Ollessaan kasinoon menossa Oskar tapasi liikkeen johtajan, joka tervehti häntä puheliaasti.
"No mutta, herra Stephensson, sanottiin teidän aikovan matkustaa pois — olen iloinen nähdessäni, ettei se olekaan totta."
"Kyllä se on aivan totta", vastasi Oskar.
"Mutta miksi te lähtisitte? Eihän pelikausi ole vielä loppunut."
"Mutta rahani ovat", lausui Oskar, jonka jälkeen liikkeenhoitaja nauroi, pisti käsivartensa Oskarin kainaloon, käveli hänen kanssaan baccarat-huonetta kohti, kuiskaillen:
"Herra Stephensson, sanoinhan teille, että olitte meille haluttu pankinpitäjä. Peli luistaa mainiosti, kun te istutte tuolissa. Tänä iltana täällä on muutamia herrasmiehiä, jotka pelaisivat reimasti, jos heillä vain olisi oikeata yllykettä. Älkää lähtekö, herra Stephensson."
"Mutta minä olen rahaton, ettekö ymmärrä? Rahaton."
"Tulkaahan tänne."
He olivat saapuneet baccarat-huoneeseen ja johtaja veti Oskaria komeroa kohti.
"Minun täytyy huomauttaa olevani estetty. Minun on vielä puheltava erään naishenkilön kanssa ja sitten ehdittävä junalle", vastusti Oskar.
"Kuunnelkaa toki hetkinen", kiusasi punakkanaamainen mies, ja sitten, katsahtaen seurueeseen, joka ääneti ja peliinsä kiintyneenä seisoi kirkkaassa valossa keskellä huonetta, hän matalalla äänellä jatkoi: "Herra Stephensson, palatkaahan pöytään ja ottakaa pankki. Kun pyydätte pelimerkkejä, niin ne tuodaan. Jos menetätte ensi otteellanne, niin tappio tulee liikkeemme osaksi, mutta jos voitatte, niin voitto on teidän."
Oskar nauroi ja hansikkaillaan kärsimättömästi ilmaan huitoen tokaisi: "Harjoitetaanko tätä liikettä sitten ihmisystävällisessä tarkoituksessa?"
"Hst! Toisella otteellanne käskette tuomaan uudet kortit, kuten teillä on oikeus vaatia, ja kun ne saatte, niin — voitatte. Ymmärrättehän?Te voitatte!"
Hermostunut huitominen lakkasi, ja Oskar katsoi kiinteästi miestä silmiin.
"Seuraavalla otteellanne ja taaskin seuraavalla te pyydätte uudet kortit, kuten ennenkin, ja neljännen pelin jälkeen nousette pöydästä."
"Ja sitten?"
"Sitten jaatte ansionne liikkeen kanssa ja olette rikkaampi kuin koskaan ennen elämässänne."
Oskar oli kuunnellut ensin kummastuneena, sitten suuttumuksella ja vihdoin hän kuohahti hillittömään raivoon. "Kuinka uskallatte? Millaiseksi minua luulette?" hän karjaisi kovalla, kiukusta käheällä äänellä, ja kohottaen kätensä sivalsi miestä hansikkaillaan vasten tämän hymyilevää naamaa.
Hyökkäyksen odottamattomuus pakotti johtajan hätääntyneenä parahtamaan ja silmänräpäyksessä riensi väki vihreän pöydän luota paikalle kysellen: "Mikä hätänä! Mitä on tapahtunut?"
Mutta johtaja toipui tuossa tuokiossa ja selitti: "El mitään! Tämä herra vain ymmärsi väärin jotakin, mitä hänelle lausuin. Pyydän, että herrasväki menee rauhassa jatkamaan peliään."
Helga oli tullut joukon mukana saapuville ja muiden peräydyttyä pöydän luo hän veti Oskarin palmujen alla ja virkkoi: "Kerro minulle, mitä tapahtui."
Oskar selitti tapauksen juoksun ja yhä väristen leppymättömästä kiukusta lisäsi: "Niin syvällekö olen vajonnut, Helga, että uskalletaan tulla tekemään minulle tuollaisia ehdotuksia! Saatatko ihmetellä, että haluan päästä pois tästä paikasta — tästä petollisuuden ja vääryyden ilmapiiristä? Ja kuitenkin puhutaan pelihuoneen kunniasta! Yhtä hyvin saattaisivat puhua hornan siveellisyydestä!"
Helga istui pää vaivuksissa ja sormet — joissa välkkyi muutamiaOskarin antamia lahjoja — lomikkain polvilla. Oskar katseli näitä.
"Olisit voinut uhrata yhden noista minulle", lausuit hän koskettaen sormuksia. "Sen sijalle olisimme jonakuna päivänä saattaneet ostaa uuden, mutta nyt minun täytyi luopua isäni antamasta kellosta, jota en millään saata korvata."
"Tahdoin, ettet lähtisi, Oskar; sentähden en lähettänyt pyytämiäsi sataa frangia — en olisi suonut, että lähdet ilman minua."
"Tarkoitatko sitä, Helga? Tarkoitatko todellakin? Niinkö? No, tule sitten mukaani nyt! Minä tulin sanomaan hyvästi, mutta miten saatan jättää sinut tällaiseen paikkaan? Se turmelee sinut, kuten on turmellut monet muut. Se kavalasti kuluttaa terveytesi ja pirteytesi, kykysi ja viehätyksesi, kaiken, mitä nainen tahtoo säilyttää. Helga", hän lausui seisaalleen nousten, "olen miltei järjiltäni tämän illan tapahtumien takia, mutta tiedän, mitä sanon. Jos tahdot yhdistää kohtalosi minun kohtalooni — yksistään minun — niin omistan koko elämäni sinulle ja teen kaiken, mitä tahdot. Mitä tahansa minulta toivot sen täytän. Ymmärrätkö minua, Helga?"
"Kyllä, Oskar."
"Lähtekäämme siis takaisin Lontooseen — omaan maailmaamme, omaan työhömme, Helga."
"Kyllä sitä tahtoisin — hyvin mielelläni tahtoisin."
"Mutta mikä sitten estää?"
"Jos yhdistän kohtaloni sinuun, yksistään sinuun — niin minun täytyy rikkoa suhteeni Finseniin — ja olen hänelle velkaa."
"Sen tiedän! Oi tiedänhän sen!"
"Jospa vain voisin hänelle jollakin tavalla maksaa! Mutta minulla ei ole mitään!"
"Onhan sinulla jalokivesi, Helga."
"Ne eivät riitä. Ja mitenkä sitä paitsi saattaisin luopua sinun antamistasi lahjoista, Oskar? Mutta jos olisi joku muu keino rahojen hankkimiseen…"
"Helga, mitä sinä ajattelet?"
"Ajattelen, että jos tämä kerran on petoksen ja vääryyden ilmapiiri, niin ehkäpäsinuakinon petetty."
"Helga!" Hänen äänessään oli vastusteleva väre.
"Olisiko niin peräti väärin tehdä heille, kuten he ovat tehneet sinulle, Oskar?"
"Helga! Helga!" Oskarin värisevä ääni alkoi sortua avuttomaksi läähätykseksi.
"Väärin kai se olisi", jatkoi tyttö, "mutta miten onnellinen olisinkaan, jos voisimme yhdessä palata takaisin ja elää toinen toisellemme ja taiteellemme, tarvitsematta välittää mistään tai kenestäkään muusta!"
Oskar seisoi hänen vieressään väristen kuin pelästynyt hevonen. Muutamaan hetkeen ei kuultu muuta kuin pelinvalvojan ääni keskeltä huonetta. Sitten kulki eräs viinuri hiljaa hiipien komeron ohi kantaen pois tyhjää tarjotinta. Äkillisen mielijohteen vaikutuksesta virkkoi hänelle Oskar painuneella, jämeällä äänellä:
"Viinuri! Viekää terveiseni liikkeenjohtajalle. Sanokaa hänelle, että olen pahoillani äskeisestä tapauksesta ja että jos hän vielä on samaa mieltä, niin olen valmis ottamaan pankin."
Paria minuuttia myöhemmin oli Oskar heittänyt yltään päällysnuttunsa ja hattunsa ja istuutunut pankinpitäjän tuolille baccarat-pöydän ääreen. Pelaajat pöydän ympärillä tervehtivät häntä hymyillen ja päännyökkäyksillä, ja kun hän pelimerkkejä pyydettyään sai pitkän pinon norsunluisia, niin eräs synkännäköinen kaljupää herra lausui: "Onnittelen teitä, herraseni! Eipä joka mies noin pian paranna luottoaan."
"Mitä se merkitsee?" kuiskasi Finsen Helgalle, ja Helga kuiskasi vastaan:
"Älä kysy minulta vielä." Ja sitten hän astui Oskarin luo jääden seisomaan aivan hänen tuolinsa taakse.
Pöydän ympärillä nähtiin muutamia vieraita kasvoja, niiden joukossa eräs englantilainen loordi ja amerikkalainen rahamies. Kasinon johtaja seurasi pelin kulkua taampaa. Panokset olivat korkeat ensi otteessa ja pankki menetti.
"Pelkäänpä, että onni on vielä teitä vastaan", huomautti kaljupää.
"Minä yritän vielä", huusi Oskar. "Uudet kortit, olkaa hyvä!"
Toiseen otteeseen pantiin vielä suuremmat summat ja pankki voitti.
"Jo käy paremmin", jupisi kaljupää.
"Uusi korttipakka, olkaa hyvä!" kuului Oskarin ääni.
Kun rahat laskettiin pöydälle kolmatta kertaa, oli summa kahta vertaa suurempi edellistä. Pankki voitti taaskin.
"Mutta tämähän jo on teidän entistä onneanne", myönteli kaljupää.
"Vielä uusi pakka!" huudahti Oskar, pyyhkäistessään voittamansa rahat pankkiin.
Neljännellä kerralla olivat panokset nelin verroin suuremmat kuin kolmannessa otteessa. Pankki voitti taaskin, ja sitten Oskar nousi pöydästä.
"Mutta ettekö aio antaa meille vastavuoroamme?" kysyi amerikkalainen.
"Tämä on minun", vastasi Oskar syrjään astuessaan.
Helgan kasvot värähtelivät kiihkosta ja riemusta. Kyynelsilmin hän onnitteli Oskaria, ja näytti kuin hän olisi aikonut suudella häntä.
"Suvaitsetteko pistäytyä tänne, herra Stephensson?" kuului liikkeenjohtajan kohtelias ääni lausuvan. Mutta samalla syntyi hämminkiä hänen takanaan.
"Pelinvalvoja", lausui nenäänsäpuhuva ääni, "saanko vaivata teitä tarkastamaan kortit." Loukkaantuneen näköisenä pyörähti johtaja päin.
"Varmaankaan, herrani, ette tarkoita, ette epäile —"
"Minä sanon vain, että pyydän vaivata pelinvalvojaa tarkastamaan kolme viimeistä korttipakkaa."
Tästä seuranneessa sekasorrossa astui Finsen Helgan luo, joka vapisten seisoi Oskarin vieressä ja lausui: "On parasta, että annat minun saattaa sinut pois tästä."
Oskar näki Helgan epäröivän, sitten ottavan askeleen pois hänestä päin ja pysähtyvän, mutta kun joku tungoksesta pöydän luona huusi kiihoittuneella äänellä: "Pankki on pidätettävä!" niin hän näki Helgan luovan katseensa maahan ja seuraavan Finseniä ulos huoneesta.
"Tulkaahan tänne, herra Stephensson", kuiskasi johtaja, ja sill'aikaa kun suurin osa seurueesta vielä tunkeili pelinvalvojan ympärillä, hän puoleksi talutti, puoleksi työnsi Oskarin pienen oven kautta yksityiseen syrjäkäytävään, ja heti jälkeenpäin kuului vimmastunutta meteliä oven takaa.
"Pysykää täällä. Jättäkää kaikki minun huostaani. Teen parhaani", sanoi johtaja. Tuossa tuokiossa Oskar huomasi olevansa jätettynä yksikseen pieneen kamariin, pilkko pimeään ja hiljaiseen; sinne vain puutarhan lamput loivat kajastustaan ja hänen taakseen jättämänsä melu tunkeusi kumeana jytynä.
Kuinka kauan hän täällä oli, siitä ei hänellä ollut tietoa. Aika tuntui pitkältä kuin tunti, mutta saattoi todellisuudessa olla vain muutamia minuutteja. Melu yltyi, sitten kuului pistoolinlaukaus, ja sen jälkeen palautui hiljaisuus.
Voimatta kauemmin hillitä itseään ja hurjasti haluten joutua käytöksestään vastaamaan, olipa seurauksena mitä tahansa, hän avasi kammion oven, kun samalla pelihuoneen johtaja palasi, tuoden mukanaan hänen hattunsa, päällysnuttunsa ja hansikkaansa.
"Olen tehnyt parhaani, mitä olen voinut puolestanne", hän touhusi läähättäen. "Ilmoitin teidän ampuneen itsenne ja tätä selitystä ovat ystävänne kannattaneet. Teidän pitää heti poistua. Teidän täytyy ehtiä Pariisiin menevään puoliyön junaan. On vain neljä minuuttia aikaa, mutta kyllä te ehditte, jos juoksette. Tässä on toisen luokan piletti Lontooseen. Hyvää yötä! Ja muistakaa", lisäsi mies, saattaessaan Oskarin salaoven kautta puutarhaan, "muistakaa —Oskar Stephensson on kuollut!"
Oskar hädin tuskin pystyi taistelemaan huumaustaan vastaan siksi kauan, että pääsi asemalle ja sai etsityksi toisen luokan vaunun; mutta siellä hän aivan pökertyi. Hän oli kuin raavas, joka teurastushuoneessa on saanut iskun otsaansa ja jolta kaikki tarmo ja tunto on herpautunut.
Katsahtaessaan katosta riippuvaan lamppuun ja nähdessään leijailevaa savua sen ympärillä hän luuli ensin, että vaunu paloi, mutta uudestaan kattoon katsoessaan ei hän savua enää nähnytkään ja älyten silloin näkönsä vikaantuneen arveli tulevansa sokeaksi. Hänen korvissaan humisi kovasti ja hän piti sitä aluksi junan tärinänä, mutta junan pysähtyessä jatkui huminaa yhä, joten hänen kuulonsakin oli kärsinyt ja hän luuli tulevansa kuuroksi. Kaksi rautatienpalvelijaa astui vaunuun tarkastamaan matkalippuja, mutta vaikka hän näki heidän huultensa liikkuvan, ei hän saattanut kuulla heidän sanojaan eikä oikein ymmärtää heidän tarkoitustaan, kunnes he kääntyivät mennäkseen pois, jolloin humu hänen päässään hetkiseksi taukosi ja hän kuuli toisen sanovan toiselle: "Juovuksissa, mies parka!"
Tätä kesti yön pimeät tunnit, ja aamun koittaessa olivat hänen kokemukset vieläkin kauheammat. Valon ensi pilkkeessä hänen tylsistynyt sielunsa heräsi, ja kovalla tuskalla, jota saattoi verrata luodinhaavan tuottamaan jälkikivistykseen, hänelle selvisi tilansa koko surullisuus. Hän oli mitä halpamielisimmän ja häpeällisimmän menettelyn seurauksia paossa — menettelyn, joka oli vielä halpamielisempi ja häpeällisempi sen vuoksi, että mitään lakia ei ollut sitä rankaisemassa.
Oli hän jo ennestäänkin syvälle vaipunut, mutta ei toki näin syvälle kuin nyt. Tämän alemma ei ihminen voinut vajota, jos kuitenkin eli muiden ihmisten nähtävissä ja saman taivaan alla kuin muutkin. Jahänoli tähän kuiluun vajonnut, hän, Oskar Stephensson, kotimaansa kuvernöörin poika! Isäänsä ajatellessaan hän kiitti Jumalaa, että kuolema oli korjannut hänet tätä häpeää näkemästä.
Jokainen valtimo hänen ruumiissaan tuntui vuotavan verta, jokainen jänne ratkeavan. Kun aurinko valaisi hänen kaameata yksinäisyyttään, se ikäänkuin korvensi hänen aivojaan, minkä vuoksi hän veti ikkunaverhon alas, sulkeakseen pois päivän.
