— Vahinko, — tulee ajatelleeksi — ettei tuollaisen tyttöletukan kevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo miehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! — mutta se oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös helvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen pään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme ja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä. Kyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö kulta!
Tyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että hänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin vastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli sentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.
Tiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa viimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:
— Jumalan terveeksi — johon tervehdykseen tuli monessa äänessä vastaus.
— Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. — Minä en koskaan laittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on pakko.
Yhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli otettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä tarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut pannut sitä päähänsä.
Isäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty tilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.
— Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.
Hän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa maistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte pöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat suorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.
Ensimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin, huusi tupaan takaisin:
— Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!
Toiset tuuppautuivat nauraen perässä.
— Niin, sanoi vanha ajuri — sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne ja vien kaupunkiin.
— Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, — istu mieluumminminunrattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.
— Tietysti! juttujesi lupauksiatäyttämäänsinä et kelpaa, mutta juttujatekemään;hän ei istu sinun rattaillesi.
— Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!
Ajurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät liikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko tyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla maantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee lehtivarrella.
Rattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien menivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä. Vanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki mieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.
— Tuo poika, sanoi hän — joka viimeksi puhui, se on aika velikulta, sen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina kääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun — se ei ollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka kysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.
— Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä täytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki — vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan — ihan sellaista; kun ne naivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet raukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole mitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta löytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi toista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä, mutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja se ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat noutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään puhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista kukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla ansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on paluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat pakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, — eihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika matkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä pikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat vastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä jaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että hulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän olevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat kuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa paidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin väärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen astuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti. Saattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei ollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi poika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet unestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla tyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti he eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat asian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä syntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista peninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja poikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin, tyttö kulta!
He nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin näkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä kohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko viittasi piiskallaan sinneppäin.
— Piirikaupunki, sanoi hän.
Maaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen paljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut, että jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään oli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen kertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt hän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen lukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen käsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin vanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän käänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.
— Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, — kun sinä noin hämmästyt tätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen kaupunkiin.
— Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.
Ja näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen viimeisensäkin, hän heti lisäsi:
— Ehkä sata kertaa näin iso?
— Tuhat kertaa, sanoi ajuri.
— Tuhat kertaa?
Silloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.
Tuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä. Pienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä katsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän ylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.
— Tuo tuossa, sanoi hän — oli kerran helkkarin korea lapsenpiika. Se palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee nyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät hänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien vierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä; mutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan hän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun luullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on selvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten ihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä kerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä kaupunkiin.
— Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha, tiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin ollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta, josta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten ihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei tehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä varten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta käsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian huonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja niiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi olevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset aikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään tarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.
— Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina naurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia vain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy "Ylhäiseksipyrkijä" olisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena käsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka otsansa hiessä syö armoleipää.
— Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella tässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota, ja tyhmintä on sanoa: "se tapahtuu itsestään". Mikään ei tapahdu itsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas, joka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän vanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että tuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle ja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi, ettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi täyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi, mutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta sen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian haihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea täällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän ajattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.
— Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii toista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä rakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että hän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja siitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on laiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen serkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta kun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas siitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen puhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte leikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat hänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä hiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä saan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin nuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu heidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä. Nauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön kustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin armolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran piti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi rakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien ikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa kuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi nenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet pysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin — jota hän ei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja on valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: — tottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii. Mutta sanokoonpas joku: — ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan! silloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että hänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut sellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja yhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa hän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun miehistä tulee puhe, hän sanoo: — minun kultani on ihan toisenlainen! Ja saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta, se hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä, ehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen kustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta hän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen parasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun menen hänen ohitsensa.
— Mutta, sanoi tyttö, — miksi ei kukaan häntä estänyt siitä?Silloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.
— Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa; mutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät paremmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt ollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?
— Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.
Hän veti kirjoituksen esille kaulaliinansa alta.
— Aika hyvä kirjelaukku, sanoi Mikko.
— Wieninkatu, numero 73 siinä seisoo.
— Todellako? Sepä ikävä, sillä silloinhan minun pian pitää sinut päästää pois ja mielelläni minä olisin sinua kuljettanut vielä hyvänkin aikaa. Wieninkatu näkyy tuolla, suoraan sillan yli. Nouse nyt sitte pois tyttö kulta. Sooh!
Hevoset pysähtyivät, tyttö kiepahti alas rattailta.
— Kiitoksia paljon!
— Ei kestä kiittää.
— Ja onnea kotimatkalle!
— Niin, onnellista matkaa! Jumalan haltuun! Hei!
— Jumalan haltuun!
Kollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua kohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä ihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla; hänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja heti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat kiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään heittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, — hänhän ei vielä ollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko maailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa, niin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta hänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle varmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi häneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan, puhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa, ja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan sen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne puhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän kääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:
— Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen osoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:
— Ettekö te osaa lukea?
Mitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen mieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät ole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen vieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät ikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän heitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja jättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.
Häneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle taloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten suuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä taloa toisiinsa kiinni ja päällättäinyhdeksikaluksi. Siinä sitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia pikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen ihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja niitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä. Mikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin, niin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan kysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa kokea sen sekä valo- että varjopuolia.
Tuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme. Tyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja kysyi Reinholtti Bruckeria.
— Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.
Hän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta muuratuita ja niissä asuu ihmisiä.
Toinen luku.
Yö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti. Tutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa, vaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen, eivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.
Tyttö oli nyt osoitettu oikeaan paikkaan ja seisoi kolmannen kerroksen käytävässä, joka oli yhtä likainen kuin talon portaat. Ovi vasemmallakin näyttäytyi niin siivottomassa tilassa, ettei hänen puhtaudentuntonsa olisi sallinut hänen siihen kolkuttaa, mutta hänen täytyi se sentään tehdä, vieläpä monta kertaa ja yhä kiivaammin uudistaa. Silloin kuului ovi avautuvan ja sieltä sisältä käheää koiranhaukuntaa.
Lukko vääntyi auki, hänen edessään seisoi pieni, lihava nainen, jonka ankarat kasvonpiirteet ikä oli tehnyt vielä terävämmiksi. Hänen jalkainsa juuressa ärhenteli ruskea, pitkäkarvainen koirarakki, jonka kynnet olivat kasvaneet pitkälleen ja karvat kimpuissa riippuivat niiden yli, joten elukka käveli omilla villoillaan ja näytti siltä kuin se kerran olisi ollut korkeampi ja olisi hakattu poikki jalat, ja se olisi kävellyt neljällä puretulla sukkavarrella.
— Huut Jolli! Mitä te tahdotte? sanoi nainen.
— Päästä Reinholtti Bruckerin luo, vastasi tyttö.
— Entinen kaupunginaktuario herra Brucker asuu täällä. Mitä te häneltä haette? Minä olen hänen rouvansa.
— Sitte minä suutelen rouvatätini kättä, minä olen Leipoldin PirkittaSebensdorfista. Äiti lähetti paljon terveisiä ja tässä on kirje häneltä.
Rouvatäti otti kirjeen.
— Vai niin, Katri sisareni on sinut lähettänyt ja meille? Ihmeellistä. Minä jo luulin että te olitte meidän tuttavuutemme ihan unohtaneet, vuosikausiin ei kukaan teistä ole käynyt meitä katsomassa, ettekä te koskaan ole lähettäneet meille mitään pienintäkään maalta, vaikka kyllä olisitte voineet ja olette tietäneet kuinka tarpeen se olisi ollut meille. Ehkä sinulla täällä on jotakin tuliaisia?
Hän tarttui myttyyn.
— Ei rouvatäti, ei minulla ole mitään tuomisia.
— Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset, sellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo mitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte kirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään, mitä te nyt tahdotte. Tule sisään!
Hän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven hänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä paloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle, ja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka nahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä hevosenkarvat pistivät näkyviin.
Tyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä.Hämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.
— Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.
— Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.
Hän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi hänen piti se tehdä.
— Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.
— Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä. — Kälyni tytär — ja miten iso tyttö ja kaunis, — hihhii, — niin, niin — mutta minkä kälyn?
Sillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä lukemistaan:
— Minkä kälyn? Eihän meitä olekkaan kuin kolme sisarta, nuorimmalla toki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin, etkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi auki, edes hetken aikana!
Hän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet vetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:
— Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on sellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe paremmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa ei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan, jolloin tahtoisi olla rauhassa.
— No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies ja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.
— Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää tällaiseksi. En, en jää.
— Tietysti et, sanoi toinen.
— Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois — heti lähden pois.
Vaivalloisesti hän nousi ylös.
— Sanokaa vain olenko teille liikana?
— Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa — rouva painoi hänet takaisin tuoliin — äläkä puhu noin turhia.
— Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.
— No niin.
— Onko sinulla kirje siellä?
— Sisarelta.
— Kälyltäkö? Annappas tänne, sehän minunkin pitää lukea.
Vaimo pani sen, olkapäitään kohottaen, pöydälle. Vanha mies luki hitaasti, rivi riviltä, pysähtyi usein ja peitti kasvot käsillään.
Pirkitta seisoi syrjemmällä, hänen sydäntänsä särki, nähdessään vanhuksen avuttomuutta.
— Vai sinä tahdot palvelusta? sanoi rouvatäti hänelle. — Se on oikein, ja silloin minä kaiketi voin tehdä jotakin hyväksesi. Tämän yön sinä saat olla meidän luonamme, huomenna varhain sinun täytyy nousta, jottet myöhästyisi junalta, joka menee Wieniin. Ja osoitteen minä sinulle annan, kirjoitan sinulle muistiin, missä armollinen rouva Zeidlhuber, minun ja äitisi sisar, asuu. Sitte siellä on eräs tätisi, joka on naimisissa erään kenkätarpeiden kauppiaan kanssa. Sen tätisi sinä etsit, hänellä on paljon tuttuja ja hän voi sinut helposti toimittaa johonkin, tai ehkä hän itse pitää sinut luonaan; olisihan sinun parempi sukulaisten, kuin vieraitten luona.
— Hyvin paljon kiitoksia.
Vanha mies laski juuri kirjoituksen takaisin pöydälle.
— No mitä käly nyt kirjoittaa? kysyi vaimo ja tuuppasi Pirkittaa kyynärpäillään.
Miettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut, sillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.
— No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko tunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta hän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.
Hän nauroi sääliväisesti.
Silloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä, poikamainen ääni:
—Mulier taceat in ecclesia!
Entinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:
— Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.
— Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. — Hän on vielä kotona luonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule nyt tänne katsomaan, kuka täällä on.
Siellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli avonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän oli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.
— Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta maalta.
Joku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut nuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa suudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui Pirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön — näky, joka oli omiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun hän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen katseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista sukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle kättänsä ja sanoi juhlallisesti:
—Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!
Tällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän aina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä ymmärrettäisi.
Rouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän silmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario, kohotti katseensa ja sanoi:
— Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän tuttavuutenne.
— Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa saksaa?
Äiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.
Vanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut muuta, sillä hän iski silmää tytölle.
Hänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen näköisenä.
— Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.
— Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.
— Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.
Vanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.
— Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, — kuka tietää, mitä ukko voi tytölle lörpötellä.
— Antaa hänen nyt olla,similis simili gaudet, mitä minä siellä teen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän minun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu paljon jasapienti sat!
— Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan sanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei aavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.
Huoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti tämä piteli hänen kättään ja kysyi:
— Miten käly nyt jaksaa?
— Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti sedälle paljon terveisiä.
— Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt. Kyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, — hihhih, — ei tietysti niin vanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei ole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät ne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään voi, että hän tulee vanhaksi. — Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu koira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on naimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä. Sekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet tällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, "huut", tekevät meille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme heille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä ajattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte näkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään jaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo heille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en ole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun olisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua — Minnahan silloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin olisin voinut asua hänen luonaan, — minun ei olisi pitänyt ottaa tuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi oli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun tulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä hän ne vieläkin kantaisi nurisematta, — niin, Minnavainajani minä tahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan pienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä rakastimme — ei hän poikineen, joka on tuolla. — Silloin me voisimme nauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä kyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä oikeastaan elämä sisälsi meille.
Samassa avautui ovi ja aktuarion rouva astui sisään kyökistä, kantaen höyryävää vatia, ja pani pöydälle illallisruuan: jätteitä päivällisistä, joita oli kuumennettu.
— Niin, sanoi hän, — näin me elämme kaupungissa, vaikka te maalla arvelette, että täällä löytyy kaikkia niin yllin kyllin.
Sitte tulla heitiskeli kieltentaitava poikakin paikalle. Kannun hän toi muassaan.
— Ota ruokaa, sanoi rouvatäti Pirkitalle.
Puhelu pöydässä ei katkennut hetkeksikään, mutta noitten kolmen välillä ei syntynyt mitään keskustelua, eikä sitä syntynyt jälkeenpäinkään. Vanha mies söi vähän, mutta koetti pelastaa jokaista palaa lankeevasta arvostelusta, rouva sitä vastoin syytti häntä synnynnäisestä ruokahalun puutteesta, ja poika pani näytteille kaikki rikkaat tietonsa, edes niillä tehdäkseen valtavan vaikutuksen maalaiseen serkkuunsa. Hän sekoitti kaikki maailman kielet mahtavaksi kielikeitokseksi, ja omituisen sointuisassaLingua franca'ssa. hän antoi yleiskäsitykset ihmisystävällisten miesten uneksimasta maailmankielestä, joka sentään ei tullut edullinen; kukaan ei asiantuntijana noussut häntä vastaan, paitsi hänen isänsä, joka omantunnonmukaisesti heti oli panemassa saksalaista käännöstä jokaisen lauseen perään. Oli lopetettu syöminen, täti raivasi pöydän, vanha mies vain vielä irvistellen jykerteli palasia, jotka olivat hänen lautasellaan. Kun rouva ojensi kätensä sitä ottamaan veti hän sen luokseen ja kielsi äreästi sitä antamasta.
— Anna pois lautanen, sanoi rouva, — muutoin sinä vaan silppuat, etkä kuitenkaan syö mitään. Minä tahdon kiireesti pestä astiat, sitte pitää panna levolla, sillä huomenna on varhain noustava.
— Minä en vielä pane maata.
Tätä vakuutusta ei rouvan mielestä ansainnut vastustaa, hän otti hellimättä lautasen ukon kädestä, ja kiiruhti kyökkiin. Ukko vapisi liikutuksesta, hän mutisi jotakin itsekseen, pusersi käden nyrkiksi ja iski sen pöytään, jota pojan mielestä oli sangen hauska katsella, sillä hän hymyili, että hampaat näkyivät. Vanha mies ei saanut mitään sanotuksi, hän vain katseli Pirkittaan ja viittasi useamman kerran poikanulikkaa, jota tämä vain enemmän huvitti.
Sillä välin taas rouvatäti ryntäsi sisään kyökistä ja valmisti vuoteet. Tytölle hän pani vähän sänkyvaatteita lattialle, toivotti hänelle hyvää yötä ja otti lampun, joka sai aktuarion vaivalloisesti nousemaan nojatuolistaan ja kömpimään rakastettunsa perässä.
— Hyvää yötä, hyvää yötä, nyökäytti hän tytölle mennessään.
— Hyvää yötä, setä.
Toisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä paloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä sammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli pimeää.
Ensikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen matkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan saanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita hän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä tie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka olisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen sovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja kaunis kevytmielinen Aune — vaihdetut lapset — vanha lapsenpiika, santarmi parka… On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii Aunen ja Jaakon — kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista lapsista olisi heidän lapsensa — sen hän sitte kertoo, kun he tulevat sedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, — siellä hän jo istuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu, kuin tuo vanha lapsenpiika — eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.
— Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on kuljettanut heidät kaikki tähteen. — Sillä itsestään ei mitään tapahdu, sanoo hän…
Silläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni hyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi kertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta ahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen mielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.
—Amor — amour — amore — Love… j.n.e. j.n.e.
Siihen hän nukkui.
Yöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen kiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.
— Minä en saa unta, hän vaikeroi, — minun täytyy nousta — täytyy nousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.
— Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi rouva. — Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua auttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa untamme.
— Niin, ärisi poika, — huomenna taas pitää väsyneenä istua kirjojen ääressä.
— Kunhan te vain toisitte minulle lasin kylmää vettä, vain lasillisen kylmää vettä, pyysi ukko.
— Vettä löytyy kyökissä tuopissa, ota sieltä. Lämpöisestä vuoteesta kukaan ei juokse ulos pihalle kaivolta hakemaan.
Ukko hapuroi etuhuoneen läpi kyökkiin, hän säpsähti, sillä joku seisoi käytävään vievällä ovella.
— Minä täällä olen, setä, sanoi Pirkitta ja kohotti oikeaa kättänsä, jossa hän piteli tuoppia. — Minä noudan teille pian vettä kaivolta.
Hän oli jo mennyt.
Ukko hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja muutti seisomaan toiselle jalalleen. Hän kuuli kuinka pihalla kaivonvinttiä väännettiin, sitte hiljeni, sitte noustiin portaita, kuljettiin käytävän läpi ovelle.
Pirkitta tahtoi asettaa tuopin käsistään, hakeakseen juomalasin, mutta ukko tarttui siihen molemmin kourin.
— Ei tarvitse, anna se vain.
Hän nosti astian huulilleen ja joi.
— Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli vapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.
Molemmat astuivat takaisin huoneesen.
— Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta huoneesta. — Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee vaatimaan! — Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi, äläkä tee muuta kuin mitä käsketään.
Taas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin, sitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:
— Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin — voitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?
Hän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja hyllyjä.
— Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa nojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen hänelle.
— Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, — nyt minä olisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä sydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala teki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen tuhanteen kertaan, sen saat nähdä.
Hän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti häntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:
— Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.
Sitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä hiljaiseksi kuin ennen oli ollut.
Pirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta tuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän tietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä monella rasialla.
Tuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi hänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja varustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.
Pian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt oli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen "Korkeasukuiselle rouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle Wienissä", ja sanoi:
— Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin kaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.
Nuori oppinut hänelle toivotti "bon voyage!"
Mutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.
— Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. — Joko nyt — — —?
— Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.
Vanha mies pudisti päätänsä ja huokasi:
— Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.
— Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva aktuario.
Ukko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.
— Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.
Rouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi hänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois talosta.
Sieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa, katukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö veti hutisten huivia ympärillensä.
Hän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn piletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten matkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään; vielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä mentiin.
* * * * *
Kun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon, jotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja nyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät häntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät ottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta, ettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan. Ennenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt oli lukon takana.
Hän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka kiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä hautausmaita, — mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka olisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen retki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.
Kaukana ihmisten asunnoista, jylhien kallioitten ja karujen, mahtavien kuusien keskellä, joista jokainen oli synkkä yksinään-eläjä, näki hän syvällä notkossa pienenpienoisen mökin.
Kukahan sielläkin asui? Siihen tölliraukkaan kai maailman elämä katsahtaa ainoan kerran ikiaikoina, tai ehkei koskaan.
Se oli jo aikoja sitte kadonnut hänen näkyvistään, kun hän vielä ajatteli, miten siellä niin kaukana maailmasta tultanee toimeen, hyvinkö vai huonosti.
Veturin vihellys hänet herätti, ajettiin asemalle. Hän kuuli kelloa soitettavan, näki ihmisten astuvan vaunuista ja vaunuihin, katseli konetta, joka seisoi toisilla kiskoilla, ja sitte lähdettiin taas liikkeelle entisellä kiireellä.
Tottumattomuus ajoon piti häntä valveella muutamat asemavälit, mutta sitte hän vähitellen nukkui, kun vaunuissa oli niin hiljaista ja hänen täytyi olla työttömänä, eikä hänellä ollut minkäänlaista tilaisuutta puheluun. Hän tointui vasta sitte, kun kaikki ovet temmattiin auki ja matkustajille ilmoitettiin, että pysähdyttäisiin muutama minuutti kauvemmin.
Useimmat astuivat ulos, hän yksin jäi nurkkaansa istumaan ja katseli avoimeen vaununoveen päin. Hän ilostui suuresti kun vanha akka hänelle tarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen täytyi se maksaa. —
Pian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta pyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos, sillä totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä kenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat, maa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.
Ihmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta junassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa toisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin he todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja jokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu kaikille.
Hän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas ei sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut epäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli viimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin pysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä ja päästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas, koskeivät nuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet piirikaupungin rinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat kertaa niin suuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut suurkaupungin olevan.
