— No kai teillä jo ovat kapineet koossa ja sen lisäksi runsas toimeentulo, mutta tytöllä ei ole mitään; ehkä saattaisi laskea sen mökkipahasen parine siihen kuuluvine peltotilkkuineen, joka äidin kuoltua lankee hänelle, jonkin arvoiseksi, mutta kun toisella on yllin kyllin, niin ei se tunnu miksikään.
— Minä tiedän että hän on köyhä.
— Niin, niin, eihän köyhyys ole mikään häpeä, vaan pienin syy, josta toista saattaa panetella. Minä esiintuon sen vain siksi, että velvollisuuteni on siitä puhua. Onhan hän köyhä, vaan jos hän muutoin sopii teille, niin ei ole esteitä pitelemässä; mutta hän on yksinkertainen maalaistyttö ja te olette hieno kaupungin herra — —
— Mutta myöskin yksinkertainen.
— Hyvä, kai minun täytyy uskoa, koska te itse sen sanotte, mutta se mitä kaupungissa pidetään yksinkertaisena, sitä pidetään jo kahta vertaa korkeampana täällä maalla. Jos te sentään sitä vielä hiukan punnitsisitte. Löytyy vanha sananparsi, joka on saattanut monen myöhäiseen katumukseen, siitä syystä ettei hän ole sitä ajoissa ajatellut, sillä joka ei alussa varo, se lopussa katuu; samanarvoiset, herra kulta, sopivat yhteen!
— Jollei ole muita esteitä, alkoi Kustavi, — niin ei teidän tarvitse niitä tehdä, herra pormestari. Tuo hyvä, vanha sananparsihan itse asiassa tarkoittaa vaan ulkonaisia suhteita, joista minä suoraan sanoen en paljon välitä, ja muutoin vastakohdat, viisaat ja tyhmät, hyvät ja huonot kai harvoin sattuvat yhteen, ja jos sattuvat, silloin ne ovat poikkeuksia sananparresta, ja saavat pitää huolta siitä, että kärsivät toisensa. Mutta, ulkonaisia suhteita lukuunottamatta, ei kai maailmassa löydy kahta ihan samanlaista ihmistä, ja silloin kai pääasia on, että tämä ja tämä — hän osoitti sydäntä ja päätä — sopivat yhteen; ja tämä ajatusten ja tunteitten sopusointuisuus kai on paitsi avioliittoa, ainoa mahdollinen, likentävä yhtäläisyys, jota maailmassa saa tavoitella.
— Hohhoo! nauroi pormestari, — koreat puheet eivät pysty köyhään kansaan, sanoi naapuriseudun läkkiseppä. Ei hän sitä tarkoita, ja se toinen maailmassa, joka tahtoo ajatella samoin, hän kadehtii rakkaampia ja säälii köyhempiä; hän ei saata käsittää miksi toiset elävät paremmin kuin hän, ja toiset huonommin; jos maailma olisi luotu hänen mielensä mukaiseksi, niin kaikkien pitäisi takoa kattiloita, jolloin ei kukaan tietysti saattaisi niitä ostaa toiselta; sitä hän ei ole tullut ajatelleeksi, että maailmassa, jossa olisi pelkkiä läkkiseppiä, vaan olisi turhaa melua.
— Sallikaa, herra pormestari, meidän pysyä siinä asiassa, joka kumminkinminulleon tärkeämpi. Jos teillä on jotakin muistuttamista — niinkuin suvaitsitte lausua — koreita puheitani vastaan, tai muuta sanomista, niin pyydän teitä ne sanomaan suoraan.
Pormestari raappi päätänsä.
— Olette oikeassa, se ei kuulunut asiaan. Mutta niin usein kuin tuo maailmanparantaja sattuu tielleni, laskee hän niin paljon leikkiä, että minä jo ajattelen, että hän saisi sitä muillekin laskea. No, älkää pahastuko — tuo hänen puhepartensa: etteivät koreat sanat pysty köyhään kansaan, sitä en todellakaan lausunut pahassa tarkoituksessa. Näen teidän tuossa seisovan niin lujana ja totisena miettien aikomustanne, ja ajattelen, ettei lie helppo teitä taivuttaa siitä luopumaan; sillä tavalla ajatus saattaa johtaa toiseen; ja olen miettinyt, että ehkä koreat puheet vaikuttavat hienoon kansaan, ja siksi tahdon sitä nyt koettaa, vaikken sitä erinomaisesti ymmärrä.
— Onko teillä sitte jonkinlaista syytä neuvoa minua luopumaan?
— Voi, voi, mitä tulee naimiskauppaan, niin saahan niitä kymmeniä yhden sijaan; mutta jos me vaan oikein ymmärrämme toisemme, niin ei kukaan meistä tiedustele enempää, joka epäilemättä on viisainta. Katsokaa, hyvä herra, pojat täällä eivät suotta kutsu naimakelpoista tyttöä aarteeksi, sillä onhan hän ikäänkuin jumalattaren lahja, sellainen jota lapsille uskotellaan; mutta ei tule tietää ainoastaan sitä mitä hänessä on, vaan miten tulee menetellä hänen kanssansa, jotta loppu olisi onnellinen; mutta usein on petosta joukossa. Luulee tuovansa mahtavan kultakappaleen taloon ja kun sen on saanut perille, niin se onkin hiililäjä… tai paljasta roskaa.
— Oletteko tämän sanoneet tarkoittaen tyttöä, Pirkittaa?
— Jos te hänet saisitte, tai antaisitte hänen ottaa itsenne, niin kävisi melkein niin.
— Arveletteko? No ei kai tämä luulo ole tänään syntynyt, eikä sitä kenellekään saata lausua ilman syytä.
— Vallan oikein. Kyllä me jo ymmärrämme toisemme.
— Suokaa anteeksi, herra pormestari, saatattehan te luulla, että teillä on syytä siihen, mutta minä tahtoisin sen oppia tuntemaan ja arvostelemaan, onko se pätevä.
Pormestari kohottautui korkeaksi.
— Tahtoisitteko? Vai niin, hyvä on! Minä olen teille jo sanonut, että tyytykää tähän ja älkää enempää kysykö. Se minkä olen sanonut, näyttää minusta riittävän; ja sen olen sanonut vaan teille, kaupungin hienolle herralle opetukseksi ja kehoitukseksi, ettette toisen kerran niin tuomitsisi ensimmäisen vaikutuksen mukaan; loput minä pidän turhana uteliaisuutena, ja pormestarina ymmärrän, etten teille, ventovieraalle ihmiselle anna paikkakunnan lapsesta enempiä tietoja, jotka voisivat häntä vahingoittaa, enkä holhoojana rupea märehtimään ja päivän valoon kaivamaan vanhoja juttuja, varsinkin nyt, kun tyttö rehellisellä tavalla on vapautumaisillaan ihmisten puheista.
— Mitä tämä taas merkitsee?
— Saatanhan minä sen teille sanoa. Juuri tähän samaan aikaan, jolloin te seisotte edessäni Sebensdorfissa, on tytön luona Wienissä poika samoissa aikeissa kuin te, nimittäin hän tahtoo myöskin häntä vaimokseen.
Ilkeästi se koski Kustaviin.
— Minun poissaollessani? Minun selkäni takana? kysyi hän kiivaasti.
— Se on sattumaa, että te yhtaikaa olette täällä, kuin hän siellä.
— Minä annan siitä kunniasanani, että hän tyhjin toimin palaa takaisin.
— Sitä en usko. Tyttö tulee antamaan pojalle myöntävän vastauksen siitä syystä, ettei hänen käy kieltäminen.
Kustavi karkasi ylös tuolilta.
— Se ei ole mahdollista!
Hän sivalsi kädellä otsaansa.
— Jos te tarkoitatte, ettei tuota uskoisi sellaisesta tytöstä, niin olette oikeassa; en olisi sitä itsekkään uskonut, mutta kai sitä täytyy uskoa, jonka omin silmin näkee.
— Jollei minun tule pitää teitä kurjana valehtelijana ja panettelijana. Oi, suokaa anteeksi, älkää minua kuunnelko! Säälikää ja sanokaa minulle armeliaisuudesta koko täysi totuus; se, jos mikään, saattaa minua auttaa!
— Oi hyvä herra, miten pahaa se huono tyttö on mahtanut teille tehdä?! Minuun koskee, että teidän hänen tähtensä näin täytyy kärsiä, — tietysti, tietysti! Minun velvollisuuteni pormestarina on tietysti, että pidän huolta paikkakunnan pienimmistäkin, mutta ei siihen määrään, että minä, ylimmäinen, sentähden, vaikkapa syyttömästi, jään teidän mielestänne valhettelijaksi ja panettelijaksi; se ei saa tapahtua! Ja koska te itse arvelette, että siitä tulisi teille helpoitusta, jos tietäisitte koko jutun, no, niin minä sen teille kerron!
— Pyydän sitä.
