"Autiuden erämaassa hetken hohti eess' elon lähde, luokseen hetkeks johti — pian sammuu tähdet, riennä! karavaani jo lähtee Tyhjän kajastusta kohti!"
Tanskalaisella postilaiva "Lauralla", sen tehdessä tavanmukaista sydäntalvimatkaansa Kööpenhaminasta Leithiin ja Leithistä Islantiin, oli ainoastaan kaksi salonkimatkustajaa.
Toinen näistä, vanhahko, vauraan näköinen, lihava henkilö, puettu mitä lämpimimpään islantilaiseen sarkaan, oli islantilainen kauppias paluumatkalla Edinburgista, mukanaan sata tonnia brittiläistä tavaraa. Hän oli John Oddsson, entinen hurja uudistusmies politiikassa ja nykyään vanhoillinen johtaja liike-elämässä.
Toinen matkustaja oli pitkä, hoikka mies, näköjään noin viisikymmenvuotias. Hänen silmänsä olivat suuret ja kirkkaat, mutta väsyneet; pitkillä kalpeilla poskilla näkyi syviä ajatusten piirtämiä vakoja, ja suippo parta alkoi jo vivahtaa harmaalle. Hän oli Kristian Kristiansson, nyt kymmentä vuotta vanhempi kuin palatessaan Rivieralta Lontooseen. Oudot piirteet, joita työ ja huoli ajan ankaralla kädellä miehen kasvoille uurtavat, olivat niin muuttaneet hänen koko ulkomuotonsa, että harva, tuskin kukaan olisi häntä tuntenut.
Tuon ajan kuluessa oli Kristian Kristiansson pannut suunnitelmansa täytäntöön ja toteuttanut toiveensa. Kätkeytyneenä Lontoon syvyyksiin kuten laivalla kuollut mies painuu meren mittaamattomaan hautaan, hän oli kauan elänyt kuin elämästä kadonnut, mutta viimein oli hänenkin hetkensä tullut. Viisi vuotta oli hän ollut aikakauden suosituimpia säveltäjiä. Hänen kotimaansa satuihin perustuvat oopperansa olivat tehneet Islannin kaikkialla tunnetuksi; hänen kappaleitaan oli esitetty kaikissa pääkaupungeissa, hänen sävelensä olivat soineet kaikilla kaduilla ja oli melkein kuin olisi hän henkäissyt yli Euroopan ja sillä saanut ilman helkkymään laulelmia.
Kaiken aikaa hän oli ollut uskollinen lupaukselle, jonka oli tehnyt itselleen. Hänen nimensä oli kaikissa kodeissa tuttu, mutta ei ollut mitään muuta kuin nimi, eikä hänen elämänhistoriaansa oltu milloinkaan paljastettu. Ei mikään kiusaus voinut taivuttaa häntä itseään sitä ilmaisemaan, ja ne harvat, jotka tiesivät hänen salaisuutensa, olivat katsoneet itselleen edulliseksi säilyttää sen. Ja nyt hän oli palaamassa kotimaahansa rikkaana ja mainehikkaana — rikkaana kuin mies, joka kolkutellessaan malmia kallioista huomaa sen syöksähtävän päälleen kultavyörynä, mutta mainehikkaana ainoastaan sikäli, kuin "vuorenväki" voi olla, kuin hyvät haltijat, jotka tuovat ruokaa ja juomaa köyhien ihmisten oville ja sitten hiipivät tiehensä, ennen kuin nämä aamun koitteessa heräävät.
Kuinka muuttunut olikaan vanha maailma, kun hän vihdoinkin ilmestyi päivän valoon! Hänen Lontoosta lähettämänsä sähkösanoma, jossa hän pyysi hyttiä pidätettäväksi itseään varten, saattoi kapteenin kiihtymyksestä ja ilosta melkein hervottomaksi. Kapteeni oli sama vanha Zinsen, joka ennen muinoin hänen ollessaan kaikkien suosimana oli varustanut hänelle parhaan huoneensa, ja huonoimpansa, kun hän oli epäsuosiossa. Oitis hänen Leithin laiturissa astuttuansa laivaan oli nöyristelevä vanha merimies hattu kädessä johdattamassa häntä yksityiseen kajuuttaansa.
"Suokaa minulle se kunnia, että otatte minun asumukseni, ja jos haluatte jotakin — ateriaksi pienen makupalan —."
"Olette erittäin hyväntahtoinen ja kohtelias."
"Älkää te joutavia —. Pidän suurimpana huvinani, etuoikeutenani, parhaani mukaan palvella nykyajan etevintä islantilaista. Tiedetäänkö että olette tulossa, herra Kristiansson?"
"Ei vielä, herra kapteeni."
"Sepä vahinko! Nepä vasta olisivat teitä suurenmoisesti vastaanottaneet! Mutta kunhan saavat kuulla!"
Jos maailma oli muuttunut, niin oli mieskin. Nuoruuden pirteys oli kadonnut, ja synkkä vakavuus peitti sävyn ja ilmeiden entisen viehättävän hilpeyden, kuin olisi lumi painanut alleen vielä kukoistuksessaan heloittavan syreenipuun. Mutta pari päivää merellä oltua hänen elinvoimansa virkistyivät, hän oli kuin vapautettu orja, kuin vanki, jonka kahleet oli katkottu.
Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli jättänyt kotimaansa, mutta nyt hän oli vihdoinkin paluumatkalla, kuten aina oli toivonut ja aikonut. Halveksittuna hän oli lähtenyt maastaan, mutta palasi kaikkien kunnioittamana; hän oli lähtenyt köyhänä ja palasi rikkaana. Hän tuli takaisin tuhlaajapoikana, ei kuitenkaan kuten se tuhlaajapoika, joka palasi tyhjin käsin ja häpeänalaisena, vaan kyeten korvaamaan tekemänsä vahingon ja kuivaamaan kyyneleet kaikkien silmistä.
Olisiko väärin sallia asian tulla ilmi? Jos islantilaiset, tarkkanäköisempinä kuin tämä vanha kapteeni, tuntisivat Kristian Kristianssonin Oskar Stephenssoniksi, jota oli luultu kuolleeksi, niin rikkoisiko hän lupaustaan vastaan, jos alistuisi heidän tunnusteltavakseen? Viisitoista vuotta oli hän tuntemattomana piillyt — eikö siinä kylliksi sovitusta? Eikö hänen tyrmänsä ovi vieläkään ollut murrettu auki? Eikö hän voisi uskoa vapautuneensa kuoleman ruumiista, jossa oli elänyt? Hän oli elänyt, hän oli kuollut, — eikö hän saattaisi jälleen elää?
Niiden kymmenen vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut kuin kuollut, olivat kaikki yhteysväylät häneltä suljettuina, ja satunnaisesti saamiaan sanomia lukuunottamatta oli hänellä hyvin vähän, jos ensinkään, tietoa siitä, mitä oli tapahtunut Islannissa. Ja nyt, jouduttuaan ensi kerran silmätysten henkilöiden kanssa, jotka olivat olleet keskeytymättömässä yhteydessä hänen kansansa kanssa, oli hänellä satoja kysymyksiä, joita halusi kiihkeästi tehdä: "Elääkö äitini? Miten hän voinee? Ja pikku tyttöseni — onko Jumala hyvyydessään suonut hänen elää, vai onko kaikki työni hukkaan mennyttä?"
Mutta hän arkaili kuulla totuutta liian äkkiä ja malttoi siis mielensä, hiljaisuudessa vaanien vastausta kysymyksiin, joita ei rohjennut julki lausua. Sillävälin hän koetti huvitella kapteenin ja matkatoveriensa uteliaisuudella; nämä olivat ihan ymmällä, kun eivät saaneet selville, kuka hän oikeastaan oli, missä oli syntynyt ja mistä Kristiansson-suvusta polveutui. Oli vaarallisen hupaista, huumaavan hauskaa kuulla keskusteltavan itsestään ja mainittavan omaistensa nimiä. Välistä surkeasti häveten verukkeita, joihin tekeytymisensä hänet pakotti, hän tuskin saattoi olla tokaisematta totuutta parilla sanalla, ja toisinaan hänen täytyi hypähtää ylös paikaltaan tupakkahuoneessa ja paeta kannelle.
