The Project Gutenberg eBook ofTrevison koru-ompelijatarThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Trevison koru-ompelijatarAuthor: Paul HeyseTranslator: Helmi KrohnRelease date: March 18, 2021 [eBook #64855]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TREVISON KORU-OMPELIJATAR ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Trevison koru-ompelijatarAuthor: Paul HeyseTranslator: Helmi KrohnRelease date: March 18, 2021 [eBook #64855]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tuula Temonen
Title: Trevison koru-ompelijatar
Author: Paul HeyseTranslator: Helmi Krohn
Author: Paul Heyse
Translator: Helmi Krohn
Release date: March 18, 2021 [eBook #64855]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TREVISON KORU-OMPELIJATAR ***
Kirj.
Saksankielestä Suomentanut
Helmi Krohn
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
Trevison koru-ompelijatar.Kuolleen järven rannalla.
Trevison koru-ompelijatar.
Satoi jo kolmatta päivää ja puutarhatiet ja metsäpolut maakartanon ympärillä olivat muuttuneet puroiksi. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli siellä oleva seura koettanut parhaansa mukaan ylläpitää hyvää tuultaan, ja suuressa viisi-ikkunaisessa salissa, jonka edustalla oleanderit kukoistivat, kimpoili pilapuheita, kohisi naurua ja sateli sukkelia viittauksia yhtä lakkaamatta kuin sadepisarat ulkona tipahtelivat alas penkereelle. Mutta tänä kolmantena päivänä valtasi arkin arimpien asukkaiden mielet epäselvä aavistus siitä, että vedenpaisumus voisi kestää kauemmin kuin heidän hyvä tuulensa. Tosin ei kukaan uskaltanut rikkoa toispäiväistä yhteistä sopimusta, sitä nimittäin, että kaikki yhdessä kestäisivät tämän koettelemuksen eivätkä pakenisi huoneisiinsa antaakseen siellä täyden vallan pahalle tuulelleen. Mutta yleinen keskustelu, leikit, arvoittelut ja sukkeluudet olivat kaikki katkenneet kesken, kun professori, erinomainen ilmanennustaja, oli kertonut elohopean laskeutuneen vielä entistään alemmaksi ja sanonut, ettei ilmanmuutoksesta siis ollut vähintäkään tietoa. Hän oli hankkinut itselleen uuden ilmapuntarin ja tutki nyt vakavasti syytä siihen, miksi nuo molemmat profeetat eivät pitäneet aivan yhtä. Hänen rouvansa maalasi äänettömänä jo kuudetta lumpeenkukkaa harmaalle paperille; toisen pöydän ääressä asetti Helena rouva shakkinappulat pystyyn jo seitsemättä revanshi-peliä varten, huoneen nurkassa istui Anna rouva rintalapsensa kätkyen ääressä, huitoen viuhkallaan pois kärpäsiä ja samalla koettaen ratkaista arvoituksia ja charaadeja vanhasta kalenterista, joka oli hänen polvellaan. Nuori tohtori, joka pelasi Helena rouvan kanssa, tahtoi käyttää hyväkseen lomahetkeä kertoakseen erään alasaksalaisen kaskun, mutta hän keskeytti äkkiä puheensa muistaessaan, että hän jo eilen oli sen kertonut. Anna rouvan mies, seuraten vanhan Shandyn viisasta väitöstä, että on helpointa kestää sielun tuskia ja vaivoja ruumiin ollessa vaakasuorassa asennossa, oli heittäytynyt pitkin pituuttaan vanhalle nahkasohvalle ja puhalteli kosteaksi tulleesta sikarista sinisiä savurenkaita salin matalaa kattoa kohti.
Näiden enemmän tai vähemmän surkeitten välttämättömään kohtaloon alistumisyritysten kestäessä herätti pakostakin keski-ikäisen miehen huolettoman iloinen kasvojenilme huomiota, miehen, joka kädet selän takana jo puolisen tuntia oli hitaasti kulkenut edes-takaisin lattialla. Väliin hän pysähtyi hetkeksi shakkipöydän ääreen tai kurkisteli maalaajattaren olan yli tai siveli ohi astuessansa nukkuvaa lasta keveästi otsalle, mutta näytti kuitenkin tekevän tuon kaiken aivan koneellisesti, vajonneena ajatuksiinsa, jotka kulkivat kaukana sateisesta nykyhetkestä viivähtäen jossain aurinkoisessa muistossa tai vastaisessa toiveessa.
Mikä teidän on, teidän korkea-arvoisuutenne? kysyi Eugenie rouva, joka palasi juuri saliin tehtyään pienen taloudellisen retken keittiöön ja ruokahuoneeseen. Me kaikki muut olemme yhtä happaman näköisiä kuin tämä inhottava päiväkin; mutta teidän kasvoillanne loistaa kaunis ilma, suorastaan aurinko, ikäänkuin olisitte salakihloissa tai kuin olisitte äsken saaneet teoksen valmiiksi tai päässeet vapaaksi hampaasta, joka teitä koko vuorokauden on kiusannut. Tunnustakaa heti paikalla mitä se on, tai me epäilemme, että te tunnette jumalatonta vahingoniloa sen johdosta, ettemme me muut, niinkuin te, lähde maalle, jossa vasta oikein saatte istua kahlehdittuna kirjojenne ääressä.
Voin rauhoittaa teitä, rakas ystävä, naureskeli puhuteltu. Tällä kertaa ei ole mikään paha pelissä, vaikka olenkin hyvällä mielellä, ja teidän otaksumanne ovat, jumalan kiitos, kaikki yhtä perättömiä, yksi niistä suorastaan mahdotonkin, sillä tuskinpa olisin hyvilläni, jos minun, näin kauan käytyäni vapaana, pitäisi ruveta tohvelisankariksi, vaikka kaikille läsnäoleville pienille tohveleille olenkin jo aikoja sitten antanut anteeksi. Mikä minua kaikista olosuhteistamme huolimatta pitää tasapainossa, ei ole mikään muu kuin eräs kaunis kertomus, jonka tänä aamuna varhain, tarkastaessani vanhoja papereitani, sattumalta sain käsiini ja joka nyt seuraa minua aivan kuin viehkeä sävel joskus voi lakkaamatta kaikua korvissamme.
Kertomusko? ja vielä lisäksikö kaunis? sanoi taiteilija. Se teidän on heti meille kerrottava, sehän on aivan luonnollista. Emmekö me ole tämän sateen aikana jakaneet sekä hyvät että pahat keskenämme, ja nytkö te aikoisitte pitää sen omananne? Sepä vasta olisi kaunista!
Mutta ehkä se ei miellytä teitä lainkaan, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa pysähtyen hänen eteensä ja jutellessansa edelleen sitoen lumpeenkukan pitkän varren solmuun. Minua ainakin miellyttävät niin harvat niistä kertomuksista, jotka nykyään ovat suosittuja, että jo kauan sitten olen sanonut itselleni: sinulla on vanhanaikuinen aisti, sinä et ole seurannut aikaasi. Historioitsijana voin ehkä lohduttaa itseäni. Sillä emmehän me ole riippuvaisia ainoastaan siitä, mikä on uusinta. Ja voihan myös olla, että tutkiessani historiaa olen kyllästynyt sellaisiinhistorioihin, joita nykyään kirjoitetaan ja suositaan. Eroitus puunveistosmaisen, vanhan kaupunkikronikan ja uudenaikaisen, valokuvantarkan, stereoskooppimaisen, sirotekoisen ja laajan novellin välillä onkin tavattoman suuri. Toinen on vain raaka-ainetta, vuolemattomista hirsistä kyhätty, sen liitteet ovat ratkenneet, sen ainekset sikin sokin, jotta vain tuntija tai asianharrastaja voi siitä omansa löytää. Mutta meidän taidehikkaassa nykyajassamme on kaikki niin siloiteltua ja kiiltävää, niin itsetietoista ja harkittua, niin yksinomaan tyyliä ja muotoa, että itse asia useinkin katoaa, tarkoitus unohtuu muodon vuoksi ja me tuskin enää kertojan psykoloogisten hienousten tähden välitämme itse ihmisistä, joiden kuvaamiseen hän käyttää monia konstejansa. Minä sitä vastoin seison yhä vielä vanhalla kannalla, minulle itse kertomuskertomuksenaon pääasia. Onko se hiukan paremmin tai huonommin kerrottu, ei merkitse minulle mitään. Jos se mitä on tapahtunut tai minkä mielikuvitus on keksinyt, jo vanhan kronikan muokkaamattomassa, karkeassa muodossa vaikuttaa minuun, niin olen mieluimmin kaikkia tyylillisiä koristeluja vailla ja annan vain oman mielikuvitukseni täydentää puutteet. Mutta te uudenaikaiset ihmiset — ja niin sanoessaan hän heitti ivallisen silmäyksen näyttelijään ja tupakoitsijaan — te ette ole tyytyväisiä, ennenkuin olette saaneet koristaa kertomuksen kaikilla mahdollisilla koruilla ja laitteilla, vaikka se alastomana, jumalan luomana olisikin ollut kaikkein kaunein.
Joka ajalla on oma muotinsa, ja sen mukaan on pakostakin mukauduttava, sanoi sohvalla loikoja antamatta häiritä rauhaansa.
Ja kukin aika kokee ja kertooomattarinansa, sanoi näyttelijä. Niinkauan kuin nyrkkioikeus oli voimassa, olivat kertomukset tosin kouraantuntuvampia, Achilleuksesta alkaen aina jaloon Manchan ritariin saakka. Sen jälkeen on elämään tullut hiukan enemmänsielua, ja kun tapahtumat ovat sisällisiä, niin ei niitä voi myöskään ulkonaisesti piirtää yhtä karkeilla vedoilla kuin keski-aikuisia ritari- ja kalpakertomuksia. Vain ulkopiirteet ja hiukan valoa ja varjoa ei riitä enää; me tahdomme nähdä koko värikisailun, herkimmät vivahteet, vieläpä hämärän koko hempeyden, ja koska me itse olemme muuttuneet tunnelma-ihmisiksi, niin ei meillekään ole enää yhdentekevää, mihin määrin kertoja ottaa osaa henkilöittensä tunnemaailmaan.
Kyllä ymmärrän, ivasi hänen korkea-arvoisuutensa, "vähän lihaa, paljon tunnetta", se on nykyajan tunnus, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä olen ikävän keski-ajan miehiä, joskaan en romantiikan käsityskannan mukaan, ja siksi pidän kertomukseni kernaammin omana tietonani, se kun ei mukaudu vähimmässäkään määrässä nykyajan muotiin, sillä samalla kuin tässä olevat runoilijat nyrpistävät nenäänsä sen vaatimattomalle, esi-isien aikaiselle muodolle, loukkaa sen sisällys varmaan naisia, jos kohta se minun mielestäni onkin täysin siveellinen.
Koska te itse olette meille kyllin siveellinen, sanoi Eugenie rouva, niin voimme empimättä tuon vakuutuksenne jälkeen kuunnella kertomustanne.
Varsinkaan kun ei ole läsnä ainoatakaan ripillä käymätöntä nuorta neitiä, täydensi Helena rouva.
Lukuunottamatta tätä pientä viatonta olentoa kätkyessä, sanoi Anna rouva, mutta hän ei varmaankaan ota sitä kuuleviin korviinsa.
