Mamselli La Tour.
Heidän ei tarvinnut odottaa mitään.
Kaislakylän kylkirakennus oli suurempi kuin monen muun herraskartanon päärakennus ja oli ollut täynnä huonekaluja ja kaikkea muutakin aina siitä asti, kuin vanha armo-vainaja eli, ja nykyinen vanha kreivi asui siellä perheineen odottaen, että hänen vuoronsa tulisi muuttaa päärakennukseen. Senpä vuoksi julistettiinkin neiti Stålsköldin ja kreivi Svedenhjelmin kihlaus niin pian, että nuori Aksel oli tuskin viikkoakaan nauttinut salaista onneansa.
Anna Akselsonin, joka jo oli kutsuttu Kaislakylään tulevaksi kesää ja salavihkaa oli piirtänyt kreivillisen kruunun kalkkeeripaperille, vain "pilan päiten" nähdäksensä, miltä se ehkä näyttäisi hänen parhaimpien Hollannin-palttinaisten nenäliinojensa kulmassa, hänen täytyi päänkolotuksen takia pysyä huoneessaan kokonaisen päivän sen jälkeen, kuin liitto oli julistettu tässä tuttavallisessa kotipiirissä. Mutta kihlajaispidoissa oli hän jälleen terve ja sytytti ilotulituksen leikkivällä puheella ja lämpimillä silmäyksillä parooni Kustaan ympärille, jonka vertaista tämä ei milloinkaan saanut nähdä, niin kauan kuin noitten vaaleain jättiläis-viiksien omistaja oli valloitettavissa.
Kihlajaisiin koottiin kaikki "säätyläiset" pitäjän molemmista seurakunnista ja kirkkoherra Rantanen Jokiniemeltä piti puheen illallispöydässä.
— Eikövelipuhuisi muutamia sopivia sanoja, koska morsian on kappelista? oli hän ensin kysynyt Arvidilta.
— En mitenkään, sehän on sedän tehtävä, jos nimittäin mikään muu puheen pitäminen on tarpeellinen, kuin mitä parooni itse jo lausui äsken kihlattujen maljaa juodessaan.
—Kyllä, veliseni, kirkkoa on nyt niin ahdistettu joka haaralta, että sen palveliain tulee olla esillä jakelemassa Jumalan siunausta ja Jumalan kuritusta kaikellaisissa tilaisuuksissa, sanoi vanha Rantanen, joka muutamien pappismiesten usein väsyttävään tapaan tahtoi pitää puheita kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Ja tämä hyvä ja uskollinen Jokiniemen paimen naputti lasiinsa, väänsi kalottinsa kuntoon, yskäisi sekä jakeli virkansa puolesta Jumalan rikasta armoa ja rauhaa runsaissa määrin noille nuorille kihlatuille, vakuuttaen muun muassa, että jokaisen isän ja äidin tulisi tuntea itsensä onnelliseksi noin kaikin puolin sopivasta liitosta. Ja näin sanoen loi vanha kirkkoherra lempeät, vähän säteileviksi tulleet silmänsä sinne päin, missä hänen Lottansa ja pastori Maununen olivat saaneet istumapaikan toistensa viereen. Selvästi näkyi, että siinä Jokiniemen pastori ei säästäisi Jumalan siunausta eikä omaansa myöskään, jos vain Arvid olisi tahtonut…
— Noh, oletko nyt tyytyväinen? oli Kustaa lanko kysynyt sulhaselta ennen päivällisiä ja laskenut veljellisesti kätensä hänen pienelle niskallensa.
— Pehuus, Kustaa, olen ikään kuin vikuri, joka ei enään tottele aisoja eikä ohjia.
Ja morsian…? Niin, hän oli hiukan kalpeampi ja tavallista vakavampi. Ennen oli tämä asia hänestä näyttänyt aivan yksinkertaiselta ja luonnolliselta eikä ensinkään vakavalta, mutta kun kiiltävä kahle pantiin nimettömään sormeen, kun äiti itki ja isä värisevin äänin puhui siitä päivästä, jolloin Gerda tulisi kodista lähtemään, ja kun pikku Elli tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Sitten, Jetta, minä varmaankin saan sievän huoneesi", silloin hänelle vasta yht'äkkiä selveni tämän liiton vakava merkitys, ja hän katsoi tuskallisena ja kysyvästi Akseliin sekä tuumaili, että kaiketi se sentään oli lempi, joka sai hänen sydämmensä noin kovin sykkimään. Ah, ei löytynyt yhtäkään, ei yhtäkään ihmistä koko maailmassa, jonka hän olisi halukkaimmin suonut olevan Akselin sijalla tänä päivänä. Totta kaiketi hän siis "rakasti" Akselia? Ja sitten hän joi tyhjiin limonaatilasinsa ja antoi Akselin kaataa siihen muutaman pisaran vadelmasiirappia ja kumartui sitten hymyillen sulhasensa puoleen ja teki hänet niin sanomattoman onnelliseksi, että tämä jäljestä päin kertoi onnestaan vanhalle kreiville seuraavalla tavalla: "Hän lämpenee vähitellen, sen isä saa nähdä. Tuhat tulimmaista, miten pyörölle hän saattoi pääni pöydässä istuessamme, tuntui aivan siltä, kuin jos kilparatsastuksessa olisin kadottanut jalustimeni."
Ja kun tuo onnellinen sulhasmies tiesi, oman luulonsa mukaan, varmasti omistavansa Gerdan, näki hän kaikki edessään olevat esineet rusohohteisessa värissä, vieläpä etäällä, ruokapöydän ääressä tummat, syvälliset silmätkin, joiden katse usein harhaili nuoreen pariin päin.
— Gerda, etkö juo laulukumppanisi maljaa? kuiskasi hän iloisesti ja ystävällisesti.
Gerda kohotti oitis lasinsa.
— Pastori Maununen!
Kova punastus teki pastorin kasvot tavallista tummemmiksi, ja hän tarttui niin kiivaasti lasiinsa, että oli tuuppamaisillaan Lotta neiden appelsiinin hänen helmaansa.
— Kuinka pastorin äiti voi? kysyi Lotta neiti kohta tämän jälkeen.
— Kiitoksia paljon kysymästänne, nyt kun tuon raukan ei tarvitse äestä vetää, on se vähän reipastunut.
Lotta neiti löi kätensä yhteen ihmeissään ja huudahti:
— No ihme ja kumma! Mitä pastori tarkoittaa? Minähän kysyin pastorinäitiä.
— Ah, suokaa anteeksi, anteeksi! Luulin tarkoittavanne Liinaharjaa, johon neidet mieltyivät ja josta niin ystävällisesti huolta piditte kun Jokiniemessä kävin, vastasi pastori ja koetti olla paremmin tarkkaavainen, mutta ei voinutkaan ystävällistä naapuriansa muistaa ainoallakaan ajatuksella; ne lensivät kaikki pöydän ääressä olevalle kunniasijalle tuon uljaan pään luo.
Omituista, että Gerda oli ollut kihloissa jo kun he ensi kerran tapasivat toisensa!
Noh, mutta mitäpä se oikeastaan sinuun koskee, rakas Arvid Maununen?
Vanha kirkkoherra, jonka kalotti nyt oli aivan vinossa ja jonka silmät tirkistelivät entistä ystävällisemmin, naputti uudestaan lasiinsa:
— Kunnioitettu seurakunta Toi…
— Hss, olkaa hyvä ja odottakaa vähäsen! Kreivi Svedenhjelm tahtoo sanoa muutaman sanan.
Ja vanha kreivi sanoi sanansa, puhui puheensa siitä ilosta, joka syntyisi, kun tällaiselle tyttärelle saisivat lausua tervetuliaiset vanhassa Kaislakylässä j.n.e.
— Korkeasti kunnioitetut kanssakristityt, minä…
— Isä kulta, älkää … varoitti Rantasen pikku Eeva, joka istui niin lähellä isäänsä, että tämä hyvin saattoi kuulla hänen äänensä.
Mutta ukko Rantanen oli puhetuulella ja piti vielä kolme puhetta ennenkuin illalla erottiin.
* * * * *
Muutamissa päivissä olivat puut pukeutuneet täydelliseen pukuun kesäkautta varten ja rehevä ruoho kääri viheriän vaippansa Metsolan viljavien maitten ja apilaniittyjen yli. Puutarha-sohvat siirrettiin aitasta pihaan ja puistoon, nuoriso kuljeskeli ympäri uuteen iloon heränneessä luonnossa ja krokettipeli tuotiin ulos.
Mutta jotakin muuta oli myöskin ilmoille laskettu; se oli kihlaus-ilmoitus, ja Metsolan postilaukkuun tuskin mahtuivat kaikki onnentoivotus-kirjeet, jotka nyt tulivat.
Sitten eräänä auringonpaisteisena, lämpimänä iltapäivänä, kun kaikki nuoret ja kaikki vieraat olivat menneet rantaan, nähdäksensä kuinka pitkälle veneitten kuntoon paneminen oli joutunut, pyörielivät tomuiset kyytirattaat pihaan ja aina päärakennuksen eteen, ja vähäinen, hienosti puettu nainen riensi kahdessa sekunnissa ylös pitkin talon korkeita portaita.
Kammarineitsyt melkein hätkähti, nähdessään tuon monivärisen puvun, nuot nauhat, pitsit ja hepenät ja nuot pienet, kauniit, tummanveriset kasvot, joitten mustat, säihkyvät silmät aivan polttavasti katsoivat tyttöön samalla kun hän sopersi:
— Je suis mademoiselle La Tour. Vicomte du Metsola ottaa vastaan?
— On niin, kyllä tämä on Metsolan herraskartano.
— Oui, oui; ymmärtää, aber ich … ah vicomte de Stålsköld, vicomte du Metsola itse nicht war? huudahti hän, kun vanha parooni samassa näkyi portahilla.
— Tässä olen, missä asiassa saatan olla apunanne?
— Donnez-moi keskustelu deux minuuten! Entre nous!
— Olkaa hyvä ja astukaa kammariini! sanoi parooni jotenkin kohteliaasti, vaikk'ei hän katsonut soveliaaksi käskeä saliin tuota kummallista vierasta.
Tämä pieni nainen hiivahti sisään ja istahti käskemättä paroonin lepotuoliin, pannen huolettomasti pienet, sievät jalkansa ristiin.
— Pardon, monsieur! Ich bin fräulein Margaretha Thor und…
— Tuhat tulimmaista, äsken luulin, että olitte ranskalainen?
— Oui, mon père et ma mère ovat französischen Leute, aber mon grossmama une deutsches kone og jeg troede että…
— Soh, seis, oletteko myöskin tanskalainen?
— Olen wohl, mon Bedstefader est arrives fra Juutinmaa, aber ei ollut tästä jeg tahtoi heidän kanssaan tale vaan tuosta comtesse du Metsolan ja vicomte Svedenhjelmin liitosta, se ole en unmöglichheit.
— Mitä … mitä sanotte! Mitä hemmettiä mamsellin on minun tyttäreni kihlauksen kanssa tekemistä?
— O mon Dieu! Er on sanonut ottavansa minut avioksensa, Er on…
— Kuka pannahinen sen on sanonut?
— Oui, nuori vicomte de Svedenhjelm. Je suis une chansonette, aber ich ist ein feines mädchen og det er ingen, joka pienintekään minu taka puhu. Parole d'honneur! De maa de stole paa. O pauvre petit Madeleine La Tour!
Tässä hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.
— Ihminen, oletteko hullu! Äsken oli nimenne Margaretha Thor?
— Oui, ich haben Saksassa ollut, og daa maa man rette nimi kylä muka, kas kun de Ranskalaisi S'Gu slet ikke ere godt kärsitä Saksassa.
Parooni soitti.
— Juokse venelaiturille ja pyydä molempia Svedenhjelmin kreivejä tulemaan tänne. Mutta hiljaa, ymmärrätkö, niin etteivät muut huomaa.
Kammarineitsyt lähti, luoden pitkän, häväistysjuttua utelevan katseen vieraaseen naiseen, joka yhä peitti itkevät silmänsä nenäliinaansa.
— Pahanpäiväiset seikkailut, mötisi vanha parooni ja sytytti sikaarin odottaessaan. Mutta miten olikaan, tirkisteli hän sivulleen, tuohon hienoon naiseen, ja hänessä heräsi hiukan sääliä häntä kohtaan. Hän läheni vierasta naista ja silitteli lempeästi hänen mustaa tukkaansa, sanoen hellällä äänellä, joka tuntui isälliseltä:
— Lapsiraukka, minä…
— Ah monsieur vicomte du Metsola! Pauvre la petit fille Madeleine! Ja samalla hän äkkiä viskasi itsensä sivulle päin vasten paroonin rintaa ja kiersi molemmat käsivartensa reippaasti hänen kaulansa ympäri.
Näin tapasivat heidät Svedenhjelmin kreivit.
— Hi, hi, hii, vanha Ravaillac! Oletko joutunut järjiltäsi? Kotona, omassa talossasi! sanoi vanha kreivi.
Parooni Stålsköld oikaisi itsensä arvoisana ja loukattuna.
—Tämäei tosiaankaan ole naurettavaa, ystäväni…
Tuskin tuo pieni nainen oli saanut kreivi Akselin näkyviinsä, ennenkuin heittäytyi hänen syliinsä, nyyhkyttäen:
— Mon Aksel, mon Ange, mon Dieu! O, sinä undankbare! Husker De da slet ikke mite De on lovet minule sekä minu kleine garçon?
— Mitä sanotte, onkopoikakinvielä lisäksi? huudahti parooni.
— Hss, hiljaa, oletko hassu? Vaiti! Minä runsaasti sitten… Älä tee minua onnettomaksi, Madeleine! kuiskasi Aksel ja tuskanhiki helmeili hänen otsaltaan, vieriellen hänen vaaleitten viiksiensä huippuihin asti. Ja sitten hän varovasti irroitti naisen luotaan.
Mamselli istui kirjoitustuolille ja sattui katsahtamaan sikaarinpitimeen.
— Exsuse moi! sanoi hän hymyillen, katsoen vanhaan parooniin, ja otti rohkeasti tikulla valkeata sekä asetti sikaarin pieneen, somaan suuhunsa.
— Ystäväni, te varmaankin hetkisen tahdotte yksityisesti keskustella mamsellin kanssa. Minä siis tahdon poistua ja jättää teidät hyvästi.Metapaamme toisemme sitten, sanoi parooni, luoden nuoreen kreiviin silmäyksen, joka ei ollut suopeampia.
Paroonin huoneparin ulkopuolella oli vapaaherratar tuhannessa tuskassa.
— Mitä on tapahtunut, Kasimir? Tuo vieras, kummallinen ihminen ja tuo…Mikäon tämä ihminen?
— Hän on … hän on … kometiantti, luulen minä, on niin, on varmaankin … on niin…
— Ko-me-ti-ant-ti! MitähänSvedenhjelmeistä tahtoo?
— Niin, no niin, näetkös, hyvä ystäväni … hm…
—Tahdotkovastata suoraan, Kasimir?
— Totta kaiketi, enkeliseni, mitä se nyt oli, jota tahdoit tietää?
—Mitä kometiantti Svedenhjelmeiltä tahtoo!
— Vai niin. No näetkös, Julia, tiedäthän, että Kaislakylässä on ratsastushuone.
—Noh?
— No niin, ja sitten … sitten … on siellä Kaislakylän asemalla tulevalla viikolla eläinmarkkinat ja siksi aikaa hän tahtoisi vuokrata ratsastushuoneen antaaksensa pieniä näytäntöjä, kun väki muutenkin on koossa.
— Sirkus maalla! Lienee hyvin hieno sirkus! Jasitävarten on hän tullut tänne asti?
— Niillä ei ole ollut onnea, Julia pieni, harmillisia vastuksia, ja ovat varmaankin vähän rappiolla nyt. Pari hevosta on kuollut … niin hän varmaan mielestäni sanoi … ja päähenkilö on jalkansa väännähtänyt, luullakseni, tahi miten hän kertoi. Eipä hän ollenkaan ole kauaksi matkustanut tavataksensa Svedenhjelmejä. Hän on Helsingistä matkustanut Turkuun ja on nyt paluumatkalla kuullut, että Svedenhjelmit ovat täällä. Nyt sopi siis heiltä kysyä ratsastushuoneen vuokraamisesta.
— Hiljaa, Kasimir! Itkeehän tuo ihminen.
— Itkeekö? Vai niin, niin oikein, hän puhuu varmaankin kuolleista hevosistaan. Tuollaiset ihmiset kiintyvät kovin eläimiinsä, joitten kanssa he yhdessä työskentelevät. Etkö tahdo ulos vähän ilmoittelemaan, Julia? ehdotteli parooni ja meni jälleen huoneeseensa.
— Hss! Tuhat tulimmaista, pysykää toki tyynenä. Julia on täydessä kapinassa tuolla ulkona ja toiset saattavat tulla järveltä minä hetkenä hyvään.
— Oi, veljeni, olen aivan epätoivoisena ikävästä ja harmista, huudahti vanha kreivi. Nyt olemme toki vihdoin tulleet päätökseen tuon … tuon … ihmisen kanssa.
Uunin luona seisoivat kreivi Aksel ja Madeleine määräten aivan viimeiset kohdat rauhansopimukseen.
— Ei, Madeleine, ei, kuusituhatta sinulle, kuten sovittu on, mutta ei mitään erityistä pojalle. Hänen tahdon itse antaa kasvatettavaksi jollekulle ja pitää hänestä huolta.
— Aa, mikä ilkimys! No kuule siis De slemme mies, että der pieni Bube ist kuollut for lange, lange siden. Da jeg keine Gold bekommen können for hamen kan De yhtä hyvin faa den koko totuus at vide. Adieu, mon ami!
Ja sitte kumarsi mamselli La Tour, alias fräulein Thor, sievästi ja ivallisesti ja katosi lehtokujaan, missä vaunut häntä odottivat.
Nuoren Akselin tavallisesti kalpeilla kasvoilla paloi hehkuvampi puna kuin milloinkaan ja hän pureskeli epätoivossaan noita suuria punertavan vaaleitansa.
— Saattaako setä koskaan antaa minulle anteeksi! mumisi hän, silmät maahan luotuina.
— Sen saamme sitten nähdä, minun hyvä herrani, ärjäsi vanha parooni vihaisena. Enhän minä aikoinani ollut mikään pyhimys, mutta tuollaisen kanssa tehdäsellaisialiittoja, antaa heidän siten kahlehtia itsensä, että täytyy ostaa itsensä vapaaksi kuten pahantekiä, sepä, Aksel, on liian kevytmielistä.
— Minä ansaitsen nuhteita, setäni. Olen ollut uppiniskainen heittiö, en ole ollut riimulla sidottu, mutta sedän luottamus antaisi minulle voimaa parempaan elämään. Minä en koskaan pyydä pistää jalkaani jalustimeen, ellen totta puhu. Rakkaus jaloon tyttöön panee ohjiin jokaisenrehellisenmiehen, ja jos setä antaa tämän anteeksi, vakuutan, etten milloinkaan enään karkaa radaltani enkä hyppää aisoistani.
Vanhan paroonin kasvot kirkastuivat.
— Tule tänne, poika! Ei petokaan saata olla sinulle suuttunut kauemmin. Hän …seniin …hänon kaiketi nyt oikein poissa?
— On niin, kaikeksi onneksi! huokasi vanha kreivi ja pyyhkieli otsaansa oikein tuntuvasti.
Sortunut mies ja sidottu nainen.
— Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani! huokasi vanha lipunkantaja Kotka.
Kotka oli ensimmäisiä sairaita, joiden luo Arvid meni, vaikka nyt jo oltiin hyvän matkaa Kesäkuussa. Mutta Toivolahden köyhällä kansalla ei ollut aikaa sairaana maata kiireisenä kevät-aikana; heidän tuli pitää varansa, että se tapahtui talvella, tahi touon ja leikkuun välillä, ja jos he tahtoivat kuolla, niin tekivät he vähimmän haittaa kuolemallaan, kun se tapahtui lokakuussa, jolloin rukiit olivat pohdetut ja perunat otetut maasta.
Mutta oli jo kulunut pitkiä aikoja siitä, kuin vanha Kotka oli voinut vapisevilla käsillään saada mitään toimeen ja siksipä hänellä oli aikaa laskea maata viimeiseen lepoonsa silloin kuin pihlaja kukoisti ja peräakkunan luona kasvava omenapuu lennätteli valkoisen, alkukesäisen juhlapukunsa pienelle akkunalle.
Kotka ei parhaassa iässään ollut sellainen, jota "kelpo mieheksi" nimitetään. Hän oli elänyt kurjaa elämää eikä saattanut niin kauan olla rykmentissä, että hän olisi saanut eläkkeen. Sitten oli hän elänyt, tiesi miten, eräässä rappeutuneessa tuvassa metsän keskellä, johon ei ainoakaan ajotie vienyt ja johon eräs naapuritorpan tyttö toi hänelle maitotipan kaksi kertaa viikossa. Kun hän viimeisellä kerralla tuli, oli vesi loppunut sangosta, ja ukko makasi vuoteessaan voimatta nousta istualle.
Silloin hän sitte "tahtoi pastoria luoksensa." Muuten hän aina kiroili pappeja eikä ollut kirkossa käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen vaimonsa oli kuollut aikoja sitten "keuhkotautiin", sanoi Kotka, mutta se oli sellainen keuhkotauti, jonka saa valvomisesta, itkusta ja rääkkäyksen pelosta. Josko hän oli lapseton, siitä hän ei itsekkään tietänyt. Olisihan neljästä pojasta pitänyt olla jäljellä yksi jossakin Ameriikassa, ellei hänkin jo ollut menojaan mennyt.
Mutta vanhuksen jumalattomuus ei ollut aprikoivaa laatua, se oli vain hänen elinkautisen vihaisen ja nurjan mielensä hillitsemätöntä purkamista; se poistui kuolemanpelon tieltä ja kyyneleet kurttuisilla poskillaan koetti hän kääntää likaiset, harmaat, partaiset kasvonsa papin puoleen ja kuiskasi samalla:
— Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani.
Sitten kaatui hän alas silppupatjalle, joka oli hänen pään-alaisenaan, ja ummisti hetkeksi silmänsä.
— Oletteko meidän uusi pappimme? kuiskasi hän sitten.
— Olen, mutta tuon vanhan sanoman sille, joka tahtoo ottaa sitä vastaan alttiilla, rakastavalla, katuvalla mielellä, vastasi Arvid ystävällisesti ja istahti kolmijalkaiselle jakkaralle pöydän ääreen.
— Mutta … mutta … minulla ei varmaankaan ole armoa saatavissa? Olen ollut liian paha nuoruudenaikanani ja yhä vielä näihin asti. Ja sitten on … sitten on minulla kovin vähän aikaa jäljellä … huokasi vanhus, ja kyyneleensä vierivät hänen harmaaseen, takkuiseen partaansa.
— Niin, herra Kotka, tietysti ei Jumala ole antanut meille voimia, ajatuskykyä ja tervettä ruumista sekä kokonaista pitkää elämää, jotta näitä lahjoja käyttäisimme synnin palvelukseen, ja sitte vasta — kun voimat ovat riutuneet, järki tylsistynyt, ruumis kulunut ja koko elämän-aikamme tuhlattu, kääntyisimme Hänen puoleensa, tarjoamaan Hänelle sen raunioita, joka kerran oli ollut Hänen kuvansa kaltainen. Mutta Hänen sanansa pysyy iankaikkisesti: "Joka minun tyköni tulee, sitä minä en heitä ulos." Ei Hän sano: "Joka minun tyköni tulee nuorena ja voimallisena" tahi "joka minun tyköni tulee hyvillä töillä" tahi "joka minun tyköni tulee, kun hänellä vielä on aikaa elää ja parantaa itseänsä", tässä kysytään vaan, tahtooko hän todellisestitullasyntineen, häpeineen, tuskineen, vaivoineen… Tahdotteko nyt tulla sillä tapaa?
Nuot kuihtuneet kädet kurottuivat retuisen peitteen alta ja kyynel kyynelen perästä vierähti vuoteen oljille. Ja sitte seurasi lämmin, vakava ripitys, jossa vanhusta käskettiin tarkasti tutkimaan, oliko katumus syntynyt ainoastaan siitä pelosta, joka kuoleman ja varjojen laakson portaalla meitä valtaa, taikka ilettikö häntä todellakin hänen entinen elämänsä. Ja sitten tuli lohdutus, toivo, valo ja virvoitus. Ja omenapuun valkoiset kukanlehdet putoilivat pehmeästi vähäiselle auki olevalle akkunalle, ja ulkona lauloi pieni siivellinen kesänsanomantuoja ylösnousemisesta ja iäisestä keväästä; ja Arvid puhui lämpimämmin ja hartaammin linnun säestäessä, kuin kirkossa vanhan lukkarin laulaessa.
Vihdoin hän nousi tuolilta, lähteäksensä pois.
— Mutta mihinkä on tyttö mennyt, joka minun tänne saattoi? Te olette liian heikko ollaksenne yksin nyt.
— Herra Kotkan ei tarvitse olla yksin enään, olen hankkinut hänelle hoitajan.
Vastaus tuli sivukammion raollaan olevan oven luota ja siinä seisoi Gerda Stålsköld hehkuvin poskin ja kyyneleet suurissa, syvämielisissä silmissään.
Arvidista tuntui, kuin kaikki veri hänen ruumiissaan olisi virrannut hänen kasvoihinsa.
— Te, neiti Stålsköld, olette täällä?
— Niin, sain juuri eilen kuulla, kuinka yksin ja avutonna vanha lipunkantaja täällä makasi ja sen vuoksi…
— Niin, Jumala siunatkoon … kuului vuoteelta. Vasta nyt katseliArvid ympärilleen huoneessa.
Takalla oli vadissa jonkunlaista liemiruokaa ja pullollinen Bordeaux-viiniä. Vai niin, Metsolan neiti kävi ympäri pelastavana enkelinä!
Tyttö, joka neiden käskystä oli noita kapineita kantanut, palasi nyt kylästä. Hänen piti viipymän sairaan apuna, siksi kuin hoitaja tulisi. Ystävällisesti sanottuaan hyvästi ukko Kotkalle, astuivat Arvid ja Gerda ulos huoneesta ja alas pitkin lahonnutta palkkia, jota käytettiin portaitten asemesta.
— Odottakaa vähän, pastori! Minulla on ystävä muassani täällä pensastossa, huudahti Gerda ja juoksi pieneltä polulta puitten väliin.
Arvid synkistyi ja tunsi itsensä kiihtyneeksi, tietämättä mitä varten. Vai niin, Samarialaisella oli laupeudenmatkoillaan sulhanen muassa. Hän saattoi näin yhdistää hyödyllisen ja huvittavan.
Arvid olisi halukkaimmin kulkenut yksin nyt, mutta eihän Gerda antanut hänelle aikaa hyvästisanomiseen. Viivähtävillä, vastahakoisilla askeleilla seurasi hän perässä puitten väliin. Siellä tietysti herra kreivi, herra luutnantti loikoili sammalissa nauttien sikaarinsa savua, kentiesi myöskin lukien monsieur Zolan tahi Maupassantin romaaneja. Olisiko ollut piilossa kuunteliana? Sekö tästä vielä puuttui!
Silloin kuului pieni, iloinen hirnunta honkien välistä ja sitten hän näki puuhun sidottuna vähäisen kellertävän-valkoisen papurikon, joka iloisesti tervehtien hallitsiatartansa, kaappi maltittomasti sammalta voinkarvaisilla kavioillaan.
Hm! Hänen vaatetuksensa näyttikin vähän kummalliselta. Vai niin, hänellä siis oli ratsastuspuku. Niistä molemmista osista, jotka muodostavat rehellisen kentaurin, kärsi pastori nykyisellä tuulella ollessaan parahiten hevosta. Hänen muotonsa ilostui ja hän kiirehti, auttaaksensa Gerdaa ohjia irroittamaan.
Kun polulle tulivat, aikoi hän auttaa Gerdaa satulaan, mutta tuli, totta puhuen, vähän hämilleen, kun ei tietänyt, miten tämä apu oikeastaan oli tehtävä.