Nyt alkoivat naismatkustajat liikkua junan käytävällä, ja hän ajatteli Helgaa. Vaikka tapahtumat tuntuivat hänestä niin etäisiltä, kuin olisivat kuuluneet toiseen elinkauteen, niin hän kuitenkin mielessään näki Helgan pelästyneet kasvot, kun tyttö eilis-iltana hiipi pois hänen luotaan ja jätti hänet yksikseen tuona kamalana hetkenä, jolloin näytti varmalta, että hänen täytyisi kärsiä rangaistus rikoksesta, johon tämä oli hänet houkutellut. Hän herätti Oskarissa halveksumista pelkuruudellaan, inhoa petollisuudellaan, vihaa koko olennollaan. Ja Oskar päätti, ettei rakkaus Helgaan enää milloinkaan saisi häntä villitä. Hän vuoroin kirosi Helgaa, vuoroin itki. Helgastako hänen piti joutua tällä tavoin ajattelemaan? Helgasta, joka vuodet läpeensä oli ollut niin kallis hänelle, joka oli ollut niin kovin lähellä hänen sydäntään, lähempänä kuin isä, lähempänä kuin äiti, lähempänä — taivas sen anteeksi suokoon — kuin oma vaimo ja lapsi? Helgasta, joka oli ollut hänen seurassaan varhain ja myöhään, jonka pehmeä ääni alituiseen oli soinut Oskarin korvissa, jonka suloinen kuva alati oli hänen sydämessään asustanut — tuestaan ja innostuttavasta hengettärestänsä? Helgasta, jota hän oli rakastanut ja aina rakastaisi, mitä tahansa tämä hänelle tai hän tälle tekisikin? Oi Jumala, Jumala armahtakoon ja auttakoon!
Vieläkin hänen hellyytensä ja kyyneleensä olivat vihaa ja vimmaa voimakkaammat, mutta Helgan täytyi kärsiä rangaistus petollisuudestaan ja itsekkyydestään, rangaistus hänen kauttaan. Nyt hän tiesi, miten se olisi tehtävä! Sanat, jotka olivat kumean rummutuksen kaiun tavoin jymisseet hänen korvissaan, kun hän juoksi ulos pelitalon puutarhasta, kaikuivat niissä yhä.Oskar Stephensson on kuollut! Alussa hän ei kyennyt olemaan varma siitä, että pelipankin johtaja ne todellakin oli lausunut, niin täydellisesti ne vastasivat hänen omassa rinnassaan kumpuilevaa toivoa. Mutta Oskar Stephensson oli todellakin kuollut, ja sanat, jotka olisivat saattaneet masentaa hänet häpeällään, vaikuttivat häneen kuin voittoihin kutsuvan torven ääni.
Jos Oskar Stephensson oli kuollut, niin kuollut oli valakin, jonka hän oli tehnyt Thoran kuolinhuoneessa! Tämän valan tarkoituksena oli ollut rangaista häntä hänen uskottomuudestaan ja kaikista rakkauden ja velvollisuuden laiminlyömisistä, kieltämällä häneltä hänen suurimman kunnianhimonsa tyydytys, korkeimpien toiveittensa toteuttaminen. Mutta mikä kunnianhimon tyydytys ja toivojen toteutuminen saattaisi tulla kysymykseen Oskar Stephenssonille, jos hänen nimensä oli pyyhitty pois, jos hän oli hävinnyt tietämättömiin, käynyt toiseksi henkilöksi, kuollut koko maailmalta paitsi itseltänsä?
Hänen kuumeellinen sielunsa piti kärsimyksensä hetkenä tätä todistelua pätevänä, ja Oskar oli kuin kuvastimessa näkevinään kaiken, mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli otettava toinen nimi, hautauduttava Lontooseen ja ryhdyttävä tekemään sitä ainoata työtä mihin kelpasi! Hänen oli kirjoitettava ooppera, niinkuin hän nyt oli vapaa tekemään, koska Oskar Stephensson oli kuollut ja hän eli toisen miehen nimessä.
Näyttämönä olisi hänen kotimaansa, sen jalan polkemattomien jäätiköiden yksinäinen suurenmoisuus, sen laavanpolttamien ketojen karu jylhyys, ja aiheen hän ottaisi saman vakavan, vanhan maan hehkuvista taruista. Ja kun hän monta päivää, viikkoa, kuukautta, ehkäpä vuosiakin syötyään leipäänsä köyhänä ja hyljättynä saisi työnsä valmiiksi ja lähettäisi sen ulos kuin kyyhkysen arkista, niin silloin ihmiset kuulisivat uuden äänen puhuvan heille ja Islannin nimi olisi koko maailman huulilla.
Kun sitten ihmiset kyselisivät toisiltaan, kuka se oli, joka työläitten vuosien hämärässä täten oli oppinut soitannon suuren salaperäisen taidon, niin hän ei hiiskahtaisi mitään, sillä hänen huulensa olisivat sinetillä lukitut, mutta löytyisi kuitenkin yksi, joka hänen salaisuutensa lukisi: Helga palaisi hänen luokseen häpeissään, ehkäpä katuvaisenakin, ja heittäytyen hänen jalkojensa juureen huudahtaisi: "Minä tein väärin, anna anteeksi, ja suo minulle sydämesi jälleen!"
Ja silloin hän vastaisi: "Sinä tulit minun ja nuoren hellän vaimoni väliin; sinä houkuttelit minut tekoon, joka särki hänen sydämensä ja tappoi hänet; sinä viettelit minut rikokseen, joka kaatoi isäni, sekä siihen ilkityöhön, joka saattoi minut itseni perikatoon, ja sitten jätit minut yksinäni kantamaan rangaistustani. Sentähden olen pyyhkinyt sinut pois elämästäni, olen leikannut sinut erilleen ikäänkuin mädäntyneen jäsenen, joka uhkasi turmella ja tappaa koko ruumiin. Minä rakastan sinua — niin, en voi milloinkaan lakata sinua rakastamasta — se jää ainaiseksi rangaistuksekseni — mutta meillä ei saata enää olla mitään yhteistä — me eroamme nyt iäksi — sinun tiesi käy tuonne, minun tänne. Hyvästi!"
Junan vieriessä eteenpäin tämä kuvittelu tuotti hänelle hourailevaa iloa, jonka alkuna ja loppuna oli ajatus, että Oskar Stephensson oli kuollut. Tämän ajatuksen valossa hän katsahti taakseen entiseen elämäänsä, ja moni vaikeasti ymmärrettävä asia esiintyi nyt selvänä. Tuontuostakin hän oli yrittänyt ehkäistä alaspäin luisumista, mutta se oli ollut hänelle mahdotonta. Ennenkuin kykeni nousemaan entisyytensä alennustilasta hänen täytyi juoda kurjuutensa malja pohjaan asti, syöksyä synkimpiin syvyyksiin, peittyä kuolemanvarjon pimeyteen. Mutta vihdoinkin oli Oskar Stephensson kuollut! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
Miten merkillistä, että samalla kertaa kun Helga vietteli hänet tuohon häpeälliseen työhön, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt Oskarin ikipäiviksi hänen orjakseen ja synnin orjaksi, johtikin hän hänet itse kuoleman kamalien kuilujen kautta takaisin elämään ja vapauteen! Kuinka salaperäiset ja suuret ja samalla ilvehtivätkin olivat kohtalon voimat, jonka yliluonnolliset siivet leijailivat ihmislapsien elämän yli ja työntelivät heidän pikku vaikuttimiaan rakkauden, vihan, kostonhimon ja itsekkyyden työmailla ikäänkuin noppia sallimuksen shakkipöydällä!
Tällaisessa mielentilassa hän saapui Pariisiin, ja kun oli odoteltava kolmisen tuntia, ennenkuin hänen junansa läksi Calais'hen, niin hän asteli katuja pitkin kunnes tuli kaupungin keskustaan ja istuutui sitten erään kahvilan edustalle nauttiakseen vehnäleipää ja kupillisen kahvia. Kello oli kuusi ja sanomalehtimyyjät huutelivat iltalehtiä kaupaksi. Hän osti ajankulukseen yhden, eikä ehtinyt sitä vielä avatakaan, kun näki oman nimensä tuijottavan vastaansa etusivulta ikäänkuin eri musteella painettuna.
Muutamiksi minuuteiksi sumeni kaikki hänen silmissään, mutta vihdoin hän kykeni lukemaan kohdan. Se oli sähkösanoma Nizzasta, otsakkeena "Itsemurha pelipankissa", ja antoi vääristellyn ja epäselvän kuvauksen viime illan tapauksista. Sen oli nähtävästi kasinon johtaja muodostellut suojellakseen itseään ja liikettään, ja se loppui sanoilla:
"Vainaja, joka oli kotoisin Islannista, kuuluu olleen saaren edesmenneen hyvin arvossapidetyn kenraalikuvernöörin poika."