Voisihan sitä siis yrittää, sanoi hänen korkea-arvoisuutensa. Mutta nyt äkkiä alkaa minua peloittaa, että lemmikki, joka miellytti minua niin suuresti meidän ollessa kahden kesken, voisi näyttää epäedulliselta ja kierolta näin hemmoitellussa seurassa. Monen salassa ihaillun aarteen ei ole käynyt sen paremmin. Ja vanha kronikoitsijani, jonka kirjoittaman kertomuksen aivan vaatimattomasti kopioin omaksi huvikseni, ei tietenkään ollut runoilijana mikään Boccaccio tai joku muu hänen kaltaisistansa, vaikka hän tämän kertomuksen nojalla vähällä olisikin voinut tulla siksi.
Älkäämme viivähtäkö johdannossa sen kauemmin, sanoi nyt professori. Pahinta, mitä teidän kertomuksellenne voi tapahtua, on se, että runoilijamme julistavat sen vain hyväksiaiheeksi, ja jos sadetta kestää vielä pari viikkoa, niin he sepittävät siitä murhe- tai huvinäytelmän, josta näyttämöt eivät suuresti tule kostumaan.
Jumalan nimeen sitten, huokasi hänen korkea-arvoisuutensa, jota siten jota taholta ahdistettiin, ja läksi käsikirjoitustaan hakemaan.
Pian hän palasi takaisin laukku kainalossa, josta hän veti esille käsinkirjoitetun vihon. Kirjoitus on kahdenkymmenen vuoden vanha, sanoi hän istahtaen ikkunan ääreen ja avaten vihon, jonka hän oli laskenut polvilleen. Minä tutkin siihen aikaan lombardialaisten kaupunkien historiaa ja olin joutunut myöskin Trevisoon, jossa toivoin kaupungin arkistosta ja luostarikirjastosta saavani arvokkaita tietoja. Toiveeni ei kuitenkaan täyttynyt, löysin vain dominikani luostarista S. Niccolossa, 14:nneltä vuosisadalta polveutuvan merkillisen kronikan, josta mielelläni olisin luostari-isille maksanut kauniit rahat. Mutta minun ei sallittu muuta kuin viileässä ruokasalissa, veli Antonion valvonnan alaisena, merkitä muistiin mikä minulle saattoi olla tärkeää. Tässä vihossa näkyy vieläkin suitsutukselta tuoksuvan, tummanpunaisen luostariviinin jälkiä, jolla koetin silloin tällöin huuhdella alas kronikkatomua, kunnes monien kuivien muistiinpanojen parista sattui käsiini.
Vaaleaverisen Giovannan kertomus.
Vaaleaverisen Giovannan kertomus, joka virkisti minua äkkiä kuin lähde kuivalla ylängöllä, monta vertaa enemmän kuin mikään viini.
Siihen aikaan näet — kysymyksessä on nimittäin 14:nnen vuosisadan ensimäinen neljännes — syttyi Trevison ja läheisen Vicenzan kaupungin välillä aivan vähäpätöisistä seikoista kiivas taistelu, jonka salainen naapurikateus kohotti ilmiliekkiin samoin kuin vähäinen tuulenhenki voi saattaa hiljaisen tulipalon loimuamaan korkealle. Vicenzan asukkaat kutsuivat venetsialaiset apuun ja yhdessä heidän kanssaan he kiivaassa käsikahakassa valloittivat ensin San Salvatore di Collalton linnan, sittemmin itse Trevison kaupungin ja vasta häpeällisten nöyryytysten ja veroraskautusten jälkeen he poistuivat panttivankeineen ja saaliinensa.
Kun nämä seikat tulivat tunnetuiksi ja tieto siitä levisi aina Milanoon asti, ei kukaan enemmän siitä harmistunut kuin eräs jalo nuorukainen, Attilio Buonfigli nimeltään, erään arvossa pidetyn porvarin poika, joka oli kotoisin meidän kovasti koetellusta kaupungistamme ja joka nuoresta pojasta saakka oli oleskellut Milanossa hoviknaappina herra Matteo Viscontin talossa; hän oli siihen aikaan viidenkolmatta vuotias ja taitava kaikissa ritarillisissa toimissa. Heti kun hän sai kuulla rakkaan kotikaupunkinsa onnettomuudesta, päätti hän, ettei hän nukkuisi ainoatakaan yötä panssaritta ennenkuin hän olisi saanut tilaisuuden kostaa tätä häpeää, ja hän pyysi sen vuoksi herraltaan vapautta toimestaan ja ratsasti muutamien aseellisten ja taisteluhaluisten ystäviensä kanssa Milanon portista ulos. Ja koska hän, niin nuori kuin hän olikin, oli Viscontin palveluksessa saavuttanut kunniakkaan nimen, niin tulvi hänen luokseen, heti kun hänen aikeensa tuli tunnetuksi, joka taholta reippaita ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka vannoivat johtajalleen uskollisuutta ja lupasivat seurata häntä taisteluun mitä vihollista vastaan tahansa. Kun hänellä oli niin paljon miehiä koossa, että hän olisi voinut hyökätä vaikka itse Venetsiankin kimppuun, lähetti hän salalähetin Trevisoon ja ilmoitti isälleen ja sedälleen minä päivänä hän aikoi saapua Vicenzan portille ja vaatia korvausta kärsitystä vääryydestä. Hän toivoi, että hekin olisivat valmiit yhtymään hänen joukkoonsa, jotta he jumalan avulla voisivat tallata vihollisen jalkojensa alle.
Ja niinpä tapahtuikin ja aie pantiin niin viisaasti ja nopeasti toimeen, että trevisolaisten onnistui anastaa saalis ja panttivangit vihollisiltaan juuri kun he olivat paluumatkalla Venetsiaan, ja samana päivänä nuori Attilio osoitti vicenzalaisille kuumassa tappelussa Bacchilione-joen rannalla, kuka heistä oli herra. Siten lehti oli kääntynyt ja Trevisossa vallitsi nyt yhtä suuri riemu, kuin aikaisemmin Vicenzassa. Yksi ainoa asia samensi kaupunkimme iloa. Nuori voittaja oli saanut syvän haavan kaulaansa, jonka erään vicenzalaisen miekka oli häneen iskenyt, ja monena päivänä riippui hänen elämänsä vain hiuskarvasta. Hänen oma isänsä sekä hänen jalo äitinsä hoitivat häntä voitetun kaupungin parhaimmassa talossa, jonka eräs arvossapidetty porvari, herra Tullio Scarpa omisti, ja jonka vanhin poika, Lorenzaccio oli aina kuulunut trevisolaisten pahimpiin vihollisiin eikä nytkään koko sinä aikana, jolloin haavoittunutta voittajaa hoidettiin hänen vanhempiensa talossa, astunut jalallaan sen kynnyksen yli. Sitä ystävällisemmin silmäili Attilioa, vaikka hän olikin Vicenzan vihollinen, Lorenzaccion ainoa sisar, nuori Emilia, jotta kumpaistenkin vanhemmat sen huomasivat ja alkoivat toivoa, että vuosikausia kestänyt viha näiden kaupunkien välillä voisi kadota ja mustasukkaisuus muuttua hyväksi naapuruudeksi, jos saataisiin aikaan liitto näiden molempien perheiden välillä, jotka edustivat niin arvokkaalla tavalla kumpikin kotikaupunkiansa. Tämän toiveen esitti Attiliolle hänen rakas äitinsä, kun haava alkoi parantua, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan sanottavanakaan, sillä hänen sydämensä oli vielä aivan vapaa, ja nuori Emilia oli suloinen nuori neito. Mutta sydämessään tuntui hänestä vastenmieliseltä valita itselleen puoliso tästä kaupungista ja siksi hän kihlauksen jälkeen pysytteli varsin loitolla nuoresta tytöstä ja olisi kernaimmin rikkonut jälleen kaupat, jollei hän olisi pelännyt sen kautta kylvävänsä uudestaan vihaa keskelle itävää satoa.
Siten kului neljä tai kuusi viikkoa ja haavuri selitti, että nuorukainen voisi jo vaaratta nousta ratsun selkään ja käyttää kilpeä ja keihästä, joskaan haava ei vielä sietäisi teräksisen kaulavanteen painoa. Päätettiin siis lähteä Trevisoon, jonne morsiamen oli määrä muutamia viikkoja myöhemmin seurata vanhempinensa, sillä pelastettu kaupunki tahtoi kaikella komeudella viettää jalon poikansa ja vapauttajansa häitä. Eivätkä kelpo porvarit olleet antaneet ajan kulua hukkaan nuorukaisen maatessa sairasvuoteellaan, sillä he olivat valmistaneet rakkaalle, nuorelle sankarilleen sellaisen vastaanoton, ettei moista minkään ruhtinaankaan osaksi vielä ollut tullut.
Kunnialahjojen joukossa, joita kaupunki tahtoi hänelle lahjoittaa, oli lippu, joka sekä aineen että tekonsa puolesta oli oikea ihmekapine, ja sen oli hänen setänsä määrä ojentaa hänelle koko raadin puolesta. Kymmenen jalan korkuinen, hienosta tammipuusta veistetty salko oli ylt'yleensä koristettu hopeisilla heloilla, kädensijaan oli rubiini upotettu ja kärki oli kullattu, jotta silmiä häikäisi, kun se auringossa kimalteli. Tähän salkoon oli kiinnitettynä raskas silkkibrokaadinen lippu, johon oli kirjaeltuna kultainen kruunupäinen kondorikotka, Buonfiglin suvun vaakunalintu, joka taisteli punaisen käärmeen kanssa, ja käärmeen kultasuomukset olivat niin luonnollisia, että olisi voinut luulla elävän madon kiemurtelevan edessään. Kuvan yläpuolelle oli liekkikirjaimin kirjaeltu latinankielellä sanat: "Älä pelkää, sillä minä pelastan sinut."