— Siitä on nyt kulunut runsas puoli vuosi, kun minä tyttärelleni Julialle tilasin kaupungista sellaisen koneen, josta sanoivat, että alla vain tarvitsi polkea, niin ylhäällä liinakangas kauniisti neuloutui kokoon, ihan itsestään. No, niin, sitte kun kalu oli talossa, me kyllä huomasimme, ettei polkeminen yksin riittänyt mihinkään. Silloin Pirkitta vielä oli minun Juliani paras toveri ja kävi usein talossa, ja kun hän katseli kapinetta, ymmärsi hän heti miten sitä tuli käyttää, — niin, kyllä se on viisasta, enkä tuon toisenkaan tähden olisi tullut ajatelleeksi, koska hän aina on minua pelännyt — kaikkihan minua tällä paikkakunnalla pelkäävät, — vahinko, — vahinko! Kerronpas lyhyesti. Minä sanon koulumestarin tytölle: jää sinä joksikin viikoksi taloon, tuo tänne liinakankaasi ja muut kamppeesi ja käytä konetta, niin hyödytte molemmat, Julia oppii sitä käyttämään ja sinä pääset työstäsi. No, molemmat olivat siitä mielissään ja koko päivä neulottiin ahkerasti, ja koska me kylässämme asumme niin kaukana toisistamme, että kun toinen aikoo mennä toisen luo, hänellä on hyvinkin puolen päivän matka kuljettavanaan, niin jäi Pirkitta yöksikin meille. Talossani on aina valmiina pari huonetta vuoteineen vieraita varten; niiden ikkunat ovat tietysti pihalle päin, ja me makaamme tien puolella, luonnollisesti siitä syystä, että jos melua kuuluisi, se ei häiritsisi vierasta. Minun Juliani kamarin vieressä on naisväelle valmistettu huone, ja juuri sinne me panimme koulumestarin tytön, ja osoitimme hänelle siten aivan ansaitsemattoman kunnian, mutta silloin emme saattaneet uneksiakaan miten ansaitsematon se oli.
— Hän oli viettänyt meillä kolme tai neljä yötä; silloin satuin kerran viipymään kapakassa. Hüblinger, tuo hyvä mies oli siihen syynä, häntä oli koko vuoden kauhistuttanut naimisiinmenon ajatus, ja nyt hän äkkiä oli päättänyt siihen alistua. No, koskei hän voinut mennä muualle, eikä kukaan muu ollut uskaltanut tulla pyytämään minun tytärtäni — me olemme nimittäin mahtavimmat, emme ainoastaan täällä, vaan koko ympäristössä, — niin me helposti sovimme keskenämme; minä iloitsin siitä että se tuli niin oikeaan aikaan, sillä sellaiselle yksinäiselle, vanhalle leskimiehelle kuin minä, tuottaa tyttöä vartioiminen päänkivistystä, ja oli se pikkunen sattuma, että minä niin ajoissa hänestä pääsen. Hyvällä mielellä minä ajattelen: kun sinä nyt tulet kotiin, niin huudat vielä tänään Julialle, että hänestä tulee Mooshofin emäntä; Hüblinger on Mooshofin isäntä. Niinkuin olin päättänyt, minä siis seisahduin alas portaille ja huusin sinne ylhäälle; kyllä sen kuulee kun minä huudan, mutta nyt oli ylhäällä hiljaista kuin haudassa; odotan hetkisen, sitte mylväisen taas, tällä kertaa kovemmin, ja kömpielen pari askelta ylöspäin. Silloin ylhäältä äkkiä kuulen sekasotkoa, ovea avataan ja väännetään lukkoon, käytävässä käy kiireinen, äänetön suhina, niinkuin hiirilaumaa olisi hätyytetty. Minä seisoin vielä siellä odottamassa, enkö saisi selville mitä siellä on tapahtunut, tai eikö sieltä mitään ilmaantuisi; mutta kun taas oli hiljaista niinkuin alussa, niin minä ajattelin: Ohoh, sillä tavalla te ette minusta pääse, nyt ei kaikki ole oikein, minun täytyy itse tarkastella! Ja minä nousin portaat loppuun asti, ja astuin muitta mutkitta ensimmäiseen huoneesen — ja se oli Pirkitan — ja siellä tapaan renkini Riston! Tyttö seisoi keskellä lattiaa uhkamielisenä ja rohkeana, mutta miehenretku oli vapisevana kyyristynyt nurkkaan. Se pani minut raivoon, että poika uskaltaa minun omassa talossani häväistä holhokkiani. Minä heittäydyin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle nyrkistäni, enkä säästänyt tyttöä suuni haukkumisesta. Minun Juliani tietysti heti riensi paikalle pidättämään minua, mutta kun minä lopetin, oli se roikale niin löylytetty, että se sittemmin on minulle tuottanut paljon ikävyyttä ja katumista. — No niin, siinä kaikki mitä minä tiedän, ja tekin, hyvä herra, tiedätte nyt, millä kannalla tuon tytön asiat ovat ja ymmärrätte kaikki, sekä käsitätte etten minä mielelläni näytä asian oikeaa karvaa, mutta etten myöskään toiselta puolen saata ruveta valehtelijaksi ja panettelijaksi sen tähden. Jos minä vielä sanon, että sama poika nyt on Wienissä häntä pyytämässä, niin olemme kai selvillä.
Kustavi pyyhki hien otsaltaan ja lausui väsyneellä äänellä:
— Kiitän teitä herra pormestari.
— Ei mitään kiittämistä, ei todellakaan. On paha mieleni, mutta totuus piti sanoa, niinhän te itse tahdoitte.
— Tietysti. Kiitän teitä vieläkin. Hyvästi!
— Jumalan haltuun.
Pormestari oli astunut ovelle ja katseli nuoren miehen jälkeen, joka hoiperteli alas portaita.
— Olkaa varoillanne, huusi hän hänelle, — eikä yksin portaissa, vaan muuallakin.
Sitte hän itsekseen mutisi:
— Se häneen koski, todellakin koski. Hänestä, kaupungin herrasta, oli ylimielisyys kokonaan poissa.
Jonkinlaisella hyvityksen tunteella hän astui takaisin huoneeseensa.
Raittiissa ilmassa Kustavi hiukan tointui. Vieläkö hän hakisi Pirkitan äidin? Kysymykseen, jonka hän itse teki, hän vastasi ylenkatseellisella naurulla. Hän haki vaununsa ja ajoi takaisin piirikaupunkiin, niin hitaasti, kuin vastaruokitut hevoset ja uninen ajaja hyväksi näkivät.
Kymmenes luku.
Hauskaa lukea; lukija saa tutustua ihmiseen, joka, persoonallisesta onnettomuudestaan rakkauden asioissa, kiivastuu halveksimaan maailmaa, — tila, joka aina osanottavaan kanssaihmiseen vaikuttaa naurettavasti. Kustavi hakee lohdutusta uskosta toisten ihmisten onnen pysyväisyyteen ja päättää omin silmin nähdä sellaista. Kotiin.
Kustavi saapui asemalle melkein samaan aikaan kuin se juna, jolla hän aikoi lähteä, ja astui vaunun viimeiseen osastoon. Siellä oli ennestään pieni, hentoinen, ei enään aivan nuori nainen; joka ehkä näytti vanhemmalta sentähden, että hän oli niin kalpean ja sairaan näköinen.
Tutkistellen hän suurilla, väsyneillä silmillään katseli vastatullutta, teki sitte pienen pontevan liikkeen hänen kasvojansa kohti, ikäänkuin hän olisi niistä tahtonut pyyhkäistä pois jotakin.
— Tupakoitsemattomille, sanoi hän.
Kustavi heitti sikaarinpätkän taaksensa.
— Minä en tule tupakoimaan.
Sitte hän vaipui pehmeälle istuimelle ja työnsi oven kiinni.
— Kuka olisi sitä uskonut tytöstä? Kuka olisi sitä uskonut?
Siitä ajatuksesta hän ei päässyt vapaaksi, se painoi hänen aivojansa, hänen tunteitansa. Usein hän ääneen huokasi ja antoi lyhyen, käheän naurun seurata jokaista huokausta.
Nainen aina silloin säpsähti.
— Mutta, Jumala —! hän lausui puoliääneen.
— Pyydän, sanoi nuori mies, kun hänen matkatoverinsa ikäänkuin apua anoen silmäili ympärilleen, — pyydän näyttää, tässä riippuu ote rautatiemääräyksestä, mutta mielen liikutuksen ilmauksia siinä ei ole kielletty.
Taas hän päästi huokauksen ja antoi naurun sitä seurata.
— Sehän on aivan kauheaa, sanoi nainen.
Kolme asemaväliä hän kesti, silloin hän huusi konduktööriä ja pyysi häntä muuttamaan tavaransa, hänen täytyi mennä toiseen vaunuun, tänne hänen oli mahdoton jäädä. Seisoessaan vaunun portaalla, hän vielä heitti vihaisen katseen jälelle jäävään herraan.
Yksinolo oli Kustaville varsin mieluista. Päivä oli ihanin ja juna kulki halki kauniimpien maisemien. Hän ei sitä huomannut. Ensimmäisen osaston ikkunasta nojausi ulos nuori huvimatkailija; hurmautuneena hän katseli niitä vaihtelevia kuvia, jotka silmälle tarjoutuivat.
Ääneen Kustavi nyt huokasi niin paljon kuin halutti, koskei mikään häntä pakoittanut vaikenemaan.
— Kuka sitä olisi uskonut? Tyttö, joka osasi näyttäytyä niin rehelliseksi, kunnialliseksi, oikeudentuntoiseksi — ja kuitenkin — kuitenkin! — Hyi!
— Jos maailman silmissä ja oman itsensä edessä saattaisi traagillisesti selittää onnettoman intohimonsa, — niinkuin jalo hirvi, nuoli rinnassa, haavoitettuna syöksyy viidakkoon; mutta kun puraisee syöttiin niinkuin tyhmä kala, nykii siinä väsyksiin asti, ja sitte haavoitetuin ikenin ja särkynein kiduksin repiytyy irti! Se on suorastaan naurettavaa — arvotonta — hyi!
(Mies ei ajatellut, miten syötti oli viaton koko asiaan, ja että se joka puraisi — juuri oli kala.)
— Väistyä tuollaisen hajasäärisen, känsäkätisen, mulkosilmäisen talonpoikalurjuksen tieltä! Seurata häntä — jumaloida häntä — kun hän… Oi hyi, — hy — i!
Huvimatkailija likeisyydessä päästi hiljaisen kirouksen.
— Viisainta on, ettei kehenkään naiseen luota. Kyllä me äitejä ihaelemme ja pidämme suurina — ylevinä — niin, siitä syystä, että enimmäkseen pieninä, juoksentelemme heidän vierellään, ja äitien tähden sitte kunnioitamme koko naissukua. Kyllä he heti ovat siihen tyytyväiset ja asettuvat tuohon ahdistamattomaan asemaan — äh — näyttelijättäriä ne ovat kaikki! Sen, mitä ei kukaan meistä ujoista pojista osannut, — siksi ettei sitä löytynyt sydämmessä, siksi ettei tunteemme ollut mukana, — näytellä rakastajien osia seuranäytelmissä, sen tytöt heti ymmärsivät, vetivät housut jalkaansa, takit ylleen ja sitten alkoi leikki rakkaudesta, kaihosta ja tulesta — vierimään kuin vesi! Oi te syntymästänne saakka kavalat! Teille tulee maksaa samalla mitalla. — Huonoimmat teistä ovat juuri rehellisimmät — Messalinat — ne — ne — kaikki tuollaiset olennot, ne ovat rehellisimmät, muut osoittautuvat sellaisiksi, vaan sentähden, että he siten joutuvat edulliseen valoon rehellisten narrien silmissä; sellaisen he tahtovat, hänen omansa he ovat ja muut heitä pitelevät! Hyi!
Mikä sitte on tämän kaksisukuisten huijaamisen tarkoitus maailmassa? Ettei milloinkaan olisi puutetta olennoista, jotka pettävät ja joita petetään, jotka kiusaavat ja joita kiusataan, etteivät valhe ja petos ja tuska milloinkaan kuolisi maailmasta. Hyi!
Onko sitte tämä kaksiolennollisuus läpikäyvänä kaikkeudessa?
Oi varmaankin, — tietysti! Tarvitseehan tämä, tähtisilmäisenäkin sokea, ijankaikkisen syntymisen ja katoomisen välillä hoiperteleva kaikkeus, sokaistakseen luontokappaltensa silmät niiltä kauhuilta, jotka siinä välillä vallitsevat, pettymysten ja tuskien oleen — ja sellaisena on nainen. Äh!
(Sen hän antoi kaikkeudelle ja naiselle.)
— Naurettavaa atoomitaloutta! Kaikki vyörii kirjavaksi sekamelskaksi. Kynsikää tai hyväelkää, löytäkää tai kadottakaa, lahjoittakaa tai anastakaa kavaluudella, valloittakaa itsellenne, kunhan vain synnytätte! Hyi — hy—i!
— Hyvä herra, huusi huvimatkailija vierestä, — älkää toki yhtä mittaa syljeskelkö ikkunaan; se käy ilkeäksi!
Kustavi heittäysi istuimelleen, pani kädet syliinsä ristiin ja tuijotti eteensä; sitä tehdessä hänen kasvonsa eivät muodostuneet liioin älykkäiksi.
Hetken kuluttua hän taas alkoi:
— Jos yleensä kukaan on sellaisesta kaupasta pelastunut puoleksi käryitetyllä nahalla, niin se olen minä. Minähän edeltäkäsin hyvissä ajoin saan kuulla sen, mikä olisi ollut kova isku, jos sen vähitellen olisin saanut selville. Mitä minä valitan? Kohtalo on tarkoittanut parastani, Helenaan seisahtui pettymys, se oli suloista uneksimista, ja eihän uni ole enempää, vaikka se tuntuisi kuinkakin elävältä. Toista kertaa kohtalo ei enään suo minulle yhtä paljon hyvää; eikä oma itse ehkä koskaan ole niin vastaanottavainen, kuin ensi kerralla. Mutta jos tuo surkea kokemus onkin minut ravistanut valveille, niin, eihän jokaisen tarvitse sitä peljätä, ja kuinka moni onkaan hetkeksi ollut niin mahdottoman onnellinen, kuin minä olin! Koska ystäväni Körbler nyt ilmoittikaan menneensä naimisiin? Siitä ei vielä ole vuotta. Miten olisi…? Mitä siitä, saavunko ennemmin tai myöhemmin kotiin? Oi, se ei enään merkitse mitään. Jos minä astun pois ensi asemalla, — hän otti pienen kortin povitaskustaan ja haki siitä — niin minä voin saapua hänen luoksensa jo tänä iltana ja virvoittautua katsomalla hänen nuorta avio-onneaan. Se on tekevä minulle hyvää, että tuon kituvan, kivulloisen intohimon rinnalla saan nähdä tervettä, tosi onnea löytyvän maailmassa.
Hän pani toimeen yrityksensä ja oli illalla pienessä, ystävällisessä kaupungissa. Körblerin kauppapuoti saatiin pian kysymällä selville ja siellä hän tapasi ystävänsä kasvoista kasvoihin. Siitä kun he viimeksi kohtasivat toisensa, oli Körbler suuresti lisännyt leveyttään ja näytti sangen hyvänvoivalta.
Kun Kustavi sanoi kuka hän oli, sulki Körbler hänet syliinsä ja painoi häntä laajaa liiviänsä vastaan.
— Minä tulen, sanoi Kustavi, — omin silmin näkemään onneasi.
— Hyvä, sanoi Körbler.
Nostaen hän ojensi lyhyet käsivartensa ilmaan ja kääntyi katselemaan ympärilleen huoneessa.
— Uskotkos, että tämä toimi on kultakaivos!
— Yhä vain kauppamies ylinnä! Siis toimi menestyy, ensisijassa, sitte onni. Siihen me siis joudumme.
— Onniko? kysyi paksu herra. — Mitä onnea sinä tarkoitat?
— No, rauhoittavaa onneasi, yhdyselämää vaimosi kanssa. Olettehan te toki onnelliset?
— Vai sitä. Kyllä. Älä epäile.
— Ei minulla ole mitään syytä. Tahdoin vaan kuulla itsesi sen lausuvan.
— Oi tietysti, siihen voit luottaa, tietysti. Mutta tule, tahdon heti sinut esittää rouvalleni.
Körbler vei Kustavin porstuan poikki, ylös portaita rakennuksen toiseen kerrokseen ja huoneeseen, jossa istui ompelupöydän ääressä, lampun valossa nainen, pieni, hentoisa, ei enään aivan nuori; tai ehkä lienevät kalpeat, kivulloiset kasvot häntä vanhentaneet.
Kustavi hänet heti tunsi ja, hänen noustessaan, seisoi ihan hämillään hänen edessään.
— Serafiina, sanoi Körbler, — esittelen tässä sinulle sekä persoonallisen, että kauppaystäväni Kustavi Fischer nuoremman.
Nainen hymyili ilkeästi.
— Jo minä sen herran tunnen.
— Joko tunnet?
— Kyllä, sanoi Kustavi, — sattumalta minä jouduin armollisen rouvan kanssa samaan vaunuun, ja olen ihan onneton siitä väärinymmärryksestä.
— Oi, puhui pieni nainen, — eihän se ollut mitään, eihän sitä löytynyt teidän hyväntahtoisessa neuvossanne rautatieasetuksista; minä vaan tein tilaa.
Kustavi kääntyi hämmästyksissä kuuntelevan Körblerin puoleen.
— Minä nimittäin hävyttömyydessäni ajoin armollisen rouvan vaunusta.
— Sinäkö? nauroi Körbler. — No, no, en minä sitä nyt usko niin vaaralliseksi. Tulee antaa anteeksi ja unohtaa! Serafiinalla on jalo sydän. Aarteeni, emmekö pidä Fischeriä täällä luonamme pari päivää?
— Kyllä sydänkäpyseni, me pidämme herra Fischerin, niin kauvan kuin hän tahtoo olla.
Kustavi suuteli hänen kättänsä. Se oli jo muutoinkin puolitiessä vastassa.
— Tämän saan todellakin ihan ansaitsemattomasti, armollinen rouva.
Sitte hän silmäili tuota omituista paria ja huoaten lausui:
— Voi, joka vielä olisi noin onnellinen!
— Ettekö te ole onnellinen? kysyi innokkaasti Serafiina.
— Minä olin kerran —
— Älä revi auki vanhoja haavoja, epäsi Körbler, — Fischer on kadottanut rouvansa, häntä hän ei voi unohtaa; eikä hän muista miten hyvin minä hänet tunnen.
— Niin ystävä, lausui Fischer lempeästi, — sinä minut tunnet.
Hän petti noita rehellisiä ihmisiä ja ehkä itseäänkin sinä hetkenä.
Ilkeän matkakohtauksen seurauksena oli, että ilta kului hiukan kankeasti ja muodollisesti. Mutta seuraavana päivänä "aarre" ja "sydänkäpy" osoittivat sellaista kohteliaisuutta toisiansa ja vierastansa kohtaan, että vieras oli ihan liikutettu. Ja kun hän illalla paneusi yksinäiseen vuoteeseensa, nousi moni huokaus hänen rinnastaan, mutta jalosti innostuneena hän ne karkoitti luotaan, kateellisina hyökkäyksinä ystävänsä onnea vastaan, ja nukkui sitte rauhaiseen uneen.
