"Oletko siinä — sinä — tosiaan?" hän sopersi, ja hymyili surkean väkinäisesti, mutta Magnus ei häntä nähnyt eikä kuullut.
Magnus ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä tiennyt mitään tuona ensi hetkenä muuta kuin että hän, hirmuisen voimakas ja tulinen mies, oli seisomassa hornansyvän ja haudanhiljaisen kuilun partaalla kahden kanssa, jotka olivat olleet hänelle kaikkia muita rakkaimmat maailmassa, ja että he olivat hänet kurjasti pettäneet. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän havaitsi Thoran kasvoilla ilmeen, joka toi mieleen merimies Hansin, sillä tuon saman katseen hän oli nähnyt, silloin kun hän oli heittänyt miehen ilmaan ja tämä oli pudonnut selälleen. Aavemainen käsi tuntui koskettavan häntä hartioihin ja hirvittävä mieleenjohtuma poistui.
Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei muuta kuulunut kuin noiden kolmen nopea hengitys, ja sitten Magnus sai tukahtuneesti äännetyksi ja kävi ankarasti soimaamaan Thoraa.
"Mitä tämä merkitsee?" hän tiuskaisi. "Vasta kuusi päivää olemme olleet erillämme, ja nyt tapaan sinut tällaisena! Puhu! Etkö voi puhua?"
Mutta Thora ei voinut muuta kuin vaikeroida. Oskar oli ponnistellut tointuakseen ja astui häntä puolustamaan. "Ei Thorassa vika ole, Magnus. Vika on minun, jos kenenkään, ja jos sinulla on mitään sanottavana, niin puhu minulle."
"Sinulle!" huudahti Magnus, pyörähtäen häneen päin. "Mikä olet sinä, haluaisinpa tietää? Mies, joka kavaltaa oman veljensä! Sitäkö tekemään sinä tulit kotiin — turmelemaan ihmisten onnen, herättämään eripuraisuutta ja särkemään kaikki? Jumalan nimessä, miksi et pysynyt siellä mistä tulitkin?"
"Magnus", vastasi Oskar koettaen pitää puoliaan, "et saa puhua minulle tuolla tavoin. Et saa haastaa kuin olisin kääntänyt Thoran rakkauden pois sinusta, sillä —"
"No mitä siisolettehnyt? Jos et ole sitä tehnyt, niin mitäolettehnyt?"
"Sillä Thora ei ole sinua milloinkaan rakastanut — ei milloinkaan — vaikka minua surettaa se sanoa — suuresti surettaa. —"
"Hiiteen surkusi!" murahti Magnus.
"Ja hiiteen hävyttömyytesi!" huudahti Oskar. "Ja jollet tahdo totuutta kuulla surkutellen sanottuna, niin kuule se uhallakin — Thoran kihlaaminen sinulle ei ole muuta kuin hänen isänsä ja meidän isämme välillä tehty kurja kauppasopimus, jolla hänet on ostettu ja myyty kuin orja."
Isku osui kohdalleen; Magnus tunsi sen todeksi; hän yritti puhua, mutta ei ensimältä kyennyt. Vihdoin änkytti hän:
"Siitä en mitään tiedä. Tiedän vain sen, että olin menossa naimisiin Thoran kanssa ja että kihlauksemme aiottiin vahvistaa kahden päivän kuluttua."
Silloin Thora virkahti hermostuneesti, väräjävin huulin ja äänin: "Ei syy ole kokonaan minun, Magnus — tiedät sen. Muut järjestivät koko asian, eikä minulla ollut siinä mitään sanansijaa. Minulta ei kertaakaan kysytty — ei pyydetty."
"Mutta minä pyysin sinua itse, Thora."
"Kaikki oli silloin jo sovittu ja järjestetty, Magnus."
"Mutta jos olisit ilmaissut minulle edes silloin, Thora — jos olisit sanonut, ettet sitä halunnut — ettet voinut minusta välittää —"
"En tiennyt siihen aikaan, Magnus."
"Et tiennyt, Thora?"
"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan oikeaa rakkautta — että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja että ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa miestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan."
"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?" kysyi Magnus, jaThora sopersi: "Tunnen."
Se sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan ja huoahti: "Jumalani! Jumalani!" ja silloin Thora masentui kokonaan.
Kukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän hoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa puolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat toisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän — joka oli pitänyt itseään loukattuna puolena — hän se oikeastaan olikin tiellä.
Kun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän ontolla ja käheällä äänellä:
"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?"
Kumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:
"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän kestetyksi."
Toiset eivät vieläkään saaneet sanoiksi; sen vuoksi hän kääntyi Thoraan ja jatkoi: "Isäsi aikoo saada naimasopimuksen kirjoitetuksi meidän paluuseemme — voitko pyytää häntä hävittämään sen?"
Thora ei vastannut.
"Sinä et voi — tiedän, ettet voi — isäsi ei milloinkaan sitä antaisi anteeksi — ei milloinkaan."
Sitten hän kääntyi Oskariin. "Isällä on suunnitelmia liikekumppanuudesta — voitko toteuttaa ne, jos minä peräydyn? — Et? Onko mahdotonta?"
Oskar ei äännähtänyt, ja hetkisen kuluttua lausui Magnus: "Sittenpä kait on minun ensimmäisenä ryhtyminen asiaan. Mutta ehkä niin on sula kohtuuskin, koska meistä minun täytyy väistyä."
"Älä sano sitä, Magnus", huudahti Thora.
"Miksikä en? Parempi hapan totuus kuin makea valhe, Thora."
Thora loi katseensa maahan; Oskar kääntyi syrjin; he kuulivat Magnuksen askeleet kivikossa, ikäänkuin olisi hän ollut poistumassa, mutta eivät uskaltaneet katsoa, jotteivät olisi sattuneet näkemään hänen kasvojaan. Tuokion kuluttua hän seisahtui ja puhui taas:
"Ollessani tulossa alas vuoristosta uskoin meidän menevän kotiin yhdessä — kaikki sinne yhdessä — mutta parempi lienee, ettemme niin tee. Sitä paitsi, jos minun täytyy ensimmäisenä ryhtyä käsiksi asiaan, niin minulla on työni, jota miettiäkseni minun on oltava yksinäni."
"Mitä aiot tehdä?" kysyi Oskar.
"Luoja tiesi!" sanoi Magnus. "Hän on saanut meidät pulmaan. Hänen täytyy meidät siitä päästääkin."
He kuulivat raskaiden saappaiden töminän luisuvilla kivillä, hänen astellessaan alas rinnettä; he kuulivat hänen hypähtäessään satulaan, haastelevan hevoselleen hilpeästi; he kuulivat pitkien ohjaksien läiskähdyksen, ja sitten — mikäli saattoivat sokaisevilta kyyneliltä — he näkivät hänen selkä köyryssä kiitävän yli tasangon.
Varhain seuraavana aamuna Magnus pistäysi hallitustaloon ja astui Oskarin kamariin. Hän tapasi tämän kynä kädessä istumassa kirjoituspöydän ääressä, tyhjä paperiarkki edessään ja revittyjä lappusia ylt'ympärillään, kuin olisi turhaan yritellyt kyhätä kirjettä. Veljekset tervehtivät toisiaan kankeasti ja koko keskustelun aikana kumpikaan tuskin katsoi toistaan kasvoihin.
"Tulin sanomaan sinulle", aloitti Magnus kirjoituspöydän sivuun istuutuen ja katseensa lattiamattoon kiinnittäen, "tulin sanomaan sinulle, että näen keinon — luulen näkeväni keinon pulasta päästäksemme."
"Mikä se on?" kysyi Oskar, vakaasti tuijottaen edessään olevaan puhtaaseen paperiin.
"Siihen suunnitelmaan ei Thora kuulu ollenkaan, eikä se luo minkäänlaista varjoa sinuun; älä siis kysy mikä se on. Aion sitä huomenna koettaa, ja jos se onnistuu, niin seuraukset kohtaavat minua — yksistään minua — eikä siitä tule kenellekään muulle haittaa ja hankaluutta."
Oskar kumarsi päätään paperiarkkiin päin eikä virkkanut mitään.
"Mutta ennenkuin astun aikomani askeleen, tahdon saada varmuuden siitä, että tulokset ovat sen arvoisia. Siksi olen nyt tässä — saavuin tekemään sinulle muutamia kysymyksiä."
"Mitkä ne ovat?" kysyi Oskar.
"Ne ovat hyvin arkaluontoisia ja mieskohtaisia, mutta minulla luullakseni on oikeus tehdä ne aikeitteni perustuksella", sanoi Magnus ja jatkoi lujemmalla äänellä: "ja myöskin oikeus saada niihin vastaus."
"Kysy", äännähti Oskar.
"Tahdon ensinnäkin tietää, naitko Thoran, jos saan hänet päästetyksi lupauksestaan?"
