Thora nauroi riemastuksissaan, ja riisuessaan vanhan islantilaisen vaatetuksensa hän heitti sen syrjään kuin viimeistä kertaa käytettynä — lyhyen hameen, kankean röijyn ja kiilloitetun eduksen. Hän kummasteli, miten oli voinutkaan pitää niitä niin kauan, jopa tuumi, mihin ne nyt käyttäisi — päättäen ne antaa eräälle nuorelle leskelle, jolta äskettäin oli lapsi kuollut kurkkumätään ja joka oli liittynyt Pelastusarmeijan suojakodin väkeen.
Uuden puvun käsiinsä ottaessaan hän oli hiukan ymmällä, miten saisi sen ylleen ja miltei toivotteli, että olisi tullut Helgalta näitä seikkoja tiedustelleeksi. Poimuhameesta hän suoriutui kylläkin helposti, ja sen laaja laahus tuntui lisäävän vartalon pituutta ja arvokkuutta, mutta röijy se vasta oli merkillinen kiusankappale. Se oli takaa kiinnitettävä, ja epätoivoisesti yriteltyään pujotella hakasia paikoilleen hän oli vähällä kutsua täti Margretin — mutta ajatteli, ettei se sentään mitenkään käynyt päinsä ja ponnisteli sitkeästi edelleen.
Huoneessa oli kylmä, mutta puvun vihdoin viimein ollessa yllä hehkuivat hänen kasvonsa kuumeisen poltteisina. Hän oli uumilleen kiinnittänyt hopeasolkisen vyönsä, se kun oli Oskarin lahjoittama, ja suorinut hiuksensa sivujakaukselle, koska Helgakin sitä tapaa käytti. Kuvastimessa itseään katsellessaan hän taaskin nauroi ylpeänä ja onnellisena.
Mitä sanoisi Oskar hänet nähdessään? Hän sanoisi: "No mutta Helgahan tässä on! Toinen Helga! Ei ihan yhtä pitkäkasvuinen kenties, mutta aivan — niin, todellakin aivan yhtä sievä!" Ja sitten Helga suutahtaisi ja kääntyisi kateelliseksi — kenties palaisi takaisin Tanskaan.
Hän sipsutteli varpaisillaan edestakaisin, sädehtivin silmin vilkaisten tuon tuostakin kuvastimeen, kunnes kuuli ääniä eteisestä.
"Thora!" huudettiin portaiden alapäästä. Siellä oli Oskar.
"Minä tulen", vastasi Thora.
"Entäs se suuri yllätys?"
"Heti kohta!"
Hän odotti, kunnes ovi loksahti kiinni alakerrassa, ja sitten, yhä hiukan naurahdellen, mutta nopeaan hengittäen, voitostaan varmana, vaikka pikku pelon väre sydämessään, hän astui alas portaita ja leijaili vierashuoneeseen.
Oskar nojaili uuninreunukseen, ja Helga istui jakkaralla jalkojaan pystyvalkean ääressä lämmitellen. He kääntyivät Thoraan ja katselivat häntä suurin silmin. Jäätävää vaitioloa kesti hetkisen, ja sitten virkkoi Thora, nopeammin ja yhä nopeammin hengittäen:
"No, mitä arvelette?"
Helga alkoi nauraa, ensin hiljaa tirskuen, mutta lopulta remahtaen hillittömään puuskaan, joka tarttui hymyään pidätelleeseen Oskariinkin ja tempasi hänet mukaansa.
Thoran surkea katse masentui, ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:
"Mutta mitä te nauratte?"
"Rakas, rakas lapseni!" huudahti Oskar; ja Helga äännähteli yhä kikattaen:
"Pikku muotikauppias! Se tekee hänet ihan muotikauppiaan näköiseksi!"
"Ei, ei, ei sitä", puolusteli Oskar. "Mutta Thora se ei ole. Thora on suloinen, yksinkertainen Islannin impi, jonka viehkeytenä on hänen koruttomuutensa, kun taasen tämä —"
"Näen", sanoi Thora, ja kääntyi sydän kurkussa lähtemään.
Oskar astui ovelle häntä pysähdyttämään, mutta kimeästi huudahtaen kuin kuolinhaavansa saanut jänis Thora torjui tulijan luotansa ja pakeni. Hän astui hitaasti yläkertaan, riisui englantilaisen pukunsa ja sulloi sen entiseen pahvilaatikkoon, jonka työnsi vuoteen alle — itkeskellen hieman ja silmiään pyyhkien.
Hän tiesi vihdoinkin totuuden — tiesi, mikä hän Oskarin mielestä oli.Yksinkertainen Islannin impi — siinä kaikki mitä Oskar milloinkaan olihänessä nähnyt! Hänhän oli lumonnut Oskarin vain hetkeksi, ja HelgaahanOskar rakastikin!
Vierashuoneen oven sulkeuduttua Oskar katsahti Helgaan ja ihmetteli:
"Mikähän häntä vaivaa?"
"Etkö näe?" kysyi Helga.
"No en kuolemaksenikaan — mikä?"
"Saattavatpa nämä älykkäät pojat olla lyhytjärkisiä! Voisin sen sinulle selittää kolmella sanalla."
"Selitähän siis — selitä."
"Thora on mustasukkainen."
"Puhutko vakavasti?"
Helgan kasvot sävähtivät punaisiksi: hän loi katseensa Oskariin, jota puistatti salaperäinen väristys. Suuri yllätys oli lopultakin tullut.
Oskar nukkui huonosti sinä yönä. Kahden kuukauden ajan hän oli samoillut unelmien yrttitarhassa, missä suloisten kukkasien tuoksu huumasi aistit, mutta nyt hän vihdoinkin oli hereillä, laahattavana oman tuomioistuimensa eteen. Omantunnon tutkinnossa hän oli sekä oikeutta valvovana tuomarina että syyllisenä vankina, ja katkonaisen unen ja eloisan valveutumisen pitkinä hetkinä, nähdessään elämänsä ja vaikuttimensa kuin salamain valaisemina, hän asetti vastattavakseen muutamia kamalia kysymyksiä.
Onko Thoran lemmenkateus oikeutettu?
Ei, on! Nimittäin — olen saattanut heittää hänet yksikseen — ajattelemattomasti jättää omille oloilleen.
Rakastatko Helgaa?
Sitä ei ole tarvis ajatella. Ihailen häntä — ihailen hänen kauneuttaan ja älykkyyttään, mutta —
Siisethäntä rakasta?
Rakastan hänen seuraansa — puhelen hänen kanssaan mielelläni; hän on pirteä ja sukkela; meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.
Jollet siis rakasta Helgaa, niin miksi et hänestä erkane mieluummin kuin näet Thoran kärsivän?
En voi! En voi!
SiisrakastatHelgaa?
Niin! Niin! Rakastan.
Entäs Thora?
Olen Thoran vuoksi pahoillani — suuresti pahoillani.
Oletko lakannut häntä rakastamasta?
Sitä en voi sanoa. Thoraa kohtaan on minussa sama tunne nyt kuin aina.
Et siis olekoskaanhäntä rakastanut?
Luulin rakastavani — luulin vilpittömästi.
Thoran herättämä tunne siis oli harhaluulo?