Mutta Gerda kiersi ohjat tukevan, pyöreän kätensä ympäri ja sanoi: "Soh, Suleima!" papurikolle sekä "Suvaitsetteko?" pastorille ja sitten lähdettiin kävelemään.
Aina siitä asti, kuin voimistelutunnit koulussa loppuivat, ei Arvid ollut tuntenut mieltänsä sellaiseksi kuin nyt. Hän olisi tahtonut lentää kivien ja kantojen yli. Miksikä? Niin, jospa hän sen olisi tietänyt itse, olisi ilo samassa mennyt matkoihinsa.
He olivat tavanneet toisiansa pari kertaa Metsolassa ja naapurien luona, laulaneet yhdessä vielä vähäisen; he olivat melkein vanhoja tuttavia nyt.
— Kiitoksia pastori … saarnasta, olin sanomaisillani, mutta en milloinkaan ole kirkossa kuullut mitään, joka minuun olisi tehnyt niin syvän vaikutuksen, kuin teidän sananne äsken tuolla sisällä.
Hän osotti ruoskallaan Kotkan ukon tupaa ja katsoi Arvidin kasvoihin lämpimin, säteilevin silmin. Reippaasti oli hänen hattunsa valkoisine huntuineen tuossa tummassa päässä, ja uhkealta näytti hänen komea vartalonsa sileästi istuvassa, viheriäisessä puvussa! Arvid miltei unohti vastata.
— Hm… Oletteko oikein varma siitä, ettei ollut väärin olla kuuntelemassa tuolla tavalla? Luulin olevani yksin sairaan kanssa.
— Kyllä minä olen tarpeeksi hyvin kasvatettu, tietääkseni, ettei yleensä sovi olla kuuntelemassa; mutta kuunnella Jumalan sanaa, se ei koskaan saata olla paha, ja kaikessa tapauksessa en saanut aikaakaan tulla teitä tervehtimään, ennenkuin jo olitte alkanut puhua vanhuksen kanssa.
Arvid hymyili.
— Mutta neiti Stålsköld ehkä tietää, että meidän kirkossamme löytyy jotakin, joka nimitetään "ripiksi", sekä että mitä siinä sanotaan, sen täytyy jäädä…
— Kyllä, mutta vanha lipunkantaja tiesi, että olin sisällä.
— Noh, siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että te olette ollut kuulianani.
— Nyt käsitän, mitenkä te saatatte viihtyä täällä yksinäisyydessä ja … ja … ahtaissa oloissa. Ihanaapa lienee, kun joku elämän-aate oikein mieltä innostuttaa ja kun sitä voi selittää sillä tavalla, kuin te sen teette! Sellaisen elämäntehtävän rinnalla tuntee itsensä aivan vähäpätöiseksi ja mitättömäksi.
— Älkää sanoko niin, neiti Stålsköld! Eikö ole teilläkin mitä ihanin tehtävä? Eiköhänellä, joka miehellensä on kaikki, on toinen noista kahdesta, joittenka ajatukset, tunteet ja pyrinnöt käyvät samaan suuntaan, on monien alammais… Aih, se puree!
— Soh, Suleima! Ei, hyvänen aika, se vain haukkasee leikillään niitä, joista se pitää. Saatatte vain olla ylpeä sen hyväilyistä. Mutta missä nyt olimmekaan? Nyt muistan! Luuletteko, että oikein monta avioliittoa on sellaista?
Hän katseli Arvidiin vakavasti ja tutkivasti, ikään kuin hän olisi tahtonut nähdä sekä kasvojen että papintakin sisäpuolelle.
— Minä pelkään, ettei ole, mutta pitäisi kuitenkin oleman.
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tiellä olevien pienten, kuivien varpujen ritinä ja Suleiman kavioitten kopina.
Saattoiko Gerda ajatuksillaan ja tunteillaan kiintyä kilparatoihin ja Woodpeckerin jälkeläisiin, saattoiko hän mieltyä puoliverisen uljaaseen ulkomuotoon tahi nuoren hevon juoksemiseen? Entä jos avioliitto kuitenkin oli vakavampi asia kuin hän oli luullut! Entä jos olisikin liika aikaista lakata kolmenkolmatta-vuotisena odottamasta sitä … sitä sanomattoman suloista, joka… Tyhmyyksiä! Eipä hän kestään maailmassa pitänyt enempää kuin pikku Akselista. Olipa hän nähnyt kylliksi monta.
Mutta kesätuulonen suhahteli hongikossa ja kuusikossa, lehahteli yli tuoksuvien katajien ja sammaltuneiden kivien; alkukesän aurinko säteili lumoavasti puitten latvojen välistä ja leikki polulla olevissa havunneulasissa. Metsän pihkainen tuoksu siveli sekä niskaa että poskia, elonhalu virtaili suonissa ja silloin ei auta öyletinlautasen ja kalkin kantaminen. Mitäpä nuorta, itsetuntoista miehensydäntä hyödyttäisi haarniskoita itseänsä mustalla takilla, joka polvien alapuolelle ulottuu ja napitetaan aina leuan alle asti!
Nyt oli polku loppunut ja heidän tiensä meni eri haaralle. Arvidista tuntui ikään kuin hän olisi joutunut väärään asemaan, kun hän laski rippi-kapineet puolanvarsille tien viereen, köyristi selkänsä ja kurotti leveän, ruskean kätensä portaaksi. Lämpöiset, eloisat hermot värähtelivät hetkisen hänen kädellään, pehmeä käsi laskeutui hetkiseksi hänen hartioillensa ja sitte Suleima laukkasi pois.
Ja tomupilvestä kiilsivät esiin suuret, ruskeat silmät, jotka koettivat katsella kuukausia ja vuosia eteenpäin, nähdäksensä minkälaiselta tulevaisuus näyttäisi. Hän ei tietänyt minkätähden, mutta hän vain ajatteli sitä vakavammin kuin ennen ja mietiskeli itsekseen:
Loistava hänen tulevaisuutensa olisi. Kuten vahattu lattia Kaislakylän saleissa, kuten raivattu tie hymyilevässä seudussa, sellaiseksi se tulisi. Tasa-arvoisia, "comme il faut" olisivat sekä mies että vaimo. Valmiina oli koti, valmiina sen vaakunoidut hopeat. Mitä ylhäisimmät seurakumppanit odottivat, Aksel ei milloinkaan poikkeisi ritarillisen miehen velvollisuuksista kreivitärtänsä kohtaan, ja hän itse, hänen ei paljoakaan tarvitsisi tehdä, ennenkuin häntä jaloksi ja hyväksi kiitettäisiin.Siinähänoli hänen onnensa. — Hiljaa, Suleima! Joskus hän kävisi vanhassa kodissaan, vähintäinkin joka kesä. — Silloin hän myöskin kävisi kirkossa. — Sunnuntaithan ovat hirveän pitkiä maalla. — Pastori Maununen puhui niin kummallisesti, oikein ihmeellisesti. Tulisiko hän olemaan Toivolahdella siksi, että hapset harmenisivat, tahi joutuisiko parempaan oloon? Kenenkä hän naisi? Sillä tietysti hän naimisiin menisi: muuten ei pappi koskaan tule tarpeeksi köyhäksi. Vähäinen tanakka papintytär otaksuttavasti tulisi hänen vaimokseen. Lotta taikka Eeva Rantanen esimerkiksi.
Mutta kun hän ajatteli, että tuommoinen hailea ja yksinkertainen pastorin rouva istuisi pappilanpenkissä, nauttien siitä liikutuksesta, jota pastori Maununen välttämättömästi sanankuulioissaan herätti, kävi hän hermostuneeksi, hän ei tietänyt mitä varten, ja näpähytti Suleimaa ruoskallaan siten, että se teki korkean hyppäyksen ja lähti aika kipakkaa nelistämään lehtokäytävää pitkin Metsolaan.
Mutta valtamaantien varrella otti Arvid rippikapineet puolanvarsien joukosta ja kulki hyräillen tietä pilkin Toivolahden pieneen pappilaan.
Olen mielipahoillani, kun minun täytyy sanoa, ettei se ollut virren nuottia, jota hän hyräili.
Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.
Omituista oli, että vanhan Kotkan elämä, joka oli tarjonnut erin vähän rakkautta ja lempeyttä, nyt kuitenkin joutui loppuunsa mitä hellimmän huolenpidon alaisena. Martta-muorin liemiruoka oli aivan kodikkaasti Metsolan kellarista tuodun Bordeaux-viinin rinnalla sairaan huoneessa olevalla pienellä pöydällä. Ja toiseen talon kahdesta lasista, siihen, joka oli syrjästä vähän harkotettu, pani Gerda neiti, joka kerta kun hän tuli, uusia, vainiolta ja metsästä poimittuja kukkia.
Ja kun hän näin oli siistinyt köyhyyden majan ja kuullut, miten lipunkantajan laita oli, maksanut hoitajan sekä jättänyt rahaa pieneen talouteen, silloinpa hän oli täyttänyt armeliaisuuden velvollisuudet ja olisi saattanut kiirehtiä toisten kurjien luo tahi kodin iloon sulhasensa rinnalle, mutta vielä hän hetkisen viipyi, hän ei tietänyt mitä varten; oli ikään kuin hän olisi odottanut jotakin, hän ei tietänyt mitä. Vihdoin hän kysyi vanhalta Katriinalta huolettomasti, välinpitämättömästi:
— Onko pastori ollut täällä nykyään?
— Ei sitte kuin toissapäivänä.
Hm! Pastori tuli joka toinen päivä, aivan kuten hänkin. Omituista, että sattumalta osuivat tulemaan samana päivänä. No, ei hän siitä välittänyt, sehän oli yhdentekevää.
