Magnus odotteli eteisessä, puettuna lumisääryksiin ja pitkään turkkikauluksiseen päällystakkiin, joka oli karkea ja kulunut, vyötäisiltä huivilla sidottu. Hänen kasvoissaan näkyi syviä uurtoja, jotka voimakkaassa miehessä ovat kohtaloonsa taipumisen leimana, heikossa epätoivon. Thora ei mielestään ollut koskaan nähnyt häntä noin kookkaana ja komeana, mutta hänen äänensä oli puhuessa hempeä kuin naisen ja huulet vetäysivät mitä viehkeimpään hymyyn. Thora sulki vierashuoneen oven ehkäistäkseen pianonsoittoa kuulumasta, astui sitten hänen luokseen ja ojensi kätensä, tuntien pienuutta ja heikkoutta, hennossa valkeassa hunnussaan ollen ja morsiuskruunu otsallaan.
"Tulin hyvästelemään ja hauskaa matkaa toivottamaan", aloitti Magnus.
"Olenpa iloinen, että tulit", vastasi Thora. "Kuulin sinun menneen pois ja pelkäsin, etten saisi sinua nähdäkään."
"Toin sinulle tämän häälahjaksi", sanoi Magnus ottaen eteisen pöydältä suuren, valkean karhunnahan, jota Thora ei ollut huomannut.
"Siinäpä komea talja!" huudahti Thora.
"Onko se hyvä?" kysyi Magnus.
"Erinomaisen kaunis. En ole koskaan nähnyt tämän veroista. Sepä lie maksanut sinulle suuren summan."
"Ei paljoakaan. Ostin sen pohjanpuolesta."
"Tätäkö hankkimaan sinne siis lähditkin?"
"Niin."
"Ja talvella! Niin pitkälle, kylmälle matkalle!"
"Minä olen vahva, Thora — ei minua koskaan pakkanen hätyytä."
Hänen surulliset silmänsä kiilsivät, ja Thoran kurkkuun nousi pala.
"Käytän sitä laivassa ja junassa ja kaikkialla", hän sanoi. "Ja aina silloin ajattelen sinua."
"Ajatteletko?"
"Todella niin teen. Mutta mehän lähdemme etelään, tiedätkös."
"Sen tiedän."
"Englantiin ja Ranskaan — ehkä Italiaan."
"Se kyllä on sinulle terveellistä, Thora. Aurinko on sinulle hyväksi.Ja saat nähdä hedelmiä ja kukkasia kasvamassa — se on ihanaa."
"Eikö olekin?"
Piano kävi äänekkäämmäksi, ja kuului jalkojen sipsutusta — vierashuoneessa alettiin tanssia.
"Ja ajattelehan — Helga lähtee mukaan", virkahti Thora.
"Helga!"
"Eikö Anna sinulle sanonut?"
"Lähteekö Helga teidän kanssanne Italiaan?"
"Lähteepä kyllä, ja se on meille kovin hupaista. Hän on niin näppärä ja vireä — Oskar ei voi olla hetkeäkään huonolla tuulella, silloin kun Helga on mukana."
Nuo vakavat kasvot kääntyivät hetkeksi syrjin, ja sitten Magnus virkkoi yhä hennommin:
"Toivon, että olet onnellinen matkallasi, Thora."
"Varmasti olenkin. Kaikki me olemme onnellisia, siihen luotan. Lähdemme'Lauralla' huomenaamulla."
"Niin äiti kertoi — olen vienyt matkatavaranne laivaan ja hankkinut teille hytin."
"Ja sen olet tehnyt, sill'aikaa kun me —"
"Tahdoin tehdä jotakin hyväksesi, Thora."
"Mutta, Magnus, sinunhan olisi oikeastaan tullut olla täällä. Oskar sitä aina halusi. Hän, kuuletkos, tahtoikin sinua sulhaspojaksi."
"Oskar? Tahtoiko?"
"Tahtoipa todellakin, mutta sinua ei löytynyt, kun olit lähtenyt matkallesi."
Soiton ja tanssin melussa kuului sisältä kuvernöörin ääni ja johtajan sydämellinen nauru.
"Ehkä oli parasta, että jäinkin pois", huomautti Magnus. "Vanhukset eivät ole antaneet tekoani anteeksi, ja jos konsanaan osuisivat epäilemään, että joku muu oli vastuunalainen —"
Hän vaikeni, Thora loi katseensa maahan ja sanoi:
"Olin niin iloinen nähdessäni sinut tuomiokirkossa."
"Siellä oli kaunista", virkkoi Magnus.
"Et ole nyt pahalla mielellä Oskaria vastaan?"
"En nyt. Kun näin teidän yhdessä polvistuvan alttarin eteen, niin en voinut olla ajattelematta päivää, jona kaikki olimme siellä polvillamme. Ja sitten — sitten oli Oskar taas kerrankin pikku veljeni."
"Magnus — etkö — etkö suutele minua?"
Hän epäröi hetkisen, mutta Thora kohotti suloiset kasvonsa häntä kohti — puhtaina kuin pyhimyksen, ja kyynelten kostuttamina — ja Magnus avasi suuren sylinsä, veti valkean pikku olennon rinnalleen ja suuteli häntä otsalle morsiuskruunun alle.
"Hyvästi, pikku tyttö, ja Jumala siunatkoon sinua ja tehköön sinut hyvin onnelliseksi. Mutta jos koskaan minua tarvitset, niin sano: 'tule', ja minä tulen luoksesi — maan äärimmäiseen soppeenkin."
Thora alkoi nyyhkiä ääneensä, ja Magnus oli olevinaan kiireissään, kääntyen ovelle. Hänen täytyi lähteä, kun oli pitkä matka edessä.
"Ja Päistärikkökin on ulkopuolella — en saa antaa sen odottaa."
"Päistärikkö?"
"Äiti pyysi minua hoitelemaan sitä, kunnes palaat — sen vuoksi vien sen takaisin maatilalle."
"Anna minun sanoa sille hyvästi", pyysi Thora.
Magnus kääri hänet kiireestä kantapäähän asti karhunnahkaan ja talutti alas portaita kadulle. Oli pimeä, mutta tähdet tuikkivat ja revontulet halkoivat taivasta kuin suunnattoman säilän heilahdukset. Kaikki oli valkeaa ja hiljaista, kuului vain pianon heikko kaiku ja tanssijain etäinen töminä. Kaksi satuloitua hevosta seisoi levollisina lumessa, ohjakset harjan yli heitettynä, ja toisen selkään nousten virkkoi Magnus:
"Tämä on Kultaharja — Päistärikön iso veli."
Thora löysi oman poninsa, silitti sen korvia ja suuteli kuonoa ja pakeni sitten pakkasilmasta takaisin ovelle.
"Hyvät veljekset käyvät hyvin yhdessä: pääsemme puoliyöksi kotiin", huusi Magnus.
Thora silmäili lähtöä. Välähtävä pohjanpalon patsas valaisi noita kolmea tienmutkassa — Magnus ratsasti Kultaharjalla ja Päistärikkö laukkasi ripeästi vieressä, tyhjä satula selässään.
Thoran palatessa vierashuoneeseen Oskar ja Helga tanssivat vilkasta valssia, molemmat säihkyvin silmin ja tulistunein kasvoin. Sitten Thora itse tanssi kuvernöörin johtajan, rehtorin ja tietystikin Oskarin kanssa. Mutta huone kävi kuumaksi ja ummehtuneeksi, ilmassa oli liiaksi kiihkoa ja painostavaa sähköisyyttä, ja kotvasen kuluttua Thora alkoi vaaleta ja oli pyörtyä. Täti Margretin huomauttamana tämän nähdessään rupesi Oskar vihjailemaan, että oli aika hajaantua. Nuoret miehet kiusoittelivat häntä ("Tahdot päästä meistä eroon, hä?") ja Helga, joka tuntui yhä enemmän ja enemmän hysteeriseltä, vastusteli kiihkeästi väittäen, että yö oli vasta alullaan, mutta Oskar lähetti morsiamensa yläkertaan valmistautumaan miehensä kotiin lähteäkseen.
"No viekäämme hänet kaikin kotiin", virkahti muuan morsiusneito, ja kun Thora saapui yökävelyään varten huppuun kietoutuneena, ainoastaan silmät, nenä ja suu näkyvissä, niin ympäröi hänet samaan tapaan verhoutunut ryhmä iloisia tyttöjä, siristen kuin sirkat keväällä.
Vihdoin tuli lopullinen hetki, jolloin Thoran oli ainiaaksi jätettävä isänsä koti, ja silloin täti Margret, jonka kasvot olivat venyneet hullunkurisen pitkiksi ja vetisteleviksi, joutui kokonaan epätoivon valtaan.
"Ei auta puhua", hän voihki, "minä menetän hänet, enkä tiedä, miten pikku nupukalleni nyt käynee."
"Joutavia, Margret", hymähti johtaja, "Oskar pitää hänestä huolta."
"Muistakoonkin pitää, tahi murhaan hänet", uhkasi täti, ja se ajatus, että täti Margret kenenkään murhaisi, sai koko seurueen hilpeälle mielelle juuri lähtöhetkellä.
Johtajan perhe saattoi heitä ovelle, ja Helga seisoi tanssista kuumissaan ja kiihtyneenä, mutta yhä ohuessa puvussaan portaiden päässä pitelemässä lamppua päänsä yllä, tietä valaistakseen. Häntä turhaan varoiteltiin lasisäiliöisen öljylampun vaarallisuudesta.
"Ole varovainen, Helga, ole varovainen", huomautti Oskar, mutta Helga vain huusi:
"Hyvää yötä, hauskoja unia!" ja heilutteli liehahtelevaa lamppua korkealla.
"Helga, Jumalan tähden, Helga!" huuteli Oskar, ja Thora sanoi:
"Niin, Helga hyvä, älähän saata tapaturmaa hääpäiväksemme."
"Minkä parempi päivä, sen parempi teko!" vastasi Helga, ja hänen helähtelevä, hysteerinen naurunsa kaikui heidän takanaan, kun he katosivat pimeään.
Hääjoukko lähti kahtena parvena, Oskar nuorten miesten keskessä, joiden käsivarret olivat hänet kietoneet, ja Thora neitosien ympäröimänä, jotka pitelivät häntä vyötäreistä ja aina väliin pysähtyivät kuiskimaan veitikkamaisia huomautuksia hänen korviinsa. Kