Hän seisahtui, koska hän oli joutunut rakennuksen edustalle, johon oli pantu kirjoitus "palveluspaikan välitystoimisto". Oven syrjämille, sekä vasemmalle että oikealle oli liimattu lippuja, jotka osoittivat mitä paikkoja oli otettavissa. Pirkitta rohkeutui, kun hän ne luki ja laski, mikä määrä palvelusväkeä tarvittiin. Kyllä kai hänkin siitä saisi kelvollisen paikan.
Hyvää toivoa täynnä hän tarttui ovikääkään ja astui sisään. Se oli hyvin pieni huone, seinämillä seisoi ruskeaksi maalatuita, selkänojilla varustettuja penkkejä, samanlaisia kuin kotikylän kapakassa; matala, samanvärinen puuristikko eroitti penkit muusta osasta huonetta, ja siinä seisoi korkeaan pulpettiin nojauneena, vanhanpuolinen, sangen laiha, likaisissa vaatteissa oleva herrasmies, joka hiljaisissa mietteissä hypisteli kynävartensa päätä.
— Hyvää huomenta, sanoi Pirkitta, kirjurin häiritsemättä pureskellessa: — minä tahtoisin mielelläni palvelusta.
Laiha herrasmies hetkeksi etensi nakerreltua puukeppistä suustansa ja lausui:
— Istukaa.
Pirkitta silitti hamettansa suoraksi, asetti mytyn viereensä penkille ja odotti. Seuraavat toimenpiteet viipyivät kauvan, vasta hetken kuluttua näytti kirjuri päättäyneen ja huusi:
— Rouva Frank!
Tätä huutoa seuraten, astui sivuovesta pieni, lihavanpuolinen rouva, silmälasit nenällä, huoneeseen; hän astui ristikolle saakka, tarkasteli kiireestä kantapäähän asti tyttöä, joka oli noussut seisomaan. Lopetettuaan tarkastuksensa, hän kysyi:
— Ja mitä te tahtoisitte?
— Palveluspaikkaa.
— Te ette vielä koskaan ole käynyt minun luonani. Näyttäkää päästökirjanne ja todistuksenne. Missä te viimeksi palvelitte?
— Viimeksi minä olin kotona maalla, ja koska minä vasta olen tullut Wieniin hakemaan palvelusta, niin ei minulla voi olla näytettäviä kirjoja ja todistuksia, rouva kulta.
— Vai niin, ette ole ollut vielä missään!
Lihava rouva pudisteli arveluttavasti päätänsä ja kirjuri raappi kynällä korvansa taustaa.
— Ette ole ollut vielä missään, uudisti palveluspaikan välittäjätär, — minun on paha mieleni, että tämä käy vaikeaksi.
— No, eikö täällä Wienissä kukaan aloita? Onko täällä pelkästään valmista väkeä?
Liikettä hoitava rouva hymähti säälivästi.
— Eihän mikään palvelija valmiina lankee taivaasta, mutta suosittamaan vasta-alkajaa ihmisille, siihen ei kukaan mielellään ryhdy.
— Tuonne ulkopuolellehan te olette kirjoittaneet sellaisen määrän palveluspaikkoja, että minun ymmärrykseni mukaan, teidän pitäisi iloita, kun joku kelpo ihminen hyvällä tahdolla ilmoittautuu yhteen niistä.
Kirjuri joutui pienen yskäpuuskan valtaan, joka suureni, kun rouva Frank jonkinlaisella avomielisyydellä huomautti, että tuollaiset setelit ripustettiin sinne rohkaisemaan palvelusta etsiviä ja voittamaan heidän luottamustaan, sekä saamaan heitä antamaan tietoja itsestään, mutta oikeastaan täytyi herrasväkien tulla kyselemään noita etsiviä palvelijoita.
Tuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.
Vielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään ystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti, ja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset välttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra Anton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.
Herra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa, kysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt, hänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen kelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi jokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri päällekirjoituksien alle.
Tämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan parasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti siltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "siinä se nyt on kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään tulokset". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:
— Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!
Olihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan käsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi toiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi, mutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa epävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen viivyttelevän, huomautti:
— Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme, siitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten, ja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä kuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.
— Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne tietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän vielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä itsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille ihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo pitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen saisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon teille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te saatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.
— Neitiseni, sanoi herra Anton, — se ei käy laatuun. Sisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on suuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme luottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko me tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä mitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista yksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien ihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja loukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut — hän kohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut väsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti asetti kirjan kannelle, — kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat meille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he vuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on varma!
Mieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.
— Neiti, vielä te olette merkitty tänne muitten joukkoon, punnitkaa tahdotteko maksaa tuon rahan, joka ei ole puhumisen arvoinen, tai astua pois rivistä. Mieleni olisi paha, jos minun pitäisi teidät heti pyyhkiä pois.
Hän oli avannut kirjan ja huiskutti uhaten kynää.
Pirkitta oli noussut.
— Hyvä herra Anton, ei teidän pidä puhua noin hullunkurisesti, ettei teitä mitenkään ymmärrä. Mitä taas punnitsemiseen tulee, niin muistuu mieleeni hyvä sananparsi: viimeinen ei voi rivistä rientää! Ja kyllä minä huomaan, että minun gulden rahani sentään teidän mielestänne oli puheen arvoinen, vieläpä pitkän puheen. Vahinko vaivaanne! Kauniita lupauksia jokainen voi antaa ilmaiseksi, niihin minä en pane rahaa. Jos te jotakin annatte, niin te jotakin saatte; se on rehellistä kaupantekoa.
— Ennakkoluuloja! mutisi kirjuri. — Minun on paha mieleni, mutta — — —
Alakuloista loppua hän ei lausunut, hän vain katseli tyttöä kohotetuin kulmakarvoin ja asetti kynän syrjälleen.
— Tehkää se vain, huusi Pirkitta nauraen.
Silloin kynä rapisten lensi hiekoitettujen rivien yli. Pirkitta kiitti herra Antonia nähdyistä vaivoista ja läksi ulos huoneesta.
