ANTONIO. Tuon pojan minne houre vetää? Kuinka arvonsa, kohtalonsa värittääkään! Mielestään nuoriso, tuo rajoitettu ja kokematon, valio on varsin ja itsensä se kaikkeen valtuuttaa. Hän rangaistusta nuorna kärsiköön, omaksi hyväkseen sen miesnä näkee.
ALFONSO.Hän rangaistu on—pelkään, liioinkin.
ANTONIO. Jos lempeyttä osoittaa sa tahdot, taas vapauteensa, herra, laske hänet, ja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.
ALFONSO.Jos on se tarpeellista, käyköön niin.Vaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?
Mä sitä tuskin osaan sanoa. Hänt' ihmisenä ehkä loukkasin, mut aatelista arvoansa en. Ja hälle sanaa säädytöntä suuhun ei tuonut suurin vihastus.
ALFONSO. Niin näytti myös minusta tuo kiistanne, ja puhees mun arveluani vain vahvistaa. Kun miehet riitaantuu, syy viisainta on vikapäänä pitää. Häneen et sais suuttua, sun häntä ohjata ois parempi. On vielä aikaa siihen: tää tapaus teit' aseihin ei vaadi. Niinkauan kuin on rauha maassa, sitä ma tahdon talossani nauttia. Taas rauha palauta, sen kyllä voit! Lenora Sanvitale ensiksi saa lempeästi häntä lauhdutella, sä sitten luokseen käy, mun nimessäni taas anna hälle vapaus ja itsees hän jaloin, vakain sanoin kiinnitä. Niin pian kuin vaan voit, tee tämä! Kanssaan sa puhut ystävänä, isänä. Viel' ennen eroamme sopu tulkoon, —jos tahdot vaan, sa kaiken aikaan saat. Mieluummin vielä jäämme hetkeksi ja suomme naisten jatkaa lempeästi, mit' aloit sa; ja kun me palaamme, tään tapauksen viime jäljen ovat he umpeen luoneet. Vaikeuksia et näytä välttää tahtovan, Antonio! Työn yhden päättänyt oot tuskin, kun jo palaat, uutta puuhaa hankkiakses. Tään myöskin onnistuvan toivon sulle.
ANTONIO. Oon häpeissäni; sanas heijastavat, kuin kirkas kuvastin, mun vikojani. Miest' ylevää on helppo totella: hän käskiessään meitä vakuuttaa.
PRINSESSA (yksin). Eleonora missä viipyy? Yhä vain kiihtyy tuska, suru sydämeni. Ma tuskin tiedän, mitä tapahtui, ma tuskin tiedän, kumpi syypää on. Kun tulis hän! En kanssa veljeni puhua mielis, en Antonionkaan mä ennenkuin oon tyyntynyt ja tiedän, kuin ovat asiat, kuin käydä voi.
PRINSESSA.Min tiedon tuot sä ystävistämme,Eleonora? Tapaus tuo kerro!
LEONORA. En enää lisää tietoihimme saanut. He kiistaan yltyi, Tasso miekan veti, sai veljes eroon heidät. Tasso näyttää tään riidan alkaneen, Antonio vapaana käy ja ruhtinaansa kanssa saa keskustella; Tasso sitävastoin on yksin, huoneeseensa tuomittuna.
PRINSESSA. Antonio häntä varmaan ärsytti, tylysti loukkas mieltä ylvästä.
LEONORA. Niin luulen minäkin: näin otsallaan jo pilven, kun hän kävi Tasson luokse.
PRINSESSA. Miks sydämemme ääntä hiljaista ja puhdasta niin harvoin noudatamme! Niin hiljaa puhuu henki povessamme, niin hiljaa, selvään sentään, osoittaen, mit' omaksua tulee, mitä välttää. Antonio mielestäin tän' aamuna viel' oli entistäänkin jyrkempi. Mieleeni nous jo paha aavistus, kun heidät rinnan näin. Vain ulkomuoto sa huomaa, kasvot, ääni molempain ja katse, käynti! Kaikk' on vastakkaista, ei koskaan liittoon rakkaus vie heitä. Vaan toivo viekoitellen yhä mua näin uskotti: on viisas kumpikin ja jalo, valistunut, ystäväs; mi liitto lujemp' on kuin kunnon miesten?
—Ma valtaani sain nuorukaisen mielen, niin kauniin luottavaisna, lämminnä! Antoniolle jospa heti puhuin! Mä viivyttelin; vähän vain ol' aikaa; ja arkaelin ensi sanakseni hänelle nuorukaista suositella. Mä hyvän tavan voimaan liioin luotin ja tahdikkuuteen, joka sopeutuu myös vihollisten väliin; peljännyt en tätä kiihkoa ma vanhalta ja kokeneelta mieheltä. Niin kävi! Näin pahaa tulevan en luullut ois. Oi, mua neuvo! Mit' on tehtävä?
LEONORA. Kuin vaikea on neuvoa, sen itse sanoistas päättäin tunnet! Erehdyst' ei tää ole kesken saman-luontoisten; voi sanat, taikka tarpeen tullen aseet, sen saattaa onnelliseen päätökseen. Oon tuntenut jo kauan: viholliset nää kaksi miestä on, siks että luonto ei heitä muovaellut yhdeksi; ja edukseen jos viisaat oisi he, he ystävyyden-liiton solmisivat; mies yksi ois he silloin, elämässään heill' oisi voima, onni, tyydytys. Niin toivoin minäkin; nyt näen: turhaan. Kuin kiista kävikään täänpäiväinen, sen sovittaa voi; mutta taattu silti ei ole vastaisuus, ei huominen. Ois mielestäni Tasson parhain täältä pois toistaiseksi matkustaa; hän Roomaan tai myös Firenzeen voishan muuttaa; siellä mä hänet voisin pian tavata ja ystävänä mieltään tyynnyttää. Antonion, jok' on vieraantunut meistä, sä täällä sillävälin itseesi ja ystäviisi voisit lähentää. Niin sen, mi mahdottomalta nyt näyttää, ehk' aika, paljon antava, vois tehdä.
PRINSESSA. Sä, ystävätär, tahdot nauttia, mä sit' en sais; se onko kohtuullista?
LEONORA. Sä kieltäyvä vain siitä olet, mitä nyt kuitenkaan et voisi nauttia.
PRINSESSA.Pois ystävän niin tyynnä ajaisinko?
LEONORA.Vain näön vuoksi;—hänet suojaat niin.
PRINSESSA.Ei veljeni suo siihen suostumustaan.
LEONORA.Hän myöntyy kyllä syymme kuultuaan.
PRINSESSA. Niin raskast' ystävässään karkoittaa on itsensä.
LEONORA.Hän pelastuuhan kauttas.
PRINSESSA.Sit' aietta en puolla sanallani.
LEONORA.Siis vielä pahempaa sa varro pahaa.
PRINSESSA.Mua vaivaat, vaikk' et tiedä, hyödytätkö.
LEONORA.Käy ilmi pian, kumpi erehtyy.
PRINSESSA.Äl' enää kysele, jos täytyy kerran!
LEONORA.Ken päätöksen voi tehdä, voittaa tuskan.
PRINSESSA. En pysty päättämään, vaan käyköön niin, jos ei hän pitkäks aikaa lähde pois— ja huolta pitäkäämme, Leonora, ett' ei hän koskaan kärsi puutetta, ett' yhä, hänen poissaollessaankin, suo hälle runsaan avun herttua. Antonion kanssa puhu, veljeenihän hän paljon vaikuttaa, eik' ystäväämme tai meitä kiistan tähden vihanne.
LEONORA.Sun sanas tehoaisi enemmän.
PRINSESSA. Sen tiedät, ystävä, en mitään pyytää, urbinolaisen sisareni lailla, voi itselleni enkä rakkailleni. Mä mielelläni elän hiljaa vain ja kiitollisna otan vastaan, mitä voi sekä tahtoo antaa veljeni. Siit' ennen itseäni soimasin ma paljonkin; nyt olen päässyt siitä. Mua usein moitti eräs ystävätär: oot epäitsekäs, niin sanoi hän, se kaunist' on; mut olet siihen määrään, ett' ystävänkään tarpeet sydäntäs ei kyllin liikuta. Sen tyynnä kuulen ja kaiketi saan kärsiä tään moitteen. Sit' enemmän mä iloitsen, kun voin nyt auttaa ystävääni teossa; saan äidin-perintöni haltuuni ja tukea hänt' osaltani tahdon.
LEONORA. Oi ruhtinatar, tilaisuus myös mulla on ystävyyttäni nyt osoittaa. Hän varojaan ei hyvin valvo, niinpä hänt' auttelen ma taiten puuttehissaan.
PRINSESSA. Vie pois siis hänet, ja vaikk' yksin jäänkin, sun omasi hän olkoon ennemmin: niin, nähdäkseni, varmaan parhain on. Terveelliseksi taas mun tätä tuskaa siis täytyy ylistää! 0l' osani se nuoruudesta asti. Tuttu on se. Jää puolinaiseks kallein tappio, kun varmat emme omistuksest' olleet.
LEONORA. Sun onnes, hyvin ansaitsemas, toivon mä nähdä.
PRINSESSA. Leonora! Onneni? Ken onnellinen on?—Mä veljeäni niin kyllä kutsuisin: suursydän, hän näet aina tyynnä kestää kohtalonsa; mut ansiotaan palkita ei koskaan. Mun sisareni onko onnellinen, tuo kaunis nainen, sydän ylevä? Hän last' ei miehelleen saa nuoremmalle; mies häntä kunnioittaa hartaasti, mut ilo talossa ei silti asu. Mit' auttoi äitiämme viisaus ja laajat tiedot, jalomielisyys? Hän vieraan erheen silti välttää voiko? Meist' eroitettiin hän; nyt on hän kuollut, ei varmuutta meill' ole, että kuoli hän sovinnossa Jumalansa kanssa.
LEONORA.Oi, puutost' älä katso jokaisen,vaan mitä vielä jokaiselle jää!Mit' ei jää sulle vielä?
PRINSESSA. Minulle? Jää kärsivällisyys! Mä siihen totuin jo nuoruudesta. Siskot, ystävät kun riensi juhlain iloon yhteiseen, mun, sairaan, täytyi huoneeseeni jäädä, ja tuskain parissa sain oppia jo varhain kieltäymään. Vain yhdestä sain yksin ollessani huvitusta; se oli laulu. Itse viihdyttelin mä itseäni, tuskan, kaipauksen ja toivot kaikki hiljaa uneen lauloin: niin usein tuska nautinnoksi muuttui ja sopusointuun vaihtui surukin. Tät' onnea en kauan pitää saanut, pois lääkäri vei senkin, vaikenemaan mun tuomitsi; sain elää, kärsiä vaill' ainokaista pientä lohdutusta.
LEONORA. Niin monta ystävää sull' oli luonas, ja terve olet nyt ja virkeä.
PRINSESSA. Niin, terve, toisin sanoen: en sairas; ja monta uskollista ystävää on onnenani. Oli yksi myös—
LEONORA.Hän vielä on.
PRINSESSA. Vaan kauan ei. Kun hänet näin ensi kerran, paljon merkitsi se hetki. Tuskin toipunut ma olin, pois tuskin oli kipu väistynyt ja sairaus; ma hiljaa kainon katseen loin elämään, taas päivä ilahutti ja veljen, siskon seura, imin luottain taas toivon puhtahinta hunajata. Sain uskallusta eespäin katsoa viel' elämään, ja kaukaa lähestyi mua hahmot ystävälliset, niin, silloin, Eleonora, mulle nuorukaisen esitti siskoni, toi seurassaan. Ja tunnustaa voin sulle: sijan sai hän silloin mielessäni ainiaaksi.
LEONORA.Oi ruhtinatar, siin' ei katumista!On voitto jalouden tunteminen,ja sit' ei meiltä koskaan voida riistää.
PRINSESSA. On peljättävä oivaa, kaunista, kuin liekkiä, jost' ihana on hyöty niin kauan kuin se palaa liedessäsi, kuin tielläs on se soihtu lempeä, —ken vois, ken tahtois silloin pois sen antaa? Vaan jos se riehua saa valloillansa, kuin tuhoaakaan se! Nyt päästä minut! Ma lavertelen, vaikka sultakin salata pitäis, kuink' oon heikko, sairas.
LEONORA. On mielen sairaan helpoin valituksiin ja luottamuksen helmaan vaimentua.
PRINSESSA. Jos tehoo luottamus, niin pian elvyn; sua kohtaan on se puhdas, ehyt mulla. Ah ystävätär! Päätin kyllä jo: hän lähteköhön vain! Mut päiväin pitkäin jo tunnen tuskaa loputonta nyt, kun luopua mun täytyy ilostani. Ei tapaa enää silmäluomill' aamu keralla unten yhtä, kirkkahinta, heräämishetkell' enää rintaa täytä iloisin kaipuin näkemisen toivo; mun ensi katseheni puistosta hänt' etsii turhaan aamunkasteen aikaan. Kuin kaunihisti toive täyttyikään, kun kanssaan armain illoin käydä sain! Kuin suurenikaan kaipuu, toinen toistaan paremmin aina tuta, ymmärtää! Ja joka päivä mieli kauniimmat ja puhtahammat tapas sopusoinnut. Mi hämy silmäni nyt peittääkään! Nyt päivän loiste, valon ylhäisen suur' autuus, värit rikkaat maailman ja muodot tuhannet on vaipuneet mua saartavahan sumuun raskaaseen. Yks oli päivä ennen elämä; vait oli suru, aavistuskin mykkä, ja alustamme ilman ohjausta vei eespäin virran aallot kepeät; nyt salaa tunto ange poveen astuu ja kauhuun peittää päivän tulevan.
LEONORA. Taas uusi päivä sulle ystäväs ja uudet ilot, uuden onnen tuo.
PRINSESSA. Ois mulla mieli pitää omani: tuo huvitusta vaihtelu, mut tuskin myös hyötyä. En kaihoin nuorekkain ja kiihkeästi koskaan arpamaljaan maailman vieraan ole tarttunut, jott' osallensa sydän kokematon sais jotain sattumalta siepatuksi. Mun kunnioittaa täytyi häntä, siksi myös rakastaa; ja hänhän elämän mun elämääni vasta oikein toi. Sun hänt' on vältettävä! mietin ensin. Ma kartoin, kartoin, lähemmäs vain tulin. —Niin armas ansa, rangaistus niin kova! Pois katoo multa puhdas, tosi onni, ja kaiholtani paha valta joku kaikk' ilot vaihtaa tuskiin tuttaviin.
LEONORA. Jos sana ystävän ei lohduta, niin huomaamatta aika lempeä ja elon ihanuus sua virkistää.
PRINSESSA. Niin kaunishan on maailma! Niin paljon sen ääriin mahtuu hyvää elämään. Ah, aina sentään askelehen päähän se meistä näyttää karkaavan ja vetää kautt' elämämme askel askeleelta ain' asti hautaan aran kaipuumme! Niin harvoin, harvoin löytää ihminen sen, mikä näytti hälle määrätyltä, niin harvoin sen hän pitää saa, min kerran jo tavoittamaan käsi onnistui! Pois riistäytyy se, mikä ensin meille ol' antaunut, ja itse laskemme sen pois, mit' innokkaasti tapailimme. Kyll' onni on, mut emme tunne sitä; tai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.
LEONORA (yksin). Kuin säälittää tuo jalo sydän mua! Kuin murheellinen onkaan osansa! Ah, tappion hän kärsii,—voittaako sa aiot? Tarpeellista liekö Tasson pois siirtyä? Sä siksikö teet tämän, jott' yksin saisit haltuus sydämen ja kyvyt, jotka tähän saakka jakaa sait toisen, etevämmän, kanssa? Onko se rehellistä? Mitä puuttuu sulta? On puoliso ja poika, omaisuutta ja arvoa ja kauneutta sulla, hänetkin tahtoisitko lisäksi? Sa rakastatko häntä? Miksi muuten et enää ilman häntä olla vois? Sen saat sa itsellesi tunnustaa.— Mi riemu saada kuvastimekseen tuo kaunis sielu! Eikö onni ole kaht' ihanampi, kun hän laulullaan kuin päällä pilvein kaaren meitä kantaa? Kas silloin olet miekkonen! Ei kyllin, ett' olet, omistat, mit' toivoo moni; sen myöskin kukin tietää omakses! Sua maasi mainitsee ja sinuun katsoo, se onhan kaiken onnen ylin huippu. Vain Lauran mainettako laulaa saisi kaikk' armaat huuloset? Ja yksinkö Petrarca outoa oi' ihanaistaan siis oikeutettu julki jumaloimaan? Ken miehistä mun ystävälleni vois vetää vertoja? Kuin nyky-aika, niin tulevakin häntä kunnioittaa. Kuink' ihanaa, kun elon loistoa saa vierellänsä nauttia ja käydä päin vastaisuutta kevein askelin! Ei enää aika, vanhuus, inha maine, min oikku menestyksen aallot nousuun ja laskuun saa, sua vahingoittaa voi: mi katoovaist' on, laulussa se säilyy. Viel' olet kaunis, vielä onnellinen, vaikk' onkin aikaa sitten pyörteeseensä sun riistänyt jo kaiken kiertokulku. Sun on hän oleva, sa prinsessaa et silti köyhdytä: on samanlaista tää kiintymys kuin kaikki muutkin hällä. Kuin hento valo kuun, ne niukasti valaisee öisen vaeltajan tietä; ei lämpöä, ei elon hurmaa hehku ne ympärilleen. Tasson onnesta hän erossakin samoin iloitsee kuin milloin joka päivä hänet näki. Ja enhän ystäväni kanssa sentään maanpakoon täältä aio kaikota: mä vielä palaan, tuonpa hänetkin. Niin käyköön!—Tuoll' on jäykkä ystävä; saa nähdä, voinko hänet taltuttaa.
LEONORA. Et rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin leiristä tulisit tai taistelusta, miss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta, et Roomasta, min pyhä viisaus kätensä nostaa siunaavan ja näkee maailman kuuliaisen jalkains' eessä.
ANTONIO. Saan kestää moittees, kaunis ystävätär, mut anteeks-antokin lie likellä. On vaarallista, liian kauan jos kohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy. Sivulla väijyy paha haltia ja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii. Sen sille valitettavasti kannoin täll' erää ystäväini vahingoksi.
LEONORA. Niin kauan vierahista ihmisistä näit vaivaa, katsoit heidän mieliään: nyt, ystäväsi taas kun näet, heitä et tunne, kohtelet kuin vieraita.
ANTONIO. Siin' onkin vaara, armas ystävätär! Varoen käyt sä vierahien kesken ja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit päämäärääs, siten heistä hyötyen. Mut ystävien luona vapaudesta ja heidän rakkaudestaan nautit, sallit myös oikun itselles, ja intohimo taas rajumpana ottaa valtansa. Niin ensiksi me niitä loukkaamme, joit' armahimmin rakastamme.
LEONORA. Sinut näen ilokseni, kallis ystäväni, taas tyynten sanais takaa kokonaan.
ANTONIO. Niin, surukseni tunnustan, ett' tänään mä ylenmäärin maltin unhoitin. Mut työstä kiusallisesta kun palaa mies rehellinen kuumin ohimoin ja kaipaa iltamyöhän viileyteen taas uutta vaivaa varten levätäkseen, mut huomaa, ett' on varjoon joutilas leveän sijan ottanut,—kai hyvin voit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?
LEONORA. Jos oikein ymmärtää hän, mielellään tuon varjon jakaakin hän miehen kanssa, mi haasteluin ja lempein soinnuin hälle työn huojentaa ja levon sulostuttaa. Puu leveän luo varjon, ystäväni, ja sopu molemmille tilaa suo.
ANTONIO. On turhaa horjuvaisin vertauksin, Eleonora, meidän leikitellä. Maailman hyvyydestä paljonkin osaksi toisen mielellään voi suoda. Yks aarre sentään on, min sois vain sille, jok' erityisesti sen ansaitsee; ja toinen, jot' ei konsaan vapain tahdoin jakaisi ansiollisimman kanssa—; ne aarteet mainitakin sulle voin: yks seppele, naissuosio on toinen.
LEONORA. Nuo lehvät, nuorukaista seppelöivät, vakaata miestä onko loukanneet? Mut ethän hänen runotyöllensä ees itse palkkaa vaatimattomampaa ois voinut keksiä. Sill' ansio, mi yli aikain käy, mi ilmana vain kuultaa, sielussamme säveleinä, kuvina herkkinä vain keijuilee, se myöskin palkita vain kaunein kuvin, vain merkein hennoin voidaan; ja kun maata hän tuskin koskettaa, niin palkka korkein vain vaivoin hänen päänsä ylettää. Vain hedelmätön oksa on se lahja, min uhraa hedelmätön ihailija, niin helpoimmasti päältään velvoituksen pois siirtääkseen. Sä tuskin kadehdit pään kaljun ympäriltä kultakehää kuvassa marttyyrin; ja milloin vaan näet laaker-seppeleen, se enemmän on varmaan merkki tuskien kuin onnen.
