— No, mutta ovatko sitten kaikki parhaat ylimpänä? väitti maisteri vastaan, joka oli yksinvallan salainen vastustaja.
— Eivät aina, mutta usein, ja kun parhain kerran pääsee valtaan, kokoontuvat parhaat alati hänen ympärilleen, ja silloin yksinvalta on hyvä.
— Yksinvalta ei ole milloinkaan hyvä, paitsi silloin, kun anastaja anastaa sen itselleen! selitti maisteri; sillä ne esteet ja vaarat, jotka hän silloin on osoittanut voivansa voittaa, todistavat hänen lahjojaan.
— Ajattelet Cromwellia, protektoria?
— Häntä niin! Ja hänen ministereitään ja kenraalejaan. VennerViinikauppiasta, Tuffnell Salvumiestä, Okey Kalefaktoria. TalonmiesAmiraali Deane'a, kylvettäjä Eversti Goffe'a, tuota yksinkertaistasotamiestä kenraalimajuria ja Kuvernööri Skippon'ia, palttinakauppiasMaaherra Tickborne'a!
— Siinä siis näet, että kyky saavuttaa sen paikan, mikä sille kuuluu!
— Niin, vallankumousten jälkeen! Mutta me näimme Eerikki XIV:nnen seuraavan Kustaa I:stä, Kristiinan Kustaa Adolfia.
— Ja Kaarle XI:nnen Kaarle X:ttä; ja me näimme myöskin nuoren Cromwellin savuna haihtuvan vanhan Cromwellin jälkeen. Siis alati vallankumousta? Sitäkö tahdot?
— Tai valitun diktaattorin!
— Tahi myöskin määrätä hallitsija kuten aikoinaan Apishärkä, kasvattaa hänet viisaaksi mieheksi, pitää hänet loitolla elämän kaikista pikku harrastuksista, panna hänet lukkojen taa kuten Japanin mikadon! Ei, elämä moninaisuudessaan synnyttää ja kasvattaa itse miehen, jota aika tarvitsee. Puolue-aikoja ja yleistä väsymystä seuraa kaikkien hyväksymänä yksinvalta, jollaista tarvitaan. Yksinvaltias Cromwell oli parlamentitta suurempi tyranni kuin Kaarle I, ja Tanskan Fredrik III pani itse toimeen vallankumouksen aatelia vastaan kuten Kaarle XI meillä.
— Mutta meidän kuninkaamme on henkisesti kehittymätön, tuhma, joka uskoo pappeihin ja noitiin! huusi maisteri Andreas, joka oikein tahtoi päästää tunteensa valloilleen.
— Hiljaa, saatana soikoon! varoitti apu-opettaja ja katseli varovasti puutarhan pensaihin, jotka olivat pimeässä, ja joihin vain muutamia heikkoja valopilkkuja lankesi lyhdyistä. Entäs Cromwell, parlamentinloukkaaja, eikö hän sitten uskonut pappeihin? Uskoi, ja vielä paljon enemmän kuin tuo mestattu perustuslaille kuuliainen hallitsija!
Maisteri Andreas heristi korviaan vaahterakujaa kohti; häntä oli säikähyttänyt jokin sieltäpäin kuuluva liike. Mutta kun kaikki oli edelleenkin rauhallista, korotti hän jälleen äänensä nauttiakseen oikein tilaisuudesta saada purkaa mielensä, ja iskien olutkannun pöytään hän säesti lempilausettaan, jonka oli saanut Cartesiuksen filosofiasta, joka äskettäin oli säteillen tehnyt tuloaan Europan sivistysmaailmaan:
— De omnibus est dubitandum! Alas yksinvalta, alas Cromwell, alas pappipentele Kaarle…
Apu-opettaja tukki suurella kädellään hänen suunsa, sillä samassa tuokiossa Magelone näyttäytyi sillalla, joka johti lammikon huvimajaan.
Hänen yllään oli eriskummallinen viheriä metsästyspuku, jossa oli lyhyet koru-ompeleilla ja lasihelmillä kirjaillut liepeet. Hiukset valuivat vallattomasti ja epäjärjestyksessä ympäri pään, joka ei ollut sievä, mutta jonka muutamissa ulkoviivoissa oli nuoruuden pehmeyttä, mutta toiselta puolen petomainen suu, plebeijimäinen nenä ja lyijynappisilmät olivat pelottavat ja vastenmieliset. Hän kantoi viini-astiaa ja laseja, ja toi rouva Törneriltä sellaiset terveiset, että hän tarjoilisi rouvan piikojen asemesta tänä iltana senvuoksi, että heitä tarvittiin talossa ja lasten luona. Tämä kuullosti sangen uskottavalta, eikä siihen ollut mitään sanottavaa, mutta maisteri Andreas ei voinut peittää ihmetystään hänen korujensa johdosta ja kysyi, miksi tyttö oli niin laitoksissaan.
Tyttö mietti hetken, mitä vastata, apu-opettajan tutkiva katse sai hänet hämilleen, ja hän vastasi nähtävästi vastoin tahtoaan, totuuden mukaisesti:
— Jensen käski minun tekemään niin!
Veli oli siis koristanut hänet! Mutta se oli ehkä vain turhamaisuutta.
Asetettuaan kannun pöydälle hän teki lähtöä, mutta apu-opettaja, joka oli leikillinen herrasmies, tarttui hänen pörhöiseen tukkaansa ja pakotti hänet istuutumaan, juotti häntä lasistaan ja kysyi, mitä hyvää tyttö taisi.
Maisteri, joka ei pitänyt seurasta, vastasi tytön, puolesta, että tämä teki hyvää ruokaa, minkä hän tiesi omasta kokemuksestaan niiltä viikoilta, jolloin tämä oli hänen palveluksessaan.
— Niin, mutta vapaaherratar ei anna minun laittaa mitään ruokaa, väitti tyttö, ja laittamalla ruokaa kanoille ja sioille, sillä ei päästä pitkälle tässä maailmassa.
Tämän hän lausui niin lapsellisella ja haikealla äänellä kuin olisi hänen elämänsä unelma ollut saada tilaisuuden valmistaa hyvää ruokaa. Umpimähkään, ja hiukan herkkämielinen kun oli, varsinkin juotuaan nyt muutaman lasin, keksi maisteri Andreas muitta mutkitta keinon toimittaa tytön pois siitä kurjuudesta, jossa tämä eli, sekä vapautua hänen häiritsevästä seurastaan:
— Kuulehan Bureus, etkö voi toimittaa häntä keittäjättäreksiRegenseniin, jonka dekaanus olet?
— Niin, voimmehan asiaa miettiä, tuumi apuopettaja päästäen tytön.
— Mikä se Regensen on? kysyi Magelone tavattoman uteliaana.
— Se on se talo, jossa ylioppilaat syövät kuninkaan pöydän ääressä, vastasi maisteri.
— Ja siellä voi sattua, että saat maata nuorten herrain vieressä! pisti apu-opettaja pilojaan.
Tämä mahdollisuus ei tuntunut säikyttävän Magelonea; ainakin hän nauroi ääneen tälle huomautukselle.
— No, nyt voit lähteä, senkin kissa, sanoi maisteri ja työnsi hänet luotaan; mutta jos tahdot päästä kuninkaan keittiöön, niin täytyy sinun ensin oppia pesemään itsesi puhtaaksi. Kas niin, marssi nyt matkoihisi!
Senjälkeen nuo kaksi herraa alkoi jälleen maistella maljojaan, ja he juttelivat kaiken mailman asioista, mutta enin omistaan, ja maisteri Andreaksen täytyi tavan takaa purkaa raivoansa siitä, että hänen oli pakko jäädä tähän lian ja rikoksen pesään, mutta apu-opettaja saarnasi hänelle rohkeutta ja kestävyyttä sekä pyysi hänen tekemään tuttavuutta naapurien kanssa ja perehtymään seutuun ja sen väestöön. Lokakuun ensi päiväänhän oli enää vain kaksi kuukautta, ja sitten hän oli vapaa. Senjälkeen hän antoi ystävälleen neuvoja ja kehoituksia, kuinka tämän oli kohdeltava mustalaista, ja ennen kaikkea oli hänen oltava varovaisempi lausunnoissaan, varsinkin mikäli ne koskivat politiikkaa ja tuota niin arkaluontoista yksinvaltaa.
Kun he vihdoinkin lopettivat mennäkseen levolle ja joutuivat kartanolle, tapasivat he Iivanan, joka sitoi siinä punaisen hevosen jalkaa.
— Mitä hittoja olette tehneet kaakille? kysyi apuopettaja suutuksissaan.
Iivana vastasi miettimättä kuin opittua läksyä laskettaen, että Jensen oli ratsastanut eräälle asialle, että hevonen oli säikähtänyt ja pillastunut, oli pudottanut ratsastajan selästään ja potkaissut tätä silmään, niin että oli pitänyt lähettää välskäriä noutamaan.
— Tässä talossa, kuiskasi apu-opettaja ystävälleen heidän portaita noustessaan, näyttävät kaikki tapahtumat olevan ilveilyä. Tuon pojan kertomus myöskin oli kyllä silkkaa valhetta. Mutta se ei kuulu meihin!
Ja sitten he menivät sisälle nukkuakseen muutamia tunteja, ennenkuin apu-opettaja ratsastaisi jälleen takaisin Lundiin.
* * * * *
Mätäkuu oli tullut ja sen mukana valtava kuumuus, joka sai kaiken mätänemistilaan. Koko talo löyhkäsi, tunkio, kujien ojat, sikolätti synnyttivät laumoittain kärpäsiä, ja puutarha oli nyt niin iljettävä, että maisteri mieluummin jäi kuin vankina istumaan parvekkeelleen. Ollessaan kävelemässä lasten kanssa hän valitsi kulkupaikaksi maantien, joka oli ainoa puhdas kohta täällä, mutta se oli niin yksitoikkoinen, auringon paahtama, kuiva ja pölyinen, että se ei tarjonnut mitään virkistystä, ja metsässä hän ei tahtonut liikkua siitä syystä, että sissit tekivät sen epävarmaksi.