"Ette ole käynyt kotona aivan äskettäin, herra Kristiansson?" virkkoi kapteeni poltellessaan pitkää piippuaan päivällisen jälkeen, kun laiva kynti eteenpäin aavalla merellä.
"En aivan äskettäin, herra kapteeni", myönsi Kristian Kristiansson.
"Saattekin siis nähdä muutoksia", huomautti kauppias.
"Epäilemättä."
"Uusi perustuslaki on aikaansaanut ihmeitä Islannissa."
"Vai niin?"
"Vaihtokauppa on hävinnyt, ja raha on kaikkialla tullut liikkeen välineeksi. Ja kalastus taasen on järjestynyt ihan teollisuuden kannalle."
"Todellakin!"
"Arvostelkaa itse, hyvä herra. Entisten kannettomien veneittemme sijasta on meillä nykyään kuusikymmentä alusta, joissa kussakin on kaksikymmentä miestä ja jotka tekevät kuusipäiväisiäkin matkoja."
"Ne olivat siis kuitenkin oikeassa, jotka yhtenään väittivät, että vanha kauppajärjestelmä oli tuomittu ja että merestä oli Islannin rikkaus ammennettava."
"Olivat hyvinkin", sanoi kauppias rintaansa röyhistäen ja vetäen alas liivejään. "Jokaiselle on ollut hyötyä muutoksesta, enkä ihmettelisi, jos tapaisitte omaisenne nyt paremmissa oloissa kuin heistä erotessanne, — jos nimittäin vielä ovat elossa."
"Jos ovat elossa", kertasi Kristian Kristiansson matalalla äänellä ja katse maahan luotuna.
"Olitteko muuten kotosalla kuvernööri Stephenin aikana, herraKristiansson?" kysyi kapteeni.
"Olin kyllä, kotona olin silloin", vastasi Kristian Kristiansson, äänessään tuokion kestävä epävarmuus.
"Olette siis nähnyt lopun alkua. Vanha kuvernööri koki vastustaa uudistuskautta ja sai elää viimeiset päivänsä miekka päänsä päällä, mies parka."
"Eikö hän silti ollut viisas vanhus?" kysyi Kristian Kristiansson, tuskin uskaltaen ryhtyä puheisiin.
"Viisasko?" hymähti kauppias huultaan nyrpistäen. "Ei kukaan ole viisas, joka ei ota varoituksia korviinsa, ja häntä varoitettiin jos ketään. Mutta hänen poikansa ne hänestä lopun tekivät."
Kristian Kristiansson nosti sävähtäen katseensa. "Niin, todellakin hänen poikansa — olihan hänellä muistaakseni kaksi poikaa. Mitä heistä tuli?"
"Toinen elelee vielä Thingvellirissä."
"Vai elää hän vielä?"
"Jos voi nimittää sitä elämiseksi — mies on korviaan myöten veloissa."
"Veloissa, sanotte?"
"Niin hän aina on ollut ja aina pysyy. Mitä taas tuohon toiseen tulee— Olaf, Erik — mikä hänen nimensä nyt olikaan?"
"Eikö se ollut Oskar?" sopersi Kristian Kristiansson, niellen palan kurkustaan.
"Oskarhan se olikin. Teilläpä on oiva muisti! Oskar Stephensson! Hän luuli saavansa aikaan jotakin teidän alallanne, herraseni, mutta hapuili sinne ja tänne eikä toimittanut mitään elämässään, paitsi lopetti sen. Olette kai kuullut, mitä hänelle tapahtui — sanomalehdet tekivät selvää kaikesta."
"Kuoli ulkomailla, eikö niin?"
"Ampui itsensä pelihelvetissä."
"Tuota nuorta heittiötä!" naurahti kapteeni ottaen piipun suustaan. "Minäpä otin häneltä korvausta kuitenkin. Kun hän viimeisen kerran matkusti Islannista, annoin hänen maata kuormasijalla."
"Omiaan oli konnalle", sanoi kauppias.
"Oliko hän konna?"
"Löi usein nuoren vaimonsakin aivan mustelmille."
"Sanotte hänen lyöneen vaimoaan?"
"Ainakin hän kuoli miehensä pahoinpitelystä. Ja isänsäkin hän tappoi. Sinä yönä, jolloin puikki tiehensä, hän murtautui kuvernöörin kassakaappiin ja vei sieltä kaikki mennessään."
"Kuvernöörin kassakaappiin?"
"Aivan niin! Vanhus kuoli kunnanvaivaisena."
"Kunnanvaivaisenako kuoli?"
"Ei jättänyt mitään jälkeensä, sehän merkitsee samaa. Jok'ainoa puikko talossa oli myytävä uudelle ministerille."
"Mutta liekö se totta?"
"Täyttä totta! Kaikki tuli ilmi yleisessä vaalitilaisuudessa. Kuvernööri ja vanha johtaja olivat ehdokaskilpailijoita, ja he kertoivat meille perhesalaisuudet."
"Ja siinäkö kaikki, mitä siellä kotona Oskar Stephenssonista jutellaan?"
"Kaikkiko? Ei kymmenettä osaakaan."
"No sitten jo hänen nimensäkin mahtaa olla vihattu Islannissa?"
"Vihattuko? Kirottu se on. Ei sen vuoksi, että joku välittäisi vanhasta kuvernööristä; hän on kuollut ja poistunut lahoine järjestelmineen, joita koetti ylläpitää, mutta hänen poikaansa ei kukaan voi kylliksi soimata."
"Jos hän siis olisi elänyt ja joskus palannut takaisin —?"
"— olisi hänet armotta häädetty pois maasta."
"Aivan niin! Aivan niin!" myönteli Kristian Kristiansson, nousi oudosti liikehtien ja hoiperteli hyttiinsä.
Kauppias katsahti levottomasti hänen jälkeensä. "Kuka hitto tuo mies mahtaa olla?"
"Sitä en käsitä", sanoi kapteeni, imaisten sammunutta piippuaan.
Se oli siis mahdotonta! Oskar Stephenssonin nimeen liittyvä viha teki Kristian Kristianssonille mahdottomaksi milloinkaan paljastaa oikeata olemustaan. Hän oli luullut, että hautakumpu peittäisi hänen rikoksensa, mutta jutut ja juorut olivatkin pitäneet ne hengissä ja niitä suurennelleetkin. Sukulaistenkin yritykset noiden rikkomusten peittelemiseksi olivat vain antaneet vauhtia valheellisille parjauksille.
Islantilaiset eivät milloinkaan voineet saada tietää, että Kristian Kristiansson oli Oskar Stephensson. Jos he epäilisivät, niin hänen täytyisi teeskennellä sitä enemmän; jos he kysyisivät, niin täytyisi kieltää.
Mitä muuta oli hän toivonut? Ajatuksissaan hän aina saattoi sallia itsensä tulla tunnetuksi oikealla nimellään ja omana itsenään; mitä salaista ylpeyden ja turhamaisuuden mielikuvaa hän tietämättään olikaan vaaliskellut? Rikoksensa sovitukseen oli hän lähtenyt Islantiin. Ja sydänsopessaan oli hän ajatellut tuota hetkeä uransa huipuksi, menestyksensä korkeimmaksi täydennykseksi, voitonriemun päiväksi, jolloin hän korvaisi ystävilleen, jotka olivat häntä rakastaneet ja perin pohjin musertaisi vihollisensa, jotka olivat häntä vihanneet, ja lopulta liehuvin lipuin pääsisi päämääräänsä. Jos näin oli, niin hän oli nyt saanut oikeudenmukaisen rangaistuksen. Oskar Stephensson oli kuollut, eikä mikään eikä kukaan saattanut häntä henkiin herättää.
Kristian Kristiansson muuttui yhä harvapuheisemmaksi aluksen lähestyessä määräpaikkaansa. Joka taival tiestä oli muistoja täynnä, ja ihanimmat tuntuivat katkerimmilta, onnellisimmat olivat vaikeimmat kestää. Hän seisoi laivan keulassa nähdessään ensi vilahduksen Islannista, jonka merestä kohoavat jäätiköt hurstiin verhoutuneen kummituksen tavoin sinertävän valkeina etäällä siinsivät. Ja silloin, muistellessaan niiden aikojen tenhoisia toiveita, jolloin hän ensi kerran oli nähnyt maansa sellaisena, ja kuinka monet niistä nyt olivat pirstaleiksi särkyneet, hän olisi pahoin murtunut, ellei kapteeni olisi ilmestynyt hänen taakseen ja iloisella äänellään mörissyt:
"Tuolla se on! Tuolla se on kotimaanne! Tuolla se paikka, jonka olette tehnyt kaikille tunnetuksi!"