ANTONIO. Mua armas suusko tahtois opettaa maailmaa turhamaista halveksimaan?
LEONORA. Sua minun ei lie tarvis opettaa jok' ansiolle suomaan arvonsa. Vaan sentään viisaallekin, niinkuin muille, on joskus tarpeen, että avunsa valossa oikeassa nähdä saa hän. Sun pyytees, jalo mies, ei kohdistua voi suosion ja maineen harhakuvaan. Se palvelus, joll' itses ruhtinaasees, joll' itsees ystäväsi yhdistät, se vaikuttaa, se elää—palkkakin siis olkoon todellinen, elävä. Työs seppel on sun herras luottamus, se hartioilles mieluinen on taakka ja helposti sen kannat; maineesi on, että sinuun kaikki luottavat.
ANTONIO. Vaan naisten suosiost' et mitään virka, —et sitä sentään multa evänne?
LEONORA. Kuin katsoo asiaa. Sull' onhan sitä, ja ilman sitäkin sun helpompi ois toimeen tulla, kuin miespolon tuon. Vai, onnistuisko nainen, joka tahtois sinusta huolta pitää naisen tavoin, sinusta tointa tekis itselleen. Olentos varmuutta on, järjestystä, sä pidät huolen itsestäs ja muista. Sull' on, mit' antaa sulle tahtois. Tasso meit' askarruttaa omall' alallamme. Hält' tuhat pikkuseikkaa puuttuu, joita halulla nainen hankkii. Liinavaatteet parasta liinaa tahtoo, silkkipuvun myös hiukan kirjaellun; kuosikkaana käy mielellään, ei halpaa kangast' yllään voi sietää, jok' on palvelijan merkki. Kaikk' olla pitää hälle hienoa ja hyvää, kaunista ja ylhäistä. Ja sentään hältä puuttuu kaikki taito tuot' itsellensä hankkia, tai pitää, kun saanut on: ei ole koskaan rahaa, ei huolekkuutta hällä. Milloin tuonne hän jotain jättää, milloin tänne taas. Ei koskaan matkalta hän palaja, ettei ois kolmasosa tavaroistaan pois huvennut. Myös palvelijat usein varastaa hältä. Niin, Antonio, onkin täys huoli vuodet umpeen hänestä.
ANTONIO. Ja yhä rakkaammaks se huolenpito saa hänet. Onnen poika, jolle vain avuiksi puutoksetkin lasketaan, ja joka poikasta voi näytellä mies-iässäkin vielä, kuunianaan saa pitää heikkoutensa hempeän. Saat anteeks suoda, armas ystävätär, jos taaskin olen hiukan katkera. Et sano kaikkea: mit' uskaltaa hän, ett' on hän viisaampi kuin luullaankaan. Hän kahden sulo-suosiosta kerskuu, hän sitoo ja hän päästää mielinmäärin, ja tempuin sellaisin hän sellaiset sydämet voittaa! Kuka uskois sitä!
LEONORA. Niin aivan! Tämähän jo todistaa, ett' ystävyys vain innostuttaa meitä. Ja vaikka lempi lempeen vaihdettaiskin, tuo kaunis sydän palkittaisko liioin, jok' itsens' unohtaen ystävilleen vain elää unelmissa lempeissä?
ANTONIO. Hänt' yhä hemmoitelkaa enemmän ja itsekkyyttään rakkaudeksi luulkaa, pois loukaten ne ajakaa, jotk' olleet on teille uskolliset ystävät; veroa ylpeälle omin ehdoin vain tuokaa, keskinäisen luottamuksen te kaunis piiri tyyten rikkokaa!
LEONORA. Meit' uskot liian puolueellisiksi; me usein varoitamme ystäväämme, me häntä muovaella tahdomme, ett' itsestään hän nauttis enemmän ja muille suuremman sois nautinnon. Me kyllä huomaamme myös puutoksensa.
ANTONIO. Ja sentään moni moitittava seikka saa kiitoksenne. Hänet kauan sitten jo tunsin—hän on helppo tuntea: on ylpeä, ei salaa itseään. Hän milloin vaipuu itseensä, kuin olis maailma täysi hällä povessaan, hän tarpeeks itsellensä maailmassaan, ja kaikki ympäröivä hukkuu pois. Hän antaa mennä sen ja kadota, pois työntää sen ja lepää itsessään— mut äkisti, kuin ruuti, jonka säen saa pieni syttymään, hän ystävyyteen tai tuskaan, vihaan, oikkuun viriää: hän silloin kaikki vaatii käsiinsä, mi johtuu mieleensä, se tapahtukoon; vilauksessa silloin syntyköön, mi vuodet pitkät valmistusta vaatis, vilauksessa nouskoon aarre, jonka sais irti tuskin vuosikautten vaiva: hän mahdotonta vaatii itseltään, sit' toisiltakin sitten vaatiakseen. Ain' ilmiöitten viime syihin saakka hän tahtoo päästä hengenvoimallaan; yhdelle miljoonista onnistua se tuskin voi, eik' ole hän se mies: itseensä aina lopulta hän vaipuu, eik' entisestään koskaan parane.
LEONORA.Hän vahingoittaa itseään, ei muita.
ANTONIO. Ja silti liiaksikin loukkaa muita. Vai voitko kieltää, ettei kiihkossaan hän äkkipuuskaisessa herttuaa tai prinsessaakin, ketä tahansa, haikaile häväistä ja soimata. Vain tosin hetken kiihkossa; mut sentään se hetki palaa taas: ei hallitse hän suutaan enemmän kuin sisuaan.
LEONORA. Jos lyhyeksi ajaksi hän täältä pois lähtis, hyötyä niin hänelle kuin muillekin ois siitä luullakseni.
ANTONIO. Niin ehkä, ehkä ei. Mut tällä haavaa sit' älköön ajateltako. En näet sälyttää mieli syytä päälleni; vois siltä näyttää, kuin ma ajaisin pois hänet, ja sit' en mä tee. Hän jääköön hoviimme rauhassa mun puolestani; ja sopia jos tahtoo kanssani ja jos hän noudattaa voi neuvoani, niin voimme varsin hyvin tulla toimeen.
LEONORA. Nyt itse toivot, että vaikuttaa voit ihmiseen, jok' äsken juuri oli jo kadotettu mielestäsi.
ANTONIO. Aina me toivomme, ja aina parempi on toivoa kuin toivo kadottaa. Ken näet arvaa mahdollisen rajat? Hän ruhtinaallemme on rakas. Täällä on hänen sijansa. Ja joskin turhaan me häntä muovaella koemme, niin siedämmehän muitakin kuin häntä.
LEONORA. Niin tyyneks en, niin tasapuoliseksi sua uskonut. Sa muutuit nopeaan.
ANTONIO. Yks avu sentään iäll' olla täytyy: jos ei se erehdystä vältäkään, se sentään kohta voikoon tyyntyä. Sä ensin koit mua saada sovintoon kanss' ystäväsi. Nyt mä pyydän, tee se! Tee parhaas, tasapainoon saadaksesi tuon miehen, jott' ois tyyntä kaikki taas. Käyn itse luokseen, kuu saan tietää sulta, ett' on hän rauhoittunut, milloin uskot, ett' enää läsnäoloni ei pahaa voi enentää. Vaan mitä teet, se tee myös hetkessä,—Alfonso palaa näet tän' iltana jo kaupunkiin, ja häntä ma seuraan. Siihen saakka hyvästi!
LEONORA (yksin). Nyt, ystävä, me emme yhtä vedä: mun etuni ja sun täll' erää ei käy käsikkäin. Tät' aikaa tahdon käyttää, koen voittaa puolelleni Tasson. Joutuin!
(Huone.)
TASSO (yksin). Oliko unta vain se, hyljännytkö on sinut kaunis houre äkisti? Sun uni vanginnutko korkeimman on riemus päivänä, ja painaa nyt ja sortaa raskain kahlein sieluasi? Niin, valveillas ja unelmissas oot sa. Miss' ovat hetket, jotka seppelein pääs ympärillä äsken karkeloivat? Ja päivät, jolloin henkes vapaa kaiho luo ehti taivaan äärten siintäväin? Viel' elät kuitenkin ja tunnustelet sä itseäs,—et tiedä, elätkö. Syy minun liekö, liekö jonkun toisen ett' täällä rangaistusta kärsin nyt? Ma rikoinko, kun kärsiä mun täytyy? Vikani eikö ole avu vain? Loin häneen silmäni, ja hyvä tahto ja toiveherkkyys sai mun yltymään: on muka ihminen, kell' ihmisen on ulkonäkö. Syli avoinna mä häntä vastaan kävin, mutta lukot ja salvat tunsin vain, en sydäntä. Oi, viisaastihan olin ajatellut, kuin vastaanottaisin mä miehen sen, jot' ennakolta epäluuloin katsoin! Vaan mitä sulle koskaan tapahtuukaan, niin tähän varmuuteen sä kiinnittäy: oon armaan nähnyt! Edessäin hän seisoi! Hän puhui mulle, häntä kuuntelin ma. Tuo katse, ääni, sanat lempeät, mun on ne iäti, ei niitä ryöstää voi aika, sallimus, ei onnen oikut! Jos saikin silloin liian nopsan lennon mun sieluni, jos liioin yltyä soin povessani liekin, mi nyt kalvaa mua itseän', ei kaduttaa mua voi se, eloni ikimennyttä jos oiskin. Mä hälle vihin itseni ja riemuin sit' tottelin ma viittausta, mi vei mun turmioon. Niin olkoon! Ansainneeni oon sentään todistanut luottamuksen tuon kalliin, joka mua virkistää, nyt vielä virkistää, kun eteeni jo kaameana pitkän murhe-ajan yösynkkä portti aukee.—Tehty on se! Äkisti päivä parhaan suosion nyt laskee eessäni, mun ruhtinaani pois kääntää katseensa,—mä yksinäni tiell' ahtahalla, tummalla nyt seison. Nuo linnut kaameat, kaksmieliset, yön vanhan seuralaiset ilkeät, taas viuhuu esiin, ympärillä liehuu. Ma minne, minne ohjaan askeleni, jott' inho ahdistava minut jättäis, jott' ei mua nielis syvyys uhkaava?