Hänen yrityksensä tehdä tuttavuutta naapurien kanssa ei ollut johtanut toivottuun tulokseen. Hänet otettiin vastaan niukuin naukuin niin kohteliaasti kuin pakko oli, mutta kaikkialla vaiettiin; ja kun hänen siten oli täytynyt puhua yksin muutama minuutti, nousi hän ja läksi. Hänhän ei voinut sanoa, että tahtoi tutustua heidän ajatuksiinsa Ruotsista ja yhtäläistymisestä, eivätkä nämäkään olleet halukkaita panemaan ajatuksiaan alttiiksi. Mutta vastenmielisyydessä ja kylmäkiskoisuudessa muukalaista kohtaan piili jotain muutakin — kuitenkaan hän ei voinut päästä perille siitä, mitä se oli.
Siten hän tuli jälleen osoitetuksi seurustelemaan itsensä kanssa, ja hän tunsi nyt tulleensa täydellisesti suljetuksi tuohon taloon. Jos hänen täytyi joskus mennä silloin tällöin alas, niin häntä alati hätyytettiin, ja tarve puhella jonkun ihmisen kanssa houkutti hänet jälleen mustalaisen pariin, joka, kuten hän nyt aivan varmasti uskoi, askarteli salaperäisissä asioissa, joihin hän pelkäsi joutuvansa sekoitetuksi.
Apu-opettajan tulon jälkeisenä aamuna mustalainen oli nöyrästi anonut, että maisteri kävisi hänen luonaan alakerroksessa, missä hän pysyttelihe pimeään huoneeseen sulkeutuneena suojellakseen silmäänsä päivänvalolta.
Maaten silmä sidottuna vuoteessa, jonka ääressä oli pulloilla täytetty pöytä, hän valitti surkeasti menetettyä silmäänsä, jonka hevonen oli potkaissut puhki. Hän kertoi, että välskäri oli ollut äskettäin siellä, leikannut silmää ja sanonut, että potilaan täytyi pysytellä sisällä seitsemän viikkoa. Maisteri sääli todellakin tuota raukkaa, ja lupasi pistäytyä toisinaan häntä katsomassa.
Jonka jälkeen mustalainen oli kiittänyt häntä sekä tästä että paljosta muusta ja jos jostakin. Maisteri kyllä tiesi mistä.
Hän luuli, että mies tarkoitti hänen tarjoamaansa apua edellisen illan kohtauksessa huvimajassa, eikä pyytänyt, varomattomasti kyllä, mitään selitystä.
Seuraavana päivänä mustalainen oli ollut ulkona, ja oli hänellä huvimajassa ollut kohtaus vanhemman vastenmielisen näköisen miehen kanssa, jonka seurassa oli syönyt ja juonut ja lopuksi laulanut.
Tuo silmäjuttukin oli siis ilveilyä! Mutta mikä sen tarkoituksena oli, siitä maisteri ei tullut hullua hurskaammaksi, varsinkin kun ilveily suoritettiin niin suunnattoman kömpelösti, että ei edes lapsikaan olisi uskonut siihen.
Oli mahdotonta mennä päättelemään, tahtoiko hän vetäytyä viekkaudella vapaaherrattaren seurasta ja päästä omaan huoneeseen, tai pyrkikö hän siten tilaisuuteen saada käytettäväkseen pimeän paikan, missä saattoi salaisesti ottaa vastaan kävijöitä.
Varmaa oli kuitenkin, että hän otti vastaan henkilöitä uudessa huoneessaan. Ensin siellä kävi tuo vanhempi mies, jonka ulkomuoto oli kavala ja käytös kavala — joka sanalla sanoen näytti aikoinaan olleen rangaistusvanki. Maisterille, joka nyttemmin ei halunnut saada tietää mitään, mustalainen selitti kuitenkin vastoin hänen tahtoaan, että mies oli valtion puutarhuri, joka tuli tarkastamaan puutarhatyötä, mutta ei itse ottamaan osaa siihen. Mutta nyt koko työ supistui vain kirsikkain poimimiseen, ja nuoremman puutarhurin kirsikanpoimintaa ei tarvittu tarkastamaan kunink. valtionpuutarhuria, joka nautti viidensadan markan kuukausipalkkaa. Se oli siis uusi ja ilmeinen valhe, jonka tarkoituksena niin muodoin oli vain se, että tuo kavala mies puutarhurin nimen varjossa olisi voinut oleskella talossa.
Samaan aikaan kuin tämä sattui toinen odottamaton tapaus, edellistä melkein vielä selittämättömämpi. Portinvartija erotettiin äkkiä toimestaan, eikä voinut saada tietää syytä tähän. Iltaa ennen, kun hän jätti paikkansa, käyttäytyi hän meluisasti ja lauloi pilkkalauluja mustalaisesta, peittelemättä vakuutustaan siitä, että tämä oli saanut aikaan hänen erottamisensa ja oli siis hänen vihollisensa. Mutta kolmen päivän kuluttua hän näyttäytyi hienoissa vaatteissa Bögelyssä ja neuvotteli monta tuntia vapaaherrattaren ja tilanhoitajan kanssa. Viimeksi mainittu kertoi heti omasta alotteestaan, että portinvartija koetti sekoittaa häntä erääseen hankkeeseen viranomaisia vastaan, joista he molemmat tiesivät vaarallisia salaisuuksia. Keskustelut taukosivat kuitenkin jonkun päivän päästä, ja mustalainen kertoi, että hän oli kadottanut halun sekaantua toisten asioihin.
Kaikki tämä viittasi maisterin mielestä siihen, että jotakin suurta oli tekeillä, ja saadakseen tuon sekavan kudoksen selville hän päätti noudattaa ystävän neuvoa ja tuudittaa konnat varmuuteen. Tässä aikomuksessa hän meni aamukävelyllään tuon ennen mainitun kuusipuun luo, jonka kirjoitukset olivat vielä koskemattomat, ja vuoli niin tarkoin kuin taisi nuolen poikittain silmän läpi, tasoitti jälkensä havunneulasilla ja jäi odottamaan, mitä oli tapahtuva.
Kahden päivän päästä, kun vapaaherratar ja tilanhoitaja ja koko talonväki olivat ajaneet eräisiin kansanhuveihin, koputettiin maisterin tornikamarin ovelle.
Hän huusi "sisään", ja sisään astui hyvin vanha mies, jolla oli parraton, kipsinvalkea naama, ja siinä joukko kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin kulkevia kurttuja ja poimuja. Huulet olivat painuneet sisään syystä, että etuhampaat olivat lähteneet, mutta ukko näytti pureksivan tai imeksivän omia huuliaan, mikä antoi hänelle kuolleen-kallon hirvittävän ulkonäön. Hän oli epäsiististi puettu, mutta hänen kellonvitjoissaan oli kultakoristeita ja takissaan hopeanapit.
Lausuttuaan teeskennellyn ihmetyksen siitä, että oli tavannut muukalaisen, kysyi vanhus tilanhoitajaa.
Maisteri vastasi, että tämä oli äskettäin lähtenyt ajelemaan.
— Sepä oli merkillistä, sillä hän tiesi kuitenkin, että tulisin, mutisi mies.
Sitten hän valitti huonoa onneaan ja sitä seikkaa, että ei voinut nyt silmäillä maatilaa.
Maisteri, joka heti epäili tätä uudeksi ilveilyksi, tarjoutui näyttämään hänelle maatilaa, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. He läksivät yhdessä alas. Maisteri lujasti päättäen olla sanomatta mitään halventavaa mustalaisesta, koskapa pääkallomies näytti aikovan panna hänen mielipiteensä tästä koetukselle. Mutta sitävastoin hän johti tämän, näennäisesti tarkoituksetta, katsomaan heikoimpia kohtia, vei hänet ohi pahimman siivottomuuden näennäisesti itse kiinnittämättä mitään huomiota siihen, ja vanhuksen puistellessa päätään talon rappiotilan johdosta tai muristessa maan huonosta hoidosta, oli maisterilla varalla aina puolustava, usein kiittäväkin sana.
Mutta ukolla näytti olevan kaksikin asiaa, sekä päästä perille maisterin ajatustavasta että saada selko kartanon tilasta ja arvosta, sillä hän joutui toisinaan pois suunniltaan katkeruudesta senvuoksi, että maatila oli päästetty arvottomaksi rappeutumaan, josta maisteri luuli voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että tämä oli koronkiskuri, jolla oli talossa etu-oikeuksia.
Lopuksi vieras kysyi oliko talossa puuseppiä, ja mitä nämä tekivät. Maisteri ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan kysymyksen viimeiseen osaan, mutta vakuutti, että näki nämä koko päivän työssä.
Jäähyväishetken lähestyessä tuo tuntematon pyysi, että maisteri ei virkkaisi mitään hänen siellä käynnistään, jonka jälkeen maisteri pyysi toisen vastapalvelukseksi olemaan levittämättä sen pitemmälle sitä, minkä hän oli sanonut.
Mustalainen meni ansaan, ja seuraavana päivänä hän säteili, oli nöyrä, hymyilevä, kovin ystävällinen, ja kutsui maisterin juomaan lasin viiniä huvimajaan, josta tämä ei voinut kieltäytyä.
Yhdessä-olo alkoi verrattain juomakelpoisella viinillä, jonka jälkeen Magelone äkkiä ilmestyi tuoden vadillisen pikku leivoksia, jotka hän väitti itse leiponeensa. Hänen yllään oli avokaulainen sininen hame, jonka liepeet olivat kootut kiinni toiselle sivulle. Kun maisteri oli maistanut laitteita ja lausunut jonkun rohkaisevan sanan, käytti mustalainen hetkeä hyväkseen:
— Magelone, kiitä nyt maisteria joka tahtoo luoda tulevaisuutesi onnen!
Magelone kiirehti suutelemaan maisterin kättä, jonka tämä veti pois, ilmaisten ihmetyksensä kysymällä, mitä tämä kiitos merkitsi.
— Nii-in, Magelone on kertonut kaikki, sillä hän lavertelee kuin harakka, sanoi mustalainen.
— Mitä hän on kertonut?! kysyi maisteri, josta tuntui kuin olisi häntä puristettu alasimeen kiinni.
— Tietysti kuninkaan pöydästä! virkkoi mustalainen nauraen.
— Vai niin, Regensenistä! Niin, sehän oli vain ohimennen viskattu sana, mutta jos tyttö panee arvoa sille, niin annan mielihyvällä hänelle suositukseni.