Sitten narisi pieni rikkinäinen veräjä ja vakavat, reippaat askeleet kuuluivat ulkoa polulta, ja musta takki näkyi vilahdukselta, kun sen omistaja kulki peräakkunan ohitse.
Kaksi orpanusta, jotka miljoonan omistajan kuoleman-vuoteen ääressä kilpailevat perinnöstä ja testamentista, eivät mitenkään olisi saattaneet olla tarkkaavaisempia ja ystävällisempiä, kuin nämät kaksi olivat ukko Kotkaa kohtaan. Mutta aikaa oli riittävästi. Kun vain ennätettiin kotia päivällisiin, niin sehän oli hyvä, eikä edes Suleima, joka maata kavioillaan kaappi ja halasi kotihakaan, ollut aina mukana.
Täällä ulkona, kurjuuden kodin kehyksessä, korkeitten, tummanviheriäin honkien keskellä oli Arvid paljoa edullisemmassa valossa kuin Metsolan saleissa. Täällä hänen miehuullisen luontonsa lujuus ja hellä lempeys tuli esiin ilman mitään kömpelyyttä ja ujoutta. Tässä piirissä hän Gerdan mielestä kasvoi; kotona Metsolassa hän ikään kuin kutistui kokoon. Siellä Gerda koetti osottaa hänelle ystävyyttä, täällä hän katsoi Arvidiin niin kunnioittavasti, kuin etevämpään henkilöön ainakin.
He kulkivat metsän läpi kotia päin, välistä vilkkaasti keskustellen, väliin taas ääneti, mutta aina, kun erkanivat, olivat he mielestään kuulleet, nähneet ja kokeneet paljon. Toisinaan he sen sanoivatkin.
— Opettavaista on olla tuollaisen vanhan miehen kuolinvuoteen ääressä, neiti Stålsköld.
— Niin on, silmäni ovat mielestäni auenneet näkemään niin paljon, mitä ennen on ollut minulle vierasta, vastasi Gerda, ja silloin hänen ruskeat siimansa säteilivät.
Ukko Kotka oli nukkunut koko pitkän ajan; pastori ja Gerda neiti olivat sillä aikaa istuneet kaatuneen puunrungon päällä metsässä aitauksen ulkopuolella!
Mutta kotona Metsolassa, vanhassa ratsashuoneeksi valmistetussa entisessä ladossa, opettivat kreivi Aksel ja Kustaa parooni kahta kotona kasvatettua nuorta varsaa "Espanian ravia" kulkemaan. Nuot molemmat hienot herrat tekivät työtä otsansa hiessä, ottivat sitte kylmän ruiskukylvyn järven rannalla olevassa kylpyhuoneessa ja tulivat, saatuansa hyvän ruokahalun, päivällisille, säännöllisessä puvussa, tarpeellisesti hiestyneinä ja ollen mitä parhaimmalla tuulella.
— Totta tosiaan, se oikein kasvattaa meitä itseä, kun opimme tuntemaan tuollaisten nuorten olentojen luonteet, sanoi kreivi Aksel.
— Niin, ja vielä noin viisaan tytön luonteen! virkkoi Svedenhjelmin armo ja nyykäytti pientä harmaata päätänsä, kuullessaan poikansa mietinnöt, kun hän porras-sillalla jutteli.
— Hm! niin, hänenmyöskin, äiti, mutta nyt me oikeastaan puhuimme nuorista, opetettavista varsoista.
Maalla käy olo toisinaan vähän yksitoikkoiseksi, suuremmassakin kotipiirissä, kun kaikissa naapureissa on hiljattain käyty, kaikki näkö-alat nähty, kaikki saaret läpikuljettu ja kaikki krokettikentät koetettu. Tällainen päivä oli Metsolassa, kun vanha parooni haukotellen sanoi:
— Entä jos lähtisimme pappia katsomaan hänen kotiinsa?
— Rakas Kasimir, sehän olisi aivan kauheata, kaksi penikulmaa tomussa ja helteessä, sanoi vapaaherratar.
— Ei, en minä tarkoita Jokiniemen pappia, vaan Toivolahden pastoria, trubaduuri Maunusta.
— Hänpä on nuorimies ja varmaankin hänellä on kehnon- ja köyhänpuolinen koti. Me vain saattaisimme hänet hämilleen, mies raukan. Hän ei milloinkaan ole kutsunut meitä.
— Turhaa puhetta, juuri sen vuoksi, että hän on naimaton, saattaa hän antaa meidän lähteä, vaikka joisimme siellä ainoastaan lasin raikasta vettä. Jos hän saattaa veteen lisätä muutaman tipan vadelmamehua, niin sehän oivallista. Sitten ajamme kotia jälleen. Me emme pakota häntä illallista laittamaan.
Arvid seisoi mehiläispölhöjen luona aitan sivulla, jossa etelä-aurinko paahtoi ja pieniä ahkeria työntekiöitä miljoonittain surisi ja vilisi ympäristössä ja pölhöjen lentolävissä, raskaina päivän saaliista. Takkinsa oli Arvid jättänyt sisälle kammariin, ja mehiläiset kömpivät hänen hihoillaan. Hän oli talonpojan-poika ja tottunut heidän elämäänsä ja tapoihinsa, hän saattoi paljain käsin ottaa kiinni mehiläisiin ja vaaratta pidellä niitä miten hyvään. Ne tunsivat vaistomaisesti, että hän oli heidän ystävänsä.
Sellainen on rakkauden voima kaikkialla luonnossa.
Mutta mehiläiset huvittivatkin häntä enemmän kuin mikään muu. Niiden läheisyydessä hän ei kuullut eikä nähnyt pitkinä hetkinä mitään muuta, ja havaitsi nyt kauhukseen, kun hän sattumalta katsoi toisaalle, että pylväskäytävän eteen, hänen ja takkinsa välille nimittäin, oli seisattunut kaksi täysinäistä vaununlastia Metsolan herrasväkeä.
Ensiksi aikoi hän juosta pakoon, kierrellen pihan ympäri, sekä hiipiä sisälle kyökin kautta ja lähettää Loviisa tuomaan takkia ja siten pelastaa itsensä tukalasta asemasta. Mutta hän ei tietänyt, oliko äiti valmis ottamaan vieraita vastaan, ja pelkäsi itse näyttävänsä kovin hullunkuriselta, jos sattuisivat näkemään hänen juoksemassa vainiolle päin. Hän katseli noita onnettomia hihojansa. Oli viikonpäivistä vasta tiistai ja hihat olivat vielä häikäisevän valkoisia. Tämä oli toki onni onnettomuudessa. Epätoivossaan päätti hän toki vihdoin rohkaista mielensä ja astua esiin:
— Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen näin puettuna, mutta jos herrasväki tekee hyvin eikä ole minua näkevinään, niin on minulla parin minuutin päästä kunnia sanoa teille tervetuliaiseni.
— Tässä on takkisi, Arve poikani! kuului kaino ääni lausuvan, ja pastori sai samalla ilokseen esitellä äitinsä koko herrasväelle. Pitäjän herrasväki kätteli Martta muoria, mutta muut tervehtivät vain kaukaa.
— Hauskaa on tehdä rouva Maunusen tuttavuutta, vakuutti parooni.
— Ei, ei Herran tähden! huudahti Martta muori.
— Hyvänen aika, ei suinkaan rouva sitä epäile?
Arvid hymyili vähän vastenmielisesti:
— Ei, äitini tarkoittaa vain, ettei hän tahdo tulla "rouvaksi" nimitetyksi. Hän on vaatimaton talonpoikaisnainen ja on tottunut "Martta muorin" nimeen, siksi häntä ovat nimittäneet sekä ylhäiset että alhaiset. Mutta tehkää hyvin ja astukaa sisälle, hyvä herrasväki! Olitte oikein ystävällisiä, kun teitte tämän kunnian alhaiselle kodilleni.
Kreivi Aksel käveli suoraan saliin järvenpuolisen akkunan luo.
— Katsoppas tänne, Kustaa! Oivallinen juoksurata tuolla kärjen tällä puolen, kun lahti on jäässä; se on tyyni ja metsän suojustama.
— No, kuinka rou … muo …teviihdytte täällä Toivolahdessa? kysyi vapaaherratar, onnellisesti jouduttuaan kamreerska-vainajan entiseen sohvaan.
— Oi, hyvä vapaaherratar! mitenkä muuta saattaisin, kun Arve on saanut näin hyvän paikan!
— Älkää naurako äidilleni, vapaaherratar! pyysi Arvid. Mikä on köyhänlaista toisen nähden, on varallisuutta toisen mielestä ja uskokaa pois, että äiti ja minä olemme koettaneet paljon köyhempiä oloja, kuin mitä meillä nyt on.
— Niin, hyvä Jumala, sitä kyllä olemme! Mutta nyt minä kaiketi saan tuoda vähän mesimansikan mehua ja vettä juodaksenne.
— Kiitoksia paljon, mutta me olemme kovin pahoillamme, jos vain tuotamme vaivaa.
Kustaa parooni kääntyi nyt Arvidin puoleen, kysyen:
— Pastori, mitenkä saatte aikanne kulumaan täällä maalla? Harjoitatte kentiesi jotakin urheilua?
— No niin, vähäsen, vastasi Arvid, jonka suupielissä näkyi jotakin hymyilyn tapaista.
— Todellakin.
— Kyllä, näkeekö parooni tuon pienen huoneen tuolla rannalla!
— Ahaa, appareljivoimistelua? Mutta suokaa anteeksi, enemmin se minusta näyttää halkohuoneelta.
