— No, sano nyt…
— Selitykset sitte. Minun täytyy ensin kysyä. Tuolla on syrjäinen pieni puutarha. Tule sinne, jotta saamme häiritsemättä puhua.
Vaieten nuori Fischer seurasi.
— Sano minulle, alkoi vanha herra, — mikä sinut nyt taas ajaa pois? Ensimmäisellä ja toisella kerralla asiat — hän kohotti varoittaen kätensä, nähdessään että poika tahtoi katkaista hänen puheensa; — älä sanokkaan että asiat tällä kertaa; Mittrowitzer oli juuri meillä, eikä hän siitä tiedä mitään.
— Vai Mittrowitzerko?
— Niin, juuri hän. Siis yksityisimmät yksityisseikat mahtavat olla matkasi syynä. Sinun poissaolosi ajaksi, mutta ei kauvemmaksi, me otimme lastasi hoitamaan tuon erään "Kitan", ja nyt arvelee äitisi, että sinä lähdet pois vain sentähden, että hän saisi olla paikoillaan. Pitääkö minun edellyttää samaa?
— Isä kulta, hyvin mielelläni sinulle selitän, mitä ajattelen ja tunnen tästä asiasta, pyytäisin vaan hiukan vähemmin pilkallista puhetapaa.
— Sitä puhetapaa minä tulen käyttämään petoksestaan paljastettua, asiatonta asiamatkustajaa kohtaan, niinkauvan kuin hän valehtelee. Ole suora, niin kohtelen asiaa tarpeellisella totisuudella.
— Olen oleva suora. Tarkoitukseni oli pysyttää tyttö talossamme.
— Huono keino, joka ei auta. Uudistatko sinä sen sitte taas kun joudut pulaan niinkuin tänään? Mitä sinä sillä voitat?
— Aikaa, aikaa, päästäkseni itsestäni selville.
— Niin, mutta tämä tiekö on juuri se, jolla nuoret poikaset säilyvät ajattelemattomuuden töistä; yhtä hyvä olisi ollut päästää tyttö muuttamaan pois, kadoksiin pääkaupungin tuhansien joukkoon. Tämä ei kelpaa miehelle, hänelle etäisyys on vaarallinen. Riippuen hänen luonteestaan, se hänet lamauttaa, tai tekee ihan hulluksi. Sinun tapaisesi mies punnitsee levollisemmin, syvemmin esineensä likeisyydessä. Josko hän siihen tarvitsee lyhyemmän tai pitemmän ajan, riippuu tietysti siitä arkuuden määrästä, joka jokaisessa miehessä vaikuttaa luultua heikkoutta vastaan. Käyttääkseni kemiallista lausetapaa, minä sen "sidon" ja autan sinut selvyyteen. Suoraan sanoen: sinä tahdot ottaa tytön lapsellesi toiseksi äidiksi.
— Niin olen ajatellut.
— Miehelle sinun asemassasi ei meidän seurustelupiirimme katsantokannan mukaan maalaistyttö, joka sitä paitsi näyttää olevan köyhä, varaton, sivistymätön olento — ole mikään sopiva vaimo. Kai sinä itsekkin sen tajuat?
— En, sitä en ollenkaan tajua, ja sinun itsesi, isä ei ollenkaan pitäisi jakaa tätä seurustelupiirimme katsantokantaa. Kai on jätettävä jokaisen yksityisen mielen mukaiseksi, tahtooko hän poimia metsä- vaiko puutarhakukan. Ja jos taloon vain saadaan hyvä emäntä, niin ei suinkaan sitä katsota mitä myötäjäisiä hän tuo, sillä eiväthän parhaimmatkaan myötäjäiset korvaa huonoa emäntää. Mitä taas tulee tuohon tavanmukaiseen sivistykseen, niin tahtoisin kysyä: mitä siihen oikeastaan kuuluu? Sekö, että kaikki pakoitetaan soittamaan pianoa, laulamaan ja piirustamaan, köyhimmätkin, sentähden että löytyy toisia, jotka sitä hyvin tekevät? että kaikkien täytyy lukea noita katalia klassikoita, sentähden että muutamat tuntehikkaat heitä ymmärtävät; — että kaikkien pitää tehdä sitä, mikä sopii jollekulle yksityiselle? Hiiteen ne! Todellinen nainen antautuu rakkauden ohjaamana siihen, mikä on hyödyllistä, ja parempi on, että se, johon hän ei sillä tavalla tahdo antautua, jää pois.
— Hyvä. Ei tarvitse huolia niistä, jotka sanovat että "he toki olisivat pitäneet häntä viisaampana", eikä puolisivistyneitten puheista. Tosi sivistys — järjen ja sydämmen voimistelu — pitää aina arvossa luonnollista, kouluuttamatonta voimaa ja on kyllä samaa mieltä sinun kanssasi siinä, että naisen todellinen arvo on hänessä itsessään, eikä siinä mitä hän omistaa, taitaa ja tietää. Mutta tässä on vielä lukuun otettava, sopiiko tämä tytön luonteelle, eikö sinun piankin täydy itseäsi soimata, jollei hän sinua soimaa, siitä että sinä olet hänet temmannut totutuista elämän oloista ja heittänyt toisiin, joihin hänen on mahdoton tottua?
— Isä hyvä, mihin sinä joudut? Sellaisissa tapauksissa, joissa ilmaantuu molemminpuolinen pettymys, saattaa jonkinlaisella todenmukaisuudella edeltäkäsin määritellä tuollaisia traagillisia ristiriitaisuuksia avioelämässä, mutta kun näytät minulle sellaisen tulevaisuuden, minulle, joka kokonaan tyydyn saatuuni, silloin katsot asioita liian synkältä kannalta! En minä aio ruveta pitämään mitään hovia, ja jos hän osaisikin sorjasti ojennella teekuppeja ja siinä kuiskata älykkäitä huomioita, niin tuo kaikki jäisi käyttämättä, sillä minä en tunne tarvitsevani mitään edustavaa emäntää; jääköön hän vain vieraaksi maailmalle, minä päinvastoin tahtoisin, niin paljon kuin suinkin, säilyttää hänet omien tapojensa ja luonteensa mukaisena. Minä kysyn: mistä totutuista olosuhteista minä hänet tempaan, ja millaisiin minä hänet vien, joihin hän ei voisi tottua? Luulen, ettei hänen ikäisellään ihmisellä vielä ole ollut aikaa mihinkään tottua, hän ei vielä ole palvellut kahtatoista viikkoa ja saman verran aikaa hän on ollut poissa vanhempiensa kodista. Se on siis ihan samaa kuin jos minä hänet sieltä suorastaan toisin ja veisin tärkeimpään, todellisimpaan kutsumukseensa; eikä siinä pitäisi olla maalaistytölle enempää vaikeutta kuin maailmannaisellekaan!
— Ei, useimmat näyttävät siihen hyvinkin sopivan. Tämä myöskin. Luonnollista on, ettet sinä anna noitten tavallisten, seurapiiriä hallitsevien ja vallitsevien mielipiteitten johtaa itseäsi. Jokainen luulee sentään tehneensä onnistuneimman vaalin, ja syrjäisten sekaantumista siihen saattaa paremmin pitää ylpeytenä, kuin todellisena osanottona; mutta mitä sinä sanot suhteesta perheeseesi?
— Isä hyvä…
— Pyydän ettet katkaise puhettani. Ei minulta, enempää kuin äidiltäsikään sinun tarvitse odottaa vastustusta, ja sisaruksiesi yhä kestävästä rakkaudesta voit olla vakuutettu. Me vanhempasi olemme liian vanhat ollaksemme ennakkoluuloiset ja he taas ovat siihen liian nuoret. Varsinkin tytöt, ne vaistomaisesti hallitsevat asemansa. Veljeltään nainen ei koskaan kadehdi toista, se olisi päätöntä. Ja hänen valitullensa hän antaa arvoa siksi, että hän on kilpailijatar, joka nyt väistyy kiistakentältä. Jos me vanhat saammekin odottaa, niin sinä uudessa asemassasi, niin pian kuin toiveesi ja halusi ovat toteutuneet, voit olla varma meidän täydestä rakkaudestamme, ja jos yleensä sellaisista asioista jotakin voi edeltäkäsin määritellä, niin minä tässä pidän niiden toteutumisen varmempana kuin päinvastoin. Sinä saat siis tehdä minkä päätöksen tahansa: ahtaimmassa perhepiirissämme se ei muuta mitään. Mutta minä tahtoisin vielä sentään sinulle muistuttaa erästä likeistä sukulaista.
