The Project Gutenberg eBook ofTschandalaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TschandalaAuthor: August StrindbergTranslator: Aarni KoutaRelease date: March 28, 2017 [eBook #54450]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TSCHANDALA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TschandalaAuthor: August StrindbergTranslator: Aarni KoutaRelease date: March 28, 2017 [eBook #54450]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Tschandala
Author: August StrindbergTranslator: Aarni Kouta
Author: August Strindberg
Translator: Aarni Kouta
Release date: March 28, 2017 [eBook #54450]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TSCHANDALA ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
August Strindberg
Suomentanut
Aarni Kouta
Helsingissä. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.
Oppinut maisteri Andreas Törner istui kamarissaan ristikkorakennuksessa Pienen Harmaaveljestenkadun varrella Lundissa eräänä huhtikuun päivänä Kaarle XI:nnen hallituksen loppupuolella. Hänen mielensä oli raskas. Äskettäin perustetun yliopiston ylioppilaat, jotka enimmäkseen olivat tanskalaisia, joiden piti oppia ruotsinkieltä ja ruotsalaisia tapoja, olivat tapansa mukaan panneet toimeen meteleitä ja ilkivaltaisia kujeita, mutta menetelleet niin viisaasti, että syyllisiä ei voitu saada kiinni. Maisterille, joka ei milloinkaan astunut kateederiin ottamatta esille takataskusta ladattua ratsupistoolia, jonka hän painokkaasti asetti vesilasinsa viereen, oli tänään käynyt niin hullusti, että oli heti luennon alussa saanut istahtaa lattialle syystä, että tuoli oli säretty ja liimattu aivan heikosti jälleen kokoon. Tapaus ei ollut herättänyt minkäänmoista hilpeyttä, sen pahempi; sillä nyt ei ollut ketään, jonka olisi voinut antaa kärsiä asian vuoksi, ja perin turha työ olisi ollut panna toimeen tutkimuksia syyllisen kiinni saamiseksi.
Maisterin apea mieli oli myös hetki sitten saanut uutta virikettä; sillä nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, oli hän toivonut saavansa viettää kesän Vexiössä, mistä hän oli kotoisin, mutta rehtori oli juuri äsken antanut hänelle tiedon kuninkaallisesta päätöksestä, jonka mukaan hänen, katsoen siihen mielten kuohuun, mikä vallitsi valloitetuissa maakunnissa, oli jäätävä maahan ja läsnä-olollaan koetettava vaikuttaa taipumattomiin mieliin, seurustelulla ja sananvaihdolla tutustuttava väestön ajatustapaan ja työskenneltäväyhtäläistymisenaikaansaamiseksi.
Ei ollut mikään helppo tehtävä hoitaa dosentinvirkaa tähän aikaan, ja herättääkseen kunnioitusta ylioppilaissa oli rehtorilla tapana valita paikkaan väkeviä ja urhoollisia miehiä, jotka tarpeen tullen saattoivat käydä käsirysyyn kuuntelijakunnan kanssa, ja maisteri Andreas oli alkanut akateemisen uransa kädessä orapihlajakurikka, jonka avulla hän puolessatoista tunnissa oli torjunut hyökkäyksen kateederia vastaan sillä seurauksella, että hänet ja kuusi ylioppilasta oli vietävä sairashuoneelle. Hän oli kova mies, oli nuoruudessaan ollut sodassa, ottanut osaa Lundin taisteluun, ja kasvoissaan hänellä oli monia naarmuja. Hänen opetusalaansa kuului politiikka ja ekonomia, johon viimeksi mainittuun aineeseen luettiin eläin- ja kasvi-oppi, talousoppi ja fysiikka. Nyt kun kesä läheni, ja kotikaipuu synnyinseudun kuusikkoihin alkoi vaivata hänen mieltään, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tyydyttää tätä kaipuuta, oli hän kuulustellut kesä-asuntoa rannikolta, missä hänellä olisi ollut tilaisuus kerätä kasveja ja hyönteisiä ja asua jonkin suuremman metsän läheisyydessä perheensä kanssa, johon kuului vaimo ja kaksi lasta. Etukäteen hän oli kuitenkin päättänyt, että ei vuokraisi asuntoaan talonpojilta eikä kalastajilta, pitäen silmällä pikkueläjien keskuudessa vallitsevaa kaunaa Ruotsia kohtaan, mutta hän oli tiedustellut kauppiailta, joilta teki ostoksensa, olisiko jokin herrasperhe halukas luovuttamaan pari huonetta ja keittiön tarvittavine ulkohuoneineen, ja hän oli juuri rihkamakauppiaalta saanut kuulla hyvästä paikasta, jonka omistajaa lähipäivinä odotettiin kaupunkiin.