"Ihan varmasti — jos hän minut ottaa — kyllä."
"Muistanet eilen sanoneesi, että rakkaus — molemminpuolinen rakkaus — on oikean avioliiton ainoana pohjana. Kenties sen unhotin omassa asiassani, mutta en saa sitä sivuuttaa nyt. Ei siis riitä se, että Thora sinua rakastaa; sinun on rakastettava Thoraa — sinä rakastat häntä?"
"Niin teen."
"Tunteesi on ollut lyhytaikainen — oletko varma siitä, ettei se ole haihtuva houre?"
"Aivan varma."
"Juhlallisen askelen astuu kaksi ihmisolentoa sitoutuessaan yhteen, kuten Thora sanoi, myötä- ja vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa — et sitä pelkää?"
"En."
"Rakastat häntä aina?"
"Aina", vastasi Oskar.
"Olet ottanut lukuun kaiken, mitä se maksaa ja mitä siitä seuraa?"
"En tiedä mitään maksamisista enkä seuraamuksista, Magnus. Tiedän vain rakastavani Thoraa kaikesta sydämestäni ja sielustani ja pyhittäväni koko elämäni hänen onnelleen, jos hänet vapautat ja hän suostuu ottamaan minut miehekseen."
Magnus siirrähti tuolillaan, rykäisi ja aloitti uudelleen.
"Thora on suloinen, hyvä tyttö", hän sanoi, "paras ja suloisin tyttö koko maailmassa, mutta hän on yksinkertainen islantilaisneito eikä ole milloinkaan käynyt maansa ulkopuolella. Ei hän ole sinun kaltaisesi, ja jos hänet Englantiin viet, niin hän ei ole sikäläisten ystäviesi kaltainen. Oletko sitä ajatellut? Oletko valmis tyytymään hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä vajavuuksiin? Kestääkö rakkautesi kaiken sen pingoituksen, mitä moinen avioliitto aiheuttaa?"
Nyt oli Oskarin vuoro rauhattomana kääntelehtiä istuimellaan. "Miksi teet tuollaisen kysymyksen, Magnus?"
"Kestääkö?" kertasi Magnus tiukemmin.
"Luulen sen todella kestävän."
"Mutta kestääkö se?" tiukkasi Magnus tuimasti.
"Kestää", sanoi Oskar.
Kotvasen vaiti oltuaan lausui Magnus tyynesti:
"Haluaisin vielä tiedustaa sinulta paria kolmea seikkaa ja niitä kysyn yhtä paljon sinun kuin Thoran vuoksi."
"Jatka", virkkoi Oskar.
"Thora on nykyään kuin ainoa lapsi ja vanhan isänsä lemmikki. Jos hän haluaisi tytärtään naineenakin jäämään Islantiin, niin suostuisitko lopun ikääsi elämään täällä?"
"Jos johtaja Nielsen sen asettaisi ehdoksi — kyllä."
"Luonnollisesti on meidän isällämme joitakin suunnitelmia, kustannettuaan niin paljon kasvatukseesi, ja sinullakin on omat aikeesi ja pyrintösi, mutta jos nämä joutuisivat rakkautesi tielle, jos ne kiusaisivat sinua pois Thoran luota, niin olisitko valmis luopumaan niistä?"
"Tietenkin olisin."
"Olet varma siitä?"
"Olen varma siitä — nimittäin — olisihan tietysti tukalaa — heittää koko elämänsä aikeet ja pyrinnöt — mutta jos ne joskus, kuten sanot, joutuisivat rakkauteni tielle, kiusaisivat minua pois Thoran luota — kiusaisivat minua jättämään hänet, mennäkseni Englantiin, esimerkiksi —"
"Tahi johonkin muuhun maahan, tahi jonkun muun naisen luokse?"
"Se ei ole mahdollista, Magnus."
"Mutta jospa olisi?"
"Minä en menisi", sanoi Oskar.
"Joten, jos minä luovun Thorasta ja hän suostuu sinulle, ei mikään eikä kukaan pääse häiritsemään hänen onneaan?"
"Ei mikään eikä kukaan", toisti Oskar.
"Kirjoita se siis", käski Magnus napauttaen kirjoituspöydällä olevaan paperiin.
"Kirjoita?"
"Hänelle, ei minulle. Jos olet kaikesta tästä varma, niin ethän arkaile pistää siitä mustaa valkealle."
"En arkaile, mutta ei kannata kirjoittaa sitä Thoralle."
"Miks'ei?"
"Siksi että hän eilen sinun mentyäsi sanoi antaneensa lupauksensa sinulle ja olevansa pakotettu sen pitämään, vaikka hänen sydämensä olikin minun."
"Hän sanoi sinulle noin?"
"Niin teki."
Magnus epäröi kotvasen ja virkahti sitten eilisellä tukahtuneella äänellään: "Kirjoita se kuitenkin, niin minä vien kirjeen."
"Tarkoitat sitä todella, Magnus?"
"Niin."
"Päästät hänet lupauksestaan ja puhut puolestani?"
"Laadi kirjeesi", lausui Magnus käheästi.
"Sinäpä olet kelpo veikko! Saat minut ajattelemaan kehnoa käytöksestäni ja toivottelemaan, etten olisi sinä ilmoisna ikänä palannut Englannista. Mutta enpä sentäänkään voi sitä toivotella, sillä Thoran rakkaus on nyt koko maailmani ja tekisin mitä tahansa sen säilyttämiseksi. Mutta jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin en tiedä mielipahani ilmaisemiseksi sen parempaa tapaa kuin asettaa sinun käsiisi kalleimmat asiani. Kirjoitan kirjeen heti, Magnus. Koetin kahteenkymmeneen kertaan turhaan sepittää sitä, mutta nyt voin ja tahdon sen tehdä."
Oskarin kynän kiitäessä paperiarkilla istui Magnus kumarassa, kengänkärjellä kaivellen lattiamaton kuvioita. Tuima taistelu riehui sydämessä vielä nytkin, sillä paholainen tuntui kuiskuttelevan hänen korvaansa: "Mitä aiotkaan tehdä? Etkö kuullut — Thora oli päättänyt pitää lupauksensa? Menetkö taivuttelemaan häntä luopumaan siitä? Et jaksa kestää tätä kaikkea — et mitenkään!"
Kirjeensä lopetettuaan Oskar antoi sen Magnukselle ja sanoi: "Tässä se on. Luullakseni se lausuu kaiken, mistä puhelimme, vaikka vähemmän kuin hitusen siitä, mitä tunnen. Varma kuitenkin olen siitä, että hän kuuntelee sinua; mutta jollei hän sitä tee — jos hän lähettää minulle saman vastauksen —"
"Niin mitä silloin teet?" kysyi Magnus seisahtuen ovelle.
"Silloin palaan ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin ja pyydän sinua olemaan kellekään hiiskumatta tapahtuneesta."
Valon välkähdys leimahti Magnuksen kasvoille ja hiutui sitten hiljalleen pois.
"Mutta en voi vielä sitä harkita, Magnus, kunnes kuulen käyntisi tuloksen. Mene hänen luokseen, puhu hänelle, sano, ettei hän ole vastuussa isänsä tekemästä sopimuksesta; rukoile häntä säästämään tuholta oma elämänsä ja minun. Teetkö sen?"
"Teen."
"Jumala sinut palkitkoon, veikkoni! Olet parhain veli mitä voi ajatella. Älä viivy liian kauan. Elän hädin paluuseesi saakka. Pelasta minut jännityksestäni niin joutuin, kuin suinkin kykenet, Magnus. Jospa vain tietäisit, kuinka hellittämättömästi rakastan tuota pikku tyttöä ja miten paljoa hänen vastauksensa minulle merkitsee —"
Mutta Magnuksen tuskaiset kasvot olivat jo kadonneet oven taakse.
Porrasten alipäässä tapasi hänen äitinsä hänet ja sanoi: "Oletkin siis koko ajan ollut ylikerrassa Oskarin luona. Isäsi haeskeli sinua johtajan kanssa joka paikasta. Heillä oli lakimiehet luonansa kaiken aamua, ja he olisivat sinun kanssasi jostakin neuvotelleet. Nyt lieneekin jo kaikki kunnossa, joten ei enää ole siitä huolta. Mutta siunaa ja varjele, sinäpä vasta näytät kalpealta ja kuihtuneelta, Magnus! Vuoristossa työskenteleminen ei ole ollut sinulle hyväksi, ja sinun täytyy välttää sitä."
Magnus selitti olevansa kiireellä asialla ja riensi johtajan asuntoon. Kiiruhtaessaan pitkin katuja Oskarin kirje povitaskussaan ja hermostunein sormin sitä painellessaan hän kuuli jälleenkin paholaisen kuiskuttelun, joka äsken oli häntä houkutellut: "Hävitä se! Etkö kuullut hänen uhkaavan lähteä maasta? Anna miehen mennä! Kirjeestä ei saa tietoa yksikään sielu! Ei Thorakaan koskaan kuule siitä mitään! Ja Oskarin mentyä Thora täyttää sinulle antamansa lupauksen! Anna hänen se täyttää! Jollei hän sinua nyt rakasta, niin oppiipa tuonnempana rakastamaan. Ja jollei oppisikaan, niin sinun hän olisi kuitenkin; sinä omistaisit hänet, ja kenellä on suurempi oikeus? Hävitä se! Hävitä."
Mutta hänen hyvä enkelinsä tuntui sanovan vastaan:
"Mitä hyödyttää saada naisen ruumis, jollet voita puolellesi hänen sieluansa? Se on himoa, ei rakkautta; ja ainakin on liian myöhä sitä ajatella. Ratkaistavanasi on perin yksinkertainen kysymys — rakastatko itseäsi enemmän, kuin rakastat Thoraa, vai Thoraa enemmän kuin itseäsi?"
Ja sitten tuntui paholainen taasenkin härnäilevän: "Oletpa narrin asialla! Jos voitat, niin menetät; jos menetät, niin voitat. Jos suostuttelet Thoran säilyttämään onnensa, niin tuhoat omasi! Jollet taivuta häntä ottamaan Oskaria, niin sinä saat hänet! Oletko mies? Onko sinussa tilkkaakaan kuumaa verta?"
Taistelu oli ankara, mutta Magnus päätti toimia tytön onneksi ja omaansa vastaan, hokien itselleen joka askelella: "Eteenpäin; tahdot Thoran onnea, suorita siis toimesi; se on kyllä raskas, mutta eteenpäin, eteenpäin!"
Hän saapui johtajan talolle vankat raajat allaan notkahtelevina ja tuhkanharmailla kasvoillaan hikihelmet.
Johtajan luona tuoksahti kaikkialla vastaan miellyttävä leivoksien lemu. Keittiössä seisoivat Thora ja täti Margret jauhoilla sirotellun pöydän takana pehmeää taikinaa vatkaamassa, aamunuttujen edukset vyötäisten kohdalle kasattuina, hihat käärittyinä ja kaulimet kädessä!
"Siinä Magnus viimeinkin!" virkahti täti Margret, "ja kentieshänvoi minulle sanoa, miten satuit eilen tulemaani kotiin ilman häntä."
Magnus pani parhaansa, päästäkseen naurulla erooni asiasta. "Se on pitkä juttu, täti hyvä", hän sanoi. "Ei ole hevosenkenkä yhdellä iskulla taottu, ja tahtoisin puhutella Thoraa."
"Mutta älähän pidättele häntä kauan. Jos meidän pitää saada kaikki valmiiksi huomiselle väen paljoudelle, niin täällä riittäisi työtä kymmenellekin."
Magnus astui pieneen vierashuoneeseen, jonka seinällä bornholmilaiskello raksutteli, ja Thora seurasi häntä. Hänellä oli mustat renkaat silmäin alla, ja hänen mielensä oli hermostunut, rauhaton.
"Olen häpeissäni eilisestä", hän virkkoi, "ja pyydän sinua unhottamaan ja antamaan anteeksi."
"En voi myöntää kumpaistakaan", vastasi Magnus, "nimittäin en vielä enkä tarkoittamallasi tavalla."
Thoran silmiin alkoivat kyynelet tulvehtia. "Älä ole minulle kovin ankara, Magnus. Koetan korjata tapahtuneen, eikä se ole helppoa."
"En ole sinulle niin ankara, kuin sinä itsellesi, Thora, ja tulinkin sanomaan sinulle, ettet tekisi itsellesi vääryyttä."
Thora mietti tuokion ja sanoi sitten: "Jos tarkoituksesi on tulla sanomaan, että minun on lopultakin täytettävä lupaukseni, niin oli tuo tarpeetonta, koska aion sen tehdäkin."
"Onko se oikein, Thora?"
"Kenties se ei Oskaria kohtaan ole oikein, tahi itseänikään —"
"En ajattele Oskaria nyt enkä ajattele sinua — ajattelen itseäni — onko se minua kohtaan oikein?"
"Mitä enempää voin tehdä, Magnus? Ei ollut kokonaan minun vikani, että sinulle lupauduin, mutta sitoumukseni annoin ja koetan sen täyttää."
"Olisiko oikein tulla minulle — kun et minusta välitä, niinkuin itse sanoit?"
Thora painoi alas päänsä.
"Eilen sanoit, että tytön tulee miehelle mennessään rakastaa häntä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan. Etkö tekisi väärin ottaessasi minut, jos rakastat jotakuta muuta tuolla tavoin? Sitäkö sinä korjaamiseksi sanot, Thora?"
"Koetin vain tehdä oikein, Magnus; mutta jos vaimoksesi tulla on mielestäsi väärin, niin en milloinkaan mene naimisiin. En milloinkaan!"
"Mitä hyvää on siitä minulle, Thora? Viisi vuotta, kymmenen vuotta, kaksikymmentä vuotta tästä lähtien, mitä hyvää on minulle siitä, että antamasi ja rikkomasi lupauksen tähden elelet yksinäistä elämää jossakin?"
Thora kätki kasvonsa käsiinsä.
"Minkälaiseksi mitättömäksi miehen kuvatukseksi minua arvosteletkaan,Thora?"
"En aikonut sinua loukata, Magnus. Mutta jollen voi omaksesi tulla enkä naimattomanakaan pysyä, niin mitä on minun tekeminen?"
"Tiedät aivan hyvin mitä sinun on tekeminen, Thora."
Thora paljasti kasvonsa; hänen silmänsä loistivat.
"Tarkoitat, että minun tulee ottaa Oskar?"
"Jos häntä rakastat."
Nuo loistavat silmät olivat hyvin kirkkaat kyynelkylvyssäänkin.
"Rakastatko häntä?"
"Älä sitä kysy, Magnus."
"Mutta minä kysyn, Thora. Minulla on oikeus kysyä. Rakastatko Oskaria?"
"Minä ihailen ja pidän arvossa häntä, Magnus."
"Mutta rakastatko häntä?"
"Kaikki rakastavat Oskaria."
"Rakastatkosinä, Thora?"
"Rakastan", vastasi Thora sävyisästi, ja toviin ei kuulunut huoneessa muuta kuin suuren seinäkellon raksutus.
"No, kun hän rakastaa sinua ja haluaa naida sinut niin on velvollisuutesi mennä hänelle", selitti Magnus.
"Mutta olen antanut sanani sinulle, Magnus."
"Annan sen sinulle takaisin, Thora."
Loistelevat silmät jo vuodattelivat kyyneleitä, mutta rakkauden rynnistäessä Oskarin hyväksi ponnistivat Magnuksen puolesta velvollisuus ja kunnia.
"Mutta olen hänelle ilmoittanut sen mahdottomaksi", virkkoi Thora.
"Hän pyytää sinua toistamiseen, Thora. Tässä on hänen kirjeensä", selitti Magnus.
"Hän antoi sen sinun tuodaksesi?"
"Pyysin sitä."
"Ja tulit puhumaan hänen puolestaan?"
"Tulin yhtä paljon omasta puolestani."
"Olet minulle liian hyväsydäminen, Magnus!"
"Lue kirjeesi", käski Magnus, ja vapisevin käsin avasi Thora kuoren.
Taistelu oli ollut lyhyt, mutta tuima. Magnus oli tähystellyt Thoran kasvojen jokaista elettä. Jos Thoran kiitollisuudessa ja katumuksessa olisi ollut pienintäkään rakkauden vivahdusta häntä kohtaan, niin Magnus olisi tuskassaan tarttunut siihen heikkoon toivoon, että ajan mittaan vielä kaikki korjautuisi; mutta rakkaus Oskaria kohtaan oli loistellut hänen silmissään, puhjennut hänen huuliltaan, ilmaissut itsensä siinä itsepintaisuudessakin, jota hän oli osoittanut aikoessaan mennä Magnukselle, eikä viimeksimainitulla ollut toivon hiventäkään missään.
Thora nosti katseensa kirjeestään ja huudahteli: "Loistavaa! Jaloa! Oi, tämäpä vasta on tosi veljellistä! Oskar ilmoittaa, että luulet voivasi syrjäyttää sopimukseni sekoittamatta asiaan minua taikka luomatta varjoa häneen. Olet liian hyvä — liian ylevä — liian lempeä — kuinka kiittäisinkään sinua?"
"Antamalla minulle Oskarin kirjeen", virkkoi Magnus.
"Mihin sitä tarvitset?"
