Se päivä oli Oskarille ollut pelkkää voitokasta riemua, Julistusjuhla alkoi jumalanpalveluksella pitäjän kirkossa, ja vaikka ainoastaan kuvernööri ja edusmiehet olivat kyenneet sulloutumaan ahtaaseen kirkkoon, niin olivat hautuumaa ja pappilan tanhuat väkeä täynnä.
Jumalanpalveluksen jälkeen mentiin kulkueena kirkon ovelta ikivanhaan julistuspaikkaan, ja Oskar oli järjestänyt ja johtanut kaikki. Ensinnä kaupungin soittokunta, sitten kuvernööri ja hänen neuvoskuntansa kultakaluunaisissa univormuissaan, piispa kauhtanassaan, edusmiehet olkavöissään, papisto mustissa kasukoissaan ja valkeissa röyhykauluksissaan, ja sitten sankkana laumana kansa. Näky oli loistavan suurenmoinen, eikä sen vertaista yksikään voinut muistaa paikalla ennen nähneensä.
Julistaminen itse oli vaikuttava juhlameno. Lakikukkulalla istuen kuin lavalla — luonnollisella laavakallion lavalla — kasvot itään päin käännettyinä ja Dannebrogin risti rinnallaan kuvernööri luki yksitellen kaikkien edustajahuoneen hyväksymien lakien nimet ja määrittelyt; ja jokaisen jälkeen hän nosti päätään ja huusi tasangolla lainehtivalle kansalle: "Onko hyvä vai ei?" ja Oskarin johtama väenpaljous karjaisi: "Hyvä!"
Lukemisen päätyttyä kuvernööri huusi: "Eläköön kuningas!" jolloin Oskar johti hurrausta, kolme kertaa kolmeen kertaan, ja soittokunnan aloitettua kansallishymnin hän antoi alun kuorolle.
Mutta toimituksen viimeinen piirre jäi parhaaksi, ja se oli Oskarin itsensä sepittämän hymnin laulaminen. Se oli hymni Islannille, viikinkien kehdolle, satujen näyttämölle, kansankäräjien esivanhemmalle, mahtavien Pohjanmaiden emolle.
Seisoen lakikukkulan jyrkällä kaltaalla, 150-henkinen kuoronsa viettävällä rinteellä edessään, Oskar johti laulua suurella pontevuudella. Hänen alkujaksonsa miellytti kansaa, mutta kun hän kohosi ydinkohtaan ja kosketti isänmaalliseen pohjasäveleen, jona oli hänen rakkautensa jylhää, vanhaa maata kohtaan —
"Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa",
niin kuulijat joutuivat kokonaan haltioihinsa, ja jotkut nyyhkyttivät ja itkivät.
Hymnin päätyttyä edusmiehet keräytyivät Oskarin ympärille häntä onnittelemaan, ja muutamat maalaiset kapsahtivat hänen kaulaansa. Kuvernöörikin kukkulallaan sai paljon onnitteluja. "Mutta tämähän on neron leimausta", kiitteli yksi. "Inspiratsionia", lausui toinen. "Oskaristamme tulee vielä suuri säveltäjä", arveli kolmas. Ja vanhus vastaanotti suosiolauseet hiljaisesti, melkein vaiteliaana mutta hänen kasvoillaan loisti lemmikkipojastaan ylpeilevän isän mielihyvä.
Juhlamenojen jälkeen oli jokaisen huulilla yksi ainoa nimi, OskarStephenssonin, ja sadat päivälliselle hajautuessaan hyräilivät"Isafold! Oi Isafold'in" säveltä.
Oskar ja Helga ruokailivat kahden kesken majatalossa eräässä salin loukossa, missä ahdinkoon asti tungeksi ruokavieraita. Mutta molemmat olivat liiaksi kiihdyksissään jäädäkseen sekalaiseen seuraan ja pujahtivat päivällisen jälkeen järven äyräälle ja tasangon yksinäisille laidoille. Siellä he poimiskelivat mustikoita, ja osaksi kiihkoaan pidätelläkseen, osaksi sille tyydytystä saadakseen eivät muusta puhelleet kuin kedon kukkasista.
Auringon alkaessa painua mailleen he palasivat pappilan kautta, missä kuvernööri oli johtajan, piispan ja joidenkuiden muiden arvohenkilöiden kanssa ollut päivällisellä erikseen. Pieni vierashuone tuprusi savua kuin geysirin suu, ja siinä vilahtelevat kasvot väittelivät vanhan ja uuden järjestyksen ansioista ja vioista. Sekä kuvernööri että johtaja olivat vanhan puolella, sellaisena kuin se päivän juhlamenoissa ja Oskarin ylistysvirressä osaltaan esitettiin, mutta toisten mielestä tuottivat muuttuneet ajat muuttuneita tarpeita, joten Islantia paremmin edistäisi uusi perustuslaki vapaakauppoineen ja ajanmukaisine järjestelmineen.
"Ne jauhavat puoleen yöhön eivätkä mitenkään pääse ennen huomista kotiin", kuiskasi Helga, Oskarin kanssa livahtaessaan ulos.
Maatilalle päästessään he näkivät ihmisten purkavan telttojaan ja taluttavan hevosiaan täyteen tuppautuneesta tarhasta, lähtöön laittautuakseen.
"Pelkään olevani liian väsynyt lähtemään tänä iltana", sanoi Helga.
"Jäähän siis — jää toki", huomautti Oskar.
"Entäs sinä?"
"Minun on joka tapauksessa mentävä kotiin — Thoran vuoksi", vastasiOskar.
"Äitisi pitää hänestä huolta", houkutteli Helga.
Mutta Oskar ravisti päätään ja käski Gudrunin, emännöitsijän, laittamaan toisen vierashuoneen valmiiksi Helgalle.
Kaupunkilaisnuoriso oli parhaillaan raivaamassa lattiaa tyhjäksi tanssiin, ja huusi Oskaria ja Helgaa valssin johtajiksi. Sen nämä tekivät perin iloisin mielin ja valssin päätyttyä yhtyivät piiritanssiin, jota seurasi toinen ja kolmas valssi, kunnes he olivat niin kiihdyksissään ja kuumissaan, jotta piti poiketa ulos vilvoittelemaan.
Oli jo pimeä, ja yöksi leiriytyä päättäneet olivat sytyttäneet tulia telttainsa edustalle, yhtä toista huvitusta illan ratoksi keksien. Niitä oli povaaminen. Muuan hupelona pidetty eukko kulki teltasta telttaan, raikuvassa naurunrähinässä lasketellen umpimähkäisiä kompiaan.
"Ja mitä tässä näet?" kysyi Helga kätensä ojentaen.
"Hei, hyvä käsi tämä", laverteli akka. "Sinusta ylhäinen rouva ylenee, joka päivä paistia ja lihakeittoa syöt ja kultainen viini ja vierre edessäsi tuoksuaa."
"Ja mitä tästä luet?" tiedusteli Oskar.
"Tästä? — Voi mun päiviäni, mun päiviäni!" haikaili noita.
"Mikä muorilla hätänä?"
"Kylmä vesi nahan ja lihan välissä virtailee minulla."
"Niin pahaksesiko otat, eukkoseni?"
"Älä kysykään, älä kysykään! Sinullahan on veli?"
"No olkoon!"
"Varo! varo!" sanoi noita, ja Oskar ja Helga kääntyivät nauraen pois.
Kuu nousi, ja he samosivat äskeiseen suureen kuiluun harhaillen sen luhistuvan louhikon varjossa, kunnes tulivat jättiläismäiselle kielekkeelle, joka mahtavan patsaskiven tavoin kohoaa haudalta näyttävän syvän rotkon kaltaalla. Sille he istuutuivat, valkea kuu yläpuolellaan ja punaiset leiritulet allaan, ja silloin ei heidän sydämissään geysirinä kiehuva ja poreileva kiihko enää ollut hillittävissä.
"Sinulla on ollut suuri menestys tänään, Oskar", aloitti Helga.
"Niinpä sinullakin, Helga, niinpä sinullakin, sillä jollet sinä olisi ollut minua mukanaolollasi yllyttämässä ja innostuttamassa, niin en olisi mitään tehnyt."
"Olen onnellinen, jos olen ollut avuksesi, Oskar, mutta sinun tulee nyt käydä eteenpäin, milloinkaan taaksesi katsomatta — milloinkaan."
"Olet oikeassa, Helga, olet oikeassa — pysähtyminen olisi nyt syntiä — anteeksiantamatonta — melkein kuin Pyhää Henkeä vastaan."
"Aivan niin, Oskar; sillä jos kellään on lahja, hän saa sen Jumalalta, ja sen hautaaminen, kuten mies vertauksessa —"
"Siitä ei mitään pelkoa olisi, jos voisin aina pitää sinut vierelläni,Helga."