Sanomalehti putosi Oskarin käsistä ja hänen riemunpuuskansa katosi. Hän ajatteli, että tämä uutinen leviäisi kauaksi, että se saapuisi myöskin Islantiin, jossa hänen äitinsä kuulisi sen ja tyttärensä saisi tietää tulleensa isättömäksi.
Pieni Elin oli vielä liian nuori tunteakseen surua, mutta miten saattoi hän sallia äitinsä kuulla, että poika oli kuollut ja itkeä häntä kuin ainiaaksi menetettyä? Se oli liian julmaa; se oli mahdotonta; hän kirjoittaisi heti äidilleen; hän salaa ilmoittaisi olevansa elossa ja peruuttaisi tiedon kuolemastaan.
Mutta sitten seurasi jäätävänä ajatus, että vaikka hän saattaisikin tehdä tyhjäksi kuolemastaan sepitetyn valheen, niin ei hänen käynyt kieltäminen rikostaan. Ja kun äiti parka kuvittaisi poikansa pakoilevaksi alhaisen menettelyn seurauksia, lymyileväksi Lontoon köyhälistökortteleissa ja kätkeväksi kasvojaan ystäviltään, niin moisen lopun häpeä olisi kuolematakin katkerampaa ja äitikin toivottelisi häntä kuolleeksi.
Tätä hän ei ollut ennen ajatellut, ja tuskassaan ja hämmennyksessään hän nousi pöydästään lyöttäytyen taas katuja mittelemään. Kotvasen kuluttua hän huomasi astuvansa Madeleine-kirkon portaita ylös, tuskin tietäen mitä teki, mutta seuraten vain ajan kuluksi kansantulvaa, joka kulki kirkkoon.
Oli rukousjumalanpalveluksen hetki — kaunein, lempein ja liikuttavin kaikista katolisen kirkon menoista. Seurakunta oli etupäässä naisia, ja hienojen, silkkipukuisten rouvien ja neitien joukossa, joiden vaunut ulkopuolella odottelivat, nähtiin köyhiä kukkastenmyyjättäriä, sillä ristin yhdyskunnassa ei ole säätyjakoa. Eräällä vaimoraukalla, joka polvistui lähelle Oskaria, oli sellaiset surulliset, murheen myrskyjen murtamat kasvot, joita risti joka kirkkokunnassa ja joka maassa vetää puoleensa, sillä sen valtakunta on sorrettujen, murheellisten ja sydänsairaiden valtakunta.
"Jonkunäiti", ajatteli Oskar, kun nainen teki ristinmerkin ja huokasi. Mutta kun tämä nosti väsyneet silmänsä alttariin päin, maailman äidin kuvaa kohti, niin hänen kaihoiset kasvonsa kirkastuivat ja huulille ilmestyi vieno hymy, ikäänkuin enkeli olisi astunut alas kuiskaamaan hänelle lohdutusta.
Ja kun urkujen suloiset sävelet sitten tulvivat kautta suuren temppelin, oli Oskar vähällä heltyä itkuun, ja ajatellen omaa äitiään, joka oli niin kaukana, hän sanoi itselleen, että vaikka hän uskoisi poikansa kuolleeksi, niin kyllä kuoleman enkeli häntä lohduttaisi. Oskarin viat annettaisiin anteeksi, erehdykset unhotettaisiin ja haudan tomu peittäisi kaikki hänen rikkomuksensa. Äiti tuntisi itsensä onnellisemmaksi kuollutta poikaansa ajatellessaan kuin mitä koskaan oli saattanut olla tämän eläessä, ja vaikka tuntuisikin kipeältä asiata tältä kannalta ajatella, niin hänhän siitä kärsi eikä äiti. Tämän sydänraukka pääsisi lepoon.
Hän ajatteli myöskin Magnusta, mitenkä tämän viha leppyisi hänen kuullessaan veljensä kuolleen ja hänen raivonsa leimuavat liekit sammuisivat. Sitten hän ajatteli vihollisiaan kotona: nämäkin lakkaisivat häntä herjaamasta ja hän pääsisi häpeästä, moitteesta ja halveksimisesta unohduksen armeliaaseen rauhaan. Lopuksi hän ajatteli pikku Eliniään; hänen herttainen äiditön tyttärensä ei enää kuulisi tylyjä sanoja lausuttavan isästään, vaan tottuisi ajattelemaan häntä vain sellaisena, joka oli aikaisin kuollut. Oi siunattu ja armahtavainen kuolema, joka saat vihamiestemme vainot talttumaan ja rakastavaistemme rakkauden kasvamaan suuremmaksi!
Katkerata oli kuitenkin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että oli kuollut — kuollut häpeässä ja vieraalla maalla, äidin kyynelten putoamatta kasvoille ja lapsensa itkemättä vuoteen ääressä, mikä on kuolevaisten murheellisena lohtuna. Mutta juuri tällä hetkellä vaikenivat sävelet, kello kilahti alttarilla, ja kun hän kohotti silmänsä ja näki papin kohottavan hostiaa, niin hänet valtasi juhlallisen pelokas tunne ja hän lausui itselleen, ettei hän suinkaan itse ollutkaan kuollut, vaan ainoastaan hänen syntinsä ja kurjuutensa, ja että hän saattaisi nousta, jos vain todella tahtoisi, kuoleman varjosta uuteen ja parempaan elämään.
Sitten muuttui tämä ajatus melkein hänen tietämättään rukoukseksi, ja hän huomasi rukoilevansa, että hänen sallittaisiin aloittaa uudestaan, jättää menneisyys selkänsä taa ja tästä lähin ajatella elämänsä menetettyjä päiviä ikäänkuin siementä, joka ei ollut kuollut, vaikka hän sen oli tallannut jalkojensa alle lokaan. Vain sydämestä tulevat sanat osaavat sydämeen, ja hänen suunnittelemassaan tulevaisuudessa saattaisi hänen häpeästään ja kärsimyksestään nousta vastaisuudessa ääni, joka puhuisi toisiin sieluihin, jotka olivat synnin tahraamat kuten hänen sielunsa.
Mutta kuka hän oli, että hän kenellekään puhuisi? Vain tuhlaajapoika kaukana vieraalla maalla, joka oli tuhlannut tavaransa vallattomaan elämään ja opittuaan vihdoin tuntemaan itsensä, nyt kun ei kukaan enää tahtonut hänelle mitään antaa, käänsi silmänsä kotoa kohti huutaen: "Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole enää mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!"
Jumalanpalvelus loppui ja ihmiset nousivat paikoiltaan. Kun Oskarkin nousi, niin hän hoki itselleen todenteolla vielä jonakuna päivänä palaavansa takaisin kotiin. Vielä vähän aikaa, vielä vain vähän aikaa, sitten hän palaisi Islantiin. Hänen isänsä oli kuollut, niin, hänen armas isäraukkansa oli kuollut; mutta hänen äitinsä olisi elossa ja hän koettaisi korvata hänelle kaiken, mitä tämä oli hänen tähtensä kärsinyt, ja kuivaisi kaikki hänen kyyneleensä. Myöskin hänen lapsensa oli siellä ja hänet hän vaatisi omakseen, kuten aina oli aikonutkin, ja vaikkapa tämä ei edes tuntisi hänen kasvojaankaan, niin hän kuitenkin tajuaisi luonnon äänen ja suostuisi häneen, ja hän olisi tytölle isänä, johtaen ja suojellen häntä. Ja tyttö olisi hänen tyttärensä, ilahuttaisi ja lohduttaisi häntä ja saattaisi rakkaudellaan hänet unohtamaan elämänsä kärsimykset. Vain vielä vähän aikaa, vain vielä vähän aikaa!
Tultuaan ulos suuresta kirkosta hän tunsi ikäänkuin kohonneensa puhtaampaan ilmapiiriin, missä ei enää ollut pakolaisena ihmissuvun kostolta, vaan syntinsä anteeksi saanut sielu jälleen syntyneenä siunatussa ylösnousemuksessa. Ja istuuduttuaan Calais'hen vievään junaan hän alkoi aprikoida, millä uudella nimellä esiintyisi tässä juuri aloittamassaan uudessa olomuodossa.
Sen täytyi olla nimi, joka kylliksi salaisi hänen omansa, mutta kuitenkin hänen synnyinmaalleen ominainen, joten hän, paljon vaivattuaan päätään ja muistiaan, vihdoin valitsi nimekseen Kristian Kristianssonin, tämä nimi kun ei ainoastaan vastannut noita ehtoja, vaan siihen vielä yhdistyivät erityiset jalot muistot, ainiaaksi kieltäen häntä alentamasta päämääränsä lippua.