— Tuo ei ole tyhmä, sanoi kirjuri.
Hän tuijotti ajatuksetonna avoimeen kirjaan, tytön ansioluettelo siinä vielä oli tahrimattomana. Sääliväisyydestä, hajamielisyydestä, vaiko välinpitämättömyydestä hän lienee vedellyt sitä kuivalla kynällä. Äkkiä vanhan pojan valtasi epämääräinen halu, hän haeskeli suullaan niinkuin rintalapsi, ja vajosi sitte hiljaiseen hyvinvointiin, kun hän taas tunsi kynävartensa pään hampaittensa välissä.
Pirkitta koetti toisessa ja kolmannessa samantapaisessa laitoksessa, vihdoin hän päätti onnen kaupalla kulkea kaikki kadut ja kujat, ja missä vain näki tuollaisen laitoksen, kysyä. Kaikkialla sama tulos. Jonakin lohdutuksena oli sentään se, että hän kaikkialla oli kieltänyt sisäänkirjoitusrahan maksamisen, johon hänen vähäiset matkarahansa olisivat menneet kokonaan. Hän ei saanut selville, mihin hän oli joutunut, koska kaupunki oli jäänyt hänelle ihan vieraaksi; iltapäivä kului loppuun, hän ei vielä tietänyt, mihin hän pääsisi yöksi, eikä hän liioin luottanut huomispäivään, joka oli suuri kirkollinen juhlapäivä, jolloin tietysti kaikki puodit olisivat suljetut. Hän oikein pelkäsi. Palaisiko hän takaisin kaupungintädin luokse? Ei mistään hinnasta! Tuon pienen puodin seinillä tuolla oli vielä liimatuita papereja. Siellä piti tehdä viimeinen koetus!
Se ei onnistunut paremmin. Pää alas painuneena ja viipyvin askelin hän heitti puodin. Kimakka ääni huusi hänen takaansa:
— Kuulkaappas ystävä!
Epävarmana tyttö katseli ympärillensä.
Huuto tuli talon porttikäytävästä, jossa myytiin kasviksia, teltan omistajatar, sangen lihava nainen, joka oli köyttänyt huivin varjelemaan päätänsä auringon säteiltä, vaikka ne jo aikoja sitte olivat olleet lankeematta tähän paikkaan, nyökäytti päätään Pirkitalle ja tavalliseen kieliopin pakkoa halveksivaan tapaan, sanoi:
— Teitä se koskee, teitä minä tarkoitan, kävittehän te tuolla palveluspaikan välityslaitoksessa?
— Kävin. Minä haen palvelusta.
— Sitte teidän pitäisi tulla minun luokseni eikä mennä ihmisiin, jotka eivät tunne herrasväkeä eivätkä palvelijoita, eivätkä tiedä mitkä sopivat yhteen. Jokainen tietää ja tuntee että minä jo olen toimittanut paikan useammalle, kuin nuo eläessään ovat nähneet puodissaan. Oletteko te maalta tyttöseni?
— Olen.
— Vaatimaton tyttö?
— En minä enempää pyydä, kuin oikeus ja kohtuus on.
— Se onkin aivan paikallaan. Tehdä työnsä, vaatia palkkansa, se on rehellisesti ja suoraan sanottu. Te minua miellytätte. Puhukaamme nyt hiukan.
Rouva puolestaan näytti lausuneen totuuden, sillä hän heti jatkoi kielevästi:
— Katsokaa, minä en voi kärsiä niitä piikoja, jotka joko eivät tiedä miten paljon heidän tulee pyytää, tai tekeytyvät niin nöyriksi, ikäänkuin he tyytyisivät kaikkeen, ja jälkeenpäin heille ei kelpaa mikään. Te ette usko mikä risti siitä on, ja minun täytyy sanoa, ettei yksin piioista, mutta herrasväestäkin. Uskotteko, että löytyy sellaisia rouvia, joille jokainen piika on liian siisti? Tuonne minä saan lähettää vain sellaisia — hihhii! — sillä siellä armollisen herran vain täytyy taistella vastaan, etteivät ne häntä saa ihan lumota! Sitte löytyy sellaisia taloja, joissa armollisen, vanhan herran mielestä mikään tyttö ei ole tarpeeksi siisti, tai joissa nuori keikari yhtä mittaa tulee kyökkiin; tiedättekö, ystävä, minä teille vakuutan, että siinä täytyy tietää, ettei pane ketään väärälle paikalle, sillä varjelkoon, jos minä antaisin aihetta kelpo tytön onnettomuuteen tai pahuuteen. No niin, maailmassa ei ole mistään puutetta, minä tiedän kyllä sellaisiakin, joissa ei ole mitään pahentamista. Teille minä haen kunnollisen paikan, te voitte minuun luottaa. Jollei teillä ole asuntoa, niin te voitte viettää yön minun luonani, te saatte siistin vuoteen ja maksatte guldenin viikolta, ei teidän tarvitse sitä kauvan tehdä, sillä tietäkää, että minun luotani täytyy toisen aina väistyä toisen tieltä, pitkiksi ajoiksi en voi luvatakkaan. Laskekaa vain pois myttynne, sitte menemme yhdessä. Minä heti korjaan pois tavarani. Hyvää iltaa herra Fischer!
Hän tervehti vanhaa, kookasta herraa, joka ei juuri näyttänyt tuekseen tarvitsevan sitä vahvaa ruokoa, joka oli hänen kädessään.
— Hyvää iltaa, rouva Brunner, sanoi hän sivumennen. Mutta äkkiä hänen mieleensä näkyi johtuneen jotakin, hän painoi keppinsä katukiviin ja kääntyi takaisin kysymään:
— Onko vaimoni jo puhunut teille?
— Ei armollinen herra.
— Eikö?
Hän astui myymäteltan eteen.
— Koska nyt juuri satuin teidät tapaamaan, sanon teille, että niin pian kuin suinkin voitte, hankkisitte meille luotettavan tytön hoitamaan lasta. No, mikä teidän mieleenne nyt pisti, rouva Brunner? Enhän minä tahtoisi, että te epäilisitte meitä, vanhoja ihmisiä.