Mitä onnettomin harhaluulo, ja olen tuskissani hänen vuokseen.
Mutta olet kihloissa hänen kanssaan?
Jumala minua armahda, niin olen!
Mitä nyt aiot tehdä?
Mitäkö aion tehdä? Minä — niin, minä aion totella luonnon käskyä. Sattuma, hairahdus ja harhaluulo ovat minut kihlanneet väärälle naiselle, mutta täytyykö minun kytkeytyä häneen huomattuani, etten häntä rakasta? Ei! Hän on herttainen ja rakas, enkä hänessä mitään vikaa näe, mutta minun on noudattaminen sydämeni lakia, ja kuka minua tuomitsee, jos niin teen?
Mutta entäs maan laki — olethan allekirjoittanut naimasopimuksen?
Niinpä kyllä, mutta onko avioliitto samaa kuin kaikk muut maailmalliset toimitukset? Onko pakko pitkittää pelkästään sen vuoksi, että on alkuun lähtenyt? Voidaanko ihmissydämiä käsitellä kauppatavarana?
Sinä siisetaio naida Thoraa?
En voi — se on mahdotonta — nyt, kun hänen sisarensa on ilmestynyt eteeni, näen liiankin selvästi, etten häntä rakasta.
Muttahänrakastaa sinua!
Se on säälittävää. Thora raukka!
Hän arvelee, että sinä olet luisumassa häneltä pois?
Surkeata — näen millaisia kärsimyksiä olen hänelle tuottanut.
Mitä tapahtuu, jos hänet kokonaan hylkäät?
Hänen sydämensä pakahtuu — hänen hellä, suloinen lapsensydämensä pakahtuu.
Voitko särkeä hänen sydämensä?
En, en, en! Särkyköön omani ennen!
Mitä siis teet?
Minun täytyy naida hänet. Nyt näen sen olevan välttämätöntä — se on velvollisuuteni — siitä ei mikään pelasta.
Maltahan! Erään seikan olet vielä unohtanut. Jos täytät sopimuksen ja otat vaimoksesi Thoran, niin on sinun oltava valmis elämään hänen elämäänsä.
Tiedän sen! Tiedän sen! Enkä siihen sovellu! Olkoon hyvä tahi paha, en sovellu siihen!
Mutta jos rikot sopimukseni etkä nai Thoraa, niin saatat elää Helgan elämää.
Niin, kyllä, ja siihen elämään sovellun paremmin kuin mihinkään muuhun.Se innostuttaa, elähyttää, ylentää minua.
Toinen on alhaisempaa elämää, ja toinen korkeampaa?
En siedä sitä ajatella.
Tiedät Thoran naidessasi tuomitsevasi itsesi ainiaaksi tuohon alhaisempaan elämään ja luopuvasi kaikesta korkeamman toivosta ja ajattelusta?
Tämä on kidutusta — kidutusta!
Mutta korkeampi elämä on omalle itselleen omistettua elämää, kun taasen alhaisempi on uhrautumiselle pyhitttyä — kumpaisen valitset?
Se ratkaisee — minun täytyy pysyä sopimuksessa, olkoot seuraukset mitkä tahansa.
Aamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä selvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa ratkaisu — hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu menemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä pois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää, mutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.
Muutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari kyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä, tavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.
Oli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset ihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto ja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli jokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin, ja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta. "Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan", huomautti johtaja, "ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä."
Kaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen toimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet olivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset nurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran kalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja lopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli ikävä ja kurja olla.
Puolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa iltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja kysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi kiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää sellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä maata.
Iltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet punnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten märkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat ilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen selälleen.
Yht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon urkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin olisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään, jota hän ikävöi — kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa ympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa väikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.
Ensi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse ollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies vaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli Magnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä hän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja kutsui hänet punnitsijan konttoriin.
Veljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa jokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus viihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi: "kyllä"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli entiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko kuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli hänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.
"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?" kysäsi Magnus.
"Minun? No, melko hyvin, kylläkin."
"Onko työ mieleistäsi?"
"Kyllä — no — ehk'ei juuri mieluista, enhän sitä odottanutkaan; mutta ei ole hätääkään sentään."
Heidän oli vaikeneminen, sillä tavarasuojamassa nousi hälinä tavallista äänekkäämmäksi — jotkut maamiehet torailivat punnitsijan kanssa.
"Entäs Thora?" virkkoi Magnus hetkisen kuluttua.
"Thora? Hm, menetteleepähän kyllä, luullakseni. Niin, kyllähän Thora hyvin jaksaa."
"Äiti sanoo hänen käyneen kalpeaksi."
"Hänenkö? Kalpeaksi? Enpä ole huomannut. Kenties sentään: ilmatkin käyvät kylmemmiksi."
Syntyi tukala pysähdys puhelussa, ja Oskar kuuli tuomiokirkon urkujen alkavan pauhata hänen oman motettinsa alkusäveliä.
"Helga kuuluu tulleen kotiin", tokaisi Magnus.
"Niin, kyllä, Helga on tullut kotiin", vastasi Oskar.
"Sanovat häntä kauniiksi."
"Kauniiksiko? Kyllä, onhan hän sievähkö, todella koko sievä — ja soitannollinen — lahjoiltaan kieltämättä soitannollinen. Hänestä on tosiaan varttunut varsin viehättävä tyttö — varsin viehättävä!"
Taaskin seurasi hankala vaitiolo, joll'aikaa motetti helähteli tavarasuojaman soraäänien lomassa.
"Häät ovat kai piankin?" sanoi Magnus.
"Häät? Hm, totta puhuen, Magnus, niistä ei vielä ole mitään päätetty."
"Ei vielä?"
"Ei mitään varmaa, tarkoitan — määrättyä päivää nimittäin. En tiedä miksi, mutta —"
Oskar katsahti veljeensä ja tunsi kielensä kangistuvan.
Magnus oli tyyni, hänen silmänsä pysyivät levollisina ja äänensä hiljaisena, mutta kasvoissa oli jotakin, mikä elvytti kamalan muiston kihlaus-illasta, jolloin Magnus heidän viimeksi puhellessaan oli sanonut: "Jos koskaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko minua — otan hänet takaisin, ja silloin — silloin, kautta Luojan, minä surmaan sinut."
Oskar söi johtajan pöydässä sinä iltana. Hän oli silmäänpistävän totinen, ja täti Margret kiusoittelikin häntä tuppisuuksi, mutta aterian lopulla hän paperossiaan sytyttäessään huomautti:
"Kummi-isä, toivoakseni suostutte siihen, että kohdakkoin vietämme häät?"
Thora oli näyttänyt kalpealta ja hermostuneelta, mutta punehtui nyt iloisin katsein, kun taasen Helgan kasvot, jotka olivat olleet kuumissaan ja kiihtyneet, vaaleten jäykkenivät.
"Mikä olisi mielestäsi kohdakkoin — pääsiäinen? kysyi johtaja.
"Aikaisemmin, paljoa aikaisemmin, sanokaamme tammikuun puolivälissä viimeistäänkin", arveli Oskar.
"Mutta mitä Thora sanoo?"
Kirkastuvin silmin ja aaltoilevin povin istuimeltaan nousten astuiThora Oskarin luo ja suuteli häntä.
