin."
Ja pastori Maununen olisi viimeinen, joka tätä salata tahtoisi. Hänen mielestään on muori juuri sellaisena, kuin hän on, paras, rakkahin ja kallein, mitä maailmassa olla saattaa.
Liinaharja vetää nappularattaita, ponnistaen viimeisiä voimiansa.
Tuossa sijaitsee uusi koti.
Kaksi kirkasta kyynelhelmeä vierii muorin poskille, kun hän näkee kaksikymmen-vuotisen unelmansa toteutuneena kohoutuvan eteensä punaseinäisenä ja valkonurkkaisena. Pieni musta tumppi haparoi esiin päällysnutun alta ja taputtaa hiljaa vieressä istuvan kulunutta takinhihaa:
— Arve poikani…
— Äiti … kuiskaa poika punaiseen, palelevaan korvaan, ja sitte nostaa hän äitinsä pylväskäytävälle, jossa uusi palvelustyttö, suutarin Loviisa, kumartaen ottaa heitä vastaan.
— Herra sinun sisääntulosi siunatkoon! Suokoon hän sinun täällä monta vuotta saada nauttia palkkaa kaikesta rakkaudestasi!
Näin lausuttuaan Arvid melkein kantoi äitinsä pieneen, järven puolella olevaan nurkkakammariin.
Torpparin vaimo, joka oli ollut huoneita puhdistamassa, nykäisiLoviisaa kylkeen ja sanoi:
— On se varmaan oikea pappi, tuo! Hän ei suinkaan tule olemaan ahnas joulupidoissa, kuten vanha pappi oli.
Sisällä huoneissa oli puhdasta, siistiä ja raitista. Lattiat kyllä olivat kuluneita, epätasaisia ja palkkien välillä suuria rakoja, (papin täytyi itse rakentaa ja pitää kunnossa pappilansa) mutta Loviisa ja torpan-Reeta olivat ne huuhtoneet häikäisevän valkoisiksi. Seinässä kyllä erottui paikka, missä vanhan papin kuva oli riippunut siihen asti, kuin leski pari päivää sitten muutti pois, mutta katot olivat valkoisia, ja kylläpä seinätkin sentään mukiin menivät. Akkunat kiilsivät kirkkaina ja pesuhaju tulvasi ruokakammion hyllyiltä. Keskimmäisellä oli kaksi täysinäistä maitohulikkaa.
— Katsokaa, maitoa, meidänomaamaitoa, äiti! sanoi pastori, iloiten kuten lapsi.
— Niin, lehmät tulivat aamulla ja Valkopää lypsää oikein hyvin, kertoiLoviisa.
Huonekalut olivat myöskin edeltäpäin tulleet. Pitäjäläiset olivat ne tuoneet, ja sen vaivan he kyllä saattoivat nähdä, sillä ei niitä paljoakaan ollut; mutta kuormien tuojille täytyy kuitenkin pitää kestit jonakin päivänä, ilmoitti Loviisa.
Sitte syntyi kaikellaista tohua, ennenkuin saatiin tuolit ja pöydät paikoilleen, puhumattakaan vieraskammarin sohvasta, joka oli kaupungissa ostettu Lundbergin kamreerskan huutokaupasta 23 markasta ja 50 pennistä, mutta kesken puuhia pastori hätkähti:
— Oi hyvänen aika, unohdin Liinaharjan!
— Rauhoittukaa, pastori hyvä! Eläimet hoidan minä lauantaihin asti, jolloin renkipoika tulee. Hevonen on jo tallissa ja syö apettaan, sanoi torpan-Reeta ylpeästi.
— Mutta Loviisa, mitä ihmettä tämä on? huudahti pastori, kun aukaisi salin oven ja näki siellä suuren saranapöydän täynnä juustoja, pannukaakkuja ja kaikellaisia leivoksia.
— No nähkääs, rakas pastori, meidän pitäjäläisemme ovat aina pitäneet papeistansa, mutta minä olen pannut merkille jokaisen kappaleen, minkä mikin on tuonut, sillä heille täytyy antaa täällä "suun-avausta", kun kirkkoon tulevat.
— Arve!
— Mitä, äiti?
— Ellet ole liika väsynyt, tahtoisin mielelläni mennä navettaan katsomaan.
— Halusta tulen kanssanne, äiti kulta.
Ja sitte he talsivat likaisen pihan poikki, pastori pitkillä, varovaisesti harppaavilla askeleilla ja äiti sipsutellen perässä, kantaen hameensa liepeitä. Matalan, pimeän navetan sisällä seisoivat äsken ostetut mullikat ja kolme kaunista, kiiltävää lehmää. Säästöpankinlaina ei riittänyt useampiin; pappilassa muuten elätettiin viisi.
"Vainiolan muori" oli nureksimatta jättänyt talot ja tavarat, raastanut ja tehnyt työtä "Arvensa" puolesta; ainoastaanyksiuhri tuntui hänestä niin raskaalta, että hänen oli sitä vaikea unohtaa, ainoastaanyksieroaminen siitä, mikä ollut oli, tuntui hänestä oikein katkeralta. Hän ei milloinkaan saattanut unhottaa "Kaunikea", "Tähtikeä" eikä "Kirjoa"; ne olivat olleet hänen ylpeytenään eikä niiden vertaisia ollut koko lukulahkossa. Hän oli niitä kaivannut kaksikymmentä vuotta ja itkenyt niitä sydämmensä pohjasta, niin, suokaa anteeksi, luulenpa että hän oli niiden tähden vuodattanut useampia kyyneleitä kuin Maunu-vainajan puolesta. Mutta, hyvänen aika, olihan siinä suuri erotuskin! Maunun otti Herra, mutta lehmät myytiin huutokaupassa. Vaan tuossahan nyt jälleen oli kolme kiiltävää lehmää eikä muorilla ollut mitään toivottavaa enään täällä maan päällä. Hän laski kätensä ristiin oikein hartaasti ja silmät loistivat, kun hän sanoi:
— Arve!
— Mitä, äiti, tahdotte?
— Saanko antaa lehmille nimet?
— Saatte, tietysti, äiti rakas.
— No sitte annan niille samat nimet kuin omilla lehmillänikin oli, huudahti eukko. Valkopää olkoon Kaunike, ja nuot toiset Tähtike ja Kirjo. Niissä on hyvät merkit. Kirkonvartia ei ole sinua peijannut.
Kun jälleen olivat sisälle tulleet, oli Loviisa kapineitten joukosta löytänyt laatikon, missä veitset ja kahvelit olivat, sekä posliinit, ne, joissa oli sininen raita syrjässä. Ruokapöytä oli salissa katettuna ja pitäjäläisten tuomiset sekä omien lehmien maito maistuivat erittäin hyvältä.
Näin nuot molemmat usein olivat istuneet yhdessä niukemmin varustetun pöydän ääressä, kun asuivat kaupungin ullakkokammarissa. Pastorin tunteet aaltoilivat. Hän huomasi nyt selvästi paljon, jota hän ei ennen aavistanut. Hän muisti pöydällä olevaa haljennutta lautasta, jossa oli kaksi silakkaa, kun hän eräänä aamuna palasi koulusta lämpöisenä ja nälkäisenä, oltuaan lumipallosilla. Toinen silakka meni heti hyvää vauhtia alas ja säihkyvin silmin oli hän toista katsellut. "Otasinä se, Arve, minä olen jo syönyt, enkä jaksa enään", oli äiti sanonut. Hyvällä omallatunnolla oli Arvid sitte ottanut toisenkin silakan. Hyvä Jumala, selvästi hän nyt älysi, että äiti oli salannut omaa nälkäänsä, jotta poika saisi vähän enemmän…
Tästä asiasta ei nyt käynyt puhua, muorin rakkaus osottautui kokonaan toiminnassa eikä hän olisi käsittänyt poikansa sanoista hänen mielenliikutustansa. Mutta Arvidin suuret, tummat silmät kävivät kosteiksi, hän laski hiljaa taputtaen kätensä äidin köyristyneille hartioille ja sanoi:
— Syökää, äiti, vähän enemmän tuoretta juustoa!
— Siunatkoon sentään, Arve, en jaksa mitenkään enään, olen totta tosiaan niin täysi, etten kuolemakseni voisi enempää syödä.
Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.