Mutta saatuansa uuden nimensä hän tunsi sydäntään kirvelevän ajatellessaan, että Oskar Stephensson ei enää olisi hänen nimensä. Stephen oli ollut hänen isänsä nimi ja hänen isäraukkansa oli odottanut hänen vievän sitä eteenpäin yhä voimallisemmin ja kunniakkaammin. Oskarina oi häntä hänen äitinsä vaaliskellut ja hänen äänensä soinnuin se nyt palautui poikuuden armaimpien ja onnellisinten muistojen kanssa. Hän kuuli sen myöskin Thoran kuiskaamana, kun tämä sen lausui onnesta ja lemmestä morsiuskammiossaan väristen, myöhemmin äitiyden hellässä riemussa ja sitten epätoivonsa rukoilevassa tuskassa. Haudatessaan nimensä tuntui Oskarista kuin olisi hän haudannut osan itseään. Mutta olihan Oskar Stephensson kuollut, eikä se nimi enää saattanut olla hänen nimenään.
Varhain aamulla hän saapui Lontooseen ja nyt kuusikuukautisen poissaolon perästä tunsi, ikäänkuin olisi ollut kuollut ja herännyt elämään jälleen. Tyhjien katujen kaikuessa hänen askeleistaan rohkaistui vähitellen hänen mielensä ja hän katseli pelkäämättä tulevaisuuteen. Vaikka palasi ilman ystäviä ja melkein rahatonna, hän näki itsensä sellaisena, miksi jonakuna päivänä tulisi — säveltäjä Kristian Kristianssonina, rikkaana, arvossapidettynä ja ehkä kunnioitettuna, jopa rakastettunakin. Siihen saattaisi kulua kuukausia, vuosia, mutta Jumalan avulla se aika kerran saapuisi. Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!
Hän oli alussa aikonut etsiä itselleen asunnon, jossa olisi tuiki tuntematon, mutta nykyisessä innostuksessaan näytti hänestä tarpeettomalta, joten hän päätti palata vanhaan kotiinsa Short-streetille. Westminsterin sillalle saavuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi katselemaan niitä kodittomia viheliäisiä olentoja, jotka vielä nukkuivat rantapengermillä ja penkeillä, muistellakseen sitä iltaa, jona oli ollut yhtenä noista ja ajatellakseen toista iltaa, joka pian tulisi ja jolloin hänen uuden elämänsä ensi hedelmät olisivat hänen käsissään.
Hän näki tämän kaiken ikäänkuin tulevaisuutta heijastelevassa kuvastimessa. Esirippu laskeutuisi hänen uuden oopperansa ensi esityksen jälkeen, ja ahdinkoon asti täyttyneessä teatterisalissa pauhaisivat myrskyiset suosionosoitukset. Kerta toisensa perästä huudettaisiin laulajat esille, ja sitten vaadittaisiin kiihkeästi ja äänekkäästi tekijää näkyville. Huudot kävisivät huumaaviksi, koko kuulijakunta kuninkaallisten aitiosta ylimmälle parvekkeelle asti kutsuisi esille tuntematonta miestä, joka oli huokunut kärsivän sielunsa vanhaan taruun, loihtien kuivuneet luut eloon. Mutta tuntematon ei astuisi esille; hän ei olisi saapuvilla. Missä hän olisi? Hän olisi alhaalla täällä — täällä yötaivaan alla, itkien ilosta ja kiitollisuudesta ja tyhjentäen taskunsa näille kodittomille kurjille muistoksi siitä yöstä, jolloin hänkin oli koditon ja hyljätty, vannoen, ettei enää koskaan unhottaisi ystävätöntä ja langennutta eikä olisi tyly syntistä ja eksynyttä kohtaan. Hän mielessään näki kaiken tämän tapahtuvan yhtä selvästi, kuin jos se jo olisi toteutunut. Sevarmastitoteutuisi! Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!
Hänen ehtiessään Short-streetille olivat hautausmaan ruumisvaunut juuri kääntyneet kadun kulmasta ja kulkea kolisivat aseman holvikäytävää kohti. Melkein kaikki ikkunaverhot numero 1:ssä olivat vielä alaslaskettuina, mutta hänen epäröiden seisahtuessaan ulkorappusten eteen avautui ovi ja nuori nainen astui ulos kiulu ja pesuluuta kädessä, hiukset käherrystötteröissä. Tämä tähysteli Oskaria kuin muukalaista, mutta Oskar puolestaan tunsi naisen heti.
"Etkö muista minua, Jenny?" hän kysyi.
Äänen kuuluessa kuvastivat Jennyn kasvot hämmästystä, mutta tätä seuraava hymyily osoitti, että tyttö jo tunsi miehen.
"No ilmetty ihme! Herra Steevison! Tekö ihka itse? Niin on näkönne käynyt toiseksi, ett' olin selälleni pyllähtää kun suunne avasitte."
"Voinko saada asunnon täällä, Jenny?"
"Voitte hyvinkin. Ja osuitte paki parahiksi. Ikään hautasimme viinurin — siitä tulee keskiviikkona viikko — ja sen huone on juuri siistitty. Tulkaa sisälle, herra Steevison."
"Hiljaa, Jenny! Se ei enää ole nimeni."
"Eikö ole?" virkkoi Jenny hämmästyneenä, ja sitten hän, ikäänkuin tajuten asian, äkkiä lisäsi: "Niin, naimisissa sitä olen minäkin ja toisen niminen. Minä olen nyt mrs Cobb, ja otin huostaani talon hoidon ja koko hynttyyt, kun emäntä sai halvauksen. Mieheni nukkuu kellarissa." He olivat nyt astuneet eteiseen, ja laskien kiulunsa alas huusi Jenny maakerroksen porraskaiteitten yli:
"Jim! Jim Cobb, senkin laiskajaakko, köhnippäs ylös katsomaan vanhaa tuttua."
"Älä häntä nyt häiritse. Toinen kerta. Minä olen väsyksissä."
"Siltä totisesti näytättekin. Hoksaapa tuon jo naamasta. Taisi kohdella teitä pahasti. Tiesihän sen. Semmoisia ne naiset aina ovat. Parasta kun oisitte pysynyt minun luonani — minä olisin ollut oikein hyvä teille silloin enkä olisi ikänä pyytänyt niin mitään. Menkäämme siunaaman ajaksi sisään, niin laitan teille vähän haukattavaa. Kattila on juuri kiehumassa ja saatte kupin teetä ja hiukapalan ihan tuossa paikassa."
Jenny mennä sujahti portaita alas kuin vanha tohveli, ja Oskar astui viinurivainajan vierashuoneeseen, istahtaen kiiltävälle nahkasohvalle. Hän muisti istuneensa siinä jo ennen, muisti kuka oli istunut hänen kanssaan, muisti kaikki mitä oli sen jälkeen tapahtunut, ja silloin hänen tulevaisuudenunelmansa lyhyeksi hetkeksi pettivät; hänen toivonsa ja aikomuksensa horjuivat, kaikki muu pakeni pois hänen mielestään paitsi suloisen katkera muisto siitä naisesta, jota hän oli rakastanut ja jonka oli menettänyt. Epätoivo lannisti hänet peräti.
Totuus kulkee hitaasti pitkän taipaleen takaa, mutta valhe lentää tuulen siivillä. Kertomus Oskarin kuolemasta pelihuoneessa Rivieralla saapui Islantiin ensimmäisellä laivalla.
Kolme päivää ennen höyryaluksen saapumista istuskeli Magnus äitineen heidän maatalonsa edustalla Thingvellirissä. Anna kehräsi ja Magnus punoi köyttä pienen pojan avulla, joka kiersi viipsinpuuta parinkymmenen askeleen päässä hänestä. Lampaiden keritseminen oli äskettäin päättynyt, eikä heinänkorjuu ollut juuri vielä alkanut.
Aurinko oli menossa mailleen Almanagja-tunturin kallionkärkien taa. Mustikanvarret punersivat rotkon vihertävän veden partailla, ei kuulunut illan tyynessä muuta ääntä kuin Axe-kosken solina, karjan mylvintää ja kuovin uikahteluja. Mutta sitten sekaantui rukinpyörän hyrinään ja köysikoneen siu'untaan hevosenkavioiden kumeaa kopsetta ontolta tantereelta, ja Anna alkoi kuunnella.
"Sieltä kait on posti tulossa", hän virkahti.
