The Project Gutenberg eBook ofTuhlaajapoikaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TuhlaajapoikaAuthor: Sir Hall CaineTranslator: Väinö AndelinKaarlo ForsmanRelease date: May 16, 2014 [eBook #45665]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUHLAAJAPOIKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TuhlaajapoikaAuthor: Sir Hall CaineTranslator: Väinö AndelinKaarlo ForsmanRelease date: May 16, 2014 [eBook #45665]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Tuhlaajapoika
Author: Sir Hall CaineTranslator: Väinö AndelinKaarlo Forsman
Author: Sir Hall Caine
Translator: Väinö Andelin
Kaarlo Forsman
Release date: May 16, 2014 [eBook #45665]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TUHLAAJAPOIKA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Hall Caine
Suomentaneet Väinö Andelin ja Kaarlo Forsman
WSOY, Porvoo, 1904.
"Kun Sormi kerran piirtää kirjaimet se eelleen siirtyy; hurskaudella et, älyllä et saa Sitä pyhkimään, sanaakaan pois ei pese kyynelet."
"Taivaalle huusin: 'Mikä Sallimastas on viitta, valo ohjaamaan sun lastas pienoista, pimeässä hoippuvaa?' 'Sokea ymmärrys vain!' taivas vastas."
"Tuhaksi riutuu toive ihmisrinnan, tai perii pettymys sen onnen hinnan, mi loisti hetken niinkuin lentolumi tomuisess' erämaassa peitti pinnan."
Islanti näytti ihmeellisemmältä kuin konsanaan. Päivällä tuon vanhan, vakaan pohjolan sfinksimäisissä kasvoissa ylt'yleensä näkyy sammuneiden tulien vuosituhansia sitten uurtamia arpia, ja silloin sitä luulisi kuolleeksi, jollei kuulisi tuliperäistä jymyä sen maanalaisista uumenista. Nyt syyskuutamossa se lepäsi kuin suuri rauhallinen eläin, juhlallisena yön sinertävässä hämyssä.
Kuu vielä kumotti, ja kaikki näytti läikkyvän sen hopeahohteessa, talot, laivat, kalaveneet, edessä keinuva vuono, takana siintävä järvi, ympärillä aukeava musta nummi ja etäällä välkkyvät lumihuippuiset vuoret, kun pieni puurakennuksinen pääkaupunki alkoi herätä aamuaskareihinsa.
Tänään oli Thingvellirissä vuotuinen lampaiden korjuupäivä. Lammastarhalle oli runsaan viiden penikulman matka; ja kun Islannissa ei ollut rautateitä, ei postivaunuja eikä mainittavasti maanteitäkään, piti kaupungin nuorison, jos mieli joutua mukaan huviretkelle, olla jo ani varhain liikkeellä pienten pörröisten poniensa selässä.
Tuomiokirkon tornikello juuri löi neljää, kun Thora Nielsen, johtaja Nielsenin tytär, hätkähtäen heräsi unestaan ja kapsahti jalkeille. Hän oli yöksi jättänyt uutimensa alas laskematta, havahtuakseen heti päivän koittaessa, ja malttamatta edes katsoa, että kuutamo se oli hänen silmäluomiaan kutkutellut, hän jo seisoi keskilattialla ja huusi onnellisen nuoruuden heläjävällä äänellä:
"Täti Margret! Voi, täti! Olen nukkunut yli ajan! Minä myöhästyn! Täti, kuulehan!"
Viereisen huoneen avoimesta ovesta kuulunut säännöllinen ja äänekäs hengitys taukosi. Vanhanpuoleinen ääni, joka yritteli saada suopeaa sointuaan vihaiseksi, virkahti unisesti:
"Tytön mokoma, herättää koko talonväen."
Kuului vuoteen narinaa ja paljaiden jalkojen tepsutusta, äänen rapsahdellessa raesateena. Puhujasta ei muka ollut kissaksi, joka pystyy nukkumaan päivälläkin, ja jos hänet kerran piti yösydännä herättää, niin täytyihän toki saada siunaaman aika kasvonsa virauttaakseen.
Tyttö kuunteli kotvasen ja nauroi — surujen säästämän sielun kevyttä ja rattoisaa naurua. Hän oli nuori ja harvinaisen vaaleaverinen, naiseksi pikemmin lyhyehkö kuin keskikokoinen, ja joskaan eivät kasvojen piirteet olleet kauniit, niin sulostutti niitä tuollainen juonteiden pehmeys, jossa alituiseen leikkii hymy ihmisen itsensä tietämättäkin.
Hän sytytti kynttilät, laski säleuutimet alas ja alkoi pukeutuessaan hyräillä laulunsäveltä osoittaakseen, ettei ollut millänsäkään. Vierashuoneestakin saapui tuota pikaa sanaryöpyn tyrehtymätön lähde, vanhahko naishenkilö, joka näytti peräti hullunkuriselta — jos sopiikaan käyttää moista hetkeä katsastukseen — alushameet laskoksilla, pieni karttuunimyssy päässä ja otsakiharat paperikäärylöissä kuin vastikään valtamerien takaa tulleen laivan keula imunilviäisten kiehtomana.
Siinä oli täti Margret, jonka kasvojen jokainen uurre ilmaisi leppeyttä, kielen kuitenkin läplätellessä kuin poudasta piittaamaton suihkulähde särmäkiville pärskyessään. Siinä silmänräpäyksessä, kun näki Thoran alkupuuhat, hän huudahti:
"Silkkisetkö — mitä, nekö aiot panna tähän aikaan aamusta! Ja kukahan niitä näkisikään suurien saappaittesi alta?"
Tyttö nauroi tätä niinkuin kaikkeakin ja myönnytteli: "No olkoothan, anna minulle sitten villaiset. Mutta sinäpä vasta olet kärtyinen, täti. Miten olisi voinut myöhempään maata, kun aikoo kuuden tunnin ratsastukselle?"
"Mutta kuka sinut saapikaan puoleksi päiväksi jolkottamaan?" jupisi täti Margret, hengästyneesti hääräten tyttöä valmiiksi.
"Sen sinä, täti, hyvin tiedät — Magnushan minua tahtoi. Kun valitsivat hänet tämänvuotiseksi vuorenkuninkaaksi, niin lupasin lujasti tulla lampaiden korjuuseen, ja tietysti —"
"Et sinä eksytä vanhaa kettua, tyttöseni, ja tässä on sinulle pesuvettä. Ei ole Magnuksen tahtomisista tapahtumassa tämä lähtö, vaan koko juttu on siinä, kuka sinut sinne viepi."
"Täti!" huusi Thora, nostaen tippuilevat kasvonsa pesuastiasta.
"Suotta sinä noin punastelet, kultaseni — todeksi sen muutoinkin tiedän."
"Puhut aivan päättömiä, täti Margret! Varmastihan tiedät Magnuksen itse pyytäneen Oskaria minut tuomaan. Hän nimenomaan kirjoitti maatalolta, kun ei ollut Oskaria nähnyt sen koommin kuin hän yliopistosta tuli ja tahtoi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla."
"Sitä suurempi hullu hän on!" intti täti Margret. "Mies, joka mielii tyttöä omakseen ja pyytää poissa ollessaan toista miestä tälle kaitsijaksi, on holhottavaksi pantava narri. Vain järjetön voi noin läimäyttää oven takanaan umpilukkoon."
"Voi kuinka sinä viitsitkään, täti!" pahoitteli Thora. "Oskar onMagnuksen veli —"
"Veli, tosiaankin! Niin oli Jaakob Esaun veli, ja Aabelin veli oli Kain, ja kymmenen oikein koreaa poikaa oli Joosefin ja Benjaminin veljiä."
"Hyvänen aika, täti, sinäpä olet kovin huonolla tuulella. Se sinussa on ikävä puoli — ainainen huono tuuli. Oskar Stephenssonista puhut kuin mistäkin hulttiosta, vaikka mies on kuvernöörin poika ja jokaisen jumaloima."
"Helppo puolustaa, ketä ei kukaan yritä lyödä. En sano Oskaria vastaan mitään."
"Ethän tietystikään, sinä ikuinen äkäilijä. Enemmän sinä pidät hänestä kuin kukaan, ja uskonpa sinun kademielin tahtovankin häntä itsellesi, mielestäsi koko Islannin nerokkainta ja pulskinta miestä."
"Paljonhan kimaltelee kultasepän ikkunassa, mutta ei järki-ihminen sitä kaikkea tahdo haalia itselleen."
"Voi hyväinen, tahdonko minä sitten?"
