"En uskalla antaa isän tietää, että lähetän sinulle lampaanlihaa — hänen mielestään se olisi hassua ja joutavaa — ja kun sinulla siellä on niin paljon hyvää syötävää ja juotavaa, niin en tietysti odotakaan, että tarjoat sitä englantilaisille ystävillesi, mutta ehkä voit piiloittaa sen johonkin ruokakaappiin ja maistaa jonkin viipaleen silloin tällöin yksin ollessasi.
"Ja nyt minun täytyy lopettaa, sillä Magnus pääsee jo paperin päähän. Olen onnellinen ajatellessani, että makuuhuoneesi on hauska ja kodikas, ja tahtoisin mielelläni kiittää emäntääsi, kun hän on sinua kohtaan niin ystävällinen ja äidillinen. En taida koskaan nähdä häntä tässä elämässä, mutta kerran tapaamme toisemme taivaassa, jasilloinkiitän häntä.
"Ja nyt, armas poikani, keskellä suurta menestystäsi älä unhota, että kaikki hyvät lahjat tulevat Jumalalta, ja muista aina panna luottamuksesi Häneen. Hänen haltuunsa ja huomaansa minä sinut jätän, sillä Hän tietää kaikki tarpeemme ja kaikki huolemme ja salaisuutemme, ja Hänen silmänsä valvoo aina eikä Hänen sydämensä milloinkaan nuku.
"Oma hellä äitisi Anna."
Äitinsä kirjeen saadessaan Oskar asui köyhälistökadun varrella Westminsterin kulmalla. Sen nimi oli Short-street, ja kuten tavallisesti kaikkialla suurkaupunkien kurjimmat kadut kulki tämäkin läheltä komeata tuomiokirkkoa, kuten laivahylkyjen kehä kiertää kalliota meressä.
Short-street oli umpikatu, toisena päänä kapakkatalo ja toisena holvikäytävä asemarakennukseen, josta johti rautatie etukaupungin hautausmaalle. Myöhään yöhön piti asukkaita valveilla kapakasta ulos työnnettyjen humalaisten torailu, ja aikaisin aamulla heidät herätti ruumisvaunujen kolina katukivillä.
Oskarin asunto oli numero 1:ssä, likaisessa rakennuksessa, jonka ovenpäällys-ikkunassa tahraantunut pahvilevy ilmoitteli "Huoneita naimattomille miehille." Paitsi Oskaria oli siellä neljä muuta asujainta, kolme niistä hautaustoimiston kantajia ja neljäs kapakan yliviinuri. Viinurin hallussa oli se kerros, jossa vierashuone sijaitsi, ja hän tavallisesti toi kapakan suljettuansa joukon meluavia tovereita luokseen korttia pelaamaan ja olutta juomaan.
Oskarin makuukammio tuskin oli huonekaan, vaan pikemmin kurjannäköinen tunkkainen tyrmä, jonka ränstynyt kalusto näytti väkinäisin ponnistuksin yrittävän olla järjestyksessä — karvakulu mattorisa, päätyjänsä puuttuva rautasänky, maalattu pesukaappi, kololeukainen vesikannu, pari kolme ritisevää tuolia, pöytä, joka vain seinän nojalla pysyi pystyssä, muutamia kilpaoriiden kuvia likaisten seinäpaperien rippeillä ja kosteuden turmelema kuvastin, joka muistutti suojailman täplille sulattamaa jäälauttaa.
Hänen emäntänsä asui kellarikerroksessa, eikä häntä näkynyt muulloin kuin maanantai-aamuisin, jolloin hän tuli noutamaan asukasten vuokraa, paria kolmea tuntia aikaisemmin, kuin häneltä itseltään se vaadittiin. Ainoa henkilö, jonka Oskar näki alituiseen, oli emännän palvelustyttö Jenny, kaikessa lontoolais-alhaison lapsi, epäsiisti ja huonosti puettu, mutta hilpeä kuin varpunen kadulla ja avara hellä sydän pienessä sivistymättömässä povessaan.
Jennyssä oli Oskaria kohtaan herännyt jonkinlainen myötätuntoisuuden tunne, jolla ei ollut sen henkilökohtaisempia perusteita kuin, että tämä ei huudellut kolmea porrasväliä alas hänelle, ei ollut tunkeileva eikä käyttänyt törkeätä kieltä, sekä että hän aina nosti hattuaan, kohdatessaan tytön kadulla.
Ainoana seurauksena tästä Jennyn tuntehikkuudesta oli, että hän aina pukeutui puhtaaseen kirjavaan karttuunileninkiinsä niinä päivinä, jolloin Oskar sattui jäämään kotiin teelle. Yhtenä tällaisena iltapäivänä tuli tyttö koputtamaan hänen ränstyneen ullakkokamarinsa ovelle lausuen: "Herra, saatte kirjeen!"
Oli niin pitkä aika siitä, kun Oskar oli saanut minkäänlaista kirjettä, että hän melkein peljästyneenä hypähti ylös, ja ottaessaan kirjeen Jennyn kädestä ja nähdessään osoitteen olevan Magnuksen käsialaa ja että kirje oli alkuaan osoitettu hänen vanhaan asuntoonsa hän kalpeni ja alkoi vapista.
"Onko siinä pahoja tietoja?" kysyi Jenny. "Enpä tottamaarin olisi mokomata tuonutkaan, jos sen vaan tiesin."
"Ei, ei! Jätä minut, Jenny", vastasi Oskar, ja tytön mentyä avattuaan kirjeen hän luki sen kyyneltyvin silmin ja häpeän puna poskillaan.
Kirjeen loppuessa hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kyseli itseltään, eikö olisi miehekkäintä kirjoittaa heti vastaus ja sanoa suoraan, että koko tämä tarina hänen menestyksestään oli sepustettua valhetta ja että hän aina oli ollut viheliäinen ja onneton, että hän eli halpaa elämää halpojen toverien seurassa, tehden alhaista työtä, jota ei edes kehdannut mainitakaan, ja että mitkään sanat eivät saattaisi kuvailla hänen sielunsa salaista tuskaa siitä, että hän oli vajonnut näin syvälle. Mutta niin tukala kuin olikin tämän katkeran hetken alennustila, vielä tuskaisempaa oli seuraavana aamuna, kun Jenny raahasi hänen entisen opistokirstunsa ylös portaita, lörpötellen iloisesti kuin olisi tuonut hänelle kokonaisen omaisuuden.
"Rautatienmies ähki sitä raskaaksi kuin lyijy, ja annoinkin sille kaksi pennyä vaivoista — toivoakseni se sen sieti."
"Aivan oikein, Jenny. Tässä on raha. Voit mennä."
"Saanko ma auttaa purkamaan? Ei ole laatikkoa sen tapaista, ett'en sitä minä osaisi tyhjentää. Mutta on maar se pitkän taipaleen takaa!"
"Se tuli Islannista, Jenny."
"Jestas sentään! Pat Looney se on sieltä kanssa, mutta naapurit sanovat, että on vahinko, kun ei se pyörrä sinne takaisin. Vaan eivät ne sellaista koskaan teistä puhu. 'Se on niin kohtelias', ne sanovat."
Oskar antoi tytön avata kirstun ja tyhjentää sen sisällön, jota tehdessään tämä liritteli kuin lontoolaisvarpunen ainakin, sill'aikaa kun Oskar istui tuolillaan, lapsuuden aateyhtymäin utuna väikkyessä hänen eteensä onnellisesta menneisyydestä.
"No jo nyt jotakin!" huudahteli tyttö, lysähtäen kantapäilleen kirstun ääressä kykkiessään. "Metvurstia! Ja makkaroita! Ja savustettua kieltä! Ja kinkkua! Eihän teidän tarvitse kuukausmääriin ostaa syötävän puolta nimeksikään! Jopas veteli hyvin! Lahjojako nämä ovat ollakseen?"
"Niin, Jenny, lahjaksi ne on lähetetty."
"Tarvitaan siinä vaan aika tavalla huolenpitoa, että rupeaa näin paljoon rustailuun", jatkoi Jenny. "Eiköpä liekin nais-ihminen?" hän tokaisi hämmentyneenä.
"Se on äitini", vastasi Oskar.
"Äitinne!" huudahti tyttö helpottuneella äänellä. "No, sitäpä minä äidiksi sanon — ei siin' ole hyvyydellä enää määrääkään."
"Hän on ollut minulle hyvä kaiken ikäni, ja aina olen minä kohdellut häntä pahoin."
Jenny katsahti häneen oudosti, ihmettelevä ja kärsivä ilme kasvoissaan.
"Oikeinko totta, herra?"
"Niin, Jenny, häpeämättömästi, mutta hän on yhä uudestaan antanut anteeksi."
Jenny oli hetkisen ääneti, mutta sitten hän virkkoi: "Niin, äidit ne nytovatkaikki siihen lajiin. Kuorma-ajuri Jim Cobb, aatelkaas, se kolhii äitiään välillä aivan hirveästi, mutt'ei tämä toki koskaan vedä sitä siitä lakiin, mitenkäs se kävisi päinsä — äidit ovat silkkaa hyvää sydäntä!"
"Onko sinunkin äitisi hyvä sinulle, Jenny?"
"Häh minunko? Min' olen orpo", sanoi Jenny, ja äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi hiljentäen hän jatkoi! "Se nyt olkoon kerrassa sanottu, ja se on selvä totuus. Aina ma noille toisille hölisen, että äitini oli yksi niitä tyttöjä, joiden näette sirkuksessa iltasilla silkissä ja timanteissa loistelevan."
"No, oliko hän?"
Alakuloinen ilme vilahti Jennyn kasvoilla. "Kuinkas se mallaisi yhteen, kun Orpokodissa sanoivat mun syntyneeksi silloin kun äitini oli ruunun ruuassa."
Nyt olivat tavarat kirstussa järjestetyt pöydälle ja tuoleille, jaJenny painui jälleen kantapäilleen niitä ihailemaan.