Salaperäinen tuoksu tuntui ympäröivän hänet. Hän tunsi Helgan hengityksen kasvoillaan. Se sai hänen koko ruumiinsa värisemään.
"Ja etkö voi, Oskar?"
"Kaikesta sielustani soisin voivani. Mutta se on mahdotonta. Sinä palaat Tanskaan —"
"Enpä palaakaan! On minulla kunnianhimoa minullakin. Minun täytyy uudestaan lähteä Englantiin, Ranskaan, Saksaan, Italiaan; ja niin täytyy sinunkin, Oskar — sinun täytyy, jos aiot olla uskollinen lahjoillesi ja itsellesi ja suurelle tulevaisuudellesi —"
"Tiedän sen, Helga, tunnen sen, ja jos voisin kirjoittaa yhdenkään laulun, joka liikuttaisi miljoonia sieluja, niin olisi se parempaa kuin suuren rikkauden ansaitseminen tahi jonkin lain ajaminen hyväksytyksi valtiopäivillä. Mutta kun mies antaa panttivankeja onnelle, ja ne laahaavat häntä alas — vaikkapa silkkirihmoillakin — mutta yhä alas, alas, alas —"
Hänen kuivasta kurkustaan tunkeusivat sanat käheinä, mutta Helga vastasi vienosti ja leppoisasti: "Ovatko asiat niin parantumattomalla kannalla, Oskar?"
"Ehdottomasti, Helga, ehdottomasti, ja tästä lähtien ja kaiken ikäni minun pitää oppia tulemaan toimeen ilman toveruuttasi —"
"Ja mitä minun pitää tehdä?"
Intohimon pakotus oli työntämässä Oskaria eteenpäin, mutta hän ponnisteli pitääkseen vastaan. "Helga", hän huusi, "tiedätkö mikä elämässä on kuolettavinta? Rakkaus. Maalarit kuvaavat Rakkauden vaarattomaksi pikku Kupidoksi, jolla on side silmillään ja lelujousi ja vasama käsissään. Mutta Rakkaus on suuri, sokea, haihatteleva hirviö, joka kaksiteräisellä miekallaan jakelee tuhoa joka taholle."
Hänen sanansa eivät yhtään tehonneet, mutta värisevä ääni soi viehkeänä sävelenä Helgan korviin, ja hän lausui: "Tekeekö sen rakkaus vai rakastaja, Oskar — rakastava hairahtuvine tuntoineen oikeasta ja väärästä, hupsuine kunnian-ihanteineen?"
"Jumala tietäköön! Kenties, jos olisin vuosikausia takaperin niin ajatellut, ennenkuin menin lisäämään vääryyttä vääryyteen ja tuotin onnettomuutta muille ja kurjuutta itselleni — mutta nyt, nyt —"
Helgan valtasi voitonriemuinen tunne, ja hän virkahti "Eikö ole raukkamaista puhella tuohon tapaan, Oskar?"
"Minä olen raukka, Helga", vastasi toinen kiireestä kantapäähän vapisten; "sinulle voin toden sanoa — minä olen raukka, siveellinen raukka, enkä voi katsoa varmuutta silmiin —"
"Mutta jos", virkkoi Helga kiihtyneesti, lähemmäksi painautuen, "sinulla olisi vieressäsi joku, jolla olisi elämän rohkeus, elämän uhma —"
"Helga", vastusti Oskar raskaasti hengittäen — maa tuntui olevan vieremänä luiskahtamassa hänen jalkainsa alta.
"Joku, joka sinua alituiseen auttelisi eikä pyytäisi mitään toveruudestasi —"
"Helga! Helga!" Oskar huohotti liikutuksensa päihtymyksessä kuin ilmaa tapaillen.
"Mitään muuta kuin työskennellä kanssasi ja voittaa maailma kanssasi —"
"Helga! Helga! Helga!"
"Oskar!"
Hengästynyt huudahdus purkausi kumpaiseltakin, ja miltei kuulumaton kuiskaus lupasi: "Minä en lähde takaisin tänä iltana, Helga!"
* * * * *
Jälleen tointuessaan he olivat — entistään enemmän kuumissaan ja kiihdyksissään — valkeasta kuutamosta palaamassa tanssisalin katossa savuavan lampun keltaiseen usmaan. Kaupunkilaisnuoriso vastaanotti heidät hilpeällä remulla ja huusi heitä yhtymään parhaillaan käyvään tanssiin. Sitä nimitettiin "Kankaan kutomiseksi", ja osanottajat olivat esittävinään paksun islantilaisenvadmalinkehräämistä ja karstaamista, kutomista, pingoittamista, takomista ja käärylle kiertämistä. Tanssijat pujottausivat ristiin rastiin, väänsivät toinen toistaan, takoivat toisiaan rinta rintaa vasten ja lopuksi pyörittivät kumppaniansa vinhasti ympäri.
Soitto kävi nopeaan, tanssijat lauloivat äänekkäästi ja nauroivat vielä äänekkäämmin. Äkkiä ulvahtivat koirat ulkona haukkumaan, ja kuului nelistävän hevosen kavioiden töminää. Heti jälkeenpäin helisytti ratsuraipan metallinen tyvi ikkunaruutua ja ääni huusi: "Jumalan rauha!"
Tulija ei odottanut tavanmukaista vastausta tervehdykseensä, vaan tuuppasi oven auki ja astui kiireisesti sisälle. Se oli Magnus, tomuisena ja likaisena, kasvot vaalenneina ja silmät hurjasti pyörivinä.
Sinä hetkenä suorittivat Oskar ja Helga tanssin viimeistä jaksoa, punehduksissaan ja hymyillen keskellä lattiaa toinen toisensa syleilyssä, ja siinä asennossa he olivat, kun Magnus heidän silmiinsä astui.
"Onko hän täällä?" huusi Magnus.
"Hän?"
"Thora! Thora! Hän on kateissa; arvelin hänen ehkä löytäneen hevosen ja seuranneen teitä."
Silloin seisahtuivat sipsuttelevat jalat ja mykistyivät viulujen sävelet, kun Magnus katkonaisin lausein kertoi, miten Thora oli paennut johtajan asunnolle, sieltä kadonnut lapsen keralla, ja miten häntä oli turhaan etsitty.
"Mutta varmaankin hän aikoi takaisin hallitustaloon lopuksi", arveli Oskar. "Thora-parka tietenkin on näkyvistä välttyäkseen tehnyt kierroksen ja mennyt kotiin järvensivua pitkin. Eikö kukaan ajatellut sitä ja jäänyt taloon katsomaan?"
Magnus näytti mieheltä, jonka pimeässä tunnelissa hämääntyneitä silmiä häikäisee äkillinen valo. Ennen kuin toiset ehtivät tointua hän oli käännähtänyt ovelle ja kadonnut.
Seuraavana hetkenä Oskar harppaili edestakaisin lattialla, painaen nyrkeillään otsaansa ja voivottaen: "Jumalani! Jumalani!" Helga suori tukkaansa ja veti päällysvaatteita ylleen.
Jon, maatilan renki, lähetettiin pappilaan viemään sanaa kuvernöörille ja johtajalle. Hän tapasi herrat yölevolle asettumassa, heidän puheltuaan niin kauan, että olivat päättäneet jäädä aamuksi. Mutta sanoma Thoran katoamisesta muutti kaikki.
"Meidän täytyy heti lähteä takaisin", huudahti kuvernööri.
"Tuo hevoset heti", käski johtaja.
Vajaan puolen tunnin kuluttua oli äänetön ja synkkä seurue matkalla kotiin — kuvernööri, johtaja, Oskar, Helga sekä sekalainen saattue myötätuntoisia ja uteliaita.
Molemmat vanhat ystävät olivat nyrpeällä ja ärtyneellä tuulella, ja ensi kertaa viiteenkymmeneen vuoteen taipuisat hämmästelemään ja kinailemaan. Kuvernööri sätti täti Margretia, johtaja sätti Annaa; kuvernööri lykkäsi syyn Helgan niskoille, johtaja Oskarin; kuvernööri näykki johtajaa, johtaja näykki kuvernööriä. Epävarmuuden ja jännityksen hämyssä heidän ystävyytensä raukesi pelon kourissa, ja veri oli vettä sakeampaa.
Se oli viheliäinen kotimatka Oskarille. Thoran menettelystä lausumansa selitys, jolla oli Magnuksen ällistyttänyt, ei kauankaan tyydyttänyt häntä itseään, ja hänen ajatuksissaan pyöri satoja tuhoisia seurauksia. Helga yritteli häntä lohdutella monin oikeilta kuuluvin todistein. Oskar oli toiminut oikein hyvin — Thoran parhaaksi, lapsen parhaaksi, omaksi parhaakseen, jokaisen parhaaksi — ja jos oli tapaturma sattunut tahi sekamielisyyden kauheita oikkuja ilmaantunut, niin ei hän ollut vastuussa eikä moitetta ansainnut.