Kristian Kristiansson palasi heti hyttiinsä eikä näyttäytynyt kannella ennen kuin seuraavana aamuna "Lauran" porhaltaessa vuonoa ylös. Silloin kauppias maihinnousuhatussaan ja -päällystakissaan alkoi osoitella hänelle nähtävyyksiä kuin muukalaiselle ainakin.
"Tuolla on vanha kaupunki, laajempana varmaankin kuin viimeksi nähdessänne. Tuo tuolla oikealla on uusi laivaveistämö ja täällä on pitaalisairaala vasemmalla kädellä. Tämä on Engey, haahkatelkkien asumasaari, oiva paikka nuoren kansan kuherrella. Tuolla keskellä kohoaa vanha tuomiokirkko, ja vasempaan siitä sijaitsee hallitustalo. Nuo uudet varastohuoneet peittävät ne nyt melkein kokonaan näkyvistä — minä itse olen ne rakennuttanut."
"Laura" laski ankkurinsa kaupungin alapuolelle kaljaasien ja hiilialusten joukkoon, ja muistellessaan, miten hän viimeksi oli siinä seisonut, olisi Kristian Kristiansson taas helposti joutunut mielenliikutuksen valtaan, ellei häntä olisi huumannut kova touhina ympäristössään — komentosillalta kaikuvat määräykset, köysiportaita laskevien merimiesten hoilotukset ja meluavat ihmiset, jotka pienillä veneillään olivat tulleet laivan luo, ja paraikaa kapuilivat ylös kannelle.
Kristian Kristiansson tunsi useimmat venemiehistä, vaikka he olivat nyt vanhoja, jotka ennen olivat olleet keski-ikäisiä, ne keski-ikäisiä, jotka olivat olleet nuoria, ja nuorukaiset olivat käyneet parrakkaiksi miehiksi. Mutta ei yksikään heistä tuntenut Kristian Kristianssonia nostaessaan hänelle hattuaan tai kulkiessaan hänen ohitsensa päällystön luo mennäkseen.
"Hyvää huomenta, perämies! Huomenta, kapteeni! Mitä matkustajia tällä kertaa?"
"Ei muita kuin yksi ainoa, lukuunottamatta Jon Oddssonia, mutta hänpä onkin koko joukon arvoinen — Kristian Kristiansson!"
"Mitä!SuuriKristian Kristiansson?"
Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli puolet veneistä kiitämässä viemään uutisia kaupunkiin, sillä välin kun jäljellä olevien omistajat kilvan kiistelivät Kristianssonin matkatavaroista, saadakseen kunnian kulettaa ne maihin.
"Alallanne, pojat!" komensi kapteeni. "Herra Kristiansson menee minun matkassani laivan veneessä, älkää unohtako sitä!"
Kesti runsaasti puoli tuntia, ennen kuin tämä saattoi tapahtua, sillä Kristian Kristianssonin tuli ensin karttahuoneessa tyhjentää malja kapteenin terveydeksi ja laivan onneksi. Kun he vihdoin alkoivat soutaa maihin matkalaukut kasattuina veneen keulaan ja kapteenin pakinoidessa perässä, saattoi säveltäjämme tuskin hillitä itseään muistellessaan sitä synkkää yötä, jona oli lähtenyt Islannista kenenkään hyvästelemättä, paitsi äitinsä, joka istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään, ikäänkuin ei olisi konsanaan voinut luopua siitä.
Veneen saapuessa rantaan oli satamasillalle kerääntynyt väkeä tungokseen asti, ja Kristian Kristiansson astui maihin, näyttäen siltä, kuin olisi koettanut välttää yleistä huomiota, mutta kuitenkin varmasti tiennyt, että kaikkien katseet mitä kiinteimmin häntä seurasivat. Silloin muuan pieni lihava mies vaivaloisesti hengittäen — Kristiansson tunsi hänet paikalla — kumarsi syvään ja alkoi lukea jotakin pitkältä paperiarkilta.
Se oli ylistystä tulviva adressi, jonka kaupungin valtuuston puheenjohtaja tuota pikaa oli asukasten nimessä kokoonpannut. Se alkoi: "Kuuluisa maanmiehemme" ja jatkoi tervehtäen Kristianssonia miehenä, joka oli "vuosituhannen yöstä uudelleen elvyttänyt muinaisen hengen ja maineen."
Kiihdyksissään ja häpeissään, tuskin uskaltaen puhua, jottei äänen sointu häntä ilmaisisi, Kristian Kristiansson vastasi muutamilla jokapäiväisillä lauseparsilla, ja sitten, kansanjoukon kuiskaillessa: "Vaatimaton!" "Suuruuden vaatimattomuutta se on, tietäkääs!" hän koetti työntäytyä hotellia kohti.
Hän ei ollut astunut montakaan askelta, kun kohtasi valtiosihteerin virkapukuun, hattuun ja viittaan puetun nuoren miehen, joka työnsi kansanjoukon syrjään ja huohotti kuin juoksujalkaa rientänyt:
"Ministeri tervehtää ja pyytää, että kunnioittaisitte häntä saapumalla hallitustaloon vieraaksi."
Kristian Kristiansson koetti estellä, mutta kaikkien katseet olivat häneen kiinnitettyinä, ja nähdessään, että oli mahdotonta epäluulon alaiseksi joutumatta päästä pakoon, hän suostui seuraamaan miestä.
Lyhyt matka hallitustalolle oli kuin kulkua Golgatalle. Joka askel oli muistoja täynnä — menneitten huvien, intohimojen, hilpeiden riemujen, surujen ja murhenäytelmien muistoja — mutta näiden kimmotessa häntä vastaan yksin katukivistäkin täytyi hänen nyökäytellä päätään ja näyttää iloiselta, kun sihteeri hänen rinnallaan käyden yhtenään rupatteli, antaen selityksiä ja kuvauksia paikoista, joiden ohi he kulkivat.
"Tämä on pääkatumme, herra Kristiansson. Tuo on paras hotellimme, ja tässä kansallispankkimme. Tuo avara rakennus, jonka katolla liehuu Islannin lippu, on valtiopäivätalomme. Tuolla on vanha tuomiokirkko, ja tämä — tämä on hallitustalo."
Häpeän painostamana, kaksinaisuudentunteen huumaamana ja vapisten ilmitulemisen pelosta Kristiansson vain myönteli: "vai niin", ja "niinkö?", kunnes saapui vanhan kotinsa eteiseen. Ja silloin, muistaessaan miten ja milloin hän siitä viimeksi oli astunut ulos — yksinään, yön pimeydessä, arvottomana, isänsä hylkäämänä — oli hänellä täysi työ hillitessään kovaa haluaan kääntyä pois ja paeta. Mutta samassa hänen isänsä ovi äkkiä aukeni, ja kynnyksellä seisoi toinen mies puettuna kuvernöörin virkapukuun ja käsi ojennettuna.
Kristian Kristianssonin sydän tykytti, niin että hän oli läkähtymäisillään. Mitä järjetöntä ilveilyä tosielämässä oli tämä, että hänet, joka vast'ikään oli karkoitettu pois Islannista, otettiin palatessaan avosylin vastaan? Mitä mieletöntä sokkosillaoloa kohtalon voimat hänen kanssaan leikkivät? Hän ei ollut turhaan ottanut Kristian Kristianssonin nimeä. Millä näkymättömillä siivillä olikaan kohtalo hänet verhonnut hänen niin tehdessään, ja olivatko nämä siivet peitetyt kunnian vaiko häpeän höyhenillä, palkinnon vai rangaistuksen, ilon vai surun, elämän vaiko kuoleman?
Ministeriksi tehty ruununvouti oli yhä entisensä. Hän otti Kristian Kristianssonin vastaan mitä sulavimmalla kohteliaisuudella, ilman pienintäkään merkkiä siitä, että olisi hänet tuntenut.