Tämän taiteellisen koruompelutyön oli niiden kuuden viikon kuluessa, jolloin Attilio makasi sairasvuoteella, valmistanut eräs nuori neito, joka osasi erinomaisen taidokkaasti ommella tällaisia korutöitä kulta-, hopea- ja silkkilangoilla. Häntä nimitettiin Giannaksi eli Giovannaksi, keltakutriksi, sillä hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä raakaa kultalankaa, ja omilla hiuksillaan hän oli kerran ommellutkin kirkkolipun San Sebastianon kaikkein pyhimmälle neitsyelle. Mutta hiuksensa hän oli suuressa surussaan leikannut poikki, kun hänen sulhasensa, Sebastian niminen kaunis ja reipas nuorukainen oli muutamia viikkoja ennen häitä kuollut isoonrokkoon. Giovanna oli silloin kahdeksantoista vuoden vanha, ja niin monet kaupungin nuorukaiset toivoivat salassa häntä omakseen tai julkisestikin kosivat häntä, että hän vähä väliä sai kuulla sen ennustuksen, että hänen sulhasensa saisi seuraajan ennenkuin hänen hiuksensa olivat ennättäneet kasvaa jälleen, sillä sanoihan sananlaskukin: "Pitkät hiukset, lyhyt mieli." Tällaisiin puheisiin ei hänellä ollut tapana vastata mitään, yhtä vähän myöntävästi kuin kieltävästikään, vaan hän katsoi vain levollisesti työhönsä, niinkuin ihminen ainakin, jonka kasvot ja mieli ei ole ihmisten turhille puheille avoinna. Ja tosiaankin hän saattoi kaikki ennustukset häpeään, ikäänkuin hän uhraamalla hiuksensa Madonnalle olisi antanut ikuisen neitsytlupauksen, niin ettei miehen käsi koskaan saisi hellästi hyväillen päästää hajalleen hänen päänsä ympärille kiedottuja palmikkoja eikä antaa noiden hienojen kultasäikeiden valua sormiensa lomitse. Monet luulivat, että hän menisi luostariin, varsinkin kun hän kernaimmin ompeli vain kirkkovaatteita ja alttariliinoja ja pysytteli erillään julkisista huveista. Mutta tämäkin luulo petti, ja vähitellen hän muuttui jälleen iloisemmaksi, jos kohta hän mielemmin kuunteli muita kuin itse puhui. Vanhempiensa kuoltua hän muutti asumaan pieneen taloon, joka oli kaupungin muurin juurelle rakennettu, sen tornista avautui kaunis näköala viljavien peltojen yli, joiden läpi Piavesella ja Rotteniga purot virtasivat. Siellä hän asui rauhassa toistakymmentä vuotta, yhdessä vanhan, kuuron palvelijattaren, entisen imettäjänsä kanssa, eikä kukaan käynyt hänen luonaan, joskus vain joku naapurinaisista tai ylhäinen kaupunkilaisrouva, joka tuli hänen luokseen koruompeluja tilaamaan. Vähin myös joku kaupungin hengellisistä isistä tarttui hänen ovensa kolkuttimeen. Silloin hän kutsui aina imettäjänsä huoneeseen, missä hän vieraansa kanssa istui, jotta ei kellään olisi syytä levittää pahoja huhuja hänestä. Mutta vaikkei hän antanut neulan muulloin kuin pyhäisin levätä eikä muutenkaan hoitanut itseään millään tavalla, säilyi hänen kauneutensa sittenkin niin hyvin, että kun hän sunnuntaisin käyskenteli iltaviileydessä vanhan imettäjänsä kanssa kaupungin valleilla tai läheisessä metsässä, niin jokainen, joka vain vilahdukseltakin näki hänen suuret tummat silmänsä vaaleiden ripsien alta pilkistävän esiin, jäi kuin loihdittuna seisomaan ja hänen jälkeensä katsomaan, ja yksinpä ventovieraatkin ja ylhäiset herrat, jotka eivät tunteneet hänen mielenlaatuansa, eivätkä voineet uskoa todeksi, mitä hänestä kerrottiin, tarjosivat hänelle kätensä ja koettivat saada hänet omaksensa. Mutta hänen vastauksensa oli sama kaikille: hän oli siihen määrään kiintynyt ja tottunut nykyiseen elämäänsä, ettei hän halunnut vaihtaa sitä muuhun.
Siten hän oli tullut yhdenneljättä vuoden vanhaksi, kun riita naapurikaupunkien välillä syttyi, ja koska hän oli hellästi kiintynyt syntymäkaupunkiinsa, niin tunsi hän katkeraa surua kaiken sen onnettomuuden ja tuskan johdosta, joka kohtasi kaupunkia; sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun pelastus saapui, ja hänen nuori maanmiehensä, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, oli hänen mielestään ikäänkuin taivaallinen lähetti, tulimiekkaa kantava enkeli. Ei koskaan hän ollut suuremmalla ilolla ryhtynyt mihinkään työhön eikä suorittanut sitä sen nopeammin eikä taidokkaammin kuin sen lipun ompelua, jonka kaupunki tahtoi ojentaa voitokkaalle pojalleen hänen saapuessaan sen muurien sisäpuolelle; ja kun juhlapäivä koitti ja kun kaikki trevisolaiset, jotka eivät vain olleet sidotut sairasvuoteeseen, kiiruhtivat toreille, kaduille, kaupungin portille, ikkunoihin, vieläpä ylös katoillekin voidakseen kukilla ja riemuhuudoilla tervehtiä Attiliota, niin ei vaaleaverinen Giannakaan malttanut pysyä kotona, vaikka hän torni-ikkunasta olisikin voinut nähdä Vicenzasta saapuvan kulkueen. Hän hankki itselleen paikan matoilla peitetyllä lavalla, jotta hän saisi nähdä sankarin aivan läheltä, ja puki parhaansa ylleen, sinisellä sametilla reunustetut, hopeakankaasta tehdyt liivit ja vaaleansinisen villahameen, sekä palmikoitsi hiuksiinsa silkkinauhoja, jotta jo tuntia ennen juhlasaaton tuloa kadulla nousi hälinää ja kuului hämmästyksen huudahduksia, kun hän näin koreana saapui lavalle erään naapurinsa seurassa. Mutta pian joukon silmät kääntyivät pois hänestä ja tähystelivät kärsimättömästi katua alas, josta sankarin oli määrä ratsain saapua. Osa neuvoskuntaa oli lähtenyt ainakin puolen peninkulman päähän kaupungin portista häntä ja hänen vanhempiansa juhlallisesti vastaanottamaan. Hänen setänsä odotti muiden raatiherrojen kanssa häntä kaupungintalon portailla, ja kallisarvoinen punainen verka, joka peitti portaita, ulettui leveänä raitana yli koko kauppatorin aina tuomiokirkon ovelle saakka, jollainen kunnioitus tavallisesti tuli vain voideltujen ja vihittyjen henkilöiden osaksi.
Mutta kukapa voi kuvailla sitä ihmeellistä ja juhlallista näkyä, kun Attilio vihdoin koko saattojoukkonsa etunenässä lähestyi ratsastaen ruskealla, helasuitsisella sotaratsullaan; itse hän oli aivan yksinkertaisessa puvussa, hienoista teräsrenkaista tehty pantsari peitti hänen vartaloaan, miekka riippui hänen vyötäisillään ja päätä koristi vain hänen ruskea, kihara tukkansa. Poskia ja leukaa varjosti parta ja sen lomista loisti kaulan vasemmalla puolella tulipunaisena leveä arpi. Kalpeus hänen poskiltaan ei ollut vielä kokonaan kadonnut hänen ohjatessaan voimakasta hevostaan, ja vain silloin tällöin levisi vähäinen puna hänen kasvoilleen, kun hän katsoessaan ympärilleen ja tervehtiessään joka puolelle huomasi valkeahapsisia päitä, jotka kunnioittavasti kumarsivat voitokkaalle nuorukaiselle, tai äitejä, jotka nostivat lapsensa korkealle, jotta nämät voisivat paremmin nähdä kaupungin vapauttajan. Mutta juhlallisinta oli sittenkin, kun kaikista ikkunoista ja katoilta alkoi sadella kukkia sankarin yli, jotta hänen vartalonsa aika ajoin kokonaan katosi ikäänkuin monivärisen harson peittoon ja hänen hyvä hevosensa, joka sodassa oli tottunut toisellaisiin kuuliin, alkoi heristää korviaan ja värähyttää sieramiaan ja kesken riemuhuutoja ja kellon soittoa hirnahti äänekkäästi.
Kun saattojoukko oli saapunut kaupungintalon edustalle, hyppäsi Attilio alas satulasta, kiiruhti portaita ylös ja polvistui setänsä eteen, ottaakseen häneltä vastaan lipun ja suudellakseen tätä kättä, joka jakeli hänelle niin runsaita kunnianosoituksia. Mutta kun hän kohosi jälleen polviltaan ja alkoi laskeutua alas portaita lähteäksensä kirkkoon, hätkähti hän, ikäänkuin hän äkkiä olisi saanut halvauksen, ja kesti pari kolme minuuttia, ennenkuin hän jälleen muisti, missä hän oli ja kuinka monta tuhatta silmäparia oli häneen kiintyneenä. Hän oli näet oikeanpuolisella lavalla huomannut kasvot, jotka taivaallisen ilmestyksen tavoin riistivät hänet irti kaikesta maallisesta, ja kun nuo suuret tummat, vaaleiden ripsien varjostamat silmät, jotka ilmaisivat sanoin selittämätöntä lempeyttä, mutta samalla myös alakuloisuutta, kiintyivät häneen, syöksyi kaikki veri hänen sydämeensä ja hän punastui, ikäänkuin nuoli olisi iskenyt suoraan hänen rintaansa, ja jollei hänellä olisi ollut lippua kädessään, johon hän saattoi nojautua, niin olisi hänen täytynyt toistamiseen, ja tällä kertaa vastoin tahtoansa, polvistua maahan. Ne, jotka seisoivat häntä lähinnä ja huomasivat hänen horjahtavan, luulivat sitä haavasta ja pitkästä ratsastusmatkasta päivän helteessä johtuvaksi heikkoudeksi, eikä kukaan aavistanut oikeaa syytä, varsinkin kun Attilio heti taas tointui, irroitti väkivallalla katseensa noista suloisista kasvoista ja kääntämättäkään enää päätään naisten puoleen läksi katedraaliin.
Hänen jälkeensä tulvi kaikki kansa ja lavat tyhjenivät nopeasti. Viimeinen, joka nousi paikaltansa ja vasta naapurinsa kehoituksesta, oli vaaleaverinen Gianna, joka kuin unessa tai tähdenlentoa katsellen seurasi silmillään nuorukaista, kunnes hänen kookas vartalonsa katosi kirkon oven pimeään kuiluun. Hänen naapurinsa seurasi toisten mukana saadakseen olla jumalanpalveluksessa läsnä. Mutta Gianna syytti pahoinvointia, kun hänen niinkauan oli ollut pakko istua auringonpaahteessa ja astui silmät maahan luotuina yksin kaupungin halki kotiinsa. Hän nosti kukan maasta, joita katu oli täynnänsä, viedäkseen sen muistoksi kotiin, punaisen neilikan, jota ratsun kaviot olivat tallanneet. Kotona hän asetti sen vesilasiin ja tuumi mielessään, mitähän se merkitsisi, jos kukka virkoaisi. Hänen vanha palvelijattarensa, joka kaupunginportin ampumareiästä oli nähnyt juhlasaaton, ei voinut laata kehumasta Attiliota ja ihmettelemästä hänen vaatimatonta käytöstään, vaikka hän näin nuorella iällä oli saavuttanut jo sankarin nimen, ja puhui edelleen kaikesta siitä kunniasta ja maineesta, jota hän vielä voisi voittaa kohottaen siten syntymäkaupunkinsa kaikkia muita, ehkäpä itse Firenzeä ja Roomaakin suuremmaksi. Hän kertoi myös Attilion morsiamesta, jota kaikkien naisten täytyi kadehtia, ihmetellen olisiko hän myös sulhasensa arvoinen, vai pikemmin veljensä herra Lorenzaccion kaltainen, jota trevisolaiset ja kaikkein vähimmin naiset eivät ilolla muistelleet. Kaikkiin näihin puheisiin ei Gianna vastannut mitään tai korkeintain pari sanaa, ja kävi vanhuksen suureksi ihmeeksi ompelukehänsä ääreen istumaan aivan kuin olisi ollut tavallinen työpäivä, ja kohotti vain silloin tällöin katseensa vesilasissa olevaan kukkaan. Iltapuolellakin, jolloin kaikki huvit alkoivat, karusellit ja hypyt ja taiteelliset ilotulitukset, jäi hän paikalleen istumaan vanhuksen lähdettyä ulos ja yhdyttyä yleiseen iloon. Vasta myöhään illalla palasi uskollinen palvelija kotiin puolikuolleena väsymyksestä ja tomuisena, mutta sittenkään ei hän voinut kyllikseen kertoa ja valittaa, että hänen emäntänsä päänsäryn vuoksi oli ollut pakoitettu pysymään kotosalla. Vaaleaverinen Giovanna kuunteli kaikkea hiljaisena, osoittamatta yhtä vähän iloa kuin surua, ikäänkuin kaikki tuo ei lainkaan olisi liikuttanut häntä. Hän oli sillä välin ommellut ahkerasti työtään eikä liikahtanut paikaltansa. Mutta neilikka vesilasissa oli täydellisesti vironnut. — Ilta pimeni, ja kun naiset olivat ääneti nauttineet illallisensa, läksi vanha Catalina, jonka kuusikymmenvuotiset jäsenet olivat kylliksi vaivaantuneet, keittiöön nukkumaan. Hänen emäntänsä jäi vielä valvomaan ja katseli miten kuu kohosi lakeuden takaa ja hopeoitti Rotteniga puron laineita, ja sitä myöten kuin kaupungin juhlahumina hiljeni, alkoi satakieli, joka piti pesäänsä pensaikossa ikkunan alla, niin suloisesti ja kaihoavasti laulaa, että kauniin tytön silmiin kohosi kyyneleitä hänen kuunnellessaan laulua. Hänen rintaansa ahdisti ja poltti siihen määrään, että hänen täytyi nousta ylös, sammuttaa tuli ja heittää tumma vaippa arkipukunsa yli. Sitten hän laskeutui kapeita ja kuluneita portaita alas, avasi talon oven ja astui autiolle kadulle kulkeakseen hetken aikaa viileässä yöilmassa ja tyynnyttääkseen kiihoittunutta vertaan. Mutta ajatuksiinsa vaipuneena hän unohti vetää vaipan päänsä yli, joten jokainen ohikulkija saattoi helposti tuntea hänet, vaikkei kuu tunkeutunutkaan kapealle kadulle. Ja nyt määräsi kohtalo, joka, samoin kuin kaikki maallinen, seuraa korkeampaa johtoa, että tälle tielle eksyi juuri hän, joka koko päivän oli kiertänyt tytön ajatuksissa kuin koiperhonen tuliliekin ympärillä.