Mutta Oskarin pahimmat kärsimykset tuotti salainen kiirastuli, jota Helgan puolustelut eivät lievittäneet, sillä hänen tuskansa kiduttavin kipu koski Helgaa itseään eikä Thoraa.
Matka oli pitkä ja uuvuttava, ja jokaisella askeleella oli oma erikoinen kurjuutensa. Ensimmäisen tunnin ajan kumotti kuu — loistava kuu, joka valoi viehkeyttä kaikkeen — ja Oskar muisti kuilussa tapahtuneen kohtauksen ja ajatteli, että juuri hänen päihtyneen onnensa hetkenä Thora kenties makasi kuolleena.
Sitten kuu peittyi ja pimeys laskeusi yli maan — laavaa mustempi pilkko pimeys — ja kompastelevan poninsa selässä hytkyillessä johtui Oskarin mieleen ajatus, että jos Thora oli kuollut, niin kukaties oli se parasta, mitä poloiselle olisikaan saattanut tapahtua — parasta näissä olosuhteissa — säästäen häneltä sellaisen tulevaisuuden katkeruuden, minkä täytyi varmasti koitua, kun Helgan ja hänen, miten tahansa taistelivatkin, oli pakosta purettava nykyisyyden siteet.
Ja silloin, tuona pimeänä ja petollisena hetkenä, jolloin ei ollut ketään häntä silmiin katsomassa, hän tunsi sanomatonta huojennusta muistaessaan, että jos Thora oli mennyttä, niin olivat hänen oman elämänsä erehdysten seuraukset lopussa ja hän vapaa.
Mutta saapui sarastus — sumea, sateinen sarastus, jossa usmakiehkurat vetäysivät auringon yli kuin veristävää silmää peittävä kaihi — ja Oskarin tuskan tekivät kaksinkertaiseksi pimeydessä omantunnon iskemät haavat, eikä hän rohjennut katsahtaa Helgaan, joka vaippoihinsa kääriytyneenä vaiteliaana ratsasti hänen vieressään.
He olivat parhaillaan menossa Sammalnummen poikki, ja ympärillä oli kaikki pimeää ja kolkkoa. Yksinäinen korppi vaappuili tuokion ajan ilottomana heidän seuranaan lentäen tienviitalta toiselle ja käheästi koikahdellen. Oskar muisteli eilispäivän näkyjä, jolloin taivas hohti sinisenä ja veri kierteli heillä lämpimänä, ja sitten häntä hätkähdytti toinen ajatus — kuin telkeen narahdus hautaan suljettua miestä. Jottei tästälähtien joutuisi ihmisolennoista onnettomimmaksi, täytyi hänen rukoilla kaikesta sielustaan ja voimastaan, että heidän saapuessaan matkansa päähän Thora olisi elossa.
Asutumpiin seutuihin tultaessa Oskar antoi kuvernöörin ja johtajan työnnältyä edelle ja Helgan odotteli häntä tiellä, kun hän itse syöksähti asumusten luo, hän huusi makuuhuoneiden ikkunoihin. Mutta tulos pysyi aina samana — Thoraa ei oltu nähty ja Magnus oli käynyt siellä ennen häntä.
Heidän saapuessaan mäen harjalle, jolta he olivat katsahtaneet takaisin kaupunkiin ja vuonon suulle ilmestyneeseen laivaan, pikku Reykjavik kellui aamuhuurussa kuin villamereen painuva kaupunki, ja "Laura" oli ankkuroinut sen ulkopuolelle; mutta eilispäivän pahat aavistelut hääti tämänpäiväinen pelko, ja Oskar ajatteli herkeämättä aina vain samaa.
He kohtasivat kaupungista pikku poneillaan hölkötteleviä maamiehiä, mutta hän ei kuitenkaan kysellyt noilta, jottei olisi kuullut viestiä, jota ei uskaltanut kuunnella, ja pikku pääkaupungin pitkälle kadulle vihdoin päästyään hän ei nostanut katsettaan vastaamaan silmille, jotka kurkistelivat yläkertain ikkunoiden uutimien raoista, jotteivät ne olisi hänen kammoamaansa totuutta ilmaisseet.
Onnettomuuden pelko oli jo sammuttanut Oskarilta viimeisenkin toivon lepatuksen, ja kun hän hallitustalolle saapuessaan näki joukon ihmisiä seisovan sen edustalla! hän tajusi kylläkin selvästi kaiken olevan menetettyä. Siitä hetkestä alkaen johti seikka toisensa jälkeen hirvittävään varmuuteen.
Thoran makuuhuoneen ikkuna — jonka alla Oskar edellisenä päivänä oli hyvästelyjään huudellut — ammotti avoinna, ja siihen oli nostettu tikapuut. Pihamaan veräjän pielessä makasi hevonen kuolleena somerikolla; se oli Magnuksen hevonen, hänen upea Kultaharjansa, tomun ja hien peittämänä, sellaisena kuin se ratsastajansa alta kaatui hänen kamalan matkansa viimeisen taipaleen päässä.
Eteisessä seisoivat Anna ja täti Margret nyyhkyttelemässä surkeita selityksiään kuvernöörille ja johtajalle. Tohtimatta palata autioon taloon, joka oli ollut tuskallisen muiston näyttämönä, Anna oli istunut yön läpeensä Margretin kanssa johtajan kodissa, tunnin toisensa jälkeen odotellen sanomia ruununvoudilta ja hänen poliisikonstaapeleiltaan. Thorasta ei oltu mitään kuultu, mutta aikaisin aamulla oli Magnus palannut ja huomannut hänen makuukamarinsa oven lukituksi sisäpuolelta. Sitten hän oli juossut heitä hakemaan, ja he olivat huutaneet Thoraa, vastausta saamatta, vaikka olivat muutaman kertaan kuulleet lapsen itkevän. Ja nyt oli Magnus, kun ei ollut saanut ovea murretuksi, käynyt tikapuut ja aikoi kavuta huoneeseen ulkopuolelta.
Oskar ei sen enempää tajunnut, kunnes huomasi olevansa koputtelemassaThoran oveen, tuskassaan huutaen:
"Thora! Missä olet? Thora! Thora!"
Huoneen sisältä kuului raskaita, kompuroivia askeleita, telki vedettiin auki ja ovi heitettiin selälleen.
"Thora!" huusi Oskar taasen; mutta hänen edessään seisoi Magnus —Magnus, kasvot valkeina ja jämeinä, ja täynnä suuttumusta ja vihaa.
"Sinä olit oikeassa", hän sanoi vuoteeseen viitaten. "Tuossa hän on, ja — — sinut periköön!"
Thora makasi korkealle kohottautuneena, silmät avoinna ja huulet hymyssä raollaan, kuin olisi vastikään herännyt kauniista unesta. Hän oli kuollut, mutta lapsi eli, ja se pyöritteli pientä päätään ja kaiveli punaista kättään äitinsä kylmään, valkeaan rintaan.
Tukahtuneesti äännähtäen vaipui Oskar polvilleen vuoteen ääreen ja peitti kasvonsa makuuvaatteisiin. Magnus jätti huoneen, toisia astui sisälle, ja täti Margret nosti lapsen äidin rinnalta pois isän kumartuneen pään yli.
Hautajaisten edellisinä muutamina päivinä oli hallitustalossa hiljaista ja tyhjää kuin huoneessa, jossa kello oli seisahtunut raksuttamasta. Alas vedettyjen uutimien takana haastoi jokainen kuiskutellen, kuin olisi vainaja ollut nukuksissa ja herättämästä varottava. Talon hiljaisuus keskittyi siihen huoneeseen, jossa Thora makasi, ja se oli valkea ja puhtaiden liinavaatteiden ja metsäkukkien tuoksusta veres. Keltaisten säleuutimien siivilöimä himmentynyt päivänpaiste loi sädekehyksen vahamaisille kasvoille ja tuntui valavan juhlallisuutta kaikkialle niiden ympärille.
Anna ei kertaakaan saanut olluksi pitempää tovia poissa tästä kamarista. Hän ei huonetta nyt enää kammonnut kuoleman siellä käytyä. Varhain ja myöhään, päivällä ja pimeällä hän käveli äänettömässä lepokammiossa edestakaisin, astuskellen kepeästi ja näyttäen laskevan tunnit, minkä ajan hänen rakas tyttösensä vielä pysyisi maan päällä.
Kuvernööri ei tehnyt mitään Thoran kuolinpäivästä hautajaisiin asti. Aina virka-asuunsa pukeutuneena hän istuskeli työhuoneessaan, mutta ei vastaanottanut ketään. Hän ei kirjoitellut mitään kirjeitä eikä lukenut kirjoja, ja puheli ruokapöydässä harvoin. Tuntikausia hän yhteen menoon istui käsivarret rinnalla ristissä, kiinteästi tuijotellen lattiamaton kuvioihin. Varjo oli langennut hänen päälleen — häpeän varjo — ja ylpeän sielunsa lukitussa kammiossa hän ponnisteli puolustaakseen käytöstään omissa silmissään ja huomasi yrittelynsä työlääksi.