"Tervetuloa!" hän sanoi. "Tervetuloa Islantiin! Vaimoni on vastaanottohuoneessa — näkemisenne on hänelle suuri ilo. Menkäämme tätä tietä, virkahuoneeni läpi, seuratkaahan minua. Älkää satuttako itseänne uuniin, vieraat toisinaan tekevät niin. Tämä on vanha rappeutunut talo, josta edeltäjäni oli vastuunalainen — rakennutan parast'aikaa parempaa toiseen osaan kaupunkia. Ettehän ole vielä syönyt päivällistä? Sepä hauskaa! Meillä täällä ylhäällä pohjoisessa on alkuperäiset tavat vallalla, herra Kristiansson. Me syömme päivällistä puolenpäivän tienoissa, ja te tulette juuri parahiksi. Olin johtamassa hallinnollista kokousta, kun uutinen saapumisestanne ilmoitettiin minulle, ja rohkenin silloin kutsua pari virkaveljistäni aterioimaan kanssanne. Tässä on vastaanottohuone — olkaa hyvä ja astukaa sisään."
Mutisten ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi ministerin selityksiin Kristian Kristiansson seurasi häntä läpi talon, jonka tunsi kuin viisi sormeaan, kunnes kohtasi talon emännän ja ystävät, jotka oli kutsuttu häntä tapaamaan.
Rouva oli hänen koulunaikuinen tuttavansa, keski-ikäinen ja vakava; ystävät taas olivat kimnaasin rehtori, iäkkääksi käynyt ja raudanharmaa, ja piispa, vanha hopeahapsi. He ottivat hänet vastaan mitä suurimmalla sydämellisyydellä, mutta, kuten ministerikin, vähintäkään tunnustelun merkkiä osoittamatta.
Kristian Kristiansson kumarteli, mutta ei puhunut paljoa. Hän ei enää pelännyt tulevansa ilmi, sillä nyt hän tiesi voivansa tuntemattomana kulkea kautta koko Islannin, jos niin tahtoi; mutta hänen seisoessaan vanhassa kodissaan, lapsuutensa muistojen ympäröimänä, hänen verensä kuohui ja kurkkua alkoi kuristaa, ja hän saattoi tuskin hillitä itseään.
Hetkisen kuluttua ilmoitti palvelija päivällisen olevan valmiina, ja ministeri vei vieraansa ruokahuoneeseen. Se oli sama vanha huone, entiseen tapaan kalustettuna ja tuskin missään suhteessa muuttuneena. Mutta hänestä, joka sinne nyt astui sisään, näytti se olevan täynnä kummituksia. Yhdellä hätäisellä silmäyksellä hän näki kaiken — tuolin, jossa isällä oli tapana istua, äidin, Magnuksen ja Thoran paikat. Ja muistaessa, että kaikki tuo oli mennyttä, että kaikki yhteys omaisten kanssa oli katkennut, että tässä vanhassa talossa asui toisia ihmisiä eikä jäljellä ollut ketään muuta kuin hän itse, jolla ei siinä ollut vähintäkään osaa, oli hänen sydämensä sykintä taas tukehuttaa hänet, ja hän istahti pöytään kuin rikoksellinen.
Mutta jos Kristian Kristiansson oli ääneti, puhui sen sijaan ministeri lakkaamatta.
"Saatte nähdä, että Islannissa tiedetään kaikki, mikä teitä koskee, herra Kristiansson — ihan tyyten! Omasta puolestani voin sanoa, että minulla tavallisten tietolähteiden lisäksi on ollut muutamia yksityisiäkin. Poikani — tunnette kai poikani?"
Kristian Kristiansson kumarsi.
"Poikani on uskollisesti antanut minulle tietoja, joten tulette huomanneeksi minun seuranneen kaikkia liikkeitänne. Tietysti olin pahoillani, kun hän ei ilmoittanut minulle tulostanne — mutta ehkä hän ei tiennytkään siitä. Eikö tiennyt? Sitä ajattelinkin. Ei hän silti olisi sitä minulle kertonut, jos te olisitte tahtonut sen salata. Niels on varovaisuus itse, sitä hän on. Minun on esimerkiksi ollut mahdotonta taivuttaa häntä ilmoittamaan, kuka te olette! Kiusasin häntä — tunnustan, että kiusasinkin. Mutta ei! 'Eihän se meihin koske, isä', hän sanoi, ja minä olin pakotettu tyytymään."
"Suuri kunnia on tullut Islannin osaksi, kun ensiksi esiinnytte omassa maassanne", sanoi rehtori.
"Niinpä tosiaan, rehtori, ja herra Kristiansson saa nähdä, ettei hänen maineensa täällä ole mikään tyhjä kupla."
"Ei löydy yhtäkään ylioppilasta, joka ei laulaisi laulujanne", vakuutti rehtori.
"Eikä yhtäkään nuorta talontyttöä, joka ei soittelisi kappaleitanne", täydensi ministerin rouva.
"Ihmeellistä!" virkkoi ministeri itse. "Kerrassaan Ilmeellistä! Mutta aina olenkin sanonut, että sävelniekka on kansainvälinen taiteilija. Muut taiteilijat — runoilijat, esimerkiksi — vaativat kääntäjänsä, mutta sävelniekka ei kaipaa mitään välittäjää. Hän käyttää tuota ainoata, yleismaailmallista kieltä, ja hänen puhuessaan voi koko maailma kuunnella. Oiva lahja! Miltä tuntuneekaan kuulua suurten säveltäjien joukkoon! Vaikka kenties silläkin on varjopuolensa. Mitä sanookaan runoilija? He oppivat kärsimyksistä sitä, mitä lauluissaan opettavat. Se on surullista. Lieneekö totta? Tokkohan kaikki ylevät laulut, suuret sinfoniat ja oopperat ovat luojiensa kärsimysten tuotteita, tosielämän kärsimysten, ehkä muutamassa tapauksessa synnin ja surunkin synnyttämiä. Mitä arvelette te, herra Kristiansson?"
"Jumala tiesi", sanoi Kristiansson, ja sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus.
"Stephen raukka!" huudahti piispa yht'äkkiä, ja sitten kaikki kohottivat katseensa ylöspäin.
"Tulin tässä ajatelleeksi", jatkoi piispa, "että jos synti ja suru lisäisivät neronlahjaa suurta sävelteosta laatiessa, olisi eräs tässä talossa syntynyt varmaankin jättänyt jälkeensä kuolemattomia teoksia."
Kristian Kristiansson oli muiden kanssa katsahtanut ylös, ja ministeri kallistui hänen puoleensa selittämään matalalla äänellä: "Surullinen historia, herra Kristiansson — koskee erästä edeltäjäni poikaa, jonka elämä joutui haaksirikkoon, mies paran."
"Tarkoitatte Oskar Stephenssonia?"
"Niin todellakin! Mutta miten voi olla mahdollista, että tunnette hänet?"
"Puhelimme hänestä laivalla."
"Ahaa, sehän on selvää! Hänpä muuten olikin tavallaan teidän alempi aateveljenne, hän oli soitannon johtajana Covent Gardenissa. Kamala murhenäytelmä! Tavaton häväistysjuttu! Kun kauhunviesti saapui Nizzasta, niin jokainen täällä häpesi. Sellainen tunnettu islantilainen nimi, ja entisen kuvernöörin poika! Tuntui miltei siltä, kuin Islannin kunnia olisi tahraantunut maailman silmissä. Niin erilaista, niin kerrassaan erilaista, jos vertaa siihen teidän suurenmoisen työnne loistavia tuloksia."
Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän, mutta sama salaperäinen vaikutin, joka ajaa karitsan koiraa kohti, pakotti hänet jatkamaan.
"Onhan hänen äitinsä kai vielä elossa?" hän kysyi.
"Anna? On kyllä, mutta siinäpä jokseenkin on kaikki mitä hänestä voi sanoa."
Kristian Kristianssonin ääni aleni ja vapisi, kun hän kysyi: "Onko hän sairaana?"
"Oli miten oli — ainakin on hän onneton. Vanhan kuvernöörin kuoltua hän asettui asumaan Thingvelliriin toisen poikansa luo, ja tämä on taas tukalissa oloissa."
"Veloissa?"
"Niin, hän on pankille velkaa sekä pääoman että korkoja lainasta, jonka hänen isänsä oli ottanut kiinnityksellä pelastaakseen hänen veljensä vankilasta."
"Ja miten aikoo pankki menetellä hänen suhteensa?"
"Myydä hänet aivan pian puille paljaille."