Toisena päivänä, — asianomaisella tavalla viitattua osoitettuun luottamukseen ja uskottuun vastuunalaisuuteen, — jätettiin kauppatoimi kauppapalvelijan ja juoksupojan haltuun, ja tehtiin huviretki ympäristöön. Muutamia kertoja Körbler koetti taivuttaa Kustavia tarjoomaan käsivartensa rouvalle, mutta vieras ystävä ei tahtonut särkeä kaunista kuvaa.
— Olkaa te vain, tehän kuulutte yhteen, sanoi hän.
Syksypäivä oli niin kirkas, iloinen ja kaunis, ettei se voinut olla vaikuttamatta ihmisiin. Tyytyväisinä puolisot ja heidän vieraansa palasivat kotiin. Pieni rouva yksin tuntui hiukan väsyneeltä.
Kolmantena päivänä hän heti suuruksen jälkeen katosi. Körbler pyysi sitä anteeksi, rouvan täytyi hiukan katsoa toimia, niitä ei kokonaan saattanut jättää palvelijain käsiin; sitte hän kuljetti Kustavin kaupunkiin, näytti hänelle ne vähäpätöisyydet, jotka siellä kantoivat nähtävyyksien nimeä, ja tutustutti hänet eri ravintoloissa ihmisiin, jotka huomenna olivat vieraan unohtaneet yhtä varmaan, kuin hän heidät.
Neljäntenä aamuna Körbler seurasi puolisoansa, joka innokkaasti sulkeutui vieraan suosioon.
— Suothan sinä anteeksi, sanoi kauppias, — toimet vaativat miestä.
Viimeksi hän vielä kehoitti Kustavia välttämättömästi tekemään kävelyretkeä vuoristoon. Se hyvin kannattaisi.
Koko päivän Kustavi yksinään kiipeili polkuja ja kallioita. Näköalat häntä ilostuttivat, ja kun hän sai ajatusaikaa, niin hän ajatteli Körblerin onnea. Kerran vain, kun hän lepäsi nurmikolla, jossa liljoja kasvoi, tahtoi hänen eteensä nousta kuva, ja tummanruskeat, viattomat silmät näyttivät häntä kehoittavan varomaan. Mutta sen utukuvan hän väkivoimalla hävitti, nousi rivakasti ylös, läksi pois, ja kuva katosi.
Myöhään yöllä kulkija tuli kotiin; niin äänettömästi kuin suinkin hän astui huoneeseensa ja laski hiljaa levolle. Aamuaurinko hänet herätti. Ikkunat olivat vetäytyneet huuruun ja nyt ne vähitellen rupesivat sulamaan; ulkona elämöitsivät linnut, lensivät läpötellen ja viserrellen oksalta oksalle, ja viereisessä huoneessa rupesi samaan aikaan kuulumaan ääntä. Väliseinä valitettavasti oli niin ohut, että jokainen sana selvästi kuului.
— Toivottavasti hän nyt jo tänään ajattelee kotimatkaansa, lausui terävä ääni, joka kuitenkin kuului suloiselle Serafiinalle.
— No niin, sanoi Körbler, — mutta huomaa nyt sentään se, etten minä voi häntä ajaa pois talosta.
— Mutta hän on niin ikävä.
— Siksi ettei hän sinua hakkaile.
— Olisihan se sopivaa.
— Ei, se ei olisi sopivaa, se olisi sopimatonta ja hän on kelpo mies, hän on ystäväni.
— Sen tiedän; ja se jo riittää estämään häntä olemasta minun ystäväni.
— Tiedän sen minäkin.
— Mutta on se hullua, että me tässä hänelle näyttelemme tällaista turturikyyhkyiskomediiaa.
— Onhan se. Mutta mies nyt on — en tiedä minkätähden — vakuutettu siitä, että olemme onnelliset. Miksi me tahallisesti ryöstäisimme häneltä tämän vakuutuksen? Mitä siinä saattaisi tehdä?
— Sanoa hänelle, että me kyllä olemme niin onnelliset kuin hän saattaa ajatella ja toivoa, sekä ettei sellainen onni kauvan siedä katsojia.
— Ahaa! Sinä rupeat kekseliääksi.
— Niin minä rupeankin, ja niin teen aina kun joku minua suututtaa ja tuo ihminen minua suututtaa. Tuollainen leskimies unohtumattomine vainajineen on epämiellyttävä, luonnoton ilmiö. Jos minä tänään kuolen… Mitä sinä Körbler siellä huokailet?
— En minä ole huokaillut.
— Älä valehtele, sinä huokailit, minä kuulin kyllä. Oi, minä ymmärrän, arvaan ajatuksesi; sinä huokailit siksi, että ajattelit: kunhan se tapahtuisi, jo tänään mieluummin kuin huomenna; mutta sinä ajattelet ettei se valitettavasti tapahdu; sillä sinulle se kyllä olisi mieleen.
— Serafiina!
— Vait! Minä tiedän kun tiedänkin. Jos minä tänään kuolen, niin surusi jo huomenna on haihtunut. Eikö niin? Onko sinulla jotakin siihen vastaamista?
— Ei. Tiedäthän sinä kun tiedätkin.
— Myönnätkö sinä siis?
— Minä myönnän kaikki.
— Kaikki! oi siten sinä vain myönnät, että olet sydämmetön. Mutta minä — oi, minut sinä otit saadaksesi kaikki asiasi järjestykseen, ja nyt kun kaikki on järjestyksessä, nyt kun olet minulle kiitollisuuden velassa kaikesta — älä puhu! — Kaikesta, kaikesta sinun on kiittäminen minua!
— Älä toki noin huuda, Fischer sen vielä kuulee seinän läpi ja saa soman käsityksen aviollisesta onnestamme.
— Mitä minä hänen käsityksistään! Niistä en vähääkään välitä; jos hän sen kuulee, niin ehkä hän päättää lähteä kotiin. Hän on minusta ikävä, ja vielä ikävämpää tämä komediia hänen läsnäolonsa kunniaksi. Etkö sinä itse sanonut häntä kulta-aasiksi, joka kaikkialle lannoittaa, kun hänen mielikuvituksensa häntä silittelee.
Serafiinan viimeisiä sanoja oli vaikea ymmärtää, sillä hänen puhuessaanKörblerin valtasi äänekäs yskä.
— Suu kiinni, huusi mies, — suu kiinni, äkäinen käärme! räkättävä harakka!
— Pienet luonnontieteelliset tietosi näkyvät juuri riittävän tavallisiin solvauksiin. Mutta sen sinulle sanon, että tämä onminuntaloni, enkä minä salli itseäni kiellettävän puhumasta omassa talossani!
— Silloinhan minun pitäisi antaa kirjoittaa se uudestaan sinun nimellesi, sillä naimakontrahdin mukaan se on minun.
— Niin, niin, onko se sinun? Onko se sinun? No kas niin, minä vaan tahdoinkin saada sinua myöntämään, että olet minulta kaikki ottanut ja nyt tahdot minua kiduttaa ja kiusata, kunnes alastomuudessa pakenen luotasi.
— No, minä neuvoisin sinua pukemaan yllesi, sillä muutoinhan noin kaunis rouva johtaisi koko kauppalan kiusaukseen.
— Voi sinä — sinä inhoittava turilas! Jospa en ikinä olisi sinua nähnyt! Voi, että olin Adolarille uskoton! Että minä sinun tähtesi uhrasin hänet!
— Kauneimman kadetin koko sotajoukossa, lausui Körbler julmalla painolla.
— Niin, äköittääkö se sinua? Sitte minä kyllä kerron. Kaunis hän oli, äärettömän kaunis! Voi miten onnellinen olisin ollut hänen rinnallaan!
— Minä koko sydämmestäni soisin sen sinulle ja varsinkin hänelle — hänelle sen soisin!
Jotakin huonekalua kosketettiin, ja silloin huokasi rouva:
— Oi Adolar!
— Ooi, Aa—doo—laar! ulvoi hullunkurisessa epätoivossa mies.
Ääneen nauraen Fischer oli sängyssään ja harmitteli samalla sitä, että hän saattoi nauraa. Samassa hän säikähti iskua, joka sattui seinään; joku esine siihen särkyi ja putosi helisten maahan.
— Hiusvoiteeni! huusi Körbler. — Oletko sinä hullu, kun heität kalliin rasian seinään!
— Se ei ollutkaan tarkoitukseni.
— Vai tahdoitko sinä tähdätä minua — aarteeni?
— Niin — enkelini!
Sananvaihto näkyi loppuneen. Hiljaisuus seurasi.
— Hyvää huomenta, sanoi Kustavi nousten vuoteestaan ja alkaen pukeutua.
Kun hän myöhemmin ystävällisen isäntäväkensä kanssa istui suuruspöydässä, ilmoitti hän, että hän tänään aikoi lähteä kotiin. Molemmat hänelle vakuuttivat, että se heistä oli erinomaisen ikävää. Körbler häntä saattoi kappaleen matkaa, he olivat molemmat hiukan harvapuheiset, mutta pitivät sentään vireillä jonkinlaista keskustelua niistä näistä, jotka tiellä sattuivat heidän silmiinsä.
Kun kaupunki oli jäänyt heidän taaksensa, seisahtui tasangolla Körbler.
— Tähän asti, mutta ei etemmäksi!
Hän pusersi ystävänsä kättä.