— Sepä se onkin ja työkalustona on puutukki ja saha.
— Ha ha haa! No mutta olenhan minä kuullut löytyvän pappeja, jotka istuvat Rosenanten selkään, kun lähtevät pitäjälle. Eikö pastori milloinkaan ratsasta? kysyi kreivi Aksel.
— En, ruumiissani on vika, joka minua estää sitä hauskuutta nauttimasta.
— Pastorilla, joka aivan terveeltä näyttää?
— Niin, Jumalan kiitos, kipeä en ole.
— Olenko liika utelias mielestänne, kun kysyn, mikä meiltä riistää pastorin myötävaikutusta hevosurheilussa?
— Ette suinkaan. Nähkääs, hyvät herrani, sääreni ovat aivan liika pitkät ratsastaakseni Toivolahden pappilan pienellä Liinaharjalla; jalkani tarttuisivat maahan joka askeleelta. Suokaa anteeksi, äitini varmaankin jotakin tarvitsee…
Majuri Akselson läheni nuoria jalosukuisia:
— Luulenpa, helkkarissa, että pappi koettaa olla vähän tyhmän-sukkela.
Nyt tuli Loviisa tuoden tarjottimella marjamehua. Kun Gerda neiti sen näki, meni hän vanhan emännän luo:
— Ette suinkaan suutu, Martta muori, jos minä vähän tässä sekaannun tarjoomispuuhiin?
— Hyvänen aika, onko jotakin hullusti noitten lasien suhteen, hyvä neiti?
— Ei, ei suinkaan, mutta minä näin, että tuolla toisessa huoneessa oli mitä muhkeimpia kaakkuja. Varmaankin Martta muorin tarkoitus oli antaa meille niitä myöskin?
— Kaakut! no hyvä ihme! Loviisa, Loviisa, oletko hupsu, kun unhotat kermaleivokset! Tuhannen kiitosta, siunattu neiti! Sellainen häpeä! Niin, sen sanon vain, etten olisi saanut unta silmiini koko tänä yönä, ellei herrasväki olisi maistanut minun kermaleivoksiani.
Ja sitten tuotiin kaakut myöskin.
— Siinä teitte äidilleni suuren avun, neiti Stålsköld, sanoi Arvid.
— Suokaa anteeksi! Älkää pitäkö minua liika rohkeana! Mutta minä pelkäsin, että Martta muorin hyvä luonto olisi häiriytynyt, jollemme olisi saaneet hänen leivoksiansa.
Äiti viittoi kyökin ovella.
— Arve!
— Mitä, pikku äitini?
— Älä anna heidän lähteä. Loviisa ja minä valmistamme vähän iltapalaa.
— Sitä tuskin luulen heidän odottavan, äiti.
Nuot pienet, lempeät kasvot synkistyivät.
— No, lähtekööt sitte, jos luulet, että Loviisa ja minä emme kykenisi laittamaan sellaista ruokaa, ettet sinä saattaisi olla häpeämättä.
Arvid laski käsivartensa äitinsä kaulan ympäri ja katsoi häntä silmiin.
— Rakkahin äitini, minä vain tahdoin säästää teidän vaivaanne. Tehkää vain, äiti ja Loviisa, parastanne, niin kyllä minä levollisena käsken vaikka itse kuninkaan syömään iltapalaa!
Samassa tuli vapaaherratar hyvästi sanomaan, mutta jäi aivan helposti, kun Arvid pyysi, ja sitten mentiin katselemaan ympäristöä.
Vanha kreivi katseli pientä, järjestämätöntä puutarhaa, joka oli järvelle päin viettävä, pani prillit nenälleen ja muistutti, että tähän tulisi tehdä käytäviä skotlantilaiseen malliin sekä kiinalainen huvihuone ja viinamarja pensaitten sijaan olisi paras istuttaa jaloja päärynäpuita. Liina Akselson sanoi, että täällä tosiaankin silloin tulisi oikein viehättävää ja luuli, että vähäinen ansari menestyisi hyvin juuri tuossa mäen rinteessä ja sitten sopisi tehdä penkereitä aina alas järvelle asti. Arvid kuunteli.
— Neiti Akselson ei varmaankaan sattumalta ole tullut ajatelleeksi niin typeriä asioita, kuin mitä pienellä kappalaisella saattaa olla vuosituloja?
— En, en suinkaan!
— No kuulkaatte, ne tulot ovat niin kovin vähäiset, että hän on pakotettu torpanpihan malliin asettamaan puutarhansa sekä tyytymään luterilaiseen temppeliinsä ja luonnollisiin penkereihin.
— Ah, sepä on oikein synti! huudahti Liina neiti, pannen pienen päänsä vinoon. Mutta miksikä ette tee anomusta, saadaksenne parituhatta markkaa lisäksi? Tähän aikaanhan anotaan kaikellaista.
Sillä välin kuin kuljettiin vähän joka paikassa ja Arvid parhaimpansa mukaan koetti huvitella vieraitansa, oli Gerda tullut istuneeksi yksin pylväskäytävällä. Äkki-arvaamatta näki hän Martta muorin kulkevan salissa, asetellen yhtä kutakin pöydälle, mutta omaan päähänsä oli hän pannut päähineen sellaiseen tapaan, että Gerda hetkeksi piilotti päänsä nenäliinaansa, tukehuttaaksensa nauruansa.
Rouvan nimeä Martta muori oli jyrkästi kieltäytynyt kantamasta, mutta jonkunlaista rouvan päähinettä, eli "negliseetä", joksi viisikymmenluvun rouvat sitä nimittivät, hän kuitenkin luuli arvonsa pastorin äitinä kannattavan. Ja nyt hän oli sarkaliivinsä vaihettanut mustaan verkaröijyyn ja vielä lisäksi pannut päähänsä hienon päähineensä, mutta asettanut kiireessään epähuomiosta sen nurin päin, niin että niskanauhat riippuivat ja heljuivat hänen hiestä kiiltävällä otsallaan ja leukanauhat kääriytyivät hellästi hänen pienen ruskean kaulansa ympäri.
Mutta eukko oli liiaksi hyvä joutumaan kaikkien noitten vieraitten naurettavaksi! Ja Gerda meni saliin.
— Hyvä Martta muori, teillä on aivan liiaksi vaivaa meidän tähtemme.
— Turhia, ei mitään yhtään.
— Kas miten kaunis pitsi teillä on päähineessänne! Suokaa anteeksi, mutta minä pidän niin paljon pitseistä.
— No kummallista, minä en ollenkaan ymmärrä tuollaisia arvostella; mutta kai se on hieno, sillä Arve maksoi siitä kaupungissa neljä markkaa.
— Niin, sen kyllä uskon, mutta luulenpa sen soveltuvan paremmin, jos asetamme sen toisin … saanko luvan … esimerkiksi tällä tavalla. Vai mitä Martta muori itse tuumaa?
— Jumala siunatkoon, miten se nyt tuntuukin hyvältä kaulassa! Oikein se ahdisti äsken.
Gerda meni ulos pylväskäytävälle jälleen. Vai niin, semmoinenko siis tuo pieni papinkoti oli. Täällä pastori Maununen tulisi kulkemaan vuodesta vuoteen. Taikka kentiesi hän piankin saisi kirkkoherran-tilan; olipa hänellä "hyvät lahjat". Mutta varmaankin tuli hänellä olla hyvin paljon virkavuosia, päästäksensä "vaaliin". Niin, kaiketi hänen vielä monta vuotta tuli mitellä noita pieniä, epätasaisia lattiapalkkeja tuolla sisällä. Eiköhän hänen mielestään täällä välistä tuntune tyhjältä ja yksinäiseltä? Minkälaista tällainen köyhä, hiljainen elämä olisi? Niin, jos olisi kaksi, jotka oikein toisistaan pitäisivät eivätkä olisi parempaan tottuneet, silloin ehkä kävisi paremmin, kuin mitä uskoa saattaisi. Siinä tulisi ehkä myöskin pian…
— Oi Aksel, mitenkä sinä minua pelästytit!
Se oli sulhanen, joka ääneti kurottautui häkkiaitauksen yli, ja veti puoleensa lumoavan, uljaan pään ja painoi suutelon punaisille, lämpimille huulille.
Mutta tällä pienellä kohtauksella oli ollut näkiänsä. Synkkänä ja vakavana seisoi Arvid salissa; käsi vapisi ja tietämättä miten, putosi olutpullo, jonka hänen piti aukaseman, lattiaan ja meni palasiksi.
Hetken perästä tuli Martta muori puutarhaan, kumarsi ja sanoi, että hänen yksinkertainen illallisensa oli valmis. Parooni kumarsi muorille, tarjoten hänelle kohteliaasti oikeanpuolista käsikoukkuansa.
Mutta Martta muori, jota ei milloinkaan kukaan ollut saattanut pöydän luo, luuli, että parooni oli saanut jotakin roskaa takinhihaansa ja — rupesi vilkkaasti harjaamaan sitä esiliinallaan.
— Ei siinä nyt mitään näy, selitti hän, ja kreivitär sekä neidetAkselson, jotka seisoivat hänen rinnallaan, olivat menehtyä naurusta.
Mutta paroonin kasvoissa ei pienintäkään liikahdusta näkynyt, ja huomattuaan, että oli mahdotonta saada Martta muoria käsittämään, miten hän alusta oli ajatellut, tarttui hän kumartaen aivan yksinkertaisesti muorin pieneen, kurttuiseen, känsäiseen käteen, taluttaen häntä kuten lasta pöydän luo, jossa tuore voi, munat, makkara, oivallinen juusto ja kaksi ruskeaksi paistettua kukkoa maistuivat vieraille yhtä hyvältä kuin moni paljoa hienompi illallinen.