"Siltä näyttää, tyttöseni; mutta istuudu nyt tähän kuvastimen ääreen suorimaan hiuksesi. Sinä olet menossa vihille Magnuksen kanssa, ja ylihuomenna kihlauksenne laillisesti vahvistetaan kumpaisenkin perheen kesken. Kuitenkin on sinulla ollut Oskar täällä käymässä jok'ainoa päivä, ja kaiken päivää, siitä saakka kun hän viikko sitten palasi Englannista, ja nyt aiotte kahden ratsastaa Thingvelliriin. Sinä saat vielä pahoja aikaan, minä sanon. Ei samasta luusta kahdelle koiralle."
Tytön yllätti hillitön naurunpuuska. "Täti hyvä, kauniita nimityksiä käytätkin!"
"Parempi minun puhua kuin jonkun muun. Ihmiset täällä ovat pelkkänä korvana, ja Oskar höpisee herkeämättä — aina sinusta."
"Eipähän aina, täti." Thoran sievät kasvot pyrkivät punehtumaan kuvastimessa.
"Ihan aina! Eilenkin hän sanoi: 'Vastainen kälyni' —"
"Ei 'vastainen kälyni', täti."
"Kenellä se tässä suunvuoro oli, Thora? 'Vastainen kälyni on kerrassaan viehättävä', hän sanoi —"
"No, mutta tuon 'viehättävän' sinä varmasti muistat väärin, tätiseni."
"Enkä muista, ja pidä sinä pääsi suorassa, neitiseni — 'kerrassaan viehättävä', hän sanoi, 'ja melkein minun jo käy kateeksi Magnus veikkoa'."
Kuvastimessa välkähtelivät siniset silmät riemusta, mutta suu sanoi: "No, tietysti olisin hirveästi pahastunut, jos sen olisin kuullut, mutta eihän ole minun vikani —"
"Loruja!" tuhahti täti Margret halveksivasti. "Kuuntele sinä vain ikuista äkäilijää, kultaseni, äläkä rakenna riitaa kahden veljeksen välille."
Silloin kävivät kuvastimessa heloittavat kasvot totisiksi ja miettiviksi, ja Thora virkkoi:
"Millaisia ikävyyksiä saatatkaan haastaa, täti! Pelkästään sen takia, että aion Oskarin kanssa lammasten korjuuseen —"
"Niinpä niin, purosta suuren virran alku. Mutta puheestako olisi apua — peto talttuu, mutta ei niskoitteleva nainen."
Nähdessään sitten kyynelten kihahtaneen Thoran silmiin täti Margret silitti tytön tukkaa leppoisemmin ja sanoi:
"Magnus ei kukaties ole yhtä nerokas kuin hänen veljensä, mutta kaksinkymmenin verroin vankempi ja vakaisempi hän on, aivan yhtä pystyvä pitämään huolta rakastamastaan ja omiaan hänen onnensa turvaajaksi. Onhan sitä paitsi kaikki sovittua ja valmiina, ja raivattu tie on huokein astua, rakkaani. Isäsi ja kuvernööri ovat teidän kahden liiton päättäneet; se on heillä sydämen asiana, ja naimakirja on laadittu, ja jos nyt jotakin vielä tapahtuisi —"
Mutta Thora oli pää kallellaan kuulostellut ääniä ulkosalta ja hypähti nyt äkkiä seisaalleen huudahtaen: "Varmasti on tuo Päistärikön astuntaa."
Katukivityksellä kopsahtelivat kaviot, ja ikkunan alta alkoi soinnukas miehinen ääni huudella:
"Halloo! Halloo! Halloo!"
Thora syöksähti uutimien luo, raotti kahta sälettä ja sanoi ihmetellen: "On se Oskar!" Hän naputti ikkunaruutuun ja huusi: "Pian tullaan!" ulkopuolella olijaa tovin tähystellen.
Nuori kolmenkolmatta ikäinen mies istui ponin selässä ja piteli toista ohjaksista. Hän oli pitkä ja solakka, lähes yhtä vaaleaverinen kuin Thora itse, ja tiheät, lyhyet kiharat hulmahtivat alppihatun alta, hänen sitä nostaessaan liikahtavia uutimia kohti. Kuu oli jo kadonnut; auringon airueena tungeikse harmahtavan punerva kajastus utuisen ilmakehän halki; lahdella kelluvat laivat ja kalaveneet häämöttivät usvahunnussaan, ja katujen pimennossa liikehti edestakaisin häilyvinä varjoina miehiä ja naisia, kaulaa myöten kääriytyneinä, mutta pakisten ja naurellen kuin lapset.
"Joutuin, joutuin, täti!" huusi Thora ääntänsä alentaen, ja makuuhuoneessa naisten kuiskutellen hyöriessä läjäytteli ulkona odottelija sääryksiään ratsuraipalla ja vuoroin vihelsi ja lauloi lempilaulun säkeitä —
"Juo maljani sä si-lmilläs, niin vastaan omillain."
"Täytyykö minun pitää näitä rumia —?"
"Täytyy hyvinkin. Ne ovat lämpöiset ja mukavat, ja niitäkö kukaan näkisi —"
"Täti, älä noin ääneesi puhu, jotteivät ihmiset kuule."
"Oi, heitä suu-kko ma-ljaha-n,niin vii-nin hylkään ain."
"Hänellä on verraton ääni! Varmasti se vielä saavuttaa suuren menestyksen."
"Saattaa niin sattua, mutta eivät ihmiset äänestä elä — Islannissa ainakaan — tässä on päällyshameesi."
"Hyvänen aika, täti sinä."
"Se ja-no, jon-ka sielu sai, pyys ju-omaa ju-ma-lain."
"Nyt hattuni! Jos minun on pidettävä tätä vanhaa, mustaa ratsastuspukua, niin otanpa päähäni jotakin siroa. Tuo, jossa on höyhen — ei, tämä ja harso. Noin! Olenko sievän näköinen?"
"Kamalan sievän, jos minulta kysyt."
Tyttö nauroi hilpeästi ja virkkoi äänekkäämmin: "Menemme siis alas — poikaparka on lähtö-innoissaan kait jo kyllästynytkin odotukseensa."
"Ei ole hän luulemma puoleksikaan niin innoissaan kuin tyttöparka."
Hymyävät kasvot jähmettyivät jälleen totisiksi. "Älähän enää puhu noista ilkeistä asioista, kulta tätiseni."
"Äläkä sinä unohda muistutustani. Varohan tunteitasi, käpyseni."
Katuovi avautui ja eteiseen leijui meren hiljaisen kohinan tuomana puhdas baritoniääni:
"Mut nektariin en va-ihtaa vo-isma se-ntään —"
"Hei! Hyvää huomenta, Thora! Täti Margretko siinä?"
Raollaan olevan oven kätköstä, toinen silmä ja kaksi käherrystötteröä pilkistämässä kolmituumaisesta aukeamasta, vastasi täti Margret siinä olevansa ja käski Oskaria, joka parhaillaan nosti Thoraa satulaan, pitämään huolta hänen lapsestaan ja viemään hänet kaikessa turvassa Magnukselle.
Oskar naurahti hieman huolettomasti ja vastasi — tädin mielestä ei kovinkaan vakuuttavasti:
"Ei siitä hätää, täti. Hyvästi!"
"Hyvästi."
"Hyvästi, täti Margret!"
"Hyvästi, Thora! Ja muista!"
Tuossa tuokiossa katosivat nuoret aamun usmaan, samalle suunnalle häipyvässä ratsujen varjokulkueessa. Puolen tunnin kuluttua oli aurinko noussut, ja pikku pääkaupunki hyöri vilkkaassa touhussaan.
Oskar Stephenssonin isä — islantilaisen isännimensä mukaan Stephen Magnusson — oli jo kolmattakymmentä vuotta Islannin kenraalikuvernöörinä. Hän oli järkähtämättömän tunnollinen ja lujaluontoinen, julkisessa toiminnassaan uuras ja lahjomaton, yksityiselämältään nuhteeton. Arvokkuus ja ylpeys olivat hänen luonteensa pääpiirteitä.
Thora Nielsenin isä, Oskar Nielsen, jota yleensä nimitettiin johtaja Nielseniksi (syntyisin Islannista, mutta tanskalaista sukuperää), oli maan suurin kauppias ja pääkaupungin varakkaimpia asukkaita. Hänen liiketapojaan oli useastikin arvosteltu ja kotoisista oloistaan juorueltu. Väsymättömällä ahertelullaan hän keräsi omaisuutta melkein ahneuteen asti säästeliäänä.
