— Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen äänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.
Sitten hän nousi.
Aurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään huoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät. Vapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten suuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.
Mustalainen tahtoi kaataa enemmän viiniä, mutta maisteri epäsi järkähtämättömästi, jonka jälkeen hänen isäntänsä saattoi hänet keittiöön saakka.
Siellä istui nyt vuoteen laidalla nuori puoliksi pukeutunut tyttö vetäen sukkia jalkoihinsa, tuijottaen ihmeissään vieraaseen, niin että unhoitti peittää sulojaan.
— Etkö häpeä, senkin letukka! huusi mustalainen sivaltaen häntä korvalle, jonka jälkeen viskasi peitteen tytön ylitse.
Maisteri kiirehti lausumaan jäähyväisiä ja nousi kamariinsa päästäkseen rauhassa nukkumaan valvotun yön jälkeen.
* * * * *
Maisteri Törner ei ollut saanut rahtuakaan unta silmiinsä tuon merkillisen yön jälkeen alhaalla vapaaherrattaren luona. Tavan takaa hän syventyi mielessään miettimään, miten oli saattanut tapahtua, että hänen sielunsa oli joutunut kosketukseen niin alhaisella asteella olevan yksilön kuin mustalaisen kanssa, niin että tämä askarrutti hänen ajatuksiaan, valvoipa hän sitten tai oli unessa. Saattoiko se olla yleisen vetovoimalain seuraus, joka lähentää eri eläinten ruumiitten nesteitä toisiinsa, joka panee ihmiset etsimään toisiaan, joka rakentaa johtoja ja yhdyssiteitä kaikkien yksilöiden välille. Yksinäisyys, tottumus jokikinen päivä tavata useampia kertoja vain yhtä ja samaa henkilöä, sopeutumiskyky, joka tekee seurustelun ihmisten kesken mahdolliseksi, mielenkiinto saada katsella sielun salaisiin työpajoihin ja etenkin laadultaan harvinaisen sielun, joka oli kehityksen alimmalla porraspuulla ja jollaisen näkemiseen yliopiston maisterilla ei monasti elämässään ole tilaisuutta — kaikki tämä yhteensä oli tehnyt sen, että mustalainen oli tunkeutunut maisterin ajatuksiin ja syöpynyt niihin olennaisena osana, jota ei voinut enää sieltä karkoittaa.
Hän oli, saadakseen itse olla rauhassa, tahtonut pitää seurustelua epämääräisenä, mutta tänä yönä heidän sielunsa olivat silmänräpäyksen ajan törmänneet vastakkain, kipuna lennähtänyt toisesta toiseen, edut joutuneet ristiriitaan, ja tuntui siltä kuin ilmassa olisi ollut taistelua. Maisteri oli väsynyt kehnoon osaansa esiintyä tuon katalan miehen ihailijana, oli näyttänyt ylemmyytensä tarttumatta kuitenkaan tuimemmin asiaan, mutta oli varomattomasti kyllä osoittanut, että toisen persoona ja asiat askarruttivat häntä. Mustalainen, joka oli luullut olevansa vahvassa turvassa valheittensa muurin takana, oli huomannut erehtyneensä, oli tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena, tuntenut sormen koskettavan sisälmyksiään, ja valveutunut sitten varmuudestaan. Maisteri huomasi tämän, ja haluamatta hukata aikaa ja voimia ryhtymällä hyödyttömään taisteluun katalan ja kunniattoman henkilön kanssa, päätti hän uudelleen saattaa tämän rauhaan ja antaa tuolle välttämättömälle seurustelulle niin välinpitämättömät ja ystävälliset muodot kuin suinkin, vetäytyä kuoreensa ja ummistaa silmänsä kaikelta, jota oli pakko nähdä ja kuulla.
Näissä aikeissa hän meni sunnuntai-aamuna puutarhaan tehdäkseen siellä kävelyretken. Oltiin nyt kesäkuun alussa, mutta vielä ei oltu maita yhtään muokattu, ja kaikki toivo nähdä jotakin istutettavan oli mennyttä.
Hiehoja, vuohia, lampaita ja hevosia oli lieassa hedelmäpuun rungoissa ja söivät ne siinä rikkaruohoa. Vuohet seisoivat takajaloillaan ja jyrsivät kallisarvoisia pensaita ja nuoria hedelmäpuita; eläimet olivat lianneet käytävät, tallanneet puksipensasrivit, kanat söivät kypsymättömät viinimarjat, ja kirsikkapuissa pesivät harakat ja kottaraiset. Kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus, eikä maisteri voinut käsittää, miten nämä ihmiset, joilla oli varoja, saattoivat sietää sellaisen katselemista; sillä vaikkakaan he eivät olisi tarvinneet siitä tuloja, niin olisi luullut, että he eivät ainakaan olisi tahtoneet luopua huvista voida käyskennellä puutarhassa. Ja tuo rehevä rikkaruoho, joka oli niin tumman ja myrkyllisen näköistä, kohotti tuota likaisuuden vaikutusta, jonka synnytti ylt'ympäri kukkalavoja tallattu eläinten saasta, pienet mustat myyränmättäät, lahonneet oksat ja menneen vuoden ruskeat varisseet lehdet.
Takiainen ja viholainen, jotka aina seuraavat ihmisen ulostuksia, olivat kasvaneet siellä monen kyynärän korkuisiksi, paljastaen sen mitä tavallisesti peitetään, ohdakkeet olivat, vainioilta karkoitettuina, juurtuneet tänne; Tussilago, jota kansa leikillään sanoo runsaudensarveksi sen uskomattoman sikiämiskyvyn vuoksi, oli levinnyt suurten harmaanvihreitten mattojen lailla, ja pimeimpiin soppiin oli kuin pimeyden töinä ilkeä villikaali kätkeytynyt haaskankeltaisine kukkineen, muistuttaen hyytyneen veren peittämää ruumista. Maisteri, jonka mieleen juohtui ne vaarat, joita tuo myrkyllinen yrtti saattoi aiheuttaa lapsille, kohotti keppinsä ja pani toimeen verilöylyn noita lempoja vastaan. Silloin kuului mustalaisen vaikeroiva ääni erään pensaan takaa. Tämä ei ollut mikään erikoinen yllätys maisterille, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään tämän hiipivän hahmon sukeltautuvan esille ja katoavan kaikkialla pensaiden ja aitausten taa — kaikkialla, missä vain oli jotakin, jonka taa piiloutua.
— Älkää lyökö villikaaliani, maisteri, pyysi mustalainen.
— Onko sekin pyhä? vastasi tämä, viitaten leikillisesti tarhakäärmeen murhaan.
— Ei se pyhä ole, mutta minä otan siemenet talteen!
— Vai niin, mitä sitten niillä teette? kysyi maisteri.
— Ne ovat hyviä olemassa monessa suhteessa, vastasi mustalainen salakavalasti vilhuillen, joka oli merkitsevinään sitä, että hänellä oli enemmän selvillä kuin mitä tahtoi ilmaista.
Maisterin mieleen muistui kerran myöhemmin tämä tapahtuma villikaaleista ja luuli hän täten saaneensa vahvistuksen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa siitä, että talon asukkaissa ja heidän hommissaan oli jotakin epäilyttävää.
Kuitenkin oli tämä vain johdantona siihen, mitä mustalainen tahtoi sanoa; sillä hän tarttui heti tilaisuuteen asettaa tuo myrkyllinen yrtti jonkin muun yhteyteen, mikä näytti olevan hänen sydämellään.
— Täällä on sitäpaitsi eräitä, ryhtyi hän jälleen aiheeseen kasvoillaan mietiskelevä ilme, ja työnsi esille huulet syvämietteisellä, salaperäisellä tavalla, kuten hän aina valhetellessaan teki, täällä on eräitä, jotka kyllä tarvitsisivat annoksen villikaalia.
— Mitä sillä tarkoitatte? puhkesi maisteri puhumaan, joka tunsi olevansa hämillään kuin se, jota epäoikeutetusti epäillään tai uhataan. Mitä on tapahtunut?
— Onpahan vain tapahtunut, että joku on aamusella varastanut toisen riikinkukon, sanoi mustalainen niin voimakkaasti puhettaan korostaen, että syyllisen täytyi ottaa se itseensä.
Maisteri hymähti ajatukselle, että häntä olisi voitu epäillä, mutta antoi heti houkutella itsensä suostumaan keskusteluihin asiasta, vaikka se ei kuulunut häneen. Tuo salaperäisyys itse tapahtumassa, että riikinkukko oli varastettu keskellä kirkasta aamupäivää ihan talon ikkunan alta ja aidatulta pihamaalta, jolla talonväki kulki edestakaisin, — kaiken tämän hän toi vastaväitteenä esiin, kun vapaaherratar, Iivana ja tuo pörhöinen piika yht'äkkiä ryöpsähtivät siihen meluten ja valittaen, voivotellen linnun menetystä.
Epäilykset kohdistettiin milloin mihinkin; paikka tutkittiin, ja löydettiin kappale linnun pitkää pyrstöä.
— Tietysti se on ollut kettu, vakuutti vapaaherratar, sillä sen tapana on aina nyhtää kanojen pyrstöt.
Mustalainen oli ensin yhtyvinään tähän mielipiteeseen, mutta näytti kuitenkin olevan neuvottomana siitä, mitä ajatella, ja antoi toisten puhua. Maisterista oli aivan uskomatonta, että kettu olisi keskellä valoisaa päivää uskaltanut tulla sinne, sillä kun oli yö käytettävänään, kun riikinkukot nukkuivat taivasalla.
Sittenkun oli puhuttu puoleen jos toiseenkin, jäi maisteri yksin mustalaisen kanssa.
Asiaa väänneltiin ja käänneltiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja maisteri pysähtyi järkevästi siihen mielipiteeseen, että ainoastaan joku itse talonväestä oli saattanut tehdä varkauden, ja kun siten käytiin läpi henkilökunta, täytyi epäilysten aivan luonnollisesti langeta noita kahta miltei aina näkymätöntä puuseppää vastaan. Mutta keskustelun ruvetessa kääntymään siihen suuntaan, kääntyi mustalainen äkkiä ihan toisaanne.
— Ei, se ei voinut tulla kysymykseenkään; puusepät olivat täysin rehellisiä; mutta oli olemassa toinen, joka varmasti oli syyllinen, ja se oli portinvartija, joka asui tuvassa tässä ihan lähettyvillä.
Maisteri, joka ei voinut ajatellakaan sellaista mahdollisuutta, että vieras keskellä valoista päivää kiipeisi kivimuurin yli avoimelle pihamaalle siellä varastaakseen, ei tahtonut tehdä vastaväitteillä asiaa vieläkin monimutkaisemmaksi; hän antoi senvuoksi keskustelun raueta ja nousi huoneeseensa tuntien vastenmielisyyttä koko seikkailua kohtaan, jota hän ei voinut selittää.
Tullessaan illalla puutarhaan hän kohtasi mustalaisen, joka kuleksi siellä joutilaana. Keskusteluaiheen puutteessa johtui puhe riikinkukkoon. He olivat ensin joutuneet kalkkunakopin läheisyyteen, jonne kukko jo oli ryöminyt, kanojen hautoessa munia ulkona erään olkiauman alla. Maisteri, joka ei tiennyt mitä sanoa, tuli nyt lausuneeksi, että ihmisen olisi mahdotonta tarttua käsin riikinkukkoon.
— Minäpä näytän, että voi, vastasi mustalainen, jonka vastaanväittämishalu näytti kiihtyneen. Jos voi tarttua kalkkunakukkoon, niin voi tarttua riikinkukkoonkin.
Tuossa tuokiossa hän oli kiertänyt käsivartensa tuon suuren vihaisen linnun ympärille ja pusersi sitä rintaansa vasten kuin kissanpoikaa, ja vieläkin selvemmin todistaakseen portinvartijan luulotellun varkauden mahdollisuuden, hän vakuutti nähneensä henkilöitä, jotka osasivat pyydystää kyyhkysen maasta. Sitäpaitsi oli ihmisiä, jotka taisivat niin monia temppuja; hän tunsi — toisin sanoen oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka houkuttelivat tykönsä toisten kanoja ja ankkoja jyväsillä, joita asettivat pitkiin juoviin, ja kaikkein ovelimmat olivat hevoshuijarit. Mennä vuonna ne olivat varastaneet punaisen hevosen naapurista, tienristeyksessä asuvalta talonpojalta, eikä oltu sen koommin nähty jälkeäkään siitä. Mutta hän kyllä tiesi, miten ne olivat menetelleet. Ne osasivat muuttaa hevosen värin voitelemalla sitä jollakin aineella niin, että karvat lähtivät, ja uusista karvoista, jotka sitten kasvoivat sijaan, ei tullut milloinkaan saman värisiä kuin entisistä lähteneistä, ja sitäpaitsi saattoi aina muutamalla veitsenviilloksella tehdä hevosen piirtopääksi, sillä leikellyt kohdat kävivät aina valkeiksi.
Nämä asiat olivat ihan uusia ja tuntemattomia maisterille, niin että hän kuuntelemisinnossaan unhoitti kysyä, mistä tilanhoitaja oli saanut kaiken tämän tietää. Ja he kävelivät edelleen, syventyen keskusteluun, joka näytti syvästi kiinnittävän mustalaisen mieltä. He siirtyivät puhumaan varkauksista yleensä, ja mustalainen ilmaisi ylenkatseensa varkaisiin, jotka tavallisesti eivät ymmärtäneet kaiken varkauden kahta tärkeintä kohtaa.
— Mitkä ne sitten ovat? kysyi maisteri niin viattomalla äänellä kuin suinkin heidän istuutuessaan kivipenkille lammikon partaalle.
— Nii-in, nähkääs — tässä mustalainen jäi hetkeksi miettimään — toinen on se, että aina tekee työnsä rikostovereitta, ja toinen se, että varaa kaksi todistajaa.
— Tarkoitatko että voi todeta alibin? Tiedättekö mitä se merkitsee?
Mustalainen oli pari sekuntia miettiväisen näköinen, eikä tuntunut tietävän mitään alibista, mutta ei tahtonut tapansa mukaan ilmaista tietämättömyyttään, jonka vuoksi vastasi:
— Sanokaahan Te ensin, mitä tarkoitatte — hm, niin minä sitten myöhemmin lausun mielipiteeni.
— Alibi, loihe maisteri lausumaan, on jokaisessa puolustuksessa tärkein, sillä jos voin todistaa, että kysymyksessä olevassa tilaisuudessa olen oleskellut muualla kuin siellä, missä rikos tehtiin, niin minut vapautetaan.
— Juuri samaa aioin minäkin sanoa, keskeytti mustalainen innokkaasti kuunnellen ja teeskentelemätön ilo kalpeilla kasvoillaan. Mutta, jatkoi hän, yksinolo on kuitenkin kaiken varkauden ensimmäinen sääntö.
— Niin, voipa se niinkin olla, tuumiskeli maisteri, mutta tärkeämpää on kuitenkin, että ei missään muodossa jätä jälkeensä mitään corpus delicti'ä. Tiedättekö, mitä corpus delicti on?
Kyllä, hän tiesi kyllä osapuilleen, mitä se oli, mutta ei voinut ilmaista sitä niin hyvin, ja senvuoksi hän olisi kernaasti kuullut maisterin mielipiteen ensin, hän kyllä sitten sanoisi oliko hän samaa mieltä.
— Corpus delicti, vastasi maisteri, joka äskettäin oli tutkinut lakitiedettä, voi olla esine, joka on pidätetyn hallussa, tai myöskin esine, joka on jäänyt varkaalta paikalle, jossa varkaus tapahtui — tai esim. ase, jos murha on kysymyksessä, hän lisäsi. Sitäkö tarkoititte?
— Sitä kyllä, lähinnä, vastasi mustalainen reippaasti, vaikkakin hänen naamansa oli venähtänyt hiukan pitkäksi.
— Edelleen, jatkoi maisteri, joka kuvitteli olevansa opetusistuimella — mikä oli hänen vaarallinen tapansa — edelleen on pidätetyn aina tunnustettava yksityisseikat, mutta kiellettävä pää-asia. Murhaajan on myönnettävä, että hän oli murhapaikalla saapuvilla, siltä varalta että joku olisi nähnyt hänet, mutta hänen on aina asetettava siten, että voi jotenkuten todennäköisesti väittää olleensa siellä muilla asioilla. Tuhmemmin ei voi tehdä kuin kieltää kaikki; silloin sekaantuu vain ristiriitaisuuksiin. Ja kaikkein tuhminta on se, ettei osaa hillitä kieltään, vaan lausuu uhkauksia ja toivomuksia, niin että jälkeenpäin, vaikkakin viattomana, voi joutua syylliseksi asioihin, joita ei ole koskaan tehnyt. Te olette varomaton mies, Jensen. Tässä eräänä päivänä Te lausuitte toivomuksen, että salama löisi talliin, jotta saisitte nostaa palovakuutussumman ja rakentaa uuden. Ajatelkaahan nyt, että talli palaisi ensi yönä! Epäilisin tietysti heti Teitä, senvuoksi että olette toivoneet niin tapahtuvan ja senvuoksi, että tästä tapauksesta olisi Teille hyötyä, Teidän silti kuitenkaan tarvitsematta olla syyllinen.
— Antaisitteko ilmi minut?. puuttui mustalainen äkkiä puheeseen.
Nyt maisterin täytyi jäädä miettimään, ja sen hän teki perusteellisesti.
— Nähkääpäs, sai hän lopulta sanelemaan, on olemassa jotakin, jota sanotaan vihjauksiksi ja jotakin, jota sanotaan ilmi-annoiksi. Vihjaukset merkitsevät sitä, että epäilen ja yksityisesti ilmaisen viranomaisille tämän epäluuloni siinä mielessä, että he panisivat toimeen itsenäisiä tutkimisia, joiden perusteella he yksinomaan voivat toimeenpanna satunnaisen vangitsemistoimenpiteen. Mutta — hän jatkoi, meidän oikeustoimemme menettelytavassa on niin paljon vanhentunutta ja huonoa, että minä puolestani näkisin siinä kernaasti paljon korjattuna. — Sanokaa minulle yksi seikka, ettekö aio osottaa portinvartijaa mahdolliseksi syylliseksi linnun varkauteen?
Mustalainen vastasi nopeasti:
— En, sitä en uskalla tehdä, sillä hän on hyvissä väleissä viranomaisten kanssa.
— Siihen pitäisi Teidänkin pyrkiä, vastasi maisteri, joka tahtoi antaa toiselle pienen muistutuksen. Enkä käsitä, kuinka Te voitte vihata sitä, joka suojelee omaisuuttanne, ja jota ilman ette voisi nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.
Mustalainen puhkesi sadattelemaan portinvartijaa, teki tiettäväksi, että sen pahempaa konnaa ei voinut ajatella olevankaan, ja kiihdytti itseään siihen määrin, että tuli lopulta sanoneeksi, että toivoi näkevänsä tämän makaavan kaula katkaistuna ojan reunalla. Senjälkeen hän äkkiä hillitsi itsensä ja käänsi jälleen keskustelun rikoksiin ja rikollisiin yleensä. Maisteri, jolle uusi, tuntematon näköpiiri avautui, ja joka oli ihmetellyt sitä, miksi mustalainen, joka epäili portinvartijaa, ei antanut haastetta tälle, päätti nyt tunnustella, olisiko mahdollisesti ollut olemassa jotakin salaista syytä siihen, että mustalainen ei uskaltanut käydä naapurin kimppuun. Hän otti senvuoksi jälleen opettajamaisen äänilajinsa, ikäänkuin oli; jatkanut esitelmäänsä oikeudenkäynnistä ja oikeudenkäytöstä puhtaasti filosoofiselta näkökannalta katsottuna.
— Läpikotaisin ovelien rikollisten tavallinen menettelytapa on myös impliseerata asiaan henkilö, josta saatettiin odottaa vaarallisinta todistajaa.
— Mitä impliseeraamisella tarkoitetaan? kysyi mustalainen innokkaasti ja uteliaasti.
— Impliseerata voi monella tavalla. Yksi tapa on antaa peljätyn todistajan nähdä niin paljon rikoksen valmistuksesta, että rikollisen jouduttua vangituksi voidaan ilmoittaa todistajan tienneen rikoksesta, josta tämä on jonkun aikaa vaiennut; mutta samalla on katsottava, että tämä ei saa nähdä niin paljon, että voisi ilmoittaa asian viranomaisille. Ymmärrättekö dilemman eli ansan? Tehköönpä todistaja ilmiannon tahi olkoon tekemättä, on hän asiaan sotkeutunut, toisin sanoen impliseerattu siihen.
— Sehän on suurenmoista! huusi mustalainen poissa suunniltaan. Se on suurenmoista! Ja hänen kasvonsa säteilivät ihastuksesta.
— Toinen tapa, jatkoi maisteri, jota suuret rikolliset myöskin käyttävät, on se että koettavat edeltäkäsin saada inhabiliteettisyitä todistajaa vastaan. Tiedättekö, mitä inhabiliteetti on? Inhabiliteettisyynä pidetään sukulaisuutta tai vieläpä vain kihlaustakin tai löyhää tuttavuutta haastetun sukulaisen kanssa; sitten pidetään todistajaksi inhabiilina ilmeistä vihamiestä tai kadehtijaa. Siten Teidän puuseppänne olisivat inhabiileja todistajia portinvartijaa vastaan, jos voitaisiin näyttää toteen, että he ovat olleet vihamielisessä suhteessa häneen.
— Ei, mutta onko tämä todellakin mahdollista! huusi mustalainen ja oli tarttumaisillaan maisterin käteen. Kylläpä Te olette mahtaneet lukea ja tutkia monen moisia kirjoja tietääksenne ja taitaaksenne noin paljon!
Sitten hän katui osoittamaansa haltioitumista, ja ylpeyden perkele sai hänet jälleen valtoihinsa.
— Sanonpa Teille muutoin, että olen minäkin lukenut ison joukon, hän selitti; maisteri ehkä ei ole lukenut kertomuskirjaa Luxemburgin kreivistä?
— En, sitä en ole tehnyt, vastasi maisteri totuudenmukaisesti. Mutta olen kuullut puhuttavan hänestä, ja olen kuullut Teidän laulavan laulun hänestä.
— Oh, siinäpä vasta kirja, uskokaa pois, sanoi mustalainen pöyhkeillen toisen tietämättömyyden vuoksi, siinä kirja, josta joka ihmisellä on jotakin oppimista, ja sitten se on niin hauska. Ajatelkaahan kreiviä, joka varastaa ja murhaa, ja jota poliisi ei milloinkaan saa kynsiinsä, niin kernaasti kuin tahtoisikin! Se oli sukkela mies, uskokaa pois. Ajatelkaahan, hän kävi kirkkomaissa ja mestauspaikoissa, missä kaivettiin ruumiita maahan, ja myrkytti sitten neuloja, joita asetti sittemmin niiden henkilöiden tuolinistuimiin, joita tahtoi pois päiviltä; sillä, nähkääpäs, ruumiit ovat myrkyllisiä. Ja jotakin ottaessaan hän otti aina ja ainoastaan vain rahaa, sillä niitä nähkääs ei voi tuntea, ja ne menevät jälleen menoaan kuten tulevatkin; mutta kalleuksia ja jalokiviä hän ei ottanut milloinkaan, niin että poliisin tullessa ja ryhtyessä tutkimukseen ei ollut niin mitään löydettävissä!
Hän oli puhunut lämmöllä, mutta lopetti nyt äkkiä, ikäänkuin olisi sanojaan katunut.
Ja peittääkseen tekemänsä virheen hän kääntyi vihaisena porttitupaa kohti, joka pilkoitti pensaiden lomista, pusersi kätensä nyrkkiin ja puhkesi puhumaan:
— Tässä maailmassa on niin monta konnaa, ja tuo portinvartija on ilkeä roikale!
Maisteri tunsi olevansa pahoilla mielin tämän keskustelun jälkeen, ja puolittain katuen kaikkea sitä, minkä tiesi tämän illan kuluessa sanoneensa, hän laskeutui levottomana vuoteeseensa.
* * * * *
Kahdeksan päivää myöhemmin maisteri Törner oli tavallisella aamukävelyllään hyvin apeassa mielentilassa; sillä edellisellä viikolla oli tapahtunut sangen runsaasti sellaista, mikä olisi ollut omiaan järkyttämään levollisemmankin luonteen tasapainoa. Päivää jälkeen keskustelun rikoksista ja rikollisista maisteri oli metsäkävelyllään löytänyt muutamia varastetun riikinkukon sinisiä rintahöyheniä ja vienyt ne mukanaan kotia; oli näyttänyt löytöään, ja luullut siten vapauttaneensa portinvartijan epäluuloista, tuo löydetty saalis kun melkein suorastaan todisti ketun syylliseksi. Mutta hänen väitteisiinsä ei oltu oikein uskottu, ja mustalainen oli väittänyt vastaan, että kaikkein ovelimmat hirtehiset aina älysivät johtaa huomion toisaalle ja hommata väärän "corpus delictumin". — Siinä maisteri sai nyt ensikerran kuulla opetuksiaan — corpus delictum!
Mutta seuraavana aamuna maisteri oli löytänyt muutamia veitsellä terävästi katkaistuja siipisulkia, ja tuodessaan ne mukanaan kotia, oli mustalainen voitonriemussaan ja selitti, että ei kait kettu sentään kulkenut veitsi taskussa.
Seuraavana yönä oli kalkkunakukko varastettu, eikä siitä voitu löytää jälkeäkään.
Seuraavana iltana maisteri oli seissut rautaportilla mustalaisen kanssa, kun laamannin poika, joka oli tilanomistaja, oli tullut ratsastaen, pysäyttänyt hevosensa ja kysynyt kiivaasti saisiko hän ostaa koirasankan, jonka hän näki käydä lyllertävän siinä nurmikolla. Mustalainen vastasi hänelle kohteliaasti, että hän ei voinut myydä sitä.
Yöllä koirasankka hävisi.
Täällä oli muutamia seikkoja, jotka tekivät tapahtumat sangen salaperäisiksi. Jos kettu oli ottanut kalkkunakukon, joka oli sisällä kopissa orrellaan, ja jolla oli voimaa puolustaa itseään, miksi se ei sitten ollut ottanut kanaa, joka makasi hautomassa oljilla avonaisella paikalla ulkopuolella — semminkin kun asiantuntevat ihmiset vakuuttivat, että kettu ei voi viedä kalkkunakukkoa, mutta kanan kylläkin?
Ja edelleen: miksi varastettiin koirasankka juuri laamannin pojan käynnin jälkeisenä yönä? Suorastaan järjetöntä olisi ollut epäillä rikasta ja ylhäistä miestä, eikä talonväestä kukaan uskaltanut viitata siihen suuntaan. Piilikö tässä jotakin, tai oliko se asianhaarain tilapäistä yhteen sattumista? Mutta entäs sitten sulat, jotka olivat selvässä tarkoituksessa asetetut maisterin tielle, jotta hän ne löytäisi? Mitä sillä oli saatettu tarkoittaa? Jos portinvartija oli varas, niin ei kait hän olisi mennyt panemaan esille todistuksia siitä, että kettu ei ollut voinut tehdä sitä! Yhtä vähän puusepät olisivat tehneet niin, jos olisivat olleet syyllisiä. Kuka sitten oli asettanut sulat sinne, ja missä tarkoituksessa? Pelkkiä arvoituksia!
Sitäpaitsi olivat sekä vouti että kivalteri käyneet näinä päivinä Bögelyssä tutkimassa paikkaa, missä varkaudet olivat tehdyt. Vapaaherratar ja mustalainen olivat valmistaneet voudille juhlallisen vastaanoton, tarjonneet viiniä ja lähettäneet maisteria noutamaan, jonka olivat kuvanneet innokkaaksi tanskanystäväksi, jonka jälkeen olivat ylistäneet häntä ja kerskuneet hänen kustannuksellaan rajattomasti, ikäänkuin olisivat tahtoneet kaapia kultaa hänestä, jolla sitten kullata itseään ja omaansa. Vieläpä mustalainen oli esittänyt maisterin hyvänä ja likeisenä ystävänään, opettajanaan, uskottunaan, niin että maisterista lopulta tuntui tukalalta, ja oli hän torjunut tuon imartelun, mikäli oli ollut mahdollista tehdä se toista loukkaamatta. Ja merkillisintä tässä seikassa oli se, että aivan sama esitys oli uudistunut kivalterin käynnillä, mikä tapahtui hiukan myöhemmin kuin voudin.
Senjälkeen portinvartija oli kaikessa kiireessä haastettu Hälsingborgin piirituomarin eteen, ei lintujen varkaudesta, vaan muutamien lankkujen vuoksi, ja oli joutua siitä syystä vankeuteen, kun mustalainen äkkiä kantajana oli esiintynyt jalomielisenä ja luopunut kaikista rangaistusvaatimuksista, jonka jälkeen portinvartija kyynelsilmin oli kiittänyt hyväntekijäänsä, jota piirituomarikin ylisti hänen kauniin menettelynsä vuoksi.
Mutta päivää ennen kuin riitapuolet menivät oikeuteen, oli nuo kaksi puuseppää kadonnut ja heidän sijassaan oli kaksi uutta, jotka saivat nimenomaisen määräyksen olla jalallaan astumatta portinvartijan oven sisäpuolelle, tämä kun muka piti salakapakkaa.
Tapauksia oli kertynyt ihan kasaantumalla, niin että maisteri Törner ei ollut voinut seurata mukana ja päästä perille niiden merkityksestä ja keskenäisestä yhteydestä, kaikkein vähimmän viimeksi sattuneesta, joka hämmästytti häntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli näet eräänä aamuna nähnyt tuon pörhöpäisen tytön kamarissaan panevan kokoon hänen vuodettaan, ja pyytäessään tähän selitystä vaimoltaan hän oli saanut kuulla, että tyttö oli otettu heille palvelukseen tilanhoitajan suosituksesta, jolta rouva oli tiedustellut piikaa, joka voisi häntä auttaa taloustoimissa. Sen lisäksi tuli, että talon puusepät olivat kertoneet piian olevan mustalaisen sisar, jota tämä ei tahtonut myöntää, niin että tytön kuten Iivanankin täytyi puhutella veljeään monsieur arvonimellä.
Kun maisteri nyt oli ennättänyt pyökkimetsän läpi ja joutui kuusipuistikkoon, missä nuorten kuusien kattama polku johti kulkijan ylös erästä mäkeä — sieltä hän oli löytänyt riikinkukonsulat — oli hän kuitenkin saanut vaikutelmansa jotakuinkin järjestykseen ja päässyt siihen lopputulokseen, että tuossa talossa oli salaperäisiä asioita tekeillä ja että paraillaan kudottiin minkä kerettiin hänen ympärilleen verkkoa, johon hän ehkä itse tietämättään oli antanut langat.
Kaiken tämän tarkoitusta hän ei kyennyt selvittelemään, sillä mustalainen teki syrjähyppäyksiä ja jätti tielleen levähdysjälkiä kuten jänis lumiselle tanterelle, eikä maisteri voinut seurata hänen hämmentyneitten aivojensa oikkuja. Mutta kaikkia epäluulojaan vastaan hän saattoi asettaa vain yhden ainoan vastasyyn: miehen hyvän taloudellisen aseman, jonka täytyi vapauttaa hänet kiusauksesta joutua varkaaksi.
Mustalaisen ja maisterin välit olivat viime päivinä olleet hyvät, ehkäpä edellinen oli ollut ystävällisempikin kuin muutoin ja ryömivämpi; mutta tuo vanha itsetietoinen äänilaji, jonka tämä alku-aikoina oli omaksunut, palasi jälleen, kun maisteri ei enää rasittanut häntä viisaudella, jota kukaan ei pyytänyt, ei musiikin, maanviljelyksen eikä taikatemppujen alalla.
Vapaaherratar ei näyttäytynyt milloinkaan, ja laulu ja soitto olivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että mustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään vaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon itselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt jotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon tyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.
Metsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri kulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan varisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan, kun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon kätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi heti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli erään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä tunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin. Äkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli piirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle että valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja viiruina aina kuusen juurelle saakka.
Maisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen todisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi häntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita lännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli nähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran varrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta kirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi hän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus eli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja nähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen johtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella yhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien tarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties koskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin esiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin kuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia, kuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi edelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli kauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin lähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja joilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja jotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.
Lujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan isännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui puoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi piian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.
Astuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja katselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan kohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli kihti jaloissa.
Maisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi sen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta mutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua päästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.
Sitten hän esitti asiansa.
— Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään erästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan ette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin muun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on toisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun astua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?
Talonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin suureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli niin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi näyttänyt houkuttelevan häntä.
— No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte isännästänne?
Sitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui kärkkäästi siihen:
— Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.
— Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.
— Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.
— Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.
— Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti päättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin palkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä, niittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi ruokansa.
— Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi talonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!
Nyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan vielä liian aikaista vetäytyä tulesta.
— Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla olemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken, lausui hän CiceronDe amicitiansanoilla, enkä ole minkäänlaisella tuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.
— Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään tiedä muuta kuin mitä kerrotaan! — Tällä seudulla häntä pidetään suurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja ellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se sitten on ilmetty ihme.
— Mitä sanottekaan? Oletteko todellakin sitä mieltä? puhkesi maisteri puhumaan. Eikö vapaaherratar sitten ole hyvissä varoissa?
— Hänellä kyllä on ollut sangen paljon, mutta sen tuo konna on tuhlannut, ja niin pitkälle on jo mennyt, että veroja ja tien kunnossapitorahoja on ulosmitattu. Mutta hän on ovela mies, ja kun vouti tulee ottamaan eläimiä, niin ne on pantu Jensenin nimiin hänen omaisuutenaan.
Maisteri oli saanut vahvistuksen tärkeimpään, mihin perusti epäluulojensa koko rakenteen nimittäin siihen, että vapaaherratar oli rutiköyhä; ja nyt hän käsitti, miksi talo päästettiin rappeutumaan, miksi siellä keitettiin pilaantunutta ruokaa, miksi… Tähän hän pysähtyi, ja jotta ei olisi joutunut kiusaukseen kehittää ajatuksiaan ääneen, hän lopetti kyselynsä, nousi, kiitti osalleen tulleesta hyväntahtoisuudesta sekä lausui jäähyväiset.
Talonomistaja näytti kummeksuvan keskustelun äkillistä loppumista, ja kihtinsä unohtaen hän nousi saattaakseen vieraan ulos.
Eteisessä juohtui maisterin mieleen, että hänen olisi sanottava kaikki ja voimakkaasti kumottava epäluulon varjokin siitä, että hän oli mustalaisen ystävä, minkä ihmiset helposti saattoivat uskoa, kun hän täten muitta mutkitta ohautti naapurin jokaisen tiedonannon, jotka tämä oli antanut ehkä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta toinen ajatus oli ristiriidassa toisen kanssa, ja talonomistajan kasvoista kuvastui jo sellainen kylmyys, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan nosti lakkiaan ja läksi.
Hän tunsi tehneensä tuhmuuden, kun sitä nyt ajatteli astuessaan portin läpi kulkeakseen niitun yli jälleen kotia. Mutta oli liian myöhäistä kääntyä takaisin, varsinkin kun näki mustalaisen kulkevan vartioimassa puutarhan ulkopuolella lähellä aitausta, ja oli tämä luultavasti hänet jo huomannut.
Hän ei tahtonut kernaasti tavata Jenseniä juuri nyt tullessaan naapurista, josta häntä oli varoitettu, mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kohtausta, jonka vuoksi ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli käydä suoraan vihollista vastaan.
Jensen kävi pää kumarassa, kädessään riuku ja oli mittaavinaan maata osoittamatta, että näki maisterin lähestyvän.
Tämä toivotti äänekkäästi hyvää huomenta. Mustalainen oli hämmästyvinään, mutta ei virkkanut sanaakaan, jonka vuoksi maisteri päätti itse käydä suoraan asiaan ja sanoa kaikki, minkä saattoi sanoa totuuden tulematta liian selvästi esille.
— Olen ollut naapurissamme pyytämässä lupaa saada kulkea hänen maansa kautta, hän selitti.
Mustalainen pakotti huulilleen hymyn, joka oli olevinaan ystävällinen, mutta samalla välinpitämätön kyseessä olevan asian suhteen. Hän vaikeni edelleenkin.
Maisterin oli mahdotonta peräytyä; hänen täytyi jatkaa, vaikkapa sitten olisi joutunut harhaankin, mikä hänelle perusteellisesti tapahtuikin, sillä hänet valtasi äkkiä vastustamaton tarve puolustaa itseään. Teillä ei ole ystäviä tällä seudulla, Jensen, hän sanoi. Talonomistaja tuolla puhui pahaa teistä.
— Sen kyllä uskon! vastasi mustalainen. Sillä hän tavoitteli aikoinaan vapaaherratarta ja tämän rahoja, mutta kun ei onnistunut, niin alkoi syytää törkyä minun niskoilleni.
Tämä nyt vasta oli valhetta, ajatteli maisteri, joka oli tottunut siihen, että mustalainen aina pyyhki likansa muihin; mutta oli uskovinaan syytteeseen.
— Sen minä hänelle sanoinkin, hän jatkoi, ja sanoin vielä paljon muutakin, siksi että hyvin huomasin hänen olevan kateellisen. Kiitin Teitä, Jensen, kelpo mieheksi ja epäitsekkääksi mieheksi, joka itse oli työssä vainiolla, vaikka olittekin tilanhoitaja, ja sitä ei tee kukaan muu tilanhoitaja koko maassa; ja minä sanoin hänelle suoraan, että vapaaherratar ei suinkaan ollut erittäin hyvä Teille, kun antoi Teidän noin raataa ilman palkkaa.