Kun vieraat olivat lähteneet pois, meni Arvid omaan pieneen huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Hän oli kalmankalpea ja viskautui suin päin vasten kirjoituspöytäänsä. Tuo luonnollinen näytelmä pylväskäytävällä, kun sulhanen suuteli kihlattuansa, oli kuten salama iskenyt häneen ja selvittänyt, miten hänen oman sydämmensä laita oli.
Hän rakasti Gerdaa!Suuri Jumala, ettei hän jo ennen tietänyt, kuinka kauan Gerda oli hänelle ollut rakkaampi kuin hänen oma henkensä! Mihinkä tämä häntä veisi? Armahtava Isä! Mitä muuta tuskaa ja surua hyvänsä, mutta ota pois tuo mieletön tunne sydämmestäni!
Hän ei kuullut, miten äiti hiipi sisälle.
— Arve!
Hän ei liikahtanut.
— Arve poikani!
Sitte nosti äiti vähän poikansa rakasta päätä ja näki suuria, suuria kyyneleitä noissa tummissa silmissä.
Silloin peitti hän omat silmänsä siniruutuisella vyöliinallaan, nyyhkyttäen:
— Arve, Arve! Voi minua, kun otin pään niiltä kukoilta! Kyllähän minä tiesin, että sinä niistä paljon pidit sekä että olivat ulkomaalaista rotua, mutta älä toki noin kovasti itke kahden järjettömän eläimen tähden!
Taistelu sokeata jumalaa vastaan.
Hän ei ollut ennättänyt 34 vuoteen, vaimosta uneksimatta. Jo lyseolaisen kuluneitten kirjojen takaa sekä läksyjen ja vaivojen rivin toiselta puolen oli hänen aavistuksissaan haamoittanut nuori nainen, joka tulisi tasaamaan ilot hänen ja äidin kanssa yhdessä sitte kuin hänen vaatimaton maalinsa kerran olisi saavutettu, ja tälle naiselle hän itse tahtoi olla kaikki. Neiden kasvot olivat käyneet selvimmiksi, hänen olentonsa oli tullut likemmäksi aina sen mukaan, kuin Arvid yliopistossa oli tutkintojansa suorittanut ja papinlipereitänsä lähestynyt.
Unelmakuva oli vaalea ja lempeä, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun Arvid tunsi kiusauksia sellaisiin, joita hävetään, kun kerran puhdasta morsianta syleillään.
Oliko hänen uneksittu lempeä kuvansa ollut kiusausta voimallisempi?
Ei aina; tarkan vaa'an mukaan olisi Arvidkin ollut liika köyköinen, vaikka kumppanit häntä pitivät melkein uskonnollisena turhan tarkkana. Mutta hänen uneksitun, tulevan pastorinrouvansa heijastava kuva oli kyllä osaksi estänyt häntä lankeemastaniinsyvälle, kuin moni muu, mutta köyhyys sekä ahkeruuden-into olivat myöskin sen vaikuttavina liittolaisina.
Hänen tulevan lemmikkinsä tuli olla vaaleanverinen, lempeä ja kansanlapsi, sellainen, joka ei milloinkaan pitäisi itseään Arvidin äitiä parempana. Hänen tulisi köyhäin ystävänä ja sairasten auttajana tasata miehensä velvollisuudet, hänen pieni naiskätensä ja suuri rakkautensa tulisi esiin siinä, missä pappi oli puhunut loppuun asti ja mies seisoi neuvotonna. Kurjimmatkin luottamuksella lähestyisivät häntä, vakuutettuina, ettei hän heidän suhteensa pitäisi itseään "liika hienona".
Mutta äkkiä oli kuva muuttanut muotoa ja vartaloa. Ylevänä, kunnioitusta herättävänä ja tummana kuin yö, vaan lempeänä kuin keväinen aurinko, silloin kuin hän tahtoi, hienona olennossaan ja uljaana käytöksessään, ylhäisempänä Arvidia ja hänen äitiänsä, katsellen läpi molempien suurilla, ruskeilla silmillään, seisoi siinä hän, joka tietämättään oli vienyt pienimmän hitusenkin Arvidin sydämmestä.
Hyvä Jumala, mitenkä tämä loppuisi! Että Gerda oli toisen kihlattu, se ei häntä surettanut, niin etäiseltä, niin saavuttamattomalta näytti hän Arvidista jo ilmankin. Ennemmin hän ajatteli sitä katkeralla tyytyväisyydellä; sehän kerrassaan tukehuttaisi kaikki hullut ajatukset, se veisi Gerdan pois hänen läheisyydestään ja pelastaisi häntä näkemästä tyttöä ja puhumasta hänen kanssaan.
Vanha Kotka kävi yhä huonommaksi. Pastori ei voinut häntä jättää, mutta hän muutti käyntipäivänsä ja tuntimääränsä toiseksi. Jos Gerda neiti tulisi säännöllisesti joka toinen päivä kuten ennenkin, niin he eivät tapaisi toisiansa.
Tämä kävi hyvin yhden kerran ja vielä kaksi kertaa, mutta sitten oli varmaan Gerdakin muuttanut käyntipäivänsä, sillä kun Arvid tuli perille vanhan lipunkantajan tuvalle, kuuli hän auki olevasta akkunasta Gerdan äänen. Ja sitten Arvid teki pitkän kierroksen, kulkemalla metsään päin ja jälleen takaisin, hän viskautui sammalille siihen paikkaan, missä Suleima oli seisonut kiinni pantuna eikä mennyt tupaan, ennenkuin oli nähnyt ohikulkevan neiden vaalean hameen vilahtavan puitten välistä.
Noin lähellä ja kuitenkin aivan etäällä! Uneksittu kuva oli muuttanut muotoa ja olentoa. Niin kyllä, mutta eiköhänkin, tämä ylhäinen, tumma, hieno neito ollut köyhien lohdutus, sairaitten auttaja? Oliko kukaan ollut niin ystävällinen ja hienotunteinen hänen, Arvidin äitiä kohtaan kuin Gerda? Noin etäällä ja kuitenkin aivan lähellä! Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän painoi ne pehmeään sammaleeseen. Koskahan häät tulisivat pidettäviksi?
Sitten valtasi häntä sellainen toimintakuume, jolla voimalliset sielut koettavat tukehuttaa sydänhaavojen kivistyksiä. Hän etsi sairaita ja vanhoja Toivolahden takamailta ja ääriltä, hän kulki pitkiä, matkoja, kuunnellaksensa opetusta kansakouluissa jakirjoittitoisinaan saarnojansa, vaikka tiesikin niin valmistaneensa itseään, että olisi kyennyt vapaasti saarnaamaan hetken innostuttamana. Sitten toimitti hän halmepeltonsa kuntoon syksyä varten ja meni aina pari kertaa päivässä katsomaan, miten Kalle ja Loviisa tässä työssään menestyivät.
Kaksi kertaa oli hän käynyt setä Rantasen luona Jokiniemessä. Lehtokujan puolivälissä oli häntä vastaan tullut sedän punainen peruukki, joka loistossa kilpaili tämän leppeän ukon pienten, vilkasten silmien kanssa. Sitten tulla kierieli pieni pallomainen täti Rantanen alas kangaskammarista ja huusi saliin päin: "Tytöt, tytöt, hän tulee!" ja sitten Eeva ja Lotta äkkiä saivat punaa poskiinsa ja uudet pumpulihameet, joita he eivät vielä jokapäiväisinä käyttäneet, pienten lyllerömäisten vartalojensa ylle. Heidän täyteläiset, pyöreät kasvonsa olivat hauskat sinisine, rukoilevine silmineen ja pellavankellertävine hiuksineen, joista Lotta oli muodostanut otsatukan, mutta jotka Eeva oli katsonut hurmaavaisemmiksi jakaukselle asetettuina.
Toisella kertaa oli Martta muori alituisten kutsumisien takia suostunut lähtemään mukaan, ja silloin tulivat palttina-vaatekaappien salaiset aarteet esiin ja maitokammarit tutkittiin ylhäältä alas asti.
— Arve, Arve! En milloinkaan ole moista nähnyt! Täällä on kolmekymmentä paria silitettyjä lakanoita kummallekkin neidelle ja kaksikymmentäviisi pöytävaatetta!
— Niin, äiti hyvä, täti Rantanen on ollut ahkera kuin muurahainen, samoin kuin äitikin, mutta hänen ei ole tarvinnut yksin pitää huolta suuresta, pitkästä pojasta, ja siksi hänellä nyt on kaikki nuot aarteet, kun meillä sitä vastoin on siellä kotona ainoastaan viisi pöytävaatetta ja 14 paria lakanoita, vai kuinka monta niitä lienee?
— Neljätoista paria! Siinähän sitä kyllä, veliseni, siinä kylläksi.Sellaistahan nuoren rouvan pitää taloon tuoman, vakuutti setä.
— Niin, täällähän on niin ahdasta vaatehuoneessa, että tyttöjen liinakaappien täytyisi jo pian tulla pois,toisenkumminkin, sanoi täti, hyllyjä katsellen.
Kun sitte läksivät kotia, sanoi muori:
— Arve, näitkö, että kaikki oli vanhaa hopeaa, sekä lusikat että kahvelit, ja tähtimallia pöytäliinassa?
— Kyllä, äitini.
— Hyvänen aika, Arve, jospa sinä saattaisit tulla siihen sukuun!Jompikumpi noista tytöistä olisi kyllä kiltti vanhalle äidillesi.