Maisteri Andreas ei ollut oikeastaan vaipuneena näihin kesämietteisiin istuessaan nahkatuolissaan ja poltellessaan hollantilaista kanasteria, kun hänen kamarinovelleen koputettiin. Hänen lausuessaan hajamielisesti "sisään!" raotti ovea ensin ja avasi sen sitten hetken kuluttua selki selälleen mustapintainen, keskikokoinen mies, joka oli varakkaan porvarin tavoin puettuna, ja iältään sangen nuori. Tulija mitteli nopeasti huonetta katseellaan, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin, tarkasteli kirjoituspöytää ja kirjahyllyjä ja kumarsi nöyrästi ja liehakoivasti maisterille, joka kehoitti hänen esittämään asiansa. Mutta mies ei tuntunut olevan taipuvainen puhumaan niinkään vain muitta mutkitta, vaan kiemuroi ja tahtoi todennäköisesti houkutella toiselta jotakin esiin, johon olisi saattanut vastata.
— Kuka olette? kysyi maisteri lopulta samalla sekä kärsimättömästi että levottomasti.
— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta tulen puhumaan asunnosta, joka olisi kesäksi vuokrattavissa, vastasi tuntematon, puoleksi tanskan- ja puoleksi ruotsinkielellä.
— Vai niin, sanoi maisteri tanskaa murtaen ollakseen kohtelias. Mitä teillä on tarjolla?
Näytti siltä kuin tuntematon olisi punninnut vastaustaan ja tunnustellut, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä osua arkaan kohtaan. — Minulla on linna! puhkesi hän vihdoin puhumaan.
Maisteri nyrpisti nenäänsä.
— Nimittäin, jos sellaista halutaan. Rohkenenko muutoin kysyä, mitä herra tahtoo?
— Tahdon hyvän asunnon, jossa on puutarha…
— Sellainen on saatavissa, olen puutarhuri, puuttui tuntematon puheeseen.
Maisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi ollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.
— Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.
— En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse alhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.
Maisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo kauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar Kristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut. Ja ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan, ylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa herrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman mauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.
Kun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin kuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa nousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä kaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin välillä.
Seurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri Törnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään. Vapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät ja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin eukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut sivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat joka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat ollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä selkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan luotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti, niin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan ympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka näytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta. Hirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui hän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne olisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen, huomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa, hoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen oikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä hatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty, ja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.
Hetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen olla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan vaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä väikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin yövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä itseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta, mutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle puristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta naista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen ilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema näytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin ohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen rataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten. Tarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen uhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona vaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta pyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen pienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen vaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan obeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.
Seurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa. Vastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan alta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se olisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi poispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä ikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä kerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku poika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.
Maisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti vapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar, talon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:
— Ettekö pidä koirista?
— Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.
— Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on aina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko päivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan hillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut sydämensuru.
Portti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi kuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen yksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut omistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli rakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin virkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu tyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen näköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois muureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi, toiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin saakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna keskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin puusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa oli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia olivat ikkunanruudut, likainen portinlukko — niin että maisteri koetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät takaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan haltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun avainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään eteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti tulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty vuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta oli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla kiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen portaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea, jollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt pesemättömien käsien jälkiä.
Kun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla värisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli — päästäkseen eteenpäin.
Maisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta nyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja sen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin suuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta, niin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle parvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.
Salin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta, katto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja vanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet sateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun, jota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen koristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat soittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu, jossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin haiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi tyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä; lasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä ateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.
Kalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli multakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein vastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä, jonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen liinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien koirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt huomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi parvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar, joka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt noutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa todistajista, laski kielensä valloilleen.
Tämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän kertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa persoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi sanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin hovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine karjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen täytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän tilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä seurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut suvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko — tai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut selittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt mitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut viihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja seudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan syitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.
Sittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin kuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan viinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja hiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten, ja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin. Senjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja sylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä väärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan Ranskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta siitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.
Lyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty niin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä, noustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria. Hämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä jos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita, savi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja ikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia ja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.
Hämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä oli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen jälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia, kirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri oli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin hänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain oli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa olevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin alas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon hedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat puksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä, huvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko, jossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin, mikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä myöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli, johon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas, jonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon kappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet kiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot lahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli metsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin vastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut minkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon; että talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt keväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki jäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen, jossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien keskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.