Tässä mustalainen meni ansaan, sillä hän uskoi järkähtämättömästi siihen, että maisteri ei osannut valehdella, koskapa tämä ei ollut valehdellut milloinkaan ennen; ja kiitollisena siitä, että oli onnistunut syöttämään maisterille valheensa, tarttui hän tämän käteen ja puristi sitä teeskentelemättömällä liikutuksella, ylistäen onnellista kohtaloa, joka viimeinkin oli sallinut hänen tavata rehellisen ihmisen, joka puhui hyvää hänestä. Ja hän antoi liikutukselleen vallan, avasi sydämensä, kertoi viime vuosien kadosta, mikä oli köyhdyttänyt heidät, ilkeistä ihmisistä, jotka olivat pettäneet heitä rahoissa, joita olivat näiltä lainanneet, huolistaan joka viikko hankkia ihmisille ja eläimille ruokaa, kaikesta, mikä saattoi herättää sääliä häntä ja hänen asemaansa kohtaan.
Maisteri käytti tilaisuutta miehen ollessa taipuvaisella mielellä ja näyttäessä olevan halukas kuuntelemaan hyvää neuvoa, osoittaakseen hänelle, miten mieletöntä oli olla maata viljelemättä, joka kuitenkin antoi leipää, ja koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, että taloudelliselta kannalta katsottuna oli parempi vuokrata väkeä hoitamaan maata ja työskentelemään vainioilla, kuin että tilanhoitaja itse tuhlaisi aikansa siihen.
— Jos lepäätte jollakin penkillä, polttelette piippua ja pidätte väkeänne silmällä, niin on se paljon suuremman arvoista kuin että Te itse, joka olette tavoiltanne hieno kaupunkilaisihminen, kuljette täällä ja raadatte, lopetti hän kehoituksensa.
Tuo penkillä makaaminen ja piipun poltteleminen mahtoi miellyttää mustalaista suunnattomasti, sillä ensikerran hän myönsi, että maisteri oli viisas mies, joka jakeli pelkkiä hyviä neuvoja, joita hän tulisi kiitollisena käyttämään hyväkseen.
Maisteri jätti kiitollisen oppilaansa säälien, kuten säälitään onnetonta, joka alentuu valittamaan kohtaloaan, ja tuntien sitä levollista tyydytystä, mikä aiheutuu tiedosta, että on saanut toisen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Hän tunsi itsensä tämän kohtauksen jälkeen turvallisemmaksi mustalaisen suhteen, ja kun hän ei enää pelännyt tätä, katosi hänestä kaikki pienten vääryyksien ja hävyttömyyksien synnyttämä kauna ja hän unohti kaikki epäluulonsa, jotka äsken saamansa tiedot miehen taloudellisesta asemasta olivat kuitenkin osoittaneet oikeiksi.
Hän kulki sangen ylevässä mielentilassa läpi puutarhan, kun näki samassa erään ihmisen makaavan silmillään maassa auringonkellon juuressa; hän huomasi tämän heti tuoksi pörhötukkaiseksi piiaksi.
— Miksi Magelone makaa täällä? hän kysyi, ihmetellen sitä, että näki tytön ulkona tähän aikaan päivästä, jolloin tämä tavallisesti siisti hänen huonettaan.
Tyttö nousi hitaasti, ja peittäen kädellään itkusta mustaviiruisia poskiaan ja punaisia silmiään, hän nyyhkytti:
— Rouva on ajanut minut pois!
— Miksi niin, lapseni, kysyi maisteri edelleen.
Piika oli hetken vaiti ja sanoi sitten nyyhkyttäen:
— Rouva sanoi, etten ollut kylliksi hieno, mutta minulla on vain tämä yksi ainoa hame, enkä voi sille mitään.
Maisteri katseli tuota pörhöistä piikaa, joka oli hyvin likainen, mutta kaulassa kaksi helminauhaa ja korvissa renkaat koristuksina. Ja vaikkakin hän hyvin hyvästi näki asian oikean laadun, ei hänellä ollut sydäntä sanoa tytölle, mitä asiasta ajatteli; hän pyysi senvuoksi, että tämä ei olisi vihoissaan rouvalle, joka oli hyvin sairas eikä varmaankaan ollut tarkoittanut pahaa.
Piika katseli maisteria haralla olevien sormien lomista ja kysyi niin rukoilevalla äänellä kuin taisi:
— Mutta maisteri kyllä ottaa minut takaisin jälleen?
— Niin, näepäs lapseni, niihin asioihin minä en puutu. Ne ovat vaimoni hallussa! hän vastasi ja jatkoi matkaansa, pahalla tuulella tästä yrityksestä saada hänestä ratkaisija riitaan, josta hän ei tiennyt niin mitään.
Jouduttuaan portaitten luo oli hänen lapsentyttönsä siellä sänkyvaatteita piiskaamassa.
— Mitä Magelonelle on tapahtunut? hän kysyi.
— Se vasta on siisti neitsyt, vastasi tyttö. Hän on tuonut syöpäläisiä sänkyihin ja tartuttanut vielä rohtumia lapsiin. Rouva on usein kieltänyt häntä suutelemasta heitä, mutta siitä huolimatta hän sen tekee. Ja kun hänet nyt sanottiin irti, sähisi hän kuin kissa ja vannoi ja kiroili, että se vielä kostetaan ruotsalaisroistoille.
Piian purkaessa närkästystään maisteri huomasi jotakin liikettä erään uutimen takana vapaaherrattaren huoneustossa, ja hän ymmärsi, että siellä kuunneltiin.
— Tämä oli ikävä juttu, virkkoi maisteri kuin itsekseen noustessaan kamariinsa, mielensä täynnä levottomia aavistuksia, sikäli kuin hän tunsi mustalaisten leppymättömän kostonhalun, kun niitä tavalla tai toisella oli loukattu. Mutta sitten hän muisti sen ystävällisen keskustelun, mikä hänellä äsken oli ollut veljen kanssa, ja senjälkeen ajatukset palasivat takaisin aamulliseen käyntiin naapurin luona, tietoihin, jotka hän oli täällä saanut, näkemiinsä salaperäisiin merkkeihin. Ja kaikki se pimeä ja epämieluisa, mitä talossa oli tapahtunut, avautui hänen eteensä, niin että hän hetkisen väkivaltaisessa kaipuussa päästä kaiken ulkopuolelle, päätti matkustaa pois kaikesta, yhdentekevää minne, mutta niin pian vain kuin mahdollista!
Täällä, sen hän tunsi, askarrettiin asioissa, ja punottiin juonia, jotka alkoivat kiertyä tiukasti hänen ympärilleen ja uhkasivat tukahuttaa hänet.
Niiden kahdeksan päivän kuluessa, jolloin maisteri Törner odotti vastausta anomukseensa saada luvan poistua paikkakunnalta, oli talossa sattunut uusia ja odottamattomia tapauksia.
Taloon oli tullut renki ja puutarhuri. Renki, joka huomasi pian, että tilanhoitaja ei ymmärtänyt mitään siitä, mikä oli hänen hoidettavanaan, oli heittäytynyt laiskaksi ja ruvennut kosiskelemaan tuota pörhöistä piikaa. Ja puutarhuri, joka huomasi maan muokkaamisen jo liian myöhäiseksi, eikä katsonut sitäpaitsi maksavan vaivaa käydä käsiksi mihinkään kunnolliseen, kun ei voinut saada apulaista työhönsä, istui enimmäkseen kirsikkapuissa poimien marjoja, jotka olivat alkaneet jo oksillaan mädätä.
Mustalainen itse lepäili penkillä piippua poltellen, noudattaen uskollisesti maisterin äkkipäätä sepittämiä neuvoja, ja silloin kun hän ei nukkunut tai tupakoinut, ryyppäsi hän tai oli ratsastamassa, enimmäkseen öiseen aikaan. Maisteria hän kohteli tavattoman ylimielisesti ja ylpeästi, ja hän kehitteli valtavia maatilan parannussuunnitelmia ja suurenmoisia puutarhan laajentamisehdotuksia. Sisaren palveluksesta erottamisesta hän ei puhunut sanaakaan, mutta hurja hehku näytti palavan hänen silmissään, kun hän tapasi jonkun maisterin lapsista tai palvelijoista, ja näiden viimemainittujen täytyi nyt kovin kavahtaa koiria, joita Iivana ja Magelone kavalasti usutti heidän kimppuunsa kaikista mahdollisista piilopaikoista. Eikä uskallettu enää antaa lasten kuljeksia vapaasti puutarhassa; niiden oli pysytteleminen sisällä huoneissa paitsi niihin aikoihin päivästä, jolloin lapsentyttö kävelytti niitä ulkona.
Maisterin ilmoittaessa, että hän aikoi muuttaa, ei mustalainen ollut malttanut kuunnella selitystä loppuun, vaan oli heti paljastanut itsensä ja ilkeästi nauraen huomauttanut välikirjasta, johon maisteri oli silmänräpäyksessä vastannut, että välikirja ei voinut pakottaa häntä siellä asumaan, vaan maksamaan ainoastaan vuokran muuttopäivään saakka lokakuussa.
Irtisanonta oli tästä huolimatta tehnyt välit vielä entistäänkin kireämmiksi, vaikkakin mustalaisen kunnioitus oli kasvanut tuota miestä kohtaan, joka ei koettanut vapautua maksuvelvollisuudesta, ja joka vastaanhankaamatta antoi houkutella itsensä raha-asioihin.