"Ehkä on", vastasi Magnus kääntymättä katsomaankaan tielle, joka vielä oli tyhjä rotkon mutkalle asti, missä kääntyi alaspäin tasangolle.
"Lieneeköhän kirjettä Oskarilta!"
"Miksi sellaisia arvelet, äiti? Onko hän kolmeen vuoteen vastannut kirjeeseesi? Onko hän ollut kylliksi säädyllinen vastatakseen ilmoitukseen isänsä kuolemasta? Ei!"
"Kuitenkaan en saata lakata toivomasta. Hänen täytyy nykyään tietää, että sinä olet ottanut maatilan huostaasi, ja ehkäpä hän vain odottaa lähettääkseen sinulle apua."
Magnus ei vastannut mitään, mutta köysi suhisi voimakkaammin.
"Se on totta, että hän ei tiedä kaikkea. Hän ei tiedä, että hänen isänsä ei jättänyt jälkeensä muuta kuin velan pankkiin ja että pankki on ollut niin ankara…"
"Äiti, jos te tuolla tavoin jatkatte, niin en saa koskaan tätä köyttä valmiiksi. Minä en tahdo, että kukaan maksaa minun edestäni, ja pankki saa omansa joka jouluksi, jos siinä kova työ on auttaakseen."
"Sinä raadat itsesi kuoliaaksi — sen sinä teet, Magnus hyvä. Panit Asherin pois palveluksesta talvella, kun lumi peittää maan, vaikka hän oli niin oivallinen karjanruokkija; ja nyt kun heinä on niitettävä ja karitsat teurastettavat lasket myöskin Jon Vidalinin menemään."
"Meidän täytyy niukentaa talouttamme tavalla tai toisella, ja mitä aikaisemmin aloitamme, sitä parempi — tiedäthän, että on liian myöhäistä säästää, sitten kun jo jauhotynnyrin pohja paistaa."
"Sellaistasinäsanot niukentamiseksi — panet kaikki palkolliset pois, joista olisi apua maantöissä, niin ettei jää jäljelle muuta kuin talontäysi akkaväkeä, josta ei mitään hyötyä lähde."
"Miten niin? Kenestä ei ole hyötyä, äiti?"
"Esimerkiksi Gudrunista. Hänhän vain lypsää lehmät aamulla, uuhet illalla, jotka molemmat askareet minä saattaisin itse tehdä ja siten säästää hänen elatuksensa ja palkkansa."
"Loruja, äiti! Sinä et ole enää kylliksi nuori noustaksesi ylös kello neljältä kesät talvet, enkä tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."
"Sitten Maria — hän on liian vanha kyetäkseen mihinkään. Mitä hyötyä hänestä on?"
"Maria on ollut talossa jo ennen syntymääni, emmekä saata ajaa häntä pois nyt, kun hän on vanha ja luuvaloinen."
"Entäs Erik", virkkoi Anna hiljentäen ääntään ja vilkaisten vyyhdinpuuta kiertävään poikaan.
"Erik? Pieni poika raukka, joka on menettänyt isänsä. Eikähän hän palkakseen saa muuta käin karitsan."
"Tänä vuonna hän saa lampaan, muistathan, ja sitäpaitsi maksaa hänen ruokansa — mutta jos sinä haluat pitää orpokotia ja hoitolaa heikkoja varten…"
"Hei, hei! Siellä on posti! Ja kenen on se nyt tuonut muassaan? Rehtorin! Rehtorin ja vielä kaksi outoa herraa!" huudahti Magnus, kun neljän ponihevosen vetämät, purjekankaalla katetut vaunut jyrräsivät sillan yli vesiputouksen luona ja sitten nelistivät majatalolle.
"Tervetuloa, rehtori", lausui Anna.
"Kiitoksia, Anna. Nämä ovat ystäviä Amerikasta, jotka matkustelevat maatamme katselemassa. Haluaisimme levätä täällä yön ja matkata geysirille aamulla."
"Kernaasti! — Maria! Gudrun! Jon Vidalin!" huuteli Anna, ja sill'aikaa kun muukalaiset vietiin vierashuoneeseen ja hevoset pantiin talliin, astui rehtori sisälle Annan ja Magnuksen luo, ja he alkoivat puhella keskenään salin pöydän ääressä.
"Te näytätte toki terveeltä, Anna!"
"Samoin tekin, rehtori."
"No kyllä; vanha puu palaa hitaasti. Mutta tulen usein ajatelleeksi, onko hyvä, että elää kauan. Parempi mennä aikaisin levolle kuin valvoa liian myöhään, se on minun mielipiteeni."
"Onko hiljattain tapahtunut mitään uusia ikävyyksiä kaupungissa?"
"Johtaja on vihdoinkin sortunut, mies parka."
"Tarkoitatte, että hän…"
"On joutunut täydelliseen vararikkoon ja myydään piakkoin puille paljaille — liike, huoneisto, kaikki."
"Margret Nielsen raukka!"
"Ja mihin lapsi joutuu?" kysyi Magnus.
"Luulen, että hän luopuisi siitä nyt. Totuuden sanoakseni hän on muuten tätä nykyä hyvin katkeroitunut Oskarille. 'Ei kyyhkysenpoikaa tule korpin munasta', lausui hän eilen."
"Sanoiko niin?"
"Niin kertoo ministeri hänen sanoneen — mutta ministerihän se saattoikin hänet vararikkoon."
"Ja minä kun luulin, että he olivat niin hyvät ystävät; ja kun Stephen parka kirjoitti anomuskirjoja kuninkaalle…"
"Ette siis ole kuullut mitä tapahtui Thoralle?"
"Thoralleko?" kysäisi Magnus.
"Thoran haudalle, tarkoitan. Panee veren hyytymään suonissani, kun sitä ajattelen."
"Kertokaa meille", pyysi Anna.
Ja sitten rehtori kertoi, miten ministeri ulkomailta saamiensa ohjeiden mukaan toimien oli määrännyt Thoran haudan avattavaksi ja muutamat sinne haudatut musiikkisävellykset otettavaksi ulos. Hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut ja paperit lähetetty Englantiin, miten johtaja oli kuullut siitä ja vimmastuneena uhannut panna ministerin syytteeseen, minkä johdosta tämä, tehdäkseen johtajan siihen kykenemättömäksi, oli saattanut pankin vaatimaan hänet vararikkoon.
Rehtorin kertoessa istui Magnus virkkamatta sanaakaan, mutta hänen poskensa kalpenivat kalpenemistaan, hänen silmänsä kiiluivat ja huulensa vapisivat. Sillävälin peitti Anna kasvonsa ja oihkaisi:
"Se on varmaan ollut Niels, joka sen teki, minä en koskaan siitä pojasta pitänyt — hän oli aina liiaksi isänsä kaltainen — ja nyt kun hän on…"
"Ei se ollut Niels, Anna. Se oli Oskar."
"Oskarko?" huudahti Magnus tarttuen molemmin käsin pöydän kulmiin.
"Voi minun päiviäni! En olisi sitä Oskarista uskonut. Mutta kuka tietää, miten häntä lie kiusattu ja vietelty? Ehkä hän oli köyhä, niin, ehkä hän sittenkin oli puutteessa ja hänelle tarjottiin rahaa. Tapahtuu niin äkillisiä myllerryksiä siellä vierailla mailla — kukaties hän oli kuolemaisillaan nälkään Lontoon kaduilla…"
"Hän ei lainkaan ollut Lontoossa. Hän oli Monte Carlossa tai Nizzassa tai jossakin siellä päin."
"Tarkoitattekin siis, että hän vain tarvitsi rahat — samaan kuin ennenkin, kun hän — minä en saata uskoa sitä."
"Ole hiljaa, äiti", tiuskaisi Magnus, synkän karkea sointu äänessään, ja sitten kääntyen rehtorin puoleen lisäsi: "Kuka sen teki — itse työn, tarkoitan."
"Merimies Hans — ketään muuta eivät nähtävästi saaneet."
"Merimies Hans", toisti Magnus samalla käheällä korpin-äänellä, ja pöydän rutistessa hänen jyhkeiden nyrkkiensä puristuksesta muuttuivat hänen kasvonsa tylyiksi ja julmiksi.
Koko lopun päivää käveli Magnus edestakaisin talossa, hiiskumatta kellekään sanaakaan, ja seuraavana aamuna hän vieraiden jatkettua matkaansa satuloitsi Päistärikön ja ratsasti pois Reykjavikia kohti. Anna näki hänen lähtevän, kutsui Vidalinin ja hoputti:
"Ota nopein hevonen ja ratsasta alatietä kaupunkiin. Etsi siellä merimies Hans — käske hänen paeta, ennen kuin Magnus tulee, ja ikipäiviksi."