Kun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin, missä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin kuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt otti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille posetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa kuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa tilanhoitaja katosi.
Maisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita, joista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely, ja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa salaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa posetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä, kampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne maaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo — tämä kaikki oli lievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.
Heidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku murjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän asettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen näköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään silmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.
Maisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää hänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä äänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä talossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan suurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.
Vapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan säestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka luultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa. Hänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri lauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja näytteli suuria valkeita hampaitaan.
— Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille, ja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta kotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei saattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko roistojen pariin.
Sitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä tehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa mistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa viiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin, ei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini vuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla taitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.
Aurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri pyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia, ja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi. Mutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee silmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa lajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti on kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen. Silloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle, olipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta. Hänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen kun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen. Tilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin, täyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu kietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu olevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään varmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut antaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.
Portaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun maisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta kuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu, tai synnytystuskissa oleva nainen.
— Mitä se oli? kysyi hän kääntyen tilanhoitajan puoleen.
— Mikä niin? kysyi tämä, pysyen yhä uskollisena talon tavalle, joka vältti vastausta.
— Ettekö kuulleet kirkaisua?
— En.
Maisteri tarttui tiukasti orapihlajakeppiinsä ja loi terävän katseen mieheen nähdäkseen valehteliko tämä. Ja sitten hän laskeutui alas. Vaunut olivat portaiden edessä, ja tuo alati virnistelevä ajaja seisoi vieressä vaivoin hilliten naurunpurskahdusta, kun hän siinä oli kuivailevinaan hevosia nuttunsa hihalla. Ja nyt maisteri näki, että hevoset olivat pelkkää luuta ja nahkaa; että nahka, joka kerran maailmassa oli ollut valkoinen, nyt oli miltei keltainen ja täynnä suuria mustia, ruskeita, punakeltaisia täpliä, ja että niissä roikkui likaa ihan kasapäässä.
Sittenkun tilanhoitajan suusta oli ihan virtanaan tullut vakuutuksia siitä, että parempaa paikkaa he eivät voineet löytää kuin tämä oli, eivät hiljaisempaa eivätkä halvempaa, lähtivät maisteri ja hänen vaimonsa ajamaan sieltä tiukasti päättäen, että eivät enää milloinkaan jalallaan astuisi tähän taloon.
* * * * *
Seuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamakauppiaan luo saadakseen joitakin luotettavia tietoja "Bögely" nimisestä paikasta, jota tämä oli suositellut. Rihkamakauppias hymyili ja myönsi, että sen asukkaat olivat hiukan omituisia ja "eristyneitä", mutta hän lisäsi, että ei oltu milloinkaan kuultu mitään pahaa heistä. Mies oli mustalaissukua ja oli saanut ajurin paikan vapaaherrattaren luona, oli sitten kohonnut tilanhoitajaksi ja tullut lopulta hänen rakastajakseen. Vapaaherrattaren isä oli myöskin ollut merkillinen mies ja käynyt puukengissä ja ryysyissä, ja hänen äitinsä oli aika ajoittain ollut sekapäisenä, jota paitsi avioliitto oli ollut onneton, ja olivat vanhemmat senvuoksi panneet testamenttiinsa sen ehdon, että tytär ei saanut mennä milloinkaan naimisiin; päinvastaisessa tapauksessa hän oli menettävä perintönsä.
Maisteri katsoi nämä tiedot riittäviksi ja heitti välinpitämättömänä koko asian sikseen, ikäänkuin se ei olisi häntä liikuttanut.
Mutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon synkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä päivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa paikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata "Bögelyn", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta vanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia kasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen ettämateria medicankannalta.
Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa, otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.
Siellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian pesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla; ikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut läkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot olivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien ovien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat sävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään, vaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut pyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.
Niillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä puutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja juuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli tekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa. Päivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että kahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa kuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta, variksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki olivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat Theatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet häpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen olisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin koettanut osoittautua rakastettavaksi.
Asuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli epäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin kuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton lehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän katolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu kaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi eläimiä koirilta.
Mutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta rakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään syödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat seinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia lahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa ei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän kurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli prameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään näiden kimppuun.
Maisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän kellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan siitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana hämärissä toisen, punapartaisen.
— Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi maisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun ajajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.
— Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä, mutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.
— Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?
— Iivanapa kait sen tekee.
— Kuka on Iivana?
— Tilanhoitajan veljeksi häntä väitetään.