Johtaja puuhasi tavalliseen tapaan työssään, sillä hänen velvollisuutensa käskytaulussa ei ollut mitään määräystä, joka olisi kieltänyt liikeasiat, mutta toisinaan pääkirjaansa selaillessaan hän katseli pitkään eikä nähnyt mitään, ja hänen kerran laskiessaan yhteen numeroita pankkikirjastaan yllätti hänet aivoja kohtaavan iskun voimalla ajatus, että kenties Luonto oli käynyt tasoittamassa tilieroa hänen menestyksensä summaa vastaan, ja että juuri kohdannut julma tappio oli ensimmäinen kolaus Kostottarelta, joka seurasi hänen rikkautensa kintereillä.
Täti Margret ja Helga olivat aina kotona, toinen uutteralla touhulla lasta vaalimassa, joka oli tuotu takaisin johtajan kotiin, ja toinen kaikille "mustaa" tilailemassa.
Magnuksesta ei paljoa tiedetty, paitsi että hän vielä oli kaupungissa, että hänet oli nähty ruununvoudin ja kahden muukalaisen seurassa, että hän perhettään kohdanneesta iskusta huolimatta vietti enimmän aikansa hotellin pimeässä tupakkahuoneessa ja että hänen sanottiin kovasti ryyppivän.
Mutta Oskarin murhe liikutti ja tyydytti jokaista. Hän oli syönyt vähän eikä tiedetty hänen kertaakaan nukkuneen. Milloin nähtiin hänen istuvan syrjässä päin ja ääneti itkevän; milloin hän harhaili huoneesta huoneeseen, kuin olisi jokainen kohta, mihin katse sattui, ollut kuolleiden onnenpäivien muistona; milloin oli hän valkeassa huoneessa, jossa Thora makasi, huoneessa, jossa poloinen oli ollut niin hilpeä ja kaihoksiva, niin hurja houriossaan ja niin onnellinen lapsensa seurassa — ja siellä Oskar voihki rajua katumustaan tukahtuneina huudahteluina: "Anteeksi! Anteeksi!" Kerran kuultiin hänen keskellä yötä vainajan kamarin alla olevassa huoneessa harmooniolla hiljaa soittavan vienoa valitusta, joka herätti hänen isänsä ja äitinsä ja herutti suolaiset kyyneleet heidän silmiinsä.
Näinä kaameina hetkinä ryömi lohduton sielu tomussa. Kuolema iskee ankarasti, ja Oskar syytteli itseään nöyrtyneessä katumuksessaan kaikista rikoksista. Hän oli surmannut Thoran — ei pelkästään hänen ruumistaan, vaan sydämenkin, tuon uskollisen sydämen, joka oli rakastanut häntä niin syvästi, niin hellästi, niin kiihkeästi.
Tässä omantunnon runnelluksessa hän katsoi taakseen Thoran kanssa kulkemalleen elämän polulle, ja jokainen askel siitä, sellaisena kuin sen nyt näki, näytti synnin sängen peittämältä ja itsepetoksen rikkaruohojen raiskiomaalta. Englantiin palatessaan hän oli riistänyt Thoran Magnukselta, vaikkei häntä rakastanut. Tosin hän oli luullut rakastavansa, mutta urheus, veljellisyys olisi vaatinut häntä vaieten pysyttelemään taampana, ja jos hän vain olisi sen tehnyt, niin aika itse olisi hänen erehdyksensä paljastanut.
Se oli hänen rikoksistaan ensimmäinen, eikä seuraava pahateko ollut vähemmän inhottava. Thoralle kihlattuna herättyään siihen varmuuteen, että sydän olikin Helgan, hän oli pitkittänyt kauppaa edelleen ja vienyt tytön, joka häntä rakasti, rakkaudettomaan avioon. Tosin hän oli luullut täyttävänsä velvollisuutensa, mutta velvollisuuden takana kyyrötteli pelko, maailman pelko, Magnuksen pelko, kun taasen rohkeutta, miehekkyyttä, armeliaisuuttakin olisi ollut pysähtyä edes kirkon ovelle, jos niiksi tuli asettua tosiolojen eteen ja vastaanottaa seuraukset.
Mutta petoksella hankittuaan Thoran rakkauden ja valheteltuaan hänelle alttarin edessä hän oli syntiensä lopuksi antautunut uskottomuuden kiusaukselle alttiiksi. Tosin oli Thora itse viattomassa hellämielisyydessään avannut tien tähän kiusaukseen, tosin myös oli hänen avioliittonsa vaillinaista kumppanuutta, mutta kuitenkin oli hänen suuntansa ollut selvä nähdä ja hänen olisi tullut irtautua Helgasta oitis ja ainiaaksi. Ettei hän ollut sitä tehnyt, että hän oli vilpistellyt kiusauksessa, siinä viimeinen syy tähän kauheaan tuhotapahtumaan. Thora oli kuollut, syystä että tunsi sydämensä kuolleeksi, ja Oskar itse oli sen surmannut.
Siten laski onnettoman miehen lohduton sielu vikansa Jumalan eteen, salaamatta mitään, lieventelemättä mitään ja nähden kaikki alastomassa valossa. Jos syntinsä sureminen on syyttömänä olemista, niin Oskar surkeassa, mutta hyödyttömässä tuskassaan pääsi rikollisuudestaan. Masennuksen ja häpeän huumeisina hetkinä, jolloin elämän kiekko pyörii nopeaan, Oskar kyseli itseltään, miten Thora oli vainajaksi joutunut, ja jokin kuiskasi "Helga", ja taas, ja taaskin kuiskasi jokin "Helga", mutta hänen sydämensä ei tahtonut kuunnella sitä puolustelua. Helgan ei ollut syy, Oskar yksistään oli vikapää. Hän oli uhrannut Thoran kunnianhimoisille haaveilleen — suuruuden, maineen unelmille. Helga oli ollut pelkkänä vertauskuvana näille houreille, ja Thora oli vainajana, syystä että hänen puolisonsa oli pyrkinyt suureksi säveltäjäksi.
Mutta menneisyys oli mennyttä, ja kysyessään itseltään minkä rangaistuksen hän voisi vastaisuudeksi itselleen tuottaa, Oskar kuuli yhden ainoan vastauksen. Jos hänen kunnianhimoiset toiveensa olivat olleet synnin vaikuttimia, niin niiden hautaaminen oli hänen katumuksensa oikea ilmaisu. Hän hautaisi ne. Hän upottaisi neronsa — säveltäjäksi tavoittelunsa — tuhoamansa suloisen tytön hautaan, ja laahustaisi lopun ikäänsä lähimmän velvollisuutensa ikeessä, unhotettuna ja katuvana syöden kärsimyksen leipää.
Kun Oskar ensin yritti toteuttaa tätä päätöstään, tapahtui se niin traagillisen kauniissa kohtauksessa, ettei yksikään näkijä koskaan jälkeenpäin voinut haihduttaa sitä mielestään. Perhe oli keräytynyt viimeiseen rakkauden toimitukseen, mikä on ehkä surullisin inhimillisen kokemuksen hetki — surullisempi kuin vasta umpeen luodulta haudalta kääntyminen, surullisempi kuin tyhjään ja autioon kotiinkin palaaminen — hetki, jolloin arkun kansi suljetaan ja rakastetut kasvot häipyvät ainiaaksi.
Ruumishuone oli sama, jota parempina aikoina oli käytetty morsiuskamariksi, mutta silloinen kaikkia elämän hellimpiä ajatuksia huokuva ilma oli nyt kalman hiljaisuuden painostama. Oli yöllinen aika, ja sama lamppu paloi saman varjostimen alla, mutta kultareunainen rukouskirja oli sytytettyjen kynttiläin kehässä pienellä pöydällä vuoteen vieressä. Paitsi perheen jäseniä oli saapuvilla ainoastaan kaksi muuta henkilöä — neulojatar, joka oli ollut ompelemassa hääpukua tuomiokirkkoon ja juuri vetänyt viimeisen neuleen pimeämpään majaan tarkoitettuun vaatetukseen, ja paitahihasilleen heittäytynyt puuseppä.
Yksitellen lähestyi perhe vuodetta luodakseen viimeisen katseen lepäävään — kuvernööri juhlallisesti marssien kuin olisi astunut kuninkaan leposijan ääreen, johtaja jäykällä harppauksella ja hämmentyneesti tuijotellen, ja Helga hermostunein askelin ja salavihkaisesti vilkaisten kuin olisi velvollisuus pakottanut hänet paikkaan, josta olisi suonut pääsevänsä pois. Mutta Anna ja täti Margret liikkuivat ruumiin ympärillä pelottomasti ja vapaasti, laskien kukkasia povelle ja silitellen pehmoista tukkaa, joka valui palmikoituna pitkin poskipäitä — kuin olisi rakas vainaja luonnollisella oikeudella kuulunut heille eivätkä he olisi sitä luovuttaneet kenellekään, kunnes itse Maa, meidän kaikkien emo, vaatisi sen omaksensa.