Kristian Kristiansson vaipui taas äänettömään mietiskelyyn, ja kun keskustelu pöydässä jo oli kääntynyt muihin asioihin kysäisi hän yht'äkkiä:
"Eikö häneltä jäänyt lasta?"
"Keneltä? Oskar Stephenssoniltako? Jäi — tyttö."
"Elääkö hän myös?"
"Elää, ainakin minun tietääkseni. Kuulepas, rehtori, eikö Oskarin pikku tyttö vielä elä?"
"Elää ja on terve ja reipas", vastasi rehtori.
Kristian Kristianssonin katse kävi ilmeisesti kirkkaammaksi. "Onhan tämä ainakin hyvä uutinen," sanoi hän.
Hänen muuttunut äänensä hämmästytti kaikkia niin, että he hetkeksi vaikenivat. Sitten sanoi ministeri:
"Se osoittaa hyvää sydäntänne, että otatte osaa onnettoman aateveli-vainajanne perheen kohtaloon, ja jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, että halusitte kuulla tarkemmin heistä, niin olisin voinut kutsua pankkiirin tänne.
"Tapaan hänet huomenna", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten hän heittäen harvasanaisuutensa puheli seuraavan puolen tunnin ajan muista asioista.
Hän puhui hyvin, ja seura oli ihastuksissaan, sillä ei kukaan heistä aavistanut, että hänen eloisuutensa oli vain hermostumista ja naurunsa häpeänsekaista. Päivällisen päätyttyä piispa, joka lakkaamatta oli tarkastellut Kristian Kristianssonia, nousi ja ojensi hänelle kätensä.
"Olen erittäin onnellinen", hän virkkoi, "kun sain nähdä teidät, ja toivon, että vastakin tapaamme. En ymmärrä ensinkään musiikkia, hyvä herra, mutta minua ilahuttaa nähdä, että jalo soittotaiteilija on vain toinen nimitys jalolle miehelle, ja rukoilen Jumalaa siunaamaan teitä sekä ruumiin että sielun puolesta."
Kristian Kristiansson ei saanut vastatuksi, sillä piispan ylistys lisäsi hänen omantuntonsa tuskia uudella mielikarvaudella, ja hän vain kumartui suutelemaan vanhuksen kättä.
Piispa oli hyvillään ja liikutettuna. "Hän on kovin miellyttävä! Kerrassaan ihastuttava!" hän kiitteli pukiessaan ylleen päällysnuttua eteisessä. "Hän tuo minun mieleeni erään, jonka joskus olen tavannut."
"Niin minunkin", yhtyi rehtori.
"Tuo siro käytös, viehkeä hymyily ja ääni, joka tunkee ytimiin ja luihin —"
"Onko hän todella yhdennäköinen — vai johtuuko vain siitä, että pöydässä puhuimme —"
"Tarkoitat onnetonta nuorta —"
"Aivan."
"Oi niin!" huokasi piispa ovea avatessaan. "Mitä suuria olisi hänkin voinut saada aikaan, jos taivas olisi sallinut!"
"Hän voisi nyt olla vaikka toinen Kristian Kristiansson", tuumi rehtori.
"Stephen raukka!" surkutteli piispa.
"Anna parka!" säesti rehtori, ja nuo kaksi vanha ystävystä lähtivät vaivalloisesti astumaan tietään pitkin.
Tällä välin mies, josta he tietämättänsä puhelivat, kärsi itsesoimausten tuskia. Epärehellinen hanke väärän nimen avulla oli saavuttaa kansansa rakkautta ja kunnioitusta oli tukehuttamaisillaan hänet. Se oli tarpeellista, se oli välttämätöntä, sitä vaati menettelytapa, johon hänet sai ryhtymään toimi, joka toi hänet kotiin. Mutta jos ne, jotka sokeassa innostuksessaan lausuivat hänet tervetulleeksi, olisivat tienneet, kuka hän oli, miten olisikaan heidän sydämensä häntä kohtaan kylmennyt, myötätuntoisuutensa muuttunut inhoksi ja ihailunsa ylenkatseeksi!
Ilta oli Kristianssonille herkeämätöntä kärsimystä! sillä kaikki mitä tässä talossa tapahtui, vähäpätöisinkin esine, mikä hänen silmäänsä sattui, näytti olevan määrätty häntä kiduttamaan. Niin pian kuin mahdollista hän pyysi päästä levolle.
Hänet osoitettiin makuuhuoneeseen, jossa Thora ennen oli asustanut!
Tämä oli viimeinen pisara hänen kärsimystensä kalkissa. Hän oli kuin salakuoppaan pudonnut, ja hänen teki mieli sanoa: "Antakaa minulle mikä huone tahansa, kun vaan ei tätä!" Mutta hän ei uskaltanut puhua, jottei pieninkään sana olisi häntä kavaltanut.
Suljettuaan oven hän heittäytyi uunin luona seisovaan nojatuoliin ja näki taas kuin salaman välähdyksinä sarjan tähän huoneeseen liittyviä elämänsä kohtauksia. Hän ajatteli hääyötään, kun sykkivin sydämin hiipi hauskaan, kodikkaaseen morsiuskammioonsa ja vuodeuutimien takaa kuuli Thoran värähtelevän hengityksen. Hän ajatteli riemuisaa aamua, kun Thoran kalpeat kasvot päivänpaisteisina hohtivat ja aamuruskon hehku täytti huoneen, aamua, jolloin heidän lapsensa oli syntynyt. Hän muisteli synkkää päivää, kun näki vaimonsa kuolleena lepäävän, ja raskasta hetkeä, jolloin viimeisen kerran häntä silmäiltyään kätki sävellyksensä hänen arkkuunsa.
Voi surkeata ilveilyä! Voi rikottua ja mieletöntä valaa! Mutta ei sittenkään niin mieletöntä, paitsi hänen omalle loukatulle aikomukselleen, sillä nyt hän tiesi, miksi oli ottanut Kristian Kristianssonin nimen. Syyttävän omantuntonsa sokeassa tuskassa hän oli luullut tehneensä sen vain kieltääkseen itseltään maineen, minkä hänen teoksensa hänelle tuottaisivat, mutta kohtalon käsittämättömillä ja ilkkuvilla voimilla oli ankarampia tarkoituksia kuin tuo. Se tapahtui siksi, että hän Oskar Stephenssonina kuoltuaan vielä palaisi Islantiin, näkisi käytöksensä kaikki seuraukset, — että hän, kuin paljain jaloin geysirin kuumalla pohjalla kulkien, seuraisi nuoruutensa polkuja ja hautajaisia; että elossa olevat kiduttaisivat häntä kiitollisuudella ja kuolleet muistoilla; että Jumalan vanhurskas käsi lepäisi hänen päällään raskaampana kuin konsanaan ennen ja hän saisi palkan kaikista teoistansa.
Tämän tähden oli hän ottanut Kristian Kristianssonin nimen ja voittanut sen nimen maineen. Ja hänen uuden elämänsä marttyrius oli alkamassa.
Heti kun pankki aamulla avattiin, lähti Kristian Kristiansson sen johtajaa tapaamaan, ja hänet otettiin vastaan ylenmääräisen kohteliaasti.
"Saanen esittää itseni", hän aloitti.
"Aivan tarpeetonta", vastasi pankkiiri kumartaen, "koko maailma — sanon koko maailma, herra Kristiansson, tuntee teidät."
"Olette kai saanut kirjeen pankkiiriltani Lontoosta —?"
"Sen saimme — se tuli 'Lauran' tuomassa postissa."
"Siinä luullakseni pyydetään teitä hyväksymään nimikirjoitukseni kahteensataan tuhanteen kruunuun asti."
"Se on summan suuruus, herra Kristiansson — kaksisataatuhatta. Jos tahdotte heti nostaa jonkin summan —."
"Tahdon tosiaan", selitti Kristian Kristiansson, ja ottaen laajan lompakon povitaskustaan hän veti esille shekkikirjan ja tarttui kynään.
"Herra Palsson", hän lausui — pankkiiri säpsähti kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta sitten kumarsi ja hymyili — "minua suuresti liikutti eräs puutteen kuvailu eilisillä ministerin päivällisillä, ja tahtoisin olla joksikin avuksi."
"Te olette hyvin jalomielinen, herra Kristiansson, ja jos voin teitä pienimmälläkään tavalla palvella, pienimmälläkään tavalla, niin käskekää vain."