"Noin! Siin' on näky kuin makkarapuoti. Ja ties häntä vaikk' oisi äitinne sitä varten lähettänytkin. Jim Cobb se mua pyyteli kanssansa laittamaan lihakaupan, mutt'en ottanut kuullaksenikaan! Ei että mulla mitään itse liikettä vastaan oisi, ja jos joku muu sellaista tuumaisi…"
Jennyn viittauksen keskeytti ajopelien romina, joka äkkiä pysähtyi rakennuksen edessä.
"Arvaanpa melkein paikalleen, kuka se on", lausui tyttö, iskien silmää. "Se siunattu Jim Cobb taaskin! Tahtoo mua näetsen aina ajelulle vankkureissaan."
Mutta ikkunan luo astahtaessaan hän huudahti: "Kiesus! Nehän ovat kääsit! Ja rouvas-ihminen astuu niistä alas!"
"Rouvas-ihminen?"
"Ette saata sitä nyt enää nähdä, se on rappusilla. Ka, sinne se jo ehti", huusi Jenny, kun katuovelle naputettiin, "eikä ole mulla vielä ollut aikaa takkuani suoria!"
Selittämättömin pelon ja toivon sekaisin tuntein, joille ei vielä mitään aihetta ollut, Oskar seisoi siltamalla, Jennyn rientäessä portaita alas. Katuoven auetessa hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan äänellä, joka saattoi veren nousemaan hänelle päähän, niin että hän huumaantuneena horjahti. Hetkistä myöhemmin palasi tyttö takaisin, kasvot näyttäen nokipilkuista huolimatta valkeilta ja lausui epävarmalla äänellä, kuten äsken:
"Johan ma sen arvasin. Teitä se hakee. Vein sen viinurin vierashuoneeseen — mies ei tule kotiin ennen teetä."
Oskar astui verkalleen alas, mutta portaiden päähän päästessään hän hengitti kiihkeästi ja sydän tykki hänen povessaan kuin olisi siellä väkivasaralla moukuteltu. Vierashuoneen ovi oli raollaan ja hänelle tuttu orvokkien tuoksu tuli sieltä vastaan. Hetkisen päästä hän työnsi oven auki ja silloin näki seisovan edessään sen, jota oli odottanut, hänet itse, vielä säteilevämmän kauniina kuin ennen, jotakin pehmeätä ja valkoista kaulan ympärillä, ja kasvot hymyilyjen kirkastamina.
Ei kukaan saata aavistaa, mitä kaikkea Oskar sillä hetkellä koki. Sadat tunteet välähtivät salamana hänen sielunsa läpi — ilo, riemu, tuska ja häpeä, hänen näkemisensä tuottama hurmaus, mutta samalla nöyryytys, kun hänet tavattiin näin halvassa kodissa, huonosti puettuna ja silminnähtävästi köyhänä. Mutta ennen kaikkea hän tunsi rakkautta — tuota hillitsemätöntä rakkautta, joka johtaa onneen ja voittoon tahi perikatoon ja kuolemaan. Hänen kasvonsa vääntyivät intohimoisesti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja ojentaen molemmat käsivartensa tulijaa kohti hän huudahti:
"Helga! Oi Jumalani! Helga!"
Helga näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin Oskarkin. Hän oli vilpittömästi liikutettu nähdessään, miten syvästi kohtaus vaikutti mieheen, ja kun tämä oli suudellut hänen molempia käsiään, suuteli Helga vuorostaan Oskarin toista kättä, ja väkiseltä pulppusivat hänellekin kyyneleet silmiin. Huoneessa oli nahkapäällystäinen sohva, jolle he istuutuivat vieretysten, käsi kädessä.
"En ole milloinkaan, en milloinkaan ollut niin iloinen", lausui Oskar.
"Iloinen olen minäkin", vastasi toinen. "Annahan kun taasen katson sinua, Oskar. Hiukan kalpeampi ja ehkä hiukan laihempi, mutta muuten et ole vähääkään muuttunut.
"Muttasinäolet muuttunut paljon, Helga."
"Olenko vanhentunut?"
"Olet käynyt entistä herttaisemmaksi ja kauniimmaksi!"
Silloin Helga lähensi kasvonsa Oskaria kohti ja tämä suuteli häntä, eivätkä he muutamaan minuuttiin saattaneet hillitä hellyyttään. Ensiksi onnistui Helgan saavuttaa malttinsa.
"No, puhukaamme nyt vakavasti", hän lausui, mutta Oskar yhä vapisi kiihkosta ja kyyneleensä pois pyyhittyään nauroi hermostuneesti.
"Kuinka kauan olet ollut Lontoossa?" hän kysyi.
"Kuukauden — huomenna tulee kuukausia", vastasi Helga.
"Ja minä kun en ole siitä tähän asti tiennyt! Mutta miten tulit lähteneeksi Kööpenhaminasta?"
"Sitäpä juuri yritän sinulle kertoa. Jostakin tuntemattomasta syystä isä näki hyväksi vähentää äitini tulot puoleen entisestä, jonkavuoksi täytyi johonkin ryhtyä. Silloin muistin miten kiittelevästi Niels Finsenin oli tapana arvostella ääntäni."
"Finsenin!" kertasi Oskar vakavammalla äänellä.
"Kirjoitin siis hänelle, saaden vastaukseksi, että jos tulisin Lontooseen, niin hän antaisi asiantuntijain kuulla minua, jotta saisimme nähdä, mitä saattaisi tehdä."
"Ja mitä he sanoivat?"
"Niin, minä saavuin Lontooseen ja musiikintuntijat tutkivat minua ja päättelivät ääneni aivan erinomaiseksi — lupaavimmaksi sopraanoksi mitä olivat kuulleet vuosikausiin."
"Ja nyt?"
"Nyt olen kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa ja jonkun ajan päästä matkustan Pariisiin pariksi kolmeksi vuodeksi, ehkäpä neljäksikin, opiskellakseni Marchesin tai Bonbyn johdolla ja ottaakseni osaa käytännöllisiin harjoituksiin, ja lopuksi minut aiotaan lähettää Monte Carloon tai Nizzaan 'Faust'- ja 'Romeo'-esityksiin, alkuaskeleena ja valmistuksena Lontoon valtaamiseen väkirynnäköllä Margueritena tai Juliettena — sen pituinen se!"
"Ja tekeekö Finsen kaiken tämän sinun hyväksesi?"
"Niin, tavallaan on asia siten ymmärrettävä."
"Maksaako hän sinun oppikulunkisi?"
"Enpä tosiaankaan tiedä, ken ne maksaa, mutta olen allekirjoittanut sopimuksen toimia hänen johtonsa mukaan ja sitten maksaa takaisin kaikki, kun olen päässyt hyvään alkuun. Ja entäs sinun hommasi, Oskar?"
"Minunko?"
"On jo kulunut melkein vuosi siitä kun sinut viimeksi näin. Mitä olet puuhaillut?"
Oskar nauroi kömpelösti. "Olenpahan kuin kukkaset kedolla — en tee työtä enkä kehrää."
Matta hänen äkillinen iloisuutensa loppui lyhyeen ja hän lisäsi totisemmin: "Älä kysy minulta, Helga, mitä olen puuhaillut."
Helgan silmät harhailivat hetkisen pitkin huonetta. Sitten hän virkkoi: "Minä tiedän! Niels mainitsi siitä minulle ja hän pyysi minua sanomaan…"
Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa oli Oskar noussut seisaalleen. "Jos tulet Finsenin luota, niin tiedän asiasi, ja mieluummin tahtoisin kuolla…"
"Ei, ei, ei", sanoi Helga tarttuen hänen käteensä! "Istu alas. Ei se laisinkaan sitä ole. Kuuntelehan!"
Hän istuutui, ja Helgan katseen lempeys poisti kaikki hänen pelkonsa.
"Annetaan parhaillaan niin kutsuttuja kävelykonsertteja Covent Gardenin puistossa, ja joku päivä takaperin syntyi erimielisyyttä heidän orkesterinsa johtajan kanssa. Näytti suotavalta saada hankituksi uusi, kunhan vain löydettäisiin sopiva henkilö. Tietysti minä ajattelin sinua."
"Minua!"
"Miks'en? Näinhän mihin kelpasit johtaessasi noita sataaviittäkymmentä tollikkoa Thingvellirissä."
"Mutta Covent Gardenissa!"
"Hyvä Oskar, olen nähnyt kaikki täkäläiset soitonjohtajat ja vaikka he ovatkin sinua etevämmät tiedoissa ja kokemuksessa, niin ei ainoallakaan heistä ole rahtuakaan sinun vetovoimastasi ja nerostasi. Sen vuoksi sanoin: 'Niels, jos tahdotte oivallisimman johtajan, mitä Lontoo on koskaan nähnyt, niin antakaa minun noutaa hänet!'"
"Mutta sinä et tiedä, Helga — et saata aavistaakaan, — jos voisit vain kuvitella mielessäsikin, mitä olen saanut kokea pelkän elantoni tähden, pelkän elantoni —"
Helga taaskin katseli huonetta ja virkkoi sitten: "Enkö sitä näe? Eikö minulla ole silmiä? Mutta jos minulle sanoisit, ettei sinusta ole ollut halvimpaankaan työhön, mihin typerimmätkin pystyvät, niin pysyisin yhäti siinä, mitä Finsenille sanoin."
Oskarin kurkkua ahdisti. Helgan usko ja huolenpito vei häneltä maltin. Hetkeksikään hän ei ottanut ajatellakseen, että mitään itsekästä vaikutinta siihen saattaisi olla olemassa.
"Mitä sitten tahdot minua tekemään, Helga?" hän kysyi.
"Käymään tapaamassa minua Finsenin toimistossa klo 11 huomenaamulla."
"Mutta lupasin, ett'en sinne enää ikinä astuisi."
"Silloin et tiennyt, ettäminätulisin sinua pyytämään. Ja minäpyydänsinua, Oskar."
Oskar muisti lupauksen, minkä oli antanut isälleen; hän ajatteli, miten vaarallista olisi uudestaan selata esille elämästään lehti, jonka oli pyyhkäissyt pois ja kääntänyt ainiaaksi umpeen; hän ajatteli Finseniä ja tämän suhdetta Helgaan sekä, miten Finsen saisi suurta vaikutusvaltaa tytön elämään tämän toiveita ja kunnianhimoa autellessaan; mutta hänen tahtonsa oli kuin väännetty vitsa, sillä vastustamaton kohtalo pakotti häntä eteenpäin.