Nämä kaksi olivat olleet elinaikaisia ystävyksiä. Liitto ei perustunut mihinkään onttoon kauppakumppanuuteen, mutta yhteinen harrastus sitä kuitenkin oli lujittanut, ja sananparreksi tuli, että ennen sitä kumoutuisi perustuslakikin. Tuollaiset pysyväiset tositoveruudet ovat nuoria viisikymmenvuotiaina ja alituiseen nuortuvat vanhetessaan, mistä syystä ei uusista ystävyyksistä milloinkaan ole vanhojen sijalle. Puoli sanaa riitti lauseeksi, puoli katsetta herätti naurun. Ystävyys oli heidän menneisyytensä kirjoittamaton historia, kuolleiden muistojen ja aatteiden elävä aikakirja. Se alkoi poikuusvuosina, eikä sitä onnen vaihteluissa ollut pieninkään pilvenlonka pimittänyt. Mutta ihmiset sanoivatkin, että jos Stephen Magnussonin ja Oskar Nielsenin välit milloinkaan rikkoutuisivat, niin heistä tulisi mitä katkerimmat vihamiehet.
Poikina he yhdessä kävivät kimnaasin ja pääsivät kahden muun islantilaisen ylioppilaan kanssa apurahalla Kööpenhaminan yliopistoon. Siihen aikaan ei ylioppilaselämä ollut tyydyttävän säännöllistä, mutta kolme läpäisi pahemmitta vaurioitta, neljännen joutuessa kompastukseen, joka kenties oli tämän kertomuksen alkujuurena.
Eron tullessa yksi noista neljästä läksi Oxfordiin kirjastonapulaiseksi ja pääsi yliopistoon luennoitsijaksi. Toinen antausi kirjuriksi lontoolaiseen pankkiin ja yleni pankinjohtajaksi. Muut kaksi pysyivät uskollisina kansallisuudelleen; Stephen Magnusson palasi Islantiin asianajajaksi, mutta Oskar Nielsen viipyi vielä Tanskassa kauppaoloihin perehtymässä.
Vuosikymmenessä olivat ystävykset nopeasti edistyneet. Stephen oli kohonnut asianajajasta asessoriksi, asessorista varakuvernööriksi ja varakuvernööristä kenraalikuvernööriksi, sill'aikaa kun Nielsen oli jälleen asettunut Islantiin ensinnä kööpenhaminalaisen kauppahuoneen haaraliikkeen johtajana ja sittemmin omintakeisena kauppiaana. Naimisiin olivat menneet molemmat. Kuvernööri oli nainut Grimin tyttären ja ainoan lapsen; isällä oli Thingvellirissä maatila, maan suurimpia. Johtaja oli kaikkien kummaksi nainut ennen kotiintuloaan, ja hänen vaimonsa tiedettiin vain olevan tanskalaisen ja tulleen Kööpenhaminasta. Mutta kierittely harvoin hukkuu tolaltaan pimeässäkään, ja kuiskailtiin johtajan vaimon olleen kevyenlainen pikku näyttelijätär, jonka hän oli siepannut ylioppilasaikoinaan ja pakosta nainut.
Vaimostaan oli kuvernöörillä kaksi poikaa. Ensimmäinen kastettiin vaarin mukaan Magnukseksi, mutta jälkimmäiselle pantiin nimeksi Oskar, kuvernöörin ystävän kunniaksi, joka oli saapunut maahan parahiksi ollakseen ristiäisissä kummina. Johtajalla taasen oli kaksi tytärtä. Vanhemman he toivat sylilapsena Islantiin, ja johtaja oli äitinsä muistoksi nimittänyt hänet Thoraksi. Toisen, joka syntyi pian jälkeenpäin, hän olisi ystävänsä vaimon mukaan kastattanut Annaksi, mutta hänen oma vaimonsa pani vastaan, ja lapsesta tuli äitinsä kaima, Helga. Ei ollut lasten iässä monenkaan vuoden ero, mutta Magnus oli vangin ja Helga nuorin, Oskar ja Thora taas likipitäen yhdenikäiset.
Ystävysten vaimot olisivat tuskin voineet olla erilaisempia. Anna oli vaatimaton näöltään, pukeutumisessaan ja tavoissaan. Käytännöllisissä asioissa hän oli islantilaisen vaimon perikuva, toimelias, säästävä ja taloudenhoidossa taitava. Vaikka kenraalikuvernöörin asema oli koko korkea, ei se suinkaan ylellisiä tuloja tuottanut, ja Anna sovitteli purjeensa puolisonsa laivan kantavuuden mukaan. Hän oli järkevä, vaikk'ei suurtakaan koulusivistystä saanut, ja viisas, joskaan, ei valistunut, ja hallitsi kuvernööriä kuuliaisuudellaan. Stephen havaitsi vaimonsa taatuimmaksi huoneenhaltijakseen ja uskollisimmaksi neuvonantajakseen ja kunnioitti hänen vaistoaan äärettömästi, joskaan ei hänen älyään paljon arvoisena pitänyt. Kahden vaiheilla ollessaan hän aina tiedusti vaimonsa mieltä, ja tämän esittäessä, miten oli meneteltävä hän istui tarkkaavaisena kuunnellen, mutta nousi tuoliltaan ja pakeni toisen käydessä syitään selittelemään.
Johtajan vaimo oli ilmeisen komea, oikukas ja turhamainen, ja käyttäytyi Islantiin tultuaan kuin suorastaan antaakseen tukea nimeensä liittyneille kulkupuheille. Hän pukeutui ylellisesti, oli toimeton kodissaan ja tavoiltaan rauhaton sekä kaipaili kaikkea romanttista. Ennen pitkää hän alkoi nyrpeillä ympäristönsä yksitoikkoisuutta ja ikävyyttä. Keveäluontoinen vaimo tekee miehen mielen raskaaksi, ja johtaja, joka ei silloin ollut varoissaan, tuli tajunneeksi tanskalaisen kaunottarensa naidessaan ostaneensa tavaran, joka jätti hänen taloutensa hunningolle, ja äidin, joka vähät välitti hänen lapsistaan.
Lapset ne ensimmäisinä saivat tuntea äitinsä Islannin oloihin kohdistuvaa haluttomuutta. Hallitustalossa oli aina lämmintä ja hauskaa, aina jokin iloinen juhla tekeillä — Magnuksen ensimmäinen koululoma tahi Oskarin viime syntymäpäivä — kun taas Nielsenien hiljaisessa ja yleensä koleassa kodissa ei mitään loma-aikoja eikä syntymäpäiviä vietetty. Mutta herkkä on äidin korva; kuvernöörin ja johtajan perheiden välille auenneen juovan yli Anna kuuli pikku tyttöjen sydämet ja keksi juonia niiden tavoittamiseksi. Johtajan vaimo ei ollut vähääkään ikävällä mielin päästessään väsyttäviltä holhoteiltaan rauhassa ahmimaan mannermaan sanomalehtien kiihoitusjuttuja ja ranskalaisia romaaneja. Ja niinpä viettivät Thora ja Helga puolet lapsuudenpäiviään Annan seurassa, ja heidän koko elämänsä iän hän oli se äidin kuva, joka nousi muistiin lapsuuden ja nuoruuden etäällä siintäviä vuorenhuippuja tähystellessä. Kultaisiapa aikoja viettivät nuo neljä lapsukaista yhtenä pesueena Annan siipien suojassa! Heidän pieninä ollessaan oli hallitustalo kuin laululintujen pesä, ja jos se jonakin kertana enemmän muistuttikin apinahäkkiä, niin eloisa ja onnea tulvillaan se oli aina. Säästäen vain kuvernöörin virkahuonetta he anastivat haltuunsa koko rakennuksen, keittiönkin, sillä niihin aikoihin oli kuvernöörilläkin vain yksi palvelija ja tämä piti heistä yhtä hellästi kuin emäntäkin. Kesäisin he huimina juoksentelivat kotitanhuilla ja talvet teuhasivat talon joka sopessa. Anna lellitteli pilalle koko parven, sillä hänpä ei vain olisi osannut olla lapsille ärtyinen. Jouluna ja uutenavuotena hän oli apuna heidän meluavissa puuhissaan, kun keitettiin karamelleja, joita riemastuneessa naurun rähäkässä venyteltiin kierteisiksi puikoiksi, tahi kynttilät kädessä marssittiin kaameana kulkueena ullakolta kellariin asti etsimässä piileksivää vuorenväkeä, pahoja haltiattaria, jotka tulivat hyviä lapsia varastamaan.
Sellaisina juhlapäivinä ja loma-aikoina tulivat kuvernööri ja johtaja pitkiä merenvahapiippujaan poltellen virkahuoneesta keittiön ovelle silmäilemään lapsekasta remua. Ja nähdessään Annan heidän keskessään kuin haltiamaailman kummitätinä, keski-ikäiseksi ja äidilliseksi käyneenä, mutta rakkauden viehkeys vielä kirkastamassa vaatimattomia kasvonpiirteitä, virkahti kuvernööri itsekseen: "Jumala häntä siunatkoon!" Ja johtaja mutisi: "Jumala siunatkoon äidittömiä tyttösiäni!" Ja vanhoilla ystävyksillä oli pää kumarassa, kun he palasivat puhelemaan politiikasta.