— Nyt maisteri antoi lupauksensa sinulle, Magelone! tarttui mustalainen tämän sanaan kuin tutkimustuomari, niin että maisteri vastenmielisyydellä tunsi, että hänet oli viekkaudella voitettu. Ja sovittaakseen tarkemmin lupauksensa sanoiksi todistajien läsnäollessa hän lisäsi:
— Mutta muistakaa tarkalleen, että olen antanut vain suosituksen, enkä voi luvata hänelle paikkaa, sillä sitä en täytä minä, vaan konsistoriumi, ja sen se tekee vasta ankarien kokeitten jälkeen. Ellei hän kestä koetta, eivätkä viranomaiset tahdo valita häntä, niin ei ole mitään kiittämistä siinä, että turhan tautta olen tuottanut hänelle vaivoja.
— Niin, sehän on aivan luonnollista, tuumiskeli mustalainen, mutta jos hän pääsee niin pitkälle kuin kokeisiin saakka, niin — sillä nähkääs Magelone sitten oli koko maan taitavin keittäjätär, ja oli hän oppinut ruuanlaiton itse valtakunnanmarskin luona.
Senjälkeen Magelone poistui niiaten moneen kertaan ja kierrellen ja kaarrellen, ja nuo kaksi miestä jäi kahden kesken.
Nyt kävi mustalainen käsiksi uuteen puheenaineeseen, joka ei ollut milloinkaan ennen kiinnittänyt hänen mieltään, nimittäin politiikkaan. Hän sotki yhteen sekasortoon Cromwellin, Fredrik III:nnen ja Kaarle XI:nnen sekä puhkesi ylistämään Ruotsin kuningasta.
Maisteri ymmärsi heti, että mustalainen oli maannut pensaikossa sinä iltana, jolloin apu-opettaja oli ollut täällä; käsitti silmänräpäyksessä että tämä, luottaen siihen että silmä oli sokaistu, tahtoi houkutella mitään pahaa aavistamattoman vihollisen solvaiseviin lausuntoihin, ehkäpä todistajien läsnä-ollessa, jotka olivat pensaikossa piilossa, ja hän alkoi senvuoksi pitää puhetta yksinvallan eduista, Kaarle XI:nnen kuolemattomista ansioista, valtakunnasta ja kansalaisten pyhistä velvollisuuksista Jumalaa, kuningasta ja isänmaata kohtaan.
Joko Jensen oli kuullut hyvin vähän tai ei hän ollut ymmärtänyt mitään mainitun illan poliittisesta keskustelusta, sillä hän teki nyt äkkiä täysikäännöksen ja hyökkäsi kaiken hallituksen, kaikkien viranomaisten ja poliisien kimppuun, jonka jälkeen maisteri ryhtyi laajaperäisesti kumoamaan häntä, pyytäen mustalaista etenkin tekemään eron valtion-viranomaisten ja oikeudenkäytön välillä, takertui oppineisiin selvittelyihin, sotki kaikki aineet sekaisin ja höysti puhettaan latinan- ja kreikankielisillä lauseilla, niin että mustalainen, joka otti tämän vakavalta kannalta, kävi aivan sekapäiseksi ponnistuksesta koettaa käsittää tuota käsittämätöntä. Mutta maisteri ei päästänyt häntä vielä rauhaan, vaan alkoi penkoa tietonsa kätköjä, veti esille irtonaisia paloja Grotiuksen sota- ja rauhanoikeudesta sekä Pufendorfin kansainvälisestä oikeudesta ja selosti Hobben kuuluisan kansalaistutkielman sisällyksen, jossa oli tehty järjestelmä yksinvallasta. Ja hän puhui varmaan kokonaisen tunnin ukkosäänellä, vaientaen vihollisen joka yrityksen keskeyttää hänet, niin että tämä istui lopuksi paikoillaan ihan kalpeana ja menehtyneenä yli-inhimillisestä ponnistuksesta pysytelläkseen mukana ja ennen kaikkea osoittaakseen, että kykeni tajuamaan yhtenäisyyden.
Kun maisteri oli lopettanut rapsodiansa, nyökkäsi mustalainen hyväksyen päätään, mutta oli niin raukea, että ei kyennyt muuta kuin kähisemään: suurenmoista!
Senjälkeen hän härppäsi suuren lasin viiniä, kakisteli kurkkuaan ja yritti jälleen hänkin pitää puoliaan. Mutta ainoa aine, jota hän hallitsi, oli tuo häntä lähinnä oleva vapaaherratar, tämän hyveet ja oikeamielisyys, ja ihmisten hävytön panettelu, ja viimein hän eksyi pitkäveteisesti ja kerskailevasti latelemaan kaikki mitättömät rakkausjuttunsa, joista toinen oli toistaan uskomattomampi.
Ja maisteri, joka oli tarkasti varuillaan joka kerran, kun keskustelu muutti suuntaa, huomasi nyt, että mustalainen oli koko illan pyrkinyt tähän; hän heristi senvuoksi korviaan ottaakseen vaarin, milloin oli päästy ydinkohtaan.
— Niin, tyttöjä on kyllä, kun on vain rahaa taskussa! hän lopetti pitemmän selityksen.
Senjälkeen hän kävi nokkaviisaan näköiseksi, kuten aina tahtoessaan viekkaudella saada toisen ilmaisemaan salaisuuksiaan, ja sitten hän sanoa paukahutti:
— Kyllin: sadalla taalerilla voin ostaa itselleni minkä tytön tahansa!
Näiden sanojen jälkeen syntyi kuolonhiljaisuus; sillä pitemmälle hän ei voinut mennä, ja maisteri tuumiskeli hetkisen paljastaisiko paikalla tuon katalan miehen ja iskisi häntä vasten kasvoja palkaksi siitä, että hän tuolla tavalla istui ja kaupitteli omaa sisartaan; kuitenkin hän tahtoi ensin hankkia täyden varmuuden tuosta epäilemästään törkeydestä, ja viskasi tässä tarkoituksessa mustalaiselle syötin.
— Koskapa puhumme nuorista tytöistä, Jensen, niin tahdon sanoa Teille, että pitäisitte silmällä Magelonea, jotta Matti ei viettelisi häntä.
Mustalaisen muoto muuttui.
— Tuo lurjus, heittiö, uskaltakoonpa vaan! Maisteri oli ikkunastaan nähnyt Magelonen ja rengin leikkivän tämän kamarissa, tosin vain leikkivän, mutta ei niin aivan vaaratonta leikkiä, se kun näet oli sellaista, että he heittivät toinen toisensa pitkäkseen sänkyyn. Ei ollut tarpeellista sanoa kaikkea, eikä hän tahtonut tehdä vihjauksia enemmästä kuin mitä tiesi.
— Sanon vain, että he leikkivät, mutta leikistä voi tulla tosi, jaMatti on köyhä renkimies.
— Voi tuota kirottua tyttöä! Jos hänelle sattuu onnettomuus, mikä nyt on nuorten tyttöjen osa, niin pitää sen ainakin sattua hienon herran kanssa.
Ei ollut enää epäilemistäkään: veli tahtoi myydä sisarensa hienolle herralle, ja tämän hän teki sadasta taalerista.
Maisteri teeskenteli väsymystä ja nousi lähteäkseen levolle, kiitti kestityksestä ja lausui hyvää yötä.
* * * * *
Tultuaan huoneeseensa valtasi hänet inho itseään kohtaan syystä, että oli istunut saman pöydän ääressä varkaan ja parittajan kanssa. Kuinka hän oli saattanut vajota niin syvälle kolmessa kuukaudessa? Kuinka oli tapahtunut, että hän oli tullut vedetyksi ilmakehään, joka oli niin paljon alempana hänen omaansa, ja kuinka hänen ajatuksensa saattoivat askarrella ihmisissä ja asioissa, jotka eivät koskeneet häntä? Oliko sehitautta, joka valtaa sielun, kun se eristetään ympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa vastaan, väsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton hillike?
Mutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja käänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi, alkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni kohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu, heräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden oli täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä voimalla. Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin taikalyhdystä, hänen paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset käärmemäiset liikkeet. Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa piilevästä rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä ja koko olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti, eläimellisesti, kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla se varma päätös — hän ei tiennyt, mistä se johtui — että ei suutelisi häntä milloinkaan!
Ja mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli ajatellut ja toivotellut sen tapahtuvaksi.
Hän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja hänelle, että ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan tämän sieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia; vaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan sulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi "tule" ja hiipisi senjälkeen johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut nähdä mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi tahria hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään selvä kuva, ei, he kohtaisivat toisensa vain kuten eläimet kohtaavat toisensa, ja eroisivat sitten jälleen!
Niin hän ajatteli sen tapahtuvaksi, ja niin hän uneksi siitä yöllä!
* * * * *
Herätessään seuraavana aamuna maisteri Andreas oli tehnyt vahvan päätöksen, että ei ryhtyisi mihinkään tekemisiin Magelonen kanssa. Mitään voimakasta siveellisyyssyytä hänellä ei tosin ollut, sillä osaksi hänen sairaalloinen vaimonsa oli antanut hänelle vapauden vallita lihaansa, osaksi oli äskettäin nähty esimerkki siitä, miten eräs sen hiippakunnan naimisissa oleva pappi oli anonut piispalta, että hänet vapautettaisiin aviolupauksestaan, ja oli hän saanut siihen pyytämänsä luvan. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua kosketukseen rikollisen suvun kanssa; hänestä tuntui loukkaavalta samassa talossa, jossa hänen perheensä asui, olla suhteissa toiseen naiseen; sitäpaitsi hän pelkäsi sitä, että tyttö käyttäisi häntä väärin peittääkseen seikkailujaan muiden kanssa.
Mutta jo se, että saattoi tyydyttää nuo kerettiläiset himot, ainoastaan se, että antoi ajatuksensa askarrella tässä asiassa, veti häntä tuota välttämättömyyttä kohti, ja se, että hänen täytyi koko päivän taistella suojellakseen itseään kiusaukselta, teki sen, että kiusaus kävi suunnattoman suureksi, syöpyi hänen sieluunsa, ja mikä oli vieläkin pahempi: tytön ajatteleminen tunki syrjään kaikki muut ajatukset, sekoitti hänen arvostelukykynsä, tukahutti epäluulon mustalaisen rikollisista hommista, veltostutti hänen valppautensa puolustaessaan itseään kavalalta viholliselta ja tuuditti hänet varmuuteen hänen itsensä sitä huomaamatta.