"Sitä siis sanoo Thora!" nauroi johtaja. "Hyvä on, minulla ei ole vastaan! Määrätäänpä siis tammikuun puoliväli: päivämäärän saatte päättää keskenänne."
Helgan kalpeat kasvot värähtelivät. "Siitäsiis on sovittu!" hän huudahti, hypähti ylös, riensi pianon ääreen ja alkoi soittaa hyvin voimakkaasti. Hän soitti hurjaa "Valkyyriain ratsastusta", hetki hetkeltä yhä nopeammin ja kovemmin.
Oskar oli tuskaannuksissaan ja läksi kotiin aikaisin. "Onpa siunattu onni, ettei Helga tiedä!" hän ajatteli. "Jos hän tietäisi, niin en uskaltaisi vieläkään luottaa itseeni! Ja jos hän rakastaa minua niinkuin minä häntä — hyvä Jumala!"
Mutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään hän syytteli itseään: "Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt Oskarille — julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!"
Aamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen voitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän ryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:
"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta muusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä minut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat minut lähtövalmiina."
Ensi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan sormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen verensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.
Lähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: "Et suinkaan! Miksi antautuisit kiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi." Mutta sydän vietteli: "Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi Helgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa — voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?" Sydän voitti, ja määrähetkenä hän meni johtajan asuntoon.
Helga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat puolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa sorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea villalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni, jättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen nuoren nunnan.
Oskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.
"Täällä minä olen", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti herttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus kädessä.
"Etkö ole valmis?" kysyi Oskar.
"En olekaan lähdössä, en osaa luistella", selitti Thora.
"Menemmekin sitten kävelylle", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut kuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän luistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun — ompelemaan hihallisia liivejä merimies Hansille!
"No jos todella haluat", taipui Oskar.
"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi."
"Palaamme jo ennemminkin", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas rantaan.
Lyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen purevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen koskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa värisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen katsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa kotiportailta ja jupisi: "Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku sielua!" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.
Pakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti heidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru räiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.
"Mitä naurat, Helga?"
"Enpä tiedä", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.
Järven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa — laveana sysimustana kuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä mennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja vastaan.
"Olipa vahinko, ettei Thora tullut", huomautti Oskar.
"Oli kyllä", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja nauroi.
He istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja Helgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: "En saa, en tahdo!" Mutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui kysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan, vapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.
Oskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista, se oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen katsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa laidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:
"Mennäänpä noiden toisten luo."
Tunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset hälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua sädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: "On aika lähteä kotiin."
"Ei vielä", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri, milloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret ristissä toinen toisensa rinnalla.
Aurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta vuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.
"Tee odottaa", virkkoi Oskar.
"Vielä hetkinen!" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar taas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.
Yö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.
"Teelle on nyt liian myöhä mennä", selitti Helga, ja vielä kerran läksi Oskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä näyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan ja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin yöhön.
Muuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö muodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä kartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja ne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain äänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.
"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."
Oskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen, laulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen vierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa uhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.
Sitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana heijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä, kuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.
"Katsohan! Menkäämme sen poikki", huudahti Helga, ja nuolena he ponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä seurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat luistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.
"Sepä virvatuli on! Saisinsinutkiinni nopeammin kuin sen!" sanoiOskar.
"Etkä saisi!"
"Saisin!"
"Teepä se siis!" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta sittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti huohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta, kunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja huudahti: "Tehty!" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi rintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi kaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.
Seuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin tohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja hän virkkoi kylmästi:
"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti pahoillani."
Helga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: "Oletko varma siitä, että minua ajattelet?"
"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua menemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni puhjeta tuolla tavoin", jatkoi Oskar.
Hermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat olisivat voineet ilmaista: "Tiedätkö mitä sanot, Oskar?"
Oskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla kamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.
"Lähtekäämme kotiin", hän sanoi.
"Riisuhan siis luistimeni", vastasi Helga.
Hän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa hihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana repi kuin ratkennutta jännettä. "Kun mies on mennyt kihloihin hyvän tytön kanssa, niin tulisi hänen olla uskollinen armaalleen. Se on hänen velvollisuutensa, ja hänen tulisi niin tehdä, olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Jos hän saa siitä kärsiä, niin hänentäytyykärsiä, Helga, ja jos hänen on uhrautuminen —"
Heikko äännähdys pysähdytti hänet. Helga itki. Hänen itkunsa tuntui etsivän Oskarin sisimpiä ajatuksia ja sanovan: "Mutta onko sinulla oikeutta uhrataminut?"
"Helga! Helga!" hän huusi, mutta toinen ei ottanut kuullakseen. Tyttö peitti käsin kasvonsa, ja hänen itkunsa äityi syväksi, pitkäksi ja lohduttomaksi.
Oskar olisi tahtonut häntä viihdytellä, mutta ei rohjennut. Hän muisti Thoran ja Magnuksen, johtajan ja isänsä, ja hänen ajatuksensa pyörivät kiusanhenkinä alastoman sielun ympärillä.
"Helga! Helga!" hän huusi taas, mutta Helga itki yhäti. Jos tätä olisi pitkittynyt vielä hetkeäkään kauemmin, niin Oskarin olisi täytynyt jälleen siepata hänet syliinsä ja sanoa hänelle, että rakasti häntä; että hänen rakkautensa Helgaa kohtaan oli yläpuolella kaikkia lakeja, kaikkia pidätyksiä, kaikkia harhakuvia, kaikkia sovinnaisuuksia; se oli luonnon käsky, ja hän oli pakotettu sitä tottelemaan; ja heidän täytyi paeta Islannista, ollakseen enää koskaan sinne palaamatta, jääköönpä jäljelle taakseen millainen häviölle joutuneiden ihmisonnien haaksirikko tahansa. Mutta Helgan itku taukosi äkkiä, ja keikauttaen päätään taaksepäin hän äännähti tuimasti: "Hyvä on, jos sinä olet tyytyväinen, niin olen minäkin!"
Sitten hän hypähti jaloilleen, kuivasi silmänsä voimakkaasti ja naurahti — lyhyeen, koleasti ja katkerasti, ja sen jälkeen sai Oskar malttinsa takaisin.
"Lähtekäämme pois", virkahti Helga.
Heidän astellessaan takaisin pitkin järven reunalla polveilevaa tietä, vieretysten, mutta toinen toistaan koskettamatta ja äänettöminä, ajatteli Oskar: "Armias taivas, olipa täpärällä pelastus! Vielä hetkinen, ja mitä kaikkea olisikaan saattanut tapahtua! Olin narri tähän kiusaukseen heittäytyessäni. Naiminen on ainoana turvanani. Sen täytyy tapahtua pian. Thoran ja minun täytyy lähteä pois. Palatessamme saattaa Helga jo olla Tanskassa, eikä silloin enää ole tällaisen kohtauksen uusiintumisen vaaraa!"
Kotiin vihdoin tultaessa tuntui Oskarista kuin olisi hän ollut ensimmäisestä pahasta teostaan palaava avioliitonrikkoja, mutta Thora näytti onnelliselta ja mitään aavistamattomalta.
