"Rakkaista meille, parhaist' ainiaan, mit' Aika, Sallimus soi satoaan, joi maljan jotkut kierrost' ennen, kahta, yksittäin, vaiti vaipuin uinumaan."
Lainjulistuspäivää oli päätetty viettää yleisenä juhlapäivänä. Aattona oli pikku pääkaupungista lähtenyt Thingvelliriin satakunta kuormahevosta, teltoilla ja ruokavaroilla sälytettyinä. Vuonoon ankkuroinut tanskalainen sotalaiva oli lainannut puolet lippujaan, ja raittiusliitto lähettänyt kaikki tunnusmerkkinsä. Tilaisuudesta tuntui sukeutuvan suurenmoinen ja loistava.
Ennen päivänkoittoa oli kaupunki liikkeellä, ja vanhempi väki hankkiutui matkaan hituliailla poneilla. Jokainen oli ratsain, sillä taival oli pitkä eikä Islannissa juuri ollut teitä, vaunuja ei nimeksikään. Vähää jälkeen ensi sarastuksen läksi kuvernööri, kolmikolkkainen juhlahattu päässään ja vyötetty kauhtana kultakaluunaisen virkapukunsa yllä. Johtaja Nielsen ratsasti hänen vieressään, ja piispa, ylituomari sekä useimmat edusmiehet seurasivat saattueena. Muinaisten päivien suuren juhlamenon elvyttäminen, jolla lyötiin kättä mahtaville vainajille tuhatvuotisen juovan yli — se oli saanut jokaisen mielikuvituksen hereille.
Oltuaan ensimmäinen sitä ajattelemaan oli Oskar Stephensson viimeisiä lähtemään. Hän oli käväissyt johtajan kodissa vilkaisemassa lasta ja Helgaa noutamassa. Aurinko punersi idän tunturien laella heidän noustessaan nuorten nopsajalkaisten poniensa selkään. Oli sees aamu, joka ennusteli auringonpaisteista päivää.
Helgalla oli villalakkinsa ja valkea puuhkavaippansa, Oskarin ratsastuspukua verhosi uusi italialainen levätti huolettomasti hartioille heitettynä. Heidän ainoa tiensä ulos kaupungista sivuutti hallitustalon, Thoran makuuhuoneen ikkunan alitse, ja sen kohdalle seisahtuen Oskar alkoi huudella ikkunaan.
"Halloo! Halloo!" hän hoilasi.
"Kannattaako herättää häntä?" vastusteli Helga
Mutta ikkuna avautui ja Annan kasvot pilkistivät kadulle.
"Täällä on Oskar", hän sanoi kääntäen päänsä sisään päin.
"Hyvästi, Thora! Tulemme illalla takaisin."
Sisältä kuului epäselvää sorinaa, ja sitten Anna selitti: "Thora sanoo 'hyvästi!' ja ettei sinun ole tarvis hänen vuokseen kiirehtiä kotiin."
Oskar nauroi ja vastasi: "Katsotaan, katsotaan." Ja ratsastajat painoivat kantapäänsä hevosten kylkiin ja kiitivät pois. Helga oli virkeällä päällä, mutta Oskaria painostivat pilvet, joita hän turhaan koki hälventää.
"Kaikki käy hyvin, vai mitä?" kysäisi Helga.
"Jumala tiesi", vastasi Oskar. "Hän on kyllä levollinen ja näköjään alistunut. Mutta hänen silmänsä ovat niin kuivat, huulet kalpeat, posket verettömät ja näivettyneet."
"Voitko sitten muuta odottaakaan neljä vuorokautta jälkeen synnytyksen?" arveli Helga.
"Totta sekin, mutta oikein tuollaisena en ole häntä koskaan ennen nähnyt. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä sielu jähmettynyt jääkuoreen."
"Noudatithan neuvoani?"
"Sen tein."
"Ja mitä kuvernööri sanoi?"
"Sanoi Magnuksen sekautumista hävyttömyydeksi eikä tahtonut ottaa moista kuullakseenkaan."
"Asiat siis jäävät ennalleen?"
"Aivan."
"Entäs Magnus itse?" tiedusti Helga.
"Magnus on maatilalla."
"Mutta jos hän palaisi kaikkien ollessa poissa?"
"Tänään hän ei voi palata — saa kyllikseen puuhaa vieraistaan."
"Mutta jospa hän kaiken uhallakin palaisi?"
"Siinä tapauksessa", selitti Oskar, äänensä alentaen ja syrjään kääntyen, "on ruununvoudilla määräys puuttua häneen."
He olivat saavuttaneet edellään lähteneen kulkueen jälkipään, ja tomu ja hälisevän karavaanin melu kävi sietämättömäksi Helgalle.
"Kierretäänpä kuumien lähteiden kautta, niin pääsemme noiden edelle", hän esitti, ja he ratsastivat täyttä laukkaa pitkin vasemmalle poikkeavaa kujannetta, missä höyryävä utu leijaili vuolaan virran yli. Puolta tuntia myöhemmin he palasivat valtatielle, kahlasivat erään joen poikki ja lönköttivät sen takana nousevaa mäkeä ylös. Kulkue oli nyt loitolla takanapäin ja pieni puinen pääkaupunki jo pitkän matkan päässä, jalat harmajassa vuonossa ja valkeat, syleilevät käsivarret lumisina tuntureina tapailemassa meren ja taivaan kirkastuvaa rajaviirua.
"Kas niin", äännähti Helga hiljentäen, säihkyvin silmin Oskariin vilkaisten.
"Pikku Thora parka! Pahoilla mielin hänet jätin. Mutta kaiketikin kaikki tulee kuntoon", sureskeli Oskar.
"Varmasti", vakuutti Helga.
"Onko tuo tuolla höyrylaiva — vuonon suussa?" kysyi Oskar.
"Epäilemättä se on höyrylaiva", vastasi Helga.
"'Laura' on päivän myöhästynyt — sen oli määrä eilen saapua."
"Sitten tuo tietysti on 'Laura'."
Aurinko oli nyt noussut, mutta Oskar värisi kuin viluissaan. "Olen varmaankin viheliäinen pelkuri, Helga, sillä postilaivan näkeminen säikyttelee minua", hän huokasi.
Mutta Helga vain nauroi ja hätisti varoittavasti kädellään. "Emme siitä puhu tänään, Oskar — tänään ainakaan. Katsohan!" hän huusi, viitaten mustan laavalakeuden yli ulottuvalla ruskealla tiejuovalla liikehtivien tummien pilkkujen riviin. "Katsohan tuolla matkaavata heimoasi. Eikö sinusta tunnu kuin Mekkaan palaavasta Muhametista? Tahi Gileadin vuorelle nousevasta Jaakobista laumoineen ja paimenineen ja —"
"Ja vaimoineen", täydensi Oskar.
"Niin, ja vaimoineen", nauroi Helga, ja molemmat puhkesivat yht'aikaa nauramaan.
He kannustivat taas ratsujaan ja Helga lauleli itsekseen heidän heiluessaan eteenpäin.
"Olenpa aika narri", ajatteli Oskar. "Miksi hautautuisin onnettomuuteen, ennenkuin se tulee? Ja miksi niin suuresti olisin huolissani Thorasta? Eikö Helga ole yhtä sääliteltävä? Kohtalomme kurjassa vyyhdessä on hänen solmu, jota ei saa konsanaan auki. Ja kuinka onnelliselta hän kuitenkin näyttääkään! Miks'enminäolisi onnellinen?"
"Helga", virkkoi Oskar heidän jälleen hiljentäessään, "ethän kaiketi soisi eläneesi noina vanhoina aikoina?"
"Soisin kylläkin", vastasi Helga.
"Mitä? Ja pitäisit miehesi yhteisenä toisen naisen kanssa?"
"Ei se mitään ole. Tekeväthän naiset nykyaikanakin samaten."
Ja sitten he taas nauroivat, vaikka epäiltävän rattoisasti, ja läksivät taaskin laukkaan.
"Olen ilkiö", ajatteli Oskar. "Ja niin pahasti kuin olenkin Thoraa loukannut, niin on Helgalle tekemäni vääryys vieläkin kauheampi. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia, toiveita, tulevaisuutta. Hänen täytyy lähteä Tanskaan takaisin, ja minun on pitkitettävä velvollisuuteni uralla. Mutta miks'emme ensin viettäisi yhtä onnen päivää? Yhtä ilon päivää, ennenkuin unelma on mennyttä?"
He seisahtuivat tien vieressä kaartelevan joen rantaan hevosiaan juottamaan, riisuen viittansa ja sitoen ne satulain taakse mytyksi, sillä täydellä terällä paistava aurinko oli lämmittänyt ilman.
"Kumma piirre noissa patriarkoissa oli", virkkoi Oskar.
"No mikä?" kysäisi Helga.
"Aivan ilmeisesti he pitivät mahdollisena, että mies rakastaa useampaa kuin yhtä naista."
"Ja eikö hän voi?" kysyi Helga.
"Minä kysynsinulta", sanoi Oskar, "eikö mies voi rakastaa useampaa kuin yhtä naista?"
"Miksikä ei! Eikö meitäkaikkiakäsketä rakastamaan toinen toistamme?" nauroi Helga, ja sitten Oskar nosti hänet syliinsä ja heilautti takaisin satulaan, ja he läksivät uudestaan taipaleelle.
Heidän tiensä kulki jylhää ja karua maisemaa, ohi tulivuorten syytämäin punaisten hietakumpurain ja sammuneiden tulivuorten resuisten aukkojen, yli syvän laavalouhikkoisen laakson, jota polvittelevat polut uurtelivat ja rotkot ristiin rastiin halkoivat, mutta näköalaa lievensivät siellä täällä avautuvat maatilukset, joiden pienet vihreäkattoisetelfithöyrysivät ateriaksi ja keitaina pilkottelevat peltotilkut hohtivat kuin helmi raiskiotanhualla. Viimeiseen maataloon he pysähtyivät hevosiaan lepuuttamaan ja virvokkeita nauttimaan, ollen nyt puolitiessä Thingvelliriin, karavaanin soluessa kaukana takanapäin.
Paitahihasilleen riisuutunut siistimättömän näköinen mies otti ponit hoteisiinsa, ja homsuinen vaimo, likainen esiliina vyötäreillään, toi heille maitoa jaskyr'iä. Hän oli vielä nuori, mutta jo kolmen lapsen äiti. Yksi näistä kitisi hänen rinnoillaan, toinen oli takertunut hameenliepeisiin ja kolmas yläkerrasta täyttä kurkkua parkui häntä luokseen. Hän oli kaupunkilaisia, aikoinaan kaunottarena pidetty, mutta oli ollut seitsemän vuotta naimisissa eikä ollut kuuteen vuoteen nähnyt kaupunkia.
"Siinäpä oli!" virkahti Oskar heidän palatessaan tielle. "Siinä näit sitä patriarkkaalista elämää."
"Sittenpä ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa", sanoi Helga. "Huh! ollakin tuollaiseen soppeen haudattuna vuodet päästään, kolmen lapsen ja yhden miehen kanssa! Se saattaisi Thoralle kelvata, mutta minulle on annettava elämää, elämää, elämää!"
"Ja mies, joka sitä sinulle antaa, saanee sinut ruumiinesi sieluinesi, vai mitä?" sanoi Oskar.
"Ruumiineni ja sieluineni", nauroi Helga.
Seuraavan tunnin ajan oli samottava melkein jäljetöntä nummea, paljasta kuin erämaa ja lakeaa kuin sisämaan järvi. Sitä saarsivat jyrkät vuoret, kylmät ja kaukaiset — toisella puolella jyrkät vierinkivirinteet ja toisella kimaltelevasta lumikuoresta nousevan udun verhoamat kielekkeet. Kummallakaan puolella ei ollut yhtään ainoaa taloa nähtävissä, ei puuta, ei varpua, ei kukkaa, ei kasvia, ja tuskinpa ruohonkorttakaan; kaikkialla levisi vain hopeanharmaa sammal-aavikko, lyijymäinen ja kalsea kuin kuolleen miehen kasvojen leima. Mikään lintujen liverrys ei tässä yksinäisyydessä soinnahdellut, mutta toisinaan kuovi uikahutti pitkän lemmenhuutelunsa yli erämaan, toisinaan metsäjoutsen liiteli korkealla ylitse inhasti joikuen ulinaansa, ja toisinaan korppi kapsahti kallionkärjelle surunvoittoista vaakuntaansa koikkumaan. Rivi tienviittoja, murenneita ja vanhoja, osoitti ulkonevilla kivisillä käsivarrentyngillään suuntaa, edeten yhä eteenpäin kuin hävitystä taistelusta perätysten laahustavat soturit. Keskellä aroa oli lepotalo talvipyryjen yllättämille matkustavaisille — pieni mökki, puolittain makuusuoja, puolittain talli, sisällä ainoastaan laudoista kyhätty vuodesija ja lattialla kimppu heiniä.
"Voi taivas, millainen paikka eksyä lumipyryssä", huudahti Helga.
"Mutta millainen sadun ja laulun maa", huomautti Oskar; "ja jos joku voisi sommitella sen säveliksi, jylhiksi kuin sen jäätiköt ja rajuiksi kuin sen tulenpurkaukset, niin ne valloittaisivat maailman väkirynnäköllä."
"Tee se, Oskar, tee se, niin rakastan sinua", intoili Helga.
"Niinkuin meidän käsketään rakastaa toinen toistamme?" kysyi Oskar.
"Ehkäpä niin", nauroi Helga; ja Oskarin heilauttaessa hänet jälleen satulaan luiskahti Helgan käsi hänen olaltaan ja Oskarin huulet koskettivat Helgan poskea.
Sen jälkeen he molemmat lauloivat lyhyttä laukkaa ratsastaessaan, sillä Oskaria painostaneet pilvet olivat häipyneet, ja jos maa oli harmaja, niin hohti taivaan laki sinisenä ja punainen veri virtaili lämpimänä heidän suonissaan.
Mutta äkkiä avautui heidän jalkainsa juuressa uusi näyttämö — syvä tasanko, jonka keskellä kimmeltelevä sininen järvi oli pikku saarista täplikäs kuin kotkanmuna ja jota pehmeäpiirteiset vihreät kummut saarsivat. Se oli unelma autiossa maassa, allas päivänpaistetta lukemattomien huippujen ympäröimänä, jotka kohosivat sen äärellä valkeaan verhoutuneina, kuin talaareihin pukeutunut kuoro veisaamassa kiitosvirttään Jumalalle. Musta laava oli siellä kuten muuallakin, ja notkelma oli kekoinensa rakkuloilla ja uurtoinensa kuopikas sekä rotkojen halkoma; mutta verijuuri versoi rosoisen louhikon raoissa ja mustikat reunustivat ammottavia kuiluja; ja tuntui miltei kuin olisi enkeli liitänyt maanjäristysten repelemän maiseman yli ja sitä siipiensä kukkeudella pyyhkäissyt. Tämä oli Thingvellir, julistuspaikka, Pohjolan käräjäsija, tuhansien satujen näyttämö, tuhansien laulujen aihe.
Oskar ja Helga olivat nyt lähellä matkansa päätä ja odottelivat kaupunkilaisia. Puolta tuntia myöhemmin saapui karavaani tomupilvessä ja hälisevänä, mutta kaikki hyvällä tuulella ja aterioimaan ahnaina. Huudahteltiin edelläjuoksijoille ja joitakin kaksimielisiä sukkeluuksia ladeltiin, mutta Oskar ei kuullut eikä Helga piitannut. He asettuivat kuvernöörin taakse ja laskeusivat hänen seurueessaan lakitasangolle.
Tie sinne kulki leveän syvänteen kautta, jonka yhdensuuntaiset seinät kohosivat molemmin puolin syvää viertotietä kuin jonkin historiantakaisen kaupungin rauniokatu, mutta kolmin verroin suurenmoisempina ja jylhempinä kuin mikään ihmiskätten työ, ollen suorastaan syntyneitä luonnon kupeista ja revenneen maan uumenista. Siinä oli suuria aukkoja ikäänkuin holvikaaria, tyhjiä lomia kuin ikkunoita, katkenneita kärkiä kuin päätykoristeiden jäännöksiä, ja omituisia riimukiviä kuin veistoteoksia, kaikki kuin perustuksiltaan järkytettyinä ja kallellaan kuin kaatumassa, ja kaiken yläpuolella liehui toinen toistaan tavoittelevilta kaltailta tanskalaisen sotalaivan uljaat liput, joiden välistä aamuauringon säteet kirkkaina kalpoina välähtelivät.
Puolimatkassa kuilua oli kalliopenger ("Lakivuori" selitti Oskar Helgalle) ja sen juurella lampi, jonka kirkkaanvihreät syvyydet näyttivät kylmiltä ja hyytäviltä sitä siimestävien kallioiden kämmenellä.
"Tuo se on hukutuslampi", selitteli Oskar. "Kun vain oli uskoton miehelleen, niin hänet syöstiin kallioilta veteen."
"Ja mitä tehtiin uskottomille miehille?" naureskeli Helga.
Lammen partaalta valahti vaahtoinen virta ukkosenjyrynä pauhaten äkkijyrkänteeltä alas laaksoon, missä monisormisena haarukkana painausi järveen. Noiden purojen takana oli uurteinen tasanko, nyt telttoja valkeanaan, mutta vain kaksi taloa oli näkösällä — pieni puinen pappila, jonka vieressä kohosi pienoinen kivestä rakennettu sälekattoinen kirkko, sekä Magnus Stephenssonin majatalo.