Senvuoksi, kuullessaan hirvittävän metelin tallista ja kiiruhtaessaan ikkunaan, hän näki välinpitämättömänä, kuinka mustalainen uhkasi Matti renkiä ja kuinka tämä itseään puolustaakseen kohotti kädessään olevan lapion, ja iski raivoissaan mustalaista käsivarteen, niin että tämä lähti käpälämäkeen tallista ja määräsi rengin poistumaan talosta.
Hän katseli yhtä levollisena, kuinka Matti sitoi nyyttinsä ja läksi, hänen viitsimättä aprikoida minkä vuoksi. Ei mikään, mitä tämän päivän kuluessa tapahtui, kiinnittänyt enemmän maisterin mieltä kuin vähäpätöisimmät tapahtumat tässä maailmassa.
Niinpä hän joutui kasvihuoneeseen ja näki siellä nuo kadonneet lantavaunut, joiden etupyörät olivat ajetut upoksiin saveen, ja maahan niiden viereen oli kaadettu läjään kuormallinen lantaa. Jos hänen ajatuksensa olisivat toimineet nyt selvästi, olisi hän sommitellut tämän aikaisempien epäluulojensa yhteyteen kohtauksesta ullakolla tuona yönä eikä olisi jättänyt tutkimatta kätkikö lantaläjä mahdollisesti peiteltäviä asioita.
Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön vain. Hän näki tämän kaikkialla, minne ikänä vain tuli, tapasi hänet portaissa, yhytti hänet yläällä ullakolla, ja hän huomasi aivan hyvin, että tämä oli koristellut itsensä.
Iltapäivällä maisterin piti lähteä ajelemaan lasten kanssa, mutta kievarin vaunut eivät saapuneet. Mustalainen oli kuitenkin valjastuttanut suuret kuomuvaununsa, ja kun lapset olivat pahoillaan siitä, että luvattu huvitus menisi hukkaan, pyysi mustalainen herrasväen seuraamaan vapaaherratarta tämän metsä-ajelulle. Maisteri ei kieltäytynyt, eikä tuntenut kummastusta istuessaan tuntia myöhemmin vaunuissa, joissa oli koko seurue ja Magelone vastapäätä häntä taka-istuimella. Hän ei huomannut myöskään mitään loukkaavaa siinä, että vapaaherrattaren lörpöttelyn tarkoituksena oli johtaa hänen huomionsa tyttöön, joka istui ja tirkisteli lyijynappisilmillään ja koetti saada kasvoilleen suloisia ilmeitä, jotka olivat olevinaan viehättäviä, mutta muuttuivat vain leveäksi irvistykseksi, niin että terävät kulmahampaat näkyivät, jotka pistivät muiden hampaiden ulkopuolelle.
Silloin tällöin välkähti järjenkipinä maisterin aivoissa, kun hän näki lapsensa tässä likaisessa seurassa, joka kuljetti metsäänkin saakka mukanaan pilaantuneen lihan ja märkien koirien löyhkänsä. — Ja kiinnitettyään kerran matkalla huomionsa muutamiin vastaantulijoihin, jotka nauroivat seurueelle, heräsi hänen tietoisuutensa tuosta hirvittävästä alennustilasta, ja vasta nyt hän näki, että vapaaherrattaren yllä oli valkea kissannahkainen kaulus, jossa oli viheriätä silkkiä, ja hänen päässään Kustaa I aikainen hattu, suuri venkale, joka muistutti sateenvarjoa, ja jonka päällä oli näädänhäntä. Ja mustalainen upeili keltaisessa nutussaan, jonka selkään viisi tervaista sormea oli painanut merkin; luultavasti muistomarjanen tämän aamuisesta kohtauksesta Matin kanssa. Hevoset olivat sen näköiset kuin olisivat suoraan tulleet Lundin tuomiokirkon kuolemantanssista, ja vaununpyörät olivat kokonaan saven ja lian tahrimat, vaikkakin oli poutailma ja aurinko paistoi.
Hetken hän ajatteli astua alas vaunuista, mutta tyyntyi sitten jälleen, ja kiinnittäessään katseensa lapsiinsa unhoitti hän ympäristön, ei ottanut kuuleviin korviinsa mustalaisen puhetta, eikä kuullut mitään muuta kuin lasten iloisen naurun, näki vain heidän hilpeän leikkinsä, kun nämä yrittivät tempoa pyökinoksia puista, joiden lehvät riippuivat vaunujen yläpuolella. Sitten hän ajatteli armasta sairasta ystäväänsä, joka makasi yksin kotona, sisään suljettuna, rampeutuneena, ja jonka kesästä ei päivääkään tuskatta kulunut. Silloin hän tunsi häpeätä ja surua ja raivoa niiden ansaitsemattomien tuskien johdosta, jotka kohtalo oli tuottanut hänelle, ja pakotti hänen muille tuottamaan, ja hän oli niin näiden tunteiden vallassa, että ei huomannut, kuinka vaunut kääntyivät kievarin pihamaalle, jonne silmänkääntäjä oli kerännyt ympärilleen räyhäävän kansanjoukon, ja jossa talonpojat tanssivat ja joivat pyökin siimeksessä.
Mutta hänet sai äkkiä havahtumaan se meluava huomio, jonka vaunut herättivät kansanjoukossa, joka nauraen ja rääkyen tervehti niiden tuloa.
Harmista poissa suunniltaan hän nousee seisaalleen vaunuissa, tarttuu ohjaksiin ja kääntää hevoset niin, että ne joutuvat maantielle.
Syntyi hetken hiljaisuus, uhkaava hiljaisuus, niin että maisterin täytyi selittää vapaaherrattarelle käytöksensä syyksi sen, että oli luvannut vaimolleen olla viemättä lapsia suuriin kansanjoukkoihin, minkä vapaaherratar uskomattoman sulavasti oli silmänräpäyksessä täydellisesti ymmärtävinään ja hyväksyvinään, vieläpä hän kävi ylistämäänkin maisterin varovaisuutta.
Ja niin he ajoivat kotia.
Maisterin päähän ei pälkähtänyt kertaakaan, että tämä oli kokonaan harkittu konnankoukku; niin ilkeältä ja inhottavalta oli koko kohtaus tuntunut hänestä, että oli väkivalloin tukahuttanut kaikki ajatukset siitä, oli tekeytynyt sokeaksi ja kuuroksi ja kivikovaksi kaikkien epämiellyttävien vaikutelmien suhteen.
* * * * *
Illalla, kun maisterin lapset olivat seitsemän ajoissa menneet levolle, hän vetäytyi kamariinsa saadakseen olla yksin ja päästäkseen näkemästä ketään talonväkeä. Elokuun ilta oli lämmin, mutta pimeä, ja hän sytytti kynttilänsä ja istuutui pöydän ääreen lukemaan erästä kirjaa, riisuttuaan ensin nutun yltään.
Istuessaan siten kumartuneena kasvikirjansa yli ja selaillessaan sen lehtiä, hän ei huomaa, kuinka ajatukset kiitävät lehdeltä toiselle etsien jotakin, joka pitäisi ne koossa, mutta löytämättä sitä; ne liitävät kimalaisten lailla kukasta kukkaan, kokien imusuulla hakea paikkaa, missä sen olisi hyvä olla, kunnes hänen silmäänsä vihdoin sattuu luku kukkien pariutumisesta. Tässä hän vasta alkaa tajuta mitä lukee, ja kaikki olennoituu ja alkaa elää. Hedelmöitymisen salaisuudet houkuttavat häntä, kuten ne houkuttavat koulupoikaa; kaikki ennestään tietämänsä ja tuntemansa käy uudelleen mielenkiintoiseksi, tarjoaa uusia näkökohtia. Ja lukiessaan hän tuntee puoleksi kuivuneiden nestelähteiden aukenevan, veri lämpenee, ja luonnon valtava henki alkaa puhua mahtikieltään. Hänen himonsa kasvaa, halunsa tuntea olentonsa kaksinkertaistuvan, ruumiin ja sielun vapautuvan yksilön ahtaasta vankilasta ja elää suvun, tulevaisuuden elämää, vaikkapa vain muutaman sekunnin.
Hän tunsi, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei malttanut kuitenkaan nostaa silmiään kirjasta; hän huomasi heikon vedon, jonka oli synnyttänyt joku kamarin ilmakehässä liikkuva ja hengittävä olento, hän tunsi kuin jotakin lämmintä ruumiinsa toisella sivulla, josta hiipivien askelten ääni kuului, ja kääntyessään hän näki Magelonen seisovan keskellä valoa ilkeine lyijynharmaine silmineen, joiden sarvikalvo näytti olevan ihan pullistuneena, niin raukeasti ja elottomasti ne heijastivat tulenliekkiä.
— Mitä tahdot? kysyi maisteri hengästyneenä; hän näki, että tämä oli jälleen laitoksissaan — yllään puku, jollaista ainoastaan portot käyttävät.
— Jensen pyytää nöyrimmästi anteeksi, änkytti tyttö, mutta hänen tupakkansa on lopussa, ja hän pyysi kysymään, lainaisiko maisteri hiukan hänelle.
— Tässä! vastasi maisteri lyhyesti, nousi ja antoi tytölle puoliksi täytetyn kartuusikäärön.
Senjälkeen hän mietti silmänräpäyksen, kun tyttö oli vielä siinä; teki sitten päätöksen, mutta muutti mieltään lausuen:
— Tahdotko sanoa Jensenille sellaiset tervehdykset, että… (tässä hän kääntyi toisaalle) nuorten tyttöjen ei sovi tulla näin myöhään illalla herrasmiesten tykö.
Senjälkeen hän tarttui tytön käsivarteen, työnsi hänet ovea kohti ja vaihtoi kahdesti päätöstä, ennenkuin sai tämän ulos. Ja sitten hän katui sitä, että oli antanut tämän mennä; mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Portto kuin portto! hän ajatteli. Ellen ota tätä, niin otan jonkun muun; ja ellen minä ota, niin ottaa Matti! Hänen veljensä on varas, mutta varkaita lienevät kaikkien porttojen veljet, ja hitto tässä heidän sukujuuriaan selvittelemään?