"Tulethan, eikö totta?" kuiskasi tyttö, ja Oskar vastasi:
"Tulen."
Helga ojensi taasen kasvojaan eteenpäin, ja taasen Oskar suuteli häntä, ja sitten tyttö nousi lähteäkseen.
"Missä sinä asut?" kysyi Oskar, ja Helga ilmoitti sen hänelle. Se oli vanhanaikuinen vierastalo Green Parkin laiteilla.
"Asuuko Finsenkin siellä?"
"Asuu, hän asuu samassa rakennuksessa. Ja sinun pitää asua siellä myöskin. Tahdon tavata sinua alituiseen. Tarvitsen apuasi tuhansissa asioissa. Mutta nyt minun täytyy lähteä."
Oskar ei voinut laskea häntä menemään, ja heidän hellyydenosoituksensa uudistuivat.
"Lähdettyäsi tuntuu tämä kaikki kuin unelta", lausui Oskar. "Tuskin saatan uskoa sinun olleen täällä tai palaavan enää takaisin."
"Älä sano niin. Vakuutinhan sinulle Islannissa, että tulisin sinun luoksesi, ell'et sinä tulisi minua tapaamaan. Ja enkö ole pitänyt lupaustani?"
"Rakas, rakas Helgani!"
"Et menetellyt aivan oikein siinä, että lähdit antamatta minulle tilaisuutta tavata sinua."
"Tiedän, tiedän."
"Olihan sinulla jonkinlainen velvollisuus minua kohtaan sen jälkeen, mitä oli tapahtunut…"
"Hiljaa, rakkaani, hiljaa!"
"Mutta olen taipuvainen uskomaan, että muut olivat siihen syypäät."
"Älkäämme puhuko siitä, Helga", vältteli Oskar, ja hänen käsivartensa, jotka olivat olleet kiedottuina tytön vyötäisille tiukkaan syleilyyn, höllenivät ja vaipuivat alas.
Tämän jälkeen tuntui helpommalta erota hänestä, mutta ennenkuin avasi oven hän suuteli Helgaa vielä kerran ja häntä takaisin vaunuihin auttaessaan vei hänen sormensa huulilleen.
Hän seisoi avopäin kadulla koko ympäristönsä unohtaen, kunnes ajopelit olivat vierineet kapakan kulman taakse ja Helga vielä kerran niiden ikkunasta heiluttanut hänelle kättään. Sitten hän huomasi, että niin kauniin ja komeasti puetun nuoren naisen saapuminen tällaiseen likaiseen kujaan ja hänen odottavat ajopelinsä olivat houkutelleet naapurit asuntojensa oville, naiset hypistellen esiliinojensa nauhoja ja merkitsevästi irvistellen toisilleen.
Kun Oskar palasi asuntoonsa, sivuutti hänet Jenny etehisessä hiipivin askelin ja syyllisyyttä osoittavin kasvoin, jotka näyttivät ilmaisevan, että pieni tuskaantunut tyttö parka ei ollut voinut vastustaa kiusausta kuunnella ja pitää silmällä.
Oskar palasi hetkiseksi vierashuoneeseen, jossa vielä tuntui hajuveden tuoksu, sekaantuen eltaantuneen oluen ja tupakan hajuun. Ei hän koskaan ennen ollut kadehtinut viinuria, mutta sillä hetkellä hän olisi antanut kaikkensa saadakseen pitää tämän huoneen lopun päivää hallussaan, voidakseen istua sohvalla, missä Helga oli istunut, laskeakseen kätensä pöydälle, millä tämän käsi oli levännyt, ja suudellakseen mattoa, jota hänen jalkansa olivat koskettaneet.
Hän liikkui ikäänkuin unissaan eikä palatessaan takaisin omaan suojaansa muistanutkaan likaista ympäristöään. Tahrainen seinäpaperi, rääsyinen matto, täplikäs kuvastin eivät häntä alentaneet ja hävettäneet. Hänen ruumiinsa vielä viipyi rappeutuneessa luolassa, mutta sielu liiteli kaukana poissa. Se oli toisessa maailmassa — maailmassa, jota Helgan silmät aurinkona ja tähtinä valaisivat, sillä hän palautti yhä mieleensä hetkeä, jonka oli viettänyt hänen kanssaan, jokaista sanaa, jokaista äänensointua, jokaista katsetta ja jokaista liikettä.
Tätä kesti koko päivän, ja pimeän tullen putosi ikäänkuin verho vuosikauden kestäneen elämän ylitse. Nöyryyttävän kurja asema, raakojen kumppanien vastenmielinen ja rivo seura, yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne, tieto elämän tyhjyydestä ja arvottomuudesta, kaikki katkerat muistot näyttivät nyt menneiltä. Tämä taival hänen elämässään oli nyt ohitse, eikä koskaan, ei enää koskaan sen tuottama tuska ja häpeä palajaisi. Hän oli saanut sen kokea, sentähden että oli rikkonut; mutta jos hän oli rikkonut, niin oli hän kärsinytkin, ja Jumala itse oli nähnyt hänen kärsineen kylliksi.
Hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, kun hän laskeutui levolle likaiselle patjalleen, mutta hän nukahti autuaallisessa tilassa, ja yön ensi unelmassa oli hän taasen olevinaan Helgan seurassa. Kerran hän sydän-yöllä havahtui, hämärästi kuullen viinurin mässäävän alhaalla tovereineen korttien ja oluen ääressä; sitten hän heräsi aamulla ruumisvaunujen jymistessä Short-streetiä pitkin aina sen päässä olevaan holvikäytävään asti.
Klo 11 aamupäivällä hän läksi Covent Gardeniin ja yhä uudestaan meni sinne seuraavina aamuina samaan aikaan. Kymmenentenä aamuna hän kutsui Jennyn, joka oli käynyt araksi käytökseltään häntä kohtaan ja asetteli aamiaista hänelle tarjottimelle oven ulkopuolelle, itse tulematta sisään.
"Jenny, ilmoitahan emännällesi, että muutan täältä ensi viikolla."
Silloin Jennyn vaaleat, kaihoksivat kasvot kävivät aivan onnettomiksi, ja murtuneella äänellä ja nyyhkytyksen kurkkuunsa tukahuttaen hän sopersi:
"Senhän siitä tiesin seuraavan. Siinä paikassa kun tuo nainen osui näkyviini, minä sanoin, että se veisi teidät pois minulta — ja sen teki kuin tekikin!"
Kuvernööri ei saanut tietää, että Oskar oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen.
Kun alting seuraavan kerran kokoontui, hyväksyttiin suurella enemmistöllä esitys perustuslakien uudestaan järjestämiseksi; siinä päätettiin poistaa kuvernöörinvirka ja asettaa ministeri. Mutta perustuslainmuutoksesta täytyi äänestää kaksilla valtiopäivillä, minkä vuoksi altingin hajaantuminen oli välttämätöntä. Hajaantumisen aika oli kuvernöörin määrättävissä, ja hän olisi saattanut pitkittää istuntoa, kunnes uudistuskuume olisi ollut ohitse. Mutta sensijaan että olisi näin menetellyt, hän päätti heti hajoittaa säätykokouksen, täten yllyttäen kiihoitusta ja jouduttaen omaa kohtaloaan.
Monet vastoinkäymiset kohtaavat miestä, jonka onni on hyljännyt, eikä kuvernöörinkään erehdysten mitta ollut vielä täysi. Kun tuli aika valita ehdokkaat, huomattiin, että se vaalipiiri, jota Oskar oli edustanut — pääkaupunki — oli taasenkin ilman miestään, ja kaikkien kummastukseksi kuvernööri itse sananvaltaa säätykokouksessa saadakseen ilmoittautui ehdokkaaksi.
Tämä arvaamaton askel kuvernöörin puolelta herätti suurta jännitystä, mutta kiihko yltyi kymmenkertaiseksi, kun saatiin kuulla, että johtaja aikoi ruveta vastaehdokkaaksi.
Ei koskaan ollut kansan mieli ollut niin kuohuksissa kuin sinä iltana, jolloin kuvernöörin ja johtajan oli seisottava toisiaan vastassa samassa vaalikokouksessa. Paremmat kansalaiset pysyivät poissa, pahoitellen ja häveten sitä, että nämä kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat olleet hartaat ystävät, nyt kynsivät toisiaan kuin kotkat, mutta vahingoniloiset toivoivat tästä näytelmästä itselleen hauskuutta koituvan, joten käsityöläisopiston sali pakkautui täpö täyteen kansaa.
"Toisten tapellessa toiset viisastuvat", he lausuivat toisilleen eivätkä siinä pettyneetkään.
Ruununvouti oli puheenjohtajana, ja jo alusta pitäen oli selvää, että hänellä kuvernöörin elinkautisena kilpailijana ei suinkaan ollut aihetta pidättää kumpaakaan ehdokasta tekemästä itseään naurettavaksi. Huono-onnisella on aina huono onni, ja kuvernööri pelasi itsensä ruununvoudin käsiin aavistamattaan ja ilman viivytystä.
Tämä ennen hiljainen ja arvokkaasti esiintyvä mies oli nyt menettänyt kaiken varovaisuuden ja malttinsa ja puheenvuoron saatuaan viskeli salaviittauksia joka puolelle. Kun vihaamme jotakin henkilöä, niin näyttävät kaikki hänen tekonsa vihattavilta. Otettuaan lopuksi johtajan liike-elämän puheiksi lausui kuvernööri:
"Ei itsekkyys koskaan tyydy, hyvät ystävät. Tahdotteko jättää yleiset varat miehen hoidettaviksi, joka ahneudessaan kaikkea tavoitellessaan menettää kaiken, syösten itsensä vararikkoon ja puutteeseen?"