Attilio näet, joka oli väsynyt kaikista kunnianosoituksista ja juhlan hälinästä enemmän kuin sodan melskeestä, oli haavaansa syyttäen hiipinyt tanssiaisista pois saadakseen yksin ja tuntemattomana kulkea niillä vanhoilla paikoilla, missä hän poikana oli leikitellyt. Mutta vieläkin enemmän oli häntä kiihoittanut se toive, että hän näkisi jälleen sen katseen, joka yhä vielä paloi hänen sydämessään. Eräältä porvarilta oli hän taitavasti tiedustelemalla saanut kuulla, että vaaleaverinen kaunotar oli juuri sama taiteilijatar, joka oli ommellut lipun, ja hän oli päättänyt seuraavana päivänä muitta mutkitta käydä hänen kotonaan saadakseen muka kiittää häntä tästä työstä. Vajouneena alakuloisiin ajatuksiinsa ja miettien kaikkea sitä mitä oli tapahtunut ja mahdollisesti tulisi vielä tämän jälkeen tapahtumaan, hän kohtasi nyt puoleksi verhotun olennon, joka ikäänkuin odotti häntä. Ei kumpainenkaan, kun he nyt äkkiä seisoivat vastatusten, saanut sanaakaan suustaan. Mutta Attilio tointui ensin. Minä tunnen teidät, madonna, sanoi hän lähestyen kohteliaasti kumartaen. Te olette Gianna la Bionda [vaaleaverinen Gianna] — keltakutri. — Ja minä tunnen myös teidät, Attilio Buonfigli, vastasi kaunotar. Kukapa Trevisossa eiteitätuntisi! — Sitten he vaikenivat molemmat, ja kumpikin käytti hyväkseen katuhämärää tarkastaaksensa mielin määrin toisiansa, ja nuorukaisen mielestä oli Gianna tässä hämärässä valossa vielä monta vertaa kauniimpi kuin päivällä, ja Giannasta tuntui, ikäänkuin nuorukaisen silmät olisivat loistaneet vielä paljoa kirkkaammin hänen puhutellessaan häntä, kuin aamulla, jolloin hän ääneti oli vain kaukaa katsellut häntä. — Suokaa anteeksi, madonna, jatkoi nuorukainen jälleen, että astun keskellä yötä ja kadulla kuin rosvo teidän luoksenne. Aikomukseni oli huomenna tulla teitä tervehtimään ja kiittämään siitä suuresta työstä ja ihmeellisestä taidosta, jota minun lippuni valmistaminen on teiltä vaatinut. Jollette pane pahaksenne, niin sallikaa minun saattaa teitä kotiin, koska ollette yksinänne. Totta tosiaan, tahtoisinpa suorittaa paljoa vaikeamman ja vaativamman ritarityön voidakseni osoittaa teille suurta kiitollisuuttani. — Tähän kaunotar, vaikka hän muuten osasi erittäin hyvin asettaa sanansa, ei tiennyt muuta vastata kuin: Asuntoni on vain kuuden askeleen päässä ja se on aivan liian vaatimaton voidakseni pyytää teitä sisään. — Älkää puhuko niin, sanoi Attilio. Paljoa suuremman suosion te osoitatte minulle, jos te sallitte minun astua taloonne ja viivähtää siellä neljännestunnin, kuin jos te olisitte ruhtinatar, jolta minun pitäisi pyytää jotain armoa; sillä minä olen kävelystä hiukan väsynyt ja lasillinen vettä virkistäisi minua. — Siihen vastasi kaunis Gianna, joskin hiukan epäröiden ja punastuen: Kukapa voisi kieltää Bacchilionen voittajalta hänen juhlapäivänänsä lasillista vettä, jota hän niin kohteliaasti anoo? Astukaa sisään, herra Attilio. Minun kehno taloni ja mitä siinä on, on teidän käytettävänänne. — Näin sanoen hän avasi pienen portin, antoi nuorukaisen astua sisään, ja työnnettyään jälleen salvan oven eteen, koska juhlapäivinä oli paljon roistoväkeä liikkeellä, jotka kalastivat sameassa vedessä, hän ohjasi vieraansa, tarttuen häntä ystävällisesti käteen kiinni, pimeitä kiertoportaita ylös, jotta tämä jäi aivan sokaistuna seisomaan, kun huoneen ovi avautui ja kirkas kuutamo loisti heitä vastaan. — Istukaa, sanoi tyttö, kunnes tuon teille vettä. Tai ettekö pitäisi hyvänänne pikarillista viiniä, jota me itsekin juomme. — Mutta Attilio, jonka sydän sykki valtavasti, pudisti vain äänettömänä päätään ja astui ikkunan luona olevan tuolin ääreen, missä Giannan ompelu oli ja tarkasteli sitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut kopioida mallin. Silloin Gianna jätti hänet yksin ja meni keittiöön, missä imettäjä nukkui sikeässä unessa kylmän varalta kivilattialle levitetyllä peitteellä. Oi imettäjäni, sanoi hän kuiskaten, jospa tietäisit, kuka tänne on tullut!
Kaadettuaan suuresta kiviruukusta lieden ääressä vettä pikariin, jäi hän hetkeksi paikoilleen seisomaan, painoi kylmät kätensä polttavia poskiansa vasten ja puhui itseksensä: Herramme pyhä äiti, varjele sydäntäni toivottomilta toiveilta! — Sitten hänen oli taas helpompi olla ja laskettuaan leipäpalasen tinalautaselle, vei hän sen sekä vesipikarin herra Attiliolle, joka sillä välin oli istahtanut tuoliin katsellen ulos ikkunasta. Minä häpeän, sanoi Gianna, tuodessani teille vanginruokaa, vettä ja leipää. Mutta jos ojennatte vain kätenne ulos, niin kasvaa vanha viikunapuu muurin ja vallihaudan välissä, jonka hedelmien painostava latva ulottuu ikkunaani saakka. — Gianna, vastasi nuorukainen, ja otti pikarin hänen kädestänsä, en haluaisi koskaan muuta juomaa, jos ikuisesti saisin olla teidän vankinanne. — Gianna vastasi koettaen hymyillä: Te ikävystyisitte hyvin pian, sillä ulkona maailmassa ja nuoren morsiamenne rinnalla odottavat teitä tuhannet ilot, onni ja kunnia. — Mihin kiihoitat minua! huudahti nuorukainen ja synkkä pilvi kohosi hänen otsallensa. Tiedä, tuo kihlaus, jonka sinä luulet tuottavan minulle autuutta, merkitsee minulle helvettiä. Kun voimani haavakuumeen jälkeen olivat vielä heikot enkä ollut vielä oma herrani, annoin viekoitella itseni tuohon vihattuun verkkoon, jossa nyt vääntelen itseäni kuin kala kuumalla rannalla. Voi nuoruuttani! Miksi silmäni nyt vasta ovat auenneet, kun kaikki on myöhäistä! Miksi minä nyt vasta opin tuntemaan itseni sen jälkeen kuin mielettömyydessäni olin luvannut täyttää tuon onnettoman velvollisuuden! — Näin sanoen hän hypähti pystyyn ja kiersi kaikuvin askelin kuun valaisemaa huonetta aivan kuin nuori pantteri, joka on saatu ansaan ja suljettu rautahäkkiin. — Mutta vaaleaverinen Gianna, jota hänen oudon vieraansa raju tunnustus säikähdytti, ei tehnyt samoin, vaan silittäen valkoisilla sormillaan punaista neilikkaa hän sanoi: Te hämmästytätte minua, herra Attilio! Eikö teidän morsiamenne ole nuori ja kaunis ja siveä mieleltänsä, koska avioliitto hänen kanssaan tuntuu teistä kiroukselta? — Ja vaikkapa hän olisi enkeli Jumalan valtaistuimelta, huudahti nuorukainen ja pysähtyi äkkiä tytön eteen, niin tuo kukka, jota sinun kätesi on kosketellut, olisi minulle kallisarvoisempi lahja kuin koko hänen olentonsa kaikkine kykyineen ja hyveineen! Oi, miksi sinä minulle tämän teit, Gianna? Ken ei koskaan aurinkoa ole nähnyt, hän voi elää hämärässä ja tyytyä siihen. Mutta senjälkeen kuin silmäni tänä aamuna näki sinut, tiedän, että maailmassa on olemassa yksi ainoa nainen, jonka rakkauden ja suosion tähden voisin uskaltaa mitä hyvänsä ja panna alttiiksi sekä ruumiini että sieluni, ja se nainen olet sinä, Gianna la Bionda; jospa ikuinen yö nielisi minut, jotta minun ei tarvitsisi hiipiä jälleen hämärään ja kylmästä värjöttäen ja kurjana uneksia auringostani!