Jota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui vaunuun. Se häntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten kanssa oli niin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä kenellekään tilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo sietämättömäksi, sen täytyi pian loppua.
Ja se loppui. Yhä hitaammin, hitaammin juna kulki ja hiljaa se ajoi suuren asemakatoksen alle, vielä töytäys, nykäys, sitte se seisahtui, kaikki ovet auki ja ihmiset ulos. Pirkitta nousi kuin unessa ja antoi tungoksen tuuppia itseään ovea kohti. Hän pääsi ulos, oli tullut ilta, suunnaton rakennusten meri oli häntä ympäröimässä, lukemattomia kaasuliekkiä palamassa, äärettömän paljon ihmisiä juoksemassa hänen ohitsensa ja häntä vastaan, häntä ihan pyörrytti siinä seisoessa yksin suuressa, avarassa kaupungissa. Kyyneleet syöksyivät hänen silmiinsä. Mutta häntä hävetti, eikä hän ymmärtänyt miten hän saattoi olla noin nolo. Hänellähän oli kirje taskussa, tiesihän hän mihin hänen tuli mennä. Miksi hänen mielensä oli niin surkea? Hän mietti ja äkkiä naurahti iloisesti.
— Minähän en ole syönyt koko päivänä, minun on nälkä!
Ihan likellä oli ravintola. Ulkona taivas'alla seisoi pöytiä ja penkkejä, niinkuin maalla, vaikkeivät juuri yhtä höyläämättöminä, ja siellä istui ihmisiä syömässä, minkä jaksoivat. Pirkittakin istuutui sinne, lasku nousi niin korkeaksi että hän melkein säikähtyi, mutta hän ei siitä sentään välittänyt, sillä nyt hän taas oli iloinen ja reipas.
— Hyvänen aika, sanoi hän, — mikä ankara olento tuo nälkä sentään on, niin monen pahan alkuunpanija! Jumala varjelkoon jokaista hänestä ja auttakoot ihmiset toinen toistaan, missä vain voivat.
Edeskäyvän täytyi vielä sanoa hänelle, miten hän osaisi sille kadulle, joka oli luettavana kirjeen kuorella maalaistädiltä kaupungintädille, sitte hän nousi, ja nyt hän jo piti kaupungista enemmän, tuo valoisa, kirkas kaupunki miellytti häntä kaikkine komeuksineen, joita se hänelle näytti.
Silloin kun ei hän tietänyt tietä, kääntyi hän poliisin tai kaupunginlähetin puoleen, sillä hän ymmärsi, että ne olivat siinä juuri sitä varten, ja saivat siitä palkan, eivätkä siis voineet suuttua kysymyksestä.
Kolmas luku.
Tulo vielä rakkaampien sukulaisten luo. Kaupungintädin suuren setelirahan tähden Pirkitta katkaisee kaiken yhteyden heidän kanssaan ja asettuu elämään omilleen. On juoksusta menehtymäisillään. Palveluspaikkain Välitystoimistoja ja palveluspaikka ilman välitystä. Herra von Fischer.
Vähäisen kyseltyään, Pirkitta saapui kaidalle kadulle, joka muitten katujen rinnalla näytti kylläkin likaiselta, käytävällä vain oli epätasainen kivitys, ajotienä oli paljas maa; rappeutuneessa talossa, josta maali osaksi oli kadonnut, oli katumyymälä, jonka näytekaapissa oli jotakin jalkineentapaista ja sen yläpuolella ylvästeli kyltti kirjoituksineen: "Wenzel Zejdlhubr,kenkätarpeiden-tehtailija." Tyttö luki kyltin muutamaan kertaan ennenkuin hän suostui siihen, että "Zejdlhubr" saattoi olla "Zeidlhuber". Kenkätarpeiden-tehtailijan nimi ei oikeastaan suinkaan ollut Wenzel, vaan Kristian, mutta saksalaisessa Böhmissa asuva, samaa ammattia harjoittava serkku oli, hiukan uhraten ajan hengelle, antanut kääntää uudelle kylttitaululle tschekin kielellä kenkätarpeentehtailijankin ja lahjoittanut vanhan kyltin Kristianille, joka silloin matkusti siitä läpi. Tämä, joka hyvästä syystä vihasi kaikkia turhia menoja, mieltyi vieraskieliseen käännökseen ja uudennimiseen suojeluspyhäänsä.
Brigitta oli säikähtyneenä jäänyt seisomaan ulkopuolelle myymälää.
Mestari Kristian Zeidlhuber asui edullisella paikalla, sillä ajoittain saattoi olla kylläkin hyvä että hän asui niin syrjäisellä kadulla. Juuri oli hänen puodissaan ostaja, joka huusi niin äänekkäästi ja soimasi niin säälimättömästi tehtailijan tuotteita, että se muualla olisi synnyttänyt katumetelin. Äkkiä temmattiin puodin ovi auki; se oli pari kolme porrasta ylempänä katua, ja niiden yli karkasi mies. Häntä seurasi samalla kiireellä pikkunen mies, nahkaesiliina edessään, tapasi karkurin käsivarresta kiinni ja asetti alas hänen jalkainsa juureen kiiltävät, korkeavartiset saappaat.