Halu muuttaa sieltä oli melkoisesti kohonnut maisterissa hänen tehtyään mielestään huolestuttavan huomion. Hän ei näet ollut, huolimatta alituisista huomautuksista parin kuukauden ajalla, saanut vielä lukkoa huoneensa oveen, niin että se oli lukitsemattomana yötä päivää. Eräänä iltapäivänä hän oli huomannut, että joku oli ollut siellä sisällä ja kosketellut hänen kirjojaan hänen poissa-ollessaan. Hän huomasi, että hänen tutkielmansa koetustaidosta oli käännetty nurin narin, ja että siinä oli likaisten sormien jäljet. Mustalainen oli siis ollut siellä, ja sensijaan, että olisi pyytänyt luvan saada kirjan lainaksi, jota häneltä ei olisi kielletty, oli hän, pelkästä varastamishalusta, lukenut kirjaa varkain. Suutuksissaan maisteri oli lähettänyt noutamaan seppää ja antanut tämän mennä vapaaherrattarelta maksua pyytämään, jonka tämä olikin säntilleen saanut. Mutta kun maisteri oli tullut sivumennen maininneeksi mustalaiselle teostaan, ei tämä ollut voinut peittää närkästystään tai nolostumistaan, sillä hän ymmärsi kyllä joutuneensa kujeestaan kiinni.
Ilma oli nyt niin täynnä ukkosta, että räjähdystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa, mutta molemmin puolin koetettiin välttää taistelun puhkeamista, kun ero oli niin lähellä, ja tämän hetken kaipuu oli sangen voimakkaasti vallannut maisterin kahden uuden tapauksen sattuessa, joiden nyt, kun hän tunsi talon rappiotilan, täytyi tuntua hänestä niin vastenmielisiltä, että hän mieluimmin olisi ollut kaukana poissa kaikesta tästä. Eräänä aamuna hän tuli näet puutarhaan ja näki noiden kahden puusepän kaikessa kiireessä kyhäävän kokoon ruumisarkkua muistuttavia lantavaunuja, joiden kansi kohosi viistoon ylöspäin. Jotakin sanoakseen virkahti maisteri piloillaan:
— Mihin aiotte tuota ruumisarkkua käyttää?
Toisella puusepällä oli vastaus valmiina ja käytti hänkin leikillistä äänilajia.
— Niin, eipähän olisi ensikertaa, kun tällaisessa ruumista ajettaisiin.
— Mitä sillä tarkoitatte? maisteri kysyi, joka kuuli, että vastauksessa piili jonkinlainen totisuus.
— Ymmärrättehän, minä tarkoitan, että tunkiovaunuista usein löydetään lapsenruumiita! sanoi puuseppä. Isäni nähkääpäs oli vanginvartija, ja silloinhan sitä kuulee yhtä ja toista.
Mustalainen oli seissut äänetönnä vieressä ja tuijottanut maahan.
Nyt hän nosti silmänsä ja katkaisi tuon vastenmielisen keskustelun.
— Puutarha pannaan kuntoon, ja minä tuotan senvuoksi lantaa Landskronan ratsuväentallista, jonka kanssa olen tehnyt siitä sopimuksen.
Maisteri ei olisi kiinnittänyt huomiota tähän vähäpätöiseen sattumaan, ellei hän jatkaessaan kävelyään läpi puutarhan olisi tavannut puutarhuria kasvihuoneessa.
— Lannoitatteko maata keskellä kesää? hän kysyi tältä, erikoisesti oikeastaan haluamatta saada tietää mitään.
— Niin, tällaista maanviljelystä en ole nähnyt milloinkaan ennen, mutta tilanhoitaja sanoo tehneensä varman sopimuksen Hälsingborgin kuninkaallisen latokartanon kanssa, eikä sano tahtovansa odottaa enää!
— Mitä niin? alotti maisteri, mutta keskeytti heti kysymyksensä lujasti päättäen olla sanomatta sanaakaan, mikä saattaisi ilmaista mustalaisen valheellisuuden.
Seuraavana yönä, kun vaunut olivat valmistuneet, havahtui maisteri Törner ullakolta kuuluvaan meluun. Hän kohosi istuvilleen ja kuunteli tarkasti, olisiko hän mahdollisesti kuullut väärin, mutta tuli kohta vakuutetuksi siitä, että ullakolla oli väkeä, joilla oli jotakin tekeillä, jota koettivat salata; sillä tuskin he siinä mielessä, että eivät olisi herättäneet nukkuvia, olisi vaivautuneet hiipimään. Tuntui siltä kuin he olisivat laahanneet pois jotakin raskasta ja sitä tehdessään olisivat sattuneet törmäämään niihin esineisiin, joita sinne oli kasaantunut.
Varkaita hän ei ajatellut hetkeäkään; sillä kaikki koirat olivat illalla olleet irrallaan ja nuuskineet kartanon koko alueen, ja sitäpaitsi mustalainen oli kiertänyt talon ja varoittanut pistoolinlaukauksilla mahdollisesti lähettyvillä olevia yökulkijoita rakennusta lähentymästä.
Päästäkseen nyt selville siitä, kun hän varmasti tiesi siellä olevan talonväkeä, tahtoivatko nämä salata hommiaan vai ei, kuitenkin menetellen niin, ettei hän heitä yllättämällä pakottanut heitä vaarallisiin toimenpiteisiin itsepuolustukseksi, nousi hän vuoteeltaan ja kysyi ovenraosta oliko siellä kukaan. Ja kuultuaan, että kaikki heti vaikeni, virkkoi hän ääneen kuin itsekseen, jotta ullakolla olijat olisivat uskoneet hänen menneen ansaan: Näin luultavasti unta.
Senjälkeen paneutui hän jälleen maata, oli vaipuvinaan uneen, ja kuorsasi lujasti.
Hetken kuluttua alkoi askartelu jälleen ullakolla, ja hiipivät askeleet kuuluivat etääntyvän alas portaita.
Maisterin ajatukset kiitivät sinne tänne, mutta palasivat alati lantavaunuihin, jotka valmistettiin sellaisella kiireellä ilman näkyväistä aihetta; ne risteilivät tuossa neljännessä tornikamarissa, jota hän ei ollut milloinkaan saanut nähdä, ja jossa mustalainen valheellisesti oli ilmoittanut asuvansa, viivähtivät hetken noissa väärissä ja ristiriitaisissa tiedoissa paikasta, josta lanta haettaisiin, ja pysähtyivät lopulta koirien ulosajoon edellisenä iltana.
Kuumeentapainen unisuus kiihotti hänen mielikuvitustaan, ja vanhat tarut sisään teljetyistä ja nälkään nääntyneistä perillisistä tanssivat hänen kiihtyneissä aivoissaan; entisten ja myöhäisempien aikain varkaus- ja salakuljetusjutut juohtuivat mieleen, mutta hän karkoitti ne yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin. Avaisiko hän nyt ikkunan ja jatkaisi tutkimuksia? Hän ei uskaltanut sitä, sillä kaikkein vaarallisinta oli ilmaista, että hän vakoili heitä.
Senvuoksi hän kääntyi seinään päin ja nukahti pian. Herätessään jälleen oli aurinko jo korkealla taivaalla.
Yön tapahtumat kuvastuivat elävinä ja räikeinä hänen mielessään, ja hänellä oli heti selvä tunne siitä, että ei käynyt laatuun olla mistään tietämättä, sillä se herättäisi enemmän epäluuloa kuin puhuminen. Kun hän senvuoksi laskeutui alas ja tapasi vapaaherratarta, tervehti hän sulavasti ja kysyi, eikö tämä ollut kuullut viime yönä melua ullakolla.
Ei, hän ei ollut kuullut mitään.
— Vai niin, ja minä niin säikähdin, virkkoi maisteri, kasvoillaan mitä viattomin ilme, luulin siellä olevan varkaita.
— Ei, mitenkä saatatte sellaista ajatella! Mitä tietä he olisivat päässeet sisälle, kysyi vapaaherratar kauhua teeskennellen.
— Ne olisivat voineet kavuta sisään nousemalla kirsikkapuuhun.
— Mitä vielä, sitä en milloinkaan usko. Ne ovat olleet vain kissoja, vastasi vapaaherratar. Sillä nähkääpäs jätin eilen illalla auki ullakon oven. Siellä yläällä on näet niin paljon rottia, ja ne syövät kaikki, mitä olemme säilyttäneet siellä.
Maisteri ei uskaltanut mennä pitemmälle, mutta oli uskovinaan tuon kissajutun, esitti syitä, jotka saattoivat puhua asian puolesta, ja oli nyt tullut täysin vakuutetuksi siitä, että tahdottiin pitää salassa tuo yöllinen käynti.
Mutta, väitti hänen terävä logiikkansa vastaan, ei silti tarvitse olla kysymyksessä mikään rikos, jos vierailta ihmisiltä salataan jotakin. Ihmiset peittävät taloudellisen tilansa ja köyhyytensä, perhesalaisuutensa, surunsa: miksi juuri sitten tässä olisi rikos tekeillä.
Maisterin puutarhaan jouduttua olivat lantavaunut poissa. Ja puutarhurilta hän kuuli, että tilanhoitaja oli matkustanut Tanskaan kanoja ostamaan.
Hän ei tahtonut kysellä mitään enää, mutta yksi seikka oli varma: lantavaunut olivat poissa, ja Tanskaan niitä ei oltu viety. Oliko sitten sekin valhetta, että mustalainen oli lähtenyt Tanskaan?