— Niin tosiaan, hyvää Helena tätiä en ollenkaan muistanut!
— Sinä olet hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sinä saat kerran koko hänen omaisuutensa, sillä hän pitää sinua perillisenään. Hän on siis huomioon otettava.
— Välttämättömästi.
— Hän päästi kovalla taistelulla kasvatustyttärensä luotansa, eikä hän suinkaan tule siitä ilostumaan, että sinä nyt jo olet hänet unohtanut ja aiot uusiin naimisiin.
— Sen te pian näette. Naisen luonteeseen kuuluu, että vaikka hän itse helpommin unohtaa, niin ei hän voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, jos muut sen tekevät. Muutoin minä kiellän todeksi sen syytöksen, että minä olisin Helenan unohtanut. Hänen muistonsa on minulle pyhä. Sielussa löytyy puhtain, intohimojen tahraamaton kohta, jossa kaiho, kaipaus ja aavistus asuvat. Siinä elää se mikä meiltä on kuollut! Väärä sääli ja hysteerinen tunteellisuus ne tahtovat raastaa vainajamme päivänvaloon ja vaativat lämpimät tunteemme heille, jotka eivät niitä tarvitse. Totisesti mietittyäni, minä astun toiseen avioliittoon omani ja Helenan lapsen hyödyksi; en tahtoisi, että sitä väärin selitettäisiin, sillä tunteeni on tosi. Se ei lastani vahingoittaisi, vaan melkein hyödyttäisi, jos täti pahastuisikin, sillä se mitä hän on aikonut siirtää minulle, lankeisi silloin tietysti lapselleni; siten siitä vaan seuraisi, että joksikin ajaksi vieraantuisin hyväsydämmisestä sukulaisesta. Ja sen tähden minä en uhraa onneani.
— Onneasiko? Sanotko onneasi?
— Sanon, sanon: onneani! Minä olen jo sanonut, että tunteeni on tosi, ja täydellisesti, kokonaan minä sen tahdon lausua. Nyt ovat kovat ajat käsissä, eikä ole toivomista että ne pian muuttuisivat, sillä pysyäkseen sillä kohdalla, jolla tähän saakka on seisonut, tarvitaan jännitetty voima, väsymätön kestävyys ja kaikkialla missä sitä tarvitaan, täytyy itse olla läsnä. Huolista ja suruista, hyörinästä ja pyörinästä minä etsin kiinteää, järkähtämätöntä kohtaa, joka kaikissa pysyy, jonka rauhaisa ilo minut tyynnyttää! Jo ensi näkemällä teki Pirkitta minuun pysyväisen vaikutuksen, sillä hänen olentonsa kertoi syvää velvollisuudentuntoa; ja sentähden minä tahdon hänet voittaa, minä en voi uskoa kotiani, lastani, itseäni parempiin käsiin. Isä, minä en saata toivoa parempaa, kuin velvollisuuksilleen uskollista vaimoa! Että kaukana ollessani voin ajatella hänestä kaikkea oikeaa, hyvää, rakastavaista, ja kotiin palatessani nähdä että jokainen ajatus oli tosi, jokainen uni todellinen — se on onnea!
Vanha herra jäi seisomaan ja laski kätensä pojan olkapäälle.
— Nyt luulen, että me olemme selvillä.
— Kuinka niin?
— Nythän sinä tiedät mitä sinä oikeastaan tahdot, ja myönnä että sinä jo ennen sen tiesit ja turhaan olit tuhlaamaisillasi matkarahoja.
— Myöntäisinkö?
— Myönnä pois, ja lähdetään sitte tästä ihanasta yrttitarhasta.
He läksivät.
Äkkiä Fischer vanhempi molemmin käsin tarttui poikaansa, joka kiltisti käveli hänen vierellään.
— Vielä yksi seikka, Kustavi! Tarjouksesi tuolle yksinäiselle, köyhälle tytölle on niin hurmaava ja houkutteleva, ettei häneen pidä suuttua, jos hän myöntyisi, vaikkei hän vastaisikaan rakkauteesi.
— Sitä hän ei tee, silloin hän suoraan kieltää.
— Sen hän tekeekin.
— Hyvä Jumala, joko sinä olet koettanut häneltä tiedustella — tiedätkö sinä?…
— En, en mitään lapseni. Minä vaan tahdoin myöntyä sinun mielipiteesi mukaiseksi, että hän siinä tapauksessa vilpittömästi antaa kieltävän vastauksen.
Silloin nuori mies hymyili; hän katsahti ihan likeltä isänsä kasvoihin; hän haki ja löysikin sieltä veitikkamaisuuden, kätkettynä hiljaa räpähtelevien silmäkansien poimuihin.
Kun molemmat palasivat kotiin, huomasi Kustavi heti, ettei hänen salaisuutensa enään ollut salainen. Hämmästyneenä nuori veli häntä katseli, kolmen tytön veitikkamaiset silmät hänelle hymyilivät, äiti yksin oli totisena, vaikkei ankarana.
Heti sen jälkeen tuli Pirkitta lapsen mukana sanomaan "hyvää yötä". Hän oli aivan entisellään, hänelle ei ollut huomautettu asiasta mitään, niinkuin Kustavi oli odottanut. Vanha herra asettui tytön eteen ja ystävällisellä totisuudella lausui:
— Vastaiseksi te jäätte taloon. Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona.
Pirkitta hymyili kiitollisesti ja läksi.
Levolle mennessä, koputettiin hänen ovelleen. Kun hän avasi, pujahtiIida, nuorin neideistä, huoneeseen.
Nuori neiti asettui Pirkitan eteen ja liioitetulla tavalla matkien isänsä puhetapaa, hän kohteliaalla juhlallisuudella lausui:
— Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona! — Niin kyllä! Vieläpä suuremmoinen muutos!
Hän leipoi käsiään, syleili ja suuteli tyttöä hurjasti.
— Mutta miksi?
— Eikö veljeni jo ole teille puhunut?
— Ei.
— Lapsi raukka! Se julmuri on jo saattanut maan poveen yhden vaimon, nyt se tahtoo teitä toiseksi!
— Minuako? Uskokoon, kuka tahtoo! Te laskette leikkiä, armollinen neiti!
— En ikinä niin totisissa asioissa, nauroi Iida.
Hän laski sormen huulilleen.
— Hiljaa! Älkää vain ilmoittako, että minä sen teille sanoin! Hyvää yötä — käly!
Hän vielä kerran suuteli tyttöä ja kiiruhti sitte pois. Pirkitta jäi yksin lapsen kanssa.
Hän oli hämmästyksissä. Olisiko neiti todellakin laskenut hänestä leikkiä! Ei, se olisi ollut epähienoa, eikä sellainen ollut tapana talossa.
Hän tahtoo ottaa hänet toiseksi vaimokseen!
Mitä hän uskoisi hänestä, jota hän vain lyhyin ajoin oli nähnyt, jonka kanssa hän oli puhunut vielä lyhyemmin, jonka hän tunsi yhtä vähän, kuin hän hänet?
Miten hän oli tullut sitä ajatelleeksi?
Silloin lapsi liikahti pienessä ristikkovuoteessaan. Se vain unessa siirtihe lämpimältä makuupaikaltaan. Se ei ollut levoton, mutta sen hoitajatar kävi levottomaksi. Hän heitti kaikki kysymykset sikseen.
— Hullutusta kaikki tyyni, lausui hän ja koetti nauraa, — siksi ettei se ole totta!
Tietysti se on totta — kiukutteli hänen rehellinen mielensä. Ihmeellistä! Muutoin se hänet aina auttoi pulasta, ja nyt se suorastaan saattoi hänet pulaan.
— Minä en sitä sittenkään usko, sanoi hän uhkamielisesti. Sitä vastaan hänen rehellisyytensä ei noussut, ja huoleti Pirkitta saattoi laskeutua levolle.
Mutta vuoteessa ollessaan, hän kuuli askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Äänet hän pian eroitti, ja kuuli selvästi mitä puhuttiin; sillä kaupungin talojen seinät ovat niin ohuet, että ne panevat ihmisen kuulemaan vastoin hänen tahtoaan ja pahaa tarkoittamattaan.
— Jos hän vastaa sinun rakkauteesi, kuului sieltä.
— Sukulaispiirteen hänessä täytyy vaikuttaa. Rakkaus ja velvollisuudentunto kulkevat käsi kädessä.
— No koeta sitte onneasi. Olethan sinä tarkoin miettinyt.
— Niin, siinä on kypsynyt, punnittu täytymys.
— Täytyminenkö? — ja kypsynyt, punnittu?
— Varmaan. Kaikki ajatukset suunnattuina samaan toimintaan vaikuttavat niin, ettei sitä saata heittää tekemättömäksi. Ihminen ei tee kaikkia itsestään. Hän toimii myöskin kohtalon käsissä.
Hän kuuli miten he erosivat ja kaikki jäi hiljaiseksi.
Tuolla puolella oli hän. Vain kapea seinä heidät eroitti.
* * * * *
Tyttö oli noussut vuoteeltaan ja toinen jalka oli ulkopuolella, matolla, ikäänkuin hän olisi ollut jättämäisillään vuoteen, ehkä koko talon.
Vilu väristytti paljasta jalkaa, kiireesti hän sen veti peitteen alle ja istui siinä painaen käsiä otsalle, ja tuijottaen eteensä.
Mikään ei vielä ollut päätettyä! Se häntä rauhoitti ja hän nukkui.
Seitsemäs luku.
Lyhyesti lausuen: päätös tulee, mutta ei tyydytä Kustavia, sillä Pirkitta estelee lausumasta sitä viimeistä, sitovaa sanaa, jonka lausumista jokainen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arastelee.
Auringon paiste lankesi pieneen puutarhaan. Pirkitta istui lehtimajan varjossa, tuuli löyhytteli villin viinipuun lehviä rauhattomasti, niinkuin tytön sydän oli rauhaton. Uutterasti hän ompeli ja heitti tuontuostakin katseen lapseen, joka nukkui nurmella pensaan varjossa.
Hänen mielensä oli niin omituinen. Hän toivoi päätöstä likeneväksi, ja samalla hän sitä pelkäsi. Hän ei uskaltanut kysyä itseltään, miten hän tekisi, sen hän jätti onnensa nojaan. Hän tahtoi saada asian kysytyksi, ja kuitenkin sitä ajatellessa, hän taas punastui, eikä tietänyt miksi.
Tuntui niin omituiselta, ikäänkuin hän olisi ollut harsoon verhottuna ja aurinko paahtoi niin tukahduttavan kirkkaasti, että hänen sen kautta oli vielä kaksi vertaa kuumempi. Niinkuin edellisenä iltana hän lausui:
— Minä en sitä usko!
Mutta nyt se kuului toiselta.
Askeleet likenivät. Hän säpsähti, sillä hän hyvin arvasi kuka häntä tulisi hakemaan. Kiireesti hän rupesi neulomaan, sen vaaran kaupalla että hän myöhemmin saisi purkaa kaikki, eikä nostanut päätänsä.
— Täältähän minä teidät tapaan. Hyvää huomenta! sanoi Kustavi astuen esiin.
— Hyvää huomenta armollinen herra!
Silmä, joka muutoin niin vapaasti katseli, jäi nyt alaspainuneeksi.
— Minulla olisi puhumista teille Pirkitta, hän sanoi ja istuutui vastapäätä häntä.
Odottaen tyttö pysähdytti kätensä pitkäksi vedettyine lankoineen.
— Minun täytyy tehdä teille kysymys, joka ehkä teitä hämmästyttää, tai ehkei. Mutta koska tarkoitukseni on rehellinen ja asiani on totinen, niin minä kysyn teiltä suoraan, Pirkitta, — hän koetti tarttua hänen käteensä, mutta tämä pisteli sukkelasti neulaa ommeltavan liinakankaan läpi, — Pirkitta, tahdotteko tulla vaimokseni?
Tyttö kalpeni. Nyt se siis oli lausuttu, siinä ei enään ollut epäilemistä. Katselemattaan hän tunsi, että hän odottavana piti katseensa häneen tähdättynä. Silloin hänen poskensa taas paloivat punaisina, ja hän kääntyi syrjään, lasta kohti. Nuori mies seurasi hänen silmiensä suuntaa ja lisäsi:
— Ja lapseni äidiksi?
Miten se saattaakin niin hämmästyttää, kun se äkkiä tapahtuu, se jonka tuloa muut jo ovat ennustaneet? Pää raskaine palmikkoineen painui syvemmälle alas.
— En minä tiedä.
— Se tulee teille odottamatta.
— Minua hämmästyttää itse se ihme. Minun ei pitäisi sitä ilmaista, armollinen herra, mutta enhän minä siltä sano kuka sen minulle ilmoitti, sillä minä tiedän sen eilisillasta. Minun on parempi olla kun en minä toisilta salaa mitään ajatuksia.
— Olkaa suora, Pirkitta! Mitä te ajattelitte heti kun siitä kuulitte?
— Ettei se ole totta.
— Millä perustuksella te niin ajattelitte?
— Onhan siinä tarpeeksi perustusta, että minä olen köyhä tyttö maalta ja palvelen tässä talossa lapsenpiikana.
— Mutta kun te nyt tiedätte että se on totta, mitä te nyt ajattelette?
— En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä rakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka tuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian vähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut vaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni ehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen kanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin koettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät molemmat onnettomuuteen.
— Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, — te luulette että minä tunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja odottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua teille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on kaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta perustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin panttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän oikeuden — äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että minä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon ja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni unohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista vaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni. Miksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin, ettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni, mutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus lastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin, että sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt, voimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte hentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle, yksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi. Teillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo edeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan siinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te tuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien lasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!
Ikäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin pyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi "Kitastaan".
— Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa. Rakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset rakastavat lasta isän tähden.
Pirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut kätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:
— Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua…
Reippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen käsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi torjuen kätensä:
— Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?
— Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti heidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti. Tulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni eteen.
Pirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen taappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:
— Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne ja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi suvussa joku, joka ei siitä pitäisi?
— Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. — Minulla on vanha täti, äitini sisar ja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.
— Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.
— Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet tunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te olette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.
— Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin saa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin hänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua vastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen nauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!
— Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa suoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!
— En voi.
Hän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.
— Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä, suostuuko neiti, tätinne — sitte — jos hän suostuisi — ei nyt, ei nyt!
Änkyttäen hän sen puhui.
— Pirkitta!
Tyttö torjuutui hänestä.
— Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!
— Minä jätän teidät. Ajatelkaa hyvää ystävästänne!
Kiirein askelin hän meni.
Hetkisen ajan tyttö hiljaa itki itsekseen, sitte hän juoksi lapsen luo ja polveutui sen viereen.
— Nyt saamme nähdä, pikku kultatukkani, miten Jumala tahtoo, pitääkö meidän erota, tai onko määrätty että pysyisimme yhdessä. — Kuule, ethän sinä siitä suutu, mitä minä olen tehnyt? Katso, minä en tietänyt kieltää enkä myöntää, en koko maailman aarteista; sillä onhan se niin liian valtaava asia. Itku siinä helpommin tulee kuin puhe. Ja jollen minä nyt voi katsella isääsi samoilla silmillä kuin ennen, niin siihen löytyy syy.
Jota hän sentään ei selittänyt pienelle kultatukalle. Kyynelsilmin hän nauroi.
Lapsi oli herännyt ja näytti tahtovan itkeä hänen kanssaan. Kun se vihdoin näki ystävättärensä iloisemmat kasvot, silloin se nauraen tarttui pieneen esiliinaansa ja hieroi hänen kosteat poskensa kuiviksi.
Kahdeksas luku.
Perintötäti tulee. Hän ilmoittaa vastenmielisyytensä Iliaadia kohtaan ja mieltymyksensä Darwiniin. Hän ei vastusta sisarenpoikansa päätöstä, joten asiat kulkisivat hyvää kyytiä eteenpäin, jättäen tekijälle aikaa loppulauseitten miettimiseen — jollei kaikki taas äkkiä joutuisi epäiltävälle kannalle.
"Perintötädistä" oli tullut erinomaisen tärkeä henkilö. Kustavikin myönsi, että hän tässä asiassa odotti hänen päätöstänsä jonkinlaisella pelvolla, mutta siitä täytyi saada tieto poistamaan tytön pelkoa, ja niin nuori Fischer istuutui kirjoittamaan hänelle aikomuksestaan ja pyysi hänen lausuntoaan.
Täti omisti suuren talon Wienissä ja pienen tilan likeisessä maalaiskaupungissa. Tätä viimemainittua hän mieluummin piti pysyvänä asumapaikkanaan. Se päivä, jolloin vastaus häneltä ensi kerran olisi voinut saapua, kului tuomatta vastausta, samaten toinen; kolmantena, iltapäivällä seisahtuivat vaunut Fischerin talolle, pieni nainen astui sukkelasti niistä ulos ja ojensi ajurille maksun. Kustavi oli rientänyt paikalle, hän suuteli tulijan kättä, mutta tämä ei hänestä välittänyt, hän vain osoitti pientä käsilaukkua ja suurta lipasta ja astui kiireesti ylös portaita. Nuori mies sälytti selkäänsä määrätyt kalut ja seurasi häntä.
Se oli Helena täti. Hänen pienestä, vikkelästä olennostaan ei olisi nähnyt hänen kuuttakymmentä ikävuottaan. Hänen oikea olkapäänsä oli kasvanut hiukan ulospäin ja hän piti päätään vähän kallistuneena sille puolelle, kalpeat kasvot olivat omituisesti muodostuneet ollakseen naiskasvot, suu oli liian suuri, nenä liian pieni, ja viisaat, tuliset silmät saivat katsojan vaan päivittelemään sitä, että ne olivat niin epäedullisessa ympäristössä.
Mitä sydämmellisimmin toivotettiin vierasta tervetulleeksi. SitteHelena täti istuutui nojatuoliin.
— Tässä minä nyt olisin, lapset! sanoi hän. — Te tiedätte, miksi minä olen tullut. Minä olen varustautunut olemaan teillä yötä, sillä siunatuksi lopuksi tuo uusi sydämmen haltijatar ei suinkaan ole niin käsissä, että te voisitte hänet minulle jo tänään esitellä.
Vanha herra astui esiin.
— Arvoisa kälyni, jos hänet tällä hetkellä esitteleminen voisi johtaa teidät luopumaan yösijastanne meidän kattomme alla, niin minä yksinkertaisesti jättäisin tytön huomiseksi, mutta koska minä uskon, että sittenkin jäätte meille, niin olen lähettänyt noutamaan tyttöä. Hän on saatavissa ihan likeltä; hän palvelee meillä.
— Palveleeko?
— Kyllä. Hän on vasta-alkaja, ensimmäistä kertaa palveluksessa. Me otimme hänet pienokaista hoitamaan.
— Vai siis lapsenpiika! — Helena täti katseli syrjästä sisarensapoikaa. — Kas vaan, romaani kodin seinien sisäpuolella perheen ahtaissa kehyksissä; sellaiset ovat vaarallisimmat, ne jäävät harvoin rankaisematta; verkko heitetään kyllä varmasti, mutta siihen takertuu ilokseen oma itsekkin.
Pirkitta ja lapsi astuivat sisään, ja kun lapsi riistäytyi irti ja kiiruhti tädin luo, jäi Pirkitta seisomaan ovelle, silmät lattiaan tähdättyinä, kokonaan hämillään.
— Vai hänkö?
Neiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli hänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta, se, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan, rupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli "Kitta", vaan "Kitta"!
— Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko! Älä puhu mitään, jo minä tiedän että se on "Kitta", tuo tuolla. — Hän irroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. — Juokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat olisivat syöneet ruuan hänen edestään.
Pikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.
— Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.
— Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouvaFischer. — Hän on vasta maalta tullut.
— Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen onkaan; tai tiedättekö lapseni?
— En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.
Hän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.
— Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat, että heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi kaunista.
Helena täti hymyili.
— Kansa maalla on siihen liian käytännöllistä, ja se on hyvä. Kai siellä maalla kaikki ovat yksimieliset. Ja hänkin on ajatellut, ettei rikasta tätiä pidä suututtaa, ties, mihin häntä vielä saattaa tarvita!
— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.
— Ole sinä vait, sinun vuorosi kyllä vielä tulee. Luuletko että minä häntä siitä tuomitsen? Kun jokainen jo edeltäkäsin tietää, mitä hän toiselta saattaa odottaa ja toivoa, silloin heidän välinsä toki on suora. Se on sellaista tässä maailmassa, että toinen on toisesta riippuvainen ja me tarvitsemme toisiamme molemmin puolisesti, ja jos me käyttäydymme ymmärtäväisesti ja jätämme kaiken lellimisen pois pelistä, niin me säästymme monesta pettymyksestä ja itse hankkimastamme väärinkäsityksestä, elämme sovussa ja rauhassa, jollei juuri keskenämme, niin kuitenkin vieretysten. Se on minun mielipiteeni. Näytäppäs!
Hän otti hatun, jota Kustavi yhä piteli käsissään, ja asetti sen parin tuuman päähän silmiensä tasalle.
— Kas vaan, kuinka kauvan Helena on ollut kuolleena? Joko on niin, ettei suruvuosi vielä ole kulunut umpeen, tai on tuo harso kestänyt surun tuolle puolelle, minun mielestäni se ei kumpaisessakaan tapauksessa ole paikallaan. Rakas lapsi, — hän ojensi hatun Pirkittaa kohti — ratko pois tuo musta vaate, se on sinulle opettavainen työ, huomaa miten pian mies unohtaa, äläkä luo liian suuria luuloja hänen rakkaudestansa.
Kustavi tempasi hatun ja heitti sen johonkin nurkkaan.
— Ohoh, huudahti vanha herra. — Arvoisa käly, sallikaa minun haukkumattomana jäsenenä teidän soimaamastanne miessuvusta, muistuttaa, ettette te oikeastaan ollenkaan voi puhua näistä asioista. Te ette koskaan ole koettanut elää miehen kanssa.
— En, siitä minä olen suojellut itseni. Jo kyyryselkäisten jälkeisten mahdollisuus, joista eninten olisi iloa suurille ja pienille katupojille, on minulle erinomaisen vastenmielinen. Mutta jota kauvempana teistä pysyy, sitä paremmin teidät oppii tuntemaan. Negatiivinen kauneuteni on minut tehnyt erinomaisen sopivaksi kokemaan tätä, ja silloin kun ei teistä miehistä mitään odota, silloin on tietämättään saanut teistä oikean käsityksen. Minä tunnustan itseni syyllisiksi siihen, että ainoan kerran eläessäni olen uneksinut kaunista herraa, mutta sitte on jo kauvan, minä olin silloin vielä tytöntynkänen. Oi, miten verrattoman ihana hän minusta oli, tuo kaunis herra, enkä minä epäillyt että hänen täytyi olla hengeltäänkin voimakas mies. Myöhemmin sitte ei löydä suurta eroa molemmilta puolin johtuvan naurettavuuden välillä, ja me teemme sangen väärin, kun me miehiltä kadehdimme heidän yleismaailmallista sivistystään, meille annetaan vihriä varjostin, heille siniset silmälasit, me katselemme kotoa likinäköisesti, he maailmaa. Kaukainen ihanteeni, tuo ihmiskurja, hän vielä elää; kyllä hän vahvistaa sääntöäni, mutta ei ole siitä poikkeus; jos hän nykyään herättää jonkinlaista huomiota, niin on hänen siitä kiittäminen perhettään; minä näen hänen välistä kuljettavan käsikynkässään lihavaa rouvaa ja seitsemän laihaa tytärtä astelee heidän edellään. Muuten hän on auskultantti tai mikä lieneekään, en tiedä; sanalla sanoen: jokaisessa suhteessa jäänyt loitolle toiveistani. Mutta unelmoiminen tuli minulle jo heti alussa vastenmieliseksi, ja ihme kyllä — nimeni tähden. Siihen aikaan minä kaihoelin kohtaavani ihannettani, minä jo edeltäkäsin hengissä elävästi kuvaelin pienimmätkin seikat, miten hän tervehtisi ja minä vastaisin, miten me solmielisimme puheita, keskustelisimme, ja erotessamme sopisimme tapaamisesta; minä toivoin tulevani häntä vastaan yhtä odottamatta kuin hän minua, ja minä siihen huolellisesti valmistauduin. Otin peilin avukseni, opettelin haaveksivasti avaamaan silmäni, opin suloisen, suostuvan hymyilyn, nurean alakuloisuuden, autuaan liikutuksen —, oi inhoittavaa, minkälaisia kasvoja siten näin, minä sitä itse ulvoin joka kerta.
Läsnäolijat saattoivat vielä vähemmin pidättää nauruaan, kun täti vilkkaasti kertoessaan oli lyhyesti näyttänyt kaikki tarkoittamansa kasvojen väännökset. Toiset sentään rajoittivat iloisuutensa, mutta kolmen sisarentyttären nauruhalu nousi sangen arveluttavaksi, eivätkä nuoret neitoset parantaneet asiaa sillä, että jokaisen naurukohtauksen perästä huutamistaan huusivat: "täti raukka!"
Silloin vanha nainen iski kätensä pöytään.
— Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän olennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule lapseni, istuudu tänne!
Hän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta istuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen kädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.
— Noin, sanoi täti.
Hän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:
— Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa voisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle, etteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua kastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien nuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista Helenaa — hän kääntyi Pirkitan puoleen — oli nimittäin vanhaan aikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva — jolloin tietysti on huomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku meistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa oli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja ilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen "kaunis Helena". Olisihan vahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat olivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, — niinkuin heidän suvultaan saattaa odottaa — että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan tuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme, kantanut muuta nimeä kuin "kaunis Helena!" Äh, miten minä kiroelin heidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen kappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa! Luulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista sotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy! Peilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki nimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen minä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse itsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että suosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut käsiini suosituskirjeen teitä vastaan.
— Käly, käly, varoitti vanha herra, — jos meiltä todellakin puuttuisi kaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä vastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste siitä…
— Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette te kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin puhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.
Vanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan puoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.
— Niin, rakas lapseni, hän sanoi, — jos minä käsken sinua viereeni istumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki kyttyräselkäiset ovat.
— Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, — ettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset heittiöt?
— Hänen hampaansa ovat kauniit ja vartalo on vahva, arveli täti sisarelleen, ja lankonsa puoleen kääntyen:
— Hän on terve ja voimakas, lapset tulevat samanlaisiksi.
— Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.
— No, no, herra Kustavi! Eikö siihen kuitenkin kerran jouduta? Joudutaan. Anna siis vanhan naisen se lausua. Minä luulin, että te kaupungissa ahkerammin lukisitte Darwinia. Sepäs on läpeensä ymmärtäväinen ihminen! Minä maalla jo olen hänet lukenut läpi muutamaan kertaan, ei siksi että saisin häneltä suorastaan uutta, vaan siitä nauttiakseni, että mies kerrankin peittelemättä lausuu sen totuuden, joka meille vanhoille naisille jo kauvan on ollut tuttu. Niin, vanhaksi tultuaan ihminen pysytteleikse todellisuudessa, ja pitää arvossa tosiasiat. Vanhat akat kertovat satuja hyvin, siksi etteivät he itse niitä usko; siitä syystä he ovat vaaralliset.
— Satukirjoittajan ammattia harjoittavat ryökäleet ovat jo aikoja sitte olleet siitä selvillä ja, ensin piinattuaan heiltä järjen, antaneet konnien ja tyhmyrien polttaa heidät — joka osoittaa, että heissä sentään oli jotakin polttamista. Aikoja ennen kuin löytyi tunnettua lääkäritaitoa harjoittivat sitä käytännössä vanhat akat, ja heistä tuli tietäjänaisia siitä syystä, että he valuvilla silmillään näkivät mihin päin moni asia maailmassa kallistui. Naisissa asui alussa kaikki tieto, vasta vähitellen miehet sen oppivat, sentähden että he aina tahtoivat siihen sekoittaa ja panna omia kauniita sanojaan ja perinpohjaisia hypoteesejaan; he hakevat aina heti luonnon lakeja ja me löydämme vain heidän poliisimääräyksiänsä. Vanhat akat ovat aina erityisellä mieltymyksellä ryhtyneet yksityisiin tosiasioihin; missä vain piilee yhteys, sieltä sen täytyy itsestään selvitä. Nykyinen tiede sen hyväksyy; ja siten se on — kunnioitettavaa kyllä! — vanhojen akkojen kannalla, ja sentähden minä iloitsen olevani yksi heistä.
— Tämän tyytyväisyytenne te lausutte sangen somasti, käly, sanoi Fischer vanhempi, — mutta te kääritte sittenkin vain karvaan pillerin oblaattiin; minä kumminkaan en liioin saata iloita siitä että olen vanha.
— Sen kyllä uskon! Vanhat miehet eivät kelpaa mihinkään. Sitte kun olette päässeet siitä ajasta, jolloin tahdotte tekeytyä miellyttäviksi — mutta jääkööt ne sikseen!
Hän kääntyi Pirkitan puoleen:
— Rakas lapsi, nyt sinun on täytynyt kuulla asioita, joista tuskin olet puolia ymmärtänyt, ja minua hämmästyttää, ettei sinun käy niinkuin pienen Helenan, joka menestyksettä taistelee Nukkumattia vastaan. Vie hänet maata. Menkää lapset. Hyvää yötä!
Pirkitta ja Leena läksivät.
Myöhemmin ruokapöydässä uskalsi Kustavi kysyä:
— Sanokaa rakas täti, mitä te ajattelette?
— Minä syön nyt, tuli vastaukseksi, — ja silloin en ajattele mitään.Ne eivät sopisi yhteen.
Kun oli noustu pöydästä ja erottu, viittasi Kustavi luoksensa nuoremman sisarensa ja pyysi, että he yhdessä menisivät kutsumaan Pirkittaa.
Iida täytti hänen pyyntönsä ja kun Pirkitta tuli, sulki tyttö hänet syliinsä.
— Nyt ei kukaan pääse minulta viemään sitä, että minä olin ensimmäinen, joka osoitti miten rakkaaksi hän on minulle tuleva.
Kustavi tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä. Siten he kolme muodostivat ketjun.
— Minä toivon parasta, sanoi Kustavi, — täti oli tänään oikein iloinen ja leikillinen. Te näytätte häntä miellyttävän. Mitä te pidätte siitä vanhasta piiasta?
— Hyvin paljon. Ei hän enään ole ollenkaan suuttunut, koska hän jo itse sanoo: minä olen paha, ole varoillasi! Omituinen hän on, mutta eihän sitä ole ihmetteleminen, onhan hän itse sanonut, ettei rakkaus ohimennenkään ole kolkuttanut hänen sydäntään. Ja taitaa vaan olla niinkuin sanotaan, ettei se saa puuttua keneltäkään naiselta, joka jää naimattomaksi; ja hän on kyllä tahtonut pysyä naimattomana, muutoin hän ei suinkaan olisi ottanut vaivautuakseen hoitamalla vierasta lasta. Hänen elämässään ei kaikki ole ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ja siitä hän on yksin kärsinyt koko ajan. Vaikka hän olisi sata kertaa kummallisempi, niin en minä voisi häntä siitä tuomita!
— Suuri kiitos! Hyvää yötä! lausui äreä ääni.
Hitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet muistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.
— Voi kauhu! sanoi Iida.
Ketju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.
Yksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä, jos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin rauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä, joko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli suljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa päänkivistystä.
Kustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta Pirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut tarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa. Ja tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon sormen viittauksena.
Seuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi odotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän otti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.
— Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa sovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?
— Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja arvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin tarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että minäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on maksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä toiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö, hänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet saatatte pitää hänestä, ja hän teistä.
— Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista sanaa?
— En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä tuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy morsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta, jossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa joksikin ajaksi maalle, minun luokseni.
Kustavi ei päässyt kiittämään, sillä hänen sisarensa tulivat väliin, ja puheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.
Pirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt puutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti oli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty pahaa, ja se suretti Pirkittaa.
Päivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.
— Pirkitta, täti lähtee.
— Joko?
— Tulkaa!
Hän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset kaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:
— Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman vähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat yhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista eroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille siunaukseni!
Vielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut vierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet takaisin puutarhaan.
Lapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen, sitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin viiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen viereen.
Hän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän saattoi katsella hänen silmiinsä.
— Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko tulla vaimokseni?
Peittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa mutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:
— Minä tahdon!
Nuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt vasta olisi sen hänelle antanut.
Silloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui nojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.
Kuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan huomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten hän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä heinikolla.
Pirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän näki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut. Tyttö hymyili.
— Jotakin minä sinulta pyytäisin.
— Mitä kultaseni? Sano!
— Miten minä siitä pidän, kun minä tällä tavalla heti saan luvan! Saanko minä nyt sanoasinä?Sitä vielä tahtoisin. Minä puhuisin niin kovasti, enkä saisi sanotuksi sitä, mitä sydämmessäni liikkuu, jos minun pitäisi sanoate; tuntuu niin omituiselta ikäänkuin olisi tekemisissä useitten kanssa, vaikka tarkoittaa ja saattaa tarkoittaa vain yhtä ainoaa.
— Tietysti. Kutsu häntä siis sinuksi ja sano hänelle kaikki, mitä sinulla on hänelle sanottavaa.
— Löytyy moni, joka ajattelee, ettei tytöllä saata olla oikeaa rakkautta, jollei hän heti ole valmis antamaan myöntävää vastausta ja edeltäkäsin sitä miettimään. Sinulta minä en odota sellaista ajatusta, sillä sinun mielestäsi asia on yhtä totinen kuin minun mielestäni, ja kuin sen tulee ja täytyy olla Jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten edessä, joihin se koskee. Olkaamme siis niin hyvät keskenämme, kuin ikinä kaksi olentoa maailmassa olla saattaa!
Kustavi tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, mutta hän livahti taitavasti hänen käsistään.
— Minä en vielä ole puhunut loppuun asti. Ensiksi minun täytyy kertoa miksi en heti myöntynyt, ettet sinä käsitä minua väärin, kun minä äsken käyttäydyin niin kummallisesti. Sitäpaitsihan kuuluu asiaan, että sinä tiedät kaikki ajatukseni. Se on naisten tapaista, että jos mies on meille ihan yhdentekevä, niin ei meistä kukaan pahastu itse hänen rakkauttaan; ja kun sinä rupesit puhumaan, olin minä ihan ylpeänä. Mutta pian rupesin ajattelemaan, mikä herra sinä sentään olisit minun rinnallani, ja miten minä ihan tyhjin käsin tulisin vain ottamaan vastaan, mitään tuomatta, ja silloin minä rupesin itsepintaiseksi. Kun aivan odottamatta, ilman omaa ansiota, onni lankee ihmisen helmaan, tietysti se silloin panee hänet miettimään ja punnitsemaan, onko tämä hänelle aiottu ja voiko se päättyä hänen hyväkseen! Juuri niin kävi minun ja minä sanoin itselleni: tuo ei voi olla sinulle tarkoitettu! Sinä puhuit niin oikein, että sydän minussa ilosta vapisi, mutta jota rehellisempi sinun tarkoituksesi oli, sitä enemmän tuska minut valtasi. Kaikki on nyt sattunut heti alussa yhtaikaa, mitä sitte jää myöhemmäksi ajaksi? Oikein minulle kävi helpommaksi, kun puhe johtui tätiin. Kas,silläpuolella on aidassa läpi, ajattelin. Olin iloissani kun syystä saatoin kierrellä antamasta vastausta ja nojata siihen, ettei hän sitä salli; ja eihän se muutoinkaan olisi mahdollista! Mutta jos se sentään olisi, niin tahdoin sen siirtää tuonnemmaksi, kunnes koettelisin itseäni, olinko minä tosissani, annoinko minä myöntävän vastauksen sinun tähtesi, niinkuin tuli, tai itseni tähden, josta syntyisi valheellinen avioliitto.
— Siitä pitää syntyä totisin, — ja eikö totta, me emme siirrä onneamme kauvas! Saanhan minä ensi päivinä lähteä Sebensdorfiin anomaan sinua äidiltä ja holhoojalta.
Silloin äkkiä kaikki veri poikkesi tytön kasvoista ja seuraavassa hetkessä hän lensi polttavan punaiseksi aina hiusjuuriin asti.
— Jesus Maria, hän huudahti, — miten minä niin saatoin unohtua hurmauksiin?! Sitä te ette saa tehdä, Jumalan tähden, jättäkää se, armollinen herra! Heittäkää minut!
— Pirkitta!
— Heittäkää minut! Oi Herra Jumalani, miten huonosti kaikki teidän rakkautenne, hyvyytenne ja rehelliset aikomuksenne tulisivat palkituiksi jos teidän takananne irvisteltäisiin. Se ei saa tapahtua! Te ette saa minua ottaa, minä en ole sen arvoinen. Jättäkää minut!
Voimakkaalla kädellä hän piteli häntä.
— En, ennenkuin tiedän mitä minun tästä tulee ajatella.
Arasti hän karttoi hänen katsettaan.
— Te ette siellä kotona saa kuulla minusta mitään hyvää.
— Mutta minä en tule uskomaan sinusta mitään pahaa.
Hän irroittautui ja työnsi hänet lempeästi luotaan.
— Se ei auta. Te ette voi antautua sellaisen häpeän alaiseksi, että te ottaisitte kantaaksenne sitä, mikä minua on painamassa, ja mikä on minun yksin kannettava.
— Tyttö, mitä se merkitsee?
Hän katseli maahan ja änkytti:
— Minä saan huonon mainetodistuksen, jota en missään saata näyttää.
— Puhu eteenpäin, eteenpäin, — jollet sinä kurjasti ole laskenut leikkiä minun kanssani, niin puhu eteenpäin; minulla on oikeus tietää kaikki!
Hän väänteli käsiään.
— Se ei koske minua yksin.
— Siis toista?
Hän vaikeni ja vapisi kauhusta. Painaen oikeaa kättä otsalle, hän sitte puhui kaiuttomasti:
— Minä olen ollut vikapää ajattelemattomuuteen, en tietänyt enkä aavistanut miten kalliisti saisin sen maksaa.
— Minä tahdon sen tietää. Totuus, — vaati hän.
— Totuus ei siinä mitään muuta, parasta on että minä lähden pois näkyvistänne, ja te ette enään minua ajattele.