LEONORA. Mit' tapahtunut on? Sua, rakas Tasso, niin kiihkos, epäluulos sokaisiko? Kuin tapahtui se? Hämmästyneet oomme me kaikki. Ja sun luontos lempeä, sun suopeutesi, ja sun nopsa katsees, sun älys oikea, mi kullekin suo oman osansa, sun tasamieles, mi kestää, mitä tyynnä kestämään pian oppii jalo, harvoin turhamainen, sun viisautes, mi kieltäs hallitsi? sua, kallis ystävä, nyt tuskin tunnen.
TASSO. Ja jos tuo kaikki nyt ois kadonnut? Jos ystävän, jonk' ennen rikkaaks luulit, näetkin kerjäläiseks äkkiä? Oot oikeassa, itseni mä enää en ole, ja se sentään yhtähyvin mä olen nyt kuin olin ennenkin. Ei arvoitus tää ole, niinkuin näyttää. Kuu hiljainen, mi yötäs virkistää ja valollansa tenhoten sun silmäs ja mieles vangitsee, se päivin häilyy kuin hattara vain hento, kalpea. Sai päivä sammumaan mun valoni, te minut tunnette, en itse enää.
LEONORA. En ymmärrä sua, ystäväni, noin kun puhut. Itses mulle selitä! Tuon jyrkän miehen loukkausko sinuun niin koski, että itseäs ja meitä käsität väärin. Mulle mieles avaa.
TASSO. Mua loukattu ei ole, näethän mun rangaistuna, koska loukkasin. Sanojen solmut vaivatta ja pian saa auki kalpa, vaan ma olen vanki. Sa tuskin tiedät—hento ystävä, tät' älä säikähdä—: sä ystäväsi nyt vankilassa tapaat. Ruhtinas mua niinkuin koulupoikaa kurittaa. En voi, en tahdo kanssaan kiistaa käydä.
LEONORA.Sä näytät ylenmäärin kiihtyneeltä.
TASSO. Niin heikoksi, niin lapseksiko luulet mun, että runnella vois tällainen tapaus minut? Se, mi tapahtui, niin syvään ei mua loukkaa, mutta se mua loukkaa, mitä merkitsee se mulle. Kadehtijani, vihamieheni vain vallitkoot! On selvä taistotanner!
LEONORA. Sa aivan väärin monta epäilet, siit' itse olen varmuutehen päässyt. Ei vihaa sinua Antoniokaan, kuin väität. Tänäinenkin selkkaus—
TASSO. Sen jätän täysin syrjään, muistan vain Antonion, millainen hän oli ja on edelleen. Mua tuskastutti aina tuo jäykkä viisaus, kun alituiseen hän mestaria näytteli. Sensijaan, ett' tutkis, eikö äly kuulijan käy oikeata suuntaa itsestäänkin, hän sulle paljon opettaa, min tunsit sa paremmin ja syvemmin, ja sanaa sun sanomaasi hän ei kuulekaan, hän aina sinut väärinymmärtää. Kuin raskas väärinymmärrys, mi puhuu vain hymyin ylpein, ylimielisin! Niin vanha viel' en ole enkä viisas, ett' ois mun vastaan hymyiltävä vain ja kärsittävä. Ei ois tälleen voineet välimme jäädä, meidän kerran ois ne ollut rikottava kuitenkin. Ne ajanpitkään pahenneet viel' oisi. Vain yhden herran tunnen, hänet, jolta saan ravintoni, häntä mielelläni ma seuraan, muit' en mestareita pyydä. Mies vapaa tahdon aatoksissa olla ja runoilussa; toiminnassa meitä maailma yllin kyllin rajoittaa.
LEONORA.Hän sinust' usein kunnioittain puhuu.
TASSO. Kai paremminkin: säästäin, älykkäästi. Se juuri suututtaa mua; osaahan niin laskein sanansa hän sovittaa, ett' ylistyksensä on parhain moite ja ettei mikään enemmän sua loukkaa, ei syvemmin, kuin hänen kiitoksensa.
LEONORA. Kunp' oisit kuullut, ystävä, kuin puhui hän usein sinusta ja kyvystäs, min luonto hyvyydessään ennen muita soi sulle. Mitä olet, omistat, hän varmaan tuntee ja suo arvon sille.
TASSO. Oi, usko mua, itsekäs ei mieli voi välttää kateuden ahdistusta. Mies sellainen suo anteeks toiselle kyll' omaisuuden, säätyarvon, maineen, näin miettien: sull' on se myös, jos tahdot, jos kestät vielä, jos sua onni suosii. Vaan mitä luonto yksin suo, mit' ei voi koskaan mikään tahdonponnistus tai vaivannäkö saavuttaa, ei kulta, ei miekka eikä äly, kestävyys voi vallata, sit' ei hän anteeks anna. Hän soisko mulle sen? Hän, jäykkämieli, jok' uskoo runotarten suosion uhalla saavansa, ja kootessaan mont' eri runoilijain ajatusta jo luulee runoilijaks itseään? Hän mulle ruhtinaankin suosion sois paljon ennen—vaikka halukkaasti sen pitäis yksinkin,—kuin lahjan, minkä nuo taivaiset soi orvon osaksi.
LEONORA.Oi jospa katsees kirkas ois kuin mun!Sä erehdyt, ei sellainen hän ole.
TASSO. Jos erehdyn, sen mielelläni teen! Hän pahin vihamies on silmissäni, ja oisin lohduton, jos lievemmin mun häntä ajatella pitäisi. On mieletöntä olla kohtuullinen jok' asiassa; oman itses sillä vain tuhoot. Meitä kohtaan ihmiset myös onko kohtuulliset? Ei, ah ei! On ihmiselle ahdasrajaiselle molemmat tarpeen: rakkaus ja viha. Yö eikö hälle niinkuin päiväkin lie tarpeen, uni niinkuin valveillaolo? Ei, vihata mun täytyy syvimmin täst' alkain tuota miestä mielessäni; ei mikään riistää voi mun haluani hänt' yhä huonommaksi ajatella.
LEONORA. Jos miielialaas, kallis ystävä, et tahdo muuttaa, enpä tiedä, kuinka voit vielä hoviin jäädä olemaan. Sen tiedät: paljon pätee hän, ja syystä.
TASSO. Oi, hyvin tiedän, armas ystävä, kuin tarpeeton oon kauan täällä ollut.
LEONORA. Et ole, etkä koskaan olla voi! Päinvastoin tiedät, kuinka kanssas elää mielellään ruhtinas ja prinsessa. Ja jos Urbinon herttuatar saapuu, sun vuokses saapuu hän ehk' yhtähyvin kuin sisarensa. Kaikki sinusta he hyvää ajattelee, samaan tapaan, ja kaikki sinuun täysin luottavat.
TASSO. Oi Leonora, kuinka luottavat? Hän onko koskaan sanaa vakavaa mun kanssain valtiostaan vaihtanut? Jos tuli esiin seikka, josta kysyi hän mieltä siskonsakin, niinkuin muitten, jos olin läsnä, sit' ei koskaan multa hän kysynyt. Sai silloin kuulla vain: Antonio saapuu! Kirjoitettakoon Antoniolle! Antoniolt' tiedustakaa!
LEONORA.Vain valitat, et kiitä ensinkään.Kun sulle suo hän täyden vapautes,sua kunnioittaa hän, min parhain taitaa.
TASSO. Hän minut rauhaan jättää, mielestään kun olen hyödytön.
LEONORA. Sa juuri siksi oot hyödyllinen, että rauhaan jäät. Povellas murhetta ja mielipahaa, kuin lasta armasta, jo kauan kannoit. Näin usein mietin, mietin vieläkin: maaperällä sä tällä kauniilla, min onni näytti kasvinpaikaksesi jo antaneen, et menesty. Oi Tasso! Tään neuvon antaa voinko, puhtaaks suuni nyt puhua?—Sun täält' ois lähdettävä!
TASSO. Pois sääliväisyys, armas lääkäri! Suo lääke sairaalles, äl' ajattele, se onko katkeraa.—Hän vieläkö voi parantua, sitä tarkoin tutki, oi viisas, hyvä ystävä! Sen kaiken mä itse nään, se mennyttä jo on! Voin hälle anteeks suoda, hän ei mulle; ja hän on tarpeen, vaan en, koito, minä. Ja hän on viisas, vaan en, koito, minä. Hän vaikuttaa mun vahingokseni, ma vaikuttaa en voi, en tahdo vastaan. Mun ystäväni ovat alallaan, he toisin katsoo asiaa, ei torju he pahaa, vaikk' ois vastaan taisteltava. On erottava, luulet, mun; ma samoin— Siis jääkää hyvästi!—Mä kestän senkin. Te minust' erositte, suotakoon myös mulle rohkeutta, voimaa eroon!
LEONORA. Ah, kaukaa katsoin selvempää on kaikki, mi lähellä vain meitä hämmentää. Viel' ehkä huomaat, mikä rakkaus sua kaikkialta ympäröi, mi onni on tosi, uskollinen ystävyys, jot' aarteet maailman ei korvaa sulle.
TASSO. Sen saamme kokea.—Jo nuoruudesta maailman tunnenhan—kuin helposti se meidät avuttomiks, yksin jättää ja tietään käy kuin aurinko ja kuu ja kaikki taivaiset.
LEONORA. Jos mua kuulet, ei koskaan toiste varro, ystävä, sua tämä surullinen kokemus. Jos saan sua neuvoa, niin ensin lähdet Firenzeen, siellä eräs ystävätär sinusta pitää alttiin huolen. Heitä kaikk' epäilyt, se olen minä itse. Koht'ikään sinne puolisoni luo ma lähden, enkä iloa vois hälle enk' itselleni tuottaa parempaa kuin jos ma sinut saatan keskuuteemme. En virka sanaakaan, sen itse tiedät, mi ruhtinas sun läheisyyteensä siell' ottaa, mitä hoivaa miehiä ja naisia se kaunis kaupunki. Oot vaiti? Tarkoin punniten tee päätös!
TASSO. Mua viehättää sun puhees, tarkalleen sen mukainen, mit' itse salaa toivoin. Vaan liian uutta on se; mietintään suo mulle aikaa! Päätöksen teen pian.
LEONORA. Pois lähden, toivoin kaikkein kauneinta sun osakses ja mun ja tämän talon. Sä mieti vain ja oikein mietittyäs parempaa tuskin löydät aatosta.
TASSO. Viel' armas ystävä, yks kysymys: mua kohtaan mik' on mieli prinsessan? Hän suuttunutko oli? Minusta puhuiko moittien? Se suoraan sano!