"Asia koski edesmenneen maaherran perhettä — kuulin, että he ovat velassa pankkiin ja että pankki parhaillaan panee toimeen uloshaun."
"Ikävä kyllä se on totta, mutta pankki on ollut hyvin leppeä — hyvinkin leppeä, sanon — oli mahdotonta odottaa enää kauemmin."
"Arvelen, että velka on korkoja kiinnityslainasta Thingvellirin majatalokartanoa vastaan ja että rahat lainasi nykyisen omistajan isä?"
"Niin on asian laita, mutta korot ovat jo pitkältä ajalta maksamatta, ja itse kiinnityskin — itse kiinnityskin on kaikkea muuta kuin hyvä vakuus."
"Herra Palsson", sanoi Kristian Kristiansson, "jos minä maksaisin teille korot omasta kukkarostani, niin ehkäisisikö se toimenpiteen?"
Pankkiiri näkyi pidättävän henkeään. "Te olette hyvin hyvä", hän virkkoi tovin kuluttua. "Mutta korkosumma on suuri; tuskin olette sitä osannut ajatellakaan."
"Miten suuri?" kysyi Kristian Kristiansson.
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Enkä missään tapauksessa enää saattaisikaan ottaa sitä vastaan. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ulosmittaus on jo toimitettu, kuulutukset huutokaupasta ovat julaistut, ja koko juttu on nyt ruununvoudin käsissä."
"Milloin tapahtuu huutokauppa?"
"Katsotaanpas", lausui pankinjohtaja vilkaisten sanomalehteen, "tämä on vuoden viimeinen päivä, ja huutokauppa on kuulutettu huomiseksi."
"Huomiseksiko jo?" huudahti Kristian Kristiansson, nousten nopeasti tuoliltaan.
"Huomenna kello 9 aamulla, herra Kristiansson."
Toinen istuutui jälleen, alkaen hypistellä kynänterää sormillaan.Sitten hän virkahti:
"Herra Palsson, olen ollut monta vuotta ulkomailla, mutta olen muistavinani, että maatiloja myydessä on Islannissa lain mukaan pidettävä kolme huutokauppaa — kaksi ruununvoudin toimistossa ja kolmas itse maatilalla."
"Niin on, mutta onnettomuudeksi on tämä juuri kolmas — kaksi edellistä on jo pidetty."
"Majatalon täytyy siis joutua vasaran alle joka tapauksessa?"
"Sen täytyy joutua joka tapauksessa."
"Ette luule asian olevan mitenkään autettavissa?"
"Olen varma — ihan varma, ettei sitä voi mitenkään auttaa."
"No niin — jos sen täytyy tapahtua, niin sen täytyy", taipui Kristian Kristiansson, ja kastaen kynänsä musteeseen hän toisti ikäänkuin jälkiajatuksena: "Korkoja on kahdeksantuhatta kruunua, niinkö?"
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Lakikulunkien ja muiden kustannuksien kanssa luultavasti kymmenenkin — niin, luultavasti kymmenen."
"Ja pääsumma on…"
"Pääsumma on satatuhatta kruunua."
"Ihmisraukat, ihmisraukat!" säälitteli Kristian Kristiansson. Hän alkoi kirjoittaa maksuosoitustaan, mutta pankkiiri jatkoi puhettaan.
"Olen pahoillani äidin tähden, herra Kristiansson, — todellakin hyvin pahoillani äidin tähden. Hän kuuluu sukupolveen, joka on nopeasti häviämässä, mutta moni hänet kuitenkin täällä kaupungissa vielä muistaa. Hyvä äidillinen sielu — on surkuteltavaa, että onnettomuudet ovat kohdanneet häntä näin armottomasti hänen elämänsä iltana —. Imupaperiako?"
"Kiitos!"
"Säälikseni käy poikakin — käy tosiaan säälikseni poikakin. Oikea Ismael, herra Kristiansson — on aina ollut ja sellaisena pysyykin — mutta hän näkyy kerrassaan kovia kokeneen. Totta puhuen oli kartano alusta pitäen rasitettu kiinnityksillä aika lailla yli arvonsa, ja jos hän olisi luopunut ponnistuksistaan viisitoista vuotta sitten, niin olisi saattanut olla parempi hänelle itselleen, pankille ja joka miehelle. Nähtävästi hän tahtoi sen säilyttää perheen tähden, ja poloiselle on se tunnustus annettava, että hän on taistellut urhon tavalla — onpa kylläkin taistellut urhon tavalla."
Kristian Kristiansson oli tällä välin kirjoittanut maksuosoituksensa ja repi sitä ulos kirjastaan.
"Ja on muistettava, että, kuten tekin sanoitte, hän ei itse ole kiinnitystä antanut, ja jokainen tuntee olosuhteet, joissa ensimmäinen velka tehtiin. Oi, jospa tuo vintiö veli voisi olla täällä tänään! Kun mies menettelee väärin, niin näkyy hän luulevan, että hänen rikoksensa seuraukset loppuvat hänen omaan tekoonsa, mutta ne kasvavat kuin vyöryvä lumipallo — niin, kuin — Kaksisataatuhatta kruunuako, hyvä herra?"
Kristian Kristiansson oli ojentanut maksuosoituksensa pankkiirille, ja tämä, korjattuaan nenälasit oikeaan asentoonsa, silmäili sen summaa.
"Tarkoitatteko todellakin, että aiotte nostaa koko summan heti, herraKristiansson?"
"Jos suvaitsette", lausui Kristian Kristiansson.
Pankkiiri alkoi nauraa. "Tosin ei meillä ole mitään maantierosvoja — mutta ellei rahaa tarvita kiireisiin tarkoituksiin, niin…"
"Setarvitaankiireisiin tarkoituksiin, herra Palsson."
"Siinä tapauksessa tietysti — kyllä — saanko pyytää teitä odottamaan hetkisen?"
Kristian Kristianssonin maksuosoitukseen tarvittavien rahojen hankkimiseen kului puoli tuntia, ja ne tuotiin kolmena viidenkymmenentuhannen kruunun pankkisetelinä, jotka ministeri oli varta vasten allekirjoittanut, ja viitenäkymmenenä muuna tuhannen kruunun setelinä.
"Olen teitä paljon vaivannut, herra Palsson."
"Olen avuksenne mielihyvällä — tosiaan mielihyvällä. Pahoittelen vain, ett'en kyennyt auttamaan teitä siinä toisessa asiassa. Jos olisitte tullut luokseni kaksi päivää takaperin, niin olisin lähettänyt sananviejän ruununvoudille, ja ehkä hän —"
"Kuka on ruununvoutina tässä jutussa, herra Palsson?"
"Arnesin ruununvouti. Hän asuu Borgissa."
"Kuinka etäällä on se Thingvelliristä?"
"Ainoastaan viisi kuusi penikulmaa, herra."
"Siis jokseenkin yhtä kaukana kuin täältä Thingvelliriin."
"Jokseenkin; mutta tässä maassa, jossa ei ole junia eikä maanteitä, se on useinkin pitkän päiväkauden matka."
"Aivan oikein! Jääkää hyvästi ja kiitoksia, herra Palsson!"
"Hyvästi, herra Kristiansson", vastasi pankkiiri, ja katsellen hänen jälkeensä hän ajatteli' "Mihin maailmassa tarvitseekaan hän kaksisataatuhatta kruunua heti? Ja miksi, — sanon, miksi tahtoi hän maksaa korot Magnus Stephenssonin edestä?"
"Jumalan kiitos olen ehtinyt ajoissa!" ajatteli Kristian Kristiansson.
Ja ulos pankista astuessaan toisteli hän itselleen toivosta ja ilosta värähtäen, että sallimuksen salaperäiset voimat, jotka olivat näkyneet tehneen hänet sattuman ja erehdyksen leikkikaluksi, eivät saattaneet olla tykkänään pahat, koska ne olivat tuoneet hänet takaisin Islantiin omaistensa suurimman hädän hetkenä, jotta hän voisi tulla avuksi ja pelastaa heidät pahimman vaikeuden kohdatessa.
Aamu oli kalsea ja iloton. Synkät villamaiset pilvet ajelehtivat vuorten päällä, kylmä viima puhalteli tuikeana idästä, ja Pohjanmeri pauhasi kimakasti jylisten.