— Teidän täytyy ne ottaa, herra yliluutnantti. Tilauksesta ne ovat tehdyt, eikä niissä ole mitään vikaa.
Se, jota näin oli puhuteltu, oli siviilipuvusta päättäen eläkettä nauttiva. Hän oli sangen pitkä mies, juuri niin paljon pitempi mestaria, kuin mestari oli korkeampi saappaanvarsia, jotka siivosti seisoivat käytävällä hänen edessään. Pitkä mies sivalsi sotaisia viiksiänsä ja heitti korkeudestaan ylenkatseellisen silmäyksen kenkätavaroihin.
— Eikö niissä ole mitään vikaa? huusi hän. — Eikö niistä puutu mitään, joista puuttuu kaikki kelvollisten saappaitten ehdot!? Seitsemän pitkää viikkoa on kestänyt saada valmiiksi nämät kummitukset, mutta tuhannessa vuodessa ette näe sitä päivää, että minä pukisin ne jalkaani! Jos te kulutatte niin paljon aikaa jokaiseen tilaukseen, jos te valmistatte vuodessa vain kolme paria saappaita ettekä voi sillä elää, voitteko te silloin valittaa, että liike menestyy huonosti? Valtion tulee auttaa, eikö niin? Te tahdotte korvausta menoistanne. Mistä? kysyn minä. Ehkä tälläisestä työstä? Pitääkö valtion antaa palkintoja liikavarpaista? Ovatko nämät nyt olevinaan saappaat? Ehkä espanjalaiset — —?
Mestari kielsi sen syytöksen, että hän olisi tyrkyttänyt tavaraansa, ja piti tämän jälkeen läsnäoloansa tarpeettomana. Vaieten hän poistui, ja jätti pelkästä kohteliaisuudesta puodin oven auki jälkeensä — omaksi vahingokseen.
Kiihkeä eläkkeennauttija piti kenkätarpeiden tehtailijan lähtöä vain häijyytenä, jota ei avoin ovikaan lieventänyt. Hän tarttui saappaisiin, joilla nahassansa oli enemmän kunniantuntoa, kuin niiden tekijällä, sillä alaspainunein varsin ne nöyrinä seisoivat hänen edessään, ja pitkän käsivartensa voimalla hän asetti saapasparin takaisin puotiin. Yhtä voimakkaasti ne taas heitettiin sieltä kadulle. Kiroten kyynärän pituudelta otti vanha soturi ne maasta, otti jokaisen saappaan erikseen, huiskasi sitä niinkuin linkoa ja lähetti sen hurjasti lentämään ampumalinjan halki puotiin. Jokainen heitto oli kuoleman isku. Mestari oli ajoissa paennut ja vaarallinen ostaja kääntyi menemään pois. Voimakkaat sanat ja herjaukset seurasivat tahtijärjesjestyksessä hänen askeleitaan ja muodostuivat siksi heliseväksi soitoksi, jonka kestäessä hän marssi pois.
Silloin Pirkitta uskalsi astua katupuotiin. Se oli suuri huone, puuseinällä jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Seinän takana vallitsi pelonalainen hiljaisuus, itkeviä lapsia vain kuiskaten rauhoitettiin. Ala seinän tällä puolella oli ollut niin molempien laukausten vallassa, että se epäilemättä olisi ollut vahdilla varustettava. Muurille oven viereen oli oppipoika kyykistynyt. Niinkuin esiinlykättävä kalu, jolta pääsy takaisin on suljettu, näytti hän sen suojassa urhoollisesti odottavan loppuaan, eikä ollenkaan ajatellut, että vihollinen jo oli viskannut luotaan kaikki saappaansa.
— Hyvää iltaa, sanoi Pirkitta.
— Kristian, siellä on joku, sanoi naisääni seinän takaa.
Tähän antoi miesääni miehekkään julistuksen:
— Minä en nyt lähde. Katso sinä kuka se on.
Seinämän ovi avautui ja nainen, lapsi käsivarrella, astui ulos. Se oli epäilemättä maalaistädin sisar, siis itse kaupungintäti omassa persoonassaan.
— Mitä te haluatte?
— Oletteko te rouva Zeidlhuber?
— Olen.
— Siis suutelen kättänne, rouvatäti. Minä olen Leipoldin Pirkitta Sebensdorfista. Tiedättehän te, että olemme sukulaiset? Sulat terveiset käski, aktuarion rouva Brucker teille sanomaan ja tässä teille on kirje häneltä.
Sukulaissuhdetta mainitessa, rouva Zeidlhuber hämmästyi, niinkuin se, joka joko ei voi, tai ei tahdo muistaa; hän mahtoi kuulua noihin vaatimattomiin olentoihin, jotka joutuvat hämilleen, kun heidän taloonsa sattuu todistaja näkemään heidän onneansa ja varallisuuttansa. Hän antoi lapsen oppipojan käsiin, otti vastaan sisarensa kirjoituksen, astui rauhattomasti häilyvän kaasuliekin alle ja luki sen tarkasti.
Liekkipahanen voitti Pirkitan täydellisen myötätuntoisuuden, sillä palaminen mahtoi olla äärettömän rasittava tässä ummehtuneessa huoneessa, jossa hengittämistäkin vaivasi. Hän myönsi kaikessa hiljaisuudessa, että maalaissuutarin kotona näytti juuri samanlaiselta paitsi kaasuvalaistusta, mutta eihän sekään yksin luo kenkätarpeiden-tehdasta.