Puuseppä oli astunut lopettamaan työtään, mutta kuvernööri tarttui häntä käsivarteen.
"Odottakaa! Missä on Oskar?" hän kysyi, ja sitten lähetettiin Oskaria noutamaan vanha Maria-palvelijatar, joka oli äänettömänä itkeskellyt oven takana.
Marian poissa ollessa täti Margret astui Thoran luo ja kuiski ruumiin yli kumartuen:
"Rakas, rakas lemmikkini! Ethän koskaan suuttunut typerälle vanhalle tätiparallesi? — et silloinkaan, kun hän piti lapsukaistasi poissa luotasi ja sinun hellä sydämesi pakahtui! Älä kultaseni ajattele, ettei hän silti sinua rakastanut. Hän rakasti sinua joka hetki, lakkaamatta, sydänkäpyni. Ja nyt sinun pienoisesi saatuaan hän aikoo sen pitääkin. Hänpitääsen, niin kauan kuin elää, joten sinun ei ole tarvis konsanaan olla siitä huolissasi, Thora. Täti Margret tahtoo jäädä pienen tyttäresi äidiksi, eikä kukaan tässä maailmassa saa koskea hiuskarvaankaan lemmikkisi päässä."
Samassa astui huoneeseen Oskar, ja vanha Maria hiipi sisälle hänen perässään. Oskarin valjut posket ja vajonneet silmät osoittivat hänen murheensa syvyyttä, mutta hänen käyntinsä oli luja ja koko ryhti ilmaisi elävää tahdon tarmoa. Hänellä oli kädessään tukku papereita, hajallinen ja muodoton, kuin olisi hän ne hätäisesti siepannut saadessaan kutsun. Mieli pohjattomasti syventyneenä ainoaan aatteeseensa hän ei näkynyt huomaavan ketään tai mitään huoneessa muuta kuin yhden — vuoteella lepäävän — ja astuen sen luo hän kumartui katselemaan valkeita kasvoja ja puheli niille kuin vainaja — ja yksistään vainaja — olisi saattanut kuulla.
"Thora", hän lausui tyynellä äänellä, "nämä ovat sävellysteni ainoat jäljennökset, ja haluan, että sinä ne otat mukaasi. Ne kirjoitettiin hetkinä, jolloin uskollinen sydämesi kärsi minun vikani tähden — jolloin unhotin ja hylkäsin sinut hulluna haaveksiessani taiteen ja suuruuden näkyjä. Se oli kuolemasi todellisena syynä, Thora, ja rangaistakseni itseäni suloisen elämäsi uhraamisesta itsekkäille unelmilleni haluan lukita niiden hedelmät hautaasi. Ota ne siis ja anna niiden maata vierelläsi, häipyä kerallasi ja unohtua. En milloinkaan kirjoita ainoatakaan nuottimerkkiä, niin kauan kuin elän, ja tästä hetkestä lähtien on kunnianhimoni lopussa."
Näin sanoen hän laski paperit Thoran ruumiin viereen ja kääri ne hänen kauniin tukkansa pitkiin palmikkoihin.
"Oskar! Oskar!" huusi Helga sanomattomassa kauhussaan.
Toiset olivat kuunnelleet ja katselleet, tuskin tajuten, mitä Oskar oli luovuttanut, mutta Helga oli sen käsittänyt ja yritti varoittaa häntä elinaikaisesta uhrauksesta. Mutta Oskar ei tuntunut häntä kuulevan, ja tuollaisena hetkenä oli kaikki estely mahdotonta.
"Suloinen tyttöseni", virkkoi Oskar ojentaen molemmat käsivartensa vuoteen yli, "anna minulle anteeksi kaikki velvollisuuksieni puutteet. Oi, mitä antaisinkaan ne nyt unohtaakseni; mutta en voi, en voi! Sinä olet mennyt, enkä voi milloinkaan korvata sinulle."
Lopettaakseen kohtauksen, joka liian syvälti liikutti jokaista, kuvernööri viittasi puusepälle, mutta miehen esille astuessa puhkesi Oskarin murhe uudestaan ja surun kiihkeydessä hänen kielensä menetti kaiken hillintänsä.
"Ei vielä!" hän huusi. "Oi, Jumalani! Thora! Vaimoni! Suloinen nuori vaimoni! Antakaa minun katsoa hänen kasvoihinsa vielä! Niin herttaiset ja onnelliset ne olivat, ja nyt ne jättävät minut näin! Anna minulle anteeksi, enkelini! Sano, että annat anteeksi, ennenkuin lähdet! En voi elää ilman anteeksiantoasi. Tein sinua vastaan vääryyttä ja syntiä, mutta sinä olit hyvä, ja lapsensydämesi oli Jumalasta!"
Kaamea huutelu kajahteli huoneessa, ja kukin, joka kuuli alastoman sielun paljastumisen, luki sen oman sielunsa valossa. Helga värisi ja kääntyi ikkunaan, kuvernööriltä ja johtajalta painui pää riipuksiin, mutta täti Margret itki avoimesti viatonta myötätuntoisuuttaan, ja Anna kosketti Oskaria käsivarteen ja koetti häntä viihdytellä.
Tovin kuluttua Oskar kävi levollisemmaksi, vieläpä itse viittasi miehelle, ja kaiken loputtua hän astui lujana ja miehuullisena ulos huoneesta.
Hautauspäivänä Oskar oli heikkona sairaana ja enemmän omiaan vuoteeseen kuin matkaamaan hautuumaalle, mutta kukaan ei saanut häntä suostutetuksi jäämään pois. Aamu oli pimeä ja kolea, vuorilta leijui mustia pilviä ja sadetta pirahteli, ja kun kamala hetki saapui ja Oskar ilmaantui surusaattueeseen, näyttivät hänen kasvonsa elottoman raskaassa ilmassa aavemaisilta.
Tuomiokirkon tornissa alkoi kello jymähdellä, juhlallinen taakka kannettiin verkalleen alas portaita, ja silloin Oskarin vaaleat kasvot yhäkin valkenivat ja hän olisi kaatunut, jollei olisi saanut isänsä käsivartta tuekseen.
Ruumis nostettiin ensin nurmikolle oven ulkopuolelle — nurmikolle, jonka yli Oskar hääyönä oli nostanut Thoran — ja saattueen asettuessa laajaksi piiriksi lähtövirttä veisaamaan seisoi Oskar alkaneessa vihmasateessa paljain päin.
Jon, palvelija, seisoi veräjän pielessä Thoran ponia pidellen, jonka oli maatilalta tuonut kantamaan häntä viimeisellä matkalla, ja hevosen näkeminen tuntui yllyttävän Oskarin liikutuksen aivan hillittömäksi. Arkku laskettiin pajupunoksien päälle poikittain, ja saattojoukko alkoi asettua paikoilleen. Se kulki kaupunkilaisväestön sankkojen rivien keskitse; Oskar käveli lähinnä ruumiin takana yksinään, paljain päin, ja mitään muuta kuin murhettaan tajuamatta. Kello kajahteli yhä, ja kaupungissa vallitsi pyhäpäivän rauha.
Tuomiokirkko oli täpö täynnä samoja kasvoja, jotka olivat olleet Thoran häitä katselemassa, kun morsian astui alttarin luota alas pääkäytävää kauneutensa kukoistuksessa, onnellisena ja hymyilevänä miehensä käsivarren varassa; ja nyt, kun häntä kannettiin käytävää pitkin alttarille, ja Oskar pää kumarassa astuskeli takana, sanoivat käytävän sivussa lähinnä seisovat, että hän itki kuuluvasti.
Paarivaatteineen laskettiin arkku alttarin portaille — samaan kohtaan, mihin Thora oli morsiamena polvistunut vihkitilaisuudessa ja nuorena tyttönä ensi kertaa Herran ehtoollisella — ja sitten piispa, joka oli seisonut sitä odottelemassa, piti lohduttelevan puheen.
He eivät saaneet itseltään kysyä, minkä tähden tämä suloinen ja viehkeä elämä oli niin säälimättömästi katkaistu. Kaitselmuksen tiet olivat tutkimattomat, mutta Jumala oli taivaassa, ja kaiken maan Tuomari teki oikein. Ei myöskään saanut sureva perhe itseään soimata tapahtuneesta, sillä jos Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi laskea kätensä heidän rakkaan, edesmenneen siskonsa vaivaantuneille aivoille, niin Hän parhaiten tiesi, miksi niin teki ja mitä tarkoitusta varten tämä tapahtui. Pikemmin polvistukoot omaiset kiittämään Jumalaa, että Hän armossaan ei ollut sallinut hänen nostaa kättään itseään vastaan ja siten riistää heiltä iankaikkisen elämän siunattua toivoa.