"Me saamme lunta, ennen kuin vuosi on loppunut, hyvä herra", virkkoi eräs kalastajista, jotka pankin portaiden alapäässä vilun takia tömistelivät jalkojaan ja löivät käsiään hartioihinsa.
"Ei ole hetkeäkään viivyteltävä!" ajatteli Kristian Kristiansson; "täytyy heti lähettää noutamaan hevosia ja lähteä empimättä matkalle."
Mutta ennen Thingvelliriin lähtöään oli hänellä vielä jotakin tehtävää Reykjavikissa, ja se oli tärkeintä kaikesta — jollakin verukkeella tai tekosyyllä täytyi hänen saada nähdä tyttärensä; se olisi ensimmäinen askel hänen ryhtyessään tätä omakseen vaatimaan. Tyttö oli jo kymmenen vuotta asunut maatilalla, mutta isä otaksui hänen vielä olevan johtaja Nielsenin luona, minkä vuoksi hän suuntasi askeleensa tämän asuntoa kohti.
Johtajasta itsestään ei hänellä ollut muita tietoja kuin mitä aamiaispöydässä oli onnistunut pöytätoveriensa lausunnoista poimimaan itse ilmaisematta olevansa asiasta huvitettu — että tämä oli elossa; että hänelle oli jäänyt vararikostaan kylliksi omaisuutta jäljelle, voidakseen pitää talonsa; että hän eli ihmisvihaajan elämää, syytellen koko maailmaa onnettomuuksistaan ja elämässä kokemastaan kurjuudesta.
Kristian Kristiansson olisi osannut johtajan talolle vaikka silmät ummessa, mutta hänen tultuaan perille näytti itse talo hänestä kumman oudolta. Ennen siro pikku huvila muistutti vähämielistä miestä, joka on menettänyt asemansa maailmassa sekä kaiken toivon ja arvonsa tunnon. Seinien valkaistu pinta oli halkeillut ja likainen, ikkunat meren henkäyksien kantaman suolatahman tahraamat, puutarha villiytynyt, kivitetty polku ruohottunut umpeen.
Eipä se juuri näyttänyt talolta, missä saattoi odottaa nuoren tytön asuvan, mutta kelloa soitettuaan hän kuitenkin kuunteli tunteakseen kevyet askeleet salista. Oven avasi vanha kuihtunut valkohapsinen akka, jonka hameen lieve oli edestä kääritty ylös. Se oli täti Margret, mutta ennen niin hieno ja pirteä pieni vanha neito näytti kuin peljästyneeltä, laiminlyödyltä kissalta, joka omistajiltaan jääneenä on unohtunut yksikseen tyhjään taloon.
Nämä olivat ensimmäiset omaistensa kasvot, mitä hän oli vielä nähnyt, ja niin vaikeata oli hänelle näytellä osaansa, että hän aivan huomaamattaan tuli maininneeksi naisen nimen, ja tämä sen kuullessaan huomattavasti säpsähti ikäänkuin tunnustellen ääntä.
"Onko teidän veljenne kotona, Margret Nielsen?" kysyi hän.
"Hän on aina kotona", vastasi nainen, "mutta ei nykyään koskaan ota ketään vastaan. Kenen sanon haluavan häntä tavata?"
"Sanokaa, että Kristian Kristiansson tahtoisi häntä puhutella."
Täti Margret, joka oli ilman silmälasejaan, näytti hetkisen kuuntelevan ikäänkuin ääntä, joka kuuluu jostakin kaukaa, ja sitten pyysi miestä astumaan sisään.
Tämä salin läpi astuessaan vuorostaan kuunteli, kuullakseen odottamansa hopeanheleän tytön-äänen, mutta kuuli vain omat askeleensa, sillä rakennus kaikui kuin holvi. Muutoksen tuottama tunne saattoi hänet hetkeksi unohtamaan käyntinsä tarkoituksen, ja astuessaan vierashuoneeseen ja nähdessään tämän ennen muinoin niin tutunomaisen suojan nyt niin erilaisena kuin mitä se hänen muistissaan oli, niin autiona, haalistuneena ja köyhyyden leimaamana (kulunut mattorääsy lattialla ja pari tiiltä särkyneinä vanhassa takassa), hän vaistomaisesti tunsi, että ne ilkkuvat voimat, jotka olivat hänen kohtaloansa hallinneet, eivät olleet johtaneet häntä tänne näkemään lastansa, vaan ainoastaan kiusatakseen häntä itseään.
Tuokion kuluttua astui johtaja sisään, vanha tuli silmissään ja vanha reipas ryhti askeleissaan, mutta karvakulu patalakki päässään ja yllään samaten kulunut puku, joka ennen oli ollut musta. Itse hän muistutti harmaata kalliota viheriässä metsikössä, joka auringon laskettua näyttää synkältä ja sumealta.
"Kuulin tulostanne, herra Kristiansson", hän lausui, "ja pitäisi minun kaiketikin kiittää teitä käynnistänne, mutta minä olen vanha mies, joka on elänyt aikansa ohi, enkä saata käsittää, minkä tähden te haluatte minua tavata."
Kristian Kristianssonilla oli verukkeensa valmiina, "Tullen Lontoosta", hän virkkoi, "ajattelin, että saattaisin kertoa teille jotakin tyttärestänne."
"Helgasta? Tunnetteko te tyttäreni Helgan?"
"Olen tuntenut hänet, mutta sittemmin ovat tiemme eronneet, ja olemme tavanneet toisemme vain kerran kymmeneen vuoteen. Kuitenkin tiedän kaiken, mikä häntä koskee, ja saatan kertoa teille, mitä on tapahtunut."
"No, mitäontapahtunut?"
"Hänestä on tullut suuri laulajatar."
"Laulajatar? Vai niin."
"Suuri oopperalaulajatar."
"Sitten hän on rikas, luulemma?"
"Niin, ehkä häntä saattaa kutsua rikkaaksikin, mutta kuuluisa hän on joka tapauksessa ja suosittu kautta koko Euroopan."
Johtaja seisoi hetkisen ääneti sauvaansa nojautuneena; sitten hän sai sanoiksi:
"No, siitä hänen äitinsä iloitsisi, sen takaan. Mutta minulle itselleni se lienee yhdentekevää. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Helga läksi Islannista, enkä sen koommin ole saanut riviäkään häneltä. Jos hän on rikas, olen minä köyhä, eikä hän siitä välitä rahtuakaan. Sellaista minä kutsuisin tyttäreksi, joka muistaisi isäänsä, kun tämä on tullut vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi ja on maailman murjoma. Minulla oli sellainen tytär ennen, mutta ne hänet yhdessä tappoivat — tappoivat yhdessä, ihan niin."
Ukon ääni sortui, ja ajatellen lohduttaa häntä lausui KristianKristiansson, tuskin tietäen mitä puhui:
"Minä kuulin teidän surustanne, herra Nielsen."
"Milloin siitä kuulitte? Ei suinkaan Helga ole teille kertonut. Hänellä oli liiaksi paljon osaa sisarensa kuolemaan puhuakseen siitä. Tunsitteko ehkä — niinä aikoina, joista mainitsitte — tunsitteko tyttäreni miestä?"
"Tunsin", myönsi Kristian Kristiansson, sillä tällä sydäntä ahdistavalla hetkellä ei sitä näkynyt voivan välttää.
"Tunsittekin sitten konnan, herraseni", vastasi johtaja.
Kristian Kristian ei uskaltanut peräytyä, vaikka isku koski häntäytimiin asti. Änkyttäen hän koetti rukoilla armahtavaisuutta. "OskarStephensson ei milloinkaan lakannut syyttämästä itseään osuudestaanThoran kuolemaan, tai suremasta —"
"Kyllä on kaunista surra yhtä tytärtä viettelemällä toinen", lausui vanhus.
"Viettelemällä?"
"Niin, mitä se muuta oli? Hän ei ollut vuottakaan Lontoossa, ennen kuin houkutteli Helgan seuraamaan itseään."
"Herra Nielsen, minulla ei ole mitään oikeutta puolustaa miestä, josta puhumme, mutta Helga on teidän tyttärenne, ja jos tieto, että olette erehtynyt, tuottaa teille lohdutusta, niin saatan vakuuttaa erehtyneenne — tiedän sen —"
"Mitenkäsen tiedätte? — eikö hän asunut samassa talossa?"