Tämä hyökkäys otettiin toisella taholla vastaan pilkkahuudoilla ja rähisevällä naurulla, ja kun johtajan vuoro tuli puhua, väreili ivallinen hymy hänen kalmankalpeilla kasvoillaan, kun hän lausui:
"Tylsällä veitsellä pitäisi tavoitella niveltä eikä iskeä kovaan luuhun. Mutta jos nyt kerran ruvetaan arvoituksille, niin panen minäkin vastattavaksi yhden: Uskoisitteko yleisten varain hoidon henkilölle, jonka poika karkoitettiin maasta väärentäjänä ja varkaana?"
Tämä syytös Oskaria vastaan, jota kyllä usein oli kuiskailtu, mutta ei koskaan ennen julkisesti lausuttu, vaikutti kiihoittuneeseen kansanjoukkoon ukkoseniskun lailla, ja jo ennen kuin kuulijat olivat toipuneet hämmästyksestään oli kuvernööri vastoin kaikkea järjestystä noussut seisaalleen jälleen, huutaen jyrisevällä äänellä:
"Ja jätättekö te yhteiskunnan siveellisyyden sellaisen miehen huostaan, joka nuoruudessaan liittyi hyljättyyn naiseen ja vasta sitten meni avioliittoon rakastajattarensa kanssa, kun heidän ensimmäinen tyttärensä oli äpäränä syntynyt?"
Tämä oli kiihoituksen huippu. Kansanjoukko mykistyi, vain pakoveden tavoin sihisevää hengitystä kuului salissa. Johtaja oli kalpeana ja puhumattomana, ikäänkuin olisi julma isku samalla kertaa pyyhkäissyt sekä tunteen että ivan ilmeen hänen kasvoistaan, joll'aikaa hänen vastustajansa tuijotteli häneen veristynein silmin, hehkuvin poskin ja huulet tempoilevasti vapisevina.
Täten seisoivat nämä kaksi miestä pitkän tovini tuskin puolentoista kyynärän päässä toisistaan. Mutta sitten nähtiin kookkaan miehen raivaavan tiensä takana seisovan kansan läpi ja astuvan esille pitkin askelin. Se oli Magnus, joka kiirehti isänsä luo, ikäänkuin viedäkseen hänet väkisin pois.
Mutta ennenkuin kuvernööri hänet huomasi, oli jo toinen käsi, näkymätön käsi, laskeutunut hänen olkapäilleen. Ikäänkuin taivaasta iskeytyneenä kohtasi kuvernöörin aivoja lyönnin tavoin huomio, että hän johtajan loukkaukseen vastatessaan oli vihansa sokeassa raivossa häväissyt Thoran muistoa, Thoran, joka oli haudassaan ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään ihmisolentoa, joka ei ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.
Tällöin alkoi tämä turmiollinen paikka kamalassa äänettömyydessään pyöriä hänen silmissään, ja älähtäen kuten myrkytetty koira hän kaatui raskaasti lattialle. Magnus nosti hänet ylös ja kantoi kotiin — hän oli saanut halvauksen.
Nimitettiin ainoastaan yksi ehdokas pääkaupungille; vaalissa sai äänet ilman vastustusta johtaja, ja kun vaalikirjat palasivat maaseudulta, niin huomattiin uudistuspuolueen saaneen entistä suuremman enemmistön.
Kuvernööri toipui hitaasti, mutta kykeni kuitenkin olemaan liikkeellä valtiopäivien uudestaan kokoontuessa, ja perustuslakikysymystä jälleen esitettäessä hän kaikesta vastustelusta huolimatta kompuroi kahden sauvan nojalla säätytaloon, asettuen pieneen lehterikamariinsa valtiopäiväsalin perälle.
Väittely oli lyhyt eikä kiihkeä, ja kukaan tuskin katsahtikaan kulmaukseen, missä kuvernööri istui haalistuneessa virkapuvussaan entisen mahtavuutensa vapisevana varjona; mutta monta julmaa kömpelön sukkeluuden purkausta tähdättiin häntä kohden. Kuvernöörin kiukku yltyi yltymistään, ja vihdoin hän nousi suuttumuksesta vaahtoavin huulin panemaan vastalauseen tällaisia ansaitsemattomia loukkauksia vastaan, mutta hänet vaiensi puhemies, hänen entinen yksityissihteerinsä.
Lakiehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä; salissa kajahtelivat riemuhuudot ja tavanmukainen yhdeksänkertainen "eläköön!", sitten kun kuninkaalle oli laulettu. Murtuneena kannettiin kuvernööri kotiinsa.
Keskellä yötä hän sai uuden halvauskohtauksen eikä sen perästä enää jättänyt huonettaan. Mutta niin pian kun oli saanut puhekykynsä takaisin, hän käytti kaiken aikansa sanellakseen anomuksia kuninkaalle, rukoillen tätä olemaan hyväksymättä lakia, jolla tarkoitettiin hänen palvelijansa alentamista.
Jonkun viikon perästä saapui Magnus kehoittamaan isäänsä ja äitiänsä jättämään hallitustalon ja muuttamaan hänen luokseen maatilalle.
"Ei hyödytä mitään vastustaa valtiopäivien päätöstä, isä", hän sanoi. "Uusi ministeri nimitetään piakkoin, ja minkätähden odottaisit kunnes hän häätää sinut pois? Tulkaa Thingvelliriin — minä olen voimakas, saatan tehdä työtä meidän kaikkien edestä."
Mutta tällaisesta puheesta hänen isänsä aivan vimmastui. "Miten uskallat ehdottaakaan sellaista?" huudahti hän. "Ja kuinka julkeat näyttää naamaasi tässä talossa? Etkö tiedä, ettäsinäolet ollut kaikkeen syynä? Joll'et sinä olisi alussa niin katalasti menetellyt, niin ei mitään tästä kurjuudesta olisi tapahtunut. Mitä taasen uuteen ministeriin tulee, niin jos hän saapuu tänne häätämään minut ulos, käske hänen tuoda ruumisarkkuni — kuuletko? käske hänen tuoda ruumisarkkuni!"
Ajatus, että Magnus todellakin oli syypää kaikkeen, onnettomuuden ensi aiheena ja alkuna, vakaantui kuvernöörin mielessä päivä päivältä, joten Oskar alkoi hänestä näyttää syyttömältä, jopa esiintyi jonkinlaisena marttyyrinäkin. Hän pyysi Annaa lukemaan uudelleen Oskarin kirjeen, ja sen sisällön toistamiseen kuullessaan hän viehättyi ajatuksesta, että Englannin pääministeri oli hänen poikansa ystävä, niin suuresti, että pieluksien nojaan vuoteellaan pöngitettynä rupesi omakätisesti kirjoittamaan Oskarille, pyytäen häntä musertamaan isänsä viholliset.
"Sinulla on nykyään paljon vaikutusvaltaa, Oskar, ja sinun pitää pelastaa isäsi näiden pahanilkisten heittiöiden juonitteluista, joiden joukossa pahin ja pirullisin on johtaja Nielsen."
Näin hän luuli kirjoittavansa, mutta hänen aivoparkansa olivat jo niin sairaat, että paperille, joka hänelle asetettiin peitteen päälle, muodostui pelkkiä käsittämättömiä koukeroita ja viivoja, joita Anna ei saattanut Oskarille lähettää.
Kun näytti varmalta, että kuvernöörin suunnaton viha hänet tappaisi ja että hän kuolisi sydän täynnä mitä synkintä katkeruutta johtajaa kohtaan, niin Anna ja Margret neuvottelivat keskenään keksiäkseen jotakin, millä pehmentäisivät hänen tunteitaan ja tekisivät hänen loppunsa tyynemmäksi. Nyt kuten ennenkin he ajattelivat lasta. "Pieni lapsukainen voi heitä johtaa", he sanoivat.
He veivät siis pikku Elinin kuvernöörin makuuhuoneeseen, jättäen hänet leikkimään lattialle. Hänestä oli kasvanut mitä herttaisin pikku enkeli, joka keväisen auringonsäteen tavoin juosta sipsutteli huoneessa ja puheli. Mutta lapsen läsnäolo ei sairaaseen muuta tehonnut kuin että hän kurotti kätensä päänalusensa lähellä sijaitsevaan lippaaseen, ottaen sieltä esille paperikäärön.
Ei kukaan tiennyt, mitä oli noissa vanhoissa kellastuneissa papereissa, joita hän kankeissa sormissaan kahisteli. Hän piti ne aina pieluksensa alla, paitsi milloin vuodetta pöyhittiin. Silloin hän pisti ne yöpaitansa poveen.
Naisten jutellessa Elinistä ja tämän pikkuisista lapsellisen veitikkamaisista vehkeistä puhui kuvernööri Oskarista. Vaikka hänen muistonsa oli äskeisiin asioihin nähden hämmentynyt, oli se ihmeellisen selvä, mitä tuli menneisyyteen, ja hän tiesi kertoa lukemattomia juttuja Oskarin lapsuudesta. Muutamat niistä olivat lystillisiä ja hän nauroi niille, sikäli kuin vääntyneine kasvoineen saattoi, mutta kaikki hän kertoi osoittaakseen, että Oskar ei ollut muiden lasten kaltainen, ja päästyään kertomuksensa päähän oli hänen tapansa lausua:
"Poikani on nyt suuri mies, jollaiseksi hänen aina sanoin tulevankin, ja kun hän saa kirjeeni, niin näette, mitä hän tekee."
Sillävälin oli lakiehdotus lähetetty Tanskaan, ja ruununvouti kutsuttiin Kööpenhaminaan. Mitä tämä merkitsi, siitä ei saattanut olla kahta mieltä, ja sähkölennättimen puutteessa täytyi pienen pääkaupungin kärsivällisesti odottaa laivan paluuta. Sen piti saapua eräänä sunnuntai-iltana, ja kellonsoittajat tuomiokirkon tornissa seisoivat valmiina kajahuttamaan tervehdyksen uuden ministerin kunniaksi.
Kuvernööri kuuli, miten "Lauraa" odotettiin, ja hän kuvitteli, että Oskar saapuisi siinä, muassaan kuninkaan kielto, masentaakseen isänsä viholliset. Hän oli sinä iltana hyvin sairas ja tohtori Olsen oli epäillyt hänen kestävän vain huomenaamuun. Mutta sairas ei sallinut kenenkään hoitaa itseään; Magnus oli tullut äitinsä kutsusta, mutta ei uskaltanut näyttäytyä isälleen, vaan istui portailla oven edessä.