Lapsi kasvaa, mutta eivät hänen vaatteensa, ja samaten jäävät hänen luonteensakin pääpiirteet entiselleen. Mitä kuvernöörin ja johtajan lapset olivat elämänsä alussa, sitä he olivat loppuun asti. Thora oli aina iloinen pikku naikkonen, häipymätön hymy sievillä kasvoillaan. Hän tavallisesti lyöttäysi jonkun seuraan — enimmiten Oskarin — mutta saattoi tuntikaudet istua viihdyttelemässä, torumassa ja uneen laulamassa nukkeaan, sillä hänessä oli äitiyden vaisto pienestä pitäen voimakas.
Helga oli kaikinpuolin sisarensa vastakohta. Hänellä oli musta tukka, leveä otsa, suuret pähkinänruskeat silmät, jotka useasti olivat puoliummessa, hiukan nykeröinen nenä, suuri suu, ja ohuet, punaiset huulet yleensä hieman viistossa. Noidalla voi olla heleä hipiä, ja tummaa ihoa voi enkeli verhonaan käyttää, mutta Helga oli muotonsa mukainen. Sirona kuin piikivi puron pohjassa hän oli aivan yhtä kovakin ja sulkeutunut. Itseensä tyytyen hän ei kaivannut kenenkään turvaa, mutta hurmaantui huomatessaan kaikkien katseiden kääntyvän puoleensa. Hän laulaa helkytteli kuin laulurastas ja laitteli itselleen paperista uhkeita aatelispukuja ja kreivillisiä kruunuja, oli aina jotakin olevinansa, milloinkaan kykenemättä täydellisesti erottamaan totta kuvitellusta.
Mutta olivatpa kuvernöörinkin pojat yhtä erilaisia. Magnus oli isokasvuinen, vanttera, mustatukkainen poika, hiljainen hituri ja hiukan tyhmäksi luultu. Oppiminen oli hänelle vaikeata, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli usein omituista hämmästystä, toisinaan yrmeyttä ja juroutta. Toiselta puolen oli hänen tunnollisuutensa yhtä herkkä kuin älynsä vitkasteleva. Jos hän lainasi lantin, niin hän ei saanut hetkenkään lepoa, ennen kuin oli maksanut sen takaisin, ja lyijykynän palauttaakseen hän käveli penikulmankin. Sen vuoksi hän tuskaksi asti tunsi vääryyden ja ansaitsematon nuhde koski lyöntiä kipeämmin. Hänen mielihalujaan oli käydä sukutilalla Thingvellirissä, ja jos kysyi, miksi hän aikoi, niin hän paikalla vastasi rupeavansa maanviljelijäksi. Kaikkien eläinten ystävänä hän täytti talon koirilla, kissoilla, myyrillä ja valkeilla hiirillä ja näkyi rakastavan ainoastaan äitiään. Ei häntä voitu herttaiseksi sanoa, eivätkä hänen jörömäisyytensä ja synkkyytensä tehneet hänestä yleistä suosikkia — mutta Anna piti hänestä sydämellisesti.
Oskar poikkesi mieleltään ja sydämeltään Magnuksesta niin perinpohjin, että heitä oli vaikea uskoa veljeksiksi. Tuo siromuotoinen, valkotukkainen pikku mies oli säyseä kuin päivänpaiste ja nauruun, pulpahteleva kuin puron lorina. Hän pystyi ponnistelutta oppimaan kaikkea, ja hänen mielenkiintonsa musiikkiin oli ihan ihmeellinen. Ennen kuin hän kunnolleen osasi puhuakaan, hän jäljitteli kaikkien soittokoneiden ääniä, niin urkujen kuin kitarankin, ja ennen kuin osasi aakkosia kirjoittaa, hän kyhäili salaperäisiä soitannollisia koukeroita paperipalasille, jotka kuvernööri korjasi virkahuoneeseensa ja talletti kultaa kalliimpina aarteinaan. Mutta soitannollisuuden lahjan hänelle suodessaan luonto oli jättänyt pois luonteen, minkä puutteessa nero on kirous. Iloinen pikku sielu ei näkynyt erottavan oikeaa väärästä taikka totuutta valheesta. Aina hän livahti asiasta toiseen kuin huhtikuun aurinko. Itku vaihtui silmänräpäyksessä nauruksi; mikään ei vaivannut häntä kauan, mutta ei mikään pidellytkään ja kiinnittänyt hänen mieltään. Hän aloitti julistamalla pyrkivänsä kuninkaaksi, vähäistä myöhemmin oli komeampaa olla kenraalina, mutta mentyään eräänä iltana tuomiokirkon urkurin mukana tämän kirkkoharjoituksiin hän pääsi siihen päätökseen, että urkujenpolkijan virkaa ei mikään voittanut.
Kukaan ei häntä luonteen heikkouksien vuoksi vähemmin rakastanut, sillä ihmissydämen oikkuisuus saa elämän lakien määräämissä rajoissa ankarimmin pysyneet ihmiset vastustamattomasti viehättymään niiden hillittömyyteen, jotka hyppivät syrjään tieltä. Oskar oli jokaisen hellimä suosikki ja isänsä silmäterä.
"Stephen veikkoseni, et sinä saa tuota pojuasi aikamieheksi", sanoi johtaja.
"Joutavia! Miksikä en?"
"Nuorina kuolevat ne, joita jumalat rakastavat."
"Mutta ainoastaan kosk'eivät milloinkaan vanhene", vastasi kuvernööri.
Paitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja tahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren mielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä touhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään kammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina ja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki juoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän ponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti seuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta kun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi siskonsa alas tempaamana.
Kuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös äyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.
"Sattuiko se vahingossa?" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. "No kuka sen teki?" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin Oskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. "Sinäkö, Oskar?" Oskar epäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti päätään. "Sinäkö siis, Helga?" Helga vastasi ripeästi: "En." "Niinpä minun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus", sanoi kuvernööri, ja Magnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. "Teitkösinä sen?" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. "Olet siis syypää, ja mene heti sisään ja käy levolle."
Sanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti Magnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta totuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat silmänsä ja kuoletti sanat huulille.
Päivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen ylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä heikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä muun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu kirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi haikeaan itkuun.
Mutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän kuiskivan jostakin: "Magnus!" Thora se värjötteli avaimenreiällä.
"Mene pois", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.
"Magnus, sanonko minä?" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät kyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: "Mene pois, kuuletko."
Thora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen herkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven takaa, kun lasta vietiin pois.
Heti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi Oskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista päätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava yksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet itkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: "Älä salaa mitään isältäsi, lapsonen."
Kuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento sipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin huulin virkahtaen: "ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen —" ja sitten hän puhkesi surkeaan jollotukseen.
Kuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo. Hän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: "Siinä teit suuren, suuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi anteeksi ja vie hänet levolle."
Taas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten — tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin hilpeästi naureskellessa.
Nuorin lapsi oli viidennellätoista, kun heidät kaikki laskettiin ripille. Muita kokelaita oli vain ruununvoudin pikku Niels, jolta oli äiti kuollut. Valmistavassa tutkinnossa arvailtiin Oskarin pääsevän ensi sijalle, Helgan toiselle, ja Magnuksen olevan viimeisenä Nielsin ja Thoran perästä. Lapset tutkittuaan näytti rovasti totiselta, jopa ankaraltakin, kun kävi heidän arvojärjestystään julistamaan.
Oskar pysyi ryhdikkäänä, ilon välke silmissään, ja Helga näytti rauhalliselta, mutta Thora ja Niels tutisivat tuskasta, ja Magnus pureskeli peukalonkynttään — hän uumoili joutuvansa hylätyksi peräti ja pelkäsi kotiinmenoa, kun hänelle jo oli uusi musta pukukin ostettuna. Mutta kakisteltuaan kurkkunsa ja kaikki vaikenemaan viitattuaan ilmoitti rovasti suuren ihmeen.
"Magnus on ensimmäinen", hän määräsi, "Thora toinen, Niels kolmas,Helga neljäs, ja Oskar — Oskar on viimeinen."
Oskariin kääntyen hän sitten lausui: "Sait oikean osasi poikani, koska olisit kyennyt menestymään paremmin, mutta et ottanut nähdäksesi vaivaa. Usko vanhan miehen sanaa Oskar — ei elämän kilpa-ajoissa ensimmäisenä perille päässyt ratsastaja aina ole ollut viimeinen käyttämään."