Nuorukainen oli tarttunut tytön molempiin käsiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut takertua niihin kiinni, jotta hän ei syöksyisi alas kuiluun, mutta heitti ne jälleen irti, kun Giannan kasvot pysyivät liikkumattomina, ja astui avonaisen ikkunan ääreen. Hetken aikaa oli huoneessa aivan hiljaista ja vain satakieli alhaalla pensaassa viserteli edelleen. Mutta äkkiä, ikäänkuin nopean päätöksen johdosta, kääntyi nuorukainen taas huoneeseen päin ja sanoi: Ja vaikka minä ja kaikki muutkin joutuisivat perikatoon, niin en tee sitä sittenkään, en siedä näitä kahleita ja siteitä! Huomenna varhain kirjoitan Vicenzaan ja vaadin lupaukseni takaisin ja sitten astun kummankin kaupungin eteen ja vaadin jokaisen miekkasille, joka uskaltaa väittää, ettei Gianna la Bionda ole kuningatar kaikkien naisten parissa! — Sitä te ette tee, Attilio, sanoi nyt kaunotar ja katsoi rauhallisesti hänen ohitsensa yöllistä taivasta kohti. Että te niin äkkiä olette kiintynyt minuun ja tahdotte antaa minulle sydämenne, on minulle ylen suuri lahja, josta minä koko elämäni ajan olen teille kiitollinen, joskaan en tunne ansaitsevani sitä vähimmälläkään tavalla. Mutta minä en voi ottaa sitä vastaan syöksemättä meitä molempia kadotukseen. Ajatelkaa, ystäväni, miten voimakkaana vasta tukahdettu viha molempien kaupunkien välillä on jälleen leimahtava, jos te Scarpan perhettä ja samalla koko kaupunkia häpäisisitte hylkäämällä morsiamenne, jota te ette kuitenkaan voi syyttää mistään viasta tai rikoksesta, yksinomaan vain siksi, että toiset kasvot ovat teitä enemmän miellyttäneet. Ja kukapa tiesi, vaikka nämät kasvot, jos kohta ne tänään vielä voisivatkin ansaita teidän ihastuksenne ja intohimonne, jo vuoden perästä olisivat niin kuihtuneet, että te ihmetellen kysyisitte itseltänne, miten te niin kiihkeästi saatoitte ihastua niihin? Eikö usein kesän lopulla voi yhtenä ainoana yönä syksy tulla, jotta puu, jonka oksat vielä eilen olivat täydessä vihannuudessaan, äkkiä kellastuu ja rumentuu? Minä olen jo täyttänyt kolmekymmentäyksi vuotta, te, ystäväni, olette nuoruuden parhaassa kukoistuksessa ja astutte vielä vuoren rinnettä ylös, jonka kukkulalle minä jo olen ehtinyt. Antakaa minun, vanhempana olla myös viisaampi ja käyttää järkeäni meidän kummankin puolesta. Ja siksi on minun luja päätökseni: vaikka huomaisinkin joskus, että teidän tunteenne on muuta kuin vain ohimenevää oikkua, ja vaikka kaikki olosuhteet ihmeen kautta muuttuisivatkin teidän toiveittenne mukaan, — en sittenkään suostuisikoskaan teidän puolisoksenne, vaikkapa itse vanhempanne tulisivat luokseni ja puhuisivat teidän puolestanne!
Vasta sitten kun Gianna oli vaiennut, käänsi hän katseensa jälleen nuorukaiseen, ja kun hän näki miten kalpea tämä oli ja miten hänen kauniit silmänsä harhailivat epätoivoisesti ympäri huonetta, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä rakkautensa ja säälintunteensa valtaamana tahtonut ottaa kaikki ne sanat takaisin, jotka hän juuri suurimmalla itsehillitsemisellä oli saanut sanotuksi. Hyvää yötä, madonna, sanoi nuorukainen surullisena ja näytti aikovan lähteä, mutta seisahtui jälleen ja katsoi maahan. — Te olette minulle pahoillanne, Attilio, sanoi Gianna. — Hän vastasi: En, Jumalan nimessä, Gianna! Mutta sallikaa minun mennä; sillä totta tosiaan minä olen viipynyt liian kauan ja olen puhunut kuin mieletön ajattelematta että se, mitä olen tarjonnut, ei teille ole edes sen arvoista, että te ojentaisitte kätenne ottaaksenne sen vastaan, puhumattakaan siitä, että sen vuoksitaistelisitte tai kärsisittejotain. Siksi lähdenkin nyt häpeissäni ja minä yksin olen syypää siihen, että kunniapäiväni, joka alkoi niin juhlallisesti, loppuu näin surkeasti. Voikaa hyvin, Gianna! Teidän ompelemanne lipun, joka tänä aamuna oli kallein aarteeni, lahjoitan nyt johonkin kirkkoon, jotta se ei muistuttaisi minulle sitä kättä, joka niin kylmästi kieltäytyi minulta.
Nuorukainen kumarsi ja lähestyi jo kynnystä, kun hän vielä kerran kuuli nimeään mainittavan. Giannan sydän, joka jo hyvän aikaa oli riehunut kahleissansa, mursi ne äkkiä ja kohosi hänen huulillensa. Attilio, sanoi hän punastuen, voimatta enää hillitä itseään, en voi antaa teidän tuolla tavalla lähteä luotani, jos tämän jälkeen olen pakoitettu vielä elämään. Sen minkä sanoin teille, pysyy entisellään, ettekä te sitä voi hituistakaan muuttaa, sillä se on teidän parhaaksenne, ja teidän onnenne on minulle kalliimpi kuin omani. Mutta en sanonut teille vielä kaikkea. Tietäkää siis, että siitä saakka kun sulhaseni kuoli, ja siitä on nyt kaksitoista vuotta, en ole koskaan ajatellut enkä toivonut saavani omistaa ketään miestä, mutta puhtauteni ja kunniani säilyttäminen ei ole myöskään vaatinut minulta taistelua eikä tuskaa. Sillä minulla ei ole niinkään vähäiset ajatukset itsestäni, ei kuitenkaan katoavan kauneuteni vuoksi, vaan siksi, että tiedän omistavani vapaan ja voimakkaan sielun, jota en ole halukas antamaan huonomman enkä heikomman valtaan, niinkuin kuitenkin naisen avioliitossa on tehtävä. Ja vaikka monet ovatkin kosineet minua, niin en koskaan ole tavannut ketään, jonka palveleminen ei olisi tuntunut minusta orjuudelta ja alennukselta. Vasta tänään, kun näin teidän ratsastavan meidän kaupunkiimme, jonka te olitte vapauttanut ja kunniaan kohottanut, kun näin miten jalosti ja vaatimattomasti te nuoruudestanne huolimatta otitte vastaan niin suuren onnen, osoittamatta vähintäkään ylpeyttä tai uhkarohkeutta, vaan ikäänkuin Jumalan lähettiläs kuuntelitte vapautetun kaupungin kiitosta, niin silloin minä tuumin mielessäni: miksi en ole enää nuori voidakseni ansaita tuon nuorukaisen rakkautta? Ja kun näin kaulassanne punoittavan arven, ajattelin minä: avojaloin aina pyhälle haudalle saakka tahtoisin pyhiinvaeltaa, jos se onni tulisi osakseni, että yhden ainoankin kerran saisin painaa huuleni tuota pyhää haavaa vasten. Ja kun sitten palasin kotiin selvästi käsittäen mitä minulle oli tapahtunut, nostin kadulta kukan, juuritämän, vain siksi, että teidän hevosenne kaviot olivat sen murskanneet, jotta se pantaisiin päänalukseni alle, kun minut kerran kannettaisiin viimeiseen lepoon. Ja nyt, kun olen sanonut tämän kaiken sinulle, Attilio, toista uudelleen kovat sanasi, jos sinulla on siihen sydäntä, sano, että tämä käsi on kylmästi kieltäytynyt sinulta!
Silloin levitti Gianna kätensä nuorukaista kohti, joka seisoi tajuttomana ja mykkänä hänen edessään kuin kuolemaan tuomittu, joka mestauspaikalla saa armon julistuksen, ja hän kumartui hänen kaulaansa suudellakseen arpea, jota hänen huulensa olivat himoinneet. Mutta Gianna ojentautui jälleen ja sanoi: Sen minkä teen, ystäväni, teen täysin itsetietoisesti enkä koskaan tule sitä katumaan, vaikka tiedänkin, että monet moittisivat ja tuomitsisivat käytöstäni, jos se tulisi tiedoksi. Minä lahjoitan teille ainoan aarteeni, sen, mitä tähän asti olen varjellut kuin silmäterääni. Sillä nähkääs, tällä samalla paikalla, missä te nyt seisotte, seisoi teidän tuleva lankonne, herra Lorenzaccio ja kiusasi minua rukouksillaan ja lupauksillaan omaksensa ja tahtoi viedä minut puolisonansa Vicenzaan. Se mitä minä kielsin häneltä, kaupunkiniviholliseltaja sortajalta — ja tällä tikarilla minun täytyi uhata häntä, ennenkuin hän luopui hurjasta kosimisestaan, yhä vieläkin on hänellä tikarin haavan arpi oikeassa kädessään —: senlahjoitanminä teille, kaupunkinipelastajallevoiton merkkinä, enkä vaadi muuta palkkaa, kuin että te unohdatte minut jälleen, astuessanne alttarin eteen ja vannoessanne uskollisuutta toiselle. Älkääkä huolehtiko siitä, miten minun sitten käypi. Minun kohtaloni on autuas kaikessa kieltäytymisessään ja kadehdittava kaikessa surkeudessaan, koska olen voinut vapaasti lahjoittaa kunniani parhaimmalle miehelle, minkä koskaan olen tavannut, ja koska minun osakseni on tullut ihanampi kevät, kuin mitä koskaan olen voinut uneksiakaan ennenkuin vuosien talvi oli lumensa alle peittänyt tämän vaalean päälaen. Nämät silmät ja huulet ovat sinun, Attilio, ja tämä koskematon ruumis on sinun, ja sinun omasi on tämä sydän, joka, kun sinä kerran olet eronnut minusta, ei pyydä enää mitään tämän maailman iloista, vaan ikäänkuin lesken sydän on elävä entisestä onnesta, kunnes se lakkaa sykkimästä.
Hän talutti nuorukaisen ikkunan ääressä olevan tuolin luo ja polvistui hänen eteensä, ja nuorukainen otti tytön pään käsiinsä eikä voinut kyllikseen häntä katsella eikä suudella hänen suutaan, otsaansa ja poskiaan, ja kuu oli jo aikoja sitten laskenut, kun he vielä nauttivat tuhansin iloin toisistansa. Mutta kun kaukana vainiolla ensimäinen kukko kiekahti, pyysi tyttö itse nuorukaista irtautumaan hänen sylistään, jotta vanhemmat kotona eivät kaipaisi häntä. He päättivät, että nuorukainen palaisi jälleen seuraavana yönä ja kaikkina sitä seuraavinakin ja he sopivat merkeistä, jotta tyttö tietäisi avata hänelle ovensa; sitten nuorukainen heitti hyvästit kuin juopunut kemuille ja onnensa uhkarohkeudessa hän ei malttanut laskeutua kiertoportaita alas, vaikka katu oli aivan tyhjä, vaan hypähti ikkunalle ja kiipesi muuria alas viikunapuun oksien varassa ja viivähti vielä alhaalla ikkunan edustalla lausuen Giannalle tuhansia lempisanoja ja heittäen hänelle kukkia, jotka hän poimi vallihaudan reunalta ja sitoi kimpuksi, kunnes Gianna, vakoilijan silmää peläten vetäytyi ikkunasta edemmäksi. Silloin nuorukainen riistäytyi sieltä irti ja hiipi varovaisesti kaupunginmuuria pitkin, jotta hän aivan huomaamatta pääsi portilleen. Uniset vahdit eivät tunteneet häntä eikä kukaan kotona ollut kaivannut häntä, jotta hän iloisin mielin astui huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen korvatakseen yölepoa lyhyellä aamu-unella.