Täti Margret hyöri edestakaisin koko päivän, ja iltapuoleen nähtiin itse johtajankin käyskentelevän talon edustalla, tuon tuostakin katsahtaen kuvernöörin ikkunoihin kasvoillaan rakkauden ja pelon kiihko kuvastumassa vielä kiihkeämmän ylpeyden ja vihan kanssa taistelevana. Vihdoin meni Anna ulos hänen luokseen ja pyysi:
"Oskar Nielsen, tule sisään katsomaan vanhaa ystävääsi."
"En ennen kuin hän kutsuu minua — en ennen kuin hän kutsuu minua", vastasi johtaja; minkä jälkeen Anna meni jälleen sisälle ja kuiskasi kuolevan vuoteen yli:
"Rakas Stephen, johtaja on ulkona kadulla ja odottaa vain kutsua sisään."
"Sitten täytyy hänen tulla polvillaan", vastasi kuvernööri. Ja tämä oli kaiken loppu.
Höyrylaiva ei saapunutkaan sinä iltana ja kellonsoittajat menivät levolle. Mutta aamun koittaessa, kun kalastajavenheet lahdella tunkeilivat sumuharson läpi ja auringon ensi säteet välkkyillen kultasivat vuorten huiput, silloin alkoivat kellot soida iloisesti, sillä "Lauran" nähtiin lipuvan vuonoa ylös, lippujen liehuessa keulasta perään.
Magnus kuuli kellot ja sitten laahustavan liikkeen isänsä makuuhuoneesta. Vähäistä myöhemmin hän kuuli kansan hurraavan kadulla ja sitten tukahtuneen kaiun samaan huutoon isänsä oven takaa.
"Hurraa! hurraa!" huusi väkijoukko ulkona.
"Hur-raa! hurr-hurr-aa-aa!" toisteli kähisevä ääni sisältä.
Yht'äkkiä kuului jyskähdys, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut, ja Magnus syöksyi isänsä makuukammioon. Tämä lepäsi lattialla yöpuvussaan. Hän oli kuollut, mutta hänen kasvonsa hymyilivät, ja kuihtuneissa kangistuneissa käsissään hän piti rypistyneitä papereita joille Oskar poikana oli piirrellyt lapsellisia kirjoitelmiaan.
Päivemmällä Magnus kirjoitti Oskarille: "Ilmoitan sinulle, että isämme kuoli tänä aamuna. Luulen, että hän kuoli onnellisena."
Mutta posti lähti vasta loppuviikolla, ja Magnuksen kirjeen alle lisäsi Anna omasta puolestaan: "Hän rakasti sinua loppuun asti, ja me ollaan haudattu hänet lähimäksi rakkaan Thoramme viereen."
Saadessaan tiedon isänsä kuolemasta eli Oskar mielestään elämänsä onnellisinta aikakautta. Hänen menestyksensä orkesterin johtajana oli ollut varsin suuri ja nopea, ja Covent Gardenissa konserttien päätyttyä oli hänelle tarjottu tointa muualla.
"Näetkös! Sanoinhan sen!" hoki Helga. "Mutta tämä ei ole mitään verrattuna siihen maineeseen, jonka saavutat jahka suostut esiintymään säveltäjänä."
"Kunhan on päästy tähänkin", vastasi päätään pudistaen Oskar, mutta oli silti mielissään ja onnellinen.
Synkän asuntonsa Short-streetillä jätettyään hän asettui samaan taloon Helgan ja Finsenin kanssa Piccadillyn ja Green Parkin kulmauksessa. Siellä nuo kolme ystävystä elivät lasten viatonta elämää, välittämättä monistakaan rajoituksista, joita yhteiskunta asettaa miesten ja naisten tavoille ja käytökselle.
Helgan vierashuone oli yhteisenä kokouspaikkana, ja hänen miehiset toverinsa käyttivät sitä mitä suurimmalla vapaudella. Varsinkin Oskar oli melkein aina siellä, paitsi aamuisin, jolloin Helga oli akatemiassa, ja iltasilla, jolloin hän itse oli teatterissa.
Ei mikään hetki ollut liian varhainen ja tuskin mikään liian myöhäinen Oskarin tulla vierailemaan Helgan luo. Hän aterioi hänen kanssaan, soitti hänen kanssaan ja auttoi häntä hänen opinnoissaan. Mozart, Gounod, Chopin, Schumann, Brahms ja taaskin Mozart — heidän työnsä oli kaikki kuin leikkiä ja leikkinsä silkkaa soitantoa.
Helga oli perin tyytyväinen siihen, että Oskar oli aina hänen luonaan, auttamassa häntä, ylistämässä, rohkaisemassa ja innostamassa häntä, ja Oskar puolestaan oli aivan onnellinen voidessaan tehdä palveluksia Helgalle. Hänen sydämensä ei hetkeksikään kyennyt ajattelemaan, että tämä oli kaikki, mitä tyttö häneltä odotti ja halusi.
Joutopäivinään ja -iltoinaan he kävivät muissa konserteissa ja oopperasaleissa; kuuntelivat Englannin tuomiokirkkojen jumalanpalveluksia ja katolisten rukouskappelien messuja; kuulivat vanhat mestariteokset kerran toisensa jälkeen; tutustuivat melkein jokaiseen uuteen oopperaan, oratorioon, sinfoniaan ja urkusooloon, sekä tutkivat useampien suurten Lontoossa esiintyvien laulu- ja soittotaiteilijain "metoodeja." Se oli loppumatonta soitantokekkeriä rakkauden pöydän ääressä.
Heillä oli myöskin seurapiirilliset huvituksensa ja he ottivat sunnuntaisin vieraita vastaan. Toisinaan he söivät päivällistä tai illallista ravintoloissa uusien toveriensa kanssa, jotka olivat pääasiallisesti Finsenin ystäviä, ja sitten toivat vieraansa kotiin Helgan huoneisiin juttelemaan ja pelaamaan korttia kello yhteen, kahteen tai kolmeenkin asti aamulla. Se oli hillitöntä, huoletonta ja sovinnaisuudesta irtautunutta elämää; vähän saman tapaista oli Oskar opistossa viettänyt, vähän samaan tapaan oli Helga elänyt äitinsä luona Kööpenhaminassa, ja hyvinkin vaarallista elämää se oli, vaikk'eivät he sitä milloinkaan tulleet ajatelleeksi.
Oskarilla oli vain yksi levottomuuden syy, nimittäin Finsen. Eräänlainen ylpeys jota hän ensimältä tunsi Finsenin osanotosta sen tytön opintoihin, jota hän rakasti ja jonka rakastama hän oli, muuttui pian lemmenkateudeksi. Hän oli mustasukkainen siitä, että Finsenillä oli niin paljoni valtaa Helgaan nähden tämän uran ohjaajana, tämän kohtalon määrääjänä. Vähitellen tämä tunne kasvoi kalvavaksi tuskallisuudeksi, kunnes lopulta jokainen ystävällinen sana, jokainen hymyily, jonka Helga Finsenille soi, tuntui Oskarin sydäntä kuin puukonpisto vihlaisevan.
Hän puhui Helgalle tästä, mutta tyttö vain nauroi hänen tuhmuuttaan. Rakastavaisilla sanoillaan ja hyväilyillään hän karkoitti hetkiseksi Oskarin levottomuuden, mutta se palasi yhä uudestaan takaisin. Välillä hänestä näytti, kuin olisi Finsen mahtaillut kaikkien keinojen ja hommien keksijänä ja että Finsenin tuttavat tulkitsivat tämän ryhdin sen ilmapiirin siveellisyyskäsitteiden mukaan, missä he elivät. Päästäkseen näistä salaisesti kalvavista epäluuloistaan Oskar vihdoin ehdotti Helgalle avioliittoa. Miksi ei? Eihän enää ollut mitään estettä, ja se lopettaisi kaikki vahingolliset väärinkäsitykset.
Muistellessaan menneisyyttä hän ajatteli, että Helga ilolla ottaisi hänen tarjouksensa vastaan, mutta ajat olivat muuttuneet, siitä kun he olivat yhdessä Islannissa, ja surumielinen hymyily huulillaan ravisti Helga päätänsä. Hän osoitti, miten turmiollinen avioliitto tätä nykyä olisi naiselle hänen asemassaan — turmiollinen hänen pyrinnöilleen, hänen kunnianhimolleen, yleisön suosiolle ja ennen kaikkea hänen suhteelleen niihin miehiin, joiden avun ja hyväntahtoisuuden tarpeessa hän oli. Näin puheli hän, kunnes Oskaria alkoi hävettää, ikäänkuin hän olisi jotakin rikollista ehdottanut.
"Mutta miksisinäolisit mustasukkainen?" lausui Helga lähestyen syleilläkseen häntä. "Joshänon sitä, niin siihen tosiaankin voi olla syytäkin."
Tyttö laski kätensä hänen kaulalleen ja pitkitti: "Afääri on afääriä, tiedäthän, ja saattaapa käydä niin, että olen vastaisuudessa pakoitettu tekemään töitä, joita kumpikaan emme toivoisi — ellei", hän lisäsi kuiskaamalla, kallistaen päänsä hänen rinnalleen, "ellei paha poikani vihdoinkin suostu menettelemään luonteensa ja neronsa mukaisesti ja sepitä niitä suuria teoksia, joihin varmastitiedänhänen kykenevän, antaakseen minun laulaa sävellyksiään kautta maailman. Sitten", hän huusi intohimoisesti, säihkyvin silmin ja käsivarret Oskarin kaulaan kierrettyinä, "hän näkee, mitäminävoin!"
Tähän ja muihin tällaisiin puheisiin vastasi Oskar: "Ei, ei", tai "Se on mahdotonta", tai "Älkäämme puhuko siitä", mutta Helgan yhä uudistuvat lemmekkäät sanat ja hyväilyt olivat kuin vesi auringonpaisteisesta purosta, joka kallion ja kinoksen välin uuttaen lopuksi saa lumivyöryä liikkeelle.