— No, sitte minä hankin siitä tietoa sieltä, paikalta, hän lausui karkeasti.
Tyttö katsoi häneen rukoilevasti.
— Älkää sitä tehkö!
— Mutta siihen asti te jäätte tänne.
— En mistään hinnasta!
—Te jäätte!
Pieni Helena, joka oli jäänyt huomaamatta ja jo aikoja sitte oli noussut istumaan, rupesi katkerasti itkemään, nähdessään näitten molempien riitelevän.
— Jumala, miten saattaa niin pelästyttää lapsi! huusi Pirkitta ja riensi sitä rauhoittamaan.
Kustavi pudisti päätänsä. Saattoiko tuo aina tyyni, malttavainen ulkomuoto — jossa ei kipinäkään osoittanut salattua tulta, ei upea velttous sokeaa myöntyväisyyttä — kätkeä allensa sen "välinpitämättömän", kamalan kevytmielisyyden, joka, siksi ettei hän ollut sitä ajatellut mahdolliseksi, koski, voi miten kipeästi?! Se ei ollut mahdollista, — ja kuitenkin tyttö itse oli sen lausunut.
Astuen tytön luo, joka oli polvillaan lapsen edessä, hän sanoi:
— Pirkitta, huomenna te lähdette maalle tädin luo ja olette siellä, kunnes saatte tietoja minulta.
Tyttö ravisti päätänsä.
— Jos te koskaan olette minusta hiukankaan välittänyt!
Suruisasti hymyillen, hellällä äänellä nuori mies sen lausui.
Tyttö laski kädet ristiin rinnalleen ja katsoi häneen.
— Antakaa kätenne vahvistukseksi.
Hän huokasi syvästi, sitte hän ojensi hänelle oikean kätensä, kylmänä, kosteana se värisi hänen kädessään. Kun hän tunsi tytön kuumien huulten sitä koskettavan, hän säpsähti ja syöksihe ulos puutarhasta.
Yhdeksäs luku.
Risto kaupungissa ja Kustavi maalla. Lukon ja salvan takana pidetyn keskustelun jälkeen toinen palaa kotiin tyhjin toimin. Toinen herää pormestarin virkahuoneessa rakkautensa unesta.
Kun seuraavana aamuna ensimmäinen juna ajoi suurkaupungin asemasillalle, matkustajat tunkivat salista ulos ja laskeusivat alas leveitä portaita, kadotakseen eri suuntiin, jäi talonpoikaispoika, hämmästyneenä rakennusten paljoudesta, hetkeksi seisomaan paikalleen. Sitte hän päätti hitaasti kulkea katuja, sillä oli siksi aikaista, ettei hänen mielestään käynyt koettaminen ketään tavata, eikä hän pitänyt mitään kiirettä.
Se oli Risto. Hän oli antanut viikon kulua toisensa perästä, voimistuakseen niin paljon, että hän saattoi kävellä kepittä ja sai hiukan väriä poskilleen, ollakseen edes jossakin määrin sen kauniin pojan näköinen, jona hän tiesi useimpien paikkakunnan tyttöjen itseään pitävän. Ennen sitä hän ei tahtonut astua Pirkitan näkyviin. Mutta kun hän oli valmis, meni hän pormestarin luo ja vaati kirjettä, "jossa tuli seisoa, että Pirkitan täytyi ruveta hänen vaimokseen, sillä sitä tyttöä hän tahtoi ehkä juuri siksi, että hänen täytyi pakoittaa hänet omaksensa". Pormestari pudisti päätänsä niinkuin edellisessäkin kohtauksessa, mutta vihdoin hän hänelle antoi kirjoituksen Pirkitalle.
Risto veti esille kirjeen takkinsa povitaskusta ja luki osoitteen.
— "Palvelee herra Fischerillä."
Hän nauroi ylenkatseellisesti.
— Jollei siinä sitä paitsi seisoisi selvästi kirjoitettuna missä hän asuu, niin olisipa se mies, joka — tässä hälinässä ja sekamelskassa — kysymättä saisi selville missä hän asuu. Jos minä kysyisin erästä herra Fischeriä, niin ihmiset luulisivat, että tahdon tehdä heidät narreiksi, tai että itse olen veijari. Ihmiset ovat sentään omituiset! Jos jollakin on omituinen nimi, niin ne sanovat: ai millainen nimi sillä on! Ja jos hänellä on sama nimi kuin tuhansilla muilla, niin he arvelevat: voisi sillä nyt olla toinenkin!
Esikaupunki, jonka osoite näytti, oli jotakuinkin kaukana, eikä hän kiiruhtanut kulkuaan, joten hän saapui päämaaliinsa aikaan, jolloin hän saattoi arvata uneliaintenkin kaupunkilaisten nousseen höyhenpolstareistaan. Pian hän oli löytänyt määrätyn asunnon; hetkisen hän seisoi neuvotonna, katseli sileitä kivilevyjä alhaalla ja korkeaa ovea ylhäällä. Äkkiä se avautui ja ulos astui tyttö, lasi kädessä, nähtävästi menemäisillään hänen ohitsensa vesijohdolle.
Hän tunsi Pirkitan, mutta toistamiseen hänen täytyi katsella, vakuuttautuakseen siitä että se todellakin oli hän. Talonpoikaisen pukunsa hän oli kokonaan heittänyt ja oli nyt yksinkertaisessa kesälenningissä, jolta ei olisi löytänyt pilkkua eikä poimua. Tyttö näytti niin huolellisen siistiltä ja somalta, kansan tapaan lausuen: "niinkuin hänet olisi lasikaapista otettu", että poika ihan mielistyi; mutta samalla hän tunsi olevansa vieras hänelle, josta niin lyhyessä ajassa oli tullut täydellinen kaupungin lapsi. Kömpelösti hän ojensi hänelle kätensä ja lausui melkein ujosti:
— Jumalan terveeks Pirkitta!
Tyttö astui puolen askeleen taappäin ja vastenmielisesti punastuen, sanoi:
— Sinäkö? Mitä sinä sitte täältä tahdot?
— Samaa kuin pormestari, Risto hiljaisuudessa naurahti. — Minä tulin vaan sinua hakemaan. Minulla olisi sinulle puhuttavaa.
— Minulla ei ole aikaa lörpöttelemiseen.
— Siitä ei tulekkaan lörpöttelemistä. Se on minulle tärkeä asia.
— Mutta ei minulle, vaikka se olisi mitä tahansa.
— Pirkitta, — poika alensi äänensä tutunomaiseksi kuiskaukseksi, — ajattele sitä, että minä sinusta jo kasvavana tyttönä pidin —
— Sinä taas olit minulle jo silloin vastenmielinen.
— Ja miten usein minä jälkeenpäinkin olen tarjonnut sinulle rakkauteni. Jos olisit minua kuunnellut, niin ei yhden eikä toisen olisi tarvinnut siitä maksaa.
— Paitsi minun, niin kauvan kuin sinä olisit suvainnut.
— Mutta nyt on niin, että sinä olet huonossa huudossa —
Suruisana tyttö painoi alas päänsä.
— Ja ennen kaikkia sinun ei pidä sitä hämmästyä, että minä tahdon sovittaa kaikki taas paikoilleen.
Tyttö naurahti lyhyesti.
— Sovittaa paikoilleen, — sinäkö? No, sitte minä pyytäisin tietää mitä ja millä tavalla?
— Minä tahdon sinut naida!
Silloin Pirkitta astui hänen ohitsensa, väänsi vesijohdon hanaa ja täytti lasin. Sitte hän meni takaisin ovelle, tarttui kääkään ja sanoi:
— Kiitoksia paljon! Silloin jätämme asiat mieluummin sille huonolle kannalle, jolla ne ovat!
Risto tarttui voimakkaasti kiinni häneen, ja kun hän ohuen kankaan läpi tunsi sormiensa koskettavan hänen pehmeää käsivarttansa, silloin hän veti suunsa leveälleen ja sai takaisin sen uljuuden, joka muutoin ei häneltä koskaan puuttunut naisten seurassa.