Oskar oli masentua häpeäänsä, mutta tointui piankin, ja toverien seuratessa hänen esiintymistään — suu viistossa Helga ja Thora silmät sumenneina, kurkku nieleskellen tyhjää — pyörähti hän reippaasti pudistamaan kädestä Magnusta, joka punasteli pää riipuksissa kuin pikku lapsi.
Kaunis oli rippijumalanpalvelus. Tuomiokirkko oli naisia täynnä, mutta kuvernööri istui Annan kanssa lehterillä omassa penkissään, ja johtaja oli alhaalla yksinään. Lapset polvistuivat riviin ehtoollispöydän alemmalle korokkeelle, tytöillä musliinipuvut ja hunnut yllään, pojilla mustat vaatteet ja valkeat hansikkaat. Aamu oli sees ja lämmin, ja aurinko kultasi kuorin ikkunoista viittä nuokkuvaa päätä, kun vanha piispa laski kätensä niille yksitellen.
Pienokaisten vannottua valansa puhui piispa: "Olkaa totiset, olkaa vahvat, olkaa uskolliset! Ajatelkaa Jumalan kanssa sopimaanne liittoa, ja vastustakaa kiusausta. Jos saatana houkuttelee teitä tämän maailman aarteilla, niin muistakaa, että rikkaus ja valta pysyvät ainoastaan päivän, mutta nimeen tarttunut häpeä vuosituhansia. Rakastakaa toinen toistanne, lapseni! Ei yksikään tiedä kuinka pian teidät maailma vieraannuttaneekaan, taikka millä surulla ja kyynelillä teidät vielä tempaistaan erillenne, mutta pysykää yhdessä niin kauan kuin voitte, ja Jumala rakkaudellaan siunatkoon teitä kaikkia!"
Jumalanpalvelus päättyi rippivirteen, jonka lapset itse veisasivat. Anna, kuvernööri ja johtaja tunsivat syvää liikutusta. Oi lapsuuden suloista ja onnellista aikaa! Jospa voisivatkin lapset lapsina pysyä! Mutta ei ollut mitään tulevaisuuden ennettä havaittavissa, ei muuta nähtävissä kuin viisi viatonta poikaa ja tyttöä vieretysten polvistumassa kasvot alttariin päin, ei muuta kuuluvissa kuin heidän hopeanheleät äänensä seurakunnan yli leijailemassa kohti kirkon tähtistä sinilakea.
Pian joutuivatkin lapset eroon. Helga se ensimmäisenä lähti. Johtaja oli päässyt varoihinsa; sitä oli hänen vaimonsa vain odotellutkin vaatiakseen asuntoeroa ja elatusta ja palasi Tanskaan nuoremman tyttären kanssa. Viisitoistavuotias Helga läksi ilomielin, mutta eron ehdoksi sovittiin, että hänen tuli yhdenkolmatta iässä perintöoikeutensa säilyttääkseen tulla takaisin Islantiin, jos isä sitä halusi.
Sitten poistui pikku Niels Finsen. Isä oli mennyt uusiin naimisiin, ja äitipuoli sai ruununvoudin olettamaan pojassaan mainion viuluniekan lahjoja, joten hänet oli lähetettävä Lontooseen.
Oskar vetelehti kotosalla vielä moniaita talvikausia, yritellen saada selville oikeata alaansa. Milloin miellytti häntä lakitiede, milloin kirkon palvelus, mutta eniten viehättivät soitannolliset opinnot, joista jokainen kuitenkin varoitti mieronkiertäjän ammattina. Vihdoin hänet toimitettiin kuvernöörin koulutoverin huostaan Oxfordiin, ajan mittaan suorittaakseen korkeamman yliopistollisen tutkinnon, jotta sen jälkeen voisi aloittaa julkisen uransa Islannissa.
Niinpä oli ripilläkäynnistä kulunut vasta neljä vuotta, kun viidestä nuoresta oli enää kaksi kotona, ja nämäkin — Magnus ja Thora — osuivat elelemään saman katon alla.
Magnusta ei ollut onnistanut kimnaasissa. Rehtori oli päätellyt ajan haaskaukseksi koko koulunkäynnin, ja kuvernööri oli aikeissa lähettää hänet maatilalle, mutta silloin johtaja tarjoutui ottamaan Magnuksen liikkeeseensä oppiin ja luoksensa asumaan.
Johtajan koti oli suuresti muuttunut. Emännyyttä piti hänen sisarensa, pieni, älykäs ihminen, jolla oli ystävällinen sydän, mutta terävä kieli säilyttämään hyvää kuria ja järjestystä. Margretin hallittavana aloitti Magnus uransa oppilaana kolmen muun joukossa, jotka söivät isäntäväen kanssa pöydässä, mutta eivät ateriain väliaikoina tulleet ollenkaan heidän näkyviinsä.
Herransa liikeasioihin perehtyminen oli hänelle työlästä. Käytiin vaihtokauppaa, jossa maamiehet saivat lampaanvilloista ulkomaan tuotteita, ja suorituksia tehtiin paperilla. Magnus hairahteli alussa paljon ja sai alinomaa muistutuksia. Vuosien vieriessä hänestä sukeusi kookas ja voimakas, ja oppikumppanit ristivät hänet "Jumboksi." Nimi tarttui, ja häntä kohdeltiin paksupäänä.
Thorasta hän ei nykyisin nähnyt vilaustakaan muulloin kuin kahdesti päivässä — päivällisellä ja iltasella. Täti Margret pani tytön naiskimnaasiin, ja jos hän ja Magnus mennessään tahi tullessaan sattuivat kadulla vastatuksin, niin Thora loi katseensa maahan ja juoksi sitten myhäillen pois. Juosta tahtoi Magnuskin, ja aina vastakkaiselle taholle, sillä sukupuolen salaisuus oli alkanut kuiskailla kumpaisellekin.
Talvis-aikaan he kerran kuukaudessa kohtasivat toisensa tanssikoulussa, käsityöläisopiston salissa. Kun Magnuksesta ei toki konsanaan ollut tanssijaksi, niin oli kaikille käsittämätöntä, mikä hänet sai yhtymään joukkoon, kunnes eräänä iltana tuli totuus tietoon. Sen perästä ei häntä enää kukaan pitänyt paksupäänä eikä uskaltanut kuiskutellakaan Jumbon nimeä.
Vastikään matkalta saapunut näppärä nuori merimies Hans Thomsen käyttäytyi perin vapaasti. Hän oli sukkelakielinen, liukas ja notkea, ja tyttöjen huomiota saavutti osaksi hänen tanssitaitonsa, mutta etupäässä sentään meripojan ammatin kunnia. Hän puolestaan hauskuttelikin heitä parhaansa mukaan, ja muut keinot käytettyään iski, ivalleen aihetta hakiessaan, oikopäätä Magnukseen. Jumboksi häntä huudeltuaan, kunnes tämä pilkka alkoi väljähtyä, sepitti hän kuorolaulun, jota hoilasi hullunkurisena irvikuvana Magnuksen jyhkeiden askelien poljennosta:
Verkkaan lehmä laahustaa — alla päin, ei nauraa saa.
Sali kaikui naurun remahteluista, mutta Magnus ei äännähtänyt ja tytöt pitivät häntä kovin typeränä. Menestyksensä kannustamana vannoi Hans kumppaneilleen, että kaikki saapuvilla olevat tytöt olivat hänen valikoitaviaan, ja teiskaroitsi väitettään todistaakseen Thoran luo — joka tiedettiin Islannin rikkaimmaksi perijäksi — ja pyysi häntä tanssiin. Mutta edellisessä kohtauksessa korvia myöten punastunut Thora vastasi tyynesti, joskin suuttumuksesta väräjävällä äänellä: "en, kiitos", ja syrjään kääntyen läksi tanssiin Magnuksen kanssa.
Ensin hämmästyi Hans äänettömäksi, mutta sanansa vaieten syödäkseen täytyy miehen olla kovasti nälissään, ja tuokion kuluttua hän kuiskasi ystävilleen silmää iskien:
"Malttakaahan!"
Seuraavana tanssina oli kotiljonki. Sen ensimmäisessä jaksossa tuli tyttöparvesta yhden istua side silmillä huoneen toisessa päässä, poikien juostessa peräseinältä kilvan häntä sieppaamaan. Etumaisena ehättäneen tuli taluttaa tyttö sellaisenaan keskilattialle, suudella häntä ja sitten aloittaa tanssi ympäri lattian.
Hans kuiskasi tanssin johtajalle, Thora valittiin istujaksi, ja kaikki nuoret miehet — paitsi Magnus — ryntäsivät tavoittamaan. Hans tietysti voitti vaivatta, ja ottaen saaliin haltuunsa vei hän Thoran määräpaikalle, mutta sitten, kaikkien hiljaisina odottaessa, kumarsi pilkallisesti tytön sidottujen silmien edessä, ikäänkuin sanoakseen, ett'ei mielinyt häntä suudella, ja jätti hänet siihen seisomaan.