Arvid pidätti Liinaharjan ja katsoi äitiänsä silmiin:
— Minä enkoskaannai, äiti. Toivolahden pappilassa ei milloinkaan tule olemaan muuta emäntää, kuin äiti.
— Varjelkoon, miten sinä puhut! Sehän olisi surkeinta, mitä tapahtua saattaisi.
Jokiniemen salissa istui setä Rantanen ja veteli savuja kaikkein pisimmästä piipustaan.
— Kummanko tytöistämme luulet, muijaseni, Maunusen oikeastaan tahtovan?
— Niin, kunpa sen nyt tietäisi, rakas ukkoseni! Lotan kanssa hän jutteli puutarhanhoidosta ja Eevan kanssa halmepellostansa. Mutta pelkäänpä, että Lotta on kiintynyt tuohon miellyttävään mieheen.
Majurintilalle oli tullut nuori, Strömberg niminen arentimies. Hän oli kolme tahi neljä kertaa käynyt vieraisilla pappilassa ja Lotan otsatukka sekä liinavaatekaappi olivat oitis anastaneet hänen sydämmensä. Eräänä kauniina päivänä hän oikein säällisesti kosi. Lotta itki eikä tahtonut vastata myöntävästi.
Vielä vähemmän hän tahtoi vastata kieltävästi.
— Istu, istu, Strömberg! sanoi kirkkoherra ja kiipesi ylös kutomakammariin.
— No, muijaseni, mitenkä nyt teemme?
— Niin, hyvä Jumala, minkälaisia huolia tulee, kun on lapsia. Onhan Strömbergkin hyvä mies, mutta kyllä minun mielestäni Maunusen, joka on erittäin hieno ja sitä paitsi sinun virkaveljesi, pitäisi saaman ensin valita.
Ja sitten sai Strömberg tietää, että pikku Lotta oli kiitollinen hänen pyynnöstään, mutta ei vielä ollut oikein varma sydämmensä tunteista, vaan tarvitsi viikon verran aikaa, tehdäksensä tuon hauskan tuttavuuden.
Setä Rantanen läksi parin päivän päästä Toivolahdelle.
— Minun mielestäni veli Maununen on aivan kuten oma poikani, enkä voi salata, mitä Herra antaa talossani tapahtua.
— Kiitoksia, setä! Toivottavasti ei mitään onnettomuutta?
— Hm … se riippuu siitä mitenkä sinä … hm … tarkoitan, kuinkakukinasiaa katselee. Strömberg on kosinut Lottaa, sanoi setä ja tirkisteli tarkastellen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Arvidiin.
— Hän kuuluu olevan kelpo mies, arenti on hyvä ja hän on varmaankin saanut niin paljon isänsä jälkeen, että tulee toimeen. Minä onnittelen sydämmestäni! sanoi Arvid ihan tyvenenä.
— Vai niin … hm … vai niin. Veljeni mielipide on siis, että meidän tulisi antaa Lotta Strömbergille?
— Rakas setä, enminäsaata neuvoa tässä asiassa. Sehän riippuuLotta neiden omista tunteista Strömbergiä kohtaan.
— Aivan niin … hm … totta kai. Hyvästi, veliseni.
Kotiin tultuansa meni setä Rantanen heti kutomakammariin.
— Kuules muijaseni, sano Fiinalle, että hän heti laittaa itsensä valmiiksi menemään kirjettä viemään Strömbergille. Aivan epäilemättä Maununen onkin Eevaan rakastunut. Ja nyt ei hänen ole tähän mitään sanomista, hän on nyt saanut valita ensiksi. Tapahtukoon Herran tahto! No katsoppas nyt, älä pillitä, Lotta! Tulettehan nyt molemmat naiduiksi.
* * * * *
Kotkan ukko kuoli ja haudattiin; se nuori ystävä hautasi hänet, joka oli levittänyt vähän ilta-auringon loistoa hänen synkälle sairasvuoteellensa.
Kun Arvid jumalanpalveluksen loputtua lähti ulos kirkkopihanportista, seisoivat siinä Metsolan ajoneuvot. Vapaaherratar, Kustaa parooni ja neiti Liina Akselson istuivat jo vaunuissa, mutta Gerda neiti astui alas vaunun astuimelta, kun pastori tuli, ja meni pari askelta häntä vastaan.
— Niin, nyt on vanhus raukka saanut levon. Kiitoksia siitä, että te ette unhottanut häntä viimeisinä aikoina, vaikka … vaikka minä en sitte milloinkaan tullut teitä tavanneeksi siellä. Oletteko ollut sairas? Näytätte kovin kalpealta.
Hän katsoi tutkivasti pastorin silmiin.
— Hyvää päivää, pastori! Kiitoksia viimeisistä! Oli oikein hauskaa teillä. Miksikä ei teitä ole näkynyt meillä? kuului vaunuista.
— Pyydän nöyrimmästi… Olen ollut … on ollut niin sairaanloista pitäjässä nyt jonkun aikaa.
— Ah, no pastori, älkää nyt turhia puhuko. Te olettekaksikertaa ollut Jokiniemessä neljässätoista päivässä. Sen sanoivat Rantasen neidet, jotka tapasimme muutamia päiviä sitten ruukinpatruunan luona. He olivat erittäin charmeratut noista taajoista käynneistänne, sanoi Liina Akselson.
— Älkää unohtako meitä! Eikö sopisi tulla jäljestä puolenpäivän?
— Minä kiitän, mutta…
Gerda katsoi Arvidiin, ikään kuin hänen mielestään Arvidin haparoivat vastaukset olisivat tuntuneet kummallisilta ja kurotti hänelle kätensä sanoen:
— Tulkaa!
Hän tuli. Hän tuli vasten tahtoansa, aivan kuten hän olisi ollut hypnotiseerattu. Kaislakylän kreivillinen perhe oli lähtenyt kotia. He eivät enää pitemmäksi ajaksi saattaneet jättää laveata taloudenhoitoansa ja siellä oli yhtä kutakin, jota tuli järjestää nuorta paria varten.
Elokuussa olivat häät viettävät.
— No nöyrin palvelianne, sielun paimen! Mitä Hiidessä, te laihdutte! Teissä ei tosiaankaan sana tule lihaksi, huudahti majuri Akselson, kun sai nähdä pastorin.
Ankara vastaus oli juuri puikahtamaisillaan Arvidin huulilta, mutta muitten kohteliaat tervehdykset estivät sen.
Neiti Gerda asetti niin, että sai vieraan pitää vähän aikaa itseänsä varten.
— Oletteko suuttunut minulle? Olenko loukannut teitä? Olinko liika rohkea teidän kodissanne ollessamme? En tarkoittanut mitään pahaa.
— Mutta neiti Stålsköld, mitä hyvänen aika…
— Ei, ei, ei mitään sovittelevia puhetapoja. Te juoksette piiloon, olette epä-ystävällinen. Mitä olen tehnyt?
— Siinä oli monta kysymystä yhtä haavaa, neiti Gerda. Mitenkä te, joka olette niin onnellinen, ihailtu, kadehdittu, saatatte vaivata itseänne tutkimalla vähäpätöistä kappalaisraukkaa?
— Hyi, kuinka katkera! Olette ennen ollut ystävällinen, sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsellessaan Arvidia, hänen silmänsä synkistyivät.
— Suokaa anteeksi! En ole mikään hienon-maailman mies enkä voi, kuten sellainen, hallita ääntäni, tunteitani ja seurustelukäytöstäni. Saattaahan minulla olla huolia, jotka tekevät minun kummalliseksi ja tylyksi. Neiti Stålsköldin täytyy tyytyä, kun vakuutan, että te ette koskaan ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää ystävällisyydellänne, että olen kiitollinen ja…
— Yksi ainoa pieni duetto, herra pastori! Gerda ei ole ainoatakaan ääntä laulanut, sitte kuin Aksel lähti.
Se oli vapaaherratar, joka käski…
Ja he lauloivat…
Hän oli jälleen leikissä. Hän iloitsi ansassaan ja suuteli kahleitaan sekä unhotti tulevaisuuden ja huomispäivän hetken onnellisuuden tähden. Ah, jos kuolema olisi kohdannut häntä tuossa, jossa hän seisoi, pianoon nojautuneena, ahnaasti katsellen noita valkoisia sormia, kun ne riennossa koskettivat näppäimiä, ja noita vaihtelevia ilmauksia hänen tummissa, jaloissa ja reippaissa kasvonpiirteissään!
Voimakkaammin, aina myrskyisemmin läheni hänen henkensä Gerdaa runoillan sanojen verhossa ja hänen omat tunteensa peittyivät hyväileviin säveleihin.
Ah, sekä sielun että äänen kielisoitto oli ikään kuin erehdyksestä saanut asuinsijan rahvaan lapsessa!
— Kiitoksia, pastori Maununen! Nyt en minä varmaankaan enään monta kertaa saa nauttia tätä suurta hauskuutta! Tulee niin paljon toimia nyt moneksi viikoksi. Häät vietetään jo Elokuussa.
Häät Elokuussa! No niin, sittehän kuitenkin kaikki olisi ehdottomasti, järkähtämättömästi lopussa. Miksi siis taistella vastaan, miksi kieltää itseltänsä tuota katkeran suloista nautintoa, vielä muutaman kerran kuulla hänen rakasta ääntänsä, katsahtaa hänen lumoaviin silmiinsä! Sydän raukka, no nauti siis lyhyttä, myrskyn hävittämää kesääsi! Ruskeat silmät, tunkekaatte siis syvälle sydänhaavaan, niin että oikein viiltää! Vietetäänhän häät Elokuussa…