"Nuorelle puolisolle, joka seisoo tässä murheeseen syöstynä", jatkoi piispa, "mitä voimme sanoa muuta kuin, että meidän kaikkien sydämet ovat häntä kohtaan tulvillaan? Tuntuu kuin hän vasta eilispäivänä olisi seissyt tällä paikalla lausumassa valojaan taivaan ja ihmisten edessä, Vakuuttaen rakastavansa ja hellivänsä sitä suloista tyttöä, joka on niin äkillisesti kutsuttu pois. Jos rakastettu olisi elänyt, niin olisi puoliso pitänyt lupauksensa, ja vaikka hän on mennyt edellä, niin jäljelle jäänyt yhäti säilyttää niiden hengen. Puhdas ja viaton sielu, joka liitti elämänsä hänen elämäänsä, pysyy elävänä muistona, alinomaisena innostuttajana, ja murheen ensivihlausten jälkeen ainaisena lohtuna ja vakaisena ilona. Herra antoi, ja Herra otti: kiitetty olkoon Herran nimi."
Jos Oskarin oli mahdollista näyttää kuihtuneemmalta ja nääntyneemmältä kuin hän oli kirkkoon mennessään, niin palasi hän sieltä vielä riutuneempana. Nyt satoi rankasti, mutta saattojoukon jälleen lähtiessä liikkeelle, viimeisellä taipaleella, hän käveli paljain päin kuten ennenkin.
Johtaja, joka astui Oskarin takana (Helga hänen käsivartensa varassa), pyysi häntä panemaan hatun päähänsä, mutta hän kieltäysi, ja kun kuvernööri, joka seurasi lähinnä Annan kanssa, toimitti hänelle sateenvarjon, niin hän pudisti päätään ja lähetti sen takaisin. Kello kajahteli taasen, pikku kaupunki pysyi hiljaisena, ja kaupungin asukkaat, jotka itkivät kyynelvirtoja Thoran tähden, itkivät Oskarin tähden vieläkin enemmän.
Saattueen saapuessa hautuumaalle valui sade virtanaan, ja pappikin veti kauhtanansa yli päällystakin, mutta Oskar seisoi hatutta päin avoimen haudan partaalla. Lyhyen rukouksen aikana — "tomuksi sinun pitää jälleen tuleman" — hän ilmeisesti kärsi kovasti, ja kun hautaa umpeen luotaessa veisattiin tavallista pitkää hautausvirttä, niin putoilevan mullan ontto kumahtelu näytti iskevän hänen vavahteleviin kasvoihinsa.
Kaiken loputtua ei häntä saatu vedetyksi pois, ennenkuin hänen isänsä tarttui häntä käsivarteen ja lujalla äänellä sanoi: "Tule." Sitten hän voimakkaammin askelin käveli hajaantuneen saattojoukon tähteiden takana pikku hautuumaan — vainajien kumpuisen kotitanhuan — poikki veräjän läpi maantielle, missä vedenkantaja Hans, yllään Thoran ompelemat hihalliset liivit, juotti hyväntekijänsä hevosta — ohi johtajan talon — missä täti Margret ikkunassa vartoili lapsi käsivarrellaan — ja siten takaisin tyhjään kotiin.
Portaiden alapäässä hän estellen erosi saattojoukosta, joka lähti päivälliselle, eikä häntä enää sinä päivänä nähty.
Ateria oli synkän iloton ja se tarjottiin huoneessa, missä hääkemut oli vietetty, joten siihen tuon onnellisemman tapauksen muistot loivat varjonsa. Äänettömänä tahi kuiskien saattojoukko hyvästeli talonväen ja hiipi yksitellen pois, jättäen noiden kahden perheen harvat jäljellä olevat jäsenet istumaan pöydän ääreen, pitkät välit keskessään kuin reiät hampaattomassa pääkallossa.
Kuvernööri ja johtaja eivät olleet keskenään sanaa vaihtaneet sen koommin kuin julistusjuhlasta palasivat, ja tämä äänetön loma oli väljentänyt ystävysten välille revennyttä juopaa.
"Hohoi, niin", haukotteli johtaja, "kait on nyt kaikki lopussa."
Sitten hän kääntyi kuvernööriin ja kysyi terävästi: "Missä on Magnus?— En ole häntä tänään vilaukseltakaan nähnyt."
Kuvernööri ei vastannut ja Anna painoi päänsä alas, ja sitten Helga, joka myöskin vielä oli saapuvilla, virkahti levollisesti: "Joku hänet näki hotelli Islannissa — hän teki oikein siinä, ettei pistäytynyt hautajaisiin — sanovat, ettei hän ollut aivan selvänä."
"Juuri hänen tapaistaan", murisi johtaja. "Ei kuule sudesta muuta kuin ulvahduksen, ja kukaties ei ilman hänen viime ryyppyretkeään olisi tätä kaikkea tapahtunutkaan."
Kuvernöörin ylpeät kasvot värähtelivät, mutta hän ei hiiskunut mitään, ja pian jälkeenpäin johtaja ja Helga lähtivät pois.
Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin muu väki oli jalkeilla, kuvernööri istui virkahuoneessaan, valmiina ryhtymään keskeneräisiksi jääneihin tehtäviinsä, kun joku koputti oveen. Tulija oli Magnus, vaaleana ja riutuneena, mutta selvänä ja totisena kuin tuomari.
"Saanko puhella teidän kanssanne?" pyysi Magnus.
"No — ehkä juuri hetkisen — tule sisälle", myöntyi kuvernööri.
Magnuksen astuessa virkahuoneeseen juolahti kuvernöörin mieleen, että hän oli tullut kärttämään rahoja maatilan hoitoon, ja hän selitti oikopäätä:
"Jos olet lähtenyt kysymään rahallista kannatusta varastoa ja siementä ja sen semmoista hankkiaksesi, niin pitänee minun jo etukäteen sinulle sanoa, Magnus, ettei minulla ole antaa kolikkoakaan. Olen jo tuhlannut maatilaan sen verran kuin olen oikeutettu rahoja mihinkään syytämään — enemmän kenties, kuin olisin saanut toisen poikani perintöä vastaan käyttää toisen vaatimuksia tyydyttääkseni — ja jos on puhe rahasta — käteisestä rahasta —"
"En tule rahaa hakemaan", vastasi Magnus. "Mutta siitä puhumaan tulen", hän lisäsi, ja istuutui matalalle jakkaralle, hieroskellen huopahattuaan polviensa välissä, kuvernöörin suoristuessa kirjoitustuolinsa selkää vasten kynänvartta sormissaan hypistellen.
"Tahtoisin kysyä", virkkoi Magnus, "kirjoititteko noin kuusi kuukautta takaperin Tanskan Pankille sadan tuhannen kruunun tunnusteen?"
Kuvernööri hytkähti halveksivasti ja sanoi: "Kaikkea; en ole eläissäni pannut nimeäni pankkivekseleihin enkä vastakaan pane. Miksi sitä kysyt?"
"Syystä että sen suuruinen tunnuste on kaupungissa tällä hetkellä."
"Sitten se on väärennys — häpeämätön väärennys — ja väärentäjä on löydettävä ja hänen tulee saada nopea rangaistus."
Kuvernööri oli noussut seisaalleen, mutta kun hän näki Magnuksen pään painuvan kumaraan, hänen päähänsä lennähti eräs ajatus.
"Mutta oletko varma sanoistasi? Onko tämä juttu totta?" hän kysyi.
"Olen itse nähnyt paperin", vastasi Magnus.
"Ja se on minun nimessäni?"
"Se on teidän nimessänne, ja johtajan todistama."
"Se vielä?" huudahti kuvernööri, huulillaan tuskallinen hymy. "Ja sanopa kenen hyväksi on tämä eriskummallinen asiapaperi asetettu?"
Magnus ei vastannut heti — hän yhä pyöritteli hattuaan polviensa välissä.
"Se saattaa meitä auttaa huomaamaan vaikuttimen, ja siis — kuka on väärentäjä?"
"Oskar Stephensson", äännähti Magnus.
"Oskar? Veljesi?"
"Niin — ja rahat maksettiin hänelle Nizzassa."
"Mitä?" karjaisi kuvernööri, astuen lattian poikki. "Sanot Oskarin — veljesi Oskarin — syypääksi väärennykseen? Hoo, tarkoitathan sitä — älä kielläkään — tarkoitat, että poikani on väärentäjä?" Magnus ei sanaakaan vastannut, ja tuokion kuluttua puhkesi kuvernöörin huulilla nytkähdellyt tuskallinen hymy vielä tuskallisemmaksi nauruksi. "Mutta miksi vaivaan mieltäni mokomalla lorulla? Näen asian, Magnus — liiasta juonnista liika laverrus — sinä olet jurpotellut."