Magnus itse seisoi siellä odottelemassa, pestynä ja juhlatamineissaan, koko yön apumiehensä Jon Vidalinin kanssa tehtyään valmisteluja vieraitaan varten. Ja kun Oskar hiukan kiihdyksissään ja hämillään ratsasti kohdalle, niin Magnus oli häntä vastassa sellainen hilpeä sävy kasvoillaan kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt veljensä kanssa sovinnon ja aikoi sen pitää.
"Miten Thora tänään jaksaa?" kysyi hän Oskarin hevoselta satulavyötä päästellessään, ja Oskar vastasi hermostuneesti:
"Paremmin — nimittäin — no, kenties ei aivan hyvin tänään, Magnus."
"Hänelle on lapsi annettu takaisin?" sanoi Magnus.
"Ei vielä", vastasi Oskar. "Toden sanoakseni, isä —" ja sitten hän soperteli rikotun lupauksensa jatkon. Magnuksen kasvot synkkenivät ja hän virkkoi:
"Ei ole siis laisinkaan kysytty tohtorin mieltä?"
"Ei, vastoin isän määräyksiä oli selvästi mahdotonta —"
"Ja Thora on yhä hallitustalossa, ja hänen lapsensa yhä johtajan luona?"
"Niin on."
Magnus katsoi Oskarista Helgaan, joka nyt seisoi hänen vieressään, ja hänen kasvonsa kävivät synkkää synkemmiksi.
"Jon Vidalin", hän huusi käheällä äänellä olkansa yli takanaan seisovalle miehelle, "satuloi hevoseni — minä lähden Reykjavikiin."
"Mutta Magnus", vastusti palvelija, "kun on niin paljon työtä tänään ja sellaiset rahat tulossa —"
"Satuloi pian", huusi Magnus kuin tukehtumaisillaan.
"Magnus", yritti Oskar, "sinun itsesi vuoksi katson oikeaksi sanoa sinulle —"
Mutta Magnus lopetti jutun lyhyeen käännähtämällä pois.
"Anna hänen mennä", sanoi Helga, ja ennenkuin ihmiset teltoissa ja majatalossa asettuivat aamiaiselle oli Magnus matkalla takaisin kaupunkiin.
Sill'aikaa oli Thora kotona kovan kiusauksen kourissa. Hän oli kuullut Magnuksen ja miehensä sovinnonteon ja sanonut itselleen: "Oskar lähtee heti tapaamaan tohtori Olsenia, ja tohtori sanoo: 'Kyllä tosiaankin, pikku äiti on aivan kyllin terve nyt vaalimaan pienoistaan. Anna lapsi hänelle hetikohta takaisin'. Sitten Oskar ryntää yläkertaan ja tuiskahtaa tuulena huoneeseen, jotta tuntuu kuin ikkuna olisi auki, ja huutaa: 'Hihhei! Tohtori sanoo, että lapsi saa tulla takaisin!' Ja sitten Anna tarttuu häntä olkapäihin ja pyöräyttää hänet ulos, ja jokainen nauraa."
Mutta Oskarin tulo viipyi pitkään, eikä hän tullessaan puhunut tohtorista mitään. Hän vain pakisi heidän pikku Elinistään ja sanoi vastikään käyneensä häntä katsomassa. Tämä oli niin punakka ja terve ja alkoi jo "huomatakin", jos ojensi sille sormensa, niin se siihen tuijotti kuin suuren puun oksaan ja sitten tarrasi kiinni niin lujasti, kuin olisi pikku ruumiillaan siinä riippunut.
"En voinut riistäytyä hänen luotansa, Thora", hän selitteli. "On ihmeellistä kuinka paljon iloa voi lapsesta saada."
Oli ihmeellistä, ettei Oskar älynnyt loukkaavansa häntä joka hetki, mutta Thora vain ajatteli: "Tiedän, miten on asian laita — Oskar aikoo tuottaa minulle yllätyksen. Hän ei tahdo minulle ilmoittaa lapsen tulevan, ennenkuin se tulee. Hän tuo lapsen takaisin niinkuin veikin, yöllä, minun nukkuessani; ja kun aamulla herään, niin tuossa onkin pikkuinen."
Tässä suloisessa toivossa Thora sinä iltana ummisti silmänsä aikaisin, ennenkuin auringonlaskun punainen hehku oli kokonaan häipynyt hänen kamarinsa seiniltä, lausuen pikku rukouksen Oskarin puolesta ja toisen pikku rukouksen pikku Elinin puolesta, että tyttönen olisi yhtä viehättävä kuin aina, hänen aamusella nähdessään lapsen; ja sitten hän vaipui uneen.
Seuraavana päivänä herätessään hän kuulosteli lapsen hengitystä, ja ollen sitä kuulevinaan ojensi hellän käden sitä paikkaa kohti, missä lapsen piti maata, ja avasi sitten hymyillen silmänsä. Mutta lasta ei ollut siinä, ja päivänpaiste kaikkosi kamarista.
Käydessään sinä aamuna häntä katsomassa tohtori näytti vakavalta ja huolestuneelta. "Pelkään pikku potilaani liiaksi kiusaavan mieltään", hän pahoitteli. "Pää on kuuma kuuma ja tuntuu olevan kuumetta hiukan. Hänen täytyy maata alallaan, aivan alallaan muutamia päiviä; muutoin en mene takaamaan, mitä tapahtuu."
Vain tämän sanoi tohtori, ei sanaakaan lapsesta, ja kun hän vei Annan lapsenkamariin tavallisia ohjeitaan antaakseen, niin Thora kuunteli jännitettynä, mutta sielläkään ei hiiskuttu lapsesta mitään.
Sitten saapui kuvernööri, kultakaluunainen takki nuuskalle tuoksuvana, ja hän silitteli Thoran korupeitteelle valahtanutta käsivartta ja huomautteli, ettei saanut olla mistään huolissaan.
"Pikku tyttäreni täytyy toipua niin nopeasti kuin suinkin", hän toivotteli. "Hänen täytyy syödä paremmin, ja jos jotakin kaipaa, niin täytyy hänen pyytää sitä ja hän saa sen, olkoonpa mitä ikinä."
Thora yritti sanoa, ettei mitään muuta kaivannut kuin lastaan, ja että jos sen antaisivat, niin hän piankin tervehtyisi, mutta hänen kurkkuunsa koski eikä hän voinut puhua. Hänen oma isänsä poikkesi sisälle viimeisenä, tuoden aamiaisen ja väkevän tupakan hajua mukanaan, ja hän laski leikkiä tyttärelleen meluavasti.
"Ohhoh! Ei tämä kelpaa! Meidänpä täytynee lähettää sinut uudestaan matkaan, Helga kaitsijanasi. Ja kuules, pikku rouvaseni, sinun on väleen parannuttava ja tultava noutamaan pois tuo lapsesi. Se mullistaa talomme ylös alaisin. Siellä ei kukaan näe aurinkoakaan tuolta pikku hituselta, eivätkä täti Margret ja täti Helga enää pysty mitään muuta ajattelemaan."
Tähän mennessä oli Thora johtunut siihen vakaumukseen, että perhe oli päättänyt olla lasta hänelle palauttamatta ja että Helga oli syynä tuohon julmaan päätökseen. Sitten hänet valtasi raju intohimo, jonka moista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hän vihasi sisartaan kamalasti. Helga, joka häneltä oli ensin puolison ryöstänyt, oli nyt ryöstänyt lapsenkin, ja hänen omaisensa silmät sokaisten käyttänyt hänen heikkouttaan ja sairauttaan puolustuksena ja verukkeena. Mutta hän saattaisi Helgan häviölle, jokaisen häviölle; hankkisi lapsensa takaisin, seuratkoon mitä tahansa, eivätkä kaikki maan tahi taivaan tahi hornan vallat sitä häneltä enää veisi.
Hänen tunteensa tuimuus, jos sitä olisivat kyenneet ympärillä olijat älyämään, oli muuttanut tuntemattomaksi hänen suloisen, hellän sielunsa. Hän oli kuin pentunsa menettänyt tiikeri lähdössä sitä takaisin perimään. Kaikki muut intohimot ja tunteet, mitä hänellä oli konsanaan ollut — miehensä rakastaminen, täti Margretiin, isäänsä ja kuvernööriin kiintyminen, Magnuksen sääliminen ja kaikkia elollisia olentoja kohtaan tuntemansa hellyys — paloivat tuhaksi tuossa kaikkikuluttavassa kaipuussa saada lapsensa luokseen. Se sai hänet hurjaksi, se sai hänet julmaksi, viekkaaksi.