"Pium, paum, pium, paum!" kajahtelivat kirkonkellot järven ylitse.
Oli Toukokuun ensimmäinen sunnuntai. Tien reunat olivat jo kuivuneet ja käyneet jotenkin sopiviksi jalkalaisille. Sitä paitsi kaikkien nyt teki mieli kirkolle kuulemaan uutta pappia. Siksipä suuret ihmisjoukot noudattivatkin tänä pyhänä Toivolahden kirkonkellojen kutsumusta.
Kirkko oli vanha, 1500-luvun ajoilta. Siinä ei ollut yhtäkään tornia, mutta itäisen päädyn puolella oli sakaristoa varten tehty ulkoneva, ympyriäinen rakennus. Alkuperäinen kirkko oli oikeastaan isonkäytävän varrella, siinä, missä alttari, saarnastuoli ja penkkirivien ensimmäinen puolisko sijaitsivat. Lisärakennukset oli tehty 1740 ja rakennettu parvia varten korkeammiksi. Kellot riippuivat tapulissa kirkkopihalla; tapulilla oli kummanlainen muoto, se muistutti hirsipuuta, vipukonetta, tahi Euklideen niin kutsuttua "hypotenuusaa", taikka jotakin näitten tapaista. Tämän lisäksi se oli heikko; ja monivuotisen yhteisen työn kautta oli tapulin ja kellojen välille syntynyt sellainen salayhteys, että kun kellot heiluivat iloisessa tahdissa, heilui vanha tapuli myöskin, vaikka hitaammassa rytmissä. Se osotti oikein miehen rohkeutta, ken tuulen puhaltaessa uskalsi Toivolahden kirkontapulissa "soittaa yhteen", ja ihailevia neitosia seisoi siellä alhaalla hautojen välissä katselemassa korkeuteen, pelon ja ihastuksen tunteet sykkivissä sydämmissään, kellojen polkijoita, joittenka kaulassa loistavat, moniväriset villahuivit riippuivat keskikesällä. Tytöt katselivat heitä niin ylpeinä, kuin ritarikauden hienot neitoset sankareittensa kypärätöyhtöjä keihästelyleikeissä.
Mutta kauniisti kellot kajahtivat ja varsinkin tänään, kun niitten kaiku virtaili ulos korkealle kirkkaansiniseen kevät-ilmaan, yli järven, yli saarien, joissa luonto rupesi eloon heräämään.
Kirkonmäellä oli liikettä ja vilinää. Rapakon räiskyttämiä häkkirattaita ja linjaalirattaita pyörieli toisensa perästä kirkonmäelle, ja vaikka ruunaa kuinkakin paljon olisi ennen säästetty ja säälitty, niin sai se nyt kuitenkin salaisia nykäyksiä ohjaksista ja pienen hyväntahtoisen näppäyksen kupeeseensa, jotta näyttäisi virmalta ja uljaalta talollisten, naapurien, oman- ja ulkopitäjäläisten silmissä. Käänteessä, kun kirkonvajoille ajettiin, pidätettiin hevosta vähän, että muori ja tyttö pääsisivät reestä ja sitten, kun ruuna oli vajaan asetettu, tulivat isä ja poika mäelle; isä köyryselkäisenä, yksinkertaisessa sarkanutussa, poika verka-päällystakissa ja loistava huivi kaulassa, sateenvarjo kädessä ja kalossit jalassa, vaikka olisikin ollut kirkkahin kesäpäivä. Tytöt seisoivat kirkkopihan muurin vierustalla kirjat ja nenäliinat kädessä sekä silmät alas päin luotuina, ja posket hehkuivat ja sydämmet sykkivät kovemmin ja suonet tykkivät aivan samati kuin hienojen ihmistenkin ulkona maailman tanterella, vaikka täällä kaikki näytti hiljaiselta ja tyyneltä.
Hämärässä sakaristossa istui pastori Maununen. Hän oli hiljan siistinyt partansa, jonka tumman sinertävä oras kiilsi lumivalkoisten papinliperien yläpuolella.
— Onko täällä mitään ylimääräistä tehtävää tänään? kysyi pastori pieneltä, kyttyräselkäiseltä kirkonvartialta.
Mutta möhömahainen lukkari Oksanen, jolla oli valkoiset hapset kunniakruununa päässä sekä puoli manttaalia maata, ostettu huutokaupoista saadulla toimituspalkalla ja muilla käytännöllisen maalaislukkarin sivutuloilla, lukkari Oksanen, joka oli ollut virassaan 31 vuotta ja monta kertaa lainannut papeille rahaa yksinkertaista velkakirjaa vastaan, hän tunsi itsensä virallisessa arvossaan loukatuksi ja vastasi kirkonvartian sijasta:
— On täällä tuollainen, joka hutsuksi nimitetään, ja Lehtimäen lautamiehelle on tehtävä pitkä kiitos, hänelle, jonka kirkkoherra itse hautasi jo alkuviikosta, eräänä arkipäivänä; nähkääs, niillä oli kaksi äsken poikinutta lehmää ja tahtoivat juustomaidosta valmistaa kaakkuja pitoihin.
— Vai niin, onko täällä vielä tapana tehdä elämäkertaa? Se on tavallisesti jätetty pois jo tähän aikaan.
— Niin, mutta on välttämätöntä että kiitos tehdään näin eteville talonpojille, ja ne maksavat siitä erityisesti, ja laillista se on, sillä täällä Toivolahdella on palkka pappien sopimuksen mukainen, kuten pastori tietää, täällä ei ole ollut oikeata palkkajärjestystä vielä. Tässä on paperi, johon olen kirjoittanut lautamiehen ansiot, hänen naimisensa, talonkaupat ja luottamustyöt. Sitten pastori ne esittää, kuten itse tahdotte, tietysti.
— Hyvä. Käskekää tyttö raukka sisälle.
— Mi … mi …mikä?
— Ettekö sanonut, että täällä oli tyttö, jonka piti erinäisen ripin käymän?
— Kyllä … jaa niinhutsu, jaa, sanoi vanha Oksanen ja säipärteli hajasäärin kirkkoon.
Hetken perästä hän tuli jälleen, tuupaten edellään pienen, mustaan puetun naishenkilön, joka oli silmilleen vetänyt huivinsa ja joka itki niin, että koko ruumis vapisi.
— Älä ulvo noin riivatusti, kurjalainen. Oletkosinäliiaksi hyvä ripitettäväksi, kun olet pahasti menetellyt! sanoi lukkari ja lykkäsi hänet polvilleen sakariston ovensuussa olevalle jakkaralle.
Pastorin otsa synkistyi:
— Oksasella on ehkä jotakin muuta tehtävää. Minä en nyt kanttoria tarvitse.
— Hoh! No niin, miten pastori vain tahtoo, vastasi lukkari ja katosi.
Pastori katsoi oven luona olevaan kalpeaan olentoon.
— Koeta nyt olla levollinen!
Nuot kovat nyyhkytykset ennemmin lisääntyivät, kuin vähentyivät. Pastori katseli häntä vakavasti ja tutkivasti. Ei, tuo ei ollut teeskentelyä, ulkokultaisuutta; ei, häpeä ja pelko pakotti häntä tuohon tuskalliseen itkuun. Pastori etsi pöydällä olevista papereista hänen nimeänsä.
— Noh, Anna, ole nyt hiljaa ja kuuntele minua. Sinä olet nyt liiaksi liikutettu, ja minä tahtoisin vähän itse ottaa selkoa sinun oloistasi, ennenkuin sinulle lausun ne ankarat sanat, mitkä minun tulee virkani puolesta sinulle puhua. Mene siis nyt kotia ja tule tiistaina pappilaan kello 1.
— Sa … sa … saanko minä nyt siis lähteä, ennenkuin kirkkoväki tulee? nyyhkytti Anna, kurkistaen pelon-alaisena pastoriin.
— Saat, kuulithan, mitä sanoin.
— Jumala siunatkoon… Ja sitte hän kantaen häpeänsä taakkaa hiipi ulos ja riensi alas kirkonmäeltä.
Kirkonvartia yskäsi.
— Hm, hm, tuollaiset ne kyllä tarvitsevat vähän nuhteita ne, tietysti.
Pastori Maununen oli vähän aikaa vaiti, sitte hän äkkipäätä katsahti suurilla, mustilla silmillään tuota pientä talonpoikaa:
— Oliko kirkonvartialla minulle jotakin sanottavaa?