Hetken kuluttua valjastettiin hevoset suurten kuomuvaunujen eteen, ja vapaaherratar ajoi matkoihinsa Iivanan ja Magelonen kanssa, mikäli kerrottiin lähteäkseen Landskronaan katsomaan erästä eläintenkesyttäjää senjohdosta, että oli Magelonen syntymäpäivä.
He läksivät matkalle eivätkä tulleet kotia ennenkuin yön seutuun, niin väsyneinä tai humalassa, että jäivät istumaan ja nukkuivat vaunuissa: seuraavaan päivään saakka, jolloin maisteri tuli alas ja löysi tuon omituisen seurueen kuorsaamassa auringon paistaessa vasten heidän kasvojaan. Vapaaherratar heräsi ensin tajuihinsa, kuuli lehmien ammuvan ja muisti, että niitä ei oltu lypsetty kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Jonkavuoksi hän nosti ylös aamukaapunsa ja läksi täysissä juhlatamineissa lypsämään.
Silläaikaa Magelone oli havahtunut. Hieroen unta silmistään hän lähestyi maisteria kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme ja alkoi änkyttäen, katse epävarmana ja hämmentyneitä liikkeitä tehden kertoa:
— Ajatelkaahan, maisteri, me löysimme riikinkukon eläintenkesyttäjän luota.
— Kuinka, onko se mahdollista!
— Onpa niinkin, ja se tunsi heti vapaaherrattaren ja tuli hänen luokseen saadakseen leipää, ja sitten vapaaherratar kävi käsiksi siihen.
— Mutta, ystäväiseni, kuinka sitten saatoitte tuntea sen? kysyi maisteri, joka uskoi vielä juttuun.
— Tunsimme kylläkin, sillä sillähän ei ollut pyrstöä, ja vapaaherratar tunsi sitäpaitsi niin hyvin eläimensä. — Mutta, hän lisäsi, maisteri ei saa kertoa sitä Jensenille.
Vapaaherratar huusi häntä, ja keskustelu päättyi tähän.
Nyt heräsi maisteri tajuihinsa ja kysyi itseltään: ensinnäkin, miten saattoi lintu olla siellä, kun rintasulat ja niissä riippuva nahka löydettiin metsästä? toiseksi, miksi Jensen ei saanut tietää asiasta?
Oliko tämä kokonaisuudessaan suuri ja huonosti kokoonpantu valhe? Tai uskoivatko he todellakin, että lintu oli siellä, ja epäilikö sisar veljensä varastaneen sen?
Näiden ihmisten ajatukset kulkivat sellaisissa käärmeenkiemuroissa, että niihin oli vaikea päästä käsiksi. Ja kun nyt vapautuksen hetki läheni, ei maisteri tahtonut ahdistaa aivojaan selvittelemään asiaa, joka ei kuulunut häneen. Mutta ajatus palasi jälleen vaatien vastausta ja saaden hänet vimmoihinsa siksi, että hänen älynsä pakotettiin täten askartelemaan mitättömien ihmisten mitättömyyksissä. Häntä ei liikuttanut se, kuka linnun oli varastanut; hänen elämälleen ei ollut niin mitään merkitystä siinä olipa tämän asian laita miten tahansa, ja kaikesta huolimatta hän tuhlasi aivovoimaansa päästäkseen siitä perille. Kolme kokonaista kuukautta, neljännesvuoden eristäytyminen sivistyneitten ihmisten seurasta ja sulkeutuminen alemmalla tasolla olevien olentojen pariin oli hänen huomaamattaan muuttanut hänet. Hänen ajatuksensa, jotka ennen askartelivat vain elämän korkeimmissa kysymyksissä, ja koettivat ratkaista olemassaolon ja maailmankaikkeuden arvoituksia, työskentelivät nyt vain pikku-asioissa ja laativat syllogismeja päästäkseen perille siitä, kuka oli varastanut linnun. Toisten pikku huolet olivat soluneet hänen sieluunsa niin, että hän ei voinut kuulla lehmän ammuvan miettimättä mielessään oliko ehkä unohdettu lypsää se, ei nähdä rikkaruohoa kasvavaa vainiota tekemättä suunnitelmia sen kitkemiseksi. Kuullessaan mustalaisen ajavan pihamaalta hän mietiskeli, minne tämä mahtoi mennä; nähdessään puuseppien alottavan jonkun työn hän tuumiskeli, mitä silläkin mahdettiin tarkoittaa. Mustalaisen lausuessa merkityksettömän sanan hän punnitsi aina tarkoin, mitä siinä saattoi piillä, ja kuinka paljon siinä oli valhetta.
Kun hän nyt alkoi tarkata itseään, huomasi hän omaksuneensa osan mustalaisen eleitä, lainanneensa sävyn tämän äänestä ja, mikä oli vielä pahempaa, sekoittaneensa tanskankielen sanoja ja käänteitä omaan kieleensä. Hän oli lörpötellyt niin kauan näiden lasten kanssa, että oli unohtanut selvän puhetavan, hän oli ollut niin kauan kumartuneena heidän puoleensa, että oli käynyt köyryselkäiseksi, hän oli kuullut niin kauan valheellista puhetta, jotta oli tottunut siihen uskoon, että kaikki ihmiset valehtelivat. Ja hän, tuo voimakas mies, joka ei ollut milloinkaan pelännyt julkista taistelua, huomasi nyt, miten rohkeus karkkosi hänestä, miten arkuus ja pelko valtasivat hänet taistelussa näkymättömien valtojen kanssa ja vihollisia vastaan, jotka olivat häntä voimakkaampia senvuoksi, että eivät todennäköisesti arastelleet käyttää aseita, joihin hän itse ei voinut tarttua.
Ja sitten valtasi tytön juttu hänet jälleen ja kouristi kyntensä hänen päähänsä ja repi ja raastoi.
Valehteliko tämä? Varmasti! Sillä eläintenkesyttäjä ei osta riikinkukkoa, jolla ei ole pyrstöä, ja jonka sulat ovat kynityt pois, eikä riikinkukon pyrstö lähde ennenkuin syksyllä.
Miksi hän valehteli? Tahtoiko hän, että maisteri uskoisi portinvartijan syylliseksi, tai mitä hän tahtoi?
Mutta miksi hän ei saanut sanoa sitä Jensenille? — Tai tarkoittiko tyttö juuri, että hän sanoisi sen Jensenille? Uskoiko hän, tehdessään oman huonon luonteensa mukaisen johtopäätöksen, voivansa varmimmin kiihoittaa toisen kertomaan asian, pyytämällä tämän pitämään sen salassa, ja tuumiko hän, että kiusaus kielimiseen kävisi voimakkaammaksi kieltämällä kertomasta siitä? Hän ei voinut mitenkään löytää mitään tarkoitusta siinä eikä saada mitään selvyyttä siihen, ja senvuoksi se ahdisti häntä kuin painajainen.
Illalla kuitenkin tuli mustalainen kotia, tuoden kyytikärryillä suuren häkin, jossa oli seitsemänkymmentäviisi kananpoikaa. Maisteri oli ulkona pihamaalla hänen saapuessaan, ja sai heti kuulla pitkän jutun matkasta. Purje-aluksessa Hälsingörin ja Hälsinborgin välillä oli kaksikymmentäviisi kanaa päässyt irti ja lentänyt mereen, mutta vaikka tämän olisi pitänyt olla tuntuva vahinko mustalaiselle, ei hän näyttänyt olevan tapauksesta vähääkään pahoillaan. Senjälkeen kun oli myöntänyt olevansa häviön partaalla hän oli näet esiintynyt rikkaana miehenä, jolle mikään summa ei merkinnyt mitään, ja oli hän antanut Iivanan syöttää maisterin piialle valheen eräästä suuresta voitosta Amsterdamin arpajaisissa.
Kun nyt kanojen tulo oli kerännyt rengit häkin ympärille ja mustalainen poistunut silmänräpäykseksi, alkoi maisteri valittaen tutkia reikää, josta ne olisivat voineet lentää ulos. Mutta toisen puusepän kasvoille levisi heti epäileväinen ilme, ja tuli hän lopulta houkutelluksi puoli-ääneen sanomaan:
— Ne linnut ovat kyllä pikemmin lentäneet hänen omaan taskuunsa!
Häntä siis epäilivät omat palkolliset siitä, että hän varasti vapaaherrattarelta.
Saattoi siis olla syytä epäilykseen, että hän oli varastanut myöskin nuo toiset linnut. Oliko hän sitten todellakin sellainen heittiö, että hän ilkesi vyöryttää syyn viattomien ihmisten niskoille?
Maisterin valtasi sellainen inho, että hän poistui pihamaalta. Hän suuntasi askelensa valtamaantielle, jossa oli puhdasta ja kuivaa; ja kun ilta oli tulossa ja ratsastavaa postintuojaa saattoi odottaa minä hetkenä tahansa tulevaksi, päätti hän mennä tätä vastaan. Tie kulki suorana kuin viiva piilipuiden siimeksessä kohti Lundin kukkuloita, ja maisteri saattoi puolen peninkulman päästä erottaa ratsastajan, joka tuli Bögelytä kohti. Toisinaan näkyivät vain tämän pää ja hartiat hänen ratsastaessaan jossakin notkossa, toisinaan näkyi koko vartalo vahvarakenteisen hevosen selässä. Ilta-aurinko paistoi suoraan ratsastajaan, ja maisteri ihmetteli sitä, että ei nähnyt kypärän välkkyvän. Mutta hetken kuluttua hän näki, että ratsastajan päässä oli hattu, eikä tämä siis voinut olla postintuoja. Huonolla tuulella pettymyksestä pitkän jännittävän odotuksen jälkeen hän suuntasi jälleen askelensa kotia kohti ja kuuli välinpitämättömänä hevosen juoksun lähenevän ja hetken kuluttua jonkun huutavan taempaa hänen nimeään.
— Hoi, vanha ystävä! kajahti voimakas ääni, samassa kuin hevonen tuuppasi ystävällisesti maisteri Törneriä kuonollaan.
— Ka, sinäkö se olet, jalo Bureus! huudahti maisteri ja tarttui ystävän käteen, ilon valtaamana siitä, että näki hengenheimolaisen; ja ikäänkuin haaksirikkoinen, joka kohtaa maanmiehiään, tai eksynyt koira, joka löytää jälleen isäntänsä, ilmaisi hän taukoamatta ihastustaan vieraalleen, puhjeten sekavaan sanatulvaan ja miltei tukahtuen nyyhkytyksistä.
— Ja nyt sinä tuot hyvän sanoman Consistorium academicumista? hän kysyi viimein hiukan tajuihinsa toinnuttuaan.
— En, ikävä kyllä, vanha ystäväni! vastasi apuopettaja Bureus, joka samalla ojensi hänelle kirjeen. Tulen päinvastoin tarkastamaan sinua ja vaatimaan sinulta selostusta hoitopiirisi väestön käyttäytymisestä.
Maisteri Törner seisoi pää alas vaipuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päälakeensa; senjälkeen oikaisi hän itsensä jälleen suoraksi, tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen veräjästä sisään talon kaikkien koirien karatessa sen kimppuun; ne saivat ottaa vastaan potkujen muodossa raivostuneen maisterin vihanpurkauksen.
Lapset ja sairas rouva olivat menneet jo levolle, niin että maisteri Törnerin täytyi pyytää ystävänsä syömään illallista alaalla huvimajassa, jossa he sytyttivät pari lyhtyä ja, ruokaa varrotessaan, istuutuivat juttelemaan.
Keskeytymättömän pitkässä kertomuksessa maisteri Törner kuvasi kärsimyksiään, harmejaan, tuskaansa, mutta ruvetessaan lopulta yksityiskohtia myöten selittämään epäluulojensa syitä, keskeytti ystävä hänet:
— Sinä olet sairas, Andreas.
— Minäkö? huudahti maisteri ihmeissään.
— Niin olet! Yksinäisyys ja huono seura ovat tehneet sinut sekapäiseksi, ja tuntemattoman pelko on riistänyt sinulta kaiken voiman. Asut varasjoukkion luona, siinä kaikki, minkä voin sinulle sanoa.
— Niinkö? niinkö todellakin luulet? puhkesi maisteri Törner puhumaan. No, Jumalan kiitos, sitten en enää pelkää. Sillä, näepäs, enin pelkäsin sitä, että minua vaivasi sairaalloinen luulottelu, mikä olisi johtanut minut kiusaukseen tekemään vääryyttä viattomille ihmisille! No, Jumalan kiitos! Mutta sanohan minulle, hän jatkoi, sinä, joka olet tutkinut filologiaa, voitko selittää minulle, mitä nämä merkit merkitsevät, jotka olen löytänyt metsästä erääseen puunrunkoon kaiverrettuina metsästä?
Hän otti esille muistikirjansa ja näytti piirtämänsä kuviot.
Apu-opettaja vilkaisi piirustusta:
— Sangen omituista on, hän sanoi, että kaikki alhaisella asteella olevat ihmiset, mihin kansallisuuteen he kuulunevatkin, tekevät aivan samoja keksintöjä. Vaikkapa tämän käden, tämän avaimen, tämän silmän olisi piirtänyt länsi-intialainen tai egyptiläinen tai kiinalainen, voisin selittää ne yhtä helposti kuin nyt. Käsi on tässä verbinä ja merkitsee: ottaa; avain luultavasti: aukaista lukko, ja koskapa tässä on kysymys varkaista: aukaista toisten lukkoja; ja silmä lopuksi ei kyllä merkitse muuta kuin näkemistä. Odotahan nyt hiukan. —
Apu-opettaja varjosti hetken kädellä silmiään, ikäänkuin tahtoen sisimmässään yhdistää näiden kolmen merkin tarkoituksen, ja jonkun minutin vaiti-olon jälkeen hän selitti:
— Sen selitys on: varkaus on tapahtunut, ja meitä pidetään silmällä! — Toisin sanoen: he epäilevät sinua! — Tiedätkö nyt, mitä sinun on tehtävä saattaaksesi heidät huolettomiksi ja sitten heitä pelottaaksesi?
Maisteri vastasi, että hän ei sitä tiennyt, ja vartosi jännitetyllä tarkkaavaisuudella lähempää selitystä.
— Niin, minä otaksun nyt, että menet metsään ja leikkaat veitselläsi esim. nuolen poikittain silmän läpi. Vaikkapa tämä ei oikein soveltuisikaan varkaiden kieleen, niin ymmärtävät he kuitenkin heti, että merkitys on tämä: silmä on sokaistu, mikä käännetään seuraavalla tavalla: ei nähdä enää mitään, on jouduttu harhaan. Ja täten saat vapaasti vakoilla heitä, aina siihen saakka kuin noudat kivalterin tänne ja pistät koko seurueen telkien taa.
Apu-opettaja oli päässyt juuri puheensa loppuun, kun piiat toivat illallisen ja kattoivat pöydän. Mutta heidän takaansa nousi näkyviin mustalaisen hahmo yllään keltainen nuttu ja päässä koruhattu riikinkukonsulkineen. Hän näytti siistinneen pukunsa iltaa varten, epätietoista mistä syystä, hoiperteli pöytää kohti, ja tervehti hattua nostamatta tutusti ja tuttavallisesti apu-opettajaa, joka ei voinut pidättäytyä purskahtamasta äänekkääseen nauruun. Mustalainen oli humalassa, ja silmät pyörivät hänen päässään. Toisella kädellään hän nojautui pöytää vasten, viskasi jalkansa ristiin ja rupesi juttelemaan sellaisessa äänilajissa kuin hän olisi ollut kutsuvieras.
— Kaunis ilma tänä iltana! hän alkoi.
— Tee hyvin ja ota! keskeytti maisteri hänet, tarjotessaan ystävänsä nautittavaksi ruokaa, eikä hän ollut huomaavinaankaan mustalaista, jonka silmät säkenöivät.
Herrat alkoivat aterioida, mutta kärkkyilijä ei tehnyt merkkiäkään poistuakseen.
— Maljasi, vanha ystävä, ja terve tulemaan! tervehti maisteriAndreas ja kaatoi olutta kannusta.
— Maljasi, toveri! vastasi apu-opettaja.
Mustalainen peräytyi ryömien aina seinään saakka kuin vialle ammuttu ilves, mutta hän ei ollut vielä kadottanut toivoa tulla kutsutuksi mukaan.
— Mistä kaukaa herra tulee? yritti hän vielä kerran tunkeutua heidän joukkoonsa.
— Tuki suusi, mies, ja mene helvettiin! kivahti apuopettaja vimmoissaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti kääntää asian leikiksi ja nosti toisella jalallaan mustalaisen ristissä olevat jalat ilmaan, niin että tämä keikahti huvimajan lattialle ja löi päänsä kiveen.
Maisteri Andreas pelästyi, että olisi tapahtunut onnettomuus, ja kiirehti auttavasti ojentamaan kätensä kumoon keikahtaneelle, joka nousi enemmän nöyränä kuin suuttuneena, nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, että oli häirinnyt, ja pötki tiehensä.
— Katsopas, tuota kieltä hän ymmärsi! hymyili apu-opettaja, kun mustalainen oli joutunut äänen kantamaa kauemmaksi.
— Niin, mutta minä en nyt kerta kaikkiaan voi kohdella siten ihmisiä, väitti maisteri Andreas vastaan.
— Et, sen kyllä tiedän, ja senvuoksi he uskaltavat olla sinulle nenäkkäitä. Roskaväki ja koirat kaipaavat selkäsaunaa! Olisit vain löylyttänyt tuota roikaletta, niin olisi elämäsi ollut hauskempaa.
— Ihminen on sittenkin ihminen!
— De omnibus est dubitandum. Sinä epäilet kaikkea, nisi de plebe! paitsi roskaväkeä, jota kohtaan tunnet pyhää luottamusta.
— Jättäisimmeköhän nyt politiikan! keskeytti maisteri Andreas hänet. Anna minun rauhassa nauttia onnesta katsella rehellistä miestä silmiin, tuntea sulon kuulla jonkun ihmisen puhuvan valhettelematta!
— Näepäs, puuttui taisteluvalmis apu-opettaja puheeseen, sinä et siis tunne samaa nautintoa seurustelusta kenen ihmisen kanssa tahansa, ergo kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia!
— Olkoon menneeksi, mutta pitäisi olla niin järjestetty, että suuren enemmistön olot eivät olisi niin huonot ja muutamien harvojen niin hyvät!
— Kukin olkoon sillä paikalla, missä hänen on oltava, ja kiittäkäämme Jumalaa siitä, että alapuolella olevat eivät ole yläpuolella! Katso vain tätä lurjusta tässä talossa, joka on kohonnut yläpuolelle sen paikan, joka hänelle kuului! Katso, kuinka hän pitelee pahoin ihmisiä ja eläimiä, kuinka hän varastaa tuota vanhaa naista. Jos hän saisi vallan säätää lakeja, niin ne kävisivät edullisiksi varkaille ja konnille. Mutta saatpa nähdä, että hän ei tule pysymään tässä, vaan ryömii jälleen takaisin sille paikalle, jonka luonto ja hänen taipumuksensa ovat hänelle määränneet.