Yhtä viisaasti ja salaisesti he liikkuivat seuraavinakin öinä, jottei kukaan koko kaupungissa aavistanut heidän suhdettansa lukuunottamatta imettäjää, Catalinaa, joka kuitenkin oli yhtä vaitelias kuin viikunapuukin ikkunan alla. Sillä hän huolehti siihen määrään emäntänsä onnesta ja kunniasta, ettei ankarimmillakaan kidutuskeinoilla olisi voitu saada nuorukaisen nimeä hänen huuliensa yli. Yksi asia vain huolestutti häntä, se että hänen emäntänsä pysyi horjumattomasti päätöksessään; kaikki piti loppua niin pian kuin Attilio oli vaihtanut sormuksia morsiamensa, Emilia Scarpan kanssa. Mitä te ajattelette? sanoi imettäjä, luuletteko, että voitte levollisesti katsella, miten toinen koristelee itseään kukalla, jota te olette rinnallanne kantanut? Niin totta kuin te olette minulle rakkaampi kuin oma lapsi, se vie teidät perikatoon; teidän sydämenne halkeaa kuin omena, jota veitsellä leikataan kahtia. — Imettäjäni, sanoi Gianna, voithan olla oikeassa. Mutta mitä se merkitsee? Parempi, että minä, kuin se, jota rakastan sekä tämä kaupunki, joka on meidän kummankin äitimme, joutuu perikatoon. — Mitä järjettömyyksiä te puhutte! vastasi vanhus. Jos hän rakastaa teitä, niinkuin hän vakuuttaa, niin ei hänkään voi eroa kestää, ja silloin teidän itsepäisyytenne johtaa kaksi ihmistä kurjuuteen. Mitä itse kaupunkiin tulee, niin se voisi nyt, kun sillä on tällainen sankari, vaatia miekkasille vaikka kolme Vicenzaa paljoa mahtavampaa kaupunkia. — Samaa sanoi Attiliokin ja sanoi sen vielä paljoa kiihkeämmin mitä lähemmäksi se aika tuli, jolloin hänen täytyi ikiajoiksi jättää jäähyväiset näille rakkaille silmille. Hän toivoi yhä, niinkuin hän ensi päivästä alkain oli tehnyt, voittavansa Giannan vastustuksen ja hän oli päättänyt uhrata kaikki hänen tähtensä. Gianna sitä vastoin, jolle kuolemaa ja eroa katkerampi oli se ajatus, että hänen rakastettunsa sydän voisi kylmetä ja hän kerran vielä katua sitä, että hänen nuori elämänsä olisi sidottuna vanhempaan naiseen, koetti, niin pian kuin nuorukainen yhä uudestaan toi esille pyyntönsä ja rukouksensa, saada hänen kiihkonsa laimentumaan laskemalla leikkiä omasta iästään ja miesten vaihtelevaisuudesta ja tekemällä parhaillaan kuluvan hetken niin suloiseksi, että tämä unohti koko kolkon tulevaisuuden.
Sillä välin valmistettiin suurella innolla häitä, sekä Buonfiglin että Scarpan taloissa, ja yhtä suurella loistolla ottivat Trevison asukkaat nyt morsiamen vastaan kuin sulhasen yhdeksän viikkoa aikaisemmin. Mutta jos kohta katselijat tunsivat nyt vielä entistä suurempaa iloa, kun kirjallinen ja sinetillä vahvistettu sopimus oli tehty molempien naapurikaupunkien välillä ja nuori morsian kallisarvoisissa koristeissansa sekä kuudentoista komeapukuisen morsiusneidon saattamana saapui valkoisten ratsujen selässä kaupunkiin, niin oli saatossa sittenkin kaksi henkilöä, joiden oli vaikea peittää vihaansa ja suruansa; toinen heistä oli sulhanen itse, joka mielemmin olisi kosketellut käärmettä kuin morsiantansa, toinen herra Lorenzaccio, hänen tuleva lankonsa, joka salassa kiristi hampaitaan ajatellessansa, että hänen täytyi näytellä nöyrän osaa ja vielä lisäksi hymyilläkin nuoremman kilpailijan rinnalla, vaikka hän paljoa mielemmin olisi iskenyt hampaansa lankoonsa ja koko hänen joukkoonsa. Vielä kolmaskin sydän ei jaksanut ottaa osaa tämän päivän juhla-iloon, sydän, joka sykki vaaleaverisen Giannan povessa; sillä hän tiesi, että tätä päivää seuraava yö olisi hänen onnensa viimeinen. Hän ei ollut myöskään, niinkuin edellisenä juhlapäivänä, hankkinut itselleen paikkaa kaupungintalon edustalla olevalla lavalla, vaan oli jäänyt kotiin, kun Attilio morsiamensa rinnalla ratsasti katuja pitkin ja kukkia sateli nuoren parin ylitse. Mutta iltapuolella, kun kansa tulvi kaupungin ulkopuolella olevalle niitylle, missä komeasti koristetun aitauksen sisäpuolella miekkailun piti tapahtua, istui hän kotona raskaine ajatuksineen ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään, jottei hän voinut nähdä mitään. Oi, sydän raukkaani! huokasi hän, nyt on aika tullut, jolloin sinun piti osoittaa olevasi kyllin voimakas kieltäytymään ainoasta onnestasi, mutta oletkin niin heikko, että tahtoisit vain sulaa kyyneleihin. Sinä olet ottanut tehtävän hartioillesi, jota et voi suorittaa! Tosin et silloin vielä tiennyt, että rakkaus on viini, joka kiihoittaa vain janoa, mitä enemmän sitä juo. Nyt autuutesi pikari muuttuu myrkyksi, joka vähitellen riuduttaa sinut, eikä mikään maailman lääkäri eikä kaikkien pyhimysten apu voi pelastaa sinua: — Samassa tuli Catalina huoneeseen ja kehoitti häntä tulemaan ulos, jotta hän näkisi, olisiko hänen nyt todellakin pakko erota ystävästänsä, ainakin hän voisi nähdä hänet vielä kerran koko ritarillisen voimansa ja kauneutensa loistossa; mutta salassa hän toivoi yhä, että ihme tapahtuisi ja hänen valtiattarensa muuttaisi mielensä. Hän puki siis huolellisesti surevan tytön ylle, joka ei välittänyt mistään, ja vei hänet mukanaan kentälle, jossa vilisi ihmisiä ja missä hevoset hirnuivat ja torvet toitottivat. Keskellä ihmisjoukkoa, ylhäällä lavalla istui morsian sulhasen isän ja sedän välissä, ja ihmiset lausuivat äänekkäästi arvostelunsa hänestä; toiset kehuivat häntä ylitse kaiken, toiset moittivat milloin mitäkin hänessä. Vaaleaverinen Gianna ei sanonut sanaakaan, ja mitä hän tänä hetkenä ajatteli, sitä ei kukaan koskaan saanut tietää. Kerran vain puna kohosi hänen poskilleen, kun kaksi nuorukaista lausui toisilleen kulkiessaan hänen ohitsensa: Kymmenen Emiliaa ei voi vetää vertoja yhdelle ainoalle Gianna di Biondalle! — johon toinen vastasi: Trevison kaupunki vie naisista voiton samoin kuin aseitten käytössäkin! — ja samassa kiintyivät useiden silmät kauniiseen koruompelijattareen, jonka kasvoilla puna äkkiä vaihtui kalman kalpeudeksi. Sitten ratsasti herra Attilio aitauksen sisäpuolelle täysissä varustuksissaan, kaulaa yksin ei peittänyt teräksinen haarniska, vaan sen sijalla oli nahkainen side, joka oli kiinnitetty turnauskypärään. Kypärän silmikko oli avoinna, ja kaikki saattoivat nähdä, miten kalpea hän oli ja kuinka vakavasti hän katsoi ympärilleen; monet sitä ihmettelivät, sillä olihan hän nuori sankari ja sulhanen vielä lisäksi. Attilio ratsasti lavan luo, missä hänen morsiamensa istui, taivutti päätään hänen edessään, ja antoi Emilian sitoa kypäräänsä nauhan merkiksi, että hän tahtoi olla hänen ritarinsa. Torvet alkoivat soida ja toiselta puolen ratsasti aitauksen sisäpuolelle herra Lorenzaccio silmikko kasvoillaan, mutta kaikki tunsivat hänet sittenkin sotamerkeistä ja haarniskasta, ja toivoivat kaikesta sydämestään, että langon voimakas käsi heittäisi hänet maahan. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Tuskin sanansaattajat olivat sauvoillaan antaneet merkin ja torvet soittaneet fanfaarin, kun ritarit hyökkäsivät ojennetuin keihäin toisiansa vastaan, ja heidän ratsunsa nostattivat niin paksun tomupilven, etteivät katselijat tästä ensimäisestä yhteentörmäyksestä voineet nähdä mitään. Kuului vain teräksisten keihäitten kärkien kalsketta kilpiä ja haarniskoja vasten, ja sitten seurasi äkillinen hiljaisuus. Mutta kun tomupilvi hajosi, oli Attilio horjahtanut paikallaan seisovan ratsunsa selästä taaksepäin, jalat olivat kiinni jalustimissa, mutta veri virtasi hänen kaulastaan; tämä suojaton paikka oli ollut hänen vihollisensa salakavalalle aseelle tervetullut maali. Voittaja seisoi Attiliota vastassa ja oli nostanut silmikon ylös ikäänkuin nähdäksensä, oliko hänen kostontyönsä onnistunut, ja mitattuaan vastustajaansa ilkeällä katseella, sulki hän jälleen kypäränsä, kannusti ratsuansa ja ratsasti hitaasti, ketään tervehtimättä aitauksen ulkopuolelle kauhusta kivettyneen kansan keskitse, joka ei vielä voinut uskoa silmiänsä.
Sillä välin olivat Attilion knaapit ja turnausvartijat kiiruhtaneet paikalle, ja he nostivat tuskissaan valittavan nuorukaisen satulasta alas ja laskivat hänet peitteelle maahan. Ja kun ihmisjoukko ratkesi äänekkääseen valitukseen, katosi kaikki järjestys; väki tunkeutui aitauksen sisäpuolelle; lavalla istujat nousivat nopeasti paikoiltansa, ja vain väkivallalla saattoivat sanansaattajat tehdä sen verran tilaa kuolevan ympärille, että vanhemmat ja omaiset sekä morsian pääsivät hänen lähelleen. Mutta hän makasi liikkumattomana, suljetuin silmin, ja sillä välin kuin jotkut valittivat, toiset kirosivat Lorenzaccion kavaluutta tai huusivat haavuria ja pappia, jotta kuoleva saisi lohdutusta viimeiselle matkalleen, ei hänen huuliltaan kohonnut ainoatakaan tuskan eikä valituksen ääntä, vaikka hänen näin nuorella iällä täytyikin liittyä taivaallisiin sotajoukkoihin. Ehkäpä tämä kova kohtalo tuntui hänestä tervetulleelta, kun hän täten saattoi vapautua vihatuista siteistä, ja kuullessaan nimeänsä huudettavan ja tuntiessaan morsiamensa äänen, yritti hän pudistaa päätään ikäänkuin sanoaksensa, ettei hän tahtonut viimeistä hengenvetoaan valheella hengähtää. Mutta äkkiä kansa, joka tiheänä joukkona ympäröi kuolevaa, väistyi hämmästyneenä syrjään; sillä vaaleaverinen Gianna tunkeutui joukon läpi kasvoiltaan kalpeana kuin aave, mutta käytökseltään arvokkaana, ikäänkuin hänet vasta tuskan orjantappurakruunulla olisi kruunattu kuningattareksi kaikkien naisten yli. Menkää pois, sanoi hän ojentaen kätensä morsianta kohti; tämä kuoleva on minun, ja samoin kuin elämässä kuuluin hänelle sieluineni ja ruumiineni, tahdon myös kuolemassa olla hänen luonaan, eikä kukaan vieras saa riistää edes hänen henkäystäänkään minulta! — Sitten hän polvistui armaansa viereen ja kohotti lempeästi hänen päänsä polvelleen, jotta hänen juhlapukunsa tahrautui vereen. Attilio, sanoi hän, tunnetko minua? — Attilio avasi heti silmänsä ja huokasi: Oi, Giannani, kaikki on lopussa! Kuolema ei sallinut minun vannoa toiselle uskollisuutta, mikä kuului vain sinulle. Minä kuolen, vaimoni. Anna minulle viimeinen suudelma ja ota vastaan sieluni syliisi.