"Olenjuonut — olin sairas, enkä voinut olla maistelematta — mutta nyt olen selvä, ja totta olen teille sanonut — niin totta kuin on Jumala!"
Magnus nousi jaloilleen tämän vannoessaan, ja isä ja poika seisoivat vastatusten — virkapukuinen pikku kuvernööri posket tulistuneina ja povi pöyhistyneenä, ja Magnus, mustapintainen, kömpelö, harritukkainen jättiläinen, kärsimyksen vaot kasvoillaan.
"Ja tämän paperin sanot nykyisin olevan Islannissa?"
"Niin on — kaksi viranomaista sen toi tänne Kööpenhaminasta."
"Viranomaistako, hä?"
"Pankki näki aihetta epäillä nimikirjoituksia — lähettivät sen vuoksi vahvistuttamaan niitä."
"Olet varmaankin itse puhutellut näitä miehiä?"
"Ruununvouti toi heidät minua tapaamaan", selitti Magnus.
"Ruununvouti! No paraskin! Juuri ruununvouti!"
"Hän toimittaa molemmat miehet tänne huomisaamuksi."
"Vai toimittaa ne tänne huomisaamuksi?"
Kiihdyksissään ja tulistuksissaan nauroi kuvernööri vielä kerran, ja tiedusti ivaten:
"Tietysti sinä perheen etua valvoen pidit tarpeellisena tarkastaa heidän näyttämiään nimikirjoituksia?"
"Pidin", vastasi Magnus yksinkertaisesti.
"Ja minua kuulematta paljastit väärennyksen?"
Magnus ei vastannut.
"Vieläpä vihjasit — ainakin vihjasit — että sinä kenties voisit osoittaa väärentäjän?"
Magnus ei vieläkään luiskahtanut; ja pilkkaavan sävynsä heittäen puhkesi kuvernööri tukehtuneeseen raivoon.
"Ulos, mies! Mene ulos! Luulin sinun olevan päissäsi tahi näkeväsi viinan houreita, mutta sinä oletkin pahempi — sinä puuskut vihaa — ja luonnotonta vihaa — omaa lihaasi ja vertasi vainoten."
Magnus luimisteli, kuin olisi häntä sivallettu ruoskalla.
"Kadehdit veljeäsi — olet aina kadehtinut, ja sellaisessa mielessä pysytkin — syystä että hän on nerokas, menestystä saavuttanut ja miellyttävä, ja syystä että hänestä kaikki pitävät — sinä olet yhtä kateellinen veljellesi kuin Kain Aabelille ja näin yrität häntä tuhoamaan."
Magnus seisoi pää painuneena iskujen sadellessa.
"Etkö häpeä seistä isäsi edessä näyttelemässä petomaisen villiytesi koko pirullista sarjaa? Kehtaat liittyä vihamiehiini, Oskarin vihamiehiin — omiin vihamiehiisi, jos sen älyäisit nähdä — heidän koettaessaan kukistaa häntä menestyksen huipulta."
Kuvernööri mitteli lattiaa raivosta kuohuen.
"Ja vieläpä hänen syvimmän murheensa hetkenä! Juuri kun poika parka on lannistunut vaimonsa kuolemasta — sen herttaisen tytön, jota hän rakasti ja sinä loukkasit. Mutta minä en usko hiventäkään tästä typerästä tarinasta. Tuo kirottu paperi ei muuta ole kuin kuje poikani häpäisemiseksi ja minun luottoni vahingoittamiseksi, juuri aikana, jolloin joukkue edistysmiehinä korskeilevia lurjuksia yrittelee saada kuvernöörinvirkaa lakkautetuksi. Tehköötpä sen, jos pystyvät, mutta kuvernöörinä täällä ollessani olen myös herrana tässä talossa, ja herra ruununvouti pannaan viralta, ja nuo miehet lähetetään takaisin Kööpenhaminaan."
"Eikö teidän olisi parempi puhua Oskarille ensin?" kysyi Magnus.
"Kyllä puhun, ja jos huomaan, kuten odotan — kuten varmasti tiedän — että jaarituksesi on valhetta alusta loppuun — niin pysyhän ainiaaksi poissa näkyvistäni."
Sanallakaan puolustautumatta tahi selittelemättä poistui Magnus huoneesta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Oskar astui kuvernöörin kutsumana sisälle.
Oskarin kasvot olivat yhtä valjut kuin eilen, mutta niillä oli toisenlainen kalpeus, eri sävy — ei murheen ja katumuksen ilme, vaan pelon ja häpeän.
"Oskar", aloitti kuvernööri, "pahoilla mielin sinua vaivaan liikeasioissa näin pian suuren surusi jälkeen, mutta kaupungilla kerrotaan sinusta rumaa juttua, ja koska jokaisella valheella on häntänsä, niin vaatii oikeus, että saat tämän heti kuulla, jotta se voitaisiin siekailematta nykertää."
Oskarin alahuuli vapisi — hän tunsi iskun, ennenkuin lyötiinkään.
"Magnus — veljesi Magnus — tiedän, ettei hän ole ollut veljellisissä väleissä sinun kanssasi — äitisi on minulle jotakin sellaista huomautellut — ja sanon heti, ett'en ole hänen vaatimustensa ja rehentelyjensä puolella — Magnus kävi vast'ikään täällä ja kertoo, että minun nimeeni on väärennetty kokonaisen sadan tuhannen kruunun tunnuste sinun hyväksesi. En juttua usko enkä tahdo sinua sitä pohtimaan. Pyydän sinua vain kieltämään sen — kieltämään kaikkinensa — ja jättämään minun huolekseni menetellä rikolliseen nähden, niinkuin parhaaksi katson."
Kuvernöörin kirjoituspöydän luona seisoen pysyi Oskar tovin aivan hiljaa. Sitten hän vastasi niin matalalla äänellä, että sanat tuskin tuntuivat hänen suustaan tulevan:
"En voi sitä kieltää, isä. Mitä Magnus on sinulle sanonut on totta."
"Totta! Sanot sen olevantotta?"
Isä ja poika seisoivat kotvasen vastatuksin, sanaakaan virkahtamatta. Sitten kuvernööri kiihkein sanoin, lomaan hengästyneenä pysähdellen, tiuskaisi kysymyksen toisensa jälkeen, Oskarin vastaamatta mitään.
"Sait tuon summan, ja piirsit sitä varten isäsi nimen? — ja appesikin nimen — satatuhatta kruunua? Mihin ovat rahat joutuneet?"
"Ne ovat menetetyt."
"Menetetyt?"
"Maksoin niillä jo tekemäni velat."
"Tapahtuiko se Monte Carlossa?"
"Siellä."
Taas syntyi pitkä äänettömyys, joll'aikaa Oskar seisoi värähtelevin huulin ja kuvernööri kuroutunein silmäkulmin.
"Mutta tämä paperi — miten se syntyi?"
"Olen sitä itseltäni kysellyt yhtämittaa ja yhä uudelleen, isä, enkä pysty sitä selittämään. En voi ymmärtää itseäni — yritän, enkä voi."
"Olitko järjiltäsi?"
"Toisinaan luulen olleeni — kait olinkin."
"Houkutteliko sinua joku — johdattaen mieleesi tuon ajatuksen? Joku kenties, joka auttoi sinua häviämään ja lupasi sinua auttaa takaisin maksamisessa. Jos niin kävi, niin kuka se oli?"
"En tahdo syytellä ketään, isä — minulla mielestäni ei ole sellaiseen oikeutta."
"Oikeutta? Älä puhu minulle oikeuksistasi. Ajattele velvollisuuksiasi — ja ensimmäinen velvollisuutesi koskee minua eikä sitä henkilöä, kuka tahansa tämä lieneekään, joka on ollut sinua hävittämässä. Olet pannut alttiiksi luottoni ja kunniani, mutta en tahdo ajatella sinua aivan huonoksi, ja jos kukaan käänsi mielesi tähän pirun temppuun velkojesi maksamiseksi, niin minun tulisi saada tietää kuka se oli — Helgako?"
Nimeä mainittaessa Oskarin nuokkuva pää valahti vielä alemmaksi; kuvernööri näki tämän ja silloin hän käsitti kaikki.
"Herra Jumala meille antakoon anteeksi", hän kuiskahti tuskin kuuluvasti. "Magnus siis lopultakin oli oikeassa! Ja eilen hautaamamme lapsi raukan kuolema oli kenties osana siitä hornan sadosta, jota tänään korjaamme! Älä kiemurtele — todeksi näen sen ilmankin."
Oskar ei yrittänyt puolustautua, ja tovin vaiti oltuaan kuvernööri aloitti jälleen. "Olet pettänyt minut ja saattanut pettymään, Oskar. Luulin, että minulla oli yksi poika sivistynyt mies ja kelpo kansalainen, eikä väärentäjä ja narri. Mutta hyödytöntä on pitkittää tuskallista keskustelua. Saat mennä."