Päivät kuluivat — eivät he niitä laskeneet, — puoli vuotta, vuosi, puolitoista, ja vihdoin lähestyi aika, jolloin Helgan hänelle valmistetun ohjelman mukaan oli jätettävä soittoakatemia ja matkustettava opinnoilleen Pariisiin. Lähestyvä ero kiusasi painajaisena Oskaria, joka turhaan koetti keksiä keinoja millä sen ehkäistä, kunnes kohtalon salainen leikki, jota ihmiset nimittävät sattumaksi ja jonka liittolaisena on inhimillisten intohimojen sokea pyrkimys, odottamatta tuli hänen avukseen.
Eräänä päivänä Finsen tuli touhuissaan Helgan työhuoneeseen, suu ammollaan uutisia. Yhtiö, joka piti teatteria ja pelisalonkia eräässä Rivieran tärkeimmistä kaupungeista, oli kääntynyt hänen puoleensa pyynnöllä, että hän esittäisi kykenevän orkesterinjohtajan tulevaksi oopperakaudeksi, ja hän oli esittänyt Oskaria; hänen suosituksensa oli hyväksytty, ja hänen tehtäväkseen oli jätetty sopia ehdoista asianomaisen kanssa ja toimittaa tämä viipymättä matkalle.
Jos halu eroittaa Oskar Helgasta oli osaltaan vaikuttanut Finsenin suunnitelmaan, niin hän siinä pahasti pettyi sillä Helga itse huudahti:
"Mainiota! Mutta jos Oskarista tulee soitantokauden johtaja siellä, niin miksi en saata minäkin lähteä mukaan? Hän voi asettaa minut vähäpätöisiin osiin salanimellä siellä kaukaisessa seudussa, missä ei kukaan saata minua tuntea ja siitä on parempaa harjoitusta näyttämöä varten kuin kaikista harjoituskursseista koko kristikunnassa."
"Oivallinen ajatus!" huusi Oskar, ja vaikka ei Finsen oikein näyttänyt tuumasta pitävän, niin täytyi hänenkin suostua.
Juuri tähän aikaan, kun Oskar parhaillaan sydämessään riemuitsi tästä onnen viime oikusta, valmistellen matkaansa Rivieralle, ja Helgan kirjoitettua Pariisiin, että hän oli päättänyt jättää opintonsa myöhemmäksi, saapui kirje Islannista iskien Oskariin kuin salama. Nähdessään mustareunaisen kirjekuoren, jonka osoitteessa tunsi Magnuksen käsialan, hän tunsi veren syöksähtävän päähänsä. Kesti kauan, ennenkuin hän sai rohkeutta avata sen. Tuntien itseään tympäisevän ja pyörryttävän, hän pisti kirjeen taskuunsa ja lähti puistoon saadakseen vapaasti hengittää ja ajatella.
Hän ei ollut kirjoittanut äidilleen sen koommin, kuin lähetti ensimmäisestä asunnostaan kirjeen ensi päiviltään, sillä hän oli peljännyt kirjoittaa Short-streetiltä, jottei hänen köyhyytensä olisi käynyt ilmi, tai myöskään Piccadillyltä, peljäten mainita Helgaa. Senpä takia hän ei ollut Annan kirjeen jälkeen kuullut mitään kotoaan; ainoat uutisensa hän oli saanut Finseniltä tämän isältä saapuneita, ja ne koskivat pääasiallisesti yleisiä asioita — vaihtokaupan häviötä, uutta perustuslakia ja vaalien kulkua.
Joku hänen omaisistaan oli kuollut — kuka saattoi se olla? Ainoastaan siitä syystä, että pieni Elin oli nuorin ja hennoin, hän päätteli sen olevan tämän. Hänen pieni äiditön armaansa! Hän soimasi itseään, että oli intohimoisen rakkautensa pyörteessä niin vähän ajatellut lastaan. Mutta kyllä hän sentäänolihäntä ajatellut: hän oli ajatellut jonakuna päivänä palata hänet noutamaan, kuten oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensakin, ja sitten korvata, mitä oli Thoraa kohtaan laiminlyönyt sillä rakkaudella ja hellällä huolenpidolla, jota tämän lapselle osoittaisi. Mutta ehkä tämä hyvitys nyt oli mahdoton, ehkä hänen suloinen pienokaisensa nyt olikin äitinsä luona taivaassa.
Oskarin mielestä kaikista onnettomuuksista, mitä hänelle olisi kodissaan saattanut tapahtua, pienen tyttären kuolema oli suurin; mutta hänen vihdoin avatessaan kirjeen ja nähdessään, että hänen isänsä se olikin vainajana, tuntui hänen murhe vieläkin raskaammalta. Hänen armas isänsä, joka oli rakastanut häntä ehkä enemmän kuin kukaan muu maailmassa ja jota hän oli pahimmin palkinnut! Hän muisti väärennyksensä, ja häpeän tunne oli hänet tukahuttaa; hän ajatteli lupaustaan katkaista suhteensa Helgaan ja tunsi omantuntonsa musertavan tuomion. Hänen isänsä, joka oli häntä aina hellinyt ja hänestä toivonut niin suuria, nyt mahdottomia toteuttaa, mahdottomia edes sinne päinkään täyttää, — tämä isä oli nyt kuollut, kaukana Islannissa, ja rakastanut häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti!
Istuutuen penkille puun alle hän yritti lukea uudestaan, mikäli hämärtyvässä valossa ja sumenevin silmin saattoi, äitinsä monin oikeinkirjoitusvirhein ilmaistua nyyhkytystä kirjeen lopulta. Mutta silloin puistonvartija kosketti hänen olkapäätään huomauttaen, että portit suljettaisiin, ja sitten Lontoon sokkeloiden kumea pauhu taas humisi hänen korviinsa.
Helga oli sinä iltapäivänä odottanut häntä luokseen tekemään lopullisia valmistuksia heidän yhteistä matkaansa varten, mutta aurinko laski, ilta kului ja yö saapui, eikä Oskaria kuulunut. Seuraavana aamuna hän astui sisään pää kumarassa ja alakuloisin askelin, ja Helga näki jotakin tapahtuneen.
"Olet saanut pahoja uutisia, Oskar — mitä ne ovat?"
"Isäni on kuollut", vastasi hän, ja sen jälkeen he istuivat jonkun aikaa puhumattomina.
Sitten Helga toipui hämmennyksestään — hänen päässään oli pyörinyt kuin myllynratas — ja lausui tuskin kuuluvalla kuiskauksella:
"No, mitä aiot tehdä?"
"Aion lähteä kotiin", vastasi Oskar.
"Takaisinko Islantiin?"
"Niin — äitini ja lapseni luo."
Hän kohotti kasvonsa ja katsahti Helgaan ja nähdessään tämän kasvot niin täynnä tuskaa ja pettymystä hänen sydämensä kuohahti ja hän virkkoi:
"Helga, miksi et sinä tulisi mukaani? Miksi emme menisi naimisiin ja palaisi yhdessä kotiin? Tiedän pyytäväni paljoa, rakkaani, mutta me olisimme kaikki toisillemme ja minä korvaisin sinulle uhrauksesi alttiiksiantavalla rakkaudellani ja lemmelläni. Mitäpä siitä, vaikka täytyisi luopua mieliunelmistamme ja pyrinnöistämme? Elämä on velvollisuuden täyttämistä, ja meidän velvollisuutemme kutsuu meitä kotiin — ainakin minun — ja jos tahdot ottaa osaa siihen, jos palaat kanssani takaisin —"
Hän pysähtyi äkkiä, antaen päänsä vaipua käsiinsä ja kyynärpäänsä polvien varaan. Joka sanaa lausuessaan hän vastustamattomasti tunsi, miten mahdotonta ja mieletöntä ehdotteli, ja päähän sävähtänyt veri pakeni takaisin sydämen syvimpään soppeen.
Helga istui hetkisen vaiti ja lausui sitten vakavalla äänellä:
"Olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta se on mahdotonta! Ellen välittäisi mistään muusta, täytyisi minun toki ajatella Nielsiä. Hän on kuluttanut rahaa minun tähteni ja olen tehnyt sitoumuksen enkä siis voi niin muitta mutkitta juosta tieheni."
Oskar huohotteli raskaasti ja vastasi: "Sitten minun täytyy lähteä yksinäni. Se käy vaikeaksi, hirveän vaikeaksi, mutta minuntäytyylähteä. Talossa on kiinnitys — minun täytyy nyt ottaa se kuorma niskoilleni, kun isäni on poissa; en voi sallia kenenkään muun sortua sen alle. Ja sitten lapseni — tähän asti en ole tehnyt liikoja hänen hyväkseen — ja on velvollisuuteni, pyhä velvollisuuteni…"
"Kyllä lapsi on hyvässä turvassa, Oskar. Täti Margret pitää siitä huolen. Et sinä voisi tehdä pikku tytöntyllerön hyväksi puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen puolestaan jo tehdään. Ja mitä tulee kiinnitykseen, niin sen taakan saatat kantaa aivan yhtä hyvin Englannissa kuin Islannissakin. Niin, ja paremmin, paljoa paremmin! Täällä saat ansaituksi enemmän rahaa — kymmenen, sata kertaa enemmän. Ja ajattelepas sitä paitsi, miten vaikeata on alkaa uudestaan noissa vanhoissa olosuhteissa? Kotona kyllä jokainen tätä nykyä tietää tekosi — siitä olen varma, ihan varma!"
Helga nousi seisaalleen ja ystävänsä ylitse kumartuen silitti hänen hiuksiaan — hänen vaalean tukkansa suorimattomia kiharoita — ja virkkoi leppoisesti:
"Ei, ei rakkaani! Sinä et saata konsanaan palata Islantiin, ennenkuin palaat sinne rikkaana ja kuuluisana. Ja sen saatat. Sanon, että sen saatat! Ja silloin minäkin ehkä…"
Mutta Oskar peitti korviansa käsillään, sillä Helgan puhe kuului hänestä pilanteolta.