Silloin Gianna kumartui Attilion ylitse, ja kun hän oli kosketellut hänen huuliaan, sammui Attilion silmä ja hänen päänsä vaipui Giannan syliin. Mutta kaikki, jotka seisoivat ympärillä, tunsivat niin syvää sääliä tätä jaloa paria kohtaan, ettei kukaan uskaltanut, ei edes kenkään Scarpan perheen jäsenistä, häiritä rakastavaisten jäähyväisiä. Päinvastoin, kun nuoren sankarin ruumis oli nostettu paarille kaupunkiin kannettavaksi, jakautui kansa kahtia, toiset kulkivat kuolleen jäljessä, toiset seurasivat saattoa, joka kuljetti hänen armastaan kotiin, sillä Gianna oli vaipunut tiedottomana kuolleen ystävänsä rinnalle. Vain nuori Emilia palasi äitinsä kanssa vielä samana yönä Vicenzaan. Hänen isänsä, herra Tullio Scarpa, jäi Buonfiglien taloon ollakseen läsnä Attilion hautajaisissa, kaksinkerroin surren tyttärensä onnettomuutta ja poikansa häpeää.
Mutta kun kolmantena päivänä rakas vainaja kannettiin hautaan, Madonna degli Angelin kappeliin, niin astui heti arkun jäljessä, kaikkien sukulaisten edellä Gianna leskenhunnussa ja syvässä surupuvussa. Kohottaessaan huntuaan suudellaksensa vainajan otsaa, näki kaikki kansa, mikä ihme oli tapahtunut. Sillä Giannan kultaiset hiukset, jotka aina muulloin loistivat kauaksi, olivat muutamissa öissä muuttuneet hopeanharmaiksi ja hänen kasvonsa kuihtuneet ja rypistyneet kuin vanhan naisen.
Ja monet arvelivat, ettei hän kauan jaksaisi enää elää, vaan seuraisi pian rakastettuansa hautaan. Kuitenkin eli hän vielä kolme vuotta, jona aikana hän ei luopunut leskenpuvustaan eikä näyttäytynyt missään, missä iloittiin tai juhlittiin. Mutta hiljaisuudessa hän valmisteli työtä, jonka hän oli luvannut Madonna degli Angelin kappelille, suurta lippua, jossa ylienkeli Mikael valkoisessa haarniskassa tappoi lohikäärmeen. Enkelin panssarin hän ompeli omilla valkoisilla hiuksillaan. Tämä lippu asetettiin toisen lipun viereen, joka koristi Attilion hautaa kappelissa. Kun lippu oli valmis, ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin koruompelijatarkin kannettiin viimeiseen lepoon ja laskettiin hänen oman pyyntönsä mukaan Attilion rinnalle. Kauan jälkeenkinpäin vielä saapui paikalle sekä muukalaisia että kaupungin omia asukkaita ihailemaan molempia taidokkaasti ommeltuja lippuja ja he puhelivat keskenään Gianna la Biondasta, joka antoi armaalleen mukana hautaan kaikki mitä hän omisti, yksin kunniansakin, vaikka hän aivan helposti, vain vaikenemalla, olisi voinut säilyttää sen koskemattomana.
* * * * *
Kun lukija oli lopettanut, vallitsi puutarhasalissa vielä hetken aikaa äänettömyys, ja sade, jonka hiljainen tihkunta oli koko ajan säestänyt kertomusta, pysyi yksin äänessä.
Vihdoin sanoi nuori tohtori shakkipöydän äärestä: Tuossa kertomuksessa on hiukan venetsialaisen koulun kultaväritystä. Sitä eivät nykyiset palettikeinot saa enää esille. Vaikka tuntuipa minusta, kuin kopioitsijan oma sävy olisi paikka paikoin hyvinkin selvästi astunut esille.
Kopijoitsijanko! huudahti se, joka loikoi sohvalla ja viskasi sikarin luotaan. Kylläpä näkyy, ettet sinä tunne vielä hänen korkea-arvoisuuttaan. Hän on vain pitänyt meitä pilkkanansa ja tahtonut kerrankin asettaa täysivärisen kuvan meidän heikkojen sommittelujemme rinnalle. Lyönpä vetoa, että tämä San Niccolon kronikka on paljoa nuoremmalta ajalta kuin Macphersonin kuuluisa Ossian.
Hänen korkea-arvoisuutensa ei näyttynyt lainkaan kuuntelevan näitä puheita. Ja mitä te arvelette tämän kertomuksen siveellisestä puolesta? kysyi hän kääntyen Eugenie rouvan puoleen.
Puhuteltu tuumi hetken aikaa, sitten hän vastasi: En tiedä voiko olla puhettakaan siitä, että näin omituinen tapaus voisi kelvata malliksi tai esikuvaksi. Eikö myös eri aikakausilla ole omat tapansa ja eri kansoilla omat luonnonlaatunsa? Minä myönnän, että intohimoinen antautuminen, joka ei perustu ikuiseen uskollisuuteen, on tuntunut minusta vastenmieliseltä, ja että tämän kertomuksen traagillinen loppu vasta sovitti sen mieltävieroittavan alkupuolen. Ja sittenkin, jos tuo vaaleaverinen Giovanna olisi ollut minun sisareni, niin hetkeäkään epäröimättä olisin astunut käsikädessä hänen kanssaan saattojoukossa Attilion arkun jäljessä.
Parempaa siveellisyystodistusta ette olisi voinut antaa, vastasi kertoja. Sallikaa, että siitä hyvästä suutelen teidän kättänne.
Kuolleen järven rannalla.
Oli keskikesä, mutta ylhäällä vuoristossa puhalsi terävän kylmä tuuli, joka uhkasi muuttaa rankan sateen lumeksi. Ilma oli niin pimeä, että tuskin saattoi eroittaa sadan askeleen päästä taloa Kuolleen järven rannalla, vaikka se olikin valkeaksi silattu ja päivä vasta oli mailleen menossa. Sisällä paloi tuli takassa, emäntä seisoi keittiössä ja paistoi kaloja samalla liikuttaen jalallaan kätkyttä, joka oli siirretty lieden ääreen. Vierastuvassa loikoi isäntä uuninpenkillä ja sätti kärpäsiä, jotka eivät sallineet hänen rauhassa nukkua; paljasjalkainen palvelustyttö kehräsi nurkassa ja katsoi huoaten silloin-tällöin himmeiden ikkunalasien läpi ulos surkeaan ilmaan; kömpelö renki astui muristen sisään, ravisteli itseään kuin uitettu koira, jotta raskaat vesipisarat pirskuivat vaatteista joka taholle, ja heitti kasan märkiä verkkoja uuninnurkkaan. Ei kukaan sanonut sanaakaan. Tuntuipa siltä kuin kukin olisi pelännyt, että pahantuulen ja harmin pilvi, joka painosti taloa, olisi räjähtänyt riita- ja kiistakuuraksi, jollei jokainen koettaisi hillitä mieltänsä.
Ulko-ovi kävi ja outoja askelia kajahti eteisestä. Isäntä ei liikahtanut, palvelustyttö nousi vain paikaltaan ja avasi vierastuvan oven.
Matkapukuinen mies seisoi kynnyksellä ja kysyi, oliko tämä Kuolleen järven majatalo. Tytön myöntäessä lyhyesti hän astui sisään, viskasi läpimärän vaipan pöydälle, matkalaukun sen viereen ja heittäytyi uupuneena penkille ottamatta märkää hattua päästään tai laskematta keppiä kädestään, ikäänkuin hän hiukan levättyänsä olisi aikonut taas jatkaa matkaansa. Palvelustyttö oli jäänyt hänen eteensä seisomaan ja odotti, mitä vieras mahdollisesti käskisi. Mutta hän näytti kokonaan unohtaneen, että muitakin paitsi häntä itseään oli huoneessa, hän nojasi vain päätään seinää vasten ja sulki silmänsä. Kaikki oli hiljaista ummehtuneessa, kosteankuumassa huoneessa ja ainoastaan kärpästen surina ja palvelustytön vaistomaiset huokaukset katkaisivat silloin-tällöin äänettömyyttä.
Vihdoin toi emäntä ruokaa tupaan; pieni poika, joka katseli suurin silmin vierasta, kantoi kynttilää jäljessä, ja isäntä nousi vastahakoisesti uuninpenkiltä, haukotteli ja astui pöydän luo. Mutta hän jätti vaimonsa tehtäväksi pyytää vierasta syömään, johon tämä päätään pudistaen vastasi. Muuta lihaa, kuin paria kanaa ja hanhea, ei talossa ollut saatavana, puolusteli emäntä itseään. Heille itselleen sellainen ruoka oli liian kallista, eikä herrasvieraita usein enää tullut taloon senjälkeen kuin kaksi vuotta sitten uusi maantie oli rakennettu vuoren toiselle puolelle, ja posti, jota muinoin oli tätä tietä tuotu, kulki nyt sieltä. Hyvällä ilmalla saapui tänne joskus joku matkailija tai taiteilija, joka tahtoi maalata Kuollutta järveä, mutta sellaisesta ei ollut suurtakaan tulolähdettä eikä kalastuksellakaan voinut paljoa ansaita. Mutta jos herra tahtoi jäädä yöksi taloon, niin vuoteet olivat kyllä hyvät ja viereinen huone vasta viikko sitten valkaistu. Olutta sekä Tyrolin viiniä oli heillä myös jokunen pullo kellarissa, ja itse he valmistivat viinaa, jota kaikki kehuivat.
Kaikkiin näihin tarjouksiin ei vieras vastannut muuta kuin että hän aikoi jäädä tänne yöksi ja halusi saada lasillisen raitista vettä. Sitten hän nousi ylös luomatta ainoatakaan silmäystä isäntäväkeen, joka ääneti istahti illallista syömään, vaikka iloinen kymmenvuotias poika oli tuttavallisesti lähestynyt häntä ja lakkaamatta tarkastanut hänen kellonvitjojaan, jotka hämärässä loistivat. Palvelustyttö otti toisen kynttilän uuninreunalta ja näytti vieraalle tietä viereiseen huoneeseen, missä hän täytti vesiruukun ja jätti hänet yksin vieraan hiljaisesti kiitettyä häntä.
Isäntä kirosi vieraan poistuttua. Kun kerrankin joku eksyi taloon, niin oli hän tietenkin tuollainen maantienkuljeksija, joka ei tahtonut syödä mitään, tuskinpa edes maksaisi yösijaansakaan, vaan päällepäätteeksi veisi liinavaatteet mukanaan. — Sellaiset junkkarit, sanoi emäntä, antavat ensin kantaa eteensä kaikki herkut keittiöstä ja kellarista ja imartelevat minkä ennättävät isäntäväkeä. Mutta tuo herra oli varmaan sairas, tai häntä painosti syvä suru, koskei ruoka eikä juoma maittanut. — Samassa astui vieras jälleen sisään ja kysyi, voisiko hän sateen tauottua saada veneen soudellaksensa järvellä ja pyytääksensä soihdun valossa kaloja. Hän oli valmis suorittamaan runsaan maksun. Emäntä työnsi salaa miestään kylkeen, ikäänkuin sanoakseen: mitä minä sanoin! Hänen laitansa ei ole oikea. Älä vain vastustele häntä. — Isäntä, jota ansio houkutteli, vastasi epäystävälliseen tapaansa, että hänen puolestansa olivat vaikka molemmat veneet saatavissa; täällä ei ollut tapana kalastaa öiseen aikaan, mutta jos häntä huvitti, niin mikäpä häntä esti koettamasta. Renki saattoi heti paikalla näyttää hänelle, missä veneet ja verkot olivat ja vuolla hänelle soihdunvarsia. Isäntä antoi merkin rengille, joka yhä kalusi kaloja ja avasi sitten itse kummalliselle vieraalle oven.