Thora päätti varastaa lapsensa takaisin. Huomispäivä — julistuspäivä — soisi hänelle tilaisuuden siihen. Melkein kaikki lähtisivät Thingvelliriin, sen vuoksi olisi hänen tiensä vapaampi. Ainoastaan Anna jäisi kotiin häntä hoitelemaan ja täti Margret lapsen luokse. Kuumeisesti hän pelkäsi vaan Oskarinkin voivan jäädä, sillä silloin ei Helgakaan lähtisi, ja hänen suunnitelmansa menisi tyhjiin.
Thora makasi valveillaan koko yön läpeensä. Ennen aamunkoittoa hän kuuli ihmisten huhuilevan pimeässä; päivän sarastaessa hän kuuli kuvernöörin lähdön, ja Oskarin huutaessa hänen ikkunansa alla hän tiesi Helgan olevat mukana, kuullessaan kahden hevosen astuntaa.
Jokaisen mentyä hän suunnattomasta helpotuksesta huoahtaen vaipui pielukselleen.
"Miten pian he palaavat, Anna?" hän kysyi.
"Eivät paljoakaan ennen puoltayötä, pelkään. Mutta sinä et saa tuskailla kenenkään vuoksi, lapseni, sillä kaikki koetetaan järjestää parhaaksesi", lohdutteli Anna.
Sitten kuulakka nuori sielu kiusauksensa rajun tulen polttelemana alkoi kutoa juonia Annan pettämiseksi saadakseen hänet pois tieltä. Hän virkahti:
"Eikö sinulla ole mitään asioita toimitettavana tänä aamuna, äiti — kaupungilla, tarkoitan — jäätyäsi yksiksesi ja palvelijainkin mentyä?"
"Asioita? Siunatkoon, kaupungissahan on tänään kuin pyhäpäivä eikä ainoatakaan puotia ole avoinna", selitti Anna.
Toisena hetkenä Thora muistutti:
"Anna, jos haluat mennä alas keittiöön ruoanlaittoon, niin älä minua ajattele."
"Keittelemiset on kaikki tehty, kultaseni", selitti Anna. "Maria ne eilen hommasi, eikä minulla nyt ole muuta tekemistä kuin lämmittää astiat lapsenkamarin kamiinin päällä. Minun ei ole tarvis jättää sinua minuutiksikaan, näetkös."
Thora alkoi käydä rauhattomaksi pulassaan, mutta ajatteli sitten: "Jo tiedänkin! Minä toimitan hänet käymään makuulle päivällisen jälkeen, ja sitten nousen ylös, pukeudun ja lähden."
Tämä johdatti mieleen hänen vaatteensa, jotka oli riisuttu sairausyönä ja jonnekin sullottu. Saisi vetää auki ja kopeloida laatikoita, ja se vei aikaa ja aiheuttaisi melua. Hän siis sanoi:
"Äitiseni, eivätkö vaatteeni mielestäsi käy kosteiksi ollessaan näin kauan käyttämättöminä?"
"Kosteiksi? Viidessä päivässä ja sydänkesällä!" huudahti Anna.
"Olisi kuitenkin hauska nähdä niitä tuulettumassa, sehän panisi ajattelemaan, että tästä vielä voi noustakin."
"No sitäpä sitten saat, kultaseni, saat kylläkin", vastasi Anna, ja leikkisästi kuin lasta mairitellen otti tämä hyvä sielu Thoran vaatteet kaapista yksitellen, näytteli niitä hänelle ja ripusti ne sitten tuolille lapsenkamarin kamiinin eteen, päristen ja kaklatellen päivästä, jona Thora ne panisi ylleen ja lähtisi alakertaan vaippoineen ja päähuivineen, Oskar apunansa.
Thora silmäili hänen puuhiaan tarkkaavaisesti ja huomautti sitten:
"En ole vielä nähnyt kauhtanaani, Anna."
"Kauhtanaasi — kävelykauhtanaasi! Siunatkoon, mitä kaikkea sen päähän pälkähtääkään! Mutta ei, ei! Ilosta me kaikki tanssimme, jos sitä kolmeen viikkoon tarvitset, Thora."
Tunnit hidastelivat julmasti ennen päivällistä, ja sen perästä auringon viiru seinällä ei pitkään aikaan jättänyt vuodetta; mutta viimein bornholmilaiskello alakerrassa löi kolme, ja sitten Thora virkkoi:
"Äiti, kaiketi olet hyvin väsyksissäsi. Soisin sinua lähtevän huoneeseesi lepäämään."
"Jättääksenikö kultaseni yksikseen? Enkä", vastasi Anna.
"Mutta minä tahtoisin itsekin levätä, mutta en voi jollet sinäkin lepää."
"Jos todella luulet nukkuvasi —"
"Varmasti nukun", vakuutti Thora.
"No, koska sait niin vähän unta viime yönä —", taipuill Anna, ja Thora alkoi haukotella ja huokua.
"Jätän siis molemmat ovet auki. Ja katsohan, Thora — panen pöytäkellon tähän viereesi, ja jos heräät ja minua tarvitset — nukunhan kuin kissa, pieninkin rasahdus minut havahduttaa —"
"Hyvää yötä, äiti", virkkoi uneliaalla äänellä Thora, ja Thoran erehdystä hymyillen ja nyökkäillen Anna hiipi varpaisillaan huoneesta.
Thora kuunteli viimeistä kepeää astahdusta käytävästä ja nousi sitten vuoteellaan. Hän oli vihdoinkin yksinään, ja aika oli tullut kukistaa mustasukkaisuuden ja kateuden yllyttämä rakkauden ja hyvyyden salaliitto, joka oli häneltä riistänyt lapsen. Lapsensa, ainoa lapsensa piti hänen saada takaisin, maksoi mitä maksoi!
Hän pudottausi lattialle ja tuli siinä pyyhkäisseeksi soittokellon alas pöydältä. Se tipahti hillitysti helähtäen matolle, ja hän pidätteli tovin hengitystään ja kuunteli. Mutta Annan huoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan, minkä vuoksi hän tarttui makuuvaatteisiin ja kohottausi jaloilleen. Silloin seinät alkoivat silmissä vilistä ja hän ensi kerran tiesi, miten oli heikko. Mutta hänen sydämensä oli voimakas, jos olivat jäsenet voipuneet, ja hän hoippui lapsenkamariin, missä hänen vaatteensa vielä riippuivat tuolinselillä. Uuvuttavaksi kävi niitä ylleen pukea, mutta aikeessaan hän ei väsähtänyt. Vihdoin hän pääsi valmiiksi ja katseli itseään kuvastimessa. Silmät veristivät, huulet olivat kalpeat, posket kuopalla ja valjut. Kukaan ei kadulla voinut häntä tuntea; mutta jos sentään voisi kauhtanansa löytää —
Kaappikello kilautti puoli neljää, ja Thora alkoi hiipiä pitkin käytävää. Hänen oli mentävä Annan makuuhuoneen ohi, ja ovi oli selko selällään. Annan huivi oli sisällä, tuolille heitettynä; hän sieppasi sen ja verhosi sillä hartiansa ja päänsä. Sitten hän lähti alakertaan. Hänen jäsenensä tutisivat, joskaan ei pelosta, ja jos kukaan olisi nyt yrittänyt pysähdyttää, niin olisi hän taistellut kuin raivotar.
"Lapseni on minun", hän ajatteli. "Mitä oikeutta heillä on pitää häntä poissa minulta?"
Seuraavana hetkenä hän oli kadulla.
Bornholmilaiskello löi neljä. Anna heräsi ja kun ei Thoran huoneesta mitään ääntä kuullut, meni hän lapsenkamariin ja puuhaili hiljakseen kamiinin ympärillä. Sitten eräästä avoimesta ikkunasta pelmahtava tuulenhenki kahisteli kurottuja uutimia makuuhuoneessa, ja Anna huusi ovelta"
"Makaahan vain, Thora, minä laitan teetä", ja sitten hän hyräili itsekseen nuoruutensa äänellä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tokaisi: "Uni tuntuu minut pökerryttäneen — kaadoinpa kiehuvan veden, ennenkuin teelehtiä muistinkaan."
Pian sen jälkeen hän vaappui Thoran kamariin teetarjotinta molemmin käsin pidellen ja sanoen hymyhuulin: "Tässä nyt on, mutta kiität Luojaasi, että Maria tulee aamuksi takaisin."
Hän oli laskemassa tarjotinta vuoteen vieressä olevalle pyöreälle pöydälle, jolla soittokellon olisi pitänyt olla, kun hänen katseensa sattui tyhjään vuoteeseen. Hänen sydäntään hytkäytti, ja hän käänsi päänsä hitaasti olan yli, huutaen: "Thora!"
Vastausta ei kuulunut; huone oli tyhjillään. Anna muisti lapsenkamarin tuoleille levittämänsä vaatteet. Ne olivat poissa. "Thora! Thora!" hän huusi hätäisin kuiskauksin.