— Tuoko pienoinen?
— Hänpä juuri.
— No, mutta eikö tilanhoitaja sitten ole maanviljelijä? kysyi maisteri uudelleen, yhäkin ällistyneempänä tästä taloudenhoidosta, joka oli niin täynnänsä yllätyksiä.
— Tilanhoitajahan on kuulemma tuoliseppä, vastasi Madsen, ja kellarista kuului naurunhohotus.
Maisteri ei tahtonut käydä tuttavalliseksi alustalaisten kanssa eikä ruveta heidän rikostoverikseen, jonka vuoksi hän keskeytti kuulustelun ja läksi puutarhaan. Toukokuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei ollut lapiokaan maassa käynyt. Rikkaruoho rehoitti korkeana, ja Tussilago oli jo kukkinut ja tehnyt siementä. Kasvihuoneeseen jouduttuaan hän näki meloonit siinä kuivuneina, ja kyynäränkorkuinen rikkaruoho peitti kukkaintaimia. Maisteri, josta tuntui säälittävältä, että parin kuukauden työ tuhlattaisiin täten tyhjiin, aukaisi oven ja astui sisään pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Nyt vasta sinne sisään jouduttuaan hän huomasi, että se ei ollut mikään muurattu kasvihuone, vaan maakuopan yli rakennettu, oljilla ja mullalla katettu lautavaja, jonka läpi tuuli ja sade pääsivät vapaasti kulkemaan. Tosin siellä oli lämpöjohto ja uuni, mutta kaikki tuntui pelkältä pilanteolta, ja lasit olivat poisotetut taimilavoista, jotka ammottivat siinä avonaisina ja huonosti hoidettuina, eikä niihin oltu vielä siementäkään kylvetty.
Kuitenkin alkoi maisteri kitkeä huoneessa rikkaruohoa, mutta ei ollut poiminut montakaan kortta, ennenkuin tunsi jonkin kylmän ja vastenmielisen koskettavan kaulaansa. Hän käännähti nopeasti astuen askelen syrjään, ja huomasi suuren mustan tarhakäärmeen, joka roikkui katossa kieltään näytellen. Silmänräpäyksessä maisteri kohotti lapion surmatakseen pedon, mutta kuuli samassa hätääntyneen rukoilevan äänen ovelta:
— Älkää, Herran nimessä, tappako tarhakäärmettäni!
Se oli tilanhoitaja.
— Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.
— Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.
— Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka salaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin tuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään. Miksi ette ole kastelleet melooneja?
Tilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:
— Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.
— Mikä se sellainen laji on?
— Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli saanut aikaa vastauksen keksimiseen.
Maisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä kyennyt vastaamaan.
Vasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja oli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden seuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään oli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen lakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä riikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea tekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.
Maisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri vallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata maita.
Tietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen oikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä oli tätä nykyä muissa töissä.
He kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä pisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita, vihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.
— Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän puhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?
Tilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa näyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:
— Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät paremmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.
— Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä hoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.
— No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on siten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas saattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön mies.
Ja niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja jouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä maisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli mitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa olevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa hiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.
— Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen kysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.
— Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta käsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me kylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että siemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.
— Mutta sepäs vasta eriskummallista! vastasi maisteri. Onko se jokin uusi menettelytapa?
— On, aivan ihka uusi.
He kävelivät edelleen pitkin viljavainioita ja pysähtyivät vihantarehupellon kohdalla. Siinä oli sekaisin ruista ja ohraa, ohdaketta ja sikuria, nauriita ja herneitä, olipa päälle päätteeksi vielä purjolaukkaakin. Maisteri nauroi partaansa, mutta ei tahtonut käydä suoraan asiaan.
— Missä olette oppineet maanviljelystä? hän kysyi jotakin kysyäkseen.
Syntyi kiusallinen äänettömyys.
— Olen oppinut kreivi Bille-Brahen luona Fyenissä.
— Ja te viljelette tilaanne käyttämättä väkeä apuna?
— Viljelen sitä itse, ja Iivana viljelee myöskin, ja hän tekee tiukasti työtä, niin pieni kuin onkin.
— Kuka on Iivana? kysyi maisteri koetellakseen, miten pitkälle tilanhoitaja saattoi mennä typerässä julkeudessaan.
— Hän on köyhä torpanpoika Landskronan tienoilta, jota olen auttanut eteenpäin, vastasi mustalainen.
Samassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä maalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä kurkkua laulaen.
Maisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään perille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä, olivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.