—Minulla, e … ei, ei mitään.
Oksanen näkyi ovensuussa. Pastori katsoi kelloansa.
— Kello on jo neljänneksen yli kymmenen! Miksikä ei soiteta?
— Minä tiedän, että Metsolan parooni tulee kirkkoon tänään.
—Noh?
— Niin,silloinemme koskaan soita yhteen ennenkuin hänen vaununsa näkyvät veräjän luona.
Pastorin silmät leimahtivat lasisilmien takana ja hän aukaisi leveän suunsa aivan äkkiä, mutta hillitsi itsensä jo ensi tavuussa. Näkyi selvästi, että hän oli sanomaisillaan sanoja, jotka eivät täällä olisi sopineet. Sen sijasta hän nyt hymyili ja sanoi aivan ystävällisesti, mutta jonkunlaisella painolla:
— Olkaa hyvä ja muistakaa, että tästälähtein me aina soitamme säntilleen kymmeneltä,ainailman poikkeusta. Ja nyt soitammeoitis.
Kirkonvartia hiipi ulos lukkarin muassa.
— Tietääkö Oksanen, onko tuo uusi pappi rikas? kuiskasi hän.
—Sekörikas! Oh pahanen, hän on köyhä kuin kirkonrotta, kiroili lukkari itse temppelissä.
— No sitte en minä tosiaankaan tiedä, mikä hänessä on, sanoi kirkonvartia.
Jumalanpalvelus alttarilla oli jo ehtinyt koko pitkälle, kun Metsolan parooni perheineen ja kaupunginvieraineen astui kirkkoon ilman mitään häiritsemisen pelkoa; pastori pääsi alttarilta ja seisoi hetken päästä saarnastuolissa.
Meidän teologiset tiedekuntamme kaipaavat tykkänään opettajia, jotka ohjaisivat ja kehittäisivät sitä puhujan välikappaletta, millä hän ensin vaikuttaa kuuliansa ulkonaiseen tarkkaavaisuuteen, vaikka se tapa, millä tuo herätetään, hyvin usein ratkaiseekin koko esityksen vaikutuksen tavallisiin pintapuolisiin ihmisiin. Meidän pappimme eivät koskaan saa oppia luonnollista ja oikeaa lausumistapaa, eivät koskaan saa apua, kun koettavat poistaa suullisen esittelyn satamääräisiä vajavuuksia. Pastori Maununen, Vainiolan talon poika, ei ollut tässä suhteessa parempilahjainen kuin useimmat muut hänen virkaveljistään, ja tuskin hän oli suunsa aukaissut ja sinkahuttanut muutamia murteellisuuksia, ennenkuin vieraat kaupunginherrat kumartuivat hymysuin alaspäin.
Mutta ilo ei käynyt pitkälliseksi. Ennenkuin pastori oli kymmenen minuuttia puhunut, niin kuuliakunta täydellisesti hänen esitystänsä tarkkasi; ei kukaan enään hänen murteellisuuksiansa huomannut eikä kukaan enään pannut tähdelle, että johonkuhun sanaan tuli väärä korko.
Hän saarnasi vapaasti. Ei mikään yritys saata olla vaarallisempi heikkolahjaiselle papille, kuin nousta saarnastuoliin ilman tarpeellista valmistusta edeltä päin. Saarna tulee silloin useinkin surkeaa sekasotkua ilman pontta ja perää, ilman alkua ja loppua, ja sitä kuullessa tulee mieleen Tegnérin varoitus-sanat nuorille kypsymättömille papeille: "Älkää luottako siihen, että henki tulee teihin yhteensoitettaissa, se jää usein tulematta, ja siitä syntyy hengen puute; ja jos siinä joku henki olisi, on se ainoastaan hämmennyksen ja sekaannuksen henki." Mutta lausutulla sanalla on paljon suurempi voima, kun se tulee tahi näyttää tulevan suoranaisesti esiin, puhuja vaikuttaa niin äärettömän paljon enemmän, kun hänen katseensa kohtaa kuuliansa katsetta eikä hän etsi lausuttavaansa käsikirjoitukseen tirkistämällä, että niiden pappien, joille vapaa esitys tuottaa liian paljon vaikeuksia, tosiaankin pitäisi kirjoittaa muistiin saarnansa pääkohdat. Sitä paitsi, jos työ on huolella alustettu, jos koko saarna on selvänä mielessä, eli niin sanoakseni, itse luonnos valmis, niin varmaankin useimmat papit helposti voivat saarnansa yksinkertaisilla ja selvillä sanoilla pukea vaatimattomaan pukuun. Hänen, joka tämänkin vaikeaksi katsoo, pitäisi, kahdesti asiaansa miettiä, ennenkuin toimekseen valitsee papinviran, sillä eipä hän voi tarjota uskonnon lohdutusta tautivuoteen luonakaan, jossa ei sovi käyttää "konseptia".
Pastori Maunusen saarna oli hyvin valmistettu, mutta hänen ei tarvinnut aivan orjallisesti suunnitelmaansa seurata; siinä oli vielä tilaa innostuksen luomille sanoille. Hän saattoi käydä aineestaan lämpimäksi ja saarnatessaan saada uusia aiheita selityksiin, joista hän itse iloisesti hämmästyi.
Hänen lausuntonsa kaikkine vikoineen oli aivan poikennut vanhasta, nukuttavasta, juhlallisesta esitystavasta, jonka kestäessä pappi näyttää noille yksitoikkoisuudesta tylsistyneille sanankuulioille pörhöisen, aamu-unisen enkelin tapaiselta, joka pilviin ripustettuna lukee tunnin ajan asioista, joita ei oikeastaan ole tarkoitettukaan heidän käsitettäväkseen. Pastori puhui kuten ihminen ihmisille, eikä kuten herran vouti ynseille, huolimattomille palvelioille; hän koski elämän jokapäiväisiin oloihin ja antoi uskonnolle paikkansa koetuksissa ja murheissa, ihmisneron voitoissa ja maallisten toiveitten häviössä.
Hajuvedellä kastettuja nenäliinoja ei enään viety suun eteen, kaikki oli hiljaista "herrasväen" penkissä ja kirkonvartian täytyi myöntää itsekseen, että hän oli tavattoman huonosti nukkunut kirkossa tänään.
Sillä välin kuin pastori Maununen seisoi tuolla ylhäällä madonsyömässä ja karsassilmäisillä apostolinkuvilla koristetussa saarnastuolissa, katsellen noita satoja ihmisiä, joista hän tuskin tunsi neljä tahi viisi ja jotka tutkivasti tähtäsivät silmänsä häneen, valtasi hänet sellainen avuton yksinäisyyden ja kykenemättömyyden tunne, ettei hän luullut milloinkaan voivansa olla heille kaikille, mitä hän olisi tahtonut ja mitä hänen olisi tullut olla. Hänen äänensä suli surulliseksi ja nuot loukkaavat murteellisuudet kaikuivat kuuluviin ikään kuin kyynelien verhossa.
Silloin näki hän kaukana käytävän ääreisessä penkissä pienen, valkoisen pään ja pienet, harmaansiniset, lempeät silmät, jotka kosteina kiintyivät jokaiseen sanaan, minkä hänen huulensa lausuivat. Aurinko laski pienestä ikkunaruudusta sisälle säteensä ja ne leikitsivät Martta muorin kurttuisissa kasvoissa ja hänen harmaa päänsä nuokkui, kuten tuleentunut tähkä syksyisenä päivänä.
Ja pastori ei tuntenut itseänsä yksinäiseksi enään; uusia ajatuksia tunki hänen aivoihinsa, niin että hän tuskin saattoi niitä järjestää ja erottaa, hän lämpeni, kasvoi ja innostui, joten kielensä kävi runolliseksi, ja kun hän oli lausunut amen, tunsi itse kukin, ettei miesmuistiin ollut sellaista saarnaa kuultu Toivolahden kirkossa.