"Tiesin, ett'ette voineet irtautua luistelustanne ja panin sen vuoksi teekapineet pois, ja nyt alkaa jo illallinen olla valmiina", hän sanoi.
Aterian jälkeen virkkoi Oskar: "Kummi-isä, mieleni tekisi muuttaa eileniltaista suunnittelua."
"Tahtoisit peräytyä pääsiäiseen, hä?" tiedusti johtaja.
"En, vaan jouduttaa häät jouluksi", ja Oskar selitteli syynsä. Thora näytti kalpealta — jokainen vakuutti sitä — hän tarvitsi ilmanalan muutosta — Oskar halusi ottaa hänet Englantiin, kenties Ranskaan ja Italiaankin asti. Kevätkuukaudet saattoivat he viipyä ulkomailla tullakseen alkukesästä takaisin, suurkäräjäin aloittaessa istuntonsa, ja siksi ehtisi Thora hyvin tervehtyä ja hän itse vakaantua ryhtymään tosi työhön.
"Mutta jouluksi, hyvänen aika!" kummasteli täti Margret, "tuskinhan ennättää kolmasti kuuluttaa! Entäs Thoran hääpuku?"
Mutta Thora itse oli ihastuksissaan, ja täti Margretin inttelyt vaiennettiin.
"Olkoot siis jouluna", myönsi johtaja, ja silloin Thora kirkaisi ilosta. Helgan silmät olivat nopein katsein vilkaisseet toisesta toiseen, kasvojen kalvetessa yhä enemmän; hän nousi äkkiä seisaalleen ja huudahti:
"Ja nyt tanssikaamme onnellisen tapahtuman kunniaksi!"
"Ei, ei, ei", esteli Oskar.
"Tanssitaan", vaati Helga, istuutui pianon ääreen ja alkoi kiihkeästi soittaa vilkasta tanssisäveltä. "Tanssita sinä häntä, Thora", hän huusi, kamala loiste silmissään.
Thora tarttui Oskariin ja veti hänet seisaalleen, naurusuin sanoen:"Miks'emme, Oskar?"
Tuolit ja pöydät työnnettiin syrjään, johtaja pistäysi tupakalle, ja Oskar ja Thora tanssivat, Helgan soittaessa äänekkäästi naurahdellen ja heille tuon tuostakin huudellen.
"Helga! Helga! Ei niin nopeaan! Tapathan meidät", pyyteli Thora.
Mutta Helga vain nauroi yhä äänekkäämmin ja soitti yhä kiivaammassa poljennossa, niin hurjasti, kuin olisi tuli hänen sisuksiaan kuluttanut.
Sinä iltana Oskar meni pakottavin sydämin kotiin, mutta Thora kävi levolle onnellisena.
"Olenpa tehnyt ilkeää vääryyttä Helgallekin!" hän ajatteli ja vaipui syvään hengähtäen uneen.
Onnellisuus on itsensä onnelliseksi ajattelemista, ja Thora oli mielestään koko maailman onnellisin tyttönen. Häitten edelliset viikot olivat hänen sydämensä suloisin aikakausi. Hän laski päivät taaksepäin siitä päivien päivästä, joka tuleva oli, ja sanoi joka aamu heti herätessään: "Ainoastaan yhdeksäntoista enää", ja sitten kahdeksantoista, seitsemäntoista ja kuusitoista, kunnes pääsi kolmeen, kahteen ja yhteen. "Thoramme on kuin valkea hiiri nappulakehässä — hän ei saa maailmaa pyörimään kyllin vinhasti eteenpäin", hymähteli täti Margret.
Hänen onnensa ei ollut sitä, mikä saa sydämen pelokkaaksi, eikä hänellä nyt ollut hetkenkään levottomuutta Oskarista. Hän ei kertaakaan ollut Oskarin kanssa kahta minuuttia enempää kahden kesken, mutta se ei häntä vähintäkään huolettanut. Oskar tuli ja lähti joka päivä, aina kiireissään ja hengästyksissään, ja Thora soi hänelle hyvänsävyisen hymyn ja toisinaan armeliaan suutelonkin, milloin se saattoi siististi tapahtua ruokahuoneen oven takana. Mutta tavallisesti täytyi Oskarin tyytyä näkemään hänet istumassa ompelijattariensa ja neulojatyttöjensä parissa, ja se sopi hänelle paremmin, kuin Thora tiesikään.
Mikään ei ollut himmentämässä hänen onnensa valkeaa yksinkertaisuutta, ja Oskarin tullessa esittämään karttojaan ja kulkuvuorotaulujaan matkasuunnitelmaa varten oli hänellä tapana sanoa:
"Miks'et järjestä sitä Helgan kanssa — hänhän paremmin tuntee matkustus-asiat?"
Ja silloin Oskar alkoi soperrella: "No, jos haluat antaa Helgan valinnan ohjata itseäsi, ja Helga tahtoo —"
"Haluan tietenkin; marssikaa vain makuukamariini ja sopikaa kaikesta."
Oskarin piti taas huudahtaa: "Ei, ei, voimmehan sen varsin hyvin tehdä täälläkin", ja sitten Helga ja hän —, toinen vapisten sitä, että ainoakin sana voisi hänet kavaltaa ja toinen kokien, miten katkeraa on katsella onnea toisen ihmisen silmillä — haastelivat matkasuunnista ja rautateistä, saksien helistessä ja ompelukoneen hyristessä heidän ympärillään.
"Menemme Mont Cenisin kautta, vai mitä?" "Ei, St. Gotthardin." "Palaamme San Remon ja Nizzan tietä." "Ja Monte Carlon!" "Niin, tietysti — Monte Carlon."
"Ihme ja kumma, luulisi, että Helgahan se tässä onkin kuherrusmatkalle menossa", huomautti täti Margret.
"Niin luulisikin!" vastaili Thora, nauraen rattoisasti kuin lapsi.
Viattoman sydämensä Pyhässä maassa oli hänellä yksi ainokainen ajatus sisarestaan — että oli häntä väärin epäillyt. Helga saattoi olla siitä tietämätön, mutta hänitsetiesi eikä voinut konsanaan saada oikeaa rauhaa, ennenkuin oli vikansa korvannut. Alituiseen hän aprikoi, miten sen tekisi, ja vihdoin hänen mieleensä juolahti näppärä keino. Uskalias hanke se oli, ja tuumiessaan milloin sen saisi käymään päinsä hän johtui siihen päätökseen, että se sopi parhaiten hääpäiväksi — silloinhan hän olisi oman pikku valtakuntansa kuningatar, jolta ei kukaan voinut mitään kieltää. Sillävälin tuli sen pysyä salassa eikä se saanut joutua Helgan eikä Oskarinkaan kuuluviin.
Yksi ainoa rahtunen kuonaa oli Thoran kultaisessa onnessa, nimittäin Magnuksen muisto. Tuo urhea sydän ei ollut särkynyt, ja Magnuksen epätoivo saattoi olla mykkä, mutta hänen kärsimyksensä ajattelu oli raudan makuna Thoran elämän suloisessa viinissä. Onnensa täydellisentämiseksi piti hänen saada jokainen ottamaan osaa siihen; niinpä hän muutamana päivänä Oskarin tullessa veikin hänet eteiseen ja virkkoi:
"Oskar, kenestä tulee sulhaspoika?" Ja Oskar änkytteli:
"No, todellakaan, totta puhuakseni, en ole — nimittäin —"
"Miks'ei Magnuksesta?"