LEONORA.Hän kohta anteeks soi, hän tuntee sinut.
TASSO. Imartelutta sano: silmissään mun onko alentunut arvoni?
LEONORA.Ei naisen suosio niin äkin katoo.
TASSO.Pois päästääkö hän minut mielellään?
LEONORA.Jos hyödykses se koituu, kyllä varmaan.
TASSO.Mua yhä suosineeko ruhtinas?
LEONORA.Voit tyynnä luottaa jaloon mieleensä.
TASSO.Ja prinsessanko yksin jätämme?Sä lähdet, ja vaikk' en mä paljon ole,jotakin sentään, tiedän, hälle olin.
LEONORA. Jos kaukanakin, seura armas meille on ystävämme, onnen saavuttanut. Ja hyvin käy: sun näen onnellisna, et täältä lähde mielin karvahin. Sua tapaamaan sai ruhtinas Antonion, jok' itse moittii omaa katkeruuttaan, mi loukkas sua. Tyynnä saapuu hän ja tyynnä hänet vastaanota, pyydän.
TASSO.Voin joka hetki häntä vastaan käydä.
LEONORA. Ja taivas suokoon, rakas ystävä, ett' avaan silmäs täällä ollessasi: ei kukaan koko isänmaassasi sua vihaa, salaa pilkkaa, vainoa! Sa varmaan erehdyt, ja vaikka muutoin loit runos muiden iloksi, nyt sentään luot kumman kudoksen, ja itseäs vain loukkaat niin. Teen puolestani kaikki sen hävittääkseni, jott' iloiten ja vapaana voit käydä elon tietä. Voi hyvin! Kohta hyvää sanaa varron.
TASSO (yksin). Mun tunnustaako pitäis: kukaan mua ei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi ja kaikki salajuonten kudokset on omain aivojeni kuvitusta! Mun tunnustaako pitäis: väärin luulen ja vääryyttä teen miehille, jotk' ei sit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä, mi täysin tuopi päivän valkeuteen mun oikeuteni sekä muiden vilpin! Mun täytyis syvään tuntea, kuin mielin avoimin mulle tarjoo suosionsa mun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle hän antaa, vaikka liian heikkona mun vihaajaini silmäns' soentaa ja kahlehtia kätensä hän sallii!
—Hän petetyks ei itseään voi nähdä, mä heit' en pettureiksi todistaa; ja jotta rauhass' itseään hän pettäis, he häntä mukavimmin pettää vois —vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!
—Ja ken mua neuvookaan? Niin viisaasti ken ohjata mua tahtois, tarkoittaen vain parastani vilpittömin mielin? Lenora, niin, Lenora Sanvitale, tuo hento ystäväinen! Nyt sun tunnen! Oi, miksi koskaan uskoin sanaansa. Ei suora ollut hän, kuin paljon onkaan hän mulle suosiotaan tuhlannut ja hellyyttänsä sanoin hempein! Ei, petollinen sydän hällä on ja siksi jää se, suosiohon pyrkii hän viekkain, äänettömin askelin.
—Kuin usein ehdoin tahdoin itseäni olenkaan pettänyt, myös häneen nähden! Ja sentään itse asiassa mua on pettänyt vain turhamaisuus. Hyvä! Mä hänet tuntein liehin itseäni: »Noin muita kohtelee hän», ajattelin, »sua kohtaan on hän vilpitön ja avoin». Nyt hyvin nään, mut liian myöhään vain: ma olin suosittu—hän painautui niin hellänä mua, onnenlasta, liki. Nyt kaadun minä—onnen mukana hän selin minuun kääntyy.
Luokseni nyt vihaajani aseena hän saapuu, matavi esiin, kuiskii liukkain kielin, tuo käärmehyinen, lumoloitsujaan. Noin armas onko ollut konsaan hän! Kuin sujui hänen suustaan joka sana! Mut imartelu multa salata ei kauan voinut petollista mieltä: sanainsa vastakohdan otsahansa näin liian selvään kirjoitettuna. Mä hyvin tunnen, milloin etsitään mun sydämeeni tietä vilppimielin. Mull' onko lähtö pois? Firenzeen viekö mun tieni kohta ensi tilassa? Ja miks Firenzeen? Kyllä näen, siellä Medicien uus suku vallitsee, ei tosin sodassa Ferraran kanssa, mut sentään jalot mielet erilleen vie salakateuden tyly käsi. Jos noilta yleviltä ruhtinailta saan merkit suosion ma korkeat, kuin saatan odottaa, koht' epäluulon, ett' olen uskoton ja kiittämätön, herättäis helposti tuo hovimies.
—Pois tahdonkin, mut en kuin teill' on mieli; pois, mutta kauemmas kuin luulette. Mä mitä täällä? Ken mua pidättää? Oi, liian hyvin sanat, mitkä urkin Lenoran suusta, kaikki ymmärrän! Vain tavuittain ne vaivoin esiin sain ja tiedän nyt, mi prinsessan on mieli— niin, niin, on sekin totta, älä lankee nyt epätoivoon! »Minut menemään hän laskee, kosk' on parasta se mulle.» Oi, jospa sydämessään tuntisi hän intohimon, joka syöksis minut ja minun onnenikin perikatoon! Mä ennen kättä kuolon tervehdin kuin hänen, joka kylmin, jäykin mielin voi minut päästää.—Täältä lähden mä!— Nyt varo, itseäs äl' anna pettää hyvyyden, ystävyyden varjon minkään! Ei kukaan sua petä, ellet itse.
ANTONIO. Ma sulle, Tasso, sanan sanoisin, jos voit ja haluat mua tyynnä kuulla.
TASSO. Mult' onhan toimiminen kielletty, vain odottaa ja kuunnella mun sopii.
ANTONIO. Sun tapaan rauhallisna, kuten toivoin, ja mieleni ois avoimesti haastaa sun kanssas. Siteen heikon ensiksi, mi muka kahlees oli, avajan nimessä ruhtinaamme.
TASSO.Minut päästäänyt mielivalta, niinkuin sitoikin.Mä tyydyn, enkä vaadi oikeutta.
ANTONIO. Ja itsestäni sanon: näyttää siltä, kuin oisin sanoillani loukannut sua syvemmin, kuin, monen intohimon mua kiihdyttäissä, itse huomasinkaan. Vaan mikään parjaus ei lähtenyt mun huuliltani kevytmielisesti; ei aatelisna sulia syytä kostoon ja ihmisenä anteeks antanet.
TASSO. Mi koskee kipeämmin: loukkaus vai parjaus, en tahdo tutkia. Ain' ytimihin viiltää edellinen, ihoa jälkimäinen raapaisee. Saa häväistyksen nuolen itseensä mies, joka aikoi sillä haavoittaa; mies, hyvin sotinut, saa hyvityksen myös eessä julkisuuden helposti,—vaan sydän haavoitettu vitkaan toipuu.
ANTONIO. Sua täytyy mun nyt pyytämällä pyytää: pois älä käänny, täytä toivo minun ja ruhtinaan, mun lähettäjäni!
TASSO. Mä tiedän velvoitukseni ja taivun. Kaikk' olkoon sovittu, jos olla voi! On keihäs moinen, kertoo runoniekat, mi iskemänsä haavan parantaa voi kosketuksell' ystävällisellä. On ihmiskielelle se voima suotu; en vihoin tahdo sitä vastustaa.
ANTONIO. Sua kiitän, toivoin, että ystävänä mua kohta koetella haluat ja tahtoani, sulle altista. Sua voinko, kuten soisin, hyödyttää?
TASSO.Sa tarjoot, mitä toivoa vain voin.Toit jälleen vapauteni mulle, nytsua pyydän, käyttöoikeus myös hanki!
ANTONIO.Mit' aiot mielessäsi? Selvään sano!
TASSO. Kuin tiedät, päättänyt oon runoni; vaan sangen puuttuvainen on se vielä. Sen tänään ruhtinaalle jätin, toivoin esittää saavani myös erään pyynnön. Ma Roomaan tiedän kokoontuneen nyt mont' ystävääni; yksityisesti he kirjeissä on mielens' ilmaisseet. jo moneen kohtaan nähden; paljon olen mä käyttää voinut, paljon vielä vaatii vakaata harkintaa; ja muuttamatta mä eräät paikat jättää tahtoisin, jos paremmin kuin tähän saakka mua ei vakuuteta. Kirjetietä ei käy päinsä kaikki tää; mut tapaaminen vois pian kaikki solmut selvitellä. Siks ruhtinaalle pyynnön esittää mä tänään tahdoin; tilaisuutt' en saanut. En yrittää voi enää,—toivon siis tään suostumuksen saavani sun kauttas.
ANTONIO. Ei mielestäni ole edullista poislähtö juuri nyt, kun valmis työsi tien sulle valmistanut suosioon on ruhtinaan ja ruhtinattaren. On päivä suosion kuin elonaika: käy toimeen kohta, kun on vilja kypsä! Pois siirtyen et mitään voita, voittos ehk' entisetkin hukkaat. Läsnäolo on jumalatar mahtava. Sen voima sa opi tuntemaan ja tänne jää!
TASSO. Ei syytä pelkoon mulla: aina on Alfonso jalo ollut mua kohtaan, ja toiveitteni täytännästä kiittää ma tahdon hänen sydäntänsä vain, en liehitellen päästä armoihin; en mitään tahdo hältä ottaa vastaan, min antamista katua hän vois.
ANTONIO. Siis älä vaadi, että pois sun nyt hän päästäis; mielellään hän sit' ei tee, ja hyvin pelkään: ei tee ensinkään.
TASSO. Hän tekee sen, kun oikein pyydetään, ja sulle onnistuu se, jos vain tahdot.
ANTONIO.Vaan mitä perusteita esitän?
TASSO. Suo puhua mun joka säkeeni! Mun pyrintöni kiitost' ansaitsee, jos voimat olivatkin liian heikot. Ei uurautta multa puuttunut. Niin monet vilppaat päivät vierivät, yöt monet kului hiljaa—kaikki ne tään hartaan laulun valmistukseen vihin. Mull' oli kaino toivo lähestyä esiaikain mestareita suuria, ja rohkeana töihin jaloihin pitkästä unestansa aikalaiset taas herättää, senjälkeen ottaakseni ehk' osaa pyhän sodan kunniaan ja vaaraan jalon ristijoukon kanssa. Ja parhaat miehet herättääkseen täytyy parhainten arvoinen myös laulun olla. Mit' aikaan sain, on ansio Alfonson; myös viimeistelyyn toivon suosionsa.