Sitten hymy palasi hänen kasvoilleen. "Nytpä tiedän", hän ajatteli, "Thora on pukeutunut ja mennyt alas vierashuoneeseen, vain näyttääkseen minulle, mihin jo kykenee."
Hymyn karkoitti tuima otsan rypistys. "Mutta annanpa aika kyytiä", hän tuumaili ja riensi alakertaan päättävin askelin ja läimäytti vierashuoneen oven seinään asti, sanoen: "Tosiaan, Thora, on kovin häijyä —"
Mutta torat kuoleutuivat kurkkuun, sillä Thoraa ei siellä ollutkaan. Sitten hänen sydämensä vipatti kuin huurteisen hallan jäykistämä lehti, ja hän juoksenteli pitkin taloa huoneesta huoneeseen, huudellen pelosta kimeällä ja nyyhkytysten tukahduttelemalla äänellä: "Thora, missä olet? Thora! Tyttöseni! Älä minulta piilottele! Thora! Thora!"
Samassa Kultaharja porhalsi pää kumarassa pihalle; ja Magnus astui sisälle. Äitinsä äänen kuullessaan hän juoksi yläkertaan ja joutui Annan kanssa käytävässä vastatusten.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
"Thora on kadonnut", oihkaisi Anna.
"Kadonnutko?"
"Hän houkutteli minut käymään levolle nyt iltapäivällä ja nukkuessani nousi ylös ja pukeutui, ja on nyt tipo tiessään."
"Otamme ensin varman selon", arveli Magnus, ja tämä jäykkäjäseninen mies kiiti ympäri taloa kuin torpeedo, Annan istuessa tuolilla oman huoneensa oven suussa, käsiään väännellen ja ajattelemattomuuttaan soimaten.
"Auta armias! Auta armias! Mitä olenkaan tehnyt? Miten voin koskaan antaa itselleni anteeksi? Lapsi parka ei ollut tajussaan — hän ei tiennyt mitä teki."
Magnus palasi hitain askelin, sanoen: "Ole levollinen, äiti! Etkö näe mitä on tapahtunut? Thora on mennyt lapsen luo."
"Lapsen luo? Johtajan kotiin? Suokoon Jumala sinun olevan oikeassa,Magnus. Mutta hän ei kahteen päivään ole lasta maininnut."
"Kuitenkin", selitti Magnus, "hänen sydänparkaansa on raadellut tämä kirottu seikka, että hänet on lapsestaan erotettu, ja hän on lähtenyt sen luo."
"Menemme katsomaan", virkkoi Anna. "Mutta siunaa ja varjele, mikä teko! Ja hän niin sairas ja heikko! Se on hänen kuolemansa! Voi, miksi jätin häntä silmänräpäykseksikään? Mitähän Oskar sanookaan?"
"Jos Oskar on viisas, niin hän ei sano mitään", tuumi Magnus. "Ja jos mitään tapahtuu ja hänellä on rahtuakaan omaatuntoa, niin hän kiroaa itseään viimeiseen elonpäiväänsä asti."
"Älä sano sitä, Magnus", pyyteli Anna. "Jos siinä oli mitään väärää, niin olemme kaikin syypäät. Ei se ollut Oskarin vika —"
"Olipa tietenkin Oskarin vika", väitti Magnus. "Oskarin vika oli, että hän antoi Helgan kääriä itsensä sormensa ympäri ja tehdä teidät kaikki viheliäisiksi orjikseen."
"Missä on huivini? Laskin sen jonnekin enkä nyt löydä, mutta mennäänhän. Äläkä ole ankara äidillesi, Magnus — hän yritti parastaan tehdä —"
"En minä sinua moiti, äiti", sanoi Magnus, "mutta jos", hän lisäsi, ja sanat tulivat kiristyneiden hampaiden raosta, "jos tässä katalassa maassa olisi laki rankaisemassa Oskarin kaltaisia miehiä, niin olisin ensimmäinen sitä käyttämään niin totta kuin elän."
He olivat lähdössä ulos talosta, kun ovelle astui kolme miestä — ruununvouti ja kaksi vierasta.
"Hyvää iltaa, Anna-rouva", lausui ruununvouti. "Nämä herrat ovat virkamiehiä Kööpenhaminasta, juuri saapuneita 'Lauralla'. He haluavat tärkeässä asiassa tavata kuvernööriä, ja arvelin teidän ehkä tietävän sanoa, milloin hän palaa Thingvelliristä."
"En osaa sanoa, en tiedä, olen kovassa kiireessä", hätäili Anna.
"Tämä nuori mies", selitti ruununvouti muukalaisille, "on kuvernöörinvanhempipoika, ja jos tahtoisitte puhutella häntä —"
"Kyllä", vastasivat miehet.
"Onko asia niin tärkeä? Poikani on lähdössä ulos kanssani. Eikö sitä voida jättää huomiseen?" puheli Anna.
"Käykäähän edellä, äiti. Minä seuraan pian perässä", esitti Magnus, ja Annan rientäessä kadulle Magnus vei vieraat kuvernöörin virkahuoneeseen. Toinen miehistä otti povitaskustaan paperin ja sanoi:
"Luonnollisesti tunnette isänne käsialan?"
"Tunnen", vastasi Magnus.
"Ja tietysti on hänen nimikirjoituksensa teille tuttu. Oletteko hyvä ja sanotte, onkotämäisänne nimikirjoitus"? virkkoi mies avaten paperinsa ja ojentaen sen Magnukselle.
Se oli Oskar Stephenssonille asetettu sadan tuhannen kruunun tunnuste, kuvernöörin hyväksymä ja johtajan asettama.
Maailma pyöri Magnuksen silmissä, sillä hän älysi silmänräpäyksessä, mitä paperi merkitsi. Oli miltei kuin olisi heti paikalla vastattu hänen rukoukseensa saada valta rangaista Oskaria. Paperi ratisi hänen kädessään eikä hän saanut muutamaan sekuntiin puhutuksi. Sitten hän nosti kasvonsa ja sanoi:
"Kysytte minulta onko tämä isäni nimikirjoitus. Ettekö katso soveliaammaksi kysyä häneltä itseltään?"
"Epäilemättä — kyllä niin — oikeassa olette", selitti muukalainen, "mutta suojellaksemme isäänne — ja osaltaan teitäkin, kenties —"
"Kenties", sanoi Magnus, ja hän antoi paperin takaisin.
"Magnus", lausui ruununvouti, "minua pyydettiin pitämään sinua silmällä, jos tänään tulisit kaupunkiin, mutta minusta näkyy eräs toinen perheessänne tarvitsevan melko lailla enemmän silmälläpitoa. Etkö annakin meille apuasi?"
Magnus vavahteli kiusauksen kynsissä. Ääni hänen sisällään huusi: "Puhu! Paljasta hänet! Nyt on aikasi!" Hänen alahuulensa värähteli, silmäluomensa nytkähtelivät, ja hän vastasi kumeasti:
"Kuvernööri ei palaa ennen puoltayötä. Antakaa minun tulla luoksenne huomenaamulla."
"Hyvä!" sanoi ruununvouti. Magnus saattoi heidät ovelle ja kiiti sitten pois johtajan asunnolle päin.
"Tuo iso mies puhuu milloin tahtoo", virkahti toinen muukalainen, heidän kolmisin astellessaan alas katua, "ja milloin hän ei tahdo, silloin ei häneltä paholainenkaan saisi sanaa suusta."
Kahdesta johtajan talolle vievästä tiestä oli Thora valinnut lyhemmän ja käytetymmän, mutta oli kuitenkin huomaamattomana päässyt puikkelehtimaan kadulta kadulle. Taloa lähetessään hän oli kohdannut ruununvoudin ja nuo kaksi muukalaista, mutta he olivat vilkkaassa keskustelussa eivätkä nähneet hänen hoipertelevan sivuitseen pää Annan huiviin kiedottuna.
Kahdesti hän oli pysähtynyt hengähtämään ja kerran nojautunut lyhtypylvästä vasten, sillä hänen päätään huimasi ja nilkkojaan kivisti. Tähän asti niin lyhyeltä näyttänyt pikku matka oli nyt venynyt pitkäksi taipaleeksi, mutta loppui viimeinkin, ja hän läheni isänsä taloa kadun puolelta.
Hän oli aikonut hiljaa hiipiä sinne, astua sisään varkain, kuunnella, kunnes tiesi, missä lasta pidettiin ja sitten livahtaa huoneeseen sitä sieppaamaan.
Siinä mielessä hän nousi ylös kiviastuimia ja väänsi varovasti ovenripaa, mutta tuskin hän ehti äänettömästi työntää ovea raolleen, kun kajahti äänekäs helinä kellosta, jota siinä ei ennen ollut.
Tuossa tuokiossa alkoivat lapikkaat kiireesti kapsata alas portaita, ja ennenkuin hänen sekavat aivonsa ennättivät päättää mitä tehdä, tirkisteli täti Margret häntä kasvoihin.
"Varjele taivas, sinäkö?" huusi täti Margret ja näytti olevan tuupertua seljälleen.
Musertavan tappion tuskaa tuntien Thora seisoi vaiti, sydän jytisevänä kuin pyydystetyn linnun.
"Hyvä Jumala, kuinka sinä tänne yksinäsi pääsit! Ja mitä ihmettä Anna ajatteli sinut laskiessaan?" kummasteli täti Margret.
Sitten Thora kouristavaan purkaukseen puhjeten tunnusti: "Anna ei tiennyt mitään, täti Margret — hän oli nukkumassa — tulin pienoista katsomaan." Ja sitten hän lannistui peräti, piteli ovesta ja itki kuin lapsi.
Teräväkielinen hyvä sielu ei voinut kestää enempää. "Ja sitä saatkin, rakkaani", hän vakuutti hellästi. "Saatpa kylläkin, vauvaseni", hän vahvisti äärettömän säälivästi. "Saat niin varmasti kuin nimeni on Margret Nielsen", hän lupasi vielä kerran, jyrkän päättävästi. "Jättivät tänne minut kuin vahtikoiraksi sillä käskyllä, ettei kukaan saanut lasta lähestyä, mutta se oli tarkoitettu eräälle toiselle — eräälle, joka sen aikoi varastaa — niin sanottiin — vaikk'ei mahdukaan vanhaan tyhmään kallooni, mitä merkillistä aika mies voi tahtoa imevästä lapsesta. Mutta olenpa hupelo, kun pidättelen sinua ovella! Tule yläkertaan, tyttöseni. Käyhän edelläni, Thora hyvä — se on oikein — mutta ei niin pikaisesti — näetpä lapsesi kylläkin pian. Ja Thora kultaseni, jollen ole yrittänyt tuoda sitä takaisin sinulle, niin ei siihen ole ollut syynä rakkauden puute, eikä tunteittesi ymmärtämisen eikä kärsimystesi tajuamisen puute, vaan kun isäsi ja Helga, ja Oskarkin — Ei, toisaanne, Thora — lapsi on kadunpuoleisessa makuukamarissa."
"Onko hän terve?" kysyi Thora nopeaan hengittäen, siltamalle päästyään.
"Terveempi ei voi olla, ja niin rusoposkinen ja viehkeä", takasi tätiMargret, työntyen Thoran edelle ja avaten oven.
Mutta kavuttuaan portaat niin ylenmäärin joutuisasti Thora pysähtyikynnykselle ja painoi vasemmalla kädellään lujasti kylkeään. "Maltahan!En voi vielä käydä sisälle", hän sanoi. "En ihan vielä, täti Margret.Nukkuuko hän?"
"Sikeästi nukkuukin, Jumala häntä siunatkoon!"
"Onko tuo hänen hengitystään?"
"Ei, sehän on kissa. Eipäs, lapsihan se sittenkin on. Mutta tule, rakkaani, tule", hoputti täti Margret, ja sitten nuori äiti hengitystään pidätellen astui huoneeseen.
Lapsi nukkui kehdossa vaaleansinisessä pitsimyssyssään; pieni kellertäväin hiusten juovittama pää oli punakkana painunut valkealle pielukselle. Lattialla kehräsi kissa laskeutuvan auringon lämpöisessä sädekehässä, ja kaikki oli suloista ja rauhallista.
"Pienoiseni! Pienoiseni!" huusi Thora, ja hän vaipui polvilleen kätkyen ääreen ja ojensi käsivartensa sen yli kuin suojelevilla siivillään pesäänsä peittävä lintu.
Lapsi heräsi äitinsä hengityksen hiljaisen huounnan tuulahtaessa nukkuville kasvoilleen ja alkoi itkeä, jolloin Thora otti sen käsivarsilleen, nosti ylös kehdosta ja vaaliskeli sitä hellästi, pidellen sen pientä sojottavaa kätöstä omassa kädessään, niin ohutta, valkeaa ja hentoista.
"Pulloaan se tahtoo, Thora", virkkoi täti Margret, "ja tässä se onkin valmiina odottamassa — minä pidän sitä uuninreunalla lämpöisenä."
"Minä annan sitä sille, minä annan sitä sille", huusi Thora.
"Luuletko osaavasi, kaunoiseni? Mutta osaathan tietystikin. Hyväinen aika, sepä ihmeellistä — kun ihminen on äiti, niin hän osaa pienoiselle mitä vaan. Enkeli tuntuu kuiskuttavan: 'tee näin', ja hän tekee, ja se on juuri omiansa lapselle."
Pikku olento imeskeli nyt tukevasti, pikkaraiset kasvot äitinsä rintaa kohti ja pullea, punainen nyrkki hänen kelmeällä poskellaan.
"Mutta sinä tarvitset maitoa, lapseni", jutteli täti Margret. "Niin, ja jotakin voimistavaa myös, ja molempia saat ihan tuossa paikassa. Laskehan väsynyt pääsi tälle aluselle, kultaseni, ja odota kunnes käyn karahvin."
Lapsi oli jo torkahtamassa, ja Thora silmäili sitä rakkaasti ja huoahti:
"Jumala siunatkoon äiditöntä pienoistani!"
"Äiditöntä tosiaankin! Kuka häntä äidittömäksi sanoo? Minusta hänellä näyttää olevan liiankin monta äitiä", selitteli täti Margret.
Imuke luiskahti lapsen hölleneviltä huulilta, ja Thora kumartui suutelemaan pois pikku suukkosesta pirahtelevat pisarat.
"Soisinpa voivani kuolla", hän sanoi. "Soisin voivani nyt kuolla, tätiMargret."
Ja täti Margret vastasi kuuluvasti sopertaen: "Vai kuolla! Siemaisepa tämä pisara konjakkia ja vettä, äläkä noin joutavia lepertele."
Thora joi kulauksen, ja heti heitti hänet heikkous, mutta voimien palatessa elpyi se salainen aie, mikä hänet oli taloon jouduttanut.
"Minun täytyy kiirehtiä", hän ajatteli. "Anna seuraa perässäni."
Hänen vaivaantuneen ja loukatun äitiytensä viaton itsekkyys ei tiennyt mitään omaatuntoa, ja hän ryhtyi aprikoimaan miten suoriutua täti Margretista ja viedä lapsi pois.
Se oli pulmallinen ongelma, ja hän istui kauan sitä pohtien, mutta sattuma sen vihdoin ratkaisi.
"Voi sentään", rupatteli täti Margret, "miten viehättävän näköinen sinä olet tuossa istuessasi lapsi sylissä! Mutta olisipa aika yllätys joillekuille, jos voisivat nyt poiketa sisälle ja nähdä sinut! Eivätpä voi, Jumalan kiitosi Ovat viiden penikulman takana, ja ennen kuin palaavat, olet sinä poissa eikä yksikään ole hullua hurskaampi koko jutusta. Kun kissa on kylällä, niin hiiret hyppivät pöydälle. Mutta siunaa ja varjele mikä myrsky nousisikaan, jos konsanaan saisivat vihiä, että minä annoin sinun koskea pikku enkeliin! En tiedä sanoa, kuka siinä seikassa pahin on — isäsi, Oskar vai Helga. Kai sentään Helga on pahin, jos siksi tulee. Sinä, Thora, olet Nielsen, mutta Helga — hän on toisesta katraasta kotoisin. Hän on peräti ovela ja aina valmis tempun keksimään. Helga tuon ovikellonkin hankki ja kuullessani sinun tulevan sisälle ajattelin: 'Taas se ruununvouti sieltä pistäikse'; mutta sinä olisit minut höyhenelläkin nujertanut. Taivasten tekijä!"
Täti Margret, katsellessaan ulos ikkunasta, kohotti äkkiä kätensä ilmaan.
"Mitä nyt?" huudahti Thora.
"Siellä tulee — ei — kyllä, Anna tulee! Ja hänen takanaan ruununvouti ja kaksi viranomaista!"
"Ne tulevat minua noutamaan", tuskaantui Thora. "Tahtovat viedä minut pois lapseni luota. Mene alas pysähdyttämään niitä, täti Margret. Sano ett'en ole täällä — sano minun menneen — sano mitä tahansa —"
"Hiljaa, nypykkäni, älähän kiihdy. Jätä Margret Nielsenin järjestettäväksi tämä pikku asia. Minä vien Annan ja ruununvoudin taempaan vierashuoneeseen ja jaarittelen niille puuta heinää. Sitten sinä puikahdat ulos katuovesta ja riennät takaisin kotiin kenenkään tietämättä tuon taivaallista retkestäsi."