* * * * *
Tällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin hänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen huoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja maisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan nousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta perille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä erästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren asumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti maisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina lukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön koputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta suunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin ovenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat sattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin sysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.
Eräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat he kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti vapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli kuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä sisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi lokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta toisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää epäluuloa eikä kaunaa.
Maisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä suhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan. Tutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut keskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki, mikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti mitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt tuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin suhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja epämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään nälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä, puutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa ikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin mitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen sana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti päivässä — tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun aihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja viljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan vapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä havainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain kuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti omantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia, varsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin omaksi huvikseen.
* * * * *
Eräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla taivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas torni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella oli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut ja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista tähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan takapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja pureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat, kalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä menoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.
Viimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka pistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen nuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille, jotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa imehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka jälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen, huuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt pyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta karkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat hetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten rynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä pyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.
Vallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa, pyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä alussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen kalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi kukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista verta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös pehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja ne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun riikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen matkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.
Tilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan, ja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla niiden kaulapusseihin.
Hevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä mitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat käymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista, ja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.
Tilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja maisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on niittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on saapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa elämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja vuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin saavat.
Sillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen vihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen auringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten päitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.
Sitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame, paljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa puukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei ole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa päätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia. Lehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on kuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia ota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan, että "lehmä varmaan on poikimassa", eikä voi silloin antaa maitoa. Vapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä mihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja tilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.
Maisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt tarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut. Niiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät sisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin paheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat suuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan peittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan ympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien laudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja nyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon kuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.
Niin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että uskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena valehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri oli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja oli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä kiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut että leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui jälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut parsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille, kuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan ollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen, joka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma uskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa. Toiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista uskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan lahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen suuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen rakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin tiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli ympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten etujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa, taipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella, mutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä kohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta. Ja pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla pettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä maisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui tuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä, jota hän itse pusersi mädistä hedelmistä — mädistä senvuoksi, että niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista Alicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli pyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina pilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia joitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan rikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman hinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita, joita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan, mutta joista keinotteli itsensä vapaaksi — niin katsoi maisteri itsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta hän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten muodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen, rotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain voidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen aseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä yhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.
No niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja palasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa rauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi maisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi Iivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän eteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi vainiolle.
Maisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka mustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään maahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat juurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja teki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä maahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän olisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti työnsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi esiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui ohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi katsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu brabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä siloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt — sillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat — ja kolmivaljakko täyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun ajaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.
Siis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja kyntämättömään maahan.
Tämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan huvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia karppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja laskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.
Ehtoisin, kun aurinko läheni laskuaan ja maisteri oli syönyt illallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin vuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa oli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän saattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut pyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia, kunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että lammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei tehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt tiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.
Hänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä viinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden ja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan lähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan pimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse auringonlaskun punervassa valossa.
— Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi täyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin liioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea, ikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja syytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen jälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka, kantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.
Maisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia laseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.
Tilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin hän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi:
Täällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian Kristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on koko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata taaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.
— Mutta sanokaahan minulle nyt — puuttui maisteri Andreas puheeseen — eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi seurustella?
— Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä, joka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää, maisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne, sillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä iso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen — ja ranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni, että olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista verta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi ja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin minua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.
Iivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen tarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen. Kun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle sellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.
— Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä matkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.
Maisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista salaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän kävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän, mutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi kuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti korvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.
—Maxima debetur pueris reverentia, se on: lapset ovat velvollisia kohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui tukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.
Mustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän kävi avosydämiseksi.
— Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla on kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli Kööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini taitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia. Ja kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja ammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja viskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä, kunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin juuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi — sillä menin kuninkaan neuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin saivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä saakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei yksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa, ja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa, myönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en milloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän teistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä te olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut minua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä hetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja kiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne, milloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni tielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille milloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta tuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar, joka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen, että se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja vaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä varastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen, jonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat häntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta, nähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään kanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän rakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia kuin ihmiset — paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät antaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten katalia ihmiset ovat!
Hän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja maisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa paljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.
Mustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen kivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon kevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot ajatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset tunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin alalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen jonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri puuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.
Vihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään jotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi, alkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:
Ma Luxemburin kreivi oon tralalalalala' lalala'! Öin, päivin metsän pimentoon käyn koirineni, torvet soi, harjulla lauluin ilakoi. Vait on, ken kuulee torvein raikuvan, sill' liitoss, olen kera Saatanan!
Sitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan kuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä roistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä pelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.
Viinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi, ja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa, joka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten hovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin että maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla päännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan ja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:
— Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä ankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies — ehkäpä valtakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!
Maisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta kehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä jalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita ja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä teitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava menestyäkseen meri-upseerina.
Sillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi vielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar tuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut hänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui hänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin seurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin samasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan humalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta puolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä suurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää, miten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän teki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui suorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle lasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi kätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat vaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä tavalla.
Sittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut korkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä — todennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat — pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan Luxemburgin kreivistä.
Luxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen määrin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän käytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja heittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä, nauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin oikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta pitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja mainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan laulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi vielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa kysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista oli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi rauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää. Hän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti liikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan ja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he olivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana, tarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu eteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen, keittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.
— Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi pyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi nähdä pienoiset eläimeni.
Näky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti kaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.
Se oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat mustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden joukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä käyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia, ja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat eivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain ympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia. Kaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi vain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi kiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.
— Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota kirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri milloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?
Tuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä pisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.
Nyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen. Ensimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky vuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista tanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli täynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä. Katossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut kyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta laihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui kissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti esille kokonaisen ankanpoikueen.
Kaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja lattia oli lian tahrima.
Vapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt avaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman kerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä, päästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka oli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä, että siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi vain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä oli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja; ikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin seiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin ja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä asuinhuoneelta.
Päättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan makuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö nyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni, huvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.
Mustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli tiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa äänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa, mutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina, viritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi sen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan pakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään sitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.
— Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän puoleen.
Ei, ei hänkään.
Kostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse tahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.
Tilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta, epämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.
Senjälkeen maisteri lauloi säestäen harpulla esitystään, soitti tansseja viululla ja kertoi lopuksi sadun.
Vapaaherratar oli haltioissaan, mutta mustalainen istui siinä kuin uitettu koira, joka oli saanut selkäänsä, ja oli valmiina milloin tahansa ottamaan vastaan haasteen kilpalaulantaan.
Eräällä väli-ajalla hänkin hypähti pystyyn, kakisteli kurkkuaan ja puhkesi puhumaan:
— Nyt minäkin pyytäisin saada esittää yhden numeron!
— Vaietkaa te, Jensen, kiltisti Luxembureinenne! keskeytti hänet vapaaherratar.
Mustalainen kuohui kateudesta ja kiukusta ja istuutui kostoa hautomaan.
— Niin, maisteri Andreas on kyllä oikea taikuri, puhkesi hän puhumaan, mutta kananpoikia hän ei kumminkaan osaa manata esiin hatusta!
— Enkö osaa? Osaan kyllä, Jensen hyvä, osaan kaikki temppunne ja vielä monta muuta lisäksi! vastasi maisteri hyvänsävyisesti.
— Todellakin, saammehan toki nähdä, saammehan toki nähdä! huudahti vapaaherratar ja taputti käsiään.
— Maisteri antoi heidän pyydellä hetken; sitten hän otti taskustaan pienen pullon ja kynän ja pyysi palan postipaperia. Pullossa oleva neste oli väritöntä, ja hänen kirjoitettuaan paperille ei siinä näkynyt kirjoituksesta niin jälkeäkään. Sitten hän sulki kirjeen hartsisinetillä. Tämän tehtyään hän pyysi mustalaisen avaamaan kirjeen ja lukemaan.
Mustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi nähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä kirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä sen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka ei ennustanut hyvää.
— Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä uteliaammaksi.
— Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee roomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen ymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän romani nimitystä itsestään.
Mustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta antautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen mieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava jano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.
— Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää sekä myrryksissään että nöyränä.
— Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte itse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja pusertaa mehun siitä.
— Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat luettavat?
— Luvut? — Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä, että minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille erään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi salatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa, vaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen kirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut että siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista paperia Teille; ja sitten olisin lausuillut:pax + max + nis + skaris. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu on sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen käy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy siniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!
Mustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle niin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen äänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli joutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli saanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti pystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:
— Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!
— Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.
— Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti hallitsevansa sen taidon.
— Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen ette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne vanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä riippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että ette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä siitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka ihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille, ilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?
Mustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan kuin käärme saappaankannan alla.
— Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen tulistuneena puhumaan.
— Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti ja varmasti.
— Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan! huudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.