Tästä tytöt äityivät tirskumaan, ja Thora älysi jotakin ilkeää tapahtuneen. Temmattuaan pois siteen hän huomasi seisovansa ypö yksinään; merimies istui seinustalla. Silloinpa sävähti jälleen puna tytön poskipäille, mutta entistään kolmin verroin tulisempana, ja hän hiipi häpeillen paikalleen.
Heti jälkeenpäin Hans keskilattialla potkiskeli kengänkorkojaan korkeammalle kuin pitkäkään mies yletti päällään — mutta kalpeana kuin aave astui Magnus esille ja tarttui häneen.
"Nyt on sinun vuorosi tanssia minunkin kanssani", hän sanoi, ja tuntiessaan leijonan kouraisun vyötäreissään huusi merimies puoleksi tosissaan, puoleksi leikillään:
"Enhän toki härän kanssa tanssiin lähde. Päästä irti, kuuletko?"
"Ensin sinulle näytän miten härkä tanssittaa", ärjäisi Magnus, ja siinä silmänräpäyksessä sinkosi merimies laipion kurkihirteen, pelmahuttaen huoneeseen sankan tomupilven, ja mätkähti lattiaan.
Hansista ei enää tullut merelle lähtijää. Ruununvouti, kuvernöörin leppymätön vihamies, sakotti Magnusta sata kruunua, pidettyään nuhdesaarnan pahoista intohimoista ja huonosta kasvatuksesta. Johtaja maksoi rahat ja vähensi Magnuksen palkasta kymmenen kruunua kuussa kymmenenä kuukautena. Palkkaa oli siihen aikaan kaksikymmentä kruunua kaikkiaan, ja toisen puolikkaan vei Magnus salaa Hansille itse, ja maksoi rujokkaalle hänen koko elinaikansa kymmenen kruunua kuussa, olivatpa hänen omat tulonsa mitkä tahansa. Hansista tuli renttuileva veden-ajaja.
Siitä alkaen täti Margret kutsui Magnusta viettämään iltojaan hänen ja Thoran kanssa: muulloin hän oli saanut nousta muiden oppilaitten keralla yläkertaan. Hänelle koitui elämänsä onnellisin jakso. Thora soitteli kitaraa, täti Margretin kutoessa iänikuisia sukkia, ja jotakin puolestaan toimittaakseen alkoi Magnus puhaltaa huilua. Soitannollisia lahjoja ei hänessä ollut, vaan hän kiljui ja puhkui soittimellaan kuin pikajuna tuulisessa tunnelissa. Hengästyttyään hän kuivaili hikeä otsaltaan Thoran vartoessa herttaisena ja kärsivällisenä.
Nämä yhteissoiton väliajat olivat Magnukselle aina illan kalleimpia hetkiä, hän kun sai puhella Thoralle silloin. Kookas, vaitelias nuorukainen haasteli harvoin muille, mutta jutteli tytölle toisinaan niin voimakkaasti ja kaunopuheisesti, että täti Margretin torkahtelevat silmät aukenivat suuriksi. Puhe koski vain liikeasioita, mitä oli puuhannut tänään tahi huomiseksi aikoi, mutta hänen kasvonsa elpyivät, silmänsä säihkyivät, kieli kulki kangertelematta, ja mies oli aivan toiseksi muuttunut.
Ajan kuluessa Magnus opista päästyään alkoi hautoa suuria suunnitelmia ja aatteita, aina ensin kuulustaen niistä Thoran mieltä. Vaihtoliike joutuisi vielä hunningolle, ja kalastuksessa olivat tulevaisuuden rikkaudet. Maailman varakkaimpia tulisi niistä, joiden tilukset olivat meressä, la jos Islannin miehillä oli älyä nähdä, missä aarteet olivat noutajaansa odottamassa, niin oli rakennettava veneiden sijaan jaaloja ja ostettava nopeita höyrylaivoja kuljettamaan kaloja Englantiin. Se kysyi pääomaa, mutta sitä tulisi valtiopäivien myöntää, ja jonakin päivänä — mikäänhän ei ole mahdotonta — Magnus itse astuisi suurkäräjille sanomaan noille puhekoneille, mitä oli tehtävä.
Johtaja sai täti Margretilta kuulla tästä suunnitelmasta, ja häneen vaikutti sen kaukonäköisyys ja käytännöllinen järkevyys. Jopa hän muutamana päivänä, pääkirjansa lehtiä selailtuaan ja useampia piipullisia poltettuaan, kävi kuvernöörin luo ja huomautti:
"Totta toisen kerran, Stephen, ei tuo poikasi ole hupsu. Hänellä oli hyviä ajatuksia, enkä mene sanomaan, ett'ei hänestä tulisi jotakin, jos saisi pääomaa. Mutta leveille reisille on leikattava avarat lahkeet, ja mitä siis tässä tekisimme, siitä kysymys."
"Pitänee lainata pojalle rahaa, jotta hän saa yrittää."
"Ja luoda kilpailija minua kukistamaan? E-hei! Lähellä paitani, mutta lähempänä nahkani! Mutta kuulepas veikko — naikoon Magnus Thoran!"
"Mainiota! Ikäni olen unelmoinut ystävyytemme yhä likeisimpää solmiutumista toisessa polvessa."
"No järjestämmepä koko jutun kuntoon", huudahti johtaja. Puolen tunnin kuluttua oli Magnuksen ja Thoran liitto päätetty asia.
Magnus kuuli sen kuvernööriltä. "On ollut johtajaa kanssa asioistasi puhetta, Magnus, ja olisi mielestämme suotavaa, että sinusta ja Thorasta tulisi pari. Johtaja ottaa sinut heti liikekumppanikseen, ja sinä saat periä puolet hänen omaisuudestaan. Jos siis sovitte —"
"Mutta Thora?" Magnuksen silmissä loisti riemun hohde. "SuostuukoThora?"
"Siitä saat itse ottaa selvän", vastasi kuvernööri.
Thora vuorostaan sai täti Margretilta tiedon hankkeesta.
"Isäsi alkaa vanhentua, tyttöseni, ja hänen pitäisi jo ottaa liikekumppani. Vahinko, ett'ei hänellä ole poikaa siksi, mutta lähinnä paras on vävy, ja jos sinä taikka Helga naisitte jonkun, joka voisi jatkaa liikettä — Magnuksen tapaisen —"
"Mutta Magnus on kuin veljeni, täti."
"Sitä huokeampi on sinun ottaa hänet puolisoksesi, lapseni."
"Mutta puolisoaanhan on rakastettava, hyvä täti."
"On kylläkin, mutta Magnukseen nähden se käy hyvin päinsä — hän kun on niin likeinen perheen ystävä."
Näytti enää vain Magnuksen itsensä olevan puhuteltava Thoraa, mutta se vasta olikin tukala tehtävä. Nuori jättiläinen, joka oli rusentanut korskan rehentelijän, vapisi vilaukseltakaan nähdessään hentoäänisen pikku neidon, joka loi alas sinisilmänsä, heti kun Magnus vain huoneeseen astui. Iltasoittelut olivat nyt pitemmät, väliajat lyhyemmät ja harvalukuisemmat.
Mutta eräänä päivänä oli Magnus ollut lampaiden korjuun vuoksi Thingvellirissä ja toi sieltä nuoren ponin, kutsuen Thoran kartanolle sitä katselemaan. Nelivuotias varsa piehtaroi pelkästä elämän ilosta; sillä oli terveet jäsenet, kiiltävä kastanjanruskea karva ja hopeanvivahteinen harja ja häntä.
"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.
"Oi miten kaunis!" huudahti Thora. "Se on verraton, viehättävin olento, mikä on astunut nelin jaloin! Kenen tämä onkaan?"
"Sinun", vastasi Magnus, ja kun Thora kiittääkseen ojensi kätensä, niin hän Thoraa silmiin katsellen piteli sitä kotvasen, veti hänet sitten vierelleen ja suuteli häntä.
"Teemmekö niin, Thora?" hän kuiskasi, ja Thora vastasi jostakin povensa pohjukasta: "Teemme."
Maailma pyöri hurjaa riemutanssia hänen silmissään, kunnes joku kosketti häntä hartioihin. Se oli johtaja; hän oli nähnyt ikkunasta.
"Parempaa päivätyötä et ole eläissäsi tehnyt, poikani, ja otanpa huolekseni, ett'et sitä konsanaan joudu katumaan. Mutta mitä kuulinkaan — olet vuorenkuninkaana Thingvellirissä tänä vuonna?"