"Magnuksesta? Sitäkin ajattelin, mutta —" ja siinäpä tuli esille vanha pulma — hän ei vielä ollut selvitellyt Magnusta vastaan kihlaustilaisuudessa syntynyttä väärinymmärrystä, ja vanhukset tietenkin vastustivat hänen kutsumistaan, kunnes tuo paljastus saattoi tapahtua.
"Miks'et ilmaisisi asiaa nyt, Oskar? Olisihan oivallinen tilaisuus parantaa kaikki haavat ja unohtaa entiset ikävyydet."
"Kyllä, on tosin niinkin", vastasi Oskar, mutta hän lähti pois näköjään kiusaantuneena, eikä Thora kuullun häneltä sen enempää asiasta ennenkuin hääaattona, jolloin hän tokaisi:
"Nytpä muistan, olihan puhetta sulhaspojasta, mutta tuo mainio suunnitelmasi oli mahdoton, Thora."
"Mahdoton?"
"Äiti sanoo Magnuksen lähteneen pohjanpuoleen — lienee jo viikon aikaa ollut matkalla."
"Talvella, ja juuri häiden edellä?"
"Äiti arvelee hänen ennättävän niiksi takaisin, mutta me tietysti emme voi jättäytyä sattuman varaan, ja kun Niels — muistathan Niels Finsenin, ruununvoudin pojan? — kun Niels viimeisellä syyskuvalla vast'ikään saapui kotiin, niin otamme hänet sulhaspojaksi. Siten on siitä huolesta päästy."
"Onpa ikävää", huoahti Thora, ja sitten huusi Oskar, joka oli avannut oven:
"Hei! Lunta sataa! Me saamme valkeat häät, Thora!"
Ja hermostuneesti naurahtaen hän napitti takkinsa kaulusta myöten ja läksi pois, suutelematta Thoraa.
Thora mietti tätä jälleen, kun oli käymässä levolle, ja iloisen roihuvalkean edessä nojatuolissaan istuen, alas vedettyjen uutimien suojaamassa hauskassa ja kodikkaassa kammiossaan hän muisti nyt viimeistä kertaa laskeutuvansa nukkumaan isänsä talossa. Nämä kolme viikkoa olivat miltei lopussa vihdoinkin, ja niin olivat hänen tyttökautensakin päivät; ja nyt, kun kumpaisetkin olivat päättymässä, ne näyttivät unena huvenneen. Hän oli vielä onnellinen, mutta paljoa ei olisi tarvittu, jotta tuo onnellisuus olisi kääntynyt tuskaksi. Oli ikävää, että Oskar oli unohtanut häntä suudella, ja ikävää sekin, että Magnus jäi pois häistä.
Pimeän aikaan hän laskeutui vuoteelleen, ja silloin yhä vielä tupruili lunta. Hän mietiskeli Magnusta erämaan poikki ratsastamassa, ja ihmetteli, miksi hän juuri silloin oli lähtenyt. Kenties Magnus ei kärsinyt katsella heidän onneaan — hänen ja Oskarin! Magnus parka!
Mutta Magnuksen muisto hälveni muiden ajatusten vilinään — mielessä väikkyivät häät, häälahjat, hääkemut, ja Oskar, aina Oskar — ja sitten väsyneet silmäluomet painuivat umpeen, mieli raukesi täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko maailmaa kohtaan, ja hän uinui neitsyytensä viimeistä unta.
"Thora! Thora! No auta armias! Tyttö nukkuu vielä!"
"Ja hääpäivänään. Thora! Thora!"
Thora heräsi hätkähtäen huuteluun ja koputukseen. Vuoteestaan kiepsahtaen hän riensi akkunaan ja raotti uutimia. Oli täysi päivä, aurinko paistoi kirkkaasti lumella ja koko maailma oli valkeaan vaippaan kääriytynyt.
Hän aukaisi oven, neulojatytöt ja ompelijattaret marssivat huoneeseen, ja siitä hetkestä alkaen moniaan tunnin ajan oli luomakunta pelkkänä muodottomana ja tilattomana kaaoksena, jossa kaikki parpattivat yhteen suuhun ja jokainen tölmäsi kourineen jokaiseen, ja Thora söi ensin aamiaisensa ja sitten puolisensa kävellessään tahi "koetuksella ollessaan."
Mutta viimeinpä valmistui puku ja pukeutuminen, ja täti Margret kutsuttiin katsomaan. Ei oltu Islannissa milloinkaan nähty moista morsiuspukua — silkkikaapu, hopeoitu kruunu,faldur, huntu ja sininen samettiviitta olivat verrattomat.
"Eikö hän olekin kaunis, Margret?" hälisivät tytöt, ja täti Margret, jonka silmät loistivat lasien takaa, sanoi:
"Vieläkö puhutte Helgasta!"
Sitten tuomiokirkon kellot alkoivat kajahdella ja kaikki kävivät hiljaisiksi. Thora astui verkalleen alakertaan ja tapasi isänsä (uudessa silkkihatussaan kookkaamman näköisenä kuin koskaan) odottelemassa eteisen suussa ja Päistärikön kadulla valmiina, selässä kultanuppinen, punasamettinen sivusatula. Lasketeltiin pari leikkisanaa, naurahdeltiin, pyyhkäistiin salavihkaa jokunen kyynel silmänurkasta, ja niin lähdettiin matkaan. Lumi oli kuiva ja pehmeää kuin jauho, ja ponia oli vaikea saada astuskelemaan tasaisesti.
Tuomiokirkkoon tultua tuntui Thorasta kaikki unelta, kauniilta valvehaaveelta, jollaisia hän toisinaan oli unelmoinut ajatellessaan olevansa kuollut ja kuvitellessaan onnellisen sielunsa liitelevän taivaaseen.
Morsiusneidot odottivat pylväskäytävässä — Helga ihmeen kauniina englantilaisessa vaatetuksessa, ja kaksi entistä koulutoveria islantilaiseen kuosiin puettuina.
Thora, joka liikkui kuin näyssä, tunsi jonkun riisuvan samettiviitan, ja sitten kellot vaikenivat ja urut alkoivat pauhata. Seuraavassa hetkessä kuoro lauloi hymniä — tavallista häävirttä "Kun ensi morsianta Luoja toi" — ja sitten hän oli astumassa ylös pääkäytävää isänsä käsivarren varassa.
Hän ei ripillepääsemisestään saakka ollut nähnyt niin suurta ihmiskasvojen paljoutta. Ne näyttivät vilahtelevan hänen ohitseen ja huimasivat päätä. Hän muisti, miten seurakunta oli toisissa häissä odotellut morsianta ja katsellut häntä kuin yliluonnollista olentoa. "Hän on tulossa!" "Tässä hän tulee!" Nyt oli hän itse morsiamena, ja ihmiset kurkottelivat häntä nähdäkseen.