ANTONIO. Ja juuri hän on täällä, samoin muita, jotk' yhtähyvin ohjata sua voivat kuin Rooman miehet. Täällä runoelmas sä täydennä, on paikka siihen täällä, ja Roomaan riennä sitten vaikuttamaan!
TASSO. Alfonso innosti mua ensimäisnä, lie varmaan viimeinen mua opettamaan. Sun neuvoas, ja muiden älykästen tään hovin miesten, hyvin kunnioitan. Te saatte ratkaista, jos Roomassa ei ystäväni vakuuta mua täysin. Vaan heidät täytyy nähdä mun. Gonzaga on koonnut lautakunnan, jonka eteen oon ensin käyvä. Mieltäni jo polttaa. Flaminio de' Nobili, Augelio da Barga, Antoniano ja Speron Speroni! Kai tunnet heidät?—Mitä nimiä! Ne luottamusta sekä murhetta yht' aikaa vuodattavat sieluuni, mi altis alistumaan on.
ANTONIO. Sa muistat vain itseäsi etkä ruhtinastas. Ma sulle sanon: sua ei pois hän päästä; ja jos sen tekee, mielellään ei tee. Sä ethän tahdo vaatia, mit' ei hän suo sulle mielellään. Ja pitäiskö nyt edistää mun, mit' en hyväks luule?
TASSO. Ens avun kiellätkö, kun koetella ma tahdon tarjottua ystävyyttä?
ANTONIO. Ajallaan kieltäytäkin oikeaa on ystävyyttä, usein rakkaus saa aikaan vahinkoa, palvellen miel'alaa vaatijansa enemmän kuin hänen onneaan. Mun nähdäkseni nyt hyväks arvioit sen, mitä toivot sä kiihkeästi, sekä tahdot nyt vain mik' on mielees. Erehtyvä korvaa sen intoilulla, mitä voimista ja totuudesta puuttuu häneltä. Mun velvoitus on tyyntää, minkä voin sun kiihkoasi, jok' ei hyvään johda.
TASSO. Jo kauan ystävyyden orjuutuksen oon tuntenut, tuon orjuutuksen, jota voin sietää vähemmän kuin mitään muuta. Sa toisin ajattelet vain, ja luulet siks ajattelevasi myöskin oikein. Mä mielelläni tunnustan: sa tahdot mun parastani, mutta älä vaadi mua sitä etsimään vain sinun tieltäs.
ANTONIO. Siis kylmin mielin, täysin tietoisena sua pitääkö mun vahingoittaa kohta?
TASSO.Sen huolen tahdon säästää sinulta.Nuo sanasi mua eivät pidätä!Mun vapaaks julistit, ja tämä ovi,mi vie luo ruhtinaan, on avoin mulle.Valita sinun annan. Toinen meistä!Pois lähtee ruhtinas. Ei hetkeäkäänsaa hukata. Tee pian valintasiKuin käyneekin, mä menen, ellet sinä.
ANTONIO.Vain vähän aikaa suo mun pyytää sulta,ja paluuta vain varro ruhtinaan!Mut tältä päivältä se jätä!
TASSO. En, en tältä hetkeltä, jos mahdollista! Tää marmorinen permanto jo polttaa mun jalkapohjiani; mieleni ei ennen rauhaa saa kuin riennostani tien vapaan tomu ilmaan kohoaa. Sua pyydän! Nääthän kuinka sopimaton ma valtiaani kanssa puhumaan olisin tällä hetkellä; sä nääthän—salata sit' en tahdo—: itseäni en tällä hetkellä voi ohjata, ei mikään muukaan mahti sitä voi. Vain kahleet mua voivat pidättää! Alfonso tyranni ei ole, minut hän vapautti. Kuin mielelläni muutoin ma noudatinkaan hänen sanaansa! En voi ma tänään totella. Vain tänään vapaus suokaa mulle, jotta taas mun selkeneisi sieluni! Ma pian luo velvoitusteni taas palajan.
ANTONIO.Mun epäröimään saat. Mit' osaan tehdä?Mä erhetyksen huomaan tarttuvan.
TASSO. Jos mun sua uskottava on, jos suot sa mulle hyvää, niinpä toimeen saa se mitä toivon mä, min sinä voit! Mun silloin päästää ruhtinas, ja mitään en suosiostaan silloin kadota. Sua siitä mielelläni kiittäisin. Vaan jos on vanhaa kaunaa povessasi, jos pois mun tahdot ajaa hovista, jos väärään suuntaan iäks ohjata mun kohtaloni tahdot, avutonna maailmaan avaraan mun karkoittaa, —jää mielipiteesees ja estä mua!
ANTONIO. Oi Tasso, koska kuitenkin mun täytyy sua vahingoittaa, niinpä valitsen sun valitsemas tien. Ken erehtyy, sen lopputulos näyttäköön! Pois pyrit! Tään sanon edeltä: oot tuskin selin sä tähän taloon kääntynyt, kun vaatii taas tänne sydämes, mut eteenpäin sua itsepäisyys ajaa; tuska vartoo sua Roomassa, ja hätä, masennus, et pääse määrääs siellä etkä täällä. Mut täll' en enää neuvoa sua tahdo; vain sanon ennakolta, kuinka käy, ja samoin ennakolta kehoitan sua minuun turvaamaan, jos pahoin käy. Nyt ruhtinaalle puhun, niinkuin vaadit.
TASSO (yksin). Niin, mene vain ja mene varmana, ett' osaat taivuttaa mun puheellasi! Mä teeskentelyn opin, suuri oothan sa mestari, ja minä oppivainen. Niin elon pakko meidät noiksi pukee ja noiksi tekeekin, joit' ylpeästi me halveksia voisimme. Nyt selvä on mulle koko hovijuonen kudos. Antonio pois häätää tahtoo minut, vaan häätäjält' ei näyttää. Puhu säälin ja viisauden suull', ett' oikein nähtäis, kuin sairas, kuinka mahdoton ma olen! Hän holhoojaksi ryhtyy, alentaakseen niin minut lapseksi, kun pakoittaa ei voinut orjaks. Siten ruhtinaan ja prinsessan hän katseet sumentaa.
—On minut säilytettävä, hän tuumii, minulle soihan luonto kalliin lahjan; vahinko vain: se jaloon lahjaansa myös monta pahaa heikkoutta liitti, —niin rajun ylpeyden ja synkän mielen ja liiallisen tunneherkkyyden. Mut olkoon niin, kun miehen sellaiseksi on kerran muovaellut kohtalo; nyt sellaisenaan hänet ottaa täytyy, suvaita, sietää; hyvän päivän tullen viel' ehkä ilon hedelmän hän antaa, viel' ehkä palkan, vastoin odotusta; ja muutoin, sellaisna kuin syntyi hän, on hänen sallittava elää, kuolla.
—Alfonson luonteen enää tunnenko, mi vihamiestä uhmaa lujana, uskollisesti suojaa ystävää? Mä hänet sellaisena tunnenko, kuin nyt hän mulle esiintyy? Niin, nyt mä tunnen koko nurjan kohtaloni! Mun osani on, että ainoastaan mua kohtaan muuttuu jokainen, ken muille jää uskolliseks,—muuttuu helposti, vain hetkinen, vain henkäys sen tekee.
—Tuon miehen tulo yksin eikö kumoon mun elämääni syössyt tuokiossa? Hän eikö peruksia myöten maahan musertanut mun onnenmajaani? Oi, tänäänkö mun kokea se täytyy! Niin, kuten kaikki tulvi luokseni, nyt kaikki minut jättää; niinkuin kukin mun riistää tahtoi itseens' sitoakseen, nyt pois mun työntää kaikki, vieroo mua. Ja miksi niin? Hän enemmänkö painaa kuin arvoni ja kaikki rakkaus, jot' ennen omistin niin runsaat aarteet? Niin, kaikki jättää mun. Myös sinä, sinä! Pois väistyt multa, armas ruhtinatar! Ei ole näinä murheen hetkinä minulle suosionsa merkkiä hän suonut ainoaa. Tään ansaitsinko mä hältä?—Sydänparka, jolle oli hiin luonnollista häntä jumaloida! Kun kuulin äänensä, kuin tunkikaan lävitse rinnan tunne sanomaton! Kun hänet näin, niin päivän kirkas valo jäi sumeaksi; väkevästi veti mua luokseen silmäns', suunsa; polvet tuskin mua kantoi; kaiken tahdonvoimani sain jännittää, jott' en jo jalkoihinsa ois syöksynyt; mä tuskin sain selkenemään huumauksen tuon. Nyt sydän, taltu! Älä selkeytes nyt anna, mieli, sumuun peittyä! Niin, hänkin! Sanoa sen saanko? Sitä voin vaivoin uskoa; tai uskon kyllä, mut itseltäni salata sen tahdon. Niin hänkin! Hänkin! Kaikki anteeks hälle, vaan itsellesi myönnä: hänkin, hänkin!
—Oi sana tää, jot' epäillä mun pitäis, niin kauan kuin ees uskon värekään minussa elää vielä,—niin tää sana kuin päätös kohtalon vie? lopuksi se rautareunaan tuskieni taulun, jo täyteen kirjoitetun, uurtuvi. Nyt vasta vahvat vihaajani ovat, nyt minä iäks olen voimaton. Kuin voin ma taistella, kun joukossa on vihollisten hän! Kuin odottaa mun pitäis kärsivällisnä, kun hän ei mulle kaukaa kättään ojenna? Kun rukoilevaa katseensa ei kohtaa? Sen ajatella uskalsit, sen lausuit, ja totta on se, ennenkuin sit' edes voit peljätä! Ja ennenkuin nyt mieles jo epätoivo rautakynsin repii, niin valita vain osas katkeruutta ja yhäti vain toista:hänkin! hänkin!
Puisto.
ANTONIO. Sun vihjees vuoksi toisen kerran menin luo Tasson; hänen luotaan palaan nyt. Oon häntä kehoittanut, vaatinutkin; mut hän ei muuta mieltänsä, vaan pyytää sua hartahasti, että Roomaan soisit vähäksi aikaa hänen matkustaa.