"Kuitenkin — kuitenkin uskon sydämessäni, että, miten paljon hän lieneekin laiminlyönyt velvollisuuksiaan tytärtänne Thoraa kohtaan tämän eläessä, niin tämän kuoltua hän ainakin kunnioitti hänen muistoaan liian paljon voidakseen —"
"Oliko se muiston kunnioittamista, että hän möi oikeuden hänen hautansa häpäisemiseen ja sitten kulutti rahansa pelipöytien ääressä?"
Tuskanhiki kihoili Kristian Kristianssonin otsalla, hän oli unohtanut käyntinsä tarkoituksen, kun samassa ovi aukeni ja hän katsahti ylös, toivoen näkevänsä Elinin.
Mutta se oli taasenkin vain täti Margret, nyt pestynä ja voideltuna sekä silmälasit nenällään.
Kristian Kristiansson tarjosi tuolin vanhalle naiselle ja alkoi puhella lapsesta.
"Miehellä, josta puhumme, oli kyllä vikansa, sen Jumala tietää, mutta olisittepa kuullut hänen puhuvan teistä, herraseni, ja sisarestanne sekä tyttärestään, varsinkin pikku tyttärestään…"
"Hän puhui tyttärestään, niinkö?"
"Lakkaamatta —, näkyi häntä alituisesti ajattelevan."
"Ainakaan hän ei mitään muuta tehnyt. Jätti minut lasta elättämään eikä milloinkaan lähettänyt äyriäkään avuksi."
"Ehkä hän itse oli köyhä — niin, tiedänkin sen."
"Mutta mitä kirjeitä hän sitten lähettelikään äidilleen, kerskuen liikkeestään ja ylhäisistä ystävistään, joita oli alkanut saada?"
Kristian Kristiansson loi katseensa alas.
"Ja kun oma liikkeeni hävisi, niin tarjoutuiko hän keventämään kuormaani?"
"Se tapahtui myöhemmin, Oskar — sinä sotket ajat", huomautti tätiMargret.
"Suusi kiinni, Margret Nielsen — kyllä tiedän, mitä puhun. Ei, herra, kun tuo hallitustalon ilkimys joudutti minut vararikkoon enkä tiennyt, saisinko kattoa pääni päälle, niin isänpä veljen oli otettava lapsi niskoiltani."
"Magnuksen?"
"Magnus Stephenssonin, ja hänellä oli jo äitinsäkin elätettävänä."
"Elin siis on Thingvellirissä! Ja Magnus on häntä nämä vuodet kasvattanut! Siinä teki jalon työn! Ja nyt on hän aivan murtunut mies, Magnus raukka!"
"Sen ansaitseekin", lausui johtaja. "En minä häntäkään surkuttele — hän oli kaiken pulan alkuna."
"Mutta kun kunnon mies, joka on kantanut muiden kuormat…"
"Kunnon narri, tarkoitatte. Onni tulee joka miehen luokse kerran, ja tuli hänenkin, mutta hän ei huolinut siitä. Katselkaahan tätä huonetta, herraseni. Tuskinpa uskottekaan, että pidin ennen neljää apulaista, jotka söivät ja joivat minun kanssani tässä samassa huoneessa, ja yhtenä oli Magnus Stephensson. Hänellä oli hyviä aatteita siihen aikaan, ja jos hän olisi pysynyt luonani, niin olisimme pidättäneet poissa vapaan liikkeen miehet ja hän olisi nykyään Länsi-Islannin ensimmäinen mies. Annoinpa hänelle kaikki mahdollisuudetkin siihen. Suostuin tekemään hänet liikekumppanikseni ja antamaan hänelle tyttäreni Thoran. Mutta ken liikoja toivoo, se menettää kaikki: hän loukkasi tytärtäni ja nyrpisti nenäänsä naimasopimukselle. Ja nyt hän on sortunut, mutta ei vielä ole pehmennyt. Mikä hullulla kastuu se konnalla kuivaa, ja Magnus Stephenssonista tulee pahempikin kuin vararikkoinen, ennen kuin viimeisensä veisaa."
"Herra Nielsen", lausui Kristian Kristiansson raskaasti hengittäen, "olette taaskin väärässä ja teidän pitäisi se tietääkin."
"Kuka sanoo, että olen väärässä? Ja missä kohden väärässä?"
"Luullessanne, että Magnus Stephensson itsekkyydestä noin kieltäysi naimasta tytärtänne Thoraa."
"Ellei se ollut itsekkyyttä, herraseni, niin mitä se sitten oli?"
"Itsensäkieltämistä — ylevintä itsensäkieltämistä."
"Ohoh?"
"Thora oli huomannut rakastavansa hänen veljeään Oskaria, ja tehdäkseen tytön onnelliseksi oli Magnus valmis luopumaan hänestä veljensä hyväksi. Mutta kun naimakirja oli jo tehty ja te olitte perustanut kaikki toivonne siihen, niin hän pelastaakseen tyttärenne teidän epäsuosiostanne oli hylkäävinään hänet, vaikka häntä hellästi rakasti ja hänen sydämensä oli murtua."
Johtaja hypähti seisaalleen raju säihky silmissään. "Mutta onko tämä totta?" hän huudahti,
"Totta kuin Jumala elää."
"Keneltä sen olette kuullut?"
"Eräältä, joka olisi sen itse kertonut teille viisitoista vuotta sitten, mutta ei uskaltanut."
Johtaja kääntyi jäykästi sisareensa. "Margret Nielsen, kuuletko mitä hän sanoo?"
Täti Margret, joka hengitti kuuluvasti, nyökäytti vain päätään.
"En tiedä, mitä teille vastaan, herraseni. Jos kerrotta minulle totta, niin olen vihannut väärää henkilöä puolet ikääni. Ja puhutaankin vielä kaitselmuksesta!"
"Jumala peittää meiltä kasvonsa, johtaja. Me olemme ainoastaan hänen heikkoja lapsiaan. Hänellä on oman aikeensa ja tarkoituksensa."
"Taivaan nimessä", ähkäisi johtaja käheänä murahduksena, "mihin tarkoitukseen sokaistaan mies viideksitoista vuodeksi ja saatetaan katkaisemaan kaikki ystävyyssuhteet?"
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, tyynnyttääkseen tämän henkisen maanjäristyksen puistattamia hermojaan.
"Jos olin väärässä Magnukseen nähden, olen saattanut erehtyä Oskaristakin. Säikähdin, kun hän kirjoitti nimeni, ja sen vuoksi autoin lähettämään hänet pois Islannista. Ja nyt hän on kuollut."
Kristian Kristiansson seisoi alla päin — hänen kurkussaan kuohahteli.
"Hänen isänsäkin on kuollut. Me riitelimme lapsistamme, ja nyt näyttää kaikki johtuneen erehdyksestä! Hän oli viisikymmentä vuotta ystäväni eikä minulla ole toista ollut. Ei saa enää vanhalla iällä vanhaa ystävää, ja kun ystävät ovat jättäneet, niin maailmassa käy yksinäiseksi. Ehkä olin liian kova Oskarillekin. Hän oli kummipoikani. Pidin pojasta kaikesta huolimatta, ja hän tuli aina katsomaan ukkoa, oitis kun astui maalle Islannissa."
Kristian Kristianssonia halutti heittää valenaamarinsa ja huudahtaa: "Ja tässä olen jälleen, kummi-isä!" mutta hän ei voinut eikä rohjennut puhua. Hän nousi mennäkseen, ja vanhus saattoi hänet ovelle.
"Tulen tänne vielä, ennen kuin lähden maasta", virkkoi hän viimeksi, "ja silloin minulla kukaties on jotakin teille sanottavaa."
Kun johtaja palasi vierashuoneeseen näyttäen samalta harmaalta, mutta nyt pilvien kiehtomalta kalliolta, niin täti Margret, joka tuskin oli hievahtanut paikaltaan, virkkoi pelästyneellä äänellä ikäänkuin aaveen nähneenä:
"Tiedätkö, kuka tuo oli?"
"Mitä tarkoitat?"
"Tuo oli Oskar Stephensson."
"Margret Nielsen, sinä olet järjiltäsi. Oskar Stephenssonhan on kuollut."
"Sitten hän on herännyt henkiin jälleen. Tuo on Oskar Stephensson niin varmasti kuin minä olen elävä nainen."