"Olkoon se taskussani, kun teen huomisen työni. Se on kohtuullistakin — omaa tehtävääni suorittaessani on minulla siten Oskarin kirjallinen vakuutus siitä, että hänkin aikoo täyttää omansa."
"Et esitä sitä Oskarin vahingoksi?"
"Monikin kirveensä hioo sitä käyttämättä", vastasi Magnus.
Thora antoi kirjeen takaisin Magnukselle, joka sen pisti jälleen taskuunsa.
"Nyt sinun täytyy vastata siihen", huomautti Magnus.
"Ei vielä, ei nyt oitis", epäsi Thora.
"Oitis", intti Magnus, otti kynän ja paperia kaapista ja asetti ne hänen eteensä.
Miehen voima sai naisen taipumaan; Thora istuutui pöydän ääreen ja otti kynän käteensä.
"Mutta miksi kirjoittaisin tänään?" hän huokasi. "Miks'en huomenna?"
"Huomispäiväksi ovat naittajaiset aiotut, ja jos minun on mitään tekeminen, niin täytyy minulla kaikesta olla selvät takeet."
"Mutta annahan minun päästä yhden kihloista, ennenkuin lupaudun toiselle, Magnus."
"Jollei Oskar saa vastaustasi tunnin kuluessa, niin hän palaa ensimmäisellä höyrylaivalla Englantiin etkä häntä enää ikinä näe."
"Sanoiko hän niin?"
"Sanoi."
"Särjet vielä sydämeni, Magnus. En tiedä, mitä sinulle sanoa."
"Kirjoita", vaati Magnus.
"En voi. Olet kaikki ajatukseni karkoittanut."
"Kirjoita siis saneluni mukaan: 'Rakas Oskar' —"
"'Rakas Oskar' —"
"'Olen saanut Magnukselta lähettämäsi kirjeen' —"
"'Lähettämäsi kirjeen' —"
"'Ja tunnen kaikkea samaa, mitä sinä sanot' —"
"'Samaa mitä sinä sanot' —"
"'Uskon, että rakastat minua hyvin suuresti etkä koskaan salli minkään tahi kenenkään tulla väliimme' —"
"'Tulla väliimme' —"
"'Magnus on päästänyt minut lupauksestani, kosk'en häntä rakasta' —"
"Täytyykö minun sanoa tuo, Magnus?"
"'Ja koska hän tahtoo saattaa minut onnelliseksi' —"
"En voi, Magnus, en todellakaan voi —"
"Jatka, Thora. 'Sentähden, jos hän saa tyytymään meidän isämme' —"
"'Meidän isämme' —"
"'Niin tulen vaimoksesi, milloin vain tahdot, sillä' —"
"'Sillä' —"
"'Sillä minä rakastan sinua kaikella sydämelläni, sielullani ja voimallani'."
Thora itki päästessään kirjeen loppuun.
"Nimesi alle", johti Magnus, ja toinen piirsi nimensä.
"Osoite", jatkoi hän, ja osoite kirjoitettiin.
"Sulje se", hän jatkoi, ja Thora sulki kirjeen kuoren.
"Anna se nyt minulle", virkkoi Magnus, otti kirjeen pöydältä ja sujautti sen povitaskuunsa.
"Mitä aiot sillä tehdä?" hätääntyi Thora.
"Vien sen perille itse", selitti Magnus.
"Ei, ei!" huusi Thora. "Anna minun pitää sitä edes puoli tuntia — neljännestunti."
"En voi luottaa sinuun, Thora", lausui Magnus ja astui ovelle.
"Anna se takaisin! Anna pois! Anna minulle!"
Häntä pidättääkseen pujotti Thora käsivartensa hänen kaulaansa. Magnus seisoi vapisten syleilyn houkutteleman silmänräpäyksen, siirsi Thoran sitten hellästi syrjään ja pakeni talosta.
Katuja pitkin kiitäessään hän tunsi Thoran pehmeän ihon lämmön vieläkin polttelevan niskaansa ja poskiaan, ja hornanhenki puheli hänen korvaansa: "Olit typerä narri! Seuraavassa hetkessä olisi hänen suloinen ruumiinsa ollut sinun lujassa sylissäsi ja hän olisi ollut ikuisesti sinun."
Hän koetti heittäytyä kuuroksi, mutta ääni houkutteli yhäti: "Hän joutuu vieläkin omaksesi, jos sinussa on puoleksikaan miestä! Pidätä Thoran kirje ja vie Oskarille hänen oma kirjeensä takaisin! Niin tietysti! Parempaa hän ei sinulta ansaitse!"
Magnus asteli vinhasti, mutta ääni vainosi hellittämättä. Se kertoili, kuinka onnellinen hän oli ollut luullessaan Thoran rakkauden omakseen; kuinka hän oli rinta riemua tulvillaan jättänyt tytön mennäkseen vuoristoon; kuinka Oskar oli tultuaan tehnyt kaikesta lopun.
"Pidätä se! Vie hänelle omansa!" hoki ääni; ja Thoran onnen vakuudeksi ja kaikista toiveista parantuakseen hän otti Thoran kirjeen taskustaan ja juoksi se kädessään perille asti.
Oskar ei ollut malttanut odotella makuuhuoneessaan, vaan oli portaiden ylipäässä vastassa. "Toithan sen siis! Hän lähetti minulle vastauksen! Anna tänne!"
"Tuossa", virkahti Magnus.
Mutta vihdoinkin pidellessään Thoran kirjettä hyppysissään Oskar arkaili sitä avata. "Onko asia kunnossa?" hän hätäili.
"Katso itse", vastasi Magnus vaipuessaan kirjoituspöydän ääreen istumaan.
Oskarin lukiessa kirjettä vaihtui hänen kasvojensa ilme pelokkaasta riemuisaksi ja riemuisasta hurmaantuneeksi. Paperista katsettaan hellittämättä hän huudahteli kuin onnellinen lapsi: "Kaikki hyvin! Hän suostuu! Jumala häntä siunatkoon! Luenko sinulle mitä hän lausuu? Mutta enpä sentäänkään! Ei se olisi Thoraa kohtaan kaunista! Mutta asia on niin kunnossa, kuin suinkin voi! Viehättävää kerrassaan! Vielä puhutaankin kasvatuksesta — kukaan koko maailmassa ei olisi voinut esittää asiaa paremmin! Armahin!"
Hän luki kirjeen kahdesti ja pisti taskuunsa; otti sen jälleen esille, luki vielä kerran ja suuteli sitä, itsekkäässä onnessaan unhottaen kenenkään muun olevan saapuvilla.
Magnus istui veljeään tarkaten. Taistelu alkoi olla lopullaan, mutta hän oli vihdoinkin lannistumaisillaan.
"Tuntui kuin olisit viipynyt koko ikuisuuden!" sanoi Oskar. "Ja kuitenkin lienet juossut kiivaasti, koska olet vieläkin kovin hengästyksissäsi. Mutta nyt ei ole muuta tehtävää kuin mitä lupasit huomenna tehdä. Luuletvoivasitehdä sen?"
"Luulen kyllä", vastasi Magnus.
"Sitkeässä kuitenkin on kahden ukon käännyttäminen vastoin heidän vakaisia toiveitaan! Kukaan ei mielellään näe suunnitelmiensa raukeavan ja sopimustensa rikkoutuvan, vaikkapa he pitäisivät minusta miten paljon hyvänsä —"
"Maltahan!" keskeytti Magnus, nousten jaloilleen; hänen ajamattomat kasvonsa olivat äkkiä käyneet tuimiksi ja jäykiksi: "Olemme puhelleet sinusta ja Thorasta, johtajasta ja isäukostamme, mutta vähänpä on minua itseäni mainittu!"
"Älä toki luule, että sinut unhotan", vakuutti Oskar. "En koskaan — eikä Thorakaan — ei koskaan!"
"Peräytyäkseni ja seurauksista vastatakseni olet sinä puolestasi yhteen velvollinen — nimittäin vaitioloon!"
"Luota minuun siinä", lausui Oskar.
"Mitä hyvänsä huomenna sanonkaan tahi teenkään", selitti Magnus, "et saa antaa vihiäkään siitä, että tunnet aikeeni. Lupaatko?"
"Kyllä lupaan!" vastasi Oskar. "Äänettömyys on välttämätöntä Thoran pelastamiseksi hänen isänsä suuttumukselta, ja minätahdonsäästää hänet siitä niinkuin yleensä kaikista suruista."
Magnus oli astunut ovelle, ja silloin Oskar ensi kertaa katsoi häneen.
"Mutta olenpa tunnoton — puhun aina itsestäni!" pahoitteli hän, seuraten veljeään porrassiltamalle. "Kun kaikki on saatu tyydyttävästi järjestetyksi, niin miten käykään sinulle, Magnus?"
"Luoja tiesi!" virkahti Magnus, jalka astuimella. "Jokaisen on sidottava omat haavansa."