"Siihen asti et saa ajatellakaan minua jättää, varsinkaan nyt, kun niin suuresti tarvitsen apuasi ja jolloin kaikki riippuu siitä — työni ja elämäni."
Hän laskeutui polvilleen Oskarin eteen, kietoen käsivartensa tämän kaulaan.
"Sano, ett'et jätä minua, armahin! Sano!"
Hänen hyväilynsä olivat ylenpalttiset, hän nimitteli Oskaria kaikin mahdollisin lempinimin — ja sai hänet taipumaan. Oskar tunsi, että pakotus palata Islantiin — velvollisuuden pakotus — oli väistynyt rakkauden valtaavan viehätyksen tieltä ja että hänen täytyi jäädä sinne, missä Helga oli, tapahtui mitä tahansa.
"Minä kuulun sinulle ruumiineni sieluineni, Helga — tee minulle mitä tahdot", hän lausui.
"Ja tulet siis Rivieralle?"
"Tulen."
Jos hän olisi tietänyt, mitä hänen päätöksensä merkitsi, niin hän mieluummin olisi rukoillut virtaa viemään hänet syvimpiin syvyyksiinsä ja merkitsemään hänet kuolemaantuomittujensa luetteloon. Mutta ei kukaan meistä näe tulevaisuuteen. Meidän täytyy kaikkien taipua tuntemattoman edessä.
Oskarin menestys orkesterin johtajana Rivieralla oli erinomainen. Mutta oopperakauden loppuessa hän kieltäysi kaikista tarjouksista seuraavaksi vuodeksi.
Myöskin Finsen oli siellä. Virkaveljeyden ja ystävyyden varjolla hän kävi oopperakauden kuluessa ahkeraan Oskarin ja Helgan luona ja sen lopussa asui samassa hotellissa. Oskar oli hermostunut, ärtyinen ja onneton. Sama salainen kalvava levottomuus, joka oli painostanut häntä Lontoossa oli palannut kaksinkertaistuneena.
Helgan mieltymys Rivieran elämän iloisuuteen ja komeuteen oli liiankin silmäänpistävä, ja Finsen koetti sitä kaikin tavoin ylläpitää, käyttäen kaikkia täysinäiselle kukkarolle ja auliille kädelle tarjoutuvia keinoja. Kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia, kekkereitä, kukkasia — hän antoi Helgalle kaikkea, millä ylelliset naiset huvittelevat. Oskar teki vastaväitteitä, mutta tyttö vain nauroi näille tai koetti keimailullaan hälventää hänen mustasukkaisuuttansa. Hänen hyväilynsä ja lemmenosoituksensa alkoivat menettää entistä tehoansa. Vastoin tahtoaan alkoi Oskar tuntea jonkinmoista halveksumista Helgaa kohtaan, jopa toisinaan jonkinlaista vihaakin, joka raateli hänen sydäntään.
Omasta puolestaan Oskar vihasi Rivieran elämää. Mitä luonto oli seudulle suonut, oli hyvää, mutta ihmiset olivat sille pelkkää pahaa tehneet. Lauhkea ilma, kuulakka taivas ja tummansininen meri, hymyilevät puutarhat, kukkaset, oleanderit ja oranssilehdot, havupuiden pihkainen tuoksu, ja entäs tyynet illat ja satakielen liverrys — saattoiko mikään olla lumoavamman ihanaa? Mutta tätä luonnon paratiisia, tätä Jumalan siunaamaa maan soppea tahrasivat kaikki törkeimmät vietit, jotka sotivat kauneutta, taidetta, neroa ja elämän ikuisia lakeja vastaan.
Oskarin viha Rivieran elämään kohtaan oli pikemmin mieskohtaista laatua kuin siveellisen inhon vaikuttamaa — menneisyyden kivistelevää muistoa. Puutarhojen keskellä, loistoisan salin ja remuavan orkesterin takana sijaitsevassa kasinossa oli sisempi huone, jota suojelivat teräväsilmäiset ovenvartiat ja vaanivat vakoojat; siellä istui miehiä ja naisia vihreäpäällystäisen pöydän ympärillä synkän kaameassa hiljaisuudessa; ja salin perällä, sen pimeimmässä osassa, melkein kokonaan palmujen vetoamana oli komero, jossa kaksi henkilöä saattoi istua näkymättöminä. Helga oli kerran istunut siellä Oskarin kanssa ja oli silloin kiusannut häntä tekemään jotakin, jota hänen sielunsa kammosi, ja hän oli sen tehnyt. "Miksi ei?" oli tyttö lausunut, "hän ei koskaan saa sitä kuulla, ja se jää vain muotoasiaksi. Minun onnenitäytyykääntyä, sen täytyy, ja silloin maksamme nämä rahat takaisin ja kaikki pyyhkiintyy pois. Tee se, Oskar, minun tähteni, teethän!"
Tämän muiston elvyttämistä arkaillen oli Oskar välttänyt kasinoa nykyisen oleskelunsa aikana. Se oli kylläkin helppoa, niin kauan kuin oopperakautta kesti, mutta kun se loppui eikä työ häntä enää kiinnittänyt, niin tuntui katkeralta nähdä Helgan ilta illan perään lähtevän liikkeelle Finsenin kanssa ja itse jäädä kävelemään kasinon, ulkopuolelle ikäänkuin levoton henki, joka ei löydä mistään rauhaa noiden toisien ollessa sisäpuolella. Hänen sydäntään jäytävä kateus ei pitkään saattanut tätä tulikoetusta kestää, ja kun Helga eräänä päivänä lausui: "Mitä joutavia! Miksi et tule sisälle? Eihän sinun silti pelata tarvitse", niin hänkin seurasi pelihornaan.
Hän näki siellä paikan tavalliset näyt ja tavallisen seurueen kokoontuneena pöytien ääreen — kaikki he olivat keskiluokkaisia, mikä heidän säätynsä ja asemansa muuten olikaan — keskiluokan miljoonapohatta, keskiluokan parooni, keskiluokan loordi, keskiluokan herttuatar polttelemassa paperossejaan, joukossa töyhtöhattu portto ja timanteilla koristettu huijari, samoin kuin myöskin kunniallisia miehiä ja siveitä naisia, sillä ei pelihorna tiedä eroa varoissa tai siveellisyydessä tai älyssä, vaan on paholaisen tasavallan yhteinen suuri kokouspaikka.
Sinä iltana, jona Oskar ensi kertaa tuli mukaan, Helga pelasi ja menetti; ja hänen kasvojensa jännitetyn ilmeen nähdessään Oskar tunsi sieluansa ellottavan ja poistui puutarhaan. Seuraavana iltana Helga taaskin hävisi ja Oskar näki hänen lainaavan Finseniltä, joka seisoi takana. Kolmantena iltana pelasi Finsen ja hän voitti kovasti, jolloin Helga hänen vieressään istuessaan näkyi joutuvan kiihkon ja riemun hurmioon.
Seuraavana päivänä hän näytti Oskarille kallisarvoista jalokiveä, jonka Finsen oli voittorahoillaan hänelle ostanut. "Onneni enteeksi!" hän iloitsi, ja kun Oskar vastusti lahjaa, niin hän intteli:
"Mutta miksi en sitä ottaisi vastaan? Jokainen penni, minkä hän minuun tuhlaa, tekee minut yhä välttämättömämmäksi hänelle vast'edes. No, rakkaani, älähän ole mustasukkainen. Enkö sinulle sanonut, että minun mahdollisesti täytyisi tehdä sellaistakin, jota ei kumpikaan meistä toivoisi?"
Tällaista puhetta kuullessaan oli Oskar tukehtua häpeästä. Hänen tunteensa Helgaa kohtaan vaihteli nyt alituisesti vihan ja rakkauden välillä. Hän rakasti häntä, hän vihasi häntä, halveksi häntä ja oli ylpeä hänestä, ja tämä hillitön sekasorto suisti hänet epätoivon valtaan.
Välistä hän ajatteli, että Helgan luonne oli äärettömän itsekäs, että hän uhraisi mitä hyvänsä ja kenen hyvänsä päästäkseen tarkoitustensa perille; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän uskoi, että tyttö rakasti häntä omaa voittoa pyytämättömällä rakkaudella, mutta että hänen luonnonlaatunsa herätti hänessä taistelua toiselta puolen rakkauden ja toiselta loistonhalun ja kunnianhimon välillä, joten hän oli yhtä paljon surkuttelua ansaitseva kuin Oskar itsekin.
Toisinaan hän kasinon puutarhassa käyskennellessään muisteli, miten Thora oli kärsinyt, kuten hän nyt kärsi, ja silloin, satakielen näkymättömänä virittäessä säveleitään hänen päänsä päällä ja yön tyyneyden tuudittaessa hänen sieluansa lepoon, hän myönsi kärsivänsä ansaittua rangaistusta. Mitä hän oli tehnyt, sitä hänelle itselleen nyt tehtiin, ja miehen työ olisi nyt poistua ja jättää Helga, ja silloin, jos tämä häntä rakasti, saisi hänkin kärsiäkseen. Tämä olisi paras kosto.
Mutta taas nähdessään Helgan kantavan Finsenin lahjoittamia rannerenkaita ja timanttineuloja hän tunsi pakonsa mahdottomaksi. Hänen täytyi taistella tuota miestä vastaan tämän omilla aseilla ja taltuttaa nainen tämän omien taipumusten avulla.
Mutta miten hän sen sai tehdyksi? Tätä itseltään kysellessään hän sai vain yhden vastauksen, saman viettelevän, ilkkuvan vastauksen, joka tässä peliluolan ilmassa olikin luonnollinen: "Minun täytyy pelata."
Mutta vaikka hänellä oli kylliksi rahaa omiin tarpeihinsa, ei häneltä liiennyt sitä peliin, eikä hän ensimältä tahtonut keksiä keinoa millä päästä alkuun. Äkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus — hän panisi miehen itsensä hankkimaan rahat — ja kauempaa mietiskelemättä, pysähtymättä ajattelemaan mitä teki, hän tuskallisessa kiihkossa ja sydän pirullisesta ilosta sykkien riensi kasinoon, veti Finsenin syrjään palmujen varjostamaan komeroon ja puhui teeskennellyllä, vavahtelevalla äänellä:
"Veliseni, muistatko kun ensi kertaa kävin luonasi Covent Gardenissa?"