Siten hän oli tehnyt päätöksensä seuraavaksi illaksi.
* * * * *
Kaikki tapahtui hänen ajatustensa ja mielikuviensa mukaisesti, mutta kun ensimmäinen voiman- ja haluntunne oli kadonnut, tuli pelko ja iljetys sijaan. Pelko — sillä hän oli kuullut jonkun ullakolla liikkuvan ja hiipivän pois, josta hän päätteli, että heitä oli vakoiltu; ja sitten iljetys, tuo hirvittävä likaisuuden tunne, minkä hänen aistinsa saattoivat tajuta vasta nyt, kun huumaus oli haihtunut, tunne niin voimakas, että kaikki tuntui hänestä saastutetulta, hänen huoneensa, ruumiinsa, hänen sielunsa. Mitään niin suunnattoman vastenmielistä hän ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksikaan, ja hänen halunsa sammuivat jo pelkästä siitä ajatuksestakin, mitä oli tapahtunut.
Mutta nyt se oli tehty, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Hän oli syleillyt eläintä, ja syleilyn jälkeen eläin oli suudellut häntä kuin kissa, ja hän oli kääntynyt pois, ikäänkuin peläten hengittää toisen saastaista hengitystä.
* * * * *
Seuraavana aamuna hän tapasi Magelonen portaissa. Tyttö katseli välinpitämättömästi häneen ja hän tyttöön, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hän iloitsi siitä, että juttu ei ollut jättänyt jälkeensä mitään vaikutusta, ei mitään huolestuttavia muistoja, ei kaipuuta asian uudistamiseen, ei katumusta, ei soimauksia.
Mutta iltapäivällä Magelone saapui jälleen ja koputti maisterin ovelle, joka oli lukossa.
Hän aukaisi sen ja pyysi tytön herran nimessä poistumaan; silläJensen voisi saada vihiä asiasta, ja silloin hänet paha peri.
— Kyllä Jensen sen jo tietää, vastasi tyttö ja koetti tunkeutua sisään.
— Sinä et astu sisään! Vaimoni lähettää noutamaan poliisia, ja silloin olemme hukassa, sanoi maisteri hädissään, ja poliisi sana vaikutti ihmeteltävän nopeasti, sillä tyttö katosi heti.
Illalla maisteri istui perheineen aterioimassa, ja he olivat jättäneet ovet ja ikkunat auki käyttääkseen hyväkseen viimeisen iltavalon. Syötiin hiljaisuuden vallitessa, kuten tehdään sairaan parissa oltaessa, ja silloin tällöin lausuttiin vain puoli-ääneen joku sana. Alhaalla puutarhassa lauloi, soitti ja räyhäsi vapaaherrattaren seura, eräät henkilöt, jotka olivat saapuneet vieraisille aikaisin aamulla ja istuutuneet heti ryypiskelemään päivällisiin saakka; senjälkeen he olivat nukkuneet pari tuntia huiskin haiskin pensaikoissa ja olivat sitten alkaneet uudelleen saman hurjan iloilun. Maisteri oli nähnyt ikkunastaan vieraat ja ihmetellyt heidän kummallista ulkomuotoaan. Seurueeseen kuului herrasmies, paksu kuin kartano, nenä punainen ja silmät veristävät, ja hänen seurassaan muutamia naisia, jotka olivat kuin porttoja tai panttilainaajia. Kerrottiin kuitenkin, että tämä oli muuan ajuri vaimoineen ja kälyineen, vapaaherrattaren vanhempien vanhoja ystäviä, jotka nyt halusivat ostaa maatilan.
Jälleen oli maisterin epäluulo herännyt vapaaherrattaren syntyperän ja säädyn todellisesta laadusta; joka tapauksessa täytyi vapaaherran, jolla oli näiden henkilöiden kaltaisia seurakumppaneita, olla rutiköyhä, ja sitähän ei kerrottu vapaaherrattaren vanhempien olleen.
Päivän kuluessa oli maisteria pyydetty ottamaan osaa juopotteluun, mutta oli hän kiellellyt nähdessään, että kaikki vieraat, naiset ja lapsetkin lukuunotettuina olivat humalassa. Mutta siitä hetkestä saakka hän oli huomannut jonkinlaista pahansuopaisuutta, ikäänkuin jotakin vihamielistä seurueen käytöksessä, vaikkakaan ei ollut syntynyt mitään selkkausta, kun hän varovaisesti pysyttelihe syrjässä.
Mutta istuessaan nyt parhaillaan, kuten hän uskoi, hyvässä turvassa perheensä helmassa, niinkin kaukana noista valloilleen päässeistä villeistä, ja hyvin lukittujen ovien takana, hän näki yht'äkkiä Magelonen pörhöisen pään pistävän sisään salin ovesta. Hänen silmänsä olivat vielä entistäänkin pullistuneemmat, ja hän nauroi hupsusti kuten juopunut ainakin.
— Mitä etsit? hän kysyi nopeasti ehkäistäkseen häväistystä.
Tyttö hapuili pitkin huonekaluja eteenpäin, osoittaen sekä epävarmuutta että röyhkeyttä, joka pelotti rouva Törneriä ja kauhistutti lapsia.
— Mitä etsit? toisti maisteri ääntään korottaen. Tyttö oli ennättänyt pöydän luo, jonka ääressä rouva istui patjojen tukemana; hän nojautui nojatuolia vasten, heitti uhittelevan taisteluun vaativan katseen rouvaan, virnistellen hävyttömällä tavalla, ikäänkuin oikein olisi tahtonut nauttia saadessaan kostaa tälle naiselle, joka kerran oli antanut hänelle hyvin ansaitun iskun.
Rouva kääntyi poispäin, kalpeni ja meni tainnoksiin; mutta maisteri oli samassa silmänräpäyksessä tarttunut Magelonen käsivarteen, avannut oven ja työntänyt hänet ulos käytävään, missä hän keikahti kumoon siihen luukasaan, jonka koirat olivat keränneet päivän kemujen tähteistä. Sitten hän lukitsi oven.
Hän oli tuskin ennättänyt toinnuttaa vaimonsa tajuihin ja saanut kuljetetuksi hänet pois pöydän äärestä, ennenkuin ulko-ovelle koputettiin. Lapset kirkuivat pelosta, kaiken tuon kummallisen kiihoittamina, jota he eivät voineet ymmärtää, mutta kun koputusta jatkui, meni maisteri ja kysyi oven läpi, kuka siellä oli.
Mustalainen vastasi heti liukkaimmalla äänellään ja pyysi anteeksi, että tunkeutui sisään, mutta hänen mukanaan oli muutamia henkilöitä, jotka kernaasti katselisivat huoneustoa, ja sehän tavallisesti oli luvallista.
Maisteri näki vahingoniloisen, kostonhimoisen katseen kiiluvan mustalaisen silmässä tämän tuodessa sisään neljä humalaista henkilöä, jotka häikäilemättömästi käyttivät hyväkseen luvallista oikeuttaan tahria vuokralaisen lattiat ja häiritä sairaan ihmisen kotirauhaa.
Maisterin sisu kuohui nähdessään näiden raakojen roistojen nuuskivan kaikkialla ja muka mittaavan ovia ja ikkunoita, jossa toimituksessa he töin tuskin saattoivat pidättää virnistystään ja pakottautuivat silloin tällöin lausumaan sanan, mikä tekisi uskottavaksi, että he todellakin liikkuivat ilmoittamallaan asialla. Tässä merkityksettömässä tapauksessa piili taisteluvaatimus ja siinä oli ylimielisyyden vivahdus, ja maisterin täytyi ottaa lapset mukaansa ja asettua parvekkeelle, jotta ei olisi tullut houkutelluksi purkamaan vihaansa.
Tämä oli sodanjulistus, ja vielä enemmän, se oli voiton kuulutus soiton sävelten ylt'ympäri pauhatessa; sillä mustalainen osoitti lyödylle ja piiritetylle, että hän hyvin hyvästi tiesi tämän olevan sekä käsistään että jaloistaan sidotun, ja nyt hän asetti likaisen kantapäänsä tuon viekkaudella voitetun niskaan. Tämä kiemurteli tuskasta, mutta vannoi mielessään valan, että kaataisi vihollisensa, ennenkuin tämä olisi kokonaan ennättänyt tehdä lopun hänestä, kaataisi hänet kerta kaikkiaan: surmaisi hänet, ei vain haavoittaisi häntä — jotta ei itse jälkeenpäin olisi tullut surmatuksi.
Seuraavan yön maisteri Andreas vietti mietiskellen tapaa, jolla hän edesvastuutta ja seurauksitta voisi kaataa tämän vahingollisen eläimen, joka häikäilemättömästi löysi nautintonsa pahasta.
Ei ollut enää mahdollista tuudittaa häntä turvallisuuden tunteeseen; sillä hänellä ei ollut ainoatakaan väsymyksen hetkeä työn jälkeen, jolloin hänen kimppuunsa olisi voinut karata, ja heidän välinen suhteensa oli liian kireä, jotta enää olisi voinut solmia rauhan tapaistakaan. Mutta voidakseen ryhtyä taisteluun tämänkaltaisen vihollisen kanssa, täytyi luopua kaikesta hienotunteisuudesta pitääkseen puoliaan häntä vastaan, täytyi pelkäämättä kyetä käyttää iljettäviä keinoja, häpeämättä nuuskia hänen salaisuuksiaan, kuunnella ovien takana, houkutella hänen omaisiltaan arkaluontoisia tunnustuksia, ja käyttää myöhemmin niitä hyväkseen. Mutta kaikkeen tähän maisteri ei katsonut kykenevänsä. Hänen oli vaikea ryhtyä alhaiseen tekoon, tuntea itsetuntonsa loukatuksi, arvonantonsa omaa itseään kohtaan menetetyksi. Tätä taistelua hän ei siis voinut käydä joutumatta perikatoon; paeta hän ei voinut, eikä hän uskaltanut tauota taistelemasta, sillä silloin hänet heti voitettaisiin.
Hän tunsi itsensä kuin barbaaria vastaan taistelevaksi helleeniksi, jossa taistelussa barbaarin täytyi voittaa senvuoksi, että oli raaempi; hän tunsi olevansa kuin Archimedes, jonka sotamies surmasi, vaikkakin hän helposti olisi voinut laskelmiensa avulla rakentaa koneen, millä räjäyttää tuhannen sotamiestä ilmaan.