Satoi yhä, ja vesi rapisi vesiränneissä talon edustalla. Mutta vieras ei näyttänyt välittävän mistään, vaan astui nopeasti rantaan ja tarkasteli lyhdyn valossa, jota renki hänen jäljessään kantoi, molempia veneitä, ikäänkuin valitaksensa varmemman niistä. Molemmat seisoivat kodan suojassa, jonka katto-orsissa riippui kaikenlaisia kalastuskojeita. Vieras lähetti jonkun tekosyyn nojalla rengin sisään, etsi sitten rannalta pari raskasta kiveä, jotka hän kantoi suurempaan veneeseen ja seisoi sitten hetken aikaa syvään hengittäen ja tähystellen vettä, jonka pinnalle, niin pitkälle kuin lyhdyn valo ulottui, sadepisarat kimpoilivat. Tuuli asettui hetkeksi, yö oli aivan pimeä, mainingit kuohuivat ja pirskuivat veneitten kokkaa vasten ja talosta kuului nyt yksitoikkoista laulua, jolla emäntä nukutti rintalastaan. Sekin kuulosti epätoivoiselta, se ilmaisi pikemmin äidin huolta kuin iloa ja lisäsi tämän synkän perukan toivotonta tunnelmaa.
Vieras aikoi juuri palata takaisin taloon, kun etelästäpäin johtavalta maantieltä, samalta suunnalta, mistä hän itsekin oli tullut, kajahti piiskanläimäyksiä ja kuului pyörien ratinaa, jotka vaivalloisesti kulkivat kuoppaisella ja savisella tiellä. Heti sen jälkeen ilmestyivät tienkäänteestä vaunut ja pysähtyivät majatalon oven eteen. Tulta tuotiin eteiseen, naisen ääni kysyi yhtä ja toista, emäntä vastasi kaikkein ystävällisimmällä äänellä, ja vaunuista nousi kaksi naista, jotka kantoivat jotain huiveihin käärittyä. Renki kuljetti ajajan kanssa hevoset suojaan, ja muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki jälleen hiljennyt.
Kaikki tuo oli kulkenut kuin varjokuva vieraan silmien ohitse herättämättä hänen uteliaisuuttaan tai myötätuntoaan. Vielä kerran hän silmäsi pilviin, tuumien eivätkö ne alkaisi hajota; sitten hän astui taloa kohti juuri samassa kun vierastuvan vastaisessa kamarissa syttyi tuli ja varjoja alkoi liikkua uudinten takana. Hän antoi lyhdyn jälleen rengille, pyysi hänen hankkimaan onkia ja syöttejä ja palasi takaisin huoneeseen.
Täällä hän sytytti kynttilän, joka seisoi väärässä tinajalassa horjuvalla pöydällä. Sitten hän avasi ikkunan, päästääkseen raitista ilmaa huoneeseen, ja katseli hetken aikaa, miten vesi tippui kattoräystäästä maahan hypitellen edestakaisin vanhaa pullokorkkia. Sen enempää ei hän pimeässä voinut eroittaa, mutta rotkossa, järven rannalla vinkui tuuli kuin häkkiin kytketty eläin, ja puut talon ympärillä ähkyivät rankkasateessa. Avonaisen ikkunan ääressä ei ollut hyvä olla. Mutta vieras näytti vain nauttivan rajuilman synkästä musiikista, ja vasta sitten, kun myrsky piiskasi sateen suoraan hänen kasvoihinsa, peräytyi hän peremmälle ja astui autioiden seinien sisäpuolella hitaasti edes ja takaisin, kädet selän takana ja rauhallinen ilme kasvoilla ja silmissä, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaikki tai ei mitään ympärillään. Vihdoin hän otti matkalaukustaan esille kynän ja paperia, kävi istumaan himmeän kynttilän ääreen ja alkoi kirjoittaa seuraavaa:
"En tahdo mennä levolle, Karl, sanomatta sinulle hyvää yötä. Kuinka väsynyt olen sen kai huomasit jo kuusi viikkoa sitten, kun aivan ohimennen tapasimme toisemme. Sillä kertaa olisi minun pitänyt puhua ja selvitellä sinulle tautiani, niinkuin tapamme on ollut. Niinpä voisin nyt kaikessa rauhassa polttaa vain viimeisen sikarini, tarvitsematta enää liikuttaa kynääni omaksi sekä sinun kiusaksesi. Mutta sillä kertaa olivat huuleni kuin kiinniliimatut. Varmaan olisimme myöskin ruvenneet riitelemään keskenämme, ja koska lopulta kumpikin olisi kuitenkin pitänyt oman kantansa, niin olisihan ollut turhaa pilata toisiltamme noita viimeisiä hetkiä. Sillä tunnen sinun periaatteesi ja tiedän, että jos olisit täällä, tekisit kaiken voitavasi saadaksesi minut, niinkuin on tapana sanoa, rakentamaan jälleen sovintoa elämän kanssa. Mutta jos luulet minun syykseni sen, että olen tullut elämän veriviholliseksi ja että minun on pakko siitä erota, niin erehdyt kokonaan. Minä eläisin kernaasti, jos elämä sallisi minun elää. En ole niin arka enkä niin pehmeäluontoinen, että 'kohtalon kovat iskut' voisivat järkyttää tasapainoani siinä määrin, että heti joutuisin aivan suunniltani, sanan todellisessa merkityksessä. Kukapa samoin kuin nuo tutkimattomat voimat viskaisi heti kaikki hiiteen, jollei jokin asia kävisi aivan oman mielen mukaan? Nuo ikuiset voimat ovat kai sokeampia ja oikullisempia kuin mitä me aavistamme, ja meidän, viisaampien täytyy oppia antamaan myöten. Mutta siinäpä pulma onkin. En usko, että kauan enää voisin näytellä järkevän osaa, jos tällaista elämää jatkuisi. Epätoivoissani yritin pelastaa ainakin terveen järkeni tässä sielunrauhani haaksirikossa, mutta se ei onnistunut. Tarkastellessani vastikään vanhaa korkkia, joka kattorännissä ikkunani edustalla hyppi edestakaisin naurettavan avuttomana sateen käsissä, tuntui minusta, kuin olisin nähnyt siinä omat aivoni, jotka olivat karanneet kuumasta pääkallostani saadakseen virkistävän kylvyn. Jos ihminen tarvitsee kokonaisen neljännestunnin ennenkuin hän voi irtaantua niin mielettömästä ajatuksesta, niin täytyy sinun myöntää, ettei tarvita kovinkaan paljon ennenkuin tuollaisen ajatusryhmän hauras säie voi kokonaan katketa. Minulla voi olla kuinka kauniit ajatukset tahansa ihmisen velvollisuuksista lähimäisiään kohtaan: mutta odottaa kunnes valekuollut sielu sammuu elävässä ruumiissa, nähdä sen hiipivän paikasta toiseen ja alentuvan kotieläintäkin kurjemmaksi sekä itselleen että toisille kauhuksi — siihen tarvitaan lampaan tylsyyttä, joka voi odottaa teurastajaansa, vaikka se tuntee madon kalvavan aivojaan ja tietää auttamattomasti sairastavansa pyörätautia.
Mutta unohdan aivan, että kaikki tämä tuntuu sinusta varmaan sekavalta lorulta, koska minun viime kokemuksistani tiedät vain sen verran kuin kaikki muutkin: että kasvatussisareni vuosi sitten — tänään juuri on siitä vuosi umpeen mennyt! — kuoli, hänen isänsä muutamia päiviä myöhemmin ja hänen äitinsä tänä keväänä. Tiedäthän, että nuo kolme ihmistä muodostivat koko minun perheeni, että rakastin heitä hellästi, että he, sinua lukuunottamatta, olivat ainoat ihmiset, jotka varsinaisesti olivat lähellä minua. Heidän kuolemansa olisi joka tapauksessa ollut minulle syvä suru. Mutta ehkäpä olisin lopulta sittenkin voinut voittaa tuon surun ja elää edelleen, jollei salamaniskuyhdelläkertaa olisi heitä kaikkia riistänyt minulta. Tottahan se on: jokainen ihminen on korvaamaton, mutta ei kukaan ole välttämätön. Tiede, työni, nuoruuteni olisivat voineet saada haavan arpeutumaan. Mutta nyt se yhä on avoinna, eikä mikään voi pysähdyttää verenjuoksua. Sillä nuo kolme rakasta ihmistä eläisivät varmaan vielä nytkin, jollei minua olisi ollut! — —
Minun täytyy palata kauaksi taaksepäin ajassa voidakseni selittää tätä synkkää väitettäni.
Sinä tiedät, Karl, että tuskin tunsin omia vanhempiani, että isäni kuoleman jälkeen olisin joutunut orpokotiin, jollei tuo jalomielinen pariskunta olisi armahtanut köyhää kirurgin poikaa ja ottanut hänet omaksi lapsekseen. Kasvatusisäni oli jo siihen aikaan kaupunkimme rikkaimpia kauppiaita. Kahdeksan vuotta hän oli elänyt avioliitossaan lapsettomana, ottaessaan minut taloon. Hän toivoi, että tuottaisin iloa heidän hiljaiseen kotiinsa; mutta pahaksi onneksi palkitsin huonosti näitä kelpo ihmisiä, vaikka rakastinkin heitä hellästi. Olin suljettu, ärtyisä, jörö lapsi, ja jo varhain taipuvainen mietiskelyyn. Vuoroin saatoin päiväkausia olla aivan sanaton, vuoroin taas puhkesi iloisuuteni intohimoisesti esille, ja vielä nytkin häpeän ajatellessani, millä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kasvatusvanhempani sietivät minua ja koettivat johtaa luonnettani osoittamatta koskaan yhdellä ainoalla katseellakaan, etten täyttänyt heidän toiveitansa.
Äkkiä kaikki muuttui. Olin ollut talossa lähes kaksi vuotta, kun kasvatusvanhempieni hartain toivo täyttyi ja heille syntyi lapsi, kaunein, lahjakkain ja suloisin olento, mitä koskaan olen nähnyt. Yhdellä iskulla ilma talossa kirkastui, minäkin tulin järkeväksi ja hyväntahtoiseksi pojaksi ja rakastuin tuohon pikku tyttöön yhtä päättömästi kuin hänen hoitajansa. Tuntikausia kuljetin häntä mukanani ulkona, opetin häntä kävelemään ja puhumaan ja saatoin hänen tähtensä unohtaa kaikki parhaat ajanviettoni ja koulutoverini. Vanhempiakin kohtelin nyt aivan toisin, ja hekin, sen sijaan, että olisivat pitäneet minua tarpeettomana talossa, kohtelivat minua entistä suuremmalla hyvyydellä ja pitivät meitä aina kuin rakkaana siskoparina, joilla kummallakin oli yhtä suuri oikeus heidän rakkauteensa.