"Jolloin sanoit nälkää näkeväsi? Muistanpa hyvinkin."
"Lupasit minulle jotakin, jos möisin sinulle muutamia sävellyksiäni, jotka ovat haudattuina Islannissa."
"Ja sinä vastasit mieluummin kuolevasi maantien ojaan."
"Vieläkö nyt olisit halukas saamaan ne haltuusi?"
"Ka miksipä en? Isäni on nyt ministeri — ei liene mitään estettä."
"Ja olisitko valmis maksamaan minulle rahat heti?"
"Tietysti, heti kun allekirjoitat tarpeellisen valtuutuksen."
"Olen valmis sen tekemään paikalla", lausui Oskar samalla väräjävällä äänellä.
Kymmenen minuutin perästä oli kauppa sovittu ja Oskar asetteli lompakkoonsa seteleitä, jotka hänelle luettiin Finsenin laskuun peliluolan rahastosta. Hänen kätensä tutisivat, huulensa nytkähtelivät ja kasvonsa olivat kalmankalpeat.
"Siis sinuunkin on kuume lopulta tarttunut, veikkonen", nauroi Finsen. "Ja mitä et ennen suostunut tekemään täyttääksesi vatsasi vaatimuksia, sen nyt teet syöttääksesi onneasi."
"Aivan niin, syöttääkseni onneani", vastasi Oskar.
Sinä iltana Oskar pelasi huolellisesti ja voitti. Seuraavana iltana hän pelasi rohkeammin ja voitti taaskin. Kolmantena iltana hän piti pankkia ja voitti yhä. Hän piti pankkia neljännen, viidennen, kuudennen ja monet seuraavat illat peräkkäin samalla tuloksella. Sellaista nopeata ja keskeymätöntä onnea oli tuskin koskaan ennen nähty. Kasinon mairitteleva punakkanaamainen johtaja onnitteli Oskaria. Pelihuoneella oli muka harvoin ollut niin pidettyä ja onnen suosimaa pankinpitäjää ja se iloitsi hänen menestyksestään.
Mutta koko tällä ajalla ei Oskar ollut hetkeksikään omassa vallassaan. Hänen sielunsa näkyi toimivan hurjan henkisen päihtymyksen huumaamana. Kahdessa viikossa hän oli tullut rikkaaksi, mutta rahoilla ei hänen omissa silmissään ollut mitään arvoa ja hän tuhlasi niitä avokäsin Helgalle. Hän jakoi lahjoja niillä Finsenin antimet varjoon saattaakseen, kustanteli huviretkiä höyrypursissa ja automobiileissa, panipa toimeen seurajuhliakin. Miellyttävän näköinen, merkillinen nuori oopperanjohtaja ja hänen kaunis, vaikka huimapäinen kälynsä tulivat yleisen huomion esineiksi. He antoivat parit päivälliset kasinon ravintolassa, jossa rikasta väkeä kaikista kansallisuuksista oli heidän vierainaan, tuhannet timantit säteilivät ja punaisiin nuttuihin ja mustiin silkkisukkiin puettu orkesteri soitti.
Sitten tapahtui käänne — tuo välttämätön käänne. Eräänä iltana huomattiin, että Oskarin onnenpyörä oli kääntynyt. Mutta silmäänsä räpäyttämättä hän teki panoksensa kahdenkertaiseksi ja jatkoi uhkapeliään. Hänen onnensa pakeni hirvittävällä nopeudella, mutta joka ilta hän pani yhä enemmän alttiiksi ja menetti rahansa hymy huulillaan. Ja viikon loputtua Helga, jota hänen äskeinen onnensa oli hurmannut, näytti pelosta vaalealta.
"Sinun onnesi pettää", hän sanoi. "Parasta olisi, että lopettaisit."Mutta Oskar ei kuunnellut.
Vihdoin hänen kukkaronsa tyhjeni. Istuen tavanmukaisella paikallaan hän eräänä iltana uusia pelimerkkejä pyytäessään lausui naurahtaen: "Elämä tai kuolema — tuossa menee viimeiseni!"
"Oikeinko totta?" kysyi Helga, ja hän nyökkäsi päätään jälleen nauraen.
Finsen oli istunut äänettömänä vastapelaajana pöydän toisessa päässä, ja Helga meni nyt hänen luokseen, pysähtyen hänen tuolinsa taakse. Tämä liike oli ruohonkorsi, joka osoitti minne päin tuuli puhalsi, mutta Oskar huomasi sen ja hänen nytkähtelevät kasvonsa punehtuivat.
Kohtalon tutkimattomat hengettäret näkyivät liitelevän pöydän yli. Suurempi uhka kuin pelkkä rahan menettäminen liittyi hänen seuraavaan nostoonsa, ja molemmat kilpailijat tiesivät sen hyvin.
Kun kortit olivat nostetut, jakoi Oskar ne hyvin hitaasti, ja viimeiseen korttiin päästessään hänen vapisevat sormensa näyttivät vastahakoisilta sitä kääntämään. Vihdoin hän nopealla liikkeellä käänsi sen ja samassa nousi istuimeltaan naurahtaen.
Hän oli hävinnyt, ja nyt keskeytyi tukala äänettömyys.
"Aiotko lähteä?" kysyi Helga haluttomalla äänellä, haihattelevin katsein.
"Aion tietysti. Entä sinä?"
"En vielä — Niels voittaa loistavasti."
Silloin Oskarin kuukauden ajan kestänyt hurmio silmänräpäyksessä jätti hänet, ja hän näki, mihin oli joutunut ja mitä tehnyt. Hän oli myynyt Finsenille oikeuden avata hänen vaimovainajansa haudan ja täten saamansa rahat pelissä hävittänyt!
Asiat tässä valossa nähdessään hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan, mutta asteli sentään väkinäisellä ponnistuksella pelihuoneesta käytävään, missä vakoilijat vaanivat, ja sieltä ravintolan ohi, missä joutilaat veltot herrat polttelivat tupakkaa, ja musiikkisalin läpi, missä soittokunta parhaillaan soitteli. Näin hän saapui ulos puutarhaan.
Siellä hän etsi varjoisan synkän paikan, istuutuen eräälle penkille puun alle. Yö oli sees ja tyyni, taivas tuikki tuhansin tähdin ja etäällä kohisi hiljalleen meri. Muuten ei yön hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kissapöllön kirkuna jossakin räystäällä. Oi, jospa synnyinmaan lumet olisivat olleet täällä jäähdyttämässä hänen polttavaa otsaansa! Jospa Islannin vinkuvat myrskyt olisivat olleet tyynnyttämässä hänen aivojensa soraäänistä sekasortoa! Käytöstään ajatellessaan hän vihasi itseään, ja ajatellessaan kiusaustaan hän vihasi myöskin Helgaa. Toinen viha oli toisen vastapainona, muutoin olisi hän lopettanut päivänsä. Mutta hänen täytyi elää, vaikkapa vain lannistaakseen Helgan, saattaakseen hänet jalkojensa juureen ja sitten hyljätäkseen hänet iäksi.
Mutta miten hän tämän saavuttaisi? Oli vain yksi tie ja se oli häneltä suljettu — suljettu sen lupauksen kautta, jonka oli tehnyt seisoessaan vaimonsa avonaisen ruumisarkun ääressä rangaistuksekseen siitä, että oli laiminlyönyt vaimonsa ja tehnyt syntiä häntä vastaan. Silloin hän oli vannonut hautaavansa kunnianhimonsa hänen ruumiinsa kanssa maan poveen eikä enää koskaan elämässään kirjottavansa ainoatakaan nuottimerkkiä.
Jospa hän vain saattaisi sen lupauksen peruuttaa, jospa hän saattaisi alkaa uudestaan; jospa vain voisi jonakuna päivänä sanoa itselleen: "Oskar Stephensson on kuollut!" Mutta niin ei saattanut koskaan tapahtua, ja hänen täytyi hinautua eteenpäin, laahaten heilahdelleen elämänsä kuonaa perässään.
Päättäen heti palata Englantiin hän käveli takaisin hotelliin pyytämään laskuansa. Kun se hänelle tuotiin, hän huomasi jäljellä olevien rahojensa tuskin riittävän velkansa maksuksi ja matkakustannuksiin. Hetkeäkään empimättä hän istahti kirjoittamaan Helgalle:
"Rakas Helga! Olen päättänyt palata Lontooseen puoliyön junalla, mutta huomaan puuttuvan hiukan rahaa rautatiepiletin hinnasta. Lähetä minulle sata frangia sanantuojan mukana, joka tuo sinulle tämän kirjeeni, äläkä Jumalan tähden anna hänen liian pitkään odottaa. En saa enää ainoatakaan yötä täällä olluksi. — Oskar."
Hän oli syydellyt niin paljon lahjoja Helgalle, ettei laisinkaan saattanut aavistaa tämän voivan kieltää hänen, mutta tällaisen vastauksen hän sai:
"Rakkahin Oskar! Ikävästi sattui! Olen juuri tällä hetkellä menettänyt viimeisen roponi, ja ethän sinä soisi minun lainaavan Finseniltä. Mutta, paha poika, sinä et saata olla tosissasi, kun sanot matkustavasi pois keskellä yötä. Se on mahdotonta! Sinun harras Helgasi."
Oskarilla ei ollut muuta rahaksi muutettavaa kuin kello, ja se oli lahja hänen isältään sekä ainoa näkyvä muisto hänestä; mutta kovan kamppailun perästä hän kutsui isännän ja luopui muistoesineestään.
Kun hänen laskunsa oli maksettu ja matkakapineensa valmiina, hän kuuli kellon puutarhan takaa lyövän yksitoista. Hänellä oli vielä tunti odotusaikaa, ja niin katkeralla mielellä kuin olikin Helgaa kohtaan, hän ei kuitenkaan saattanut lähteä jättämättä häntä hyvästi, jonka vuoksi käveli rantatietä pitkin kasinon sivuovelle.
Siellä hänen kohtalonsa saavutti hänet.