Tekemällä laskelman mustalaisen taipumuksista ja luettelon hänen sielunsa ainesosista maisteri oli urkkinut esille kaksi kohtaa, jotka olivat suojattomina, ja tekemällä hyökkäyksen niitä vastaan saattoi sielu suoraan taistella sielua vastaan, järki järkeä vastaan, niin että voimakkaammalla järjellä oli voitontoivo. Mustalainen tunsi ennen kaikkea puolivillin pelkoa tuntematonta kohtaan, ja tätä pelkoa vastaan hän oli etsinyt suojaa uskossa tuntemattomien voimien olemassa-oloon. Jos häneltä nyt, tuumi maisteri, riistettäisiin tämä suoja, heräisi hänessä pelko, usko onneen katoaisi häneltä, ja hän luhistuisi menehtyneenä maahan. Tämän miehen luottamus sattuman suosiollisuuteen oli varmaankin suunnattoman voimakas, sillä huolimatta siitä, että taloudellinen häviö uhkasi häntä Mikonpäivään mennessä, hän ei viljellyt maata, ei pannut kortta ristiin, vaan makasi vain suu auki varroten paistettuja varpusia. Maisteri ei tiennyt, uskoiko hän kristittyjen jumalaan, kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tämän milloinkaan käyvän kirkossa; sitävastoin hän tiesi tämän asettavan maitoa tarhakäärmeilleen, joita hän kohteli uskonnollisella kunnioituksella.
Niinmuodoin olivat tarhakäärmeet hävitettävät, usko niiden suojelevaan voimaan surmattava, jolloin kovan kohtalon pelko lamauttaisi miehen henkisesti.
Toiseen kohtaan oli vaikeampi päästä käsiksi, mutta jos hän siinä onnistui, tuotti se varman kuoleman. Sekoittamalla verensä aatelisen suvun vereen oli tämä paria saanut kuin uuden lisän omaan elinvoimaansa; tunne siitä, että oli korkeampien luokkien heimolainen, oli antanut hänelle korkeat ajatukset itsestään, ja niin kauan kuin hän uskoi, että tämä nainen todellakin oli se, minä hän esiintyi, saattoi hän kulkea pystyssä päin. Mutta nyt maisteri oli varmasti vakuutettu siitä, että tässä piili salaisuus, jota mustalainen ei tuntenut; hän oli täysin varma siitä, että vapaaherratar oli valehdellut rakastajalleen, ja että hänen sukunsa ei ollut lainkaan ylhäinen. Tämän tutkimiseen vaadittiin vain aikaa ja terävää älyä; sillä kirkonkirjoista täytyi asiain todellinen tila selvitä. Mutta jos nyt maisterin epäluulot saisivat vahvistuksen, tuntisi mustalainen itsensä petetyksi, hän suuttuisi, tekisi itsensä syylliseksi hairahduksiin, ja kenpä tiesi, millaisia asioita silloin tulisi ilmi, kun kaksi tällaista henkilöä rupeisi paljastamaan toistensa salaisuuksia — puhumattakaan siitä tappiosta, minkä mustalainen kärsisi huomatessaan, että häntä oli pettänyt se ainoa, johon hän oli uskonut, ja siitä elämänliekin heikentymisestä, joka olisi seurauksena sen toivon raukeamisesta, jolle hän oli rakentanut koko voimansa ja elämänhalunsa.
* * * * *
Vaikkakaan tuo toimenpide kaataa elohopeaa tarhakäärmeiden maitoon ei ollut muuta kuin vahingollisten eläinten hävittämistä, tunsi maisteri Andreas kuitenkin olevansa huonolla tuulella tämän tehtyään. Aivan kuin hän olisi murhannut tai varastanut, vaikkakaan ei tavallisesti puhuta esim. rottien murhaamisesta.
Ja seisoessaan nyt jälkeenpäin ikkunassaan ja varrotessaan saavansa nähdä tarkoitetut vaikutukset, hän oli levoton. Hän oli kuitenkin istunut kolme tuntia työskennellen, ennenkuin vihdoinkin kuuli melua kasvihuoneesta. Iivana oli ensin huomannut onnettomuuden ja nosti metelin, niin että mustalainen, joka nukkui pensaikossa pois humalaansa, saapui paikalle. Ensin ylti raju-ilma puutarhurin, joka vannoi ja noitui olevansa viaton. Vapaaherratar, joka saapui juoksujalassa sinne, oli poissa suunniltaan ja itki. Kun eläimissä, jotka olivat melkein ryömineet ulos nahkoistaan, ei näkynyt mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä, eikä kenenkään mieleen juohtunut, että tarhakäärmeet, jotka helposti saattoi iskeä kuoliaaksi kepillä, olisivat tulleet myrkytetyiksi, rupesivat nuo herkkä-uskoiset ihmiset arvailemaan, että käärmerutto oli puhjennut, ja niin pian kuin puhe johtui ruttoon, niin oltiin tekemisissä kohtalon tai noiden tuntemattomien valtojen vaikutuksen kanssa.
Raadot kerättiin kuitenkin huolellisesti, käärittiin villakankaaseen ja kannettiin rakennukseen.
Avonaisten ikkunain läpi maisteri saattoi kuulla, kuinka takkaan tehtiin tuli, jotta lämmön avulla olisi voitu virvoittaa eloon nuo kuolleet ruumiit.
Oli kuin salama olisi iskenyt taloon. Ihmiset kulkivat säikyksissään ympäri, kaikki työ taukosi, puusepät tirkistivät ulos kellarin ikkunoista, ja koirat, jotka tahtoivat valmistaa kemut tarhakäärmeistä, ajettiin valtavalla metelillä ulos ja teljettiin vajoihin ja ulkohuoneisiin.
Alakerrassa vaikeroitiin ja neuvoteltiin, niin että päivällisruoka ei valmistunut, ja kaikki joutui epäkuntoon.
— Nyt kohtasi kova onni meidät! näillä sanoilla mustalainen lopetti synkät mietiskelynsä, jonka jälkeen hän puhkaisi läven paloviina-ankkuriin ja istuutui ryyppäämään ja laulamaan suruvirsiä, kunnes vihdoin koko perhe istui ikkunan ääressä ryyppäämässä.
Että isku oli sattunut varmasti, sen huomasi maisteri illalla kohdatessaan mustalaisen, joka oli lempeä, kohtelias, nöyrä, ja jonka viha näytti kadonneen samalla kuin hänen uskonsa onneen. Mutta hän ei puhunut tarhakäärmeistä; sillä hän häpesi osoittaa heikkouttaan, ja tiesi, että maisteri nauraisi hänen taikauskolleen.
Hän puhkesi vain epämääräisin sanoin puhumaan ansaitsemattomista onnettomuuksistaan ja lähestyvästä perikadostaan.
Senjälkeen hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, rupesi kertomaan rakkausjuttuja, ja tekaisi siinä seisoessaan ilveilyn herrasmiehestä, joka ei kyennyt tyydyttämään rakastajatartaan, jonka vuoksi tämä kävi hänelle uskottomaksi.
Maisteri ei ollut ymmärtävinään tarkoitusta, mutta seurasi samoja latuja ja pani kokoon jutun herrasmiehestä, joka oli luullut saavansa neitseen, mutta oli saanutkin sensijaan syyhelmän.
Mustalainen väisti iskun ja alkoi kertoa jotakin, että tuo ajuri, joka tässä tuonoin oli ollut heidän luonaan vieraisilla, tahtoi ostaa maatilan kuudestakymmenestä tuhannesta taalerista.
— Niin, hän lisäsi ylenkatseellisesti, hevoshuijarillehan maatila aina saattaa olla kylläkin hieno.
Maisteri antoi valheen käydä täydestä, mutta tuo pienoinen sana "hevoshuijari" painui hänen mieleensä, tullakseen hänelle myöhemmin hyvään tarpeeseen.
* * * * *
Kahdeksan päivän päästä maisteri oli kaikessa salaisuudessa ryhtynyt tutkimaan kirkonkirjoja ja saanut tietää, että vapaaherratar Ivanoff oli tuon perin aatelittoman Ivarsson suvun jälkeläinen; että isä oli ollut alhainen koronkiskuri ja kahden porttolan omistaja Kööpenhaminassa, sekä että äiti oli ollut huora.
Tuntui siltä kuin hän ei olisi kuullut mitään uutista, kun pappi ja laamanni vahvistivat nämä asiat. Sen täytyy olla niin, tuntui hänestä nyt, huolimatta epäilystään kaikkeen, paitsi pyhään "kansaan". Sellaista rakkautta likaan, valheeseen, taikauskoon ei voinut olla perheessä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen oli kasvatettu sivistykseen; kuuluisa nimi vaikutti tavallisesti kuin kannustin suuriin tekoihin tai jonkinlaiseen ajatusten ja tunteiden jalostumiseen, ainakin jonkinlaiseen oman itsensä huolestamiseen. Ja ennenkuin aatelissuku joutui henkisesti rappiolle, oli se tavallisesti ensin taloudellisesti sortunut, jota tässä ei ollut tapahtunut.
Niiden kahdeksan päivän aikana, jolloin maisteri Andreas askarteli näissä tutkimuksissa, oli hänellä ollut tilaisuus nähdä, kuinka mustalainen oli menettänyt itseluottamuksensa ja levottoman toimintahalunsa. Enimmäkseen hän makaili kaniinien joukossa käymälänkatolla ja lekotteli päivänpaisteessa, tupakoi tahi nukkui. Oli vaikea käsittää, miksi hän oli valinnut juuri tämän paikan; ehkäpä katon kuparilevyjen synnyttämä ankara kuumuus houkutti hänen etelämaista vertaan, tai ehkäpä hänen parialuontoaan veti sinne haju, joka muistutti mätänemistä, sontaa ja perkeitä. Ja sikäli kuin hänen tylsyytensä kasvoi, joutui talossa kaikki kuin tuuli-ajolle. Kananpojat kuolivat joukottain nälkään ja hoidonpuutteeseen, ja makasivat ylt'ympäri maassa mätänemässä. Koirat ajoivat kanoja ja ankanpoikia ja varastivat itselleen silloin tällöin aterian. Lampaat kävivät sairaiksi, kun saivat alati maata omissa ulostuksissaan, jota kasaantui kyynärän korkeudelta lattialle, kukaan ei antanut niille vettä, eikä laskenut niitä laitumelle.