ALFONSO. Oon harmissani, tunnustan sen sulle, ja mieluummin sen sulle ilmaisen kuin salaamalla sitä lisään vielä. Pois haluaa hän; hyvä! Min' en estä. Hän tahtoo Roomaan; sinne pääsköhön! Kun ei vaan multa Scipio Gonzaga, Medici viisas, häntä viettele! Se suureks on Italian tehnyt, että on kilpailussa kanssa naapurinsa jokainen, parhaat miehet omistaakseen ja heitä käyttääkseen. Se ruhtinas, jok' ympärilleen kykyjä ei liitä, päämies on armeijaton mielestäni; ja ken ei runouden ääntä kuule, on raakalainen, kuka olkoonkin. Tään miehen löysin mä ja valitsin, oon ylpeä, kun palvelee hän mua, ja koska hyväkseen jo tein niin paljon, en suotta mielis häntä kadottaa.
ANTONIO. Oon hämilläni—oonhan syypää eessäs mä siihen, mitä tänään tapahtui; myös mielelläni myönnän vikani, sun armoosi sen anteeksanto jää. Mut uskoa jos saatat, etten tehnyt ma parastani, lepyttääksein häntä, ma olen vallan lohduton! Oi, mulle puhua katseesi suo lempeän, jott' itseni taas tasapainoon saisin, taas itseluottamuksen voittaisin.
ALFONSO. Ei, rauhoitu, Antonio! Sinua, mä siitä millään tavalla en syytä; sen miehen mielen liian hyvin tunnen ja tiedän liian tarkoin tekoni, kuin paljon häntä säästin, kuinka tyyten ma unohdin, ett' oikeastaan hältä mull' oisi velottavaa. Ihminen valtansa alle alistaa voi paljon, vaan hänen mieltään tuskin taipumaan voi saada hätä tahi pitkä aika.
ANTONIO. Kun hyväks yhden toiset paljon tekee, on kohtuullista, että puolestaan hän myöskin aina muistaa muiden edun. Ken henkeään niin paljon kehitti, ken itarasti yhteen joka tieteen ja joka tiedon raapi, mikä meidän on suotu tavoittaa, sit' ankarammin hän eikö velvollinen itseään ois hillitsemään? Muistaako hän sitä?
ALFONSO. Vaan lepoon emme me saa jättäytyä! Kun nauttimahan valmistaumme, silloin juur' annetahan meille vihamies, jott' urhoutta harjoittaisimme, ja ystävä, jott' tilaisuutta meillä ois pitkämielisyyttä harjoittaa.
ANTONIO. Hän täyttääkö ees ensi velvoituksen, mi ihmisell' on: ruoka valita ja juoma, kosk' ei luonto rajoittanut hänt' yhtä ahtaalle kuin eläintä? Hänt' eikö ennemminkin houkuta, kuin lasta, kaikki suuhun sulava? Hän milloin viiniins' sekoittikaan vettä? Hän hätiköiden ahmii yhteen menoon makeiset, höysteet, juomat väkevät, ja sitten valittaa hän synkkää mieltään ja vertaan kuumaa, tuliluonnettaan, ja soimaa luontoa ja sallimusta. Kuin katkerasti, ilman mieltä vallan, mä lääkärinsä kanssa kiistelevän oon usein hänen nähnytkään; jos jotain vois nauraa, mikä tuska jonkun on ja muiden kiusa, sit' ois melkein voinut.
—Tään taudin tunnen, peloissaan hän sanoo ja harmissaan:—Mit' auttaa taitonne? Mua parantakaa!—Hyvä! sanoo toinen, siis siitä sekä siitä luopukaa!
—En voi!—Siis tämä juoma nauttikaa!
—Oh en, se kamalalta maistuu, sitä ei ota vastaan minun luontoni!
—Siis juokaa vettä!—Vettä? Ei, en koskaan.Sit' inhoon niinkuin vesikauhuinen.
—Niinollen teit' ei auttaa voi.—Ja miksi?
—Uus paha pahaan liittyy joka hetki, ja joskaan ei voi tappaa, kuitenkin se lisää joka päivä tuskaanne.
—Se oivaa! Miksi lääkäri siis ootte? Te tunnettehan vaivani, ois teidän myös lääke tunnettava, maukkaaksi se tehtävä, jott' ei mun oisi pakko, pois tuskistani päästäkseni, kestää vain yhä suurempia tuskia.— Sä myöskin hymyilet, mut totta on se; omasta suustaan liet sen hältä kuullut?
ALFONSO.Useinkin kuullut sekä anteeks suonut.
ANTONIO. On varmaa, että elo hillitön, niinkuin se unelmat suo raskaat, hurjat, saa viimein päivälläkin uneksimaan. Unt' eikö vain tuo luulevaisuus ole? Hän minne käykin, vihamiehiä hän pälyy ympärillään. Kukaan ei näet ilman kateutta huomata voi muka hänen lahjojaan, ei kukaan voi häntä kadehtia vihaamatta ja katkerasti vainoomatta häntä. Hän valituksillaanhan useinkin sua vaivaa: lukot murretut ja kirjeet pois siepatut, ja myrkyt, tikarit! Mit' eessään näkeekään hän kaikkea! Oot tutkittanut, itse tutkinut, ja mitä löytyi? Tuskin varjon vertaa. Ei tyynny turviin minkään ruhtinaan, ei viihdy povell' ystävän hän minkään; ja sellaiselle onneako luulet ja rauhaa voivas hankkia ja hältä taas iloako varrot itselles?
ALFONSO. Sa oisit oikeassa, hänestä jos lähint' etuani etsisin. On etuni jo tosin, etten varro mä hyötyä koht'ikään, suoraa kättä. Kaikk' eri tavoin meitä hyödyttää; ken paljon käyttää tahtoo, käyttäköön jok' asiaa sen oman laadun mukaan! Niin parhaat palvelukset saapi hän. Medicit meille opettivat sen, sen itse paavit meille näyttivät. Mi huolenpito, mikä ylhäinen ja tyyni kärsivällisyys heill' oli, kun monta suurta kykyä he turvas, jotk' eivät tarvitsevan näyttäneet sit' oisi runsast' armoa ja sentään sen tarvitsivat!
ANTONIO. Ruhtinaani, kenpä ei sitä tienne! Elon vaivat neuvoo meit' elon antimille arvon suomaan. Niin nuorena jo saavuttanut on hän liian paljon, jotta siitä voisi nyt tyytyväisenä hän nauttia. Josp' oisi hänen hankittava vasta, mit' auliin käsin tarjotaan nyt hälle, voimansa jännittäis hän miehekkäästi ja edistyissään tyydytyksen tuntis. On köyhän aatelisen paras toivo jo toteutunut, seuralaisekseen jos hänet ottaa jalo ruhtinas hoviinsa, köyhyydestä koroittaa kädellä lempeällä. Lisäksi jos luottamuksensa ja suosionsa hän lahjoittaa ja tahtoo rinnalleen hänt' ennen muita ylentää niin sodan kun rauhan töissä, seuraelämässä, niin, luulen, voispa hiljaisesti kiittäin mies kaino arvon antaa onnelleen. Ja Tassolla tään kaiken lisäks on viel' onni nuorukaisen ihanin: jo isänmaansa hänet tuntevi ja häneen toivonsa on kiinnittänyt. Mua usko, onnen patjall' oivasti lepäävät oikut nuo ja pahat tuulet. Hän tulee, päästä hänet armossasi, suo hälle aikaa, jotta Roomasta ja Napolista, mistä tahtoo, sitä hän etsis, mitä täällä kaipaa hän ja mitä täältä vain hän jälleen löytää.
ALFONSO.Ferraraanko hän palais ensiksi?
ANTONIO. Hän Belriguardoon jäädä tahtoisi ja matkatarpeet välttämättömät kautt' erään ystävänsä lähetyttäis.
ALFONSO. Mä tyydyn siihen. Sisareni palaa pian takaisin kanss' ystävättärensä, mä ennen heitä ratsain kiiruhdan. Kun Tassosta oot huolehtinut, kohta sa seuraat meitä. Linnanhoitajalle myös anna tarpeelliset käskyt, jotta niin kauan viipyä hän täällä voi kuin tahtoo, siksi kunnes ystävänsä on hälle lähettäneet kapineet ja kunnes kirjeet, jotka Roomaan tahdon mä hänen mukanansa toimittaa, hän saanut on. Hän tulee! Hyvin voi!
TASSO (hillitysti). Sun armos, jota mulle osoittanut oot usein, tänään loistaa kirkkainnaan. Soit anteeksi, mit' ajattelematta sun edessäs mä rikoin uhkamielin; sait sovintoon sa vastustajani, mun sallit jonkun aikaa poissa olla sun luotasi, ja lupaat suosiosi viel' ylevästi mulle säilyttää. Nyt täysin luottavaisna lähden täältä ja hiljaa toivon, että lomahetket mun näistä vaivoistani kirvoittavat. On uunna ylentyvä henkeni ja tiellä, jolle katsees tukemana ma astuin iloiten ja rohkeasti, taas sinun suosiosi ansaitseva.
ALFONSO. Ma toivon matkallesi onnea, ett' iloiten ja täysin paranneena tykömme palaisit. Sa silloin meille hetkestä annat jokaisesta, jonka nyt otat, voiton kaksinkertaisen. Saat ystävilleni ja miehilleni kirjeitä viedä Roomaan. Luottavana sun toivon kaikkialla kääntyvän mun läheisteni puoleen, joihin luen myös sinut, vaikka poissa oletkin.
TASSO. Oi ruhtinas, sen yli annos tulvii, jok' arvoton on siihen mielestään ja täll' ei hetkellä voi kiittää edes. Sijasta kiitoksen on pyyntö mulla: runoni lähinnä on sydäntäni. Oon paljon tehnyt, lainkaan uutteruutta tai vaivaa säästämättä; kuitenkin on vielä paljon tehtävää. Mun mieli ois sinne, missä suurten miesten henki viel' elää, vaikuttaen elää, kouluun siell' uudelleen mä käydä tahtoisin. Niin arvokkaammin sinun suosiosi ansaitsis lauluni.—Oi, takaisin suo mulle lehdet, joiden olevan sun hallussas vain häveten nyt tiedän.
ALFONSO. Et tänään multa ottaa tahtone, mit' antaa tuskin ehtinyt oot tänään. Välittäjäksi suo mun käydä itses ja runoelmas väliin: varo, ettei sun uuras ankaruutes loukkaa luonnon suloa, joka soinnuissasi elää. Ja joka taholta äl' ohjeit' ota! Tuhannet mietteet eri ihmisten, joit' elämä ja aatteet ristiriitaan saa keskenään, kaikk' yhteen runoilija ne kokoo viisahasti, eikä pelkää pahoittaa monen mieltä, jotta taas sen enemmän vois monta miellyttää. En sano silti, ettei siellä täällä sun oisi silailtava varovasti. Ma lupaan sulle vielä: runostas saat pian jäljennöksen. Itse runo sun kädestäsi jää mun käsiini, jott' ensin sisarteni kanssa voisin siit' oikein iloita. Jos sitten tuot sen valmiimpana takaisin, me siitä nautimme ylevämmin, ystävinä vain siellä täällä sua varoittaen.