"Niin, niin, se käy päinsä", hoki Thora. "Sinä olet hiljaa kuin hiiri, ja minä pidän aika rähäkkää."
"Niin, niin, niin."
Kello helähti alhaalla, ja täti Margret kuiskasi: "Siinä ovat! Laske nyt lapsi takaisin kehtoon, kultaseni, ja vedä peite sen ylle."
"En vielä, annahan kun suutelen sitä vielä, vain viimeisen kerran", vastusti Thora.
Portaiden alapäästä kuului hätäinen ääni: "Margret! Margret Nielsen!"
"Täytyy lähteä — ole nopea", kuiskasi täti Margret, ja alakertaan pyrähtäen hän huusi: "minä tulen", ja sitten kuului sekavaa sorinaa ja ovi paiskattiin kiinni. Thora oli taaskin yksinään, ja sorretun äitiyden kuumeellinen voima valtasi hänet kuin hulluus. "Ne ovat tulleet jälleen riistämään lastani", hän ajatteli.
Silmänräpäyksessä hän oli luiskauttanut kengät jalastaan, siepannut peitteen ja kietaissut nukkuvan lapsen siihen, hiipinyt sukkasillaan alas portaita ja takakäytävän kautta ulos talosta.
Sillävälin oli taemmassa vierashuoneessa surkea ilveily käymässä. Anna seisoi vaaleana ja vapisten, täti Margretin pysyessä ihmeteltävän viisaan ja nokkelan näköisenä.
"Thora!" oihkaisi Anna. "Oletko Thoraa nähnyt?"
"OlenkominäThoraa nähnyt! Sinä kai uneksit, Annaseni."
"Sitten hän on kadonnut, ja minä olin lopultakin oikeassa", valitteliAnna.
"Onko se mahdollista?" ihmetteli täti Margret.
"Magnus väitti varmaksi, että hän oli lähtenyt lastaan katsomaan, mutta hän onkin mennyt pitemmälle, lapsi raukka, emmekä me häntä enää milloinkaan näe."
"Sepä on surkeata", virkkoi täti Margret, ja silloin Anna törmäsi hänen kimppuunsa.
"Margret Nielsen, etkö käsitä sanojani? Lapsi parka oli päästään sekaisin ja pujahti ulos minun nukkuessani, ja, Luoja tiesi, mihin on joutunutkaan."
"Sh! Pidä suusi kiinni, Anna, ja tule tähän huoneeseen, niin sanon sinulle jotakin. Magnus oli sittenkin oikeassa."
"Hänonsiis ollut täällä?"
"On nytkin — yläkerrassa juuri paraikaa."
"Oi, Jumalan kiitos —"
"Älä puhu, jottei tyttö raukka kuule. Äläkä myöskään ole hänelle vihoissasi, ja jos toit ruununvoudin noutamaan häntä takaisin —"
"Minäkö toin ruununvoudin? Mitä hullutuksia lateletkaan?"
"No emmekö siis voikin antaa hänen viipyä hiukan kauemmin? Joka päivä ei hänellä sitä tilaisuutta —"
"Viipyköön minun puolestani koko yönkin, Margret."
"Se on mahdotonta, johtaja on niin säikäyksissään. Ja kuvernööri sitten —"
"Totta sanot", myönsi Anna,
"Mutta hän voi huoletta viipyä lapsensa luona vielä tunnin, vai mitä?" esitti täti Margret.
"No tunnin ehkä vielä", arveli Anna.
"Lapsi poloinen, hänen piti meidän puhellessamme livahtaa ulos, mutta me menemmekin yllättämään hänet. Ja kun hänet näet pikku tylleröinen rinnallaan, katselemassa sitä ja suutelemassa sitä niin surullinen hymy huulillaan, pikku raukan, niin tulvii sydämesi kukkuroilleen. Mutta, kaiken hyvän nimessä, pyyhi silmäsi ja niistä nenäsi, Anna, ja koetahan totta totisesti olla iloisemman näköinen — hiljakseen nyt, hiljakseen, ettei hän luule ruununvoudin olevan kintereillämme."
Ja niin nämä kaksi vanhusta tuhertaen kuin nuhan saaneet, mutta yritellen hymyillä ja näyttää onnellisilta, laahustivat varovasti makuuhuoneeseen.
Mutta huone oli tyhjänä ja Thora poissa.
Vaimot katselivat toisiaan hetkisen, ja sitten täti Margret hyökkäsi kätkyen ääreen. Lapsikin oli poissa.
Silloin helähti ovikello taaskin. Täti Margret huusi: "Siellä hän on!" ja molemmat syöksähtivät kilvan alas katsomaan.
Magnus sieltä oli tulossa sisälle.
"Thora onolluttäällä, mutta on mennyt — mennyt juuri tällä hetkellä", huusi Anna.
"Ja vienyt lapsen mukanaan", huusi täti Margret.
Sanaakaan virkkamatta Magnus käännähti ympäri ja kiiti takaisin kadulle. Siellä hän tapasi ruununvoudin ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana hetkenä molemmat naiset juoksentelivat sinne tänne, ja miehet olivat lähteneet eri haaroille.
Puoli tuntia jälkeenpäin he taas tapasivat toisensa johtajan talolla. Ei ollut löytynyt Thoraa eikä lasta. He olivat kadonneet niin tyyten kuin laavavirran nielaisemina.
Vaimot istuivat vieretysten valjuin kasvoin ja säikkynein silmin, punoen nenäliinojaan solmuilta.
"Tohtori oli sittenkin oikeassa", huokaili Anna. "Oikeassa olivat kaikki, vaikka pidimme heitä niin kovina ja julmina. Lapsi raukka tahtoi kuolla — hän sanoi sen minulle itse."
"Sanoi minullekin — juuri tänä päivänä hän sanoi", huomautti tätiMargret.
"Eikö kaupungissa ole mitään taloa, missä hänen on ollut tapana käydä?" kysyi ruununvouti.
"Ei mitään", vastasi Anna, ja täti Margret selitti: "Thora ei ollut niitä — hän ei milloinkaan hörppinyt kahvia eikä juoruillut kenenkään kanssa."
"Koettakaamme vielä", esitti Magnus ruununvoudille.
Aurinko oli laskenut vuonon taa; ja tasangon mustat kalliot alkoivat häipyä illan sankkaan hämyyn, kun miehet toistamiseen palasivat johtajan kotiin. Heidän etsintänsä oli ollut turha, ja Magnuksen kasvot olivat vaaleat ja nääntyneet.
Anna ja täti Margret istuivat vierashuoneen ikkunassa vilpittömän murheen vallassa, mutta saaden jonkinlaista tyydytystä tuskaansa kadulle kasaantuneiden kaupunkilaisvaimojen säälittelevistä katseista.
"Tiesin sen hyödyttömäksi", virkkoi Anna. "Hän on mennyttä, pikku raukka — pelkään, että hän on mennyt taivaaseen, lapsi poloinen."
"Ja ottanut viattoman, rakkaan pienokaisen mukaansa", lisäsi tätiMargret.
"Onko kenenkään mieleen juolahtanut pistäytyä uudelleen hallitustaloon?" kysyi ruununvouti.
"Minä menin sinne ensin", vastasi Magnus.
"Ja järvelle?"
"Siellä käväisin sitten."
"Entäs laiturille?"
"Lähdin laiturillekin. Mutta en usko Thoran lopettaneen itseään", selitti Magnus.
"Sitten hän on jo nääntynyt kuoliaaksi, ja yhdentekevää on siis kaikki", virkahti Anna.
"Hän on vielä sukkasillaan — katsokaahan", huomautti täti Margret, näyttäen Thoran yläkertaan jättämiä lapikkaita, ja hän kyyristyi suutelemaan niitä ja puhkesi itkuun.
"Yksi mahdollisuus on jälellä — hän on saattanut yrittää seurata miestään", sanoi Magnus.
"Niin kauas, ja hevosetta?" epäili ruununvouti.
"Se on viimeinen toivo — koetanpa sitäkin", päätti Magnus. "Äiti", hän lisäsi, "sinun olisi paras mennä kotiin."
"En voi — en rohkene — ja jos mitään tapahtuu, niin en enää koskaan kykene käymään tyttö paran kamarissa", vastasi Anna.
Ulkona Magnus sammuvassa valossa seisoi kotvasen pyyhkimässäKultaharjan lautasia ja taputtelemassa sen kyyryyn painunutta kaulaa.
"En luule olevan toista hevosta saatavissa kaupungissa", virkkoi ruununvouti, "mutta sinä tapat komean ponisi."
"Kuoleepa sitten kunnialla", mörähti Magnus.
"Magnus", jatkoi ruununvouti, "aion tutkia jokaisen talon Reykjavikissa, ja jos onnistun tänä iltana, niin odotan sinun auttavan meitä aamulla."
"Josetteonnistu, niin autan teitä", murahti Magnus kolkosti naurahtaen, ja katosi pimeään.
Thora oli menetellyt sikäli kuin luonnollisinta ja sen vuoksi vähimmin odotettavissa. Aikoen vain palata takaisin vuoteelleen hallitustaloon ja viedä lapsen mukanaan hän oli kaikkein yksinkertaisimmin niin tehnyt. Ruununvoutia välttääkseen hän oli poistunut isänsä talosta takaoven kautta, ja karttaakseen ihmisiä liikekaduilla hän oli valinnut pitemmän ja hiljaisemman kahdesta kotitiestä.
Tämä tie vei järven ohi, mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua lopettaa itseään. Ennen hän useasti oli sydämensä pohjasta ikävöinyt kuolemaa, mutta oman lapsen rakastaminen voitti kaikki sellaiset tunteet nyt. Matka oli hyvin pitkä, hän ei väsymystään tuntenut; tiet olivat rosoiset, mutta hän ei tiennyt niiden haavoittavan jalkojaan; hän asteli vinhasti, mutta ei hengästystään huomannut. Hänellä oli vain yksi pelko, — että hänet saavutettaisiin; vain yksi kammo — että lapsi häneltä temmattaisiin pois.
Kuumeisin käsin pienokaistaan pidellen hän riensi eteenpäin, itkien itsekseen, nauraen itsekseen, povi paisuvana hurjasta ilosta, jolla ei ollut mitään katumusta, ei minkäänlaatuisia tunnonvaivoja, ei huolta menneestä eikä tulevasta. Se oli äitiyttä — äitiyttä, jumalallisinta, pirullisinta, hellintä, kamalinta, suloisinta, viileintä kaikista sydämen intohimoista.
Kotiin vihdoin saapuessaan hän tapasi talon kylmillään, mutta ovet seposen seljällään, kuin olisi huoneissa vielä kiirinyt äskeisten hätäisten askelten kaiku. Hiipien yläkertaan kalliine kantamuksineen hän pääsi turvallisesti kamariinsa ja siekailematta lukitsi oven perässään. Hän nauroi sitä tehdessään, ajatellen, miten Anna ja täti Margret häntä seuraisivat ja huomaisivatkin tapanneensa.
Sitten hän riisuutui ja nousi jälleen vuoteeseensa, ja kokonaiseksi pitkäksi, taivaalliseksi tunniksi antausi lapsestaan iloitsemaan — pitelemään, vaaliskelemaan, hellimään, suutelemaan sitä, ahmimaan onneaan kaikin aistein. Pikku olento oli kaupunginmatkallaan nukkunut, mutta nyt se heräsi ja makasi rauhallisena äitinsä vierellä, tämän tapaillessa sen hentoa ruumista kiihkein käsin ja pistäessä sen nyrkit ja jalat yksitellen suuhunsa.
Tovin kuluttua lapsi väsyi ja alkoi itkeä, jolloin Thora vasta muisti unohtaneensa maitopullon. Hän koetti lasta viihdytellä, mutta se ei tyyntynyt, ja sitten hänet valtasi äkillinen ajatus, äidillisyyden sokea vaikutin, ja hän pani pienokaisen rinnoilleen. Lapsi takertui rintaan ja tyyntyi, ja maito, jota ei siihen asti ollut siihen laskeutunut, alkoi heti herua.
Se oli tuon riemuisan tunnin ilon huippukohta, ruumiillinen hurmio, jonka moista Thora ei koskaan ennen ollut kokenut.
Sen jälkeen häneen tuli rauhaisempi henki, ja hän katseli rakkaasti povellaan lepäävää pienokaista, suuteli suutelemistaan sitä ja hoki: "Jumala lastani siunatkoon."
Sitten hän äänellä niin heikolla ja hopeanheleällä, kuin olisi se taivaasta helkkynyt, alkoi laulaa lastansa uneen.
Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.
Lapsi nukkui, ja aina laulaessaan Thora tunsi vuorottaisia kuumeen ja vilun väristyksiä ruumiissaan. Hämärä, katkonainen ja houriva tajunta vaihtelehti tullen ja häviten, ja ihmisiä tuntui saapuvan huoneeseen ja astuvan ulos. Ensinnä ilmestyi Helga, sitten siinä seisoi Oskar, ja Magnus lopulta nousi näkyviin. Helga oli ottamaisillaan lasta vuoteesta ja Oskar häntä auttamassa, ja Thora yritti huutaa eikä voinut, mutta silloin Magnus ilmestyi oven suuhun.
Yhteen toviin hän luuli olevansa kuollut, ja ihmiset haastelivat hänen ympärillään. He olivat kaikki outoja — enimmäkseen vaimoja, joiden hän oli nähnyt menevän Pelastusarmeijan suojakotiin. "Hän on mennyttä, tyttö parka", virkkoi muuan, ja joku toinen lisäsi: "Sen parempi — ovathan poloisen vaivat lopussa." "Sanotaan hänen yrittäneen lopettaa itsensä", tiesi joku "Ihmekö se?" arveli toinen. "Hänellä ei ollut sijaa tässä maailmassa enää." "Kukaan ei voi sanoa, ettei hän rakastanut miestään", lausui ääni hänen jalkopäässään. "Siinäpä surkeus onkin — mies rakasti hänen sisartaan", huomautti ääni hänen päänsä takana. "Kenties hän juuri siitä syystä ajatteli päiviensä päättäneistä — jättääkseen miehelleen vapauden, tehdäkseen hänet onnelliseksi?" "No, tyttö menetteli väärin Magnukseen nähden; mutta kaikki tiedämme, kuka hänen kuolemansa tuotti." Ja sitten he jokainen vakuuttivat yhteen suuhun: "Mies saa palkkansa, mies saa palkkansa", ja Thora oli suruissaan Oskarin vuoksi.
Toisena tovina hän oli olevinaan siunattuna pyhimyksenä paratiisissa, lilja- ja ruusukiehkura päässään, mutta hänen sydämessään pisteli kuitenkin oka, ja taivaan iloissakin hän tunsi turruttavaa tuskaa, joka ei helpottanut, koska hän ei voinut olla ajattelematta pienokaistaan. Sen vuoksi hän pyysi rakasta Jumalaa sallimaan hänen mennä alas maan päälle katsomaan pikku Eliniään, ja Hän antoi hänen tulla, ja Thora tuli. Oskar ja Helga olivat nyt yhdessä hymyävien puutarhojen sulostuttamassa maassa, ja talossa, joka oli kullattuja huonekaluja täynnä. Mutta hän ei nähnyt Eliniään missään, kunnes viimein löysi hänet eräästä yläkerran kamarista, unhotettuna ja yksinäisenä. Silloin valuivat polttavat kyyneleet pitkin hänen poskia, ja hän istuutui lapsensa luokse ja viihdytteli häntä, eikä Elin ollut peloissaan. "Viivyhän luonani hiukan kauemmin, äitiseni", pyyteli lapsi, ja hän jäi ja lauloi pienoiselleen, eikä kukaan muu kuullut paitsi pikku Elin.
Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.
Hänen jälleen tointuessaan oli makuuhuoneessa pimeä; kuitenkin hän oli yhäti laulamassa. Lapsi alkoi itkeä, ja hän tahtoi sitä viihdytellä, mutta ei kyennyt puhumaan. Sen pikku ruumis tuntui kylmältä hänen rintaansa vasten painuneena, ja hän olisi sen käärinyt peitteeseen, mutta tunsi käsivartensa niin raskaiksi, ettei voinut niitä nostaa.
Oli hetkinen tuskaista tajuntaa, mutta hyvä Isä sulki kärsivän lapsensa aistit jälleen. Hän oli näkevinään majesteetillisen olennon astuvan huoneeseen, valkeaan puettuna, ja nostavan lapsen hänen poveltaan, sanoen "Sallikaa pienten lasten tulla Minun tyköni." Hän tiesi varsin hyvin, kuka Se oli, mutta hänen toistamiseen katsoessaan oli olennolla Magnuksen kasvot.
Sitten hänestä tuntui, että hänet olikin nostettu ylös, eikä lapsi; silti hän ei peljännyt ollenkaan, ei tuntenut mitään tuskaa, ei sydämen pakotusta. Hän oli sangen onnellinen.
Vuoteen ympärillä seisoneet vaimot näkyivät tulleen takaisin ja alkoivat laulaa "Turvahan Jeesuksen helmoihin" — aivan kuin hän suojakodin ovella kuunnellessaan oli kuullut heidän laulavan.
Hän hymyili ja hengähti syvään, suloisen, pitkän henkäyksen iloa ja hurmausta, ja sitten pimeys hälveni — ja sitten — oli Päivä.