Mutta mahtavan Lehtimäen lautamies-vainajan sukulaiset ja ystävät eivät olleet tyytyväisiä. Tuo etevä maanviljeliä, joka oli vaihtanut taloja neljä kertaa, ollut naimisissa kaksi kertaa, rakentanut urakkakaupalla sillan yli siltasalmen 14,300 markasta, ollut lautamiehenä 22 vuotta ja kunnallislautakunnan esimiehenä 10 vuotta, joka kaikki oli tarkkaan kirjoitettuna lukkarin paperipalaan, sai nyt osakseen, sitte kuin jälkeenjääneille oli lausuttu muutamia lohdutuksen sanoja, ainoastaan hartaan rukouksen, että hän, jolle oli niin paljon maallista hyvää annettu, ei olisi unohtanut ainoata tarpeellista, että hän, jonka ei tarvinnut pitää huolta jokapäiväisestä ravinnostaan ja verhostaan, sitä enemmän olisi etsinyt sijaa kuolemattomalle sielullensa elävän Jumalan kaupungissa.
— Sen sanon vain, että kyllä se papinkisälli turhaan saa haukotella minulta tuomisia! mutisi lautamiehen emäntä, noustessaan linjaalirattaillensa, kun hän lähti kotia komeisiin hautajaisiin, joihin pastoria ei kutsuttu.
Kun pastori sakaristossa jumalanpalveluksen jälkeen katsoi pois "Spesiaalista" (erityisluettelosta), johon hän juuri oli kirjoittanut, että talollinen Salomoni Kaarlenpoika Vaajala vaimonsa kirkkoon-ottajaisissa oli antanut kirkolle 50 penniä, pitäjän köyhille 50 penniä sekä urkukassaan 25 penniä, seisoi hänen edessään lyhyt, hieno mies, jolla oli kotkan-nenä ja vilkkaat, ruskeat silmät, hyvin kammattu tukka, viikset, harmahtava leukaparta ja suuri jalokivineula kaulaliinassa.
Pastori katsoi kysyvin silmin tuota hienoa herraa.
Nyt tämä kävi lukkarin mielestä liian pitkälle, hän kumartui pastorin puoleen, kähisten hänen korvaansa:
— Hyvä ihme, siinähän onparoonitiemmäkin!
Pastori nousi istualta.
— Lukkari ilmoittaa, että minun on kunnia tavata tässä parooniStålsköldin.
— Aivan oikein, olen hän itse, ellei pastori mahdollisesti ennen…?
— Ei, minulla ei ennen ole ollut kunnia nähdä paroonia.
— No, noh, saattaahan olla niin. Tahdon paljon kiittää kauniista saarnastanne. Vapaaherrattaren mielestä se oli charmantti.
Pastori kumarsi.
— Mutta, tuhat tulimmaista, kiirettä teillä oli jumalanpalveluksen alkamisella tänään.
Pastori punastui, kuullessaan tuon kirouksen itse sakaristossa, mutta vastasi kuitenkin aivan tyvenesti:
— Päin vastoin, herra parooni, tänään valitettavasti aljettiin neljänneksen liika myöhään, mutta minä voin vakuuttaa, ettei se vastedes tule tapahtumaan.
— Hm, hm, vai niin. Sepä tosiaankin on säntillistä. Hm! Vaikka sen itse sanon, niin olin minäkin pastoria huutamassa, kun täällä oli vaali. Hm! 2,045 kolikkoa.
— Toivon hartaasti, ettei paroonin tarvitsisi luottamustansa katua.
— Juurisitä, niin. Nyt toivomme pian saavamme nähdä pastoria luonamme Metsolassa.
— Kiitoksia, minun on kunnia käydä luonanne niin pian kuin suinkin.
— Odottakaa, ettekö saattaisi tulla tänään iltapäivällä? Meillä on jo vähän muitakin vieraita, ja…
— En, kiitoksia paljo vain,ei sovi tänään.
— Mitä, ettehän vain luule synniksi sitä, että lähtisitte pois sunnuntaina? Tosi kyllä, ettei minun taloni suorastaan ole mikään "rukoushuone", mutta ei se myöskään ole mikään varsinainen "ryövärien luola."
Pastori hymyili.
— Luulen kyllä voivani syntiä tekemättä lähteä vieraisiin pyhä-iltana, mutta minä tiedän, että suuri osa yhteisestä kansasta pitäisi kummallisena, että pappi kirkosta lähtisi huvittelemaan, enkä minä tahdo pahennusta herättää.
— Äh, tuohan on ulkokultaisuutta! Suokaa anteeksi, en tarkoittanut mitään pahaa, lisäsi parooni, kun näki pastorin hätkähtävän.
— Jumalan haltuun, herra parooni! sanoi pastori, joka sillä välin oli saanut päällysnuttunsa ylleen ja läksi pois.
— Näitköstuota!sanoi lukkari kirkonvartialle, sitte kuin paroonikin oli pyörähyttänyt ympäri kantapäillään ja lähtenyt matkoihinsa.
— Pannahitten pappi! Mutta muista sinä, Oksanen, että sanoissani on perää: hänellä on kyllä muutamia tuhansia jäljellä isän perinnöstä, muuten ei hän uskaltaisi olla noin kopea paroonia kohtaan.
Metsolan herrasväki.
Viikko oli kulunut, ja pastori oli käynyt "kotoiseksi". Se, jolla on ollut isänkoti, rauhaisa ja turvallinen, vaikka kuinkakin yksinkertainen, johon on saattanut rientää lukukausien loma-aikoina ja yhä aina silloin, kuin ahkera työ on suonut jonkun lepohetken; se, joka on ollut niin onnellinen, että on saanut omistaa tuon rakkaan suojan kauan, ehkäpä siihen asti, että oma koti hänelle on ovensa aukaissut, hän ei saata käsittää sitä suorastaan lapsellista iloa, joka valtasi pastori Maunusen sydäntä aamuisin, kun hän heräsi omassa, pienessä, erittäin yksinkertaisessa, mutta hänen mielestään, ja verrattuna kaupungin ullakkokammariin, myöskin todella oikein komeassa kodissaan.
Pastori oli velvollisuutensa muistava mies, mutta pelättävä on, että pöydät, tuolit ja akkuna-uutimet, koti-eläimet ja pienet vainiotilkut ulkona, jossa kevättoukoa juuri piti aljettaman, enemmän anastivat hänen ajatuksensa näinä ensi aikoina, kuin Jumalan seurakunta Toivolahdessa. Hän asetteli tuoleja paremmin kuntoon ja kamreerska Lundberg-vainajan entistä sohvaa muutamia tuumia pois päin seinästä ja vähän enemmän vasemmalle, sekä toisen kerran taas vähän paremmin oikealle, ettei tapeettia vahingoittaisi, jos sattuisi vähän mukavasti nojautuman tämän vanhan loistokalun laitaa vasten.
Ja sitte teki hän matemaatillisia suunnitelmia paperille, ja kun hän oli saanut ne valmiiksi, huusi hän äitiänsä.
— Mitä, Arve poikani?
— Kuulkaatte, äiti, virastani saan 2,500 markkaa ja kyllä me elämme 1,800 markalla.
— No tietysti, kyllä vain sitä saatamme tehdä.
— No niin, ja säästöpankin laina tekee 3,500; kun vuosittain maksamme 700 velastamme, niin olemme viidessä vuodessa siitä vapaat. Kas silloin, äiti kulta, on tämä kaikki oikein meidän omaamme! huudahti Arvid ilosta säteilevin silmin, osottaen kamreerska Lundberg-vainajan sohvaa sekä muita huonekaluja, ikään kuin hän äidilleen olisi näyttänyt Golcondan aarteita.
— Ei, Arve, et ole muistanut laskea kasvuja, sanoi muori.
— Korkoja! En ole, äiti, nyt minun täytyy laskea uudestaan.
Kahdeksan päivää oli kulunut ja vähän enemmänkin. Pastori oli alkanut pitäjän herrasperheitten kanssa tuttavuutta tehdä. Ensiksi oli hän käynyt esimiehensä, emäseurakunnan kirkkoherran luona Jokiniemessä. Tämä oli pieni, hiljainen, ystävällinen mies, jonka peruukki ajan kuluessa oli tullut punertavaksi ja jonka vaimo pitäjäläisten tuomisten ja levollisen luontonsa takia oli käynyt pyöreäksi, ja hänellä oli kaksi tytärtä, jotka kolmenkymmen-vuotisesta odotuksesta olivat käyneet vähän surumielisiksi, mutta kiitollisiksi pienimmästäkin ystävällisyydestä ja uteliaiksi näkemään uutta naimatonta pappia.