Thora tunsi, että kaikkien kasvot olivat hymyssä, ja tiesi itsekin myhäilevänsä. Hän kuuli ohi astuessaan, mitä ihmiset virkkoivat: "Herttainen Thora!" "Niin rakastettavan näköinen!" "Nyt olen tyydytetty, ja voinpa vaikka lähteäkin jo — tahdoin vain nähdä, miltä Thoran kaapu näyttäisi." Ja sillä välin helähtelivät kuoron sävelet lehteriltä kuin taivaasta, leijuen joka puolella hänen ympärillään.
Käytävän päässä seisoi Oskar odottamassa — niin hienoksi puettuna, niin kauniina, niin ylevän näköisenä — vaaleaverinen nuori mies oikealla puolellaan, ja vasemmalla kuvernööri hyvin juhlallisena ja raudanharmaan tukkansa ja partansa vuoksi yhä arvokkaamman näköisenä.
Virsi päättyi, urut herkesivät soimasta, ja Thora huomasi olevansa Oskarin vieressä alttarin portaiden juurella, joiden yläpäässä seisoi vanha piispa, musta kasukka ja valkea röyhykaulus yllään. Takana kuului pikku kohinaa, sitten seurasi hiljaisuus, ja piispa alkoi puhua.
"Rakkaat lapset", hän sanoi, "kun Isä Jumala ammoin ensimmäisen morsiamen toi ensimmäiselle miehelle Eedenin kauniissa puutarhassa, niin hän liitti yhteen heidän kätensä rakkauteen, ja se oli ensimmäinen avioliitto. Siitä asti Hän on jatkanut ihmiskunnan historiaa samalla suloisella keinolla, ja rakkaus yhä on side, joka yhdistää miehen naiseen ja naisen mieheen."
"Rakkaat lapset", lausui piispa taasenkin — hän puhui Thoralle ja Oskarille — "te saavuitte tänne tullaksenne mieheksi ja vaimoksi, ja koska te rakastatte toinen toistanne, niin Jumala tahtoo liittää yhteen kätenne pyhään avioon, sillä Hän ei siunaa eikä pyhitä mitään muuta liittoa, rikkauden, maailmallisen edun tahi minkä tahansa muun harrastuksen matkaansaattamaa.
"Me tunnemme teidät molemmat, lapseni; me, jotka tänne olemme kokoon tulleet, me olemme nähneet tunteittenne kukan umpussaan ja aukeavan, ja nyt rukoilemme Jumalaa, että olisitte uskollisia valoille, jotka tänä päivänä teette, aina kantaen toinen toisenne taakkaa, anteeksi antaen toistenne viat ja vaalien sitä inhimillistä rakkautta, mikä on jumalallisen rakkauden vertauskuvana.
"Tyttäreni, rakasta tulevaa miestäsi; ilahuta, helli häntä, pysy hänessä; salli hänen löytää rinnallasi lohdutusta jokaiseen suruun — mitä ikinä maailma hänelle tehnee, ja mitä tahansa maailma sanonee.
"Poikani, rakasta vaimoasi. Ei ole mitään jalompaa tässä puutteellisessa ihmisolossa, ei kauniimpaa ja taivaallisempaa näkyä kuin, että hyvä tyttö jättää isän, joka häntä rakastaa, ja kodin, jossa on ollut onnellinen, ja lausu hänen tulevalle puolisolleen: 'Mennyt oli kaunis, mutta tulevaisen uskon kaiken sinulle'. Ansaitse se luottamus, poikani, ole luja, ole urhea, ole uskollinen, niin Hän, joka kaikki heikkoutemme tuntee, ennen meitä vaellettuaan maan päällä, Hän sinua tukee, jos jalkasi horjuvat.
"Olkaa toisillenne hyvät kumppanit tämän maailmaa matkalla, rakkaani, ja jos Jumala suo teille lapsia, niin pitäkää niitä, jotka ovat siteinä teitä itseänne yhä likeisemmin yhteen liittämässä. Ennen kaikkea rakastakaa toinen toistanne, sillä se on ensimmäinen käsky, ja varjelkoon ja opastakoon Hän, joka sen antoi, teidät kautta elämän okaisten polkujen."
Piispan ääni alkoi lopulla värähdellä, ja puheen päätyttyä kuului seurakunnassa moni yskäisevän ja niistävän. Oskarkin huohotti raskaasti Thoran vierellä, ja Helga polki hänen laahustaan, mutta Thora itse oli tyyni kuin luottava lapsi.
Seuraavana hetkenä hän oli Oskarin vieressä alttaria portaalla polvillaan — juuri siinä, missä he olivat rippilapsina polvistuneet — ja piispa saneli valan kaavaa. Hengähtämätön hiljaisuus vallitsi täpö täydessä tuomiokirkossa tämän, juhlallisen ja kauniin toimituksen kestäessä — ainiaan nuoren, ainiaan vanhan, ainiaan jylhän toimituksen — joka vihkii miehen vaimolle, vaimon miehelle, myötä- ja vastoinkäymisessä, sairaana ja terveenä ollessa, "kunnes kuolema meidät erottaa."
Oskar yhä hengitti syvään, mutta Thora oli liian onnellinen kiihtyäkseen, liian varma pelätäkseen. Kun piispa liitti heidän kätensä yhteen ja laski omansa niiden päälle, tunsi Thora Oskarin käden vapisevan ja hänen valtimonsa tykähtelevän, ja hän olisi tahtonut tyynnyttää ja viihdyttää Oskaria, sillä he olivat nousseet jaloilleen, ja eräs apulaispapeista valitsi virren:
"Ohjaa lapses, Taatto, ohjaa kautt' elon varjopolkujen."
Kuoro sen aloitti, mutta seurakunta yhtyi mukaan, ja kaikkien äänet tuntuivat liikutuksesta väräjävän. Thora tunsi liitelevänsä kauas, kauas, mutta piteli yhä Oskaria kädestä. Hän oli kuulevinaan Magnuksen äänen muiden joukossa takanaan — soinnukkaan äänen, joka oli kajahdellut noina entisaikojen iltahetkinä. Magnus parka! Mutta eihän Magnuksella olisi hänestä iloa ollut, näin oli parempi hänellekin.
Hän vaipui alemma yläilmoista, kun virsi päättyi ja piispa pudisti häntä kädestä, ja kuvernööri seurasi esimerkkiä, ja morsiusneidot astuivat esiin ja suutelivat häntä koko seurakunnan nähden. Mutta Oskar tarjosi hänelle käsivartensa ja heidän astuessaan alas pääkäytävää aloittivat urut ja kuoro jälleen:
"Oi Suuri Rakkaus, kuule pyyntö meidän,Sä aatokselle liian ylhäinen."
Thora oli nyt varma Magnuksen äänestä, ja ylös urkulehterille katsahtaessaan hän näkikin hänet. Niin, Magnus oli tuolla; hän oli kuorossa; hän oli palannut pohjanpuolesta Thoran häissä laulamaan.
"Se onni, jok'ei häivy, olkoon heidän, jotk' ainiaaksi liität yhtenen —"
Hän näki Magnuksen kasvot vain kerran vilaukselta, mutta selvästi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niitä tuollaisina — niin kaihoisina ja niin leppeinä, ja kuitenkin lujina ja miehuullisina. Magnuksen katse oli vakaasti kiintynyt nuottikirjaan, ja hän heilui hiukan ja lauloi kuin kaikella voimallaan.
"Suo riemu, joka voittaa maisen murheen,suo rauha, joka taiston tyynnyttää."