"No Jumala sinua siunatkoon kaikessa tapauksessa, veikkoni!" toivotti Oskar, taputtaen Magnusta olalle. Ja sitten hän palasi huoneeseensa vielä kertaalleen lukemaan Thoran kirjettä.
Kihlaaminen oli määrätty kello viideksi. Täti Margret oli hommannut vaimoja siivoamaan talon juurtajaksain, ja kaikki oli kuin sulalla pyyhkäistyä. Kadunpuoleinen iso vierashuone oli varattu lakitoimituksille, kyniä ja mustetolppo pyöreällä pöydällään, ja siitä villasamettisilla uutimilla erotettuun pienempään vierashuoneeseen, jonka ikkunat olivat järvelle päin, oli katettu, kakkujen, kuppien ja teevatien peittämä pitkä päivällispöytä korkeaselkäiset tuolit ylt'ympärillä.
Nämä huoneet olivat hiljaisia ja juhlallisia, kun täti Margret puoli viideltä astui ylikerrasta parhaaseen mustaan silkkihameeseensa puettuna, ja kiharat vastikään voideltuina, luodakseen lopullisen tarkastavan yleissilmäyksen ympärilleen. Hän oli ryhtynyt viimeiseen pikku tomuutukseen, kun ensimmäinen vieras saapui. Tulija oli Anna, hänkin mustaan silkkiin pukeutuneena, ja täti Margret suuteli häntä, jo juhlatuulella ollen.
"Mutta missä on Oskar, ja missä kuvernööri?" aikaili hän.
"Stephen on tulossa", selitti Anna, "mutta en kuolemaksenikaan tiedä, missä Oskar oleksii! Se poika on siellä ja täällä ja joka paikassa."
"Siitäpä johtuukin mieleeni muuan seikka", virkkoi täti Margret."Voitko sanoa, mitenkä nuoret eksyivät eilen toisistaanThingvellirissä, ja Magnus tuli kotiin yksinään?"
"Kuka sen tietäisi! Ainakaan se ei Magnuksen vika voinut olla. Magnus on isäparkani lainen — varmasti asemillaan kuin myllyhevonen kierrollaan, mutta Oskaria ei voi pidätellä paremmin kuin tuulenpuuskaa. Vähätpä hän voi luonnolleen, mutta huolissani olen sellaisesta luonteesta, Margret."
"Älä Oskarista peloissasi ole, Anna! Kyllä hän hyvin suoriutuu. Ja jos hän onkin levoton ja epävakainen, niin on Jumala sellaisille armias, sinä pelokas raukka. Ei Hän milloinkaan pyydä enempää kuin antaa, senhän tiedät."
Jo asteli yläkerrasta johtajakin — kookas mies, leuka puti puhtaaksi ajeltuna, paljaspäinen, hieman jäykän ja kuivakiskoisen näköinen, yllään iltapuku, päässään kalotti ja kädessä pitkävartinen merenvahapiippu.
"Ei tupakoida vielä!" kovisti täti Margret, ja murahtaen sekä naurahtaenkin laski johtaja piippunsa uuninkomeroon.
"Ja kuinka jaksaa Anna tänään?" hän sanoi. "Taikka miksipä tuota kysynenkään, kun Annamme pysyy aina yhtä virkkuna ja nuorekkaana. Toden totta, Margret, tuntuupa siltä, kuin olisimme vasta eilispäivänä tätä kaikkea Annalle itselleen puuhanneet."
"Sen ajan Anna oli hyvinkin erilainen, Oskar", lausui Anna.
"Ei hitustakaan! Onpahan vain hieman enemmän Annaa nykyisin — siinä koko erotus."
Sitten astui sisälle kuvernööri — keskimittainen jykevä mies, jolla oli leukaparta, mutta ei viiksiä, ja yllään kultanauhoista kimalteleva virkapuku. Hän tervehti johtajaa ja sanoi:
"Kutsuinpa omin päin piispan, rehtorin ja ruununvoudin seuraamme — toivoakseni ei sinulla ole mitään sitä vastaan?"
"Teit aivan oikein, veikkoseni", vastasi johtaja. "Elämän tärkeimpien toimitusten tulisi aina tapahtua todistajien nähden."
"Ja miten Margret jaksaa? Yhäti yhtä toimekas, näemmä! Kaikki päivät eivät satu saman viikon osalle: meidän täytyy valmistautua hommaamaan sinulle nyt vuorostasi, kuulehan!"
"Margretille!" nauroi johtaja. "Silloin hänen on oltava kiireissään, jottei myöhästyisi — joulun aika pyrkii olemaan kovin niukka kananpojista."
"Vai myöhästelisin!" ivaili täti Margret kutrejaan pudistaen. "Jollen teitä toisia saavuttaisi kananpoikaparinenne, niin enpä katsoisi kannattavan alkaakaan."
Miehet naurahtelivat ja Anna huoahti: "Niin, olisihan kaksi lasta minulle kylliksi, jos saisin heidät pitää. Mutta sehän on pojissa pahinta — naivat ja jättävät kodin. Äiti voi aina pitää tyttärensä —"
"Kunnes jonkun muun pojat tulevat riistämään heidät jonnekin, eikä hän sitten näe vilausta kumpaisestakaan", virkkoi täti Margret.
"Se riippuu asianhaaroista", selitteli kuvernööri — "esimerkiksi naimakirjan sanamuodosta — vai mitä sanot, veikko?"
"Niin juuri!" vahvisti johtaja. "Yleensä saa sonnin pysymään lähettyvillä, jos lukitsee lehmän navettaan."
Miehet naureskelivat taasen, mutta jo saapuivat piispa ja rehtorikin. Piispa oli pyhimyksen muotoinen patriarkka, leppeäkasvoinen ja valkoparta, mutta rehtori — kuten koulumies ainakin — näköjään teräväpiirteisempi, vaikk'ei ankarampi.
"Hämmästyin kuullessani sulhasen Magnukseksi", sanoi rehtori. "Oskar on enimmiten vienyt voiton veljestään, ja luulin hänen ennättävän etumaisena vaimonkin valinnassa. Ja ovatpa Thora ja hän peräti hyviä ystävyksiä ja niin toistensa kaltaisia."
"Samanlaiset viihtyvät huonoimmin keskenään", virkkoi Anna; ja tätiMargret tokaisi:
"Joutavia! Tummapintainen mies on vaaleaverisen naisen silmälle otollisin, ja mitä tekisikään Thora vaaleaverisellä?"
"Mutta missä on Thora?"
"Pukeutumassa", tiesi täti Margret. "Noutakaamme hänet alas, Anna", ja molemmat naiset läksivät yläkertaan.
"Pitäisipä täällä Magnuksenkin olla", oudosteli kuvernööri. "Missähän poika vitkastelee?"
"Magnustako kysyit?" lausui ääni eteisestä. Ruununvouti siellä oli — pieni, viekkaan näköinen mies, yllään samanlainen kultanauhainen virkapuku kuin kuvernöörillä.
"Hän on tavarasuojamassa, arvatakseni. Vai lieneekö vielä laivasillalla?" kysyi johtaja.
"Eikö mitä", vastasi ruununvouti astuessaan sisälle. "Jos toden sanon, niin hän hotelli Islannin ohi mennessäni istui tupakkahuoneessa."
"Hotelli Islannin tupakkahuoneessa?" kertasi kuvernööri.
Johtaja nauroi. "Kaiketi kestitsemässä ystäviään etukäteen! Paha on sentään päästää rekeä edelle hevosesta."
"Ei", selitti ruununvouti taas. "Toden totta hän oli ypö yksinään."
"Ryyppimässä?" tiedusti kuvernööri.
"Ei suinkaan, Stephen! Magnus ei juo", puolusti johtaja.
"Toivoakseni ei, mutta aina sitä pelkään. Tiedetäänhän hänen äidinisänsä —"
"Hm, kuka tietääkään, mitä on toisen ihmisen takin alla", varoitteli piispa. "Annan isällä oli jotakin vikaa aivoissaan — en muuta usko."
"Tauditkin periytyvät", intti kuvernööri.
"Mutta vanhus joi vasta vaimonsa haudattuaan eikä ennen häitä", selitti rehtori.
Samassa palasivat täti Margret ja Anna sanoen: "tässä hän nyt viimeinkin on!" ja tuoden huoneeseen Thoran, puettuna yksinkertaiseen hopeavyöllä sitaistuun kauhtanaan, jossa oli avarat hihat ja valkea pitsireunus kauluksena.
Kuvernööri sulki Thoran syliinsä ja suuteli häntä. "Mutta kovinpa kalpea sinä olet, lapseni!" hän huudahti.
"Eipä ihme, kuvernööri", sanoi täti Margret. "Hän on itkeä tihrustellut aikaisesta aamusta asti."