"Niin kyllä", vastasi Magnus.
"No, kernaasti minun puolestani! Ota kymmenen päivää lampaidenkorjuuseesi, ja poissa ollessasi kirjoitutan naimakirjan valmiiksi. Sitten pistämme sen alle nimemme heti paluusi jälkeisenä päivänä, ja häät pidetään milloin tahdot."
Thora ja Magnus astuivat sisään käsitysten kuin lapset. Täti Margret oli keittiön takana itkeä hyristellyt ja syleili ja suuteli heitä nyt sydämensä kyllältä. Magnus ei mielestään ollut milloinkaan tuntenut niin pohjatonta onnellisuutta. Seuraavana päivänä hän palasi Thingvelliriin, ja vajaan kahden tunnin kuluttua kiiti kautta kaupungin virkistävänä tuulahduksena sanoma, että höyrylaiva "Laura" oli saapunut vuonoon, tuoden mukanaan hänen veljensä Oskarin.
Oskar Stephensson voitti puolelleen joka sielun. Englannissa nuo kuusi vuotta ollessaan hän oli kasvanut soleaksi kuin haavanrunko ja kauniiksi kuin nuori jumala. Sekä hänen pukunsa että tapansa näyttivät islantilaisissa silmissä moitteettomilta, ja kumpaisissakin oli aivan vastustamaton yksilöllisyyden sävy. Hänen mielensä oli yhtä kepeä ja lapsekas kuin ennenkin, ja hänen viehkeä vilkkautensa tenhosi jokaisen.
Mitäpä tuosta, jos hänen uransa ulkomailla olikin onnistunut jokseenkin huonosti; jos luonteenviat olivat yhä jäljellä; jos isänsä oli kieltänyt häntä palaamasta ennemmin, jotta hän kiintyisi lukuihinsa; jos hän sittenkin oli lähtenyt tutkintoaan suorittamatta Oxfordista, ja jos, omasta hartaasta pyytelystään päästyään Lontooseen siirtymään, ei tähän asti ollut tehnyt musiikkiopistossa mitään. Hän pystyy, jos tahtoo — siinä kaikki mitä jokainen tästä ajatteli; ja kerran aloittaessaan hän valtaisi maailman väkirynnäköllä.
Laivasta maihin astuttuaan hän porhalsi ylös katua nopsajalkaisena kuin poro, huudellen tervehdyksiä joka taholle. Tuiskuna tupsahtaen hallitustaloon hän syleili äitiään yhä uudelleen ja uudelleen viiden minuutin ajan, ja puheli niin hätäisesti, ett'ei tämä saanut selvääkään kaikesta. Tuotapikaa hän lennähti kuvernöörin virkahuoneeseen, suuteli isäänsä kuin lapsuudessaankin, pakisi kymmenen minuuttia, selitti olleensa kirjoittamatta tulostaan yllättääkseen jok'ainoan, virkahti sitten: "täytyypä puikahtaa kummi-isää katsomaan", ja hävisi kuin huhtikuun auringon säde, jättäen ilman huoneessa täräjämään kuin kynttilänhaarukat, ja vanhukset hymyilemään toisilleen iloisessa hämmästyksessään.
"Hm! Oskar oli aina mestari yllätyksiin", huomautti kuvernööri, painoi hatun päähänsä ja seurasi häntä.
Johtajan asuntoon saapuessaan tapasi Oskar ensin täti Margretin, ja kietoen kätensä hänen kaulaansa piteli tätiä niin kauan, että tämän täytyi henkeään vetääkseen ja kiharoitaan varjellakseen torjua hänet nyrkeillään. Ja sitten hänen edessään seisoi Thora, yllään nauhoitettu pinkoliivi, päässä hilkka, kaulus alaskäännettynä, hiukset palmikoituina — syrjin katsoen häneen lempeillä sinisilmillään, hymyilyn paljastaessa lumivalkeat hammasrivit. Hän oli Oskarista ihastuttavan yksinkertainen; hän tarttui tytön molempiin käsiin ja niin he seisoivat tuokion, Thoran punehtuessa yhä tummemmin ja yritellessä irtautua.
"Onko mahdollista?" kummasteli Oskar. "Tämäkö on Thora! Lapsina ollessamme hän suuteli minua, mutta nyt —"
"Nyt hän on menossa naimisiin, Oskar. Etkö ole sitä kuullut? Thora viettää piakkoin häitään Magnuksen kanssa."
"Sittenpä hän kuuluukin perheeseen ja saan suudella häntä joka tapauksessa", sanoi Oskar.
Thora pääsi vihdoin pakoon, kun johtaja astui sisälle ja Oskarin täytyi pyöriä ympäri kuin hyrrä, jotta kummi-isä näkisi, mitä muutoksia maailma oli miehessä tehnyt. Hän nauroi nauramistaan, kysellen liikkeestä ja vuodentulosta, ja samoili sitten pitkin taloa, udellen mihin mikin huonekalu oli joutunut.
"Kaikki tuntuu haastavan kotoista kieltään", kertoi hän. "ja kun minulla oli kamarini Oxfordissa, niin kuulin tavallisesti tuon vanhan bornholmilaiskellon raksuttavan yhtä selvästi kuin nyt tässä."
Sitten tuli paikalle kuvernööri ja hänen perässään Anna. Ukkojen tupakoidessa ja täti Margretin emännöidessä syyti Oskar ulkomaan tiedot vilisevää vauhtia, ja kysyi sitten mitä kotona puuhattiin. Mainittiin Magnuksen aatteista, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.
"Islanti ei ole enää Islanti, jos sen teette pikku Amerikaksi. Tämä maa on laulun ja sadun, tulen, pakkasen ja tulivuoren, jäätikön sekä patriarkkaalisten hallitus- ja kauppamuotojen maa."
"Oikeassa on Oskar", sanoi johtaja. "Säilyköön vanha järjestys, niin se on."
Ja Oskarin ammahdettua tiehensä kuin meteori huomautti johtaja: "Tuo nuori mies vähensi viisitoista vuotta iästäni. Täytyy sentään pitää silmällä Magnusta. Hän ei ole mikään hupsu, mutta ei kuitenkaan yletä varpaillaan siihen, missä Oskarilla on kantapäänsä. Oskar on poikaa!"
"Hän on kovin herttainen", huokasi täti Margret, kiharoitaan kohennellen.
Thora tuskin tiesi mitä hänestä ajatella; hyvin apealle mielelle vain oli Oskar hänet jättänyt. Sinä iltana makuulle mennessään hän ei voinut olla ajattelematta Magnusta ja epäsuotuisasti vertaamatta häntä veljeen ja muistelematta pikku seikkoja, kuten hänen käsiään ja kynsiään sekä parransängen toisin paikoin poskille jättämiä täpliä.
Seuraavana päivänä jakoi Oskar Englannista tuomansa lahjat — Annalle kaulakoristeen, jossa oli sija Oskarin kuvalle, täti Margretille rintaneulan, Thoralle hopeasolkisen vyön, ja jotakin melkein jokaiselle. Hänen epäitsekäs sydämensä sai yleistä ylistelyä osakseen, eikä kukaan sinä hetkenä muistanut, että kuvernööri oli kaiken maksanut.
Ehtoopäivällä hän jälleen tuli johtajan luo, puhellakseen tunnin ajan Thoralle ja täti Margretille Lontoosta ja sen loistavista nähtävistä. "Sinun täytyy ne vielä itse nähdä, Thora", hän sanoi. "Mutta tokkopa vanha Magnus sentäänkään eläissään jättää Islantia, tapahtukoon mitä tahansa."
Thora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena iltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen "purjehtiminen", ja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi. Hän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään asentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö tallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin hiukan.
Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä, joka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.
Oskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista sepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut sellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään naurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. "Varmasti tulee hänestä suuri säveltäjä", sanoi hän Oskarin mentyä.
"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta", hymähti täti Margret.
Thora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla kerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti muutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä. Hän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.
"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:
"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman tavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen." Ja silloin tunsi Thora vihlovaa kipua rinnassaan.
Eräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: "Ihana aamu! Mitä arvelisit muutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne."
He ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä, kymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat laiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti näkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat aaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi toisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri mehiläinen hymisemässä niiden välillä.
Oskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä, jutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut kovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti rukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he pyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina aikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: "Lasten riidasta sukeutuu monasti avioliitto." Olipa viisasta väkeä sekin!
He laskivat maihin Engeyssä ja samoilivat saaren ristiin rastiin haahkoja hakien, mutta kaikki linnut olivat tipotiessään eikä niiden tyhjissä pesissä ollut muuta jäljellä kuin joitakuita haalistuneita munia, nekin pahenneita.