Puutarhuri, renki ja puusepät istuivat kirsikkapuissa ja popsivat, poimivat korin täyteen, joka oli tarkoitettu torille lähetettäväksi, mutta sai jäädä seisomaan, kunnes kaikki marjat mätänivät.
Ja sillä aikaa rikkaruoho kasvoi puutarhassa ja sirotti siemeniään, lika levisi takapihalla, kärpäset lisääntyivät, ja hajoamisen ja häviön merkit näkyivät koko talossa. Ja kesken kaikkea tätä mustalainen puisteli itsensä kerta toisensa perästä hereille ryhtyäkseen johonkin ilkeyteen, joka saattoi tuottaa harmia vuokralaisille; ajoi esim. märät koirat laukkaamaan edestakaisin portaissa juuri, kun ne olivat pestyt puhtaiksi, viskasi luita ja perkeitä käytävään, laski kanat portista sisään; metelöi tarpeettomasti öisin ja usutti koirat maisterin maidontuojan ja kirjeenkantajan kimppuun.
Kaikki tämä kovetti maisteri Andreaksen mielen, niin että hän nyt vakaalla aikomuksella kävi ampumaan toista tuholaukaustaan siinä varmassa tarkoituksessa, että upottaisi vihollisen.
Ja tämän suunnitelman toimeenpanijaksi hän oli valinnut Magelonen, jonka vihamielisyyden hänen oli onnistunut saada hyvillä sanoilla lauhtumaan, sitä helpommin, kun tyttöä pitelivät pahoin sekä veli että tuo valhe-vapaaherratar, jota tämä vihasi ankarasti.
Kun Magelone oli saanut tarvittavat tiedot, ilostui hän sydämensä pohjasta, sillä tässä tarjoutui tilaisuus suurenmoisesti kostaa sekä vapaaherrattarelle, joka täten nöyryytettäisiin, sekä veljelle, joka täten menettäisi näennäisen loistonsa, jota tämä oli käyttänyt esiintyäkseen ylimielisesti sisaruksiaan kohtaan.
Kohtaus tapahtui eräänä perjantai-iltana, ja maisteri istui ikkunansa ääressä ja kuunteli, kuinka kohtaus alkoi ja leimahti ilmiliekkeihin. Vapaaherratar, toisin sanoen neitsyt Ivarsson, seisoi ikkunansa ääressä ja kaiveli kuolleita vihervarpusia ulos häkeistä, jolloin Jensen astui huoneeseen.
— Vallitsee hetken hiljaisuus; senjälkeen sanoo neitsyt:
— No, Peder, aiotko huomenna kaupunkiin ruokaa ostamaan?
— En, vastaa mustalainen, sen saat itse tehdä!
— Millä minä ostan, kun sinä olet saanut kaikki rahani?
— Olenko minä saanut? Mitä minä olen saanut? Mitä olen saanut siitä, että olen sinun hyväksesi raatanut itseni piloille palkatta vuosikausia? Mitä ovat sisarukseni saaneet, jotka ovat renkinä ja piikana täällä palkatta palvelleet?
Nyt puuttui neitsyt puheeseen. Hän puhui puoli tuntia, vuoroin kirkuen, itkien, kiroillen.
Mustalainen yritti silloin tällöin lausua sanan, mutta turhaan, ja sitten hän ponnahti pystyyn, syöksyi ulos ja iski oven perässään kiinni. Palasi jälleen takaisin, puhkesi sanatulvaan, josta saattoi erottaa vain muutamia sanoja, kuten "heittiö äidiksi", "huora" ja "koronkiskuri".
Senjälkeen neitsyt raivosi jälleen puoli tuntia maisterin kuulematta muuta kuin oven paukkinan, joka kaukaa muistutti tykinlaukauksia, mustalaisen juoksennellessa edestakaisin mielettömän ihmisen lailla.
Ja sitten kutsuttiin Magelone sisään. Ensin neitsyt antoi hänelle korvapuusteja ja sitten mustalainen; hän ei antautunut kuitenkaan, vaan lasketti nyt laukauksen, joka kajahti kautta koko talon, ja jonka kuulivat puutarhassa pensaiden takana vaaniskelevat miehet.
Ja nyt sukeltautui esiin juttuja varhaisemmilta ajoilta, jolloin mustalaisen äiti ja isä olivat asuneet ja elämöineet talossa; syytöksiä hevosvarkauksista, murretuista lippaista, joiden lukot neitsyt olisi tiirikalla avannut; rahaselkkauksista, kavalluksista, sanalla sanoen kaiken karvaisista roistomaisuuksista.
Mustalaisen ääntä ei kuulunut enää; tuntui siltä kuin hän olisi kadonnut.
Kohtaus päättyi siten, että Magelone ajettiin pois talosta, häntä nimitettiin yleiseksi naiseksi, syytettiin siitä, että hän oli ollut kanssakäymisessä talon kaikkien miesten kanssa (maisteria lukuunottamatta), jonka jälkeen Magelone kokosi tavaransa ja läksi.
Ketunluola oli hajallaan, ja tuholaukauksella oli ollut tarkoitettu vaikutuksensa.
Tyytyväisenä työhönsä, jonka hän huomasi hyväksi, meni maisteri levolle ja nukkui ensi kerran rauhallisesti pitkistä ajoista, sillä hän uskoi nyt, että vihollisen voima oli hajalla, ja että tämä oli saanut niin paljon tekemistä omissa vioissaan, jotta jättäisi hänet rauhaan.
* * * * *
Tietämättään hän oli ryhtynyt suureen hyökkäykseensä hetkellä, joka oli erittäin otollinen synnyttämään hävitystä vihollisen leirissä. Seuraava päivä oli lauantai; silloin oli maksettava väen palkka, ja seuraavan viikon varastot ostettavat. Isku oli siis osunut suoraan päälaelle, jonka alla hehkuivat jo ennestään rasittuneet ja kiihtyneet aivot kykenemättä yhdellä erää vastustamaan useampia erilaisia ja eri tahoilta tulevia paineita. Ja senvuoksi mustalainen joutuikin tykkänään epäkuntoon ja olisi heti ollut mennyttä miestä, ellei hänen avukseen olisi ehättänyt voimia, joita hän ei kuitenkaan itse olisi kyennyt esille manaamaan.
Kun maisteri Andreas tuli tuon kohtauksen jälkeisenä aamuna pihamaalle, tapasi hän puutarhurin, joka näytti hyvin järkytetyltä, ja tuntui olevan halukas avaamaan sydämensä. Ja kun maisteri mielellään tahtoi saada kuulla, minkä vaikutuksen hänen heittoaseensa oli tehnyt, ja kun hänestä kaikki vaara oli jo ohitse, kysyi hän, oliko puutarhuri kuullut edellisen illan meteliä.
Kyllä hän oli kuullut, ja hän tahtoi nyt varoittaa maisteria vapaaherrattaresta ja mustalaisesta; sillä sitten kun nyt oli selvinnyt, minkälaisten ihmisten luona asuttiin, ei hän empinyt kertoa kuinka mustalainen ja vapaaherratar kerran maisterin poissa-ollessa olivat murtautuneet hänen huoneeseensa ja avanneet väärillä avaimilla hänen lippaansa.
Maisteri raivostui ja tahtoi heti lähteä laamannin luo, mutta puutarhuri pidätti hänet ja kysyi, oliko hän kuullut, että eräältä naapurilta oli yöllä varastettu hevonen.
Maisteri ei ollut kuullut sitä, ja sai nyt tiedon tapahtumain lähemmästä kulusta.
Kun Magelonen piti mennä kievariin tilatakseen hevosen kotia vanhempainsa luo, olivat puutarhuri ja renki luvanneet saattaa häntä, kun oli pimeä. He kulkivat siis yhdessä pitkin valtamaantietä ja olivat ehtineet talonpoikaistaloon saakka, josta hevonen juuri oli varastettu vainiolta, kun kuulivat varovaisia askeleita takaapäin, ja huomasivat tienvarrella olevassa ojassa mustalaisen, joka hiipi eteenpäin, valhepuvussa, hattu silmillään ja kädessään musta esine, joka etäältä katsottuna näytti kengältä. He käänsivät heti selkänsä, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Mutta he kuulivat hänen seuraavan perässä aina kievariin saakka, jossa hän katosi heidän näkyvistään.
Puutarhuri, joka oli valvonut yöllä vuoteessaan, oli kuitenkin kuullut, kuinka mustalainen oli tullut yhden tienoissa pihamaalle ja antanut määräyksen kahdesta ratsuhevosesta, itselleen ja rengille, jonka hän oli käskenyt seuraamaan mukana. Mustalainen oli saapunut kuitenkin vasta kolmen ajoissa; hän oli silloin yhdessä rengin kanssa ratsastanut Vidalaan, vanhempien kotia, ja vienyt hevosen selässä eräitä pikku tavaroita, jotka sisar oli lähtiessään unohtanut. Kotiin saavuttaessa renki oli saanut käskyn vaieta matkasta, luultavasti siinä mielessä, että hän juuri kertoisi siitä, minkä hän oli tehnytkin.
Kuultuaan tämän kertomuksen maisteri ei vastannut mitään, ei lausunut mielipidettään asiasta, mutta oli lähtevinään kamariinsa. Puolitiessä hän kääntyi kuitenkin takaisin ja suuntasi askelensa sitä talonpoikaistaloa kohti, josta hevonen oli varastettu. Matkalla hän yhdisteli mustalaisen aikaisempia ja myöhempiä lausuntoja ja monta erilaista tapausta, jotka kaikki vahvistivat häntä hänen uskossaan, että varas ei ollut kukaan muu kuin Jensen.
Alkukesästä hän muisti, kuinka Jensen nautinnolla veti esiin juttuja hevosvarkauksista, kuinka hän erikoisen seikkaperäisesti oli kertonut juuri saman talonpojan omistaman punaisen hevosen varkaudesta; hän muisti ne juonet, joita mustalaisen vakuutuksen mukaan käytetään tehtäessä varastettuja hevosia mahdottomiksi tuntea, muun muassa tekemällä niiden otsaan leikkauksen, niin että ne käyvät piirtopäiksi; hän muisti nyt, että eräänä kauniina päivänä kuukausi sitten tuo voikko hevonen oli tavattu piirto otsassa, kenenkään käsittämättä, kuka sen oli tehnyt, tai mitä sillä oli tarkoitettu; ja vihdoin viimein hän muisti sangen pätevänä seikkana hevoshuijarin vierailun tuona ikävänä sunnuntaipäivänä.