"Itkenytkö?" päivitteli johtaja. "Minäpä en käsitä, minkätähden naisen täytyy aina vetistellä, kun on naimisiin menossa — kuin odottelisi pahaa miehestään."
"Mutta minä olen yhtä mieltä Thoran kanssa", virkkoi kuvernööri. "Jos on milloinkaan aika itkeä tahi ainakin olla vakavin ja huolestunein mielin, niin toki siinä elämän käänteessä, jossa pidetään tapana tanssia ja laulaa kuin voittokulkuetta johtaen, vaikka ollaan hyppäämässä pimeyteen."
"Ja minä yhdyn kuvernööriin", lausui piispa. "Kun näen morsiamen itkevän alttarilla niin hillittömästi, että tuskin kykenee vastailemaan, niin tiedän ylipäätään, että hänestä tulee onnellinen vaimo."
"Thora voisi sentään odottaa häihin asti", mutisi täti Margret, ja samassa syöksähti Oskar huoneeseen.
"Ulkona kävelyllä — en tullut aikaa silmänneeksi — vain kuusi minuuttia pukeutua — tulin viidessä valmiiksi", läähätteli hän.
"Siinä toinen kalpea", nauroi rehtori. "Onko pakkanen yöllä käynyt nipistelemässä kaikkia ruusunnuppujamme?"
"Kiidin tänne juoksujalkaa", sanoi Oskar, "mutta näytänpä ennättäneen ennen Magnusta."
"Magnus on edelläsi toisaalla, poikani", virkahti rehtori päällään nyökäten Thoraan, joka seisoi alla päin punastellen; ja kuvernööri murahti:
"Oskarin ei sovi avioliittoa vielä tuokioon uneksia. Hänellä on uransa ajateltavana, eikä ole poika tähän asti käynyt kovinkaan vakavasti kiinni siihen asiaan."
"Mutta minäpä olen liike-elämässä tullut siihen kokemukseen", huomautti johtaja, "että nainen höllenee naimisissa, mutta mies kiristyy."
Ruununvouti nyhjäsi rehtoria kylkeen ja kuiskasi:
"Johtajalla on vielä toinenkin tytär, rehtori."
"No entäpä sitten?" hymähti johtaja. "Eihän miehellä voi kahta kälyä olla yhtä veljeä kohti."
"Ei, mutta hän voi toimittaa veljellensäkin kälyn", selitti rehtori, ja koko seurue helähti hilpeään nauruun.
"Nytpä muistankin", huudahti johtaja, "että Helga äskettäin lähetti meille uuden valokuvan. Minne sen panit, Thora?"
"Tässä on", sanoi Thora ottaen valokuvan eräästä laatikosta. Oskar kurkotti kätensä sitä ottamaan, ja tähysteli kuvaa pitkään ja tarkkaan.
"Sepä siro! Sievä kerrassaan! Olenpa tuskin eläissäni nähnyt niin kaunismuotoisia kasvoja! Ja aivan aikaihminen jo! Onko Helga tulossa kotiin kohdakkoin, johtaja?"
"Ei kovinkaan pian", vastasi johtaja.
Lakimies saapui, suuri salkku sullottuna täyteen papereita, joita levitteli pöydälle.
"Ha, ha!" hohotti rehtori. "Rikkaan lapselle huolellinen kastetoimitus, näemmä."
"Olette oikeassa, rehtori, ja kirjuriltani on mennyt koko päivä puhtaaksikirjoittamiseen, mutta eipä se minua tähän asti pidätellyt — tämä se viivytyksen tuotti!"
"Sormukset!" huudahtivat molemmat naiset, kun lakimies kaivoi taskustaan pienen samettikotelon.
"Ne juuri. Muistanette, että kun sormukset oli eilisaamuna tilattava, niin ei Magnusta löytynytkään mistään, joten minun oli ne teetettävä. No, olinpa antavinani täsmälliset ohjeet, mutta ajatelkaahan, kaupungissa on yleisenä luulona, että Thoran sulhanen on Oskar eikä Magnus — kukaan ei muuta usko — ja tietysti siis hopeaseppä Olaf piirsi toisen sormuksen sisäpintaan Oskarin nimen!"
"Eihän toki!" ihmetteli Oskar yritellen nauraa muiden mukana.
"Niin teki, ja erehdys havaittiin vasta viime tingassa, enkä silloin enää muuta neuvoa älynnyt, kuten näette, kuin raavituttaa 'Oskar' pois — oli myöhä kaivertaa! 'Magnusta' sijalle."
"Missä kummassa viipynee Magnus?" tuskaili kuvernööri, rauhattomana astellen ikkunan ääressä.
"Älä ole Magnuksesta huolissasi, Stephen", lohdutti Anna. "Hän tulee yhä enemmän ja enemmän isäparkaani. Jos isä lupasi olla jossakin määrähetkenä, niin hän saapui minuutilleen, vaikka olisi ollut pakotettu ratsastamaan kaksikin ponia kuoliaaksi perille ehtiäkseen."
Tuomiokirkon kello löikin samassa viisi, eikä tosiaankaan ollut viimeisen lyönnin sointu häipynyt, kun Magnus astui ovesta sisälle. Hän näytti veltolta ja miltei siistimättömältä karkeassa takissaan ja pitkissä saappaissaan ja oli huoneessa ainoa, joka ei ollut huolinut pukeutua tilaisuutta varten. Kuvernöörin kasvot synkkenivät hänet nähdessään ja johtajan ääni kuulosti hieman äreältä:
"No, käydäänpä hommaan, jotta siitä pääsemme — jo puolisen tuntia on tupakannälkä minua armottomasti kiusannut."
Lakimies avasi salkkunsa ja seurue kokousi pöydän ympärille, jolloin täti Margret huudahti:
"Magnus, etkö näe — täällähän Thoran vieressä istuukin Oskar."
"Älkäähän häntä häiritkö", äänsi Magnus. "Tässä on minun mainio olla", ja hän istuutui matalalle jakkaralle äitinsä viereen.
"No niin", virkkoi johtaja, "aloittakoon virren se, jolla on paras veisuun ääni."
"Siis lakimies", selitti rehtori, "sillä jokaisella lakimiehellä on hopeanheleä ääni — ainakin helähdyttelee hän sitä hopeasta."
Ja sitten avasi lakimies yleisen naurun remahdellessa naimasopimuksen ja alkoi lukea.
Seurue kuunteli tarkkaavasti, ja jokaisen pykälän lopulla äänteli kuvernööri, joka piteli päätään käden varassa ja tuki kyynärpäätänsä pöytään: "Hyvä!" "Varsin hyvä!" "Jalomielistä!" "Kerrassaan jalomielistä!"
Lakimiehen lopetettua nojautuivat muut vanhemmat ihmiset tuolinsa selkää vasten ja hengähtelivät tyytyväisinä mutta kuvernööri nousi seisaalleen, astui lattian poiki johtajan luo ja pudisti häntä kädestä, sanoen: "Aivan sinun tapaistasi, veikko!"
Johtaja oli mielissään asiakirjan vastaanotosta; hän vilkastui ja kävi melkein leikkisäksi. Vasaramiestä matkien hän huusi: "Kuka tarjoaa enemmän? Menee siis — ensimmäinen — toinen — kol —"
"Maltahan!" sanoi kuvernööri. "Ehkä on parempi kysyä nuorikkojen omaa mieltä? Hepä lopultakin ovat varsinaiset asianomaiset, ja vaikka lehmä harvoin potkaisee sille apilasta kannettaessa —"
Ympärillä naurahdeltiin, päät nyökkäilivät ja kuului mutistuja hyväksymisiä: "Aivan niin!" "Muodon vuoksi!"
"Hyvä on. Thora, mitäsinäsanot?" kysyi johtaja odottaen ihastunutta hyväksymistä, mutta Thora vain arasti vastasi:
"En tiedä. Kysy ensin Magnukselta, isä!"
"Kernaasti, rakkaani — Magnukselta ensin, sehän onkin oikea järjestys. Mitä sanot, Magnus? Mitään huomautettavaa? Mitään pikku parannusta ehdotettavana? Mitä pidät sopimuksesta?"
Syntyi vanhempia ihmisiä oudostuttava tukala äänettömyys, ja sitten tapahtui odottamaton ihme. Magnus, joka oli istunut pää kumarassa, nosti vaaleat ja päättäväiset kasvonsa ja vastasi:
"En ollenkaan pidä tästä sopimuksesta, johtaja, enkä voi kirjoittaa sen alle."