Kolmen päivän kuluttua palatessaan kotiin oli Magnus kuin toinen mies. Hänen kasvonsa eivät enää olleet ankarat ja rumat, vaan naisellisen pehmeät ja hellät; ja hän hymyili katsellessaan alas suureen myttyyn, joka oli sälytetty hänen eteensä satulaan. Anna näki hänen ratsastavan sillan yli ja kiirehti ulos vastaan.
"Jumalani!" hän huudahti. "Lapsiko siinä?"
"Niin, äiti, se on lapsi", virkkoi Magnus. Ryijyjen ja vaippojen sisältä ilmestyi pikku Elin, joka nyt oli viidennellä ikävuodellaan, ja hänet laskettiin Annan käsivarsille.
"Lapsi kulta! Onpa kasvanut aimo pitkäksi tytöksi. Isoäitiänsä tullut katsomaan?"
"Niin, mummu", vastasi lapsi.
"Ja tässä ovat hänen vaatteensa — kaikki tyyni", puheli Magnus, heittäen matkarepun hartioiltaan.
"Hän siis tuli tykkänään jäädäkseen! Olemaan isoäidin ja Magnus sedän kanssa!"
"Ja Päistärikön ja lampaiden ja pikku koirien", toimitti pienokainen.
"Juuri niin, juuri niin, rakas tyttöseni! Jon Vidalin, pidähän huoli isännän ponista. Erik, missä sinä olet? Kas niin, hyvä poika — kannapa reppu huoneeseen. Maria, oletko kuuna päivänä nähnyt niin somaa lasta? Mutta, Magnus, miten maailmassa luopuikaan johtaja hänestä?"
"Eihän se alussa tahtonut, vaikka olikin vastuksiensa tuskaannuttama. Ja kun vihdoin suostui, niin tahtoi minua lupaamaan, että hän saisi lapsen takaisin, jos Margret Nielsen kuolisi ennen häntä."
"Mutta et kai sitä luvannut?"
"Sanoin, että lapsi saisi itse valita, jos olisi jo siksi vanha, ja lopulta ukko myöntyi."
"Mutta entäs Margret?"
"Se olikin vielä vaikeampaa. 'Lupasin hänen äidilleen pitää tytön niin kauan kuin elän', hoki hän."
"Oi, eihän Thora parka tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan."
"'En häntä luovuttaisi kenellekään muulle maailmassa kuin Annalle', myönteli hän lopuksi."
"Olenhan aina sanonut, että Margret Nielsenillä oli kultainen sydän."
"'Enkä hänestä sittenkään luopuisi', hän sanoi vielä, 'ellei Annalla olisi niin paljon murhetta'."
"Murhetta?"
"Jätä lapsi Marialle, äiti, ja tule sisälle."
Päivänpaiste hävisi Annan kasvoilta; hän ymmärsi mitä oli tulossa.
"Kas niin, vie lapsi sisään ja anna sille hiukan ohrakakkua hunajan kanssa äläkä Herran tähden pihistele nenääsi, vaimo, ikäänkuin olisit nuhassa. Mitä on tapahtunut, Magnus? Olenko minä ainoa, joka ei tiedä? Sano suoraan — onko hän taaskin joutunut pahoille teille?"
"Rohkeutta, äiti", kehoitti Magnus.
Hän katsoi poikaansa ja älysi kaiken. "Maltahan", hän pyysi ja laskeusi salin lattialle polvilleen tuokioksi rukoilemaan. Sitten hän nousi seisaalleen valjuna, mutta tyynenä ja virkkoi:
"Kerro nyt kaikki — olen valmis."
Magnus teki selvää kaikesta, mitä oli kuullut ja mitä oli tapahtunut: hän oli matkustanut kaupunkiin murha mielessä, aikoen rangaista Hansia, merimiestä; joku oli tätä varoittanut ja tämä oli paennut Norjaan lähtevään kuunariin; hän oli vuokrannut veneen seuratakseen miestä, kun postihöyry samassa ankkuroi lahdelle ja joku sen kannelta huusi, että Oskar oli kuollut — ja silloin tuntui ikäänkuin Jumalan sormi olisi hänet pysähdyttänyt.
"Kuollut, niinkö sanot?"
"Kuollut Ranskanmaalla, niin hän lausui, viskaten minulle tanskalaisen sanomalehden. Tuossa se on painettuna, rakas äiti, mutta enpä tiedä, lukisinko sen sinulle."
"Lue, lue!" pyysi Anna.
Hän luki sen — se oli sama uutinen kuin Pariisin lehdessäkin, ja Anna kuunteli henkeään pidättäen.
"Siis kuoli hän pelihuoneessa — oman kätensä kautta — ja pelastaakseen itsensä enemmästä häpeästä!"
Magnus ei yrittänyt puhua, ja Annan silmiin kihosivat kyyneleet. Tovin kuluttua hän jo itki katkerasti ja rukoili ääneensä, milloin anoen, että Jumala antaisi Oskarille anteeksi, milloin pyytäen Häntä varjelemaan pientä orpoa Eliniä; lopuksi hän rukoili omasta puolestaan, rukoili, että Jumala armahtaisi häntä ja sallisi hänen kuolla.
Magnus kävi astiakaapista maljan, otti siihen vettä ruukusta ja antoi äidilleen juoda. Tämän jälkeen näytti äiti voivan paremmin.
"Oskar parkani!" hän säälitteli. "Hän tuhlasi elämänsä, poika raukka! Ja miten kalliin elämän! Sellaiset neronlahjat! Hän pystyi vaikka mihin. Jokainen sanoi, että hän saisi suuria aikaan. Ja näinkö pitikin kaiken loppua! En olisi luullut konsanaan kiittäväni Jumalaa hänen isänsä kuolemasta, mutta nyt sen teen. Oi Jumala, kiitos että … mutta, voi, mitä minä sanonkaan?"
Myöhemmin hän alkoi syyttää itseään kaikesta, mitä oli tapahtunut.
"Minä en häntä oikein kasvattanut. En saattanut koskaan olla ankara lapsille. Ja hän oli aina niin suloinen ja vallattomanakin perin helläsydäminen. Kaikki siitä lapsesta pitivät. Niin, syy oli minun, ja Jumalan pitäisi rangaista minua. Kaikkivaltias Isä, ole armollinen minun poika raukalleni, ja jos tämä oli minun vikani…"
"Äiti! äiti!" esteli Magnus, ja Anna keskeytti itsesyytöksensä odottaen rakastavaista sanaa, joka häntä lohduttaisi ja tukisi, mutta Magnus ei virkkanut mitään enempää.
Vähän sen jälkeen kaikki, mitä hän oli kärsinyt poikansa tähden, oli kadonnut Annan mielestä, ja hairahdelleesta syntisestä oli tullut pyhimys.
"Hän ei koskaan muuttunut minuun nähden, ei koskaan, ja mieheksi tultuaankin hän aina suuteli minua levolle mennessä, aivan kuin hänen tapansa oli poikana ollut. Hän oli niin hyvä äidilleen. Molemmat poikani ovat olleet hyviä minulle. Ei kenelläkään äidillä ole ollut sellaisia kunnon poikia…"
"Äiti!" äännähti Magnus, ja taasenkin odotti vanha rouva, mutta Magnus ei jatkanut.
Vihdoin Anna hillitsi kyyneleensä ja alkoi lohduttaa itseään ajatuksella, että joskin Oskar oli itse lopettanut elämänsä, niin oli sen täytynyt tapahtua mielenhäiriössä, jonka vuoksi ei Jumala vaatisi häntä siitä vastuuseen.
"Ja jos hän kuoli häpeässä, niin ehkä se vain johtui siitä, että hän tahtoi palata kotiin rikkaana, voidakseen maksaa kiinnityssumman ja tehdäkseen meidät onnellisiksi. Minä ajattelin ja rukoilin sitä niin usein. Mutta jos hän nyt vain saattaisi palata kotiin köyhänäkin — köyhänä kuin tuhlaajapoika vertauksessa…"
"Äiti", huusi Magnus, "minä en jaksa kuulla sinun puhuvan tuolla tavalla — en jaksa, enkä tahdo. Oskar on kuollut, mutta häpeämättömästi menetteli hän sinua kohtaan."
"Älä sano niin, Magnus."