Oskar hoiperteli ulos huoneesta, ja kuvernööri vaipui tuolilleen.
Ylpeä vanhus oli häpeissään. Ensi kertaa elämässään hänet oli häväisty omissa silmissään. Hänen oma poikansa oli tehnyt rikoksen — törkeän rikoksen — ja joutunut alhaisen rangaistuksen ansaitsevaksi.
Yllätyksen ja nöyryytyksen ensi tuskassa hän aikoi peittää piiloon koko kurjan kolttosen. Mutta hän oli liian vähän turhamainen ollakseen ylpeä, ja seuraavana hetkenä hän rupesi tekemään tiliä omantuntonsa kanssa. Tähän asti hän oli koettanut tehdä, mitä pidettiin oikeana Islannissa ja hän tekisi loppuun asti oikein, maksoi mitä maksoi.
Oskar oli rikkonut lakia, ja hänen täytyi kärsiä sen oikeudellinen rangaistus. Se saattoi olla kahdeksan vuoden vankeus ja hänen kaikkien toiveittensa hukka, kaikkien lahjojensa menettäminen ja kaiken onnellisuutensa haaksirikko, mutta hänen olisi se kestettävä hamaan viimeiseen hetkeen, viimeiseen sovitukseen, viimeiseen vaivaan.
Siltä tuntui kuvernööristä tuomarina, ja jos isänä ajatteli toisin, niin oli ero vain tunteen kiihkeydessä. Hänen lemmikkipoikansa — poika, jota hän oli menneinä aikoina lellitellyt ja hemmotellut — jolle hän oli vastaisuudeksi niin paljon suunnitellut ja valmistellut — oli tehnyt rikoksen maataan ja itseään vastaan luottaen siihen, että isän rakkaus ja ylpeys pelastaisi hänet tuskallisilta seurauksilta, tuottakoon se toiselle mitä tahansa uhrauksia kovalla työllä ansaituista tahi vasta ansaittavista rahoista — saattakoon se kuinkakin vaarallisesti hänet juonittelevan joukkokunnan armoille, joka pyrki häätämään hänet virastaan! Se oli itsekästä, sydämetöntä, häpeällistä, kehnoa, ja ansaitsi kaksinkertaisen rangaistuksen.
Pojalleen katkerampana kuin oli milloinkaan ollut ainoallekaan ihmisolennolle kuvernööri kidutteli mieltään koko päivän, ja hän istui yksinään huoneessa myöhään yöllä, ainoana valonaan avoimen tulipesän unelias kimmellys, kun ovi äänettömästi avautui ja Anna astui sisälle. Hän näytti itkeneeltä, vaikka silmät olivat kuivat, ja kuvernööri soimasi itseään siitä, ettei ollut poikansa rikoksien seurausten surullisessa laskeskelussa kertaakaan muistanut pojan äitiä.
Mutta ei toinenkaan itseään ajatellut, istuutuen uunin viereen ja sen hiilustaa kohennellen hän alkoi puhella Oskarista.
"Hän pääsi uneen vihdoin viimein", hän virkkoi, "ja sai edes tuokioksi rauhan vaivoiltaan. Hän meni vanhaan makuukamariinsa, Stephen, missä hän poikana makasi — kun Magnus ja hän olivat poikia molemmat. Minä istuin hänen luonaan, kunnes hän torkahti, ja hän piteli kättäni kaiken aikaa, ihan kuin oli hänen tapanaan ollut aina pahuutta tehtyään ja sinun lähetettyäsi hänet iltasetta vuoteelleen. Hän on nyt aivan näköisensä, poika raiska, ja jos näkisit hänet siellä makaamassa pieluksellaan, niin luulisit entisten päivien palanneen, jolloin kynttilä kädessä läksit häntä katsomaan ja kuivasit kyyneleet pikku kasvoilta, hänen maatessaan nukuksissaan ja silitit hänen kiharaisia hiuksiaan. Voi miten keveästi hän niihin aikoihin saattoikin heittää huolensa, Stephen! Seuraavana aamuna kuuli hänen jo teuhaavan yläkerrassa ja leivosena livertelevän."
"Pintapuolinen luonne, Anna", huokasi kuvernööri, "pintapuolinen luonne, johon ei mikään tee vakavaa vaikutusta."
"Oi, mutta tämä tekee, Stephen, tämä tekee syvällisen vaikutuksen, ja jos poika raukka vaan saisi vielä tilaisuuden, niin hän kääntäisi uuden lehden ja ryhtyisi totiseen työhön, toteuttaen kaikki odotuksesi. Ja ajattelehan — ajattelehan, isä, miten kauheaa olisi veljen raastaa toista lakitupaan — kauheaa meille, tarkoitan. Me menettäisimme molemmat lapsemme, sillä Oskar joutuisi meiltä hukkaan yhdellä tavoin emmekä enää konsanaan voisi silmiemme edessä nähdä Magnusta."
"Lapsemme ovat aina olleet sotajalalla keskenään, Anna, aikaisemmista vuosistaan asti."
"Älä sano niin, Stephen. Pieninä he rakastivat toisiansa hellästi. Vasta myöhemmällä ovat asiat käyneet toisiksi. Ja silloin ovat muut tulleet heidän väliinsä — yksi ainakin — ja ken sitä tietääkään? — ehkä hän on ollut kaiken tämän pulan alkuna."
"Onko Oskar sanonut niin?" kysyi kuvernööri.
"Hän ei mitään sano ketään vastaan", vastasi Anna. "Sellainen on Oskar aina ollut. Mutta jos joku viekotteli häntä ja hän oli heikko, ja jos poika poloisemme täytyy mennä vankilaan, kiusaajan jäädessä —"
"On heikkoutta, mikä luetaan pahuudeksi, Anna, ja sen on kärsittävä tuskansa ja rangaistuksensa."
"Tiedän sen", myönsi Anna. "Muistan sinun lausuneen samat sanat aikoja sitten, kun tuo merimies oli päihtyneen kiihkon puuskassa surmannut rakastettunsa. Hänen äitinsä oli leski ja tuli pyytämään minua anomaan sinulta armoa pojalleen. Hän oli hyvä poika, äiti sanoi, ja ilman viinaa ei hän olisi kellekään pahaa tehnyt. Säästit hänen henkensä, muistathan, ja hänet lähetettiin vankilaan. Herranen aika, miten minua vaimo parka ilosta itkien suuteli! Mutta hän tuli ajatelleeksi, että hänen puolestaan olisi voinut olla parempi, jos hänen poikansa olisi kuollut, sen sijaan että ainiaaksi lukittiin tyrmään. Äiti ei kyennyt sitä milloinkaan unohtamaan, ja vanhimman tyttärensä viettäessä häitään ja talonsa ollessa ihmisiä täynnä hän äkkiä muisti ja juoksi yläkertaan itkemään. Ja sitten talvi-iltoina tuulen vinkuessa mereltä hän ja pannessaan pikku poikiaan levolle aina ajatteli niiden veljeä, joka yksinään makasi suuressa ruskeassa talossa kadunkulman takana. Ei olisi tuntunut niin raskaalta, jos hänet olisi lähetetty pois, ajatteli äiti. Ja hän vain oli köyhä leski, joka pesi vaatteita kuumien lähteiden rannassa."
Yötuuli vinkui sillähaavaa meren ulapalta; ja kuvernööri oli käyskennellyt edestakaisin yritellen olla oikeudellinen ja ankara, ja tunsi kipua karheassa kurkussaan.
Hän seisoi tovin ikkunan ääressä kädet selän takana ristissä, pimeästä ruudusta katsellen kiitävää kuuta, ja sitten virkahti ilmeisellä sisäisellä ponnistuksella:
"Anna, jos tunnustan tuon nimikirjoituksen, niin meille ei jää mitään — paitsi palkkani. Palkkanikin on vaarassa, ja jos se menee, niin joudumme puille paljaille."
"Miksi sitä ajattelisimme, Stephen?" sanoi Anna. "Meillä ei naimisiin mennessämme ollut mitään, ja hyvin onnellisia kuitenkin olimme. Tosin olimme nuoria silloin, ja nyt olemme vanhat, mutta jos köyhyys tulee uudestaan, niin tiedämme sen paremmin kärsiä. Ja jollei meillä ole mitään muuta, niin on meillä toisemme, ja poikamme myös — molemmat poikamme — missä tahansa silloin ovatkaan — eikä kumpikaan rakasta meitä sen vähempää syystä että olemme luovuttaneet kaikki — kaikki mitä meillä koko maailmassa oli — jotta heitä voitaisiin yhä kunnioittaa ja arvossa pitää."
Tuomiokirkon tornissa löi kello kaksitoista; kiirivä kaiku kumahteli yli nukkuvan kaupungin, ja kuvernööri pysähtyi herkeämättömästä kävelystään.
"On myöhä, eukkoseni", hän virkkoi painuneella äänellä, "käymme levolle."