Kaikki tämä soveltui hyvin yhteen ja viittasi yhtäälle — kaikki paitsi voikon otsaleikkaus, joka ei tuntunut asiaan kuuluvalta.
Minkä vuoksi hän olisi leikannut sen? Oliko sekin varastettu, ja tehtiinkö sekin nyt mahdottomaksi tuntea, jotta se olisi voitu myydä? — Tuo hevonen oli siitä omituinen, että se ei osannut käydä, vaan täytyi sen aina nelistää, minkä maisteri oli huomannut ajaessaan kerran mustalaisen kanssa Landskronaan; tämä oli merkillisesti selittänyt tuon hevosen pahan tavan johtuvan siitä, että maitomies oli opettanut sen ajoon. Nyt tuntui maisterista uskottavammalta, että tämän nopeamman kulun aiheutti jonkinlainen pelko ajajassa, että eläin hiljaisempaa hölkkää mentäessä helposti voisi joutua vaarallisen tarkastuksen esineeksi.
Olipa tuon asian laita nyt sitten miten tahansa; korkeintaan kävisi kaikki sen kautta vain mutkikkaammaksi. Ennen kaikkea täytyi hankkia todistuksia. Ja niitä kerätäkseen maisteri suuntasi nyt askelensa vainiolle, josta hevonen oli varastettu.
Hän löysi pian ojanäyräältä sen paikan, josta hevonen oli talutettu yli, ja josta se oli kuljetettu Bögelyn vastakkaiselle suunnalle. Tähän viimeiseen seikkaan maisteri ei kiinnittänyt kuitenkaan mitään huomiota, sillä se keino oli liian kehno.
Senjälkeen hän löysi apilapellolta sen paalunsijan, jossa eläin oli ollut lieassa; hän saattoi osoittaa varastetun hevosen jäljet muiden hevosten jälkien joukossa, ja hän näki varkaan jalkojen jäljet kosteassa maassa. Se oli suuri, halpasäätyisen ihmisen jalka, jonka jalkaterä oli hyvin leveä; mutta näiden jälkien joukossa oli muutamia muita ja syvempiä, säännöllisesti syntyneitä, liian säännöllisesti voidakseen olla miehen jalkojen tallaamia, joka kuljetti mukanaan hevosta; ja pahinta oli se, että kaikki nämä jäljet olivat tehdyt samalla oikean jalan kengällä — siis määrätyssä tarkoituksessa tehtyjä harhajälkiä, jotka olivat laitetut mukaan tuodulla kengällä, jonka kaltaista ei mahdollisessa tarkastuksessa varmaankaan löydettäisi varkaan kotoa. Ja kas tuossa, erään aivan liian heikosti tallatun apilamättään päällä oli kenkä, jätettynä siihen harhaan vieväksicorpus delicti'ksi.
Tämä ei ollut kuitenkaan hullummasti ajateltu, ja olisi se voinut johtaa harhaan jonkun muun kuin maisterin, joka juuri oli kuullut, että mustalainen edellisenä iltana oli hiipinyt ojassa kädessään musta esine, joka näytti kengältä. Hän otti senvuoksi, ja jotta toiset eivät olisi menneet ansaan, tämäncorpuksenja viskasi sen kauaksi pois, jonkajälkeen hän heittäytyi pitkäkseen maahan ja otti valelman tuosta oikeasta jäljestä mukanaan olevan rikin avulla. Tuo valelma taskussaan hän läksi sitten kotia.
Kotiin tultuaan hän oli ollut kadottavinaan veitsen ja etsiskeli sitä pitkin puutarhakäytäviä, kunnes löysi haluamansa jalanjäljen, ja otti sitten valelman siitä. Nämä kaksi valelmaa olivat kokonaan yhdenmukaiset, vieläpä siinäkin, että pikilangat vasemmalla puolella olivat ratkenneet auki ja painuneet silmukan muotoisina kiinni anturanahkaan.
Mustalaisen jalka oli siis tallannut jäljen apilapeltoon, jossa hevosenvarkaus oli tapahtunut — ergo… Mitä? Oliko silti sanottu, että hän oli varastanut hevosen? Ei, sillä olihan mustalainen myöskin voinut — aikaisemmin aamulla kuin maisteri, olla katselemassa paikkaa, ja senvuoksi, että maisterin jäljet nyt myöskin olivat apilapellolla, ei maisterin ollut silti tarvinnut varastaa hevosta.
Kuinka hän sitten pääsisi mustalaisen kimppuun? Ainoa todistus, jonka poliisi hyväksyisi, olisi se, että hevonen löytyisi varkaan hallusta — ja kuitenkin olisi sekin ollut helposti mitättömäksi selitettävissä, jos näet varas väittäisi ottaneensa irrallaan kulkeneen hevosen huostaansa. Ja sitäpaitsi ei hevonen varmaankaan ollut löydettävissä mustalaisen tallista, ehkäpä sitävastoin tuon hälsingborgilaisen ajurin, kenties ei edes sieltäkään.
Maisteri Andreas päätti varrota kaksi päivää, nukkua aprikoimistensa päälle kaksi yötä ja käydä sitten käsiksi asiaan!
* * * * *
Ensimmäisenä päivänä hän ei nähnyt mustalaista, jonka sanottiin olevan matkoilla. Vasta toisen päivän aamuna hän näyttäytyi, tuon pienen rakennuksen katolla, valtavasti meluten ja läiskytellen ruoskallaan, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tuntea valtansa eläinten ylitse, jotka kuljeksivat alhaalla takapihalla. Hän oli kovin kiihtyneen näköinen; hienossa hiprakassa ja taistoon haastaen hän sinkoili ensin hämäriä sanoja vapaaherrattaren ikkunoita kohti, sitten maisterin. Sattui sanoja ketusta, joka lähtee kanoja pyydystämään, mutta tarttuu ansaan; oppineista herroista, jotka eivät näe omaa nokkaansa pitemmälle; jotka kuvittelivat tietävänsä kaikki, mutta eivät tienneet senkään vertaa kuin heidän peukalonsa kynnelle sopi; huorista ja koronkiskureista, jotka ristivät itsensä kreiveiksi ja vapaaherroiksi, mutta joiden yllä ei ollut niin puhdasta rihmaakaan, ja pikku-eläjistä, jotka myöskin olisivat voineet tulla suuriksi, jos olisivat tahtoneet.
Jonka jälkeen hän otti kulauksen pullostaan ja alkoi kohti kurkkua vedellä: "Ma Luxemburin kreivi oon", jota maisteri ei ollut kuullut nyt pariin kuukauteen. Joka värssyn päälle hän läimäytti ruoskalla ja tanssi kuparikatolla, joka kumisi ja keinui hänen painostaan.
Maisteri koetti etsiä tämän ylimielisen käyttäytymisen tarkoitusta. Mustalaisen laulusta kaikui voitonriemu ja voitonylväys, ja hänen häikäilemätön taisteluun vaatimuksensa viittasi varmuuteen siitä, että hän oli varmasti voittanut vihollisen.
Myöhemmin päivällä näytti mustalainen istuvan yksin huvimajassa ja soittavan posetiivia kaikille noille kahdeksalle koiralle, jotka hän oli koonnut ympärilleen; illalla hän pani toimeen myrskyisen kohtauksen alhaalla neitsyt Ivarssonin luona, kirkui yhtä kyytiä kokonaisia neljännestunteja, paukutteli ovia, särki laseja ja porsliineja. Ja yön tultua hän pani toimeen hirvittävän näytelmän ullakolla; ampui laukauksia, tanssi rautatangoilla, särki huonekaluja, koettaen koko ajan ärsyttää maisteria menettämään malttinsa ja ryhtymään taisteluun.
Väsyttyään vihdoin tähän hän läksi niitylle, jossa sytytti poltettavaksi aiotut turpeet ja rikkaruohot tuleen, heittäytyi koirien ympäröimänä pitkäkseen kasteiseen maahan ja näytti vaipuvan uneen.
Maisteri Andreas ei sitävastoin voinut saada rahtuakaan unta silmiinsä, ja mitä kauemmin hän makasi ja kiusasi itseään taistelussa unettomuutta vastaan, sitä lujemmaksi kävi hänen päätöksensä hyökätä suoraan vihollistansa vastaan, ja aamun koittaessa hän pukeutui ja läksi laamannin luo ilmi-antaakseen ainakin, että talonväki oli käyttänyt vääriä avaimia.
Hän oli ohjannut askelensa läpi pyökkimetsän ja joutunut kuusipolulle, jolloin harakkain räkätys johti hänen huomionsa kuuseen, jota käytettiin kirjoitustauluna. Hän ryömi pensaikkoon ja löysi pian puun, jonka kuorittuun kylkeen oli ilmestynyt uusi kuva; hän oli jo liiaksi perehtynyt tähän käsittääkseen väärin kuvan merkityksen. Kaikki aikaisemmat merkit olivat poistetut, ja niiden sijaan oli siihen leikattu kettu, jonka kaula oli tarttunut paulaan, niin että kieli roikkui ulkona kidasta.
Kettu oli epäilemättä kuvaavinaan maisteria, päättäen mustalaisen voitontansseista ja ylimielisestä loilotuksesta.
Ja nyt ajoi uteliaisuus päästä selville siitä, millä kannalla hänen asiansa olivat, hänet nopeasti laamannin kartanoon, jota hän muutoin lähestyi tuntien jonkinlaista levottomuutta lopputuloksen vuoksi, koska valloitettujen maakuntien kaikki tuomarit olivat tanskalaisia, mikä seikka osoitti hallituksen auliutta siinä suhteessa, että voitettujen ei tarvinnut elää ainaisessa mielivaltaisen ja väärän lainkäytön pelossa, ja myöskin siksi, että sangen suuri merkitys oli sillä, että tuomari täysin hallitsi väestön kielen voidakseen seurata ja arvostella joka sanan erilaisia vivahduksia.