Magnus häipyi häneltä silmänräpäyksessä, sillä ihmiset kuiskivat hänelle ohi mennessä: "Thora kulta!" "Jumala Thoraamme siunatkoon!"
Oskar kumarteli molemmille puolille käytävää, ja ihmiset puhelivat hänellekin. "Niin uljaalta hän näyttääkin!" "Näyttääpä hän myös siltä, että pystyy pitämään huolta vaimostaan!" "Vaalipas häntä hyvin, Oskar!"
Viimein olivat he jälleen eteisessä, ja Thora tunsi samettiviittaansa asetettavan hartioilleen. Päistärikkö seisoi ulkopuolella, ja merimies Hans (uudet hihaliivit yllään) juotti sitä sangostaan.
Oskar nosti hänet satulaan, ja he kääntyivät kotia kohti. Kellot alkoivat taas kajahdella — iloisena hälinänä — ja silloin, vihdoinkin, alkoivat Thoran kyyneleet tulvehtia. Kaikki olivat olleet hänelle niin hyviä! Se tapahtui kaikki Oskarin tähden! Olipa suloista ajatella, että he olivat hänelle ystävällisiä Oskarin tähden! Jumalalle kiitos Oskarista! Jumalalle kiitos elämästä!
Anna ja täti Margret olivat johtajan talon ovella heitä vastassa. He suutelivat Thoraa ja nimittelivät häntä "rouva Stephenssoniksi" ja veivät hänet sitten yläkertaan vaihtamaan pukua. Hänen ehtiessään takaisin alas olivat hääjuhlaan kutsutut vieraat jo parhaassa tulohommassa riisumassa lumikenkiään, pudistelemassa Oskarin kättä ja kaikki yht'aikaa rupattamassa.
Pöytä oli katettu kaksiosaiseen vierashuoneeseen, missä kihlajaiset oli pidetty; johtaja istui pöydän päässä, Oskar oikealla (juuri siinä, missä oli tallannut Helgan valokuvaa) ja Thora vasemmalla puolellaan (missä Magnus oli jakkaralla istunut äitinsä vieressä), kuvernöörin istuessa vastapäätä johtajaa, Anna ja täti Margret kummallakin puolellaan, ja piispa, ruununvouti sekä tohtori välissä. Helga istui puolitiessä, Niels Finsen toisella puolellaan ja rehtori toisella.
Thora ujoili, mutta oli pirteänä, hieman punehtuen neitseellisen arvokkaasti, kun hänelle lausuttiin kärkeviä huomautteluja. Hän sai huoneen heläjämään rattoisalla naurullaan. Aterian aikana kohotti miltei jokainen lasiaan hänelle, ja sen lopulla kuvernööri nousi, kumarsi hänelle juhlallisen ryhdikkäänä ja alkoi puhua.
"Minä nousen", virkkoi kuvernööri, "ehdottamaan morsiamen ja sulhasen maljan. Me kaikki olemme onnellisia siitä avioliitosta, jota nyt on juhlittu, eikä yksikään voi olla onnellisempi kuin minä. On vuosikausia ollut sydämeni rakkaimpana toiveena, että johtaja Nielsenin ja minun välinen elinaikainen ystävyys lujentuisi lapsissamme vielä kiinteämmällä siteellä."
"Terveydeksesi, veikko", keskeytti johtaja lasinsa kohottaen, ja kuvernööri pysähtyi ottamaan siemauksen hänen kanssaan.
"Oli ehkä sekin aika", hän jatkoi, "jolloin pelkäsin tämän toiveen menevän tyhjiin."
"Ei, ei!" väitti johtaja; Thora painoi päänsä alas, Anna huoahti kuuluvasti ja syntyi tovin äänettömyys, kuin olisi jonkin poissaolevan henki käväissyt huoneessa.
"Mutta suloinen on siunaus, joka seuraa turmiota", lausui kuvernööri, "ja Jumalalle siitä kiitos, että nyt olemme yhtä mieltä ja yhtä perhettä."
Kun seurueen lasit olivat herenneet kilisemästä, kävi kuvernööri puhumaan Thorasta. "Hän on aina ollut kuin tytär talossamme, ja nyt hän tosiaankin on tyttäremme. Olemme häntä rakastaneet koko hänen elämänsä ajan, ja tänään olemme antaneet hänelle parhaan, mitä meillä oli kenellekään annettavana — poikamme, lempipoikamme, toiveittemme epäjumalan ja sydämemme ylpeyden. Jumala heitä molempia siunatkoon!"
Saatuaan silmänsä pyyhityksi punaraitaisella nenäliinallaan johtaja heti nousi naurahtaen seisaalleen ja sanoi:
"Peräksi kääntyy keula, kun meri nousee, enkä minä ole suurestikaan tottunut soutamaan taaksepäin, mutta kuvernöörin kanssa yhdyn kiittämään Jumalaa siitä, että uhkaamaan noussut myrsky on asettunut ja me saamme purjehtia tasaisella tuulella. Mitä Oskariin tulee, niin on hän ollut kummipoikani aina siitä pitäen kun oli mitään, ja tänään on hänestä tullut poikani, enkä voisi parempaa poikaa toivoa."
"Ja sen sanon", pitkitti johtaja, niin pian kuin pääsi jatkamaan, "että pieni lupaus pidettynä on parempi kuin suuri unohdettuna, ja aion pitää erään pikku lupauksen, jonka kihlauspäivänä tein. Kenties eivät kaikki sitä usko, mutta minun mielestäni nuorten tulee olla nuoria ja nauttia nuoruudestaan, niin kauan kuin heillä sitä riittää. Sain jotenkuten omani hukatuksi, ja pelkkää työtä, työtä, työtä on ollut minulla koko ilmoisen ikäni. Samoin on kuvernöörin laita; työtä, työtä, työtä vain on ollut hänenkin elämänsä, eikä meillä ole ollut lomapäivää kummallakaan. Mutta nyt me aiomme matkustaa aurinkoisiin etelämaihin, missä maa ja meri eivät ole valkeat kuin tämä ja tuo." Johtaja viittasi kädellään edessään ja takanaan olevaan ikkunaan. "Niin, me saamme nähdä vanhoina päivinämme maailmaa, kuvernööri ja minä, mutta se tapahtuu silmin, jotka ovat paremmat kuin meidän nyt — lastemme silmin."
"Emmekä myöskään", jatkoi johtaja seurueen taas asetuttua hiljaiseksi, "kitsastele kuluja, ja jos Oskar tahtoo kurkistaa alimman lautasensa alle, niin hän löytää hiukan pyöränvoidetta matkalleen."
Oskar nosti hedehnälautastaan ja otti sen alta kaksi maksuosoitusta, ja sitten kun maljaan oli yhdytty, hän nousi vastaamaan. Kukaan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin kalpeana, niin hermostuneena tai niin totisena.
"Kiitän isää ja johtajaa", hän sanoi, "meidän saamastamme loistavasta lahjasta — joka on paljoa runsaampi kuin mitenkään voimme matkallamme tarvita. Kiitän teitä kaikkia häihimme tulostanne — on niin hauska nähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat meidät tunteneet koko ikämme. 'Löydä vaimosi ystävistäsi', sanotaan. Minä olen omani löytänyt melkein perheestäni, ja uskon, että nyt yhtyneet kaksi haaraa eivät koskaan eriä — tulos siitä, mitä tänään aamupäivällä olemme tehneet."