Korkeasukuinen rouva oli lukenut kirjeen loppuun, hän ojensi kätensä matkustavalle sisarensa tyttärelle, otti ystävällisesti mytyn hänen käsistään ja sanoi:
— Astu sisään!
Tämä pyyntö sai Pirkitan mielestä sisältöä vasta sitte, kun täti avasi seinämän oven. Sinne siis.
Seinäntakaista alaa täyttämässä oli ainoa makuusija sekä joitakuita tarpeellisempia huonekaluja, siellä oli tuo pikkunen mieskin nahkaesiliinassa ja ehkä kuuden vuoden vanha poika, joka Pirkitan tullessa pelästyneenä pakeni ulos puotiin.
— Kristian, sanoi rouva Zeidlhuber, — katso, tässä eräs sisarentyttäremme. Hän on sisareni Sebensdorfin koulunopettajan rouvan tytär ja toinen sisareni, aktuarion rouva, lähetti hänet tänne.
— Vai niin, vai niin, sepä hauska. Ehkä te kaunis lapseni tarvitsisitte rihmakenkiä tai gummikaistaleilla varustettuja — — —
Mestaritar heitti häneen moittivan katseen.
— Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa Wieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa täältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä on, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät häntä hyvänä luonamme.
Kristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.
— Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa hänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.
— Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja tuuppasi häntä salaa vaikenemaan. — Se sopii erinomaisen hyvin, että hän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme, sillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on niin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo ensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela ja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu tarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille ensi ajaksi, eikö niin?
Hän silitti tytön poskea.
— Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa välttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy, toimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän niin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää ruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla, kuin mistään muualta.
Kristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta näytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei ollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen siitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja juosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa suuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.
— Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin samasta suusta.
— Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.
Hän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin opittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen tulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten paljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi kamala huuto.
Mestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle ovelle.
Pieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti edessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan; sillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja tahdoton kilpi.
— Hän pistelee minua, huusi oppipoika, — hän pistelee minua ja jollen minä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.
— Sinä lurjus, sanoi mestari, — kyllähän minä tiedän, että siitä aina syytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.
Mestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes molemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.
Oppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin vajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin käsissään.
— Anna minun pistää, sanoi lapsi, — taikka minä taas huudan, ja isä tulee sinua lyömään vielä enemmän.
Tuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan, vaan täytyi tyytyä kaikkeen.
Ilkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä hyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja naurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen huutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun Pirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:
— Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!
— Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.
— Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, — teidän poikanne pistää oppipoikaa naskalilla.
— Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.
— Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä kokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla, jotka vain hänen käteensä sattuvat.
— No, no, murahti mestari, — tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua sellaiseen.
— Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten poika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä paremmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te todenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi lasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.
— Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.
Mutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä ja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana. Poika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä rangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä, että hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla. Kyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista, tuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.
Tämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti ilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten kanssa:
— Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä oikeastaan opin teillä?
— Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään palvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. — Itse minä monta vuotta olin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.
Mestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi tytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä oli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.
— Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.
— No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin jokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.
— Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?
— Herranen aikaa! sanoi mestarin vaimo nauraen. — Ei sitä nyt sukulaisten kesken niin tarkasti mitata. Emme me tule tarvitsemaan tuomaria. Mutta minunhan piti sanoa, että kai sinun jo on nälkä, minä lähetän oppipojan hakemaan meille illallista, minä vain en mielelläni antaisi hänelle suurempaa seteliä, hän kun ei koskaan tiedä, mitä hän saa takaisin, eikä pientä rahaa ollenkaan löydy talossa. Sinä tekisit minulle oikein hyvän työn, jos voisit meille lainata guldenin rahan.
Pirkitta todellakin suostui kaupungintädin pyyntöön, koskei tällä ollut pientä rahaa, mutta hän ei lausunut tuota yleistä vakuutusta, että tämä auttaminen oli hänelle ilo.
Oppipoika läksi letustamaan kaupungille astioineen päivineen ja toi tullessaan olutta ja lihaa. Silminnähtävällä mielihyvällä aviopuolisot asettuivat pöytään ja puhuttelivat lähettiä hätiköivällä riemastuksella. Tämä kaikki pani ajattelemaan, ettei tämä päivä ollut ihan samanlainen kuin muut päivät. Mestari kohteli puolisoansa erinomaisella hellyydellä ja ympäristöään oikein ihmisrakkaudella, sillä oppipojankin eteen hän työnsi olutlasin ja kun hän kilisti lasiansa Pirkitan lasiin, silloin tämä oli selvillä siitä, että hänen tuloaan täällä nyt juhlallisesti vietettiin ja jätettiin ruokakustannusten suorittaminen hänen vaatimattomaksi hyvityksekseen.
Pöytä raivattiin, suljettiin puoti, mestari Kristian paneusi oppipojan kanssa makaamaan heinäsäkin päälle puuseinän etupuolelle ja sen taakse vuoteesen piti Pirkitan asettua rouvatädin ja molempien lasten kanssa. Hän sentään mieluummin otti heinäsäkin ja makasi niinkuin edellisenäkin yönä.