Kirkkoherra Rantanen otti syleillen Arvidia vastaan ja aukaisi äsken ostetun kartuusin, "Ruusun", sekä oli vakuutettu, ettei tämä hänen nuori virkaveljensä häntä saattanut nimittää muuksi kuin sedäksi. Kirkkoherran rouva vähän torua mötisi, kun ei pastori ottanut äitiänsä mukaansa. Lotta neiti vispilöi munanruskuaista tuutingiksi rakkaalle vieraalle niin innokkaasti, että hänen vaaleat kutrinsa liehuivat ympäri kuten sädekehä ja lasinpohja oli vähällä rikkua. Havaiten itsensä sillä erää tarpeettomaksi sisällä, läksi pikku Eeva renkitupaan käskemään talli-Kallua juottamaan vierasta liinaharjaa sekä antamaan sille koko kapan siemenkauroja.
Pari päivää tämän perästä oli pastori päättänyt lähteä Metsolaan paroonin luo, pitäjänherran (2,045 kolikkoa).
Arvid tunsi itsensä melkein vähän hermostuneeksi. Hän valitsi liperien joukosta itsellensä yhdet, joiden oli havainnut olevan ilman vikaa, mutta koettaessaan saada niitä kunnollisesti kaulaansa, veti hän nauhan poikki. Liinaharja oli saanut seisoa vapaana, äestä vetämättä, koko päivän, vaikka matka oli ainoastaan puolen penikulman pituinen, ja renkipoika oli karhinut itse pastorin nähden siitä aamulla takkuja vähintäin naulan verran. Nappularattaat olivat äsken puhdistetut ja Martta muori oli itse harjannut poikansa kauhtanan, vaikka Arvid kyllä pani vastaan.
Ja sitte Arvid läksi matkaansa. Metsola sijaitsi kauniilla paikalla, erään saman järven lahdelman rannalla, joka Toivolahden pappilallekin antoi suurimman viehätyksensä. Siinä oli korkea, valkoinen, melkein neliskulmainen, kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerta oli kivestä. Kaunis lehtokuja, jonka puissa lehdet parhaillaan puhkeilivat nyt toukokuun keskivälissä, vei noihin uusiin, huvilantapaisiin kylkirakennuksiin ja aimo vaahterat ympäröivät hyvin hoidettua pihamaata. Päärakennuksessa ei ollut minkäänlaista pylväskäytävää, vaan vanhan ajan tapaan suuri porrassilta, mikä ulottui päärakennuksen puoliväliin asti ja jonka häkki-aita oli varustettu kahdella ruostuneella rautaruukulla, joitten kyljessä irvistävät jalopeurat maltillisina tuijottivat rautarenkaittensa yli.
Komeasti puettu kuski tuli hoimiinsa ottamaan Liinaharjan ja ohjasi sitä niin taidokkaasti, ettei ollut saada sitä paikaltaan hievahtamaan, ja vielä komeammin puettu kammarineitsyt osotti pastoria etehiseen. Etehisen ovi oli raollaan ja huoneista kuului iloisia ääniä. Pastori otti jo puolittain päällystakkinsa naulasta takaisin ja kysyi:
— Ei suinkaan täällä ole mitään kutsutuita vieraita?
— Ei, hyvänen aika, siellä on vain herras-väkeä, jotka sattumalta ovat tulleet vierailemaan, ilmoitti kammarineitsyt vähän suojelevasti.
Pastori silitti lipereitänsä ja asetteli kauhtanaansa paremmin kuntoon. Hän muisti hyvin, mitenkä hän kerran kaupungissa oli koulu-ajallaan tullut maaherran luo, jossa hänellä silloin oli "ruokapäivä" ja kuullut etehisessä samallaista iloista puheen sorinaa, mutta silloin oli hyvin uljas palvelia estellen tarttunut häneen oven luona, sanoen:
— No tuhatta, odotappas! Onko talouden hoitaja unohtanut antaa Maunuselle muutamia pennejä, jotta menisit muualle syömään. Meillä on pidot eikä Maununen siis saa täällä tänään päivällistä.
Eipä hän paljoakaan iloisemmilla tunteilla nyt, vaikka vapaana ja itsenäisenä sekä sivistyksessä täydellisesti isäntäväkensä vertaisena, astunut tuon pienen pitäjänpohatan luo.
Parooni kiirehti häntä vastaan pienin askelin ja suuresti kohteliaana.
— Noh, katsokaapas pastoria! Se nyt oli hauskaa. Tässä, ystäväni, on seurakuntamme sielunpaimen, pastori Arvinen…
— Suokaa anteeksi,Maununen!
— Ah, pyydän tuhannesti anteeksi! Pastori Maununen, ja tässä on vaimoni, tyttäreni Gerda, meidän pieni Ellimme, poikani, luutnantti Kustaa Stålsköld, majuri Akselson, neidet Akselson, kreivi Svedenhjelm, joka iloksemme on tullut aina Uudeltamaalta muutamiksi päiviksi meitä katsomaan, kreivitär Svedenhjelm, neiti … pyydän anteeksi, herra pastori! Ehkä sinä, Gerda, esität näitä muita ystäviämme, näen että vaimoni minua odottaa.
Arvid oli niin kiireisesti kiivennyt kaikkien noitten uusien tuttavien luo, kun parooni heitä vuorottain järjestyksessä nimitteli, että hän tunsi olevansa ikään kuin pyöröllä; hän tunsi, että hän tässä seurassa varmaankin näytti vähän kömpelöltä, ja se on vika, joka ei parane siitä, että sen itse tiedämme. Pastori ei huomannut Gerdaa, ennenkuin tämä heikosti tarttuen hänen käsivarteensa saattoi hänet asemaansa oivaltamaan ja sitte taas jatkoi esittelyänsä.
Vaistomaisesti nousivat Arvidin kaikki tunteet ikään kuin sotaan tuota nuorta neitoa vastaan. Melkeinpä hän tunsi jotakin vastenmielisyyden tapaista tyttöä kohtaan, ja kaikkia kohtaan tunsi hän jotakin loukatun lapsen-ylpeyden tapaista, joka sydämmissämme on jäljellä siitä ajasta, jolloin me lapsena välistä jäimme leikissä takapajulle ja joka vielä yhä ilmaantuu, kun havaitsemme olevamme syrjään sysättyinä tahi muita heikompia. Mutta paroonia, kreiviä, majuria ja nuoria luutnantteja vastaan tunsi hän voivansa asettaa tasa-arvoisen ellei suuremman oppimäärän, miehuullisuuden ja itsetakeisuuden. Hän tiesi, että jos hän joutuisi heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, niin hän kaikissa sivistyksen eri aloissa saattaisi keskusteltaessa hyvin tulla toimeen heidän vertaisenaan, mutta itsekseen hän ihmetteli, mitenkä hän saattoi niin kovin kiihostua ajatellessaan, että tuo komea, ylhäinen neiti katsoisi häneen ikään kuin korkeammalta kannalta ja pitäisi häntä kömpelönä "maalaispappina", pastorina, joka hänen isänsä ääniluvun kautta oli päässyt leipään.
Myöhemmin, kun Arvid Metsolan herrasväen perheessä oli tullut tutummaksi, havaitsi hän, että Gerda neiti oli ainoa, joka tässä kodissa oli oikein aatelinen. Lyhytvartaloinen parooni, komea, kylmä ja tummanverinen, ylhäisiä tapoja matkiva vapaaherratar, mustine, terävine silmineen, osotti samoin kuin koko talon komento, jotakin äsken aateloittua, ylhäisyyteen tottumatonta sekä teeskentelevää, hiukan tuhlaavaa sekasotkua. Pienellä Ellillä, vaaleakutrisella, neljäntoistavuotiaalla keijukaisella, oli pystynenä ja kalansilmät sekä aivan epäilemättä porvarilliset aistit, ja nuoren Kustaa paroonin, luutnantin tuttavuudessa ei kauankaan tarvinnut olla, ennenkuin havaitsi, että hänen isänsä tallissa olevat puolirotuiset enemmän häntä huvittivat, kuin Stålsköldin puhdasverisyys hänen omissa suonissaan — niin, puhdasverisyys, sillä parooni ja vapaaherratar olivat serkuksia.