— Odota vähäisen, jos yksi puhe sinut karkoittaa, niin ehkä toinen sinut pysyttää. Ole ymmärtäväinen, jänöseni, ja taivu. Olkoon miten tahansa, minulle sinun täytyy kuulua, siitä olen antanut pääni pantiksi, ja koska kaikki nyt käy rehellisellä tavalla, niin ei vastustus auta. Minä ja holhoojasi olemme samaa mieltä, hän sitä sinulle toimittaa.
Hän asetti pormestarin kirjeen ihan sananmukaisesti hänen silmiensä alle. Tyttö tarttui siihen kiireesti, lasin hän asetti käytävän ikkunalaudalle ja nojasi lukiessaan, puoleksi istuen, ikkunapieleen.
Tarkkaavaisesti Risto seurasi tyttöä, nähdäkseen minkä vaikutuksen kirje häneen teki. Välistä sentään hänen silmänsä harhailivat mielihyvällä katselemaan somaa nilkkaa jaloissa, joista toinen polki maata ja toinen heilutteli ilmassa; mutta sitte hän ei enään kääntänyt silmiänsä Pirkitan kasvoista, ja yhä arveluttavammaksi kävi hänestä se, että tyttö pysyi niin levollisena ja liikuttamattomana.
Kun hän oli lukenut kirjeen, nousi hän, rypisti paperin ja heitti sen ikkunan kulmaan, lausuen:
— Minä pysyn sanoissani. Pyydän kiittämään herraa holhoojaa hänen hyvästä neuvostaan, mutta luulen, että jos sitä seuraisin, silloin minä en enään olisi autettavissa.
Hän astui sisään ovesta.
Risto tuijotti tyttöön, hän tahtoi ottaa hänet käsiinsä ja raastaa hänet ulos ovesta, mutta kun tyttö työnsi hänet pois, läähätti hän:
— Minä tunnustan kaikki!
— Silloin sinä näytät olevasi se mies, jona aina olen sinua pitänyt.
Ovi sulkeutui ja lukko ja sisäsalpa kääntyivät eteen.
Poika syöksyi ikkunalle, sieltä hän otti kirjoituksen, sitte hän hitaasti astui alas portaita, pysähtyen yhä tiheämmin ilmaa hengittämään, hänen rintansa oli pusertumaisillaan kokoon, sydän sykki raivoisasti ja ohimot takoivat.
Hän ei huomannut mitä katuja hän harhaili, tunkieliko hän ihmishyörinän läpi, vai tuuppailiko hän yksityisiä. Kun suonenveto helpoitti ja hän taas tuli omilleen, oli hän hiljaisella, yksinäisellä paikalla. Sieltä hän etsi esille Sebensdorfin pormestarin kirjeen ja rupesi sitä lukemaan.
"Risto Sommervogel on anonut sinua minulta ja vaatinut minua pakoittamaan sinua rupeamaan hänelle vaimoksi. Siinä hän piti ihan sekavaa puhetta, jota minä en ymmärtänyt, sillä asian näin ollen, minä en voi ajatella, että sinä hänet työntäisit luotasi, vaan kai sinä kourin kynsin häneen tartut. Jollet sinä yhdyselämästä sen akkaryökäleen kanssa voikkaan toivoa mitään todellista onnea, niin eihän tässä lie muuta neuvona, ja minä antaisin sinulle sen ystävällisen neuvon, että sinä siihen alistuisit ja Jumalan ja maailman mieliksi ottaisit tämän ristin kannettavaksesi. Muutoin minulle on yhdentekevä kiellätkö vai myönnätkö hänelle."
Voimakkaasti kiroten työnsi poika paperin taskuunsa. Uhkaavasti hän nosti oikean käsivartensa siihen suuntaan, jossa hän luuli Sebensdorfin olevan; mahdollisesti hän melkoisestikin erehtyi suunnasta, mutta uhkaus läksi totisesta sydämmestä ja tarkoitti sitä, missäpäin Sebensdorf oli.
Hän tahtoi heti palata kotiin ja kiiruhti rautatien asemalle. Mutta juna, joka vei tuohon Sebensdorfin läheisyydessä olevaan piirikaupunkiin, läksi vasta illalla. Risto päätti odottaa siellä, paikalla. Hän istuutui penkille saliin. Ajoittain, ennen paikallisjunan lähtöä häntä huvitti tuuppivan väkijoukon hälinä, mutta kun se loppui ja ympäristö hiljeni, silloin hän hautoeli mielessään ja rupesi puhumaan puoliääneen, kunnes hän, oman yhä vilkkaammaksi käyneen menonsa pelästyttämänä, vaikeni.
* * * * *
Samana iltana tuli Kustavi Wienistä piirikaupunkiin ja läksi aamun koittaessa Sebensdorfiin. Hän kulki ajotien varrella olevien huviloiden ja uuden hautausmaan ohitse. Siellä mäen rinteellä, missä lämpöisessä auringossa ristin kultaus paloi, olivat työmiehet juuri pystyttämässä hautakiveä. Se oli Reinholtti Bruckerin muistolle omistettu ja nähtävästi pantu tutkistelemaan, oliko vanha kaupunginaktuario todellakin kuollut, sillä komea latinalainen kirjoitus, joka alkoi:Hic jacet in tumulo,olisi varmaan saanut hänen nykyisen elinvoimansa vähimmilläkin varoilla ryntäämään kuopastaan sanoakseen: "saksaksi: tässä kummussa lepää…"
Siinä erosi ajotiestä se tie, jota Pirkitta kerran oli ajanut KollinginMikon kanssa.
Sebensdorfissa Kustavi antoi osoittaa itselleen pormestarin talon ja virkahuoneen, jonne hän astui ja esitteli itsensä. Vanhus ei mielellään seurustellut kaupunkilaisten kanssa, koska ne, tuntematta kaikkia siihen virkaan kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia, pitävät kyläpormestaria halpana, eivätkä osoita tarpeellista kunnioitusta hänelle. Hän ei siis liioin kohteliaasti kysynyt, mitä tuleminen tarkoitti.
— Olettehan te Pirkitta Leipoldin holhooja, herra pormestari?
— Olenhan minä, — kyllä.
— Minulla on teille puhuttavaa tämän tytön tähden.
— Vai niin, joko kuuluu kaupungista uusia?
— Minä tulen kuulemaan teidän mielipidettänne tämän holhokkinne naimisiin menosta.
Pormestari tuijotti nuoreen mieheen.
— Ymmärränhän minä saksaa, mutta suokaa minun vielä kysyä: Kuka hänen sitte tahtoo naida?
— Minä itse.
— Ohoh, niinkö! Suokaa anteeksi että minun täytyy hiukan hymähtää, mutta se tulee minulle niin odottamatta. Helkkarin tyttö, ollut kaupungissa tuskin puolta vuotta ja jo on onkinut sellaisen kultakalan, kuin te näytätte minusta olevan. No niin, kyllähän hän siihen kykenee, hän sen juuri ymmärtää. Ettekö tahdo istua, herra? Niin, niin. Kai meidän täytyy siitä puhua. Hm, niin. Emmehän vain erehdy, tarkoitattehan te Pirkitta Leipoldia, täällä asuvan koulumestarin lesken ja pikkutilan omistajattaren Katarina Leipoldin tytärtä?
— Juuri häntä.
— Juuri häntä. No niin, oikein on. Kyllä minä ajattelin että teidän täytyy tarkoittaa häntä, sillä en täällä enkä lähiseudussa tiedä ketään, jota voisi sekoittaa hänen kanssansa; mutta onhan parempi kysyä kahdesti, kuin kerran erehtyä. Onhan se niin!
Vanhus vaikeni ja katseli hämillään lattiaan. Kun hän taas nosti silmänsä, vilahti häneen ilkeä katse istujasta vastapäätä.