"Olemme tulleet tänne liian myöhään", sanoi Oskar.
"Emmekö olekin tulleet tänne liian myöhään, Thora?" hän sanoi taasen kumartuen syrjin katsomaan häntä kasvoihin. Ja Thora, joka oli hyräillyt laulunsäveltä, sävähti äkkiä tulipunaiseksi. Heidän silmänsä säteilivät, ja he vavahtelivat kiihdyksissään.
"Jospahan voisimmekin jälleen olla lapsia!" äännähti Oskar. "Etkö sinäkin sitä soisi, Thora?"
Ennenkuin huomasikaan Thora vastasi: "Kyllä", mutta kääntyi sitten hämmentyneenä takaisin veneelle, joka oli talven pakkasissa halkeillut kapeiksi kouruiksi, ja Oskar sanoi:
"Emme voi molemmat astua samaa kourua, tiedäthän."
"Voithan ottaa minut kiinni", vastasi Thora ja juoksi nauraen pois.
Oskar syöksähti perässä ja sieppasi häntä vyöstä, ja silloin Thora kävi vakavaksi. Hetkisen kuluttua hän peitti käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.
"Olenko loukannut sinua?" kysyi Oskar.
"Et, et! Ei se mitään ole. Minä olen tyhmä! Otapa taas kiinni!" sanoi Thora, ja temmaten Oskarilta lakin päästä hän kiiti kourujen yli ja oli hypännyt takaisin veneeseen, ennen kuin toinen saavutti.
Heidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän näköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt odottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:
"Rakas Oskar. — Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja soisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan aikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt Thoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun oli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä riistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään kiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja teen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu vastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää raskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja kirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi Thoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa ja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. — Rakastava veljesi Magnus Stephensson."
Oskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi nähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä — kuin viluinen huurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee kimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti hermostuneesti:
"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna kello viideltä aamulla."
Seuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa hohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän muisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän näki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla. Seitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti neljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä tuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta seuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka erotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja liitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He hoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat toistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle suunnalleen — ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran jokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.
Viisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin vuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja joka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä oli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu noustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas päivän ja taas yön lähempänä Thoraa.
Hänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku tiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään kirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä noin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan tapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun toisikin Thoran häntä kohtaamaan.
Ja nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen tuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten alkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että varmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän rakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.
Aamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita ääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten huhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki riennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa kaikki haastanut hänelle Thorasta.
Hän alkoi aprikoida, millä tavoin kohtaus tapahtuisi, ja sen kuvitteleminen oli hänelle hyvin hauskaa. Oskar sanoisi: "Olenko tuonut hänet täydessä turvassa?" Ja sitten kietoen käsivartensa Thoran vyötäisille hän ojentaisi toisen kätensä nuorelle Oskarille ja kiittäisi siitä, että tämä oli niin varjellut suloista tyttöä, joka oli hänelle omaa sieluaan kalliimpi.
Kello kahdeksalta he pääsivät matkansa määränä olevan lammastarhan näkösälle, joka laakson pohjukassa näytti ylösalaiselta mesikakulta, ja silloin oli Magnus kenttäkiikarillaan erottavinaan muurahaiskulkuetta muistuttavan ihmisjonon lähestymässä takana aukeavaa aavikkoa pitkin. Hänen oli vaikea pysyä levollisena ajatellessaan, että Thoran täytyi olla noiden joukossa; ja kun tunnin kuluttua selvästi saattoi nähdä kaksi etunenässä nelistävää ratsastajaa, elähytti häntä varma tieto, että nämä olivat Oskar ja Thora rientämässä häntä kohtaamaan.
Kello kymmeneltä saapui Magnus seurueineen lammastarhalle, mutta sillä hetkellä hän oli aaltoilevassa ja meuruavassa lammasmeressä polvia myöten ja saattoi ainoastaan heiluttaa kättään ja yrittää huutaa tervehdyksiään. Hän huomasi olevansa kykenemätön äännähtämään, sillä hänen kurkkuaan kuroi, mutta Oskar huusi hänelle, ja hän ajatteli: "Onpa hän jo täysi mies, ja ihan aikuisen äänikin on hänellä!"
Seuraavana kolmena tuntina oli Magnuksella tulinen kiire erotellessaan lampaita ja sovitellessaan maamiesten kiistoja; mutta siinä työssään hän näki kaupunkilaisten pystyttävän telttansa ja sytyttävän nuotioitaan kattilainsa kiehuttamiseksi. "Thora on tuolla", ajatteli hän ja oli tyytyväinen.
Kello kahdeksi iltapäivällä olivat loputkin lampaat erotetut; paimenet ajoivat laumojaan eri tahoille; määkiminen, haukunta ja hoilaus oli hälvenemässä etäisyyteen, ja silloin Magnus — ryvettyneenä, ruskettuneena ja parta ajamattomana — kääntyi telttoja kohti.
Kaupunkilaiset olivat lopettaneet syöntinsä; nuotiot olivat haikuavina tuhkaläjinä päivänpaisteessa, ja he tanssivat kitaran säestyksellä tasaisella nurmikolla, kun Magnus astui heidän luokseen ja kysyi Oskaria, mutta katseillaan haki Thoraa. Joku ilmoitti hänelle heidän lähteneen — lähteneen kävelylle jonnekin, ja Magnus oli iloissaan siitä, että he saisivat tavata toisensa paikassa, missä oli parempi rauha.
Varjostaen silmiään hän tähysteli pitkin laaksoa, oli kunnaiden juurella näkevinään kaksi olentoa, hyppäsi lähelle liekaan pannun hevosen selkään ja ratsasti sille suunnalle, hyräillen laulunsäveltä, sillä hänen povensa oli onnea tulvillaan.
Muutaman minuutin kuluttua hän oli varma siitä, että nuo olivat Oskar ja Thora, ja alkoi huudella heille. "Halloo!" hän huusi, mutta ei saanut vastausta. "Hei!" hihkaisi hän taasen, mutta vieläkään ei vastattu, ja kaikki oli nyt hiljaa, kuului vain hänen takanaan soinnahtelevia kitaran säveliä.
"Halloo! Halloo! Halloo!" mutta ainoana vastauksena oli hänen oman äänensä vuoristossa kiiriskelevä kaiku.
Oskar ja Thora olivat istumassa päivän puolella kalliota, joka nousi vuoren juuresta kuin musta multakeko, mutta oikeastaan oli sammuneen tulivuoren suu. Magnus arveli tietävänsä, mitä nuo olivat tekemässä — heittelivät kiviä alas kraateriin ja kuuntelivat niiden putoamista, eivätkä sen vuoksi kuulleet hänen äänekkäitäkään huutojaan. No niin, hänpä tiesi mitä tehdä: keksitäänpä noille pikku kepponen. Hän yllättäisi heidät kapuamalla ylös kallion toista kuvetta ja äkkiä ilmestymällä heidän eteensä kuin tulivuoren aukosta nousseena.
Tässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen varjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella istujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan. Pudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi hiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi kuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli. Työläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä näköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin maasta putkahtanut aave.
Nelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuliOskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.
"Mutta miksi sinä suostuit?" kuului Oskar kysäisevän.
Thora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: "Miksi,Thora?"
Vastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan: "Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää omaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen, niin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on lenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?"
Magnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä riippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta erotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului taasenkin Oskar aloittavan.
"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta — Jumala varjelkoon! — mutta rakkaus — molemminpuolinen rakkaus — on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta — et oikein ja totisesti, kuten sanot — niin miksi suostuit ottamaan hänet mieheksesi?"
Magnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen juurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä tuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.
Sitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä kuin ennen. "Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä tarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä tapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään pitäväsi jostakusta toisesta?"
Silloin tuli Thoran itkuun toinen sointu — sointu, joka ilmaisi niin iloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion kuvetta myöten.
"Mitä sanoit, Thora? Kerro minulle, rakas, kerro — sanoitko jo huomanneesikin?"
Ja viimeinkin puhkesi ilmoille Thoran ääni rajussa kyynelten hyrähdyksessä: "Sinä tiedät sen kyllä, Oskar", ja sitten hän kirkaisi säikähtäneesti.
Hän oli noussut seisaalleen ja oli astumassa Oskariin päin, joka jo oli jaloillaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Mutta hänen takanaan näki Thora Magnuksen, kamalana kasvoiltaan — silmät tuijottavina, huulet raollaan ja rinta katkonaisesti huohottavana. Oskar kääntyi katsomaan, mitä Thora tähysteli, ja kun hän näki Magnuksen tuntui hänen koko ruumiinsa yhtäkkiä kutistuvan kokoon ja hänet valtasi avuton pienuuden tunne.