Vanhemmat ihmiset vilkuivat ällistyneinä toisiinsa, epäillen tokko olivat kuulleet oikein, mutta Thora ja Oskar alkoivat ymmärtää ja näyttivät väkinäisin ponnistuksin yrittävän tointua. Johtaja ensimmäisenä malttui ja kysyi hieman alentuva sävy äänessään:
"Niinkö? Luulin hiukan tuntevani näitä asioita; mutta jos arvelet voivasi laatia asiakirjan parempaan muotoon, Magnus —"
Mutta silloin puuttui puheeseen kuvernööri. "Tietenkin jokin vähäpätöinen seikka", huomautti hän lauhkeasti. "Magnus kyllä selittää. Mitä kohtaa vastustat, poikani?"
Oli jälleen jännittynyt äänettömyys, ja sitten sanoi Magnus järeällä äänellä:
"Tämä sopimus vaatii minua asumaan koko ikäni Islannissa — se on orjuutta, enkä siihen alistu."
"Mutta, rakas Magnus", selitti Anna, "etkö näe sen syytä? Oikeastaanhan on Thora johtajan ainoa tytär — hänen ainoa lapsensa — ja jos hän poistuu, niin kuka on häntä sen koommin ilahduttamassa, hänen kotiansa sulostuttamassa? Ole järkevä, Magnus!"
"Anna, puhukoonpahan nuori mies loppuun", arveli johtaja. "Hänellä saattaa olla muitakin vastaväitteitä. Onko sinulla?"
"On", vastasi Magnus. "Tämän sopimuksen mukaan tulen Thoran naidessani liikekumppaniksenne, mutta ainoastaan neljänneksellä. Kumppanuus on kumppanuus, ja missä kumppanuksia on kaksi, siellä pitäisi olla kahtiajako — minä tahdon puolet."
Seurue kuunteli tyrmistyneenä, ja johtaja purskahti nauruun. "Miks'ei?" ivasi hän. "Ei hätä lakia lue. Vävyn saanti on minulla niin lujassa, etten saisi hevillä paljoksua."
"Ystäväni", sanoi kuvernööri, "älkäämme kiivastuko. Kenties ei Magnus ole lausunut tarkoitustaan kyllin selvästi."
"Ei enää selvemmästä apua. Hän vaatii tasanjakoa. Mutta kenties ei siinä kaikki. Onko vielä muuta?"
"Onpa kylläkin, johtaja", pitkitti Magnus hieman ärhentelevästi. "Sopimuksessa määrätään, että teidän vetäytyessänne pois liikkeestä tulee minun se ottaa haltuuni, mutta saan ainoastaan kolmanneksen voitosta — minun täytyy saada kaksi kolmannesta!"
"Vai — niin!" ihmetteli johtaja. "Tiedätkös, minusta oli kolmannes anteliasta, kun päästän sinut perustamaani liikkeeseen, jatkamaan sitä sitten minun varastollani ja pääomallani."
"Kerrassaan anteliasta!" huokasi kuvernööri, otsaansa pyyhkien. "Mutta Magnus on hidas — hidas sekä ajatuksiltaan että puheessaan. Hänellä kait on jokin selitys. Mitä tarkoitat, Magnus? Älä hätäile ja puhu selvästi."
"Tarkoitan sitä", selitti Magnus, "että vaihtokauppa piankin surkastuu Islannissa. Johtajan peräytyessä — ja ehkä ennemminkin — ei hänen liikkeensä ole minkään arvoinen — ei edes nimeään ansaitseva, sillä se jää tyhjääkin turhemmaksi. Tulee luotavaksi uusi liike, ja jos minun se tulee luoda, niin on minun saatava kaksi kolmannesta voitosta, ja luovutan johtajan rahojen koroiksi kolmanneksen."
Johtaja alkoi menettää malttinsa. "Miksi mitään?" huudahti hän. "Miks'ei minua järkiään potkaista pellolle? Ei kannata koiraa iskeä juustolla, kun on ruoska käsillä."
Seurue murahteli Magnusta vastaan, mutta kuvernööri ryhtyi taasenkin välittäjäksi. "Magnus", hän nuhteli, "liian lievää on sanoa, että kummastelen käytöstäsi. Johtaja on ollut sinua kohtaan rajattoman uhraavainen, mutta syvinkin kaivo on tyhjennettävissä, ja jos menet pitemmälle —"
"Pitemmälle!" tokaisi johtaja. "Mikäpä häntä pidättelisi! Eivät ole tuuli ja korsi tasaväkisiä, mutta miks'ei hän minua sentään vielä pikkuisen tuivertelisi? Onko muita vaatimuksia?"
"On", vastasi Magnus silmäänsä räpäyttämättä. "Sopimuksessa määrätään vaimoni perimään isänsä kuoltua puolet omaisuutta — hänelle tulee kaiken jäädä."
"Hyvä Jumala!"
Huudahdus tuntui puhkeavan jokaisen huulilta yleisessä mielipahan purkauksessa, joka vaatimusta seurasi.
"Unissasiko puhut?" päivitteli kuvernööri. "Unohdatko että johtajalla on toinenkin tytär?"
"Olkoonpa vain", väitti Magnus. "Mutta toinen tytär on mennyt tipo tiehensä äitinsä matkassa; hänen paluustaan ei ole tietoa; ja Thoran vietettyä ikänsä isänsä vierellä — ilahuttajana, kodin sulostuttajana, kuten äiti sanoi — ja kenties viimeisinä aikoina hänen hoitelijanaan — saisiko joku muu, joka ei ole mitään tehnyt, pyyhkäistä omaan pussinsa puolet koko perinnöstä! Ei! Minun vaimoni — jos nain — täytyy saada kaikki!"
Vanhemmat ihmiset, sekä vieraat että perheen jäsenet, lausuivat kiihkeitä vastaväitteitä, johtajan katsellessa ympärille ja sanoessa: "Kotkako suvaitsee tyytyä kuolleeseenkin lampaaseen! Ja siis, herra kuvernöörin poika", hän kysyi Magnukseen päin pyörähtäen, "nämä ovat ainoat ehdot, joilla armollisesti alennutte naimaan tyttäreni?"
Pilkasta piittaamatta vastasi Magnus: "Niin."
"Minun täytyy tunnustaa pettyneeni Magnuksen suhteen", surkutteli täti Margret. "En luullut hänellä olevan ainoatakaan itsekästä ajatusta sydämessään."
"Minä en luullut", sanoi johtaja, joka ei enää nauranut, "minä en luullut, että kenenkään pojalla Islannissa oli mahtavuutta nyrpistää nokkaansa minun tyttärelleni."
"Nielsen", lausui kuvernööri lujasti, "olemme olleet ystäviä pojasta pitäen, emmekä tiedä kumpainen meistä toisensa kantaa hautaan — älkäämme nyt riitaantuko lastemme käytöksestä."
Seurue jupisi hyväksyvästi, ja sitten kuvernööri vielä kerran kääntyiMagnukseen.
"Poikani — sillä sinäoletpoikani, vaikk'en mitenkään jaksa tätä tajuta — saatat epäsopua kahden perheen välille ladellessasi tuiki mahdottomia ehtojasi. Etkö näe niiden päättömyyttä? Oletko järjiltäsi? Sekamielisenäkö jaarittelet? Vai onko totta, että olet ryyppinyt — että olet päissäsi? Hyvä Jumala!"
Magnus ei vastannut, mutta kuvernöörin mielenpurkausta seuranneen tuskaisen vaitiolon keskeytti hillitön nyyhkiminen. Se puhkesi Thoralta. Hän ymmärsi vihdoinkin kaikki; tiesi, mitä Magnus teki hänen puolestaan ja minkä hinnan poloinen saisi siitä maksaa; ja hän tahtoi huutaa julki, mutta ei kyennyt. Hän painoi päänsä täti Margretin hartioihin ja itki katkerasti.
Anna luuli Thoran kyynelet häpeän ja nöyryytyksen tuottamiksi, jaMagnukseen kääntyen hän pyyteli:
"Rakas poikani, et ole ajatellut asioita oikealla lailla, muutoin et voisi näin menetellä. En itsekään pidä näistä naimasopimuksista. Tuntuu Kaitselmuksen kiusaamiselta puhua rahoista ja liike-eduista, juuri kun kaksi rakastavaa sielua on liittymässä ja yhdeksi sulautumassa. Mutta sinä vain pahennat asiaa, Magnus — teet siitä pelkän kaupan. Ja ajattelehan Thoraa! Jos kieltäydyt hänen isänsä tarjouksesta, niin siitä tulee yleinen puheenaine ja tyttöparka joutuu häpeilemään. Tahdotko sellaista nähdä, Magnus? Ethän suinkaan! Myönnythän siis, Thoran tähden — vaikkakaan et täydellisesti pidä johtajan ehdoista — Thoran tähden, Magnus, myönnythän?"
Jokainen odotti Magnuksen vastausta, ja Thorakin kohotti päätään.