— Jos sinä — ja siinä hän hämillään veti leveät kasvonsa hymyyn, — ehkä tänä aamuna, — — — mutta olethan sinä sivistynyt mies —
— Ei yhtään sanaa siitä, sanoi Kustavi, — minä olen sivistynyt mies, sinä olet sivistynyt mies ja rouvasi on sivistynyt nainen, ja sivistyneitten ihmisten kesken saa kuulla sekä sitä jota on, että sitä jota ei ole tarkoitettu kuultavaksi. Se on tehnyt minulle hyvää, että olen saanut katsella kotoista onneasi ja toivon vaan, että se saisi pysyä muuttumattomana.
— Nyt hän minulle maksaa kulta-aasista, huokaili Körbler. — Hyvästi!
— Hyvästi!
Vaikkei Kustavi sitä itselleen myöntänyt, niin yleisesti inhimillinen heikkous hänessä kuitenkin vaikutti, että hän erosi vaivatusta ystävästään paremmalla mielellä, kuin hän olisi eronnut onnellisesta ystävästään.
Hän läksi suoraan tädin maatilalle. Vielä on ainoa, viimeinen kohtaaminen jälellä! Hän ei tahdo itseltään kieltää hyvitystä — nyt kun hän tietää tytön olevan toisen oman ja hänen luonteensa on hänelle selvä — astua tytön eteen näkemään, mitä hänen kasvonsa nyt osoittavat, häpeemätöntä uhkaa, vaiko petturin kurjaa hämmästystä, kun hänen mutkansa ovat saadut ilmi!
Perille tultuaan hän jo porstuassa tapasi vanhan tädin.
— No vihdoinkin! hän huudahti. — Tyttö jo huolehti tähtesi. Sinulla on hyvä onni, poikaseni. Hän on aivan erinomainen, lujasydämminen tyttö. Kai sinä olet tulevaisuutesi unelmiin kehrännyt paljon kultavilloja, mutta onnesi ei tarvitse mitään paikkauksia, se tulee olemaan tosi, niinkuin tyttö läpeensä on tosi. Minä olen näinä päivinä häntä pitänyt silmällä; hän ei tahdo mitään muuta, kuin sitä mikä on oikeaa, ja kaikesta oikeasta hän valitsee vain sen, joka todellisuudessa on olemassa; siinä on järkevää ajatusta ja tunnetta, ja järki sekä lupaa, että aina tekee hyvää. — Mutta Jumalan tähden, mikä sinun on? Silmät kosteina? Voi, hyi sinua!
— Missä hän on?
— Puutarhassa. Lehmuksen alla.
— Jääkää te tänne, pyydän, täti!
Päätään pudistaen vanha neiti katseli puutarhaan kiiruhtavaa miestä.
Kiireesti Kustavi kulki puutarhan läpi; hän näki jo kaukaa tuuheaoksaisen puun alta vaalean puvun pilkoittavan. Hänen lähestyessään likemmäksi, juoksi Leena ilosta huutaen vastaan.
Hän syleili, suuteli lasta ja sanoi sitte:
— Mene tädin luo, Leena. Tädillä on sinulle puhuttavaa, — annettavaa, — juokse. Noin, noin!
Kun lapsi oli kadonnut pensaitten taa, astui nuori mies ihan tytön eteen. Käsityö sylissä hän istui, ahkerasti ommellen, silmää kohottamatta.
— Tässä minä olen.
Hän istuutui penkin toiseen päähän.
— Hyvää päivää Pirkitta, kuului ikäänkuin jostakin ylhäältä.
Tyttö vaikeni.
— Joku kävi täällä minun poissa ollessani.
— Kyllä, hän vastasi hiljaa.
— No?
— Minä lähetin hänet takaisin kotiin.
— Lähetittekö takaisin kotiin? Niin, Sebensdorfissa kuultuani…
Hän ei puhunut enempää, sillä hän tunsi, että tyttö nyt häneen katsoi. Nuo rehelliset, ruskeat silmät katsoivat häneen ja arasti, rukoilevasti kysyivät: saatoitko sinä sitä uskoa? Saatoitko? Mutta kun hänen kasvonsa pysyivät poispäin käännettyinä, täyttyivät ne kyynelillä.
Sillä välin mies tunsi, miten on vaikea puhua, kun sydän on täynnä. Hän haki sanoja; ja jahka hän on ne löytänyt ja lausunut, silloin se, joka yhdisti hänet tuohon toiseen sieluun, on rikottu, särjetty, tyhjäksi tehty. Ja jos hän sitte myöhemmin polvillaan rukoilisi sitä anteeksi, niin hän tosin saisi solvauksen poistetuksi, mutta sana jäisi pimeäksi pilkuksi, myrkkypisaraksi sydämmeen ainaiseksi.
Hyvä, että viivyttelet, epäilet, peräydyt saastuttamasta tunnettasi, vaikka jo pidät sitä tapettuna! Sanansaattaja joka tuo pelastuksen sanan, on matkalla; hän on niin likellä, että hiekka puutarhan käytävällä narisee hänen askeltensa alla; tätä sanansaattajaa ei kukaan niistä, joitten ohitse hän tiellä kulkee, pidä onnen merkkinä, — sillä hän on vanha akka, jonka kaulaan Pirkitta lankee, huutaen:
— Äiti!
Yhdestoista luku.
Mitä Sebensdorfissa tapahtui.
Sinä iltana jolloin Kustavi saapui ystävänsä Körblerin luo, oli Risto tullut kotiin.
Seuraavana päivänä päivällisaikaan istui Sebensdorfin pormestari virkahuoneessansa. Ulkona olivat ilmat liikkeellä, tuuli ajeli taivaan pilviä ja nosti maasta paksuja tomuläjiä ja hiekkajyviä, joita se heitteli ikkunoihin. Pormestari kuunteli huminaa ja hiekkahiutuoitten rapinaa ruutuja vastaan. Hänellä ei juuri ollut parempaa tekemistä. Seurakunnan palvelija oli käynyt hänen luonansa ja ilmoittanut, että kotiin palannut Risto kuljeskeli kaikissa kapakoissa kehumassa, kiljumassa ja julistamassa, että jollei pormestari käyttäytyisi hänen mielensä mukaisesti, niin hän kertoisi asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin. Siihen oli pormestari sanonut:
— Tuo minulle lurjus!
Ja nyt hän istui odottamassa.
Silloin kuului portaita nousevan ylös kaksinkertaiset askeleet; seurakunnan palvelija työnsi sisään miehen ja jäi itse ovelle seisomaan.
— Nöyrin palvelijanne, pormestari, sanoi Risto.
Isäntä nousi ja astui ankarana pojan eteen.
— Mitä minun taas täytyy sinusta kuulla? Mitä ilkitöitä sinä taas teet?
— En mitään, vastasi mies rohkeasti iskien silmänsä vanhuksen ankaraan katseeseen. — Kaikki tuo tarkoitti vaan sitä, että lähettäisit minua hakemaan. Minä nimittäin en ole unohtanut, miten sinä kerran minulle suutuit, kun tulin kutsumatta; ettei näyttäisi siltä, kuin minä alituisella juoksullani tahtoisin tunkeutua sinun tiellesi.
— Älä turhia! Miten sinä voit sellaisia puhua ja sellaisia lörpötellä, että jollen minä käyttäytyisi sinun mielesi mukaisesti, sinä tietäisit kertoa asioita, jotka panisivat koko Sebensdorfin hämmästyksiin? Mitä?!
— Voimmehan me siitä puhua, mutta luulen sen sujuvan suoremmin kahden kesken; kenenkään ei tarvitse kuunnella.
Pormestari viittasi seurakunnanpalvelijalle, joka poistui. Kun hänen askeleensa olivat kadonneet kuulumattomiin, sanoi vanhus:
— Nyt voit puhua.
— No niin, siihen ei minua tarvitse pitkin puhein kehoittaa; sitähän minä juuri odotan! Tyttö työnsi minut luotaan. Sitä saattoi odottaa sen kirjeen johdosta, jonka annoit mukaani, ja jos minä olisin tietänyt sen sisällön, niin olisin voinut heittää koko matkan tekemättä.
— Turhia loruja! Sitä ei saattanut odottaa.
— Saattoipas, sanon minä.
Suuttumuksen puna nousi pojan kasvoille, hän tempasi kirjeen taskustaan ja heitti sen pöydälle.
— Onko siellä kirjoitettuna se mitä minä pyysin sinua kirjoittamaan? Kuinka sinä niin kirjoitit, että sinulle olisi yhdentekevää kieltääkö vai myöntääkö hän? Arvelen, että koska asiamme ovat tällä kannalla, se sinulle ei olisi yhdentekevää, vaan pitäisi sinun mielistyä hänen myöntymisestänsä, ja suuttua hänen kiellostansa!
— Sinä hulluttelija! Mitä minuun koskee koko sinun ja tytön välinen kauppa? Älä keskellä päivää juo niin kuoliaaksi järkivähääsi, että puhut tuollaista sekasotkoa.
— Minä vai? Olen minä vaan niin selvä, että minä tismalleen tiedän, mitä puhun; ja sinä tässä hulluttelet kun luulet, etten minä koko aikana ymmärrä mistä syystä puhun, vaikka tämä jo on toinen kerta; ihmisten edessähän sinulle tulee antaa kunnioitusta, mutta suorastaan naurettavaa olisi, jos me, näin kahdenkesken ollen, emme puhuisi suutamme puhtaaksi asioista, jotka toinen tietää yhtä hyvin kuin toinenkin! Sinä tiedät hyvin, että Pirkitta on poikennut umpikadulle, josta hän ei milloinkaan osaa pois. Hän saa sanoa mitä tahansa, häntä ei kukaan usko; silloin kai pitäisi minun avata suuni, minua tietysti voisitte uskoa; mutta siitä minä itseni varjelen, sillä sitte sinä voit olla uskovinasi, että yksin avioliitto minun kanssani voisi saattaa tytölle kunnian takaisin, ja saatat minut pakoittaa siihen. Enhän minä sinua tarvitsisi, jos itse saattaisin sen tehdä, ja jos minä olisin pakoittanut tytön, niin en ehkä hänestä enään välittäisi. Minun määräni on saada hänet; sentähden sinun pitäisi pitää siitä huolta, sillä sinä tiedät, että minä ilman avioliittoakin voin antaa hänelle kunnian takaisin, mutta silloin häpeä lankee toisille, eikä asiaa pitäisi pakoittaa ylimmilleen, sillä silloin minä en armahtaisi ketään teistä!
— Juopporenttu sinä, kuka sitte sinun armahtamistasi tarvitsee?!
— Luulenpa että teitä on useampiakin, sinä, Hüblinger ja hänen emäntänsä.
Pormestari kävi molemmin kourin kiinni päähänsä.
— Voi sinä verinen vapahtajani! Tätä on mahdoton sietää! Sinut pitää ajoissa pistää hulluinhuoneeseen, ennenkuin sinä ihan joudat äärimmillesi ja teet tuhotöitä.
— Ai, miten olet viisas, nauroi poika, — sinä olet ihan kaikista viisain! Kas, miten hyvin sinä korjaat nahkasi. Tahtoisitko nyt julistaa minut mielipuoleksi jottei kukaan panisi huomiota sanoihini? Mutta anna piirilääkärin vaan tulla, hän kyllä täyttää velvollisuutensa ja ilmoittaa ihmisille, ettei minun aivosäiliössäni ole pimeämpää, eikä valoisampaa, kuin sinunkaan aivoissasi!
— No, silloin minua hyvä Jumala auttakoon, sillä silloin kai minä olen mielipuoli, minä kun en sanoistasi ymmärrä en sitä, enkä tätä. Minä en ymmärrä minkätähden minun kaikilla helvetin voimilla pitää pakoittaa tyttöä ottamaan sinut, koska hänen täytyy iloita siitä, että sinut saa! Minä en ymmärrä millä toisella tavalla sinä aiot antaa hänelle kunnian takaisin, jollet alttarin edessä! Ja kaikista vähinten minä ymmärrän miten minulle ja omaisilleni tästä saattaisi langeta häpeää.
Tällä kertaa poika iski kätensä ympäröimään päätä, ja antoi niiden sitte vajota alas.
— Mutta taivaan nimessä! Ethän sinä tätä lausune todenteolla?
— Sinun kanssasi minä en koskaan tule laskemaan leikkiä!
— Onhan se ihan mahdotonta, ettet sinä tietäisi mitään! Jos sinä samana yönä olisit pitänyt silmäsi auki, niin ei totuus olisi voinut jäädä sinulta peittoon; mutta, ehkäpä sinulle nyt vähitellen selviää, kun minä muistuttelen mieleesi. Ajattele nyt miten meidät tapasit! Kuka se oli, joka oli puvussa kantapäästä kiireeseen asti, sentähden että hän, sinun ensi kertaa huutaessasi, oli tarttunut sukkiin, kenkiin? Kuka se sitte oli, joka ei lausunut sanaa, ei liikahtanut paikalta, kun sinä karkasit minun kimppuuni? Se oli Pirkitta! Minä olin puolipuettuna ja se, joka melkein alastoinna karkasi minua puolustamaan, oli Julia.
— Valehtelijaruhjus! Kurja valehtelijaruhjus! mylvi pormestari ja tahtoi käydä kiinni poikaan.
Poika piti ovea avoinna takanaan.
— Älä minuun koske! huusi hän. — Toista kertaa minä en vaikene sinun hyväksesi! Minä huudan koolle koko kylän! Älä sinä kutsu valehtelijaksi sitä, joka puhuu totuuden!
Hän sulki oven, mutta jäi pitämään kääkää kädessään.
— Luuletko sinä, jos Pirkitan ja minun välillä olisi ollut suhde, että minä olisin pitänyt suuni kiinni ja antanut sinun lyödä ja polkea itseäni häpeään asti, pistämättä veistä ruumiiseesi tai asettumatta hampain kynsin puolustukseen?! Siitä syystä juuri, että tiesin itseni rikokselliseksi, että olin tehnyt syntiä sinun lihaasi ja vertasi vastaan, en minä saattanut korottaa kättäni vastaasi!
Ukko oli tullut kuolon kalpeaksi, hän painoi kädet ohimoilleen, ikäänkuin voimakkaasti katkaistakseen suonten hurjan tykytyksen, ja tuijotti harhailevin silmin poikaan.
— Se ei ole totta, se ei voi olla totta, hän mutisi. — Mistä se olisi voinut häneen tarttua? Ei minusta koko elinaikanani, ei äidistä koko hänen elinaikanaan. Kunniallisuus on aina vallinnut talossani.
— Pelko siellä aina on vallinnut! Ihmiset sanovat, että se, se on emäntäsi hivuttanut kuoliaaksi ja hätyyttänyt ennen aikojaan hautausmaahan. Pelko se on tytönkin karkoittanut luotasi, ja kun ei nainen saa rakastaa ketään likeistään, niin hän helposti hakee esineen vieraitten joukosta, vaikkei hän itse muutoin siitä välittäisikään. Niin, sinun tyttösi oli henttunani, eikä ainoastaan siitä päivästä ja siitä yöstä alkaen, jolloin hemmetin kirottu peijakas sinut sinne toi. Sinun huutaessasi ensi kertaa me olimme hiljaa ja luulimme, että sinä kai menisit matkaasi; mutta kun me huomasimme, ettet aikonut sitä, vaan aijoit tulla sinne ylös, silloin me olimme säikähdyksestä menehtymäisillämme ja hiivimme Pirkitan huoneeseen. Siellä Julia sai sanotuksi: "isä tappaa minut!" Enempää hän ei voinut puhua, eikä sitä tarvittukaan — olihan siinä tarpeeksi selitystä, kun hän väänteli toverin jalkojen juuressa ja minä vavisten seisoin vieressä. Pirkitta siinä seisoessaan ei puhunut ainoaa sanaa, hampaat vaan kuuluvasti kalisivat vastatusten; äkkiä hän tarttui Juliaan ja työnsi hänet ulos ovesta. En tiedä tahtoiko hän alusta alkaen ottaa kaikki niskoilleen, sen vaan tiedän, että kun hän sitte näki ja kuuli sinun kiivastuvan, niin hänen hyvän omantuntonsa kiivaus ja suru toverin tähden saivat hänet jäämään sinulle vastausta vaille! Sitte jälkeenpäin, kun mellakka jo oli liikkeellä kylässä, olisi hänen vastuksensa auttanut sangen vähän, ja viisainta oli, että hän läksi tiehensä. Mutta jos minä nyt, kun koko mellakka tähän saakka on seisahtunut ylimmilleen, tarpeellisella tavalla asettaisin sen liikkeelle, niin se tulisi sellaiseksi, että se panisi koko Sebensdorfin hämmästyksiin, etkö usko? Nyt sinä sen tiedät ja ymmärrät, että kun ei jyryllä nostettu herruutesi ja kunniallisuutesi kelpaa edes puun kantoa särkemään, kai olisi parasta että tekisit minun mielikseni!
Vanhuksen kasvot olivat tulleet tulipunaisiksi, kunnes puna kokonaan katosi, aina silmän valkuaisiin asti. Jokainen jänner vavahteli, piirteet vääntyivät jokaisen värähdyksen vaihteessa. Hän ähkyi:
— Nauttia vierasta, lahjoitettua kunnioitusta? — Taloni kunnia olla riippuvaisena kerjäläistytön säälistä ja armosta?! Olla minä hetkenä tahansa miesrentun häväistävänä?! Voi! — hän löi rintaansa vastaan molemmat nyrkkinsä. — Älköön olko enään mitään tekemistä minulla sen miehen kanssa! tyttären täytyy sovittaa!
— Ole järkevä, huusi poika, — Jumalan, Jesuksen tähden, ole järkevä! Ajattele, että se on oma lapsesi, omaa lihaasi ja vertasi, — kaikki voi tulla sovitetuksi! — Julia yksin — —
Vaikeroiden hän lankesi maahan ja koetti kietoa käsivartensa raivostuneen miehen polvien ympäri, mutta tämä potkasi hänet luotansa ja riensi pois. Kauhistus oli vaikuttanut pojan jäseniin, vaivalloisesti hän nousi pystyyn. Hän laahautui alas portaat, ja kun hän pääsi tielle, juoksi pormestari jo pitkän matkan päässä, lakitta päin, liehuvin hiuksin, suoraa tietä Mooshofia kohti.
Kyökistä kuului iloista laulua, emäntä, askaroidessaan lieden ääressä, lauloi. Kun askelten kopina kuului likenevän, hän vaikeni ja kohotti katseensa: isä seisoi hänen edessään; kun hän näki hänen hurjasti vääntyneet kasvonsa ja uhkaavat silmänsä, huusi hän:
— Jesus, hän tietää kaikki!
Ja peitti kasvot käsillään.
— Niin, mylvi isä, — sinä — —
Hän työnsi kauhean kirouksen tulemaan ja laski nyrkkinsä hänen kurkulleen — — —
Kahdestoista luku.
Syy siihen, että Pirkitan äiti tuli kaupunkiin. Mitä Kustavilla ja Pirkitalla vielä oli sanottavaa, sekä kertomuksen tekijällä kuvattavaa — johon tämä kertomus loppuukin.
Kun Pirkitta vielä lepäsi äitinsä sylissä, huomasi tämä äkkiä Kustavin.
— Tämä on varmaankin isäntäsi? sanoi hän.
Sitte hän muutamia kertoja niiata nytkäytti, ja tyttö, jonka pää vielä nojasi vanhan vaimon olkapäähän, teki ihan aiheettoman kumarruksen jokaiselta niiaukselta.
— Mutta mitä sinä itket, jatkoi talonpoikaisnainen, — kun et vielä ollenkaan tiedä mitä minä tuon?
— Itken ilosta, äiti, kun sinä tulit juuri nyt, jolloin sinua niin tarvitsen.
— Hyvä on, hyvä on, minä myöskin iloitsen siitä että olen sinun luonasi. Mutta voithan sinä ymmärtää, etten minä pikkuasiain tähden lähtisi kulkemaan näin kauvas, melkein yöt päivät yhtämittaa. Mutta tule pois, eihän meidän tässä herran edessä sovi näin puhella.
— Puhu vaan, äiti. Herra saa kuulla kaikki, mikä minua koskee, olkoon mitä tahansa.
Hämmästyneenä akka katseli molempia. Sitte hän jokseenkin laveasti rupesi kertomaan, mitä hirveitä asioita viime päivinä oli tapahtunut Sebensdorfissa. Miten Risto lurjus oli tullut pormestarin silmille ja kertonut kuinka tuona yönä Pirkitta hänen kanssansa oli tullut huonoon huutoon, vaikka Julia oli ollut hänen oikea henttunsa; ja Pirkitta oli vaan pelästyksestä ja kauhistuksesta ääntä päästämättä antanut koko syyn langeta itselleen.
— Ole sinä toisen kerran ymmärtäväinen, vaikka sinua pidettäisiinkin sydämmettömänä. Lukkoa sinä huoneesi ovi, ja anna toisten toimittaa toimitettavansa keskenään. Sinua tämä vaan on vahingoittanut ja mitä hyötyä Julialla on siitä ollut? Ei mitään. Jos ei ukko silloin häntä tappanut, niin hän sen siaan nyt sen teki.
— Jumalan tähden, äiti!
— Kyllä on niinkuin sanoin. Jumala armahtakoon hänen sieluraukkaansa! Raivosta sokeana ukko juoksi Mooshofiin ja kävi häneen käsiksi. Eikä se jumalaton mies ajatellut sitä, että hän kantoi lasta. Se syntyi kuolleena ennen aikojaan maailmaan ja vei äidin mukaansa hautaan. Ennen kuolemaansa hän kaikille tunnusti syntinsä, ja sinulle minun piti viedä hänen viimeiset terveisensä ja kiitoksensa kaikesta sinun rakkaudestasi ja uskollisuudestasi, ja kertoa että hän helpommin kuolee, kun hänen kuolemansa antaa sinulle takaisin kunniasi ja — niinkuin hän Jumalalta toivoo — sovittaa hänenkin rikoksensa.
Pirkitta purskahti itkuun.
— Oi Julia raukka, rakkain toverini pienestä pitäin! Niinkö sinun täytyi käydä? Ehkä olisi käynyt ihan toisin, jos hänkin olisi saanut pitää äitinsä elossa?!
Vanha vaimo silitteli lapsensa poskia. Leena oli hiipinyt seisomaan isänsä viereen ja katseli uteliain silmin vierasta.
— Pirkitta, äiti mahtaa olla väsynyt, sanoi Kustavi, ja kumartuen lapsen puoleen: — Leena pieni, viisas lapseni, sinä viet vanhan rouvan tädille ja sanot, että se on Kitan äiti, joka on tullut kaukaa ja on hyvin väsynyt ja nälissään. Muistatko sen? Niin! No mene siis ja toimita hyvin asiasi!
Vanha vaimo ja lapsi läksivät käsi kädessä, he joutuivat innokkaasen keskusteluun, joka ehkä oli vielä tärkeämpi sentähden, että toinen vaan puoleksi ymmärsi toista. Pirkitan katse heitä seurasi. Kun hän käänsi silmänsä Kustaviin, hymyili hän kyynelten takaa. Kustavi oli tullut ihan likelle häntä.
— Miksi? kysyi hän.
— Kultatukka raukkaa, nyt hän jo toisen kerran ajettiin pois täältä!
— Pirkitta, — mies tarttui tytön molempiin käsiin, — tällä kertaa, jotta pian, pian kutsuisimme hänet takaisin, jäämään ainaiseksi luoksemme; mutta ensimmäisellä kerralla… Kiitos Jumalan, että se on mennyt kuin paha uni!
— Voi, en saata lausua, miten olen kärsinyt näinä päivinä, kun olen tietänyt mitä Sebensdorfissa minusta sanoisivat — ja sinä sen saisit kuulla.
— Suo anteeksi, että sitä uskoin!
Tyttö nojasi otsansa hänen rintaansa vastaan.
— Kuka sitä ei olisi uskonut? lausui hän hiljaa.
— Olihan vaikeaa olla sitä uskomatta!
— Voi, kyllä sitä oli vaikea uskoakin!
Tyttö nosti päänsä ja sanoi innokkaasti:
— Mutta minä en voinut sinä hetkenä toisin menetellä, kun vanha mies ihan mielettömänä raivosi. Minä olisin ikäänkuin usuttanut petoa tuota raukkaa vastaan, ja samalla koko sieluni raivostui siitä, että mies luuli minua huonoksi, sentähden että olen köyhä, ja omaa tyttöänsä puhtaaksi, sentähden että hän on rikas! Minä en saanut puhutuksi vastaan, niin oli mieleni katkera ja pelkäävä. En tietänyt miten kalliisti vieraan rikoksen hyvitystä saa maksaa!
— Vielä kerran, suo anteeksi!
— Oi miksi tuo: vielä kerran? Johan me olemme selvillä. Mitä vielä puuttuu?
— Että sinä kokonaan tiedät ajatukseni. Suo anteeksi, etten olisi saattanut sitä antaa anteeksi, jos se olisi ollut totta.
— Siitä en sinulle suutu! Minä olen ihan samaa mieltä kuin sinä, ettei sillä tavalla päästäisi siihen suhteeseen, jossa kaksi ihmistä koko elämänsä ajan luottavat toisiinsa. Se joka ei tuomitse ankarasti, tarvitsee itse löyhää arvostelua. Sen kaupan takana piilee aina joku kuje. En mistään hinnasta tahtoisi, että minulle sellaista anteeksi annettaisiin; silloinhan minä jälkeenpäin olisin siihen pakoitettu, ja sitä en tahdo, en tahdo, en edes ajatella.
— Kas, miten sinä osaat kiivastua!
— Minä ansaitsen nuhteita, sillä minulla ei ollut oikeutta siihen.
— Niihin sinulla ei saa olla syytä, sen oikeudenhan minä mielelläni suon sinulle.
— Oi sano, merkitseekö se sitä, mitä olen odottanut ja toivonut kuulevani sinulta, merkitseekö se että sinä taas olet omani?
— Ihan varmaan, sydämmen syvimpään sopukkaan saakka sinun omasi!
— Voi, koska se nyt on lausuttu, niin anna minun ottaa itsesi ja pitää itseäsi, sinä ainoa rakastettuni, — hän kietoi pehmeän käsivartensa hänen kaulansa ympäri, — tavalla, jolla en koskaan ole ketään pidellyt enkä tule pitelemään!
Niin he seisoivat hetkisen, sitte Pirkitta painoi alas päänsä, otti Kustavin käsivarren ja he läksivät astelemaan taloa kohti; joku syyshallojen aikana varissut lehti, joka maan kosteudesta oli ruskettunut, rapisi jalkojen alla.
Kustavi näki, että tyttö hiljaa itki.
— Mikä sinun on, kysyi hän. — Mikä?
— Voi ei mikään! Itken siksi, että mieleni on niin onnellinen, niin haikea. Se minuun koskee, että minun onneni tähden olennon, joka oli minulle rakas, täytyi lähteä maailmasta.
— Oi kultani, se on maailman menoa, että muut saavat maksaa meidän onnestamme, ja me heidän onnestaan. Tuhannen tuhannet huokaavat raskaan taakan alla, jotta yksi ainoa yksityinen heistä kulkisi kuormatta, pystyssä päin. Vastoin tahtoamme me rakennamme toiselle onnea oman onnemme kustannuksella, itsekkäästi omaa onneamme toisen onnen kustannuksella; ja tässä mieltä katkeroittavassa puuhassa näyttää sama raaka valta tasoittavan sen ehkäisemättömän kurjuuden, joka yhtä sokeasti valtaa ylhäiset ja mahtavat, kuin alhaiset ja köyhät.
Pirkitta jäi parin askeleen päähän seisomaan.
— Mutta löytyyhän toki ehkäisemätöntä onneakin?
Kustavi katsahti häneen ja kun tytön silmä niin luottavaisena katsoi häntä, luuli hän ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti, hän naurahti ääneen ja veti tytön syliinsä.
— Kyllä, aivan ehkäisemätöntä, sanoi hän.
* * * * *
Fischer vanhemman asunnosta portaita alas astui hyvin lihava herrasmies, vilkkaassa keskustelussa itsensä kanssa. Kuistilla hän kohtasi yhtä hyvänvoivan olennon, kuin hän itse oli.
— Pyydän anteeksi!
— Vai herra Mittrowitzer!
— Enhän erehdy, olettehan te herra Körbler? Minua suuresti ilahduttaa!
— Minulle on erinomaisen hauskaa, sanoi maakauppias, — että teidät tapaan näin sattumalta. Olen tullut Wieniin asioiden tähden ja tahdoin ensinnäkin tavata herraa, teidän kauppakumppalianne, ystäväämme Fischeriä, ja kuulin, että hän olisi täällä talossa, vanhempiensa luona.
— Kyllä, täällä ylhäällä.
— Mutta sanokaa minulle hyväntahtoisesti, olen kuullut, että hän on mennyt naimisiin?
— Vuosi sitte.
— Siis todellakin? Ja onkohan siinä perää: olen kuullut, että talonpoikaskaunottaren kanssa?
Tällä kertaa Mittrowitzer säästäytyi vastauksesta; lausuessa sanaa "talonpoikaiskaunotar", hän nyökäytti päätänsä, ja alleviivasi oikean kätensä etusormella sanan "kaunotar" Körblerin nutun hihaa vastaan.
— Minä tunnen nuo kaunottaret, jatkoi Körbler, — epähienot piirteet, leveät lanteet, käynti samaan tapaan, nalkuttavat enemmän kuin puhuvat, ja ovat sivistyneitten joukossa ihan päiviltä poissa. No, sehän on jokaisen oma makuasia.
Mittrowitzer pudisti päätänsä, kohottihe suoraksi ja heilutteli käsiänsä ilmassa.
— Sievä! — Herttainen wieniläinen! — Eikä tyhmä!
— Siis totutettu toiseen ilmanalaan? No hyvä, hyvä, se merkitsee jo paljon. Mutta arvoisin herrani, on noissa tuollaisissa omituisissa avioliitoissa aina joku koukku pitelemässä; ne vieroittavat aina sukulaiset, ja näin meidän kesken suoraan sanoen, eihän perhe juuri saata ylpeillä tästä miniästä!
Mittrowitzer oli punastunut, sillä häntä suututti.
— Ylpeilläkö? Parempi — parempi, — iloa heillä on hänestä!
— Onko niin? No, sittehän kaikki on käynyt niin hyvin, että vaan saamme onnitella ystäväämme Fischeriä. —
— Onnitella! Hänelle vaimo! Lapselle äiti!
— Vai joko äiti?
— -puoli, -puoli, sähisti Mittrowitzer.
— Ai niin, anteeksi, sen ihan unohdin. Älkää muutoin ymmärtäkö asiaa sillä tavalla, että kateudesta tai suomattomuudesta olisin lausunut sen, mitä olen sanonut! Kaukana siitä. Sellaisissa mieskohtaisissa asioissa vallitkoon vapaus ennen kaikkea! Fischerillä olisi oikeus vastustaa kaikkia, vaikka asiat olisivat millä kannalla tahansa, jos vaan nainen häntä miellyttää.
— Miellyttääpä muitakin.
— Miellyttävätkö muutkin? Aijai, hyvä että sanoitte. Kertokaa siitä vähän likemmin. Fischer, ystävä raukka!
— Olette hullu! kiivastui Mittrowitzer. — Sanoin: hän! Enkä: häntä!
Sen lausuttuaan hän kääntyi pois ja meni vaunuillensa. Körbler seurasi häntä viipymättä.
— Voi, voi hullua väärinkäsitystä! koetti hän naurahtaa. Muttaajatteli: hänen kirottu siansaksansa! Siinä on oleminen varoillaan!Kai hän kantaa kaiken ihan lämpimäisinä Fischerille. Kaunis juttu!Tuollaisella möhömahalla ei ole minkäänlaista ymmärrystä!
Sitte hän siirtihe vaunun oven välitse, lausuen vielä kohteliaisuuksia, pyytäen anteeksi ja selitellen.
* * * * *
Kustavin vanhempien asunnossa, sohvalla, istui vanhan rouvan vieressä Pirkitta, pöydän ääressä istuivat kälyt ja nuori "naisvihaaja", jolla nyt, niinkuin aina, oli kirja käsillä. Kustavi oli nojautunut vanhimman sisarensa nojatuolia vastaan, joka oli likinnä hänen rouvansa istumasijaa, ja Leena istui sohvankulmaan painuneena äitipuolensa vieressä, ja katseli sieltä tyytyväisenä, kun hän näki toisten kasvojen ilostuvan.
Paperikääröt, kirjoitetut liput, sanomalehdistä leikatut pätkät kohoelivat pöydälle levitettyinä Pirkitan edessä, ja yhä hän laukusta veti esille uusia. Ne olivat ruuanlaittoneuvoja, lenninki- ja käsityömalleja ja ohjauksia talouden hoitamiseen, jota kaikkea Pirkitta oikein himoten kokoeli; niitä kerjäeltiin kokeneilta perheenäideiltä, vaihdettiin ystävättärien kesken, leikattiin sanomalehdistä. Siinä kiihkeästi selaellessa, siirtyi aivan sattumalta joku lippu sen kirjan lehdille, jota nuori herra lanko luki; vihaisesti hän työnsi sen takaisin, mutta kun niitä häijysti ja uhkaavasti rupesi kasaantumaan yhä enemmän juuri sinnepäin, niin hän nosti pois kirjan pöydältä ja luki sitä, käsissään pidellen ja tuoliaan kiikutellen. Tätä Pirkitan pientä pilaa ja vanhan rouvan hyvin teeskenneltyä totisuutta, kun hän juhlallisesti nyökäytti päätänsä ja ihaelevin silmin katseli noitten aarreläjien loppumattomuutta, joihin yhä jostakin laukusta lisääntyi uutta, — silmäeli veitikkamaisena kolme tyttöä ja Kustavi.
— Minä en voi häntä kyllin kiittää, sanoi Pirkitta, kädellään osoittaen Kustavia, — siitä että hän aina ja kaikessa antaa minun yksinäni johtaa taloutta; sitä tehdessä ja laverrellessa Kultatukan kanssa — Kultatukka sai siinä osakseen hellän katseen — kuluu päivä niin hauskasti ja nopeasti, ja illoin istumme yhdessä ja Kustavi lukee ääneen. Koulumestarin tyttärenä minä tietystikin osaan lukea yhtä hyvin kuin isä osasi, mutta hän, tehdäkseen sen oikein kauniisti, esitti kaikki niin leveästi ja kirjoituksen mukaisesti, johon en minä pysty, kun Kustavi sitä vastoin lukee niin kuin puhutaan; ja minä mieluummin lakkaan kokonaan lukemasta kuin esittelen kaikki ikäänkuin rukousta lausuisin; siitä kärsii kauneinkin kirja.
Sivuhuoneen ovi avautui ja vanha herra astui kamaristaan.
— Vai täälläkö te olette lapset? Se on hyvä. Miten käyvät kaupat?
Hän osoitti levällään olevia paperiliuskoja, jotka äkkiä hajosivat ilmaan, ja panivat tytöt nauramaan. Pirkitta nousi ja lämähytti kädet yhteen päänsä yli.
— Eihän siitä mitään vahinkoa, sanoi Fischer vanhempi, — arvelen, että ne löytyvät ja sinä ne saat säntillisesti takaisin. Ovathan ne numeroidut? Mutta nyt seuraa "Suudelma", Hofburg-teaatterin näytelmävarastoon kuuluva kappale.
Hän sulki miniän syliinsä ja antoi tämän hyväilyn kestää tavattoman kauvan. Pirkitta hiukan taipuutui poispäin.
— Vai kestääkö se niin kauvan? kysyi hän.
— Se täyttää koko illan.
Nauraen nuori rouva riistäytyi irti.
— Voi isä, tänään sinä taas olet erittäin hyvällä tuulella, sanoi vanha rouva.
— Aina, kun näen teidät iloisina ja tapaan nuo molemmat meillä terveinä ja tyytyväisinä. Mutta — mutta, Kustavi, liitostasi lankee sentään varjo minun taloni rauhaan.
— Jumalan tähden, isä! huudahti Kustavi kiivaasti.
Hän kyllä huomasi, että vanha herra vilkasi nuoreen lukijaan, joka ei aavistanut mitään pahaa.
— Niin, veljesi, tuo poika tuossa tuottaa minulle paljon huolta. Nähtyään miten sinä löysit onnen, hän luulee voivansa sen löytää samalta tieltä, eikä enään ajattele muuta, kuin liittojen solmimista palvelustyttöjen kanssa.
Odottamaton tapaus seurasi. Nuori "naisvihaaja" ei punastunut, hän kohotti päänsä kirjasta ja hiukan hämillään hymyillen, sekä epäröivänä että rohkeasti, hän sanoi:
— Kyllä minä ihan saatan seurata vanhimman veljeni esimerkkiä.
— Vanhemman veljesi esimerkkiäkö?
Lyöden kätensä kokoon Fischer vanhempi peräytyi pari askelta ja tuijotti säikähtyneesti nuorinta lastansa.
— Ethän sinä toki sillä tarkoita, että jo sinäkin olet lapsenpiialle lapsen…
Silloin nuori mies lensi tulipunaiseksi, hän viskasi kirjansa kiinni ja karkasi tiehensä.
Vanha herra katseli hänen jälkeensä ja veti kellonsa.