— Mutta herra Fischer, miten voisin sallia sellaista, — hihhih!Kunniani ja autuuteni nimessä minä en ole mitään ajatellut.
— Ettekö? No hyvä. Vanhimman poikamme, jolta raukalta rouva kuoli vuosi sitten, on täytynyt matkustaa pois asioitten tähden; hän on antanut pienokaisensa meidän hoidettavaksemme; se panee talon hiukan nurin narin; alaikäisillä tyttärilläni ei vielä ole ollut aihetta sellaisiin toimiin ja me vanhat emme oikeastaan koskaan kelpaa niihin, sillä iällä jo unohtaa kaiken harjoittelemisenkin. Siitä syystä me tarvitsemme jonkun joka voi siihen antautua, tosin ei pitkäksi ajaksi, ehkä vain neljäksi tai kuudeksi viikoksi, kunnes isä palajaa; mutta tiedättehän te mimmoinen palkka ja kohteleminen meidän talossamme on, ja jos löytyy kelpo tyttö, jolla ei ole tiedossa parempaa, niin olisihan tämä jotakin.
Sillaikaa kuin vanhus puhui tätä, oli rouva Brunner merkitsevästi katsellut Pirkittaa.
— Tosin, sanoi hän, — minä tiedän että teillä kohdellaan sangen hyvin, ja tuo tuossa on sangen kelpo tyttö, tosin juuri maalta tullut, mutta minä tunnen hänet jo kelpo tytöksi; hän ei vielä ole löytänyt paikkaa ja ottaisi mielellään. Kelpaako?
— Minä kiitän Jumalaa, jos te tahdotte minut ottaa, herra kulta, sanoi Pirkitta. — Minä haen vain hyvien ihmisten luona nurkkaista, jossa voin levätä. En tänään kysy pitkäksikö vaiko lyhyeksi ajaksi. Kunhan vain pääsen alkuun, niin en pelkää jatkoa.
— Niin, rouva Brunner, sanoi vanha herra hymyillen katsellen Pirkittaa, joka seisoi siinä vaiti, silmät alas painuneina; — minä ottaisin tytön hyvin mielelläni, sillä hän sanoi minulle "herra kulta"; se tuntuu niin hyvältä, ja sen tapaista ei ole moneen aikaan minulle sattunut — — —
— Hihhih, nauroi kasviksien myyjätär, — suottehan te anteeksi, herra Fischer, hän on juuri tullut maalta. Lapsi kulta, teidän täytyy tottua lausumaan: "armollinen herra".
— Se oli hyvä, älkää minulta ryöstäkö sitä ilon kipinää! Mutta todellakin, hyvä rouva Brunner, tiedättehän te, etten minä lopullisesti voi päättää, jollen ole kuullut rouvani mielipidettä.
— Oi, armollisen rouvan Leenan minä jo tunnen, sanoi rouva Brunner. — Arvelen, että koska te tahdotte jonkun lasta hoitamaan, niin pian kuin suinkin, niin ottakaa tyttö heti taloon ja näyttäkää hänet puolisollenne. Olen varma siitä, ettei hän lähetä häntä takaisin.
— Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä likellä.
Kasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.
— Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, — mitä se vanha Brunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä, sisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi tullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne, että saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse takaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle! Hyvää yötä, herra Fischer!
Pirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä käveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui hänen rinnalleen:
— Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, — ja vaikka se minua vahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon rouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni sanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.
— Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.
— No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta.Tulkaa te vain!
Hän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.
Neljäs luku.
Vieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita sankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen tilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota halua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. "Kitta" ja "Leena" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.
He astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen, elävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä, portaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta puoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein häpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja jokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti, kuuluvasti kaikui talossa.
Ovelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he astuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat kahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat, kuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat kolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen ympärillä istui koko joukko ihmisiä.
Pirkitta jäi ovelle seisomaan,
— Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. — Minä tuon teille jotakin. Puhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti minun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että sinä hänestä pitäisit.
Lampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin istui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja uteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei katsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa istui vanha nainen.
— Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. — Älä pelkää lapseni.
Pirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.
— En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi, sillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee maalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.
— Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi palvelukseen?
— En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, — en minä juuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä vain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta — armollinen rouva, mutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.
Rouva Fischer nyökäytti hymyillen päätänsä, hiukan hän kyseliPirkitalta, sitte hän lupasi hänet ottaa palvelukseen.
Tyttö suuteli hänen kättänsä ja tahtoi samaten suudella vanhan herran kättä, mutta tämä kohotti kätensä pään yläpuolelle, joten tyttö ei sinne ylettynyt, ja sanoi:
— Minä en ole mikään korkea-arvoinen herra, jolle tällaiset kunnianosoitukset kuuluisivat; jos olisinkin mieleltäni maailmallinen, niin kai minä sentään tietäisin toimittaa itselleni parempia. Meillä ei käytetä käsisuutelemista, yksin vanhalle rouvalle se on oikeutettua, muutoin heittäkää se pois. Tyttäreni eivät myöskään pane siihen mitään arvoa, niistä on hauskempaa, kun saavat sitä nuorilta herroilta.
Molemmat tytöt naurahtivat iloisesti, todiste siitä, etteivät he loukkaantuneet, sekä siitä, kuinka vanha herra leikillä panetteli lapsiaan. Hän näytti sangen kummalliselta, kun hän totisen näköisenä taas alkoi puhua:
— Samaten minä kiellän teitä tekemästä sitä tuolle nuorelle herralle tuossa vastapäätä. Hänen suhteensa teidän yleensä on oleminen varoillanne.
Nuori mies punastui suuttumuksesta, hän sulki kirjansa ja juoksi tiehensä sanoilla:
— Tänään sinä isä taas olet ihan inhoittava.
Kun hänen pakonsa synnyttämä yleinen ilo oli asettunut, sanoi vanha rouva totisena, vaikka hänen kasvoillaan nauru vielä leikitteli:
— Hurjapa sinä oletkin tänään, isä.
Sitte hän kääntyi Pirkittaan:
— Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä saat lähempiä tietoja.
Pirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään ja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.
— Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. — Poika raukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.
Kun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet pieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja sen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö, kuullessaan heidän tulevan.
— Voi äiti, sanoi nuori neiti, — tuotko sinä hoitajattaren pienelleHelenallemme?
— Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne. Pitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän on vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on hyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.
Siitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.
— Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.
— Pirkitta Leipold.
— Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen nimensä on — johan minä sen teille mainitsin — Helena, niinkuin hänen ennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.
— Oi, älkää huolehtiko, armollinen neiti. Eihän naisen ole vaikea tottua rakastamaan lasta.
Tuo kuului ihan toiselta, kuin muutoin tavalliset, kielevät palvelijain vakuutukset. Äiti ja tytär katselivat hymyillen toisiaan, sitte he antoivat tarpeelliset ohjaukset ja läksivät pois.
— Suutelen kättänne, sanoi tyttö.
— Hyvää yötä Kitta!
Ovella virkkoi neiti:
— Äiti, tuohan on oikein hauska maalaislapsi.
Sitte askeleet etenivät ja kaikki kävi hiljaiseksi.
Pirkitta otti yölampun, joka paloi syrjäisellä pöydällä, hän tahtoi nähdä hoidokkinsa. Hiljaa hän astui vuoteelle, piti herttaista kättä valkean edessä, sitte hän siirsi pari sormea syrjään ja kirkas valo lankesi kukoistaviin, ehkä neljänvuotiaan tytön lapsellisiin kasvoihin. Kaivautuneena syvälle polstariin, lepäsi pieni pellavasuortuvainen pää, jonka ympäriltä kullankarvaiset palmikot nousivat kuin laineet, pienet sieramet sulkeutuivat ja laajenivat säännöllisesti, ja palavan punaiset huulet olivat koossa.
Se oli ihmeen herttainen olento ja tyttö sitä kauvan katseli.
Äkkiä lapsi levottomasti rupesi liikkumaan; kiireesti tyttö väistyi syrjään ja asetti tulen paikoilleen, hän astui ikkunan ääreen ja katseli tyyneen, kirkkaaseen yöhön, taivaalla tuikkivat valot ja maan päällä niitä paloi pitkissä riveissä.
Mutta hän ei ajatellut sitä; hänen ajatuksensa olivat lapsessa, joka siinä makasi levollisena ja kilttinä. Äkkiä hänen mielestään tuntui oikein kevytmieliseltä, hän kun noin suoraa päätä oli astunut palvelukseen, vaikka edesvastuu siitä oli hyvinkin totinen; tosin saatettiin sanoa, ettei se ollut kuin neljäksi tai kuudeksi viikoksi ja sehän on aivan pieni aika. Mutta miten paljon tuollaiselle pienelle olennolle saattoikaan tapahtua, mitä kaikkia vammoja tulla häntä vahingoittamaan huolimattomuuden tai väärin ymmärretyn rakkauden tähden, koko elinajaksi! Paljon, paljon. Kunhan ei vain hyvä Jumala lähetä mitään onnettomuutta, niin kyllä hän vastaa muusta. Se työ, jonka hän on ottanut tehdäkseen, on vaikea, hyvinkin vaikea, hän sen kyllä tietää. Mitä lasta auttaa kaikki silmälläpito ja hoito! Hoitamassa ei ole äiti, ja äidin sijaisena hänen tulee olla, niin paljon kuin hän taitaa.
Lapsi huudahti unissaan; kun tyttö kiiruhti sinne, lepäsi se levollisena, hän silitti kiharoita sen kasvoilta ja lausui:
— Sinä raukka, rakas, kultatukkainen orpo, usko pois, kukaan ei pääse sanomaan, että sinua olisi voinut uskoa parempiin käsiin.
Hän riisui hamettansa ja sitä tehdessä luikui liukkaalle lattialle, ja kun hän hädissään molemmin käsin tarttui pesukaappiin, silloin tämä vihamielisesti hyökkäsi hänen päällensä ja näytti tahtovan paneutua pitkäkseen lattialle niinkuin hänkin. Vuoteen vieressä oleva matto liittyi hänen puolelleen korkeimman vaaran hetkenä, antaen hänelle varmaa jalansijaa, ja siten hänen onnistui voitollisesti vastustaa huonekalun hyökkäys.
— Herra Jumala, lausui hän hiljaa, kun hän ensimmäisen kauhun asetuttua taas saattoi hengittää. — Se olisi saattanut päättyä pahoin. Siitä ei olisi tullut pientä meteliä. On se sentään hullua komentoa, että ihmiset tekevät lattiansa niin liukkaiksi, että heidän sitte täytyy levittää vaatteita niiden päälle.
Hän kaipasi pientä kultaista ristiä, jota hän oli kantanut kaulassaan, se oli matolla hänen edessään; hän kumartui sitä ottamaan ja kun hän kohottautui suoraksi, säikähti hän, nähdessään vastaisessa nurkassa ihmisolennon, joka samaten kohottautui ja tuijotti häneen. Mutta kohta hänen täytyi hillitä itsensä ääneen nauramasta, sillä tuo vieras oli hän itse, hänen oma kuvansa, joka heijastui suuressa peilissä. Hän astui sen eteen. Tumman vaaleat, irrallaan olevat hiukset valuivat suurina palmikkoina niskaan ja niistä astuivat näkyviin terveet, kukoistavat kasvot, ruskeat, vilkkaat silmät, pieni nenä, joka keskeltä korkeni tuskin huomattavasti, sorjasti uurretut sieramet ja upeat huulet, joitten välistä loistivat hampaat, hänen hymyillessään, kun hän katseli vahvaa ja samalla notkeaa vartaloansa. Siinä hän hetkisen viipyi iloitsemassa oman kuvansa kauneudesta — eihän kukaan, jolle kauneutta on annettu, voi sitä moittia! Mutta äkkiä vilun väreet pöyristyttivät häntä, hän liitti käsivarret rinnallensa, puhalsi lampun sammuksiin ja astui vuoteeseen.
Hänen siinä levätessään hämärässä hiljaisuudessa, hiipi hänen mieleensä haikea tunne kotikylästä ja entisestä elämästä. — Oliko oikein paeta kotoa toisten mieliksi, itselleen tuskaksi? — Mutta nykyhetken välitön selvyys vastusti ajatuksia ja kuvia, ja pian uni karkoitti menneisyyden kokonaan unennäköjen valtakuntaan.
Kun hän avasi silmänsä, oli valoisa aamu.
— Huomenta, täti! huusi heleä lapsen ääni.
Pirkitta nousi, ja astui ristikkovuoteelle, lapsi sieltä katseli ympärilleen suurin, sinisin silmin, mutta se sulki ne heti, nähdessään vieraan, ja pyysi itku kurkussa Teresa tätiä. Turhaan Pirkitta sitä hyväilevästi puhutteli, se tuli vaan äreämmäksi ja surkeammaksi, ja kun sitte neljännes tunnin kuluttua isoäiti ja täti tulivat sisään, sanoi tyttö aivan onnettomana:
— Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa niinkuin äiti.
Vanha rouva nauroi.
— No, no, Kitta kulta, sanoi hän, — säilytä sinä vain hyvät aikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että he heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan ystävänsä.
Sitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan auttaa ja vakuuttivat, että hän oli "Kitta", joka tahtoi olla sille niin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.
Jo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen kanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa sai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota pientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan saattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään huutaa "Kittaa".
Kun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä siellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän kaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin, joita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.
Neljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin Pirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta kysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina täytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän todellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois noitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta, joka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.
Pirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen jalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö istui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha äiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa vastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se on viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän oli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti hiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.
Mutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti olkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte sirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.
— Mutta Leena, huusi Pirkitta, — nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.
Lapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo, nojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.
— Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. — Isä ei tuo mitään.Isä ei ollenkaan tule.
— Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos hän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä antaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että saisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään saisi.
— Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi pienokainen alakuloisena.
— Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä oikein rakastettaisiin.
Lapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.
— Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.
— Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.
Vilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa. Pirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi iloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti kuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.
Se juoksi isän luo, joka heittäysi penkille istumaan ja myrskyisästi hyväili lemmikkiään.
Pirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat asettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.
Kun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja kysyi hiljaa.
— Oletko minulle tuonut jotakin, isä?
— Tietysti Leenaseni!
— Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.
— Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.
— Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein rakastettaisiin.
— Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää huolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut, etteivät hyvät lapset mitään saa?
Pieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi sen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi vielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän huolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot, tumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet, katse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden katse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän. Kiireesti hän nousi.
— Ai, niin, sanoi hän, — tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette oikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.
Pirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin huomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:
— Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä kiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua lapsesta, niin minä suren vain, — en siksi, että minä pelkäisin sen joutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.
— Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä yhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän lapseni olevan teidän hallussanne.
— Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle rakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se on kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei lapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä hävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä maailmassa.
Nuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä olevaa suruharsoa.
— Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.
Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan portille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt jälellepäin.
— Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. — Se kuuluu vielä teille.
Tyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin, joissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut tuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: "Sinä, juuri sinä! Ei tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä mitä tahdot olla!" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään lähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse he eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä loitolle.
Pirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai hoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin saattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen tiellensä.
Eräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän oli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei hänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän painoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen syvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa. Mutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi pois huoneesta.
Viides luku.
Lukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja niiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun, johon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin tuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa saattaa kehittyä ennustelmaksi.
Sebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan keskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä matka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan jokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai pihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet maata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton Hüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä vähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa kuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda taloonsa emännän.
Eikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän oli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta varallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli tunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin vävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se olisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan — mistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus oli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua pormestarin tilukseen.
Pormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien hellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin Anton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä — joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska vanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin talo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui emäntä isännän rinnalla.
Jos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli valinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun oksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat riippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin vihriässä teltassa.
Siellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen edessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä, oikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.
Julianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti penkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat, polttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien alla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet alas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava hymy.
Mooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä, mutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt seuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta tiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän niitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa, kuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen oikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista huolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli nytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti vaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat rävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän iloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.
— Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti vaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja tavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.
— Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä katseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.
Mutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä vastapäätä molempia.
Hänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva alahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista ylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja leppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka hän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti sormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei ollut tottunut leikillä uhkaamaan.
— Te lurjukset, huudahti hän, — te ette haikaile, te alatte ajoissa, tuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!
— Hm, — Mooshofin isäntä puhalsi nenästään — mutta ne olivatkin häät!
Hän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan.Pormestari oikaisihe.
— Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole sellaisia nähty!
— Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.
— Mitä?
— Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.
— Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.
— Leipoldin Pirkittaa.
— Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. — Parasta on, että hän minun silmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.
— Onko hän poissa?
— Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa hiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.
— Entä Risto?
— Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä sellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten vanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä olisi uskaltanut, — käsissäni minä olisin sen pitänyt.
Hän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä nainen katsoi ylös.
— Mutta tietysti, hän jatkoi, — kun omistat vähän, niin saat vähän kunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua ollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan haltuun!
Hän astui pois riippuvien oksien alatse.
— Voi teitä veitikat!
Niillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.
— Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.
Oli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena, sillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.
Kun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta, jossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja väsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva epäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre ruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti katselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi vahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin koetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.
— Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. —Joko sinut nyt vihdoinkin näkee?
— Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli vastaukseksi. — Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului ennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!
Hän korotti kepin ja viittasi pormestariin.
— Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa ja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen kanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja tilaisuutta.
Risto veti suutansa hiukan väärään.
— Kyllä sitä jälkeenpäin on helppo sanoa.
— Mutta se täytyy myöntää, jatkoi niittomies, — että ukko sitte jälkeenpäin on kohdellut sinua hyvin, on lähettänyt sinulle rahaa ikäänkuin vielä olisit hänen palveluksessaan, on maksanut välskärinkin…
— Kyllä kai hän tietää, miksi hän sen on tehnyt.
— No niin, oikeusistuin lienee häntä peloittanut, sekin olisi tuottanut selkkauksia, kustannuksia ja harmeja.
Risto veti taas suutansa väärään.
— Niin, eihän kukaan mielellään seiso tuomioistuimen edessä, syytettynä.
— Sinä, sinä jätkä! — niittomies löi häntä olkapäälle. — Minä melkein luulen, ettei tuo syytös olisi hänelle mitään tuottanut; jos hän heti olisi antanut sulkea itsensä putkaan, niin hän olisi päässyt helpommalla.
— Älä huolehdi keinoja, onhan hänellä, voihan hän sen tehdä. Jumalan haltuun nyt. Minun täytyy häntä puhutella.
— No, näkemiin asti! Kunnes hän taas tahtoo löylyttää. Jumalan haltuunRisto!
Pormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut kirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä. Odottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.
— Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.
Vanhus heitti häneen vihaisen katseen.
— Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?
Hän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin, vaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:
— Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut tietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua hakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen asti.
— No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä.Onnittelen vielä — — —
— Miksi?
— Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.
— Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli hämmästyttämään — sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!
— Älä nyt enään ärsytä itseäsi. Nythän kaikki on paikoillaan.Todellakin.
Poika veti tuolin likemmäksi ja istuutui kirjoituspöydän viereen.
— Olen minä vielä hiukan heikko, sanoi hän vähän hymyillen. — Mutta luulen, että kun minä nyt taas pääsisin entisiin voimiini, niin pyrkisin taas sinulle rengiksi.
— Se on oikein se.
Risto laski oikean kätensä pöydälle ja tarttui paperisaksiin, jota hän aukoi ja sulki.
— Ei suinkaan minua Mooshofissa ystävällisyydellä ajatella?
— Se on luonnollista.
— No niin, ja sinua ja Mooshofin isäntää seuraa jokainen näillä seuduin, sillä te alatte tanssin ja mieliksenne kaikki antaisitte minun kuolla nälkään. Tahdotko sinä ajaa pois minutkin, niinkuin tytön, Pirkitan?
— Hän meni itsestään.
— Tiedän minä, ihan itsestään, ihan yhtä itsestään kuin minunkin täytyy mennä, siitä syystä etten voi jäädä tänne. Juuri siitä syystä minä tahdoin sinua puhutella ja kysyä, mikä tästä nyt seuraa?
Hämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä työskentelivät yhä kiihkeämmin.
— Sinähän toki olet holhooja.
— Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi vanhus, — äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita sopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!
Hän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.
— Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. — Sellainen menettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään kantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi nähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin sinä sullot liian jykevästi.
— Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden voittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.
— Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt toisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä, mutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua vahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle asuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?
Pormestari pudisti päätänsä.
— Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö sinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia maakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi kreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin niitä olisi otettavissa.
— No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä tyydyn hänen äitinsä asuntoon.
— Joku aika sitte minulla olisi ollut sangen paljon muistuttamista sinua vastaan. Mutta asiain näin ollen, saat etsiä tytön ja sanoa hänelle, että minä siihen suostun.
— Vai niin; mutta sillä tavalla minä en astu tytön silmien eteen. Sinun pitää siinä käyttää holhoojavaltaasi häneen; eihän siinä ole mitään vaaraa — kun hevonen on pilttuuseen kiinnitetty, niin ei se pääse kääntymään — en minä häntä kovin kourin pitele, vaan päinvastoin, ja silloin sitä paitsi koko kauppa näyttäytyy rehellisessä valossa. Mutta se ei minua auta eikä suutani tuki, että sinä juhlallisesti lupaat suostua. Tytöltä pitää pakoittaa suostumus — siihen sinun pitää suostua!
— Minunko suostua?! jymisi pormestari rynnäten tuoliltaan. Koko pituudessaan hän seisoi siinä ja katseli poikaan, sitte puhalsi hän pidätettyä hengitystänsä ja hilliten itsensä sanoi:
— Minusta tuntuu siltä, että välskäri sinussa on lopettanut työnsä kesken. Sinulla on vika päässä.
— Saakeli soikoon, kiljasi poika, samaten hypähtäen istuimeltaan, — sinä rupeat tässä vielä raa'aksi, kun minä koko ajan tässä matelen ja sinun mieliksesi punnitsen jokaisen sanan kultavaakalla. Rupea itse pilkaksi, mutta minä en rupea! Kuvittele, että annat vakuuttaa itsellesi sen, joka — se sinun sentään täytyy ymmärtää — kuitenkin on paras: sokaise kaikki menneisyys lähiseudun kansalta, niin ettei kukaan saa siitä selvää! Hanki tyttö minulle, niin syntyy rauha; ja sinä voit luottaa sekä minuun että häneen, kun hän on vaimonani; mutta siihen sinun pitää hänet pakoittaa tahtoen tai tahtomatta! Toivottavasti sinä sen nyt tiedät.
Päätään pudistaen pormestari oli katsellut poikaa, joka väsyneenä vajosi tuolille ja läähättäen tavotteli ilmaa.
— Se on paha, että itseäsi rasitat, sanoi vanhus astuen hänen eteensä. — Siinä sinä näet miten se sinuun vaikuttaa. Sinuahan ihan tulee sääli. No nyt se lakkasi, eikö mielesi jo taas tee mättää sanatulvaasi? Ole hyvä! Pää menee ihan sekaisin ja tylsistyy, kun sinua hetkisen kuuntelee. No niin, nyt sinä taas levität silmäsi ikäänkuin tahtoisit minut syödä ja saat tuon kohtauksen. Ole hiljaa, sanon sinulle! Missä sinua saattaa auttaa, siinä sinua tullaan auttamaan. Jos sinulla on vakaa aikomus tytön suhteen, niin tule kerran, ennenkuin lähdet häntä etsimään, minun luokseni, niin minä otan aikaa kirjoittamiseen ja annan sinun viedäksesi kirjeen hänelle.
— Mitä sinä sinne kirjoitat? Toimitatko niin, että hän rupeaa vaimokseni? kysyi Risto.
— Minä sinne kirjoitan sen, minkä oikeus ja kohtuus vaatii, sanoi pormestari.
— Oikeus ja kohtuus, hymähteli poika, — jo minä ymmärrän.
— No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut vuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.
— Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että me ymmärtäisimme toisemme.
Risto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän vaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen; siinä hän lausui:
— Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään ymmärtäisi!
Ylhäällä akkunassaan seisoi pormestari.
— Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä vain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää siitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta oikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa itseäni asettaa oikeudenistunnon eteen — minä! Kunhan ei tuota riivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa — se saattaa vielä itsensä ja muut onnettomuuteen!
Kuudes luku.
Leenan isä tulee ja — menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi, joka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa Fischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä. Opettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu nuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia kaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.
Pienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti sitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla huolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli hiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:
— Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!
— En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. — Nuori armollinen herra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa ja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet askareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte vuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän lähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten käsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.
Pirkitta huokasi.
— Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!
Vanha piika hymyili.
— Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.
Päivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa sisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät ilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi toisensa jälkeen, kukin toimeensa.
Lapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi "Kittaa". Isä otti häntä kädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä huoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen isän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes väsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja nojaten päätään hänen olalleen — pian vaipui uneen.
Nuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili sitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt nytkään lausuessaan.
— Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä iloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän pitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.
— Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä suostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän täysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti siitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa, jos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!
Hän lausui sen niin levollisesti ja ajatteli vain lasta, itsestään ei hän puhunut kuin juuri sen verran, että saattoi huomata ettei häntä johtanut ylpeys, joka ei alentaudu pyytämään, eikä uhkamieli, joka ei tiedä mitään muuttaa.
Nuori mies heitti katseen tyttöön vastapäätänsä. Soma, voimakas tyttö, joka hellästi piteli hentoa, nukkuvaa lasta sylissään — se oli kaunis kuva.
Jollei hän saa pidetyksi tuota herttaista olentoa kiinni, niin pian, jo seuraavina päivinä se häneltä livahtaa tuhansien muitten joukkoon — katoaa ikiajoiksi!
Kirja käsissä hän puhui:
— Tänään ja huomenna te ette kuitenkaan saa erota talostamme. Tänä iltana minä taas matkustan pois.
— Hyvä Jumala, kuinka olen siitä iloissani! huudahti Pirkitta, mutta hetkisen perästä hän hiljaa, jottei lapsi heräisi, mutta samalla kiihkeästi jatkoi:
— Niin, mutta mitä siitä, armollinen herra? Jos te yhä ja yhä matkustatte pois, ei se kelpaa. Lasta oikein kasvattamaan tarvitaan kaksi, minä yhtenä teen kaikki mitä voin, mutta isä puuttuu aina.
Silloin päästi hän vaipumaan alas molemmat kätensä, jotka pitelivät kirjaa, ja katsahti tyttöön, joka istui lapsi sylissä, — miten naisellisena! Häntä kohtasi tytön totinen, ystävällinen katse. Hänen sielunsa syvälle nousi kodikas tunne, pää painui alas ja hän uneksi, uneksi sitä ihmettä, jota hän kerran eläessään oli uneksinut.
* * * * *
Ihmettä, joka ei ollut luonnon ulkopuolella, vaan kuului siihen.
Olemassa olosi on suurin kaikista meille annetuista ihmeistä, ja se uudistuu ja tapahtuu ja vaikuttaa jokaisessa, joka auringon alla elää; toisten olemassaolo on yhtä suuri ihme, ja että meidän olemassaolomme vaikuttaa heihin ja heidän meihin — se on ihmeistä suurin!
Tuo suurin, johon ne kaikki mahtuvat lepäämään niin mahtavina, niin suloisen valtaavina, kuin hän niitä kerran uneksi!
Hän sulki kirjan, joka oli hänen käsissään, sillä parempi kirja, ihmisyyden korkea teos näytti hänelle äidin ja lapsen. Tuntui siltä, kuin ei hän enään olisi voinut lukea muita ihmeitä. Mahtava ihmishenki saattaa vaan sopertaa sitä, mitä ijankaikkinen luonto hänelle lausuu niin herttaisesti, salaperäisesti! Vuosituhansina me songertelemme: äiti, lapsi. Niissä sanoissa on tenhoa ja lumousta, mikä ne voittaa?
* * * * *
Hänen vaimonsa kerran kolaili kaapista esille parin pieniä sääryksiä, joita hän lapsena oli käyttänyt. Hän nauroi sitä pientä olentoa, jonka jalat olivat mahtuneet niihin ja joka niissä tepastellen oli ylvästellyt. Vallattomasti hän heilutteli niitä oman lapsensa kehdon yllä.
Mikä suloinen kuva!
Ja oliko ihme, että nämät unelmat hiljaa alkoivat kajahdella, niinkuin voimakas sointu panee lasin heläjämään, kun hän ajatteli tuota naisellista olentoa vastapäätään? — Hitaasti hän avasi silmänsä. — Sievä jalka oli matolla, hempeät käsivarret pitelivät pientä pellavasuortuvaista päätä ja surumieliset kasvot valvoivat hänen lapsensa hengintää.
* * * * *
— Minä matkustan pois, päätti hän itsekseen. — Jos tunne yhtä väkevänä kuin se on lähtiessäni, seuraa minua takaisin… siitä minun täytyy päästä selville!
Siinä mietteisiinsä vajonneena hänestä tosin näytti siltä, kuin tyttö olisi hymyillyt jollekin, mutta hän ei huomannut, että hänen äitinsä oli astunut huoneeseen. Kun vanha rouva näki lapsen nukkuneen, nyökäytti hän ystävällisesti päätään tytölle, sitte hän heitti omituisen katseen herraan, poikaansa, jonka vieressä hän hyvän aikaa oli seisonut tämän huomaamatta; hän laski kätensä hänen olkapäälleen. Nuori mies säpsähti.
— Tule syömään, sanoi äiti.
Jälkiruuaksi tuli odottamaton uutinen: vasta palannut ilmoitti, että hänen taas illalla täytyi lähteä, — asiain tähden — tietysti. Lieneekö tapahtunut tahallisesti eli ei, — hän oli haeskellut kirjelaukussaan ja ilmoittaessaan uutta lähtöpuuhaansa, hän esiintyi kunnioitusta herättävällä, kellastuneella kirjoituksella varustettuna, joka lähtökäskynä luultavasti saattoi kelvata vain uskotuille. Mutta "asioita" ei mikään saattanut ehkäistä, eikä sitä kukaan yrittänytkään.
Päivä kului, illalla otettiin sydämmellisesti jäähyväiset, kuten aina. Leena tällä kertaa nukkui, Pirkitta jätti ristikon pois sängystä, jotta isä voisi kumartua suutelemaan lasta, ja hän auttoi sitte tyttöä kiinnittämään sitä paikoilleen.
Tuskin olivat hänen vaununsa vierineet talolta, kun toiset vaunut seisahtuivat portaitten eteen. Parin minuutin kuluttua seisoi herra Mittrowitzer, sen kauppahuoneen päällikkö, jonka äänettömänä yhtiökumppalina nuori Fischer oli, tämän isän edessä.
Kauppaherra oli vartaloltaan pieni ja sangen lihava, hänen kasvonsa, leikattu tukkansa ja samalla tavalla hoidettu täysipartansa, kaikki hänessä oli pyöreähköä. Hänen otsaltansa valui hiki ja hän pyyhki sitä.
— Nöyrin — läähätti hän, — korkeat!
Jatko tietysti olisi kuulunut: Nöyrin palvelijanne! Teidän portaanne ovat hirveän korkeat, suokaa anteeksi hiestymiseni!
Hänellä oli nimittäin säästämis- ja kauppakyky, joka oli suuresti kehittynyt kaikkiin suuntiin, ja hän käytti sitä puheessakin, sillä sanojen käyttämisessä hän rajoitti tarpeensa pienimmilleen ja koetti jokaisesta lauseesta raivata itselleen muutamia sanoja takavarikkoon, luultavasti palkkioksi ajatuksistaan ja tuumistaan.
— Nöyrin — korkeat!
(Totisesti siinä on säästetty ja voitettu.)
Vanha herra osoitti hänelle tuolia. Hän istuutui ja kysyi:
— Äänetön —?
(Puhdasta voittoa: adverbiaalipronoomeni, verbi ja substantiivi.)
— Poikaniko? No, hänhän juuri läksi asemalle.
Herra Mittrowitzerin naama osoitti suurta hämmästystä.
— Sitte kun tuskin kotiin?
(Säästöä siis: subjektin arvoinen pronoomeni ja verbi. Mies mahtoi koonneen säästöön äärettömän sanavaraston.)
Nähdessään päällikön rehellisen hämmästyksen, nousi matkustaneen herran isä kummeksien tuoliltaan.
— Ettekö te tiedä siitä mitään?
— En.
Vanhan herran kasvot eivät sinä hetkenä olleet ollenkaan viisaammat kuin vastapäätänsä istuvan kauppiaan; hän näytti itse sitä aavistavan, sillä viivytellen hän kääntyi rouvansa puoleen. Tämä viittasi hänet tulemaan ikkunaholviin ja kuiskasi siellä hänelle kiireesti jotakin. Fischer astui kauppaherran eteen ja sanoi:
— Tämä kaikki mahtaa olla erehdystä meidän puoleltamme, ja luultavasti me olemme ymmärtäneet väärin. Huomenna jo saatte poikani toimiinne. Tahdottehan te nyt hyväntahtoisesti suoda anteeksi poistumiseni. Minun täytyy välttämättömästi mennä — sulkeudun suosioonne!
Hän ryntäsi pois. Mittrowitzer kiireesti sulkeutui hänen suosioonsa hänkin, mutta ei liikkeissään päässyt hänen perässään, vaan astui epäillen ja päätä ravistaen alas portaita. Fischer vanhempi ei suinkaan siksi lähtenyt, että hänen olisi paennut selontekoa. Mittrowitzer oli siitä tunnettu, että hän harvoin kyseli, hän oli sitä mieltä, että sillä tavalla olisi saanut hyvien sanojen asemasta ilkeitä valheita. Mutta itse Fischer vanhempi ei näyttänyt tietävän mitään varmaa Fischer nuoremmasta ja se oli epäiltävää.
Astellessaan alas portaita ja pitkin tietä ajoportista vaunuillensa asti, keskusteli kauppaherra ääneen ja kiihkeästi itsensä kanssa tästä tapauksesta, sen mahdollisuuksista ja johdonmukaisuuksista. Siinä hän paljasti kielellisten säästöjensä salaisuudet, mies nähtävästi vaihtoi dialoogiset säästönsä monoloogiksi.
Fischer nuorempi astui asemahuoneen pilettiluukulle ja pyysi pilettiä.
— Mihin?
Hän oli tekemäisillään itsensä naurettavaksi lausumalla totuuden: "se on sama!" Mutta hän malttoi mielensä ja mainitsi pienen kaupungin rautatien varrella, josta hänellä ei milloinkaan ollut ollut mitään hakemista — eikä ollut nytkään!
Hän tunsi kuinka hänen käsivarteensa tartuttiin; hänen isänsä veti häntä pois ja puhui pilettiluukkuun:
— Suokaa anteeksi, herra luultavasti siirtää matkansa.
— Tottahan herra toki itse sen tietää!
— Yhäkin tuo tavanmukainen epäkohteliaisuus, joka niin miellyttävästi suututtaa, kunnes siihen tottuu! Kustavi, ole hyvä lainaa minulle hetkinen.
— Jumalan nimessä, eihän toki kotona ole mitään tapahtunut?
— Siitä kun matkustit? Ei…