"En", vastasi Magnus murahtavalla äänellä, ja istui sitten järkähtämättömin kasvoin, seurueen huomion kohdatessa häntä yhteen ääneen lausuttuina moitteina: "Häpeällistä!" "Rumaa!" "Kurjaa!" "Kirottua tunnottomuutta!" "Sillä miehellä on sydän kova kuin korpilla."
Oskar ei voinut sietää enempää. Hän oli istunut alla päin, ikäänkuin kätkeäkseen kiihtyneitä kasvojaan rauhattomissa hyppysissään pyöritellen Helgan valokuvaa, mutta nyt hän nousi, astui uutimien luokse, jotka erottivat etuhuoneen sisäkamarista, työnsi ne vapisevin käsin erilleen ja katseli ulos järvelle, jonka taakse aurinko oli painumassa mailleen.
"Älä mene pois, Oskar", huusi kuvernööri. "Tietenkin veljesi paatumus sinua iljettää; mutta tahdon, että sittenkin puhuttelet häntä. Tuskinpa hän kyllä, äidilleen ja minulle kovakorvaisena pysyttyään, ottaa kuullakseen sinua tahi ketään muutakaan, mutta koetahan kumminkin. Perheen kunnian vuoksi sano hänelle, että hän joutuu vihatuksi ja halveksituksi, jos pitää tämän kantansa. Ihmiset inhoavat häntä, niin kauan kuin hän elää, ja oma perhe häpeää tunnustaa mokomaa jäsenekseen. Jollei hän Thoraa rakasta, niin katsohan eikö hän edes vähääkään välitä omasta arvostaan. Puhuttele veljeäsi, Oskar, kaiken hyvän nimessä puhuttele häntä."
Oskarin käsi tutisi ilmeisesti oviverhon laidassa, ja hän vastasi vaivaloisesta, kaikkien kuunnellessa, hengitystään pidättäen ja Thoran raollaan olevain huulten värähdellessä:
"En voi sitä tehdä, isä. En tunne itselläni olevan mitään oikeutta siihen. Epäilemättä Magnus tietää, mitä tekee, yhtä hyvin kuin mekin, ja on ottanut lukuun kaikki seuraukset. Kunkin täytyy elää omaa elämäänsä."
Kuulijat ääntelivät pettymystään, ja poispäin kääntyen astui kuvernööri ikkunan ääreen. Sitten Oskar tuli takaisin pöydän päähän ja lisäsi lujemmin, mutta yhtä liikutetulla äänellä:
"Mutta jollen voikaan vedota Magnukseen, niin voin tehdä muuta — voin tarjoutua Magnuksen sijalle. Kunhan sinä ja johtaja suostutte, niin otan hyväksyäkseni sopimuksen ehdot sellaisinaan ja nain perin ylpeänä Thoran, jos hän minulle myöntyy."
Ensimältä kuvastui kaikkien katseissa pelkkä ällistys, sitten huoahdettiin huojentunein mielin, ja lopuksi kuhistiin yhteen suuhun: "Hyvä!" "Oivallista!" "No niin juuri!"
"Niin", virkkoi kuvernööri ääni liikutuksesta painuneena, "aivan Oskarin tapaista — aina suurenmoinen teoissaan! Mutta asiassa, joka näin likeisesti koskee pojan vastaista elämää ja menestystä, en voi sallia hetkellisen jalomielisyyden puuskan —"
"Ei se ole hetkellinen puuska, isä. Englannista palattuani olen oppinut rakastamaan Thoraa. Mutta hän oli lupautunut veljelleni, enkä voinut puhua, ennenkuin Magnus oli sanansa sanonut —"
"Kunnioitettavaa!" "Perin kunnioitettavaa!" huudahtelivat useat äänet, ja Oskar sai vaivoin jatketuksi.
"Mutta nyt — jos on katsottava Magnuksen peräytyneen, kieltäytyneen naimasta Thoraa —"
"Sen hän teki, ei epäilystäkään siitä", selitti johtaja.
"Ja jos Thora ottaa minut —"
Joka silmä kääntyi Thoraan; tämä epäröi hetkisen, nousi sitten tuoliltaan ja arkaillen ojensi kätensä. Oskar tarttui siihen kiihkeästi ja joka puolelta kuului onnittelua.
"Mutta emmehän voi sallia Thorankaan heittäytyä äkillisen mielijohteen varaan", yritti täti Margret vastustella, ahkerasti pyyhiskellen silmiään, "ja jos hän tämän tekee yksistään häpeällisestä asemasta pelastuakseen —"
"En, täti", sanoi Thora. "Suostuin ottamaan Magnuksen ainoastaan isäni toivomusta noudattaakseni, mutta Oskaria rakastan, ja jos isä suostuu —"
Johtajan silmät säteilivät voitokkaasti, ja hän huusi lattian poikki kuvernöörille: "Mitä sanotsinä, Stephen?"
"Täytyypä sanoa tätä joutuisaksi toimitukseksi — liian joutuisaksi", vastasi kuvernööri; "mutta jos nuorikot tyytyvät ja Oskar taipuu heittämään sikseen Englannissa aikomansa uran — soitannolliset harrastuksensa ja muut opintonsa — ja koko ikänsä asumaan Islannissa, niin saattaapa siten välttyä juopa perheittemme väliltä ja suljahdamme ilkeän särkän yli —"
"Olkoon siis niin, kummipoikani", huudahti johtaja, läimäyttäen Oskaria hartioihin, "ja mitä tulee Englantiin, niin pidänpä tuosta huolen!"
Vieraat vastaanottivat vakuutuksen hyväksymistään huudellen, ja sitten johtaja pyysi lakimiehen muuttamaan nimet sopimukseen ja vitkastelematta allekirjoituttamaan sen.
"Mitä sinuun tulee, herraseni", virkkoi hän Magnukseen kääntyen ja näpsäytellen sormiaan hänen edessään, "niin ovat rumat kananpoikasi palanneet kotiin hautomaan. Luulit nujertavasi minut, mutta itsekkyytesi ja aineellisuutesi ovatkin tehneet työn, jota jokainen näkyy kaivanneen. Ha ha ha! viimeiseksi nauraa on parhainta! Minulle ei mikään ole mieluisempaa kuin nolata mies, joka on yrittänyt minua nolata, ja käyn hyvillä mielin levolle tänä yönä."
Magnus oli noussut jakkaraltaan ja seisoi kumaraisena, kädet puuskassa, myrskyn häntä reutoessa, ja arvellen hänen yhä pysyvän paatumuksessaan johtaja alkoi taasenkin purevasti naljailla:
"Mutta jos vaihtokauppa ränsistyy pilalle, niin eikö olisi sinun parempi pelastaa nahkasi ennen keikausta? Raskaasti kaatuu kompastunut vanhus, ja voisin kukistuessani lytistää sinutkin. Pyydänpä sinun siis jättämään taloni päivääkään siekailematta, herraseni!"
"Isä!" huudahti Thora ja astui heidän väliinsä, mutta johtaja tuuppasi hänet syrjään.
"Pysyhän erossa, Thora. Jos oma tyttäreni olisi minulle tehnyt, mitä tuo tänään on yrittänyt, niin ei hänellä olisi kattoa suojakseen tänä yönä."
"Eikä ole minun pojallani — ei tässä kaupungissa ainakaan", vakuutti kuvernööri. "Magnus Stephensson —"
"Stephen! Stephen!" varoitti Anna ja Oskar voihkaisi isälleen samalla värähtelevällä äänellä kuin ennenkin.
"Suu kiinni, Anna! Oskar, vaiti, olet tehnyt riittämään asti yhden päivän osalle! Magnus Stephensson, johtajan talon jättäessäsi sinä lähdet Thingvelliriin, siellä pysyäksesi, ja kiitä kohtaloasi, kun sinun sallitaan lopun ikääsi ansaita otsasi hiessä leipäsi."
"Sopimus on valmis, nimikirjoituksia vailla", julisti lakimies, ja silloin jokainen, paitsi yksi, kääntyi jälleen pöytään päin ja hilpeät äänet haastelivat rattoisasti. Kun morsiuspari ja todistajat olivat piirtäneet nimensä, vaihdettiin sormukset, ja kuului pientä leikinlaskua ja onnellista naurua.
"Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin", lausui piispa. "Jääköön tuo vakuudeksi välillenne, kunnes tulette luokseni, ollaksenne mies ja vaimo."
"Illallinen on valmis", huusi täti Margret vetäen syrjään sisemmän huoneen uutimet, ja nähdessään sitten lattialla valokuvan hän kysyi: "Mutta kuka on tallannut Helga paran muotokuvaa?"
"Oskar", vastasi Thora. "Hänellä oli noustessaan se kädessään."
Seurueen istuutuessa illallispöytään huomattiin tuoleja olevan yksi liikaa, ja sen työnsi kuvernööri kärsimättömällä liikkeellä syrjään. Magnus oli poissa — kukaan ei ollut huomannut hänen lähtöään.