Kaasuliekki väännettiin sammuksiin. Se oli jo muutamia tuntia kuluttanut ilmaa, ja mitä hyvää siitä vielä oli jäljellä, sen imi nyt viiden henkilön hengitys. Levottoman yön Pirkitta vietti ummehtuneessa huoneessa, kosteitten seinäin välissä. Lyyjyn raskaus painoi maalaislapsen rintaa, hänhän oli tottunut puhtaan, raittiin ilman yltäkylläisyyteen. Hän olisi mielellään temmannut akkunan auki, kun hän vain olisi jaksanut nousta. Aamupuoleen hän heräsi, tunsi hirveää päänsärkyä ja nousi ylös väsyneempänä, kuin hän oli pannut maata.
Kun oppipojan, jolle tietysti ei voinut uskoa suurempaa rahaseteliä, piti keräellä kaikille aamiaistarpeet, silloin pyydettiin taas Pirkitalta ystävällistä apua.
Aamulla varhain hän oppi kuumentamaan vettä väkiviinaliekin päällä, pitkin päivää hän sai kantaa pientä lasta käsivarrellaan, tai suojella suurempaa oppipojalta, illoin kävellä mestarin rouvan kanssa parilla naapurikadulla, ja yöllä nukkua, niin paljon kuin taisi. Hän sai sangen huonon käsityksen setänsä kenkätarpeiden kaupasta, vaikkei siitä kukaan hänelle mitään sanonut, mutta sen sijaan hän suuresti oppi kunnioittamaan rouvatätinsä suurta seteliä.
Neljä päivää hän tätä kesti, mutta viidentenä hän nousi vuoteeltaan aamutervehdyksettä, pesi kasvonsa ja kätensä ja järjesti hiuksensa.
— Riittaseni, sanoi rouvatäti, — minun täytyy antaa sinulle se tunnustus, että sinua sangen hyvin voi käyttää apunaan. Aamiaiskeitokset jo voi jättää kokonaan sinun huostaasi.
Tyttö punastui suuttumuksesta.
— Ei, ei, jatkoi mestarin rouva, — pian minun täytyy ruveta häpeemään, mutta tänä päivänä minä aivan varmaan annan rikkoa setelin, ole hyvä anna vielä kerran — — —
— Menkää, näyttäkää minulle toki tuo mahtava kultakappale, sellaista meillä maalla saa harvoin nähdä.
— Tietysti. Sitte sinä saat sen nähdä, kun minä lähden rikkomaan, minä en vain nyt viitsisi kulkea nurkkapuodeissa.
— Ettehän toki luule minua niin tyhmäksi. Pieni valhe voi kestää viikon, mutta suuri valhe ei kestä neljää päivää, ja teillä on kaikki valhetta, "Venzel" ja "Kenkätarpeiden tehdas" kyltissä, palvelijat, joita olette tahtoneet pitää, ja oppipoika jota te pitelette ja joka ei kuitenkaan mitään opi. Mutta pitäisi teidän toki hävetä ylvästelemistä; minä teitä hiukan autan kun sanon, että minä lahjoitan teille, sen mitä olette minulta raivanneet itsellenne. Jumalan haltuun kaikki!
Hän otti myttynsä ja meni aviopuolisoitten jotka seisoivat sanattomina hämmästyksestä, puotiin, sitte ulos; hän oli jo matkan päässä, kun hän kuuli mestarin rouvan, joka oli astunut kadulle, haukkuvan jälkeensä.
Pirkitta asteli ne muutamat kadut, jotka hän oli oppinut tuntemaan iltaisilla kävelyretkillään rouvatädin kanssa. Hän tunsi sieltä muutamia ihmisiäkin, joille häntä oli esitetty serkkuna maalta. Useat tervehtivät ja puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle tilaisuutta kuulemaan sangen erilaisia mielipiteitä siitä askeleesta, jonka hän nyt oli ottanut. Paksu savustajatar kadun kulmassa pudisti moittivasti päätänsä.
— Lapsi kulta, se joka teille sitä neuvoi, se ei tarkoittanut hyvää. Mitä te aijotte tehdä ypöyksin ja ventovieraana Wienissä? Minä pelkään että te piankin sitä kadutte!
Tuo ei kuulunut rohkaisevalta. Mutta emäntä vastaisessa kulmassa sanoi:
— Jos minä olisin teidät tavannut yksin, niin olisin sen heti sanonut teille, ettei siellä tule toimeen. Mikään oikea ihminen ei sovi sellaiseen taloon, kuin Zeidlhuberien on, jossa menehdytään likaan ja yhtenään tehdään velkoja. Menkää vain johonkuhun palveluspaikan välityslaitokseen, Wienissä ei kukaan kuole nälkään jos hän vain tahtoo tehdä työtä. Jumalan haltuun!
Tuo kuului jo toiselta. Pirkitta ajatteli: savustajattaren ja emännän mielipiteet ovat nämät: toinen sanoo: "älä kaada pois likaista vettä ennenkuin sinulla on puhdasta", ja toinen: "sinä et kuitenkaan voisi sitä juoda, voimatta pahoin, etkä siinä pestä, tulematta vielä likaisemmaksi". Minä olen samaa mieltä emännän kanssa ja olen mieluummin juomatta ja pesemättä.