TASSO.Vain häpeillen mä toistan pyyntöni:mun pian salli saada jäljennös!Vain teos tää nyt mielessä on mulla.Nyt siitä tulkoon, mikä tulla voi.
ALFONSO. Sun intosi, sun rientos hyväksyn! Mut, Tasso rakas, jos vain mahdollista, sun ensin vähän aikaa huvikses vapaata maailmaa ois nautittava ja veres virkistettävä. Kas silloin vironneen mielen kaunis sopusointu sinulle kaikki soisi, mitä turhaan nyt synkeällä kiihkolla sä etsit.
TASSO. Niin, ruhtinaani, siltä näyttää kyllä; mut terve olen ma, kun työhöni voin antautua, ja niin parantaa taas työni minut. Nähnyt olethan jo kauan: vapaa ylellisyys mulle ei hyvää tee. Saan juuri levossa lepoa vähimmän. Mä surukseni nyt tunnen, että luonto säätänyt ei tätä mieltä riemuin liukumaan yl' leikkiväisten päiväin aaltoilun ulappaa, aikain aavaa merta kohti.
ALFONSO. Sua kaikki mieles miete, pyrkimys syvälle johtaa sinuun itseesi. On meidät ympäröinyt kohtalo niin monin syväntein; vaan kaikkein syvin on täällä rinnassamme—siihen meidän niin onkin houkuttavaa syöksyä. Mä pyydän: irti riistäy itsestäsi! Min runoilija menettää, sen voittaa taas ihminen.
TASSO. Tät' intoani turhaan ma suistan, rinnass' aina aaltoovaista. Jos miettiä tai runoilla en saa, elämä mulle elämää ei ole. Sä kiellä silkkimato kehräämästä: vaikk' omaa kuoloaan se kehrääkin, niin sisimmästään kalliin kudoksen se esiin kehittää, ei lakkaa ennen kuin ruumiskirstuunsa on sulkeunut. Oi, jospa kerran hyvä jumala myös meille silkkimadon kohtalon sois kadehdittavan, ja siipemme uudessa päivänlaaksoss' iloiten sois meidän nopeasti levittää!
ALFONSO. Mua kuule! Kaksin verroin elämästä niin monen saatat nauttimaan; sua pyydän: elämän arvo opi tuntemaan, elämän, jonka rikkaus viel' omaas on kymmenkertaisena. Hyvin voi! Mit' aikaisemmin palaat luoksemme, sen herttaisemmin olet tervetullut.
TASSO (yksin). Niin, sydän, kestä lujana! Niin, oikein! Käy vaikeaks se sulle. Ensi kerran näin saat ja saatat teeskellä. Sen kuulit: ei hänen oma mielensä se ollut, ne eivät hänen omat sanansa, —Antonion ääni eikö kaikunut? Oi, varasi vain pidä! Kuulla saat sen pian joka taholta. Vain lujana! On vielä hetkisestä kysymys. Ken myöhään elämässään oppinut on teeskentelyn, häll' on suojanaan rehellisyyden varjo! Hyvin käy se, vain heidän kanssaan siihen harjaannu. (Hetken vaitioltuaan.) Riemuitset liian varhain! Tuoll' on hän, hän, armas ruhtinatar, saapuu tuolla! Oi, mikä tunne! Tuskaks epäluulo ja suuttumus mun rinnassani sulaa.
PRINSESSA. TASSO. (Kohtauksen loppupuolella muutkin.)
PRINSESSA. Sä. aiot jättää meidät, Tasso, tai jäät ennemminkin Belriguardoon vielä, senjälkeen poistuakses luotamme? Vain vähäks aikaa, toivon. Lähdet Roomaan?
TASSO. Mä ensin sinne ohjaan kulkuni, ja suosiollisesti ystäväni jos minut vastaan ottavat, kuin toivon, niin huolta, kärsivällisyyttä käyttäin siell' ehkä runoni voin viimeistellä. On siellä koossa miestä, taide-alan jokaisen mestariksi mainittavaa. Ja eikö joka paikka, joka kivi kaupungeist' ensimäisen puhu meille? Tuhansin eikö mykät opettajat, vakaiset majesteetit, meille viittaa siell' ystävinä? Jos en runoani saa siellä valmiiksi, sit' en saa koskaan. Ah, tuskalla jo tunnen: onnea ei mulla yrityksess' yhdessäkään! Sen muuttaa voin, en koskaan valmiiks saada. Ma tunnen, hyvin tunnen: suuri taide, mi ruokkii jokaista, mi vahvistaa ja nostaa hengen terveen, turmioon se minut vie, se minut luotaan ajaa. Pois kiiruhdan! Jo tahdon Napoliin!
PRINSESSA. Sen uskaltaisitko? Ei peruutettu maanpako-tuomio viel' ole, mikä sua kerran kohtas isäs rinnalla.
TASSO. On varoitukses oikea, sit' olen jo miettinyt. Ma valepuvun otan, ma kuljen sinne, halpa paimennuttu tai pyhiinvaeltajan vaippa yllä. Mä hiivin läpi kaupungin, miss' yksi tuhanten vilinään voi hyvin piillä. Mä riennän rantaan, löydän veneen sieltä, ja hyväntahtoisia miehiä, Sorrenton talonpoikia, jotk' ovat kotiinsa markkinoilta palaamassa,
—Sorrentoon täytyy rientää minun myös. Siell' asuu siskoni, ol' ilo, tuska hän vanhempaini, niinkuin minäkin. Ma hiljaa purress' olen, vaieten myös astun maihin, kuljen verkalleen tiet' ylöspäin ja kysyn portilla: Cornelia miss' asuu, näyttäkää se minulle, Cornelia Sersale! Avuliaasti kutojatar joku sen kadun mulle näyttää, taloon neuvoo. Käyn edelleen. Ja lapset juoksevat mun vierelläni, muukalaista synkkää ja pörrötukkaista ne katselevat. Niin saavun kynnykselle. Avoinna jo ovi on, niin astun huoneeseen—
PRINSESSA. Oi Tasso, katso eteesi, jos voit, ja huomaa vaara, missä väikyt sä! Sua säästän, sillä muutoin sanoisin: jaloa onko noin sun puhua, noin ajatella yksin itseäsi, kuin ystäväin et sydämiä loukkais? Sä etkö tunne mieltä veljeni, kuin sisar kumpikin sua kunnioittaa? Sit' etkö tuntenut tai tiennyt ole? Jo hetket muutamatko muuttaneet on kaiken? Tasso! Pois jos haluat, surua, tuskaa meille älä jätä!
TASSO (kääntyy poispäin).
PRINSESSA. Kuin onkaan lohduttavaa, ystävälle, jok' aikoo vähäks aikaa poistua, pien' antaa lahja, vaikka oisi se vain uusi vaippa tahi ase joku! Ei sulle enää mitään antaa voi, —pois katkerana kaikki omasi sä heitäthän. Sä mustan kauhtanan ja pyhiinvaeltajan-simpukan ja pitkän sauvan osaksesi otat ja vapaaehtoisesti köyhänä pois kuljet, meiltä riistäin, mitä voisit vain meidän kerallamme nauttia.
TASSO. Et tahdo siis mua täysin hyljätä? Oi sulo sana, kaunis, kallis lohtu! Mun etuani valvo, suojaa mua!— Mun anna Belriguardoon jäädä, siirrä Consandoliin, tai minne tahdot, minut! Niin monta ruhtinaall' on kaunista puutarhaa, linnaa, jotka vuodet umpeen on valmiina, ja tuskin päiväks sinne te pistäydytte, hetkeks ehkä vain. Niin, etäisin te niistä valitkaa, jot' ette vuosiin katsomassa käy ja joka nyt on hoidotonna ehkä: te sinne lähettäkää minut! Siellä mun suokaa olla teidän omanne! Kuin vaalisinkaan sinun puitas, syksyin sun sitroonasi laudoin peittäisin ja tiilin, ruokokimpuin suojaisin. Saa lavealle työntää juurensa maan poveen lavoissansa kauniit kukat; on puhdas, soma joka puistonpolku ja joka tilkku maata oleva. Myös linnasta mun suokaa huolta pitää! Mä ajallansa avaan ikkunat, jott' tauluja ei pilaa kosteus. Mä seinäin stukkatuuri-siloitukset siivoilen keveällä viuhkalla; on välkkeen puhtaan saava permanto, ei kivi ainoa saa irtaantua, ei halkeimissa ruoho orastaa!
PRINSESSA. Ei tiedä sydämeni neuvoa, ei löydä sulle lohtua,—ei meille. Mun silmän' etsii, avun antaisko jumala mikään meille, yrtin mulle osoittais terveellisen, juoman jonkun, mi mielees rauhan toisi, rauhan meille! Ei sana hartain, huulilta mi lähtee, ei kaunein lääkekeino auta enää. Mun täytyy sinut jättää, eikä jättää sua sydämeni voi.
TASSO. Oi jumalat, hän, hänkö todella sun kanssas puhuu, sua armahtaa? Ja väärin ymmärtää sa kuinka voit tuon jalon sydämen? Kuink' oli mahdollista, että eessään sun uskos horjui, heikkous sun valtas? Ei, ei, se olet sinä! ja myös minä! Oi, jatka, kaikki lohtu huuliltas mun salli kuulla! Neuvoasi multa äl' ota pois! Oi lausu, mitä teen, jott' anteeks saada veljeltäsi voisin, jott' itse anteeks soisit mielelläsi, jott' omaan piiriinne mun lukea ilolla tahtoisitte taas? Se sano!
PRINSESSA. Sult' aivan vähän vaadimme; ja sentään kai liikaa ehkä; meihin, ystäviis, sa luottaudu! Sult' emme tahdo mitään, mik' omaa itseäs ei ole, kunhan vain ensin itses kanssa sovun saat. Iloksi meille oot, kun sull' on ilo, suruksi vain, jos vierot iloa. Ja joskin kärsimättömiks saat meidät, se sitä vain on, että auttaa sua on meillä mieli, mutta surulla näemme, ettei auttaa voikaan, ellet käy itse ystäväsi käteen, puolees mi kaiholl' ojentuu, eik' yllä sinuun.