Kuului hiukan hyväksymisen jupinaa, ja uudelleen aloittaessaan Oskarin ääni kävi epävarmaksi ja sortui.
"Kiitän myös piispaa", hän sanoi, "sanoista — viisaista ja liikuttavista sanoista — mitä hän puhui meitä vihkiessään. Tiedän, että rakkaus — rakkaus on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja minä — minä toivon, että avioliittoni on oikea. En rakasta vaimoani niin suuresti, kuin minun pitäisi — kuin hän ansaitsisi. En voi koskaan sitä tehdä; se on mahdotonta. Mutta toivon ajan mittaan tulevani rakastamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, ja karttamaan jokaista kiusausta, mikä voisi minua vietellä rakastamaan häntä vähemmän. Tiedän, ett'en ole sen hyvän, herttaisen tytön arvoinen, joka tänään on antaunut omakseni, mutta koetan niin elää, ettei hän sitä milloinkaan katuisi. 'Useasti on vaimon viat anteeksi annettava', sanoo toinen sananlasku, mutta oikeampi olisi tässä tapauksessa puhua miehen vioista, ja rukoilen Jumalaa, ettei vaimoni koskaan saisi liian paljon anteeksi annettavaa."
Oskarin painuessa istumaan pitivät miehet hänen puhettaan hieman tehtynä ja tavoittelevana, mutta naisista olisi jok'ainoa tahtonut hypähtää häntä suutelemaan. Thora pyyhiskeli julkisesti silmiään, mutta hänen kasvonsa hohtivat puolipäivän sädeloistoa, ja äänettömyyden jälkeen heränneessä sorinassa huusi täti Margret hänelle pöydän yli:
"Rouva Stephensson, pidä sinä vaaria miehestäsi, jottei kukaan näistä nuorista naikkosista karkaa hänen kanssaan."
Maljoja esitettiin vielä kuvernöörille, johtajalle, ja lopuksi morsiusneidoille, joiden maljan rehtori ehdotti leikkisässä puheessa.
"Sanovat, ettei kaikkien naisten suutelo ole samaa", hän sanoi, "enkä vanhanapoikana ole mies siitä mitään tietämään; mutta tämä nuori mies tässä vasemmalla kädelläni" (rehtori viittasi Niels Finseniin), "jolla on oikeus pitää itseään oikeana sulhaspoikana tänään, on minulle kuiskaten tunnustanut huomanneensa erään morsiusneidon niin viehättäväksi ja kauniiksi, että jos hän olisi ollut Oskarin sijassa ja ahdasmielinen laki olisi hänet pakottanut valitsemaan johtajan kahden tyttären välillä, niin olisi hän livistänyt johonkin vieraaseen maahan, missä olisi voinut naida molemmat."
Kaikki nauroivat ja silmäilivät Helgaa, joka itse oli tirskunut hiukan hysteerisesti ja katsellut Oskaria koko päivällisajan. Ja silloin Thora, onnea tulvillaan, vilkaisi alas sisareensa ja muisti suuren suunnitelmansa, jolla oli aikonut hyvittää salaisen epäluuloisuutensa. Nyt oli oikea hetki sen toteuttamiseen — nyt hänen ollessaan kuningattarena valtakunnassaan — ja puolittain rohkeana, puolittain arkaillen hän nousi istuimeltaan, kietoi kätensä isänsä kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin.
Johtajan kasvot oikenivat hetkeksi, levisivät sitten jälleen, ja hän sanoi: "Mutta mitäs Oskar siitä arvelee?"
"Oskarvarmastisuostuu", vakuutti Thora, ja kuiskutteli taasenkin isänsä korvaan.
"No, enhän tee taaperoa sanastani; minä myönnyn; mutta sinun pitää kysyä Oskarilta."
Sitten Thora naurellen ja punehtuen hiipi Oskarin taakse ja kuiskaili hänenkin korvaansa, syrjin katsellen Helgaan. Kuunnellessaan kävi Oskar totiseksi kasvoiltaan ja sanoi:
"Mutta haluatko sitä aivan varmasti, Thora?"
"Kyllä, kyllä, kyllä", vahvisti Thora nauraen ja punastellen, sillä nyt oli koko seurue kääntänyt katseensa häneen.
"Puhutaan siitä huomenna", vastusti Oskar.
"Ei, ei, nyt", intti Thora.
"Mutta kenties ei Helga itsekään —" aloitti Oskar ja pysähtyi sitten, mutta Helga kuuli nimeään mainittavan ja kysyi hermostuneesti naurahtaen:
"Mitä Helgasta?"
"Niin, mitä hänestä?" tiedustelivat useat äänet yht'aikaa ja johtaja selitti asian.
"Thora haluaa sisartaan seuraamaan heitä matkalle ja koettaa suostutella Oskaria."
Jokunen yritti epäilevästi huudahtaa "miks'ei?" ja "mainiota!" ja sitten vallitsi äänettömyys, jota vain Thoran ääni keskeytti:
"Tee se, Oskar, tee!"
Tällaista olisi Oskar kaikkein vähimmin odottanut — kiusausta tiellään juuri sinä hetkenä, jolloin yritti sitä pakoilla; intohimon sulkuportti jälleen avattuna, vaikka hän oli niin tiukasti koettanut sitä sulkea — ja sen teki Thora itse sokeassa hellämielisyydessään ja viattomassa ilossaan, ikäänkuin hornan vallat olisivat häntä pilanaan pitäneet.
Mutta seurue odotti Oskarin vastausta; ja jottei olisi itseään ilmiantanut hän koetti lyödä leikiksi. "En ole kuten Niels — en tahdo teitä molempia", hän sanoi; mutta yhä rukoili mielistelevä ääni hänen korvansa juuressa:
"Tee se, Oskar, tee, tee!" Ja Oskarin aina vaan epäröidessä tokaisi rehtori:
"No no, Oskar, vaimonsa ensimmäisen pyynnön kieltäminen on paha alku."
"Enhän kielläkään", selitti Oskar, "ja jos Helga itse todella ja totisesti luulee olevansa halukas lähtemään mukaan —"
"Tahtoisitko mennä, Helga?" kysyi johtaja, ja taasenkin seurasi kotvasen ymmälläoloa, joll'aikaa Helga, purren alahuultaan sielussaan riehuvaa taistelua ilmaisevalla rajuudella, katseli pöydän yli Oskariin ikäänkuin koettaen hänen kasvoistaan lukea mitä vastaisi.
"Käske hänen myöntyä, Oskar", kehoitti Thora.
"Myönnynhän minä", sanoi Helga, ja Thora paukutti voitonriemuisena käsiään ja pani huoneen heläjämään nauruaan.
Niels Finsen oli istuutunut pianon ääreen, ja palvelijat tekivät tilaa tanssia varten, kun Anna hiipi Thoran taakse ja kuiskasi:
"Eteisessä joku haluaa puhutella sinua, Thora."
"Se on kenties —?"
"Niin, kultaseni", vastasi Anna, ja Thora seurasi häntä ulos huoneesta.