"Mutta minä sanon, äiti. Sanon, että olit hänelle parhain äiti, mitä konsanaan on pojalla ollut, ja vaalintasi ja hellintäsi ainoaksi palkaksi hän sinut hylkäsi ja unohti."
"Älä sano sitä, poikani."
"Mutta minä sanon, äiti. Ja sanonpa senkin, että Oskar sekä eli häpeässä että kuoli häpeässä ja nyt kun hän on poissa, en tahdo teeskennellä toivottelevani, että hän voisi palata takaisin."
"Magnus, Magnus!"
"Minä en toivoisi sitä. Jos hän palaisi köyhänä, niin mitä oikeutta olisi hänellä tuoda tänne köyhyyttänsä. Ja jos rikkaana, niin mitä syytä luulla rahoilla voivansa korvata ne pahat päivät, mitä olemme hänen tähtensä kärsineet? Minä en usko tuhlaajapojan paluuta enkä usko tuota vertaustakaan. Saattaa käydä niin toisessa maailmassa, mutta ei se ole tämän maailman meno eikä saakaan olla — ei toden totta, sanon minä."
"Oi Jumalani, oi Jumalani!"
"Mitä Oskariin tulee, niin koetin antaa hänelle anteeksi — sen tiedät — mutta on rikoksia, joita näyttää olevan mahdoton antaa anteeksi, ja kun ajattelen viimeistä törkeyttä Thoraa kohtaan, niin en pahoittele, ettei hän enää palannut — en olisi voinut hillitä itseäni nostamasta kättäni häntä vastaan. Häntä minä ajattelin ajaessani Hansia takaa, ja jos hän olisi palannut laivalla, joka toi tiedon hänen kuolemastaan, niin Jumala tiesi, miten meille molemmille olisikaan käynyt."
"Mutta, poikani, onhan veljesi juuri vast'ikään kuollut, ja sinun velvollisuutesi on antaa hänelle anteeksi, mitä tahansa hän tekikin."
"Hän kuoli minulle jo kauan sitten — jo ennen kuin läksi Islannista — ja nyt kun hän on todella kuollut, kiitän Jumalaa siitä, että hän ei enää milloinkaan saata palata takaisin."
"Herra itse tietää parhaiten, mitä Hän tekee", huokasi Anna, ja sitten hän taas purskahti itkuun, jolloin Magnus, nähdessään mitä hänen sanansa olivat saaneet aikaan, astui hänen luokseen ja suuteli häntä. Hän ei ollut tehnyt sitä koko elämänsä aikana, ja sen vuoksi kyyneltulva valahti yhä vuolaammaksi. Ja sitten läksi Magnus huoneesta itsekseen mutisten:
"Oih sentään! Jumalani, Jumalani!"
Kun illalla salin kello soitti rukoukseen ja pieni Elin istui isoäitinsä sylissä, niin talon palvelijoilla oli kasvoissaan leima siitä synkästä varjosta, joka pimitti pientä perhekuntaa täällä yksinäisten vuorten keskellä. Magnus perhehartauden johtajana otti esille raamatun ja virsikirjan ja luki Annan osoittamista kohdista. Luku oli toisesta Samuelin kirjasta ja loppui värssyyn:
"Niin tuli kuningas murheisiinsa ja meni portin ylistupaan ja itki ja sanoi mennessänsä näin: minun poikani Absalom! minun poikani, minun poikani Absalom! oi jospa minä olisin kuollut sinun edestäs, oi Absalom, minun poikani, minun poikani!" Virsi oli:
"Lapsen mielin, nöyrtyenkäännyn puoleen Jeesuksen."
Virren päätyttyä palvelijat poistuivat yksitellen, kukin lausuenMagnukselle:
"Suokoon Jumala teille hyvän yön!"
Ja Magnus vastasi mikäli ankaralta liikutukseltaan saattoi:
"Samoin teille! Samoin teille!"
Surun majassa Jumala suojelee pienten lasten sydämiä särkymästä. Pikku Elin oli ollut kaiken iltaa hilpeä ja onnellinen. Hän oli pieni ilon hengetär, jonka nauru — herttainen kuin päivänpaisteisen puron solina — viekoitteli kenenkä hyvänsä hymyilemään. Vanha Maria oli ymmällä, kun hänen oli sanottava, kumpaisen näköinen tyttö oli enemmän, isänsäkö vai äitinsä. Kun lapsi nauroi, sanoi Maria: "Pienokainen on paljon isäänsä", mutta kun se kuunteli ja katseli syrjin ylöspäin, niin oli Maria huomaavinansa äidinkin näköä aika lailla.
Anna vei hänet makuulle, ja sill'aikaa kun häntä riisuttiin, hänen kielensä pyöriskeli kuin sukkula. Aika oli kulunut hauskasti hänen saavuttuansa, ja hänellä oli jos jotakin juteltavaa: hän oli käynyt Marian kanssa rotkon partaalla mustikoita poimimassa, ja kaksi suurta mustaa kaarnetta oli istunut kallion kielekkeelle ja vaakkuen katsellut alas häneen; Erikin kanssa hän oli käynyt navetassa katsomassa, kun lehmiä lypsettiin, ja Gudrun oli — hänen suunnattomaksi ratokseen — pirskauttanut hiukan maitoa hänen silmilleen; ja ennen kaikkea piti kertoa miten hän oli löytänyt pikkuisen karitsan, joka oli käynyt hallavaksi, kun oli menettänyt äitinsä, ja oleskeli kodassa, sentähden että sen isä oli karannut sen tyköä, ja se oli pannut kylmän kuononsa hänen kasvojansa vastaan ja sanonut "bää", ja sen nimi on Maggie!
"Maggie tulee ja herättää sinut huomenaamulla, kultaseni", sanoi Anna.
"Saako se tulla tänne sisään, mummu?"
"Kyllä, sydänkäpyni", lupasi Anna, ja silloin lapsen nauru sadevirtana väreili läpi huoneen.
"Mutta nyt on myöhä, ja kilttien pikku tyttöjen tulee jo olla hiljaa kuin hiiret."
"Kyllä, mummu" — kuului hengästynyt kuiske.
"Tämä on tästälähin sinun oma pieni makuusuojasi, kultaseni, ja isoäiti on sen sisustanut somaksi, jotta se kelpaisi sinulle vielä suuremmaksikin kasvettuasi."
"Niin, mummu" — säesti taas vieno kuiskaus.
"Tuossa on säilytyskammio vaatteillesi, ja tässä oma pieni liinavaatearkkusi, ja tuo — tuolla ylhäällä seinällä — on äitisi kitara, ja kerran opit sinäkin sillä soittamaan."
"Kyllä, mum-mu" — kuiskaus alkoi kuulostaa hieman raukealta.
"Tuo toinen kamari on vierashuone, ja Magnus setä nukkuu aina siinä, paitsi milloin on vieraita; jos yöllä koputat, niin hän varmasti kuulee."
"Kyllä, mum-mu" — kuiskaus kävi vitkaan ja unisesti.
"Mummu tahtoo, että olet kovasti hyvä tyttö Magnus sedälle. Hän rakasti sinun armasta, suloista äitiäsi peräti paljon — oi, niin peräti paljon — mutta menetti hänet —"
"Niinkuin Maggienkin äidin?" — kysymyksessä sointui äkillistä valpastumista.
"Maggien äiti oli vain lammas, lapseni."
"Ooh!"
"Mutta nyt on Jumala antanut Magnus sedälle sinut palkitakseen hänelle kaiken, niin että sinun tulee olla hänelle niin hyvä kuin ikinä osaat."
"Kyllä, mum-mu." Kuiskaus oli raukea.
"Kun sinusta kasvaa suuri, suuri tyttö eikä isoäitiä ole täällä, niin sinun tulee rakastaa ja hoivata häntä aivan yhtä hellästi, kuin jos hän olisi oma isäsi."
"Ky-yllä, mu-u-mmu."
"Ja jos kuka hyvänsä tulee ja tahtoo ottaa sinut pois häneltä, niin sinä et saa mennä — sinun pitää aina jäädä olemaan Magnus sedän kanssa."
"Ky-yllä, mum —"
"Siinäpä hyvä tyttö! Ja nyt kiipeä sänkyysi ja mummu suutelee sinua ja peittää sinut patjoihin yöksi."
"Ja pääseekö Maggie aamulla sisään?"
"Kyllä, kultani."
"Hyvää yötä, mum-mu!"
"Hyvää yötä, lapsoseni!"
"Hyv'-yöt' mum-mu."