Gerda Stålsköld oli pitkävartaloinen, harteva tyttö, jonka ihana kaula olisi jaksanut kannattaa hänen reipasta, mustatukkaista päätänsä, vaikka olisikin ollut vähemmän voimakas. Hän olisi näyttänyt liika pitkältä, ellei koko olento olisi ollut erittäin sopusuhtainen ja miellyttävä. Mutta nuot valkoiset, kauniinmuotoiset kädet olivat suuret ja leveät kuten työmiehen, ja sekä isä että äiti olivat jo aikoja sitten lakanneet toivomasta, että hänelle saattaisivat ennakolta tilaamatta hankkia rannerenkaan. Hänen korkearintaiset jalkansa olivat myöskin sopusuhtaiset ja suorastaan loukkaavaa olisi ollut sanoa niitä sieviksi. Kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit, ellei otsa olisi ollut aivan liian matala ja suu liika leveä. Edellisen olisi otsatukka saattanut parantaa, mutta Gerda inhosi sitä muotia; hän piti yömustat hiuksensa sileästi kammattuina ja keski otsalta jakauksella. Mutta poskien pyöreys oli kaunis, huulet täyteläiset, punaiset, ja nuot soikeat kasvot ja nenä jalonmuotoiset. Ja sitten oli luonnon oikku sovittanut noitten yömustien hiuksien kanssa yhteen kirkkaat, suuret, ruskeat silmät, jotka hänelle antoivat eriskummallisen muodon. Gerda oli uimamaisteri sekä rohkea ratsastaja ja hänellä oli reformipuku ylhäällä ullakossa, mutta muuten oli hän tavoiltaan ja elämänkatsannoltaan vielä 23-vuotiaana niin täydellisesti naisellinen, kuin ikänä vain joku hänen tyttötuttavistaankin olla saattoi. Hänet täytyi heti huomata, vaikka huone olisi ollut täpösen täynnä, hän olisi tuhatmääräisessä ihmisjoukossa kummastuttanut katseliaa, mutta ainoastaan niihin hän vaikutti myötätuntoisuutta, joita hän tahtoi voittaa puoleensa.
— Sitten saa pastori vähitellen oppia tämän kaiken uudestaan jälleen. Mahdotontahan on muistaa uusia muotoja ja nimiä noin yhtähaavaa, virkkoi Gerda neiti, kun hän oli esittelemisensä lopettanut.
Arvid olisi halusta antanut neljännen jalan kamreerska-vainajan sohvasta, jos hän olisi saattanut vastata oikein älykkäästi ja näppärästi jotakin, joka olisi osottanut, ettei hän ollut mikään aistiviallinen, mutta eipä hän vain löytänyt parempaa vastausta kuin: — Niin, onhan se aina vaikeata, hm!
— Asuuko pastori aivan yksin pappilassa? — Istukaamme tähän.
— Kiitoksia! En, olen niin onnellinen, että saan pitää vanhan äitini luonani.
— Ah, vai niin. Saamme kaiketi joskus ilon nähdä rouva Maunusta luonamme?
— En sitä usko, mutta kiitoksia vain!
— Miksikä ei! Onko hän kivulloinen?
— Ei, Jumalan kiitos, mutta, neiti hyvä, minun äitini ei ole mikään "rouva", hän on yksinkertainen, vaatimaton talonpoikainen vaimo ja olisi vielä enemmän hämillään Metsolan saleissa kuin hänen poikansa.
Nyt oli Gerdan vuoro joutua hämilleen. Hän olisi tahtonut sanoa, että hän kuitenkin mielellään olisi suonut näkevänsä pastori Maunusen äidin, mutta hän tunsi, ettei hän olisi voinut saada puhettaan todenmukaiseksi, ja tyytyi siis seuraavaan vastaukseen:
— Mitenkä hauskaa teille, kun saatte pitää äitinne luonanne.
— Niin onkin, neiti. Hän on raastanut ja itseltään kieltänyt kaikkea minun tähteni koko elämäni ajan ja puolen oman elämänsä ajasta, ja nyt on kaikkein hartahin toivoni, että hän saisi elää ja nauttia kauan siitä onnesta ja menestyksestä, joka on tullut osakseni.
— Onko pastori valmistanut jonkun kirjallisen työn? Saarnakokoelman ehkä?
— En, kuinka niin?
— Te puhuitte jostakin … jostakin erityisestä onnesta ja menestyksestä, ja…
Arvid nauroi ääneensä ja iloisesti.
— Niin, minä kyllä arvasin, että neiti Stålsköldin oli vaikea käsittääminunvoitonriemujani. Mutta, nähkääs, kun koko kouluaikansa on täytynyt rukoilla "ruokapäiviä" itsellensä, kun on täytynyt kärsiä vilua puitten puutteessa ja maata sairaana päällystakin puutteesta, kun on ajanut hiippakunnan ympäri konsistorion kyytihevosena kahdeksan vuotta, nauttien ainoastaan muutaman sadan markan palkkaa,silloinon sekin onnea ja menestystä, kun saa Toivolahden papintilan.
Gerda katsoi häneen suurilla, tutkivilla silmillään. Samassa pastorin mieleen juolahti, että Gerda ehkä piti sitä omituisena ylpeilemisenä ja ynsistelemisenä, että hän noin kiirehti puhumaan äidistänsä, mitenkä hän vain oli talonpojan-vaimo, sekä itsestään, miten hän oli hädän ja puutteen läpi raivannut itselleen tien määränsä päähän. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä.
— No, Gerda, mitä pidät uudesta papistamme? kysyi vapaaherratar, kun pastori oli kutsuttu herrojen kammariin juomaan tervetuliaismaljaa paroonin kanssa ja Gerda palannut takaisin naisväen luo.
— Kyllä hän mukiin menee, ollakseen talonpojan poika. Luulen, että häntä vaivaa jonkinlainen ylpeys eli kunnianhimo. Hän puhui erityisellä katkeruudella siitä köyhyydestä, jota hänen luku-aikanaan on täytynyt kärsiä.
— Quelle horreur, ma cher Julie, huudahti kreivitär Svedenhjelm. Aivan kuten ulkomailla! Alhaison veri kuohuu, pessimismi, tyytymättömyys, nihilistisyys, röyhkeät vaatimukset leviävät kaikkialla niin pian kuin saavat vähänkin oppia. Niin sanoo Svedenhjelmkin. Hoh, varjelkoon meitä! Kun ei hän häpeä, tuo nuori pastori!
— Täti kulta, rauhoittukaa! Pastori Maununen ei varmaankaan aio meitä ilmaan räjähyttää, sanoi Gerda neiti nauraen.
Arvidin tulo herrojen kamariin ei suinkaan heidän iloansa lisännyt. Heidän kohteliaisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan "pastoria" kohtaan piili jotakin, mikä ilmaisi, että jos olisivat muualla seurustelleet yhdessä, niin eivät toisistaan olisi mitään välittäneet. Muutaman maljan tyhjennettyään halutti majuri Akselsonia vanhan raa'an sotilastavan mukaan, ruveta "laskemaan leikkiä papin kanssa" uskonnollisista asioista, ja johdatti puhettaan, tiesi miten, Bileamin aasiin, kysyen pastorilta, mitä hän oikeastaan ajatteli tuosta kummallisesta elävästä, sekä eikö hän pitänyt sitä nenäkkäänä, että aasi asetteli isännälleen kysymyksiä.
— Voi, herra majuri, vastasi Arvid, paljon tavallisempaa, kuin uskoisikaan, on, että aasit puhuvat ja koska heidän tietonsa ovat kehnoja, niin he tavallisesti vain kyselevät.
— Hm, niin kai!… Aksel ja Gerda, ettekö tahtoisi laulaa jotakuta kaksi-äänistä laulua meille? kysyi parooni, katkaistaksensa tuon huonosti valitun keskustelun.
Akselilla eli Svedenhjelm nuoremmalla oli jalot, kalpeat kasvonpiirteet ja tavattoman vaaleat, pitkät viikset, tenoribaritoni ja kaartin alaluutnantin valtakirja.
— Aivan mielelläni, setä, mutta tällä haavaa olen mahdoton. Kastoin jalkani eilen metsästysmatkallani eikä tädin mainio punssi-reseptikään ole voinut käheyttä kurkustani poistaa.
— Sepä ikävää, sillä te muut nuoret herrat olette varmaankin kaikki aivan mahdottomia, sanoi kreivitär. Tuota noin, elleipastori?…
Svedenhjelmin armon vetoominen Arvidiin oli niin ivallinen ja äänensä osotti hänen pitävän aivan mahdottomana, että pappi saattaisi astuahänenpoikansa sijaan missään paikassa. Arvid tunsi veren nousevan päähänsä. Tällä välin oli Gerda istunut pianon ääreen ja alkanut hiljaa soittaa kappaletta, joka juuri oli ollut Arvidin loistolauluja hänen ollessaan Helsingissä yhtenä ylioppilas-laulajien pääpylväistä, mutta siitähän ei armolla, kreivitär Svedenhjelmillä, saattanut olla pienintäkään aavistusta. Arvid kumarsi ja vastasi:
— Jos neiti Stålsköld suvaitsee eikä herrasväki paljoa vaadi, niin ehkä…
— No mitä minä kuulen?Sepäoli odottamatonta ja hauskaa! huudahti parooni. Kuules, Gerda, pastori on hyvä ja laulaa kanssasi!
Nuori Svedenhjelm oikaisi itseään:
— Ehkä minä sentään saattaisin, kentiesi…
Mutta majuri Akselson tarttui hänen käsivarteensa.
— Ei maar, totta tosiaan, papin pitää kiipeämän esiin. Siitäpä hauskaa syntyy, kun saamme kuullatytönlaulavan, kuiskasi hän.
Gerda neiti oli hyvin musikaalinen ja hänen esityksensä olisi tuottanut kunniaa mahdikkaammallekkin taiteilialle, mutta kuten usein tapahtuu noille voimallisesti kehittyneille olennoille, olivat äänivarat pienet eivätkä voineet, niin mainiosti kuin niitä käytettiinkin, saada aikaan mitään suuremmoisempaa; hänen heikko, mutta puhdas sopraaninsa ei ollut tarpeeksi laaja.
Mutta lämpimänä, hyväilevänä, runollisen viehättävänä helähti Arvidin tenoori täyteläisissä säveleissä salissa. Ihana oli hänen äänensä, ja ainoan mitä hän oli nauttinut nuoruuden-ilosta, elämänkeväimestä ja ylioppilas-riemusta tuossa iäisen nuoruuden kaupungissa, sen oli laulun ylevä lahja hänelle tuottanut. Nyt nuot kaikki vanhat muistot jälleen heräsivät, ja laulun voimalla taivutti hän polviensa eteen kaikki ne, jotka maalaispappia, talonpojanpoikaa halveksivat, vielä hänenkin, joka myöskin oli osallinen samasta Jumalan-lahjasta ja tunsi itsensä innostuneeksi ja jalostetuksi tästä eloisasta vuorolaulusta.
— Luulenpa, että tuskin enään uskallan laulaa kanssanne, pastori Maununen; en saattanut aavistaakkaan, että olitte sellainen etevä laulaja, sanoi Gerda, kun viimeiset säveleet olivat kaikuneet.
— Sitä ei sinun tarvitsekkaan tehdä, ellet erittäintahdo, tietysti, sillä munatuutingilla ja rintateellä toivon minä … hm … pian olevani selvä jälleen, vakuutti nuori Svedenhjelm ja väänteli hermostuneesti vaaleita viiksiänsä.
— Mutta hyvänen aika, miksikä ei pastori ruvennut oopperalaulajaksi? kysyi Svedenhjelmin armo yhä vieläkin ivallisena.
— Ha, ha, haa, sitä ei armo hyvän olisi tullut kysyä, ennenkuin olisitte kuullut pastorin saarnaavan, hän on yhtä mestarillinensilloinkin, virkkoi parooni.
Illallisen jälkeen, kun pastori jätti hyvästi, puristi parooni voimakkaasti hänen kättään, sanoen:
— Tulkaa pian jälleen, pastori Maununen! Te olette aina kovin tervetullut, sunnuntaita tietysti lukuun ottamatta, jolloin teidän ei mielestänne sovi lähteä pois, kun pelkäätte sillä tuottavanne pahennusta Toivolahden talonpojille. Mutta kuulkaapas, tässä juolahti mieleeni, mitä luulette, että Toivolahden talonpojat olisivat sanoneet, jos äsken olisivat nähneet teidät tuolla pianon ääressä ja kuulleet laulunne?
Arvid kumarsi ääneti ja tunnusti itsekseen, että paroonin puolittain ivallinen muistutus oli oikeutettu. Loukattu ylpeys oli houkutellut häntä laulamaan maallista rakkauden laulua ja näyttämään Metsolan herrasväelle ja heidän vieraillensa, ettei Toivolahden pastorikaan ollut aivan taitoa vailla. Tämä oli varmaankin pahoin tehty, taikka — oliko kentiesi uskonnollinen ankaruus piirtänyt liika ahtaat rajat hänen elämänsä ympäri? Eikö pappi ollut oikeutettu nauttimaan elämästä? Eikö hänen ollut oikeus tuntea itseänsä ihmiseksi, hänen, kuten muittenkin?
Arvid ei sitä tietänyt; hän läksi kotia leutona kevät-iltana itseensä tyytymättömänä ja makasi aamupuoleen asti valveilla, tirkistellen Toivolahden pappilan liimanväriseen kattoon, missä hän epäselvässä vilinässä oli näkevillään varjoja, jotka välistä muodostuivat Svedenhjelmin armon ivalliseksi hymyilyksi ja toisinaan Bileamin aasiksi ja välistä oli hän näkevinään pitkät, vaaleat viikset, ja vieläpä — ja se olikin kaikkein pahinta — suuret, ruskeat silmät, jotka häntä seurasivat, vaikka hän minne päin olisi kääntänyt itseään vuoteellansa, ja kurkistivat suoraan hänen omien silmiensä läpi, kun hän yksipäisesti koetti nukkua.
Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.
Vielä vähän aikaa sen jälkeen, kuin pastori oli lähtenyt, istuivat Stålsköldin herrasväki ja heidän vieraansa salissa. Jotenkin inhottavalta tuntuu olla ensimmäisenä, joka seurasta poistuu. Mutta eipä Arvidin nyt enään olisi tarvinnut olla pahoilla mielin niistä arvosteluista, joita Metsolassa hänestä tehtiin. Eiväthän ne oikeastaan olleet entistä hyväntahtoisempia, mutta itse moitteet, jotka hänen henkilöstään lausuttiin, sekä se epä-onnistunut tapa, millä majuri Akselson ja nuori kreivi Aksel yrittivät ivaamalla puhua "pastorista" olisivat ehkä tulleet hänelle kunniaksi. Tässä tunsi itse kukin, että olivat tavanneet uuden ajan miehen, joka kokonaan erottui muinais-ajan pitäjänkappalaisista.
Akselsonin neidet istuivat "alla päin pahoilla mielin" ja haukottelivat salavihkaa. Pettyneinä toivossaan, saada kreivi Akselin seuraamaan itsiänsä makuuhuoneitten luo ylikertaan — siellä yläkerrassa oli etehinen, jonka akkunasta sopi hetkisen katsella järvelle päin — sanoivat he vihdoin yöhyväiset ja seurasivat vanhempiansa. Ainoastaan kreivitär ja hänen Akselinsa olivat vielä jäljellä.
Äkkipäätä tuli lämpöä ja säteilevää vilkkautta tuohon pieneen naiseen, jolla oli jäänharmaa pää, vahankeltaiset kasvot ja harmaat, tuikkaavat silmät. Näyttipä siltä, kuin hän olisi viskannut naamarin päältään.
— Hyvää yötä, minun rakas, rakas pieni kulta lapseni! Oi kuinka hirveän vaikeata, kun koko päivän on täytynyt peittää tunteitansa! huudahti hän kiivaasti syleillen Gerdaa, samalla kun hän pommitteli suuteloilla hänen poskiansa.
Kun hän vihdoin pitkän syleilyn perästä irtaantui Gerdasta, seisoi kreivi Aksel heidän vieressään. Hänen vaaleansiniset silmänsä säihkyivät noissa kalpeissa kasvoissa ja vaaleat viiksensä näyttivät ikään kuin valkimoivan. Sitten — kietoi hänkin käsivartensa Gerdan ympäri, painoi hehkuvan suutelon hänen huulilleen, jolloin hänen vähän täytyi oikaista pientä kaunista vartaloaan, ja kuiskasi Gerdan korvaan:
—Minunoma lemmittyni!
Niin, Gerda oli olluthänenkaksikymmentäneljä tuntia. Edellisenä iltana, tässä samassa huoneessa, sillä aikaa kuin nuori parooni pidätti kaikki muut yläkerran etehisessä katselemassa kaunista näkö-alaa, oli Svedenhjelmin herrasväen pitkän matkan tarkoitus onnellisesti perille saatettu, vanha parooni ja vapaaherratar olivat iloiten syleilleet kreivi Akselia poikanaan ja Gerda oli Kaislakylän kreivittäreksi määrättynä saanut syleilyjä toisensa perästä.
Kreivi Aksel rakasti häntä sydämmestään, jokaisella tunteella, mikä häneltä riitti liikenemään, kun hän ensiksi ja etenkin oli lämpimästi ja todellisesti rakastanut itseään. Hänen ensimmäinen rakkautensa oli hän itse, eikä kukaan, joka hänen tunsi, epäillyt hänen uskollisuuttaantätärakastettuansa kohtaan, se kyllä kestäisi kuolemaan asti. Mutta lähinnä itseään rakasti hän Gerdaa ja tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi, kun oli saanut hänen lupauksensa.
Ja lupaus oli annettu aivan vapaasta tahdosta, vaikkei isä eikä äitikään salanneet, minkä ilon tämä liitto heille tuottaisi. Mutta kolmenkolmatta-vuotisen sydän ei ollut tähän osallinen; se nukkui vielä. Toisissa suhteissa aikaisin kypsyneenä, enemmän itsetietoisena kuin useimmat hänen ikäisistänsä tuttavistaan, tyvenenä ja selväjärkisenä oli hän odottanut rakkautta, kuten kirjettä odotetaan tahi junan tuloa, varronnut vähintäin viisi tahi kuusi vuotta, mutta eipä se tullut. Tuhkarupuli ja tulirokko olivat ajoillaan tulleet häneen kuten muihinkin lapsiin. Hän oli saanut uusia hampaita ja hänessä oli ollut kuusitoista-vuotiaan tanssikiihko samati kuin muissakin, ainoastaan rakkaus ja verenvähyys, nämät viimeiset taudit lastenkipujen pitkässä rivissä eivät tuohon voimalliseen, sopusuhtaisesti kehittyneeseen tyttöön voineet mitään vaikuttaa. Nyt alkoi hän niiden tapaan, joilla ei milloinkaan ole ollut hammassärkyä, epäillä koko kivun olemassa oloa, tahi kaikessa tapauksessa, että hän oli niiden vaikutuksille altis.
Välistä hänen ystävänsä uskoivat hänelle pieniä kalliita salaisuuksiansa. Menneenä kesänä, kun Akselsonin herrasväki myöskin vieraili Metsolassa, oli hän eräänä yönä herännyt siitä, että Liina Akselson yömyssy päässä ja joutsenen untuvilla reunustetut tohvelit jalassa hiljaa sipsutti sisälle hänen huoneeseensa, kiipesi hänen vuoteellensa, syleili ja suuteli häntä puolittain itkien ja nauraen sekä kertoi sitten, miten erinomaisen etevä mies hänen kotitienoonsa piirilääkäri oli.
Gerda hyväili osaa-ottavasti noita pieniä itkusta punaisiksi käyneitä kasvoja, jotka näyttivät kovin avuttomilta, ja tunsi itsensä puolittain hämmästyneeksi ja kateelliseksi tuon uuden tunne-maailman takia, johon hän nyt katseli, ikään kuin tupakkaa polttamaton nuori mies katselee hyvää sikaaria nauttivaa ystäväänsä.
Sitten tuli Aksel Svedenhjelm, jonka hän oli tuntenut ja josta hän oli pitänyt jo Akselin ollessa lyseolaisena ja sitte kadettina. Kreivi Aksel oli kaikissa ulkosuhteissa täydellinen gentlemanni, "virheetön" ja niin rikas itsekkin, ettei tarvinnut epäillä hänen Gerdassa etenkin etsivän rikasta perillistä. Kahdeksan päivää hän liehakoitsi Gerdan ympärillä. Hän oli hellä ja kohtelias, lauloi kaksi-äänisiä lauluja ja paranteli hänen jalustaltansa sopivammaksi. Hän antoi köyhälle torpanvaimolle, jonka tapasivat tiellä, kaksi markkaa ja hillitsi Virkkua, joka itse Kustaa veljenkin ohjissa ollessa peräytyi takaisin koivuhaasta. Ja sitten nuori kreivi kosi, ja sai myöntävän vastauksen. Olikohan syytä hyljätä tällaista kosiaa? Tuota "toista", tuota sanomatonta, suloista, hurmaavaa, ei suinkaanhänsitä koskaan tulisi tuntemaan? Hän ei varmaankaan ollut muitten tyttöjen kaltainen! Mutta kun Aksel ahnaasti ja säihkyvin silmin Gerdan huulilta otti sen suutelon, joka aina välttämättömästi kuuluu asiaan tällaisen sopimuksen jälkeen, ja kun hän sitten jälleen tänään aamulla puistossa varpaillensa nousten kurotti suutansa saadaksensa toisen, silloin Gerda tunsi ikään kuin kylmän pöyristyksen, ja jotakin hieman vastenmielistä; ei häntä ilettänyt, ei suinkaan, mutta tuntui vain siltä, kuin milloin teetä juodessa joku rusetti putoaa paikaltaan tahi kuin esplanaadikadulla kävellessä kengännauha solmusta aukeaa…
Ja Liina Akselson, joka kertoi, miten hän oli vähällä kirkaista ihastuksesta, kun nuori tohtori häntä puristi kotiljongissa! Kummallista! Ei, kyllä kai hän, Gerda, oli toisellainen kuin muut tytöt.
Ja kun Aksel nyt taas läheni häntä säteilevin silmin, ja nuot vaaleat viikset kohoutuivat kuten kissan kuonokarvat, kun se vainuu maukasta velliä ja kuiskasi: "Omalemmittyni", silloin hän sulki silmänsä ja toivoi, että hän tästä pian pääsisi.
Tultuansa omaan pieneen huoneeseensa, kastoi hän melkein ajattelemattaan nenäliinansa-nurkan vesikannuun ja hieroi sillä miettiväisenä leveitä, punaisia huuliansa, puhuen itsekseen: "Hm, tuommoiseen varmaankin täytyy tottua."
Kun kreivi Aksel aukaisi oven siihen kaksijaksoiseen huoneeseen, jossa hän isänsä kanssa asui, seisoi tuo arvoisa herra vielä riisumattomana juoden vettä lasillisen toisensa perästä.
— Noh, poikani, miltä tuntuu ruumiissasi nyt, kun olet kihlattu mies?
— Ai, isäni, hän on ihana! Semmoinen niska, ja miten oivalla tavalla hän päätänsä pystyssä pitää! — Aivan kuten nuori hepo, joka äsken on ruvennut aisoissa juoksemaan. Astuu kauniisti … hm… Käyntinsä on miellyttävä. Vähän kylmänlainen, tietysti…
— Niin, niin, hän on noin käsittämättömän "naisellinen", taikka mitenkä minä sanoisin? No, se ei ole vaarallista, kyllä se tasauntuu, poikani, kyllä tasauntuu.
— Haittaako isää, jos aukaisen akkunan ja poltan sikaarin? En usko saavani unta tänäkään yönä.
— Ha, ha, haa, sitä nuorisoa!
Mutta Gerda, hän makasi makeassa unessa niin levollisesti ja sikeästi, kuten ainoastaan harvat morsiamet voivat nukkua ensimmäisenä yönä kihlauksensa jälkeen. Hänen valkoinen, pyöreä, uhkea käsivartensa lepäsi viskattuna pään yläpuolelle, liikkumattomana kuten marmoriin veistettynä; hiljaa ja levollisena kuin lapsen, lepäsi hänen tumma reipas päänsä valkoisella tyynyllä, ja joskin jonkinlaiset unelmakuvat leijailivat tuon matalan otsan leveän kaarroksen alla, niin pelättävä on, että ne hyvin vähän koskivat Kaislakylän perillistä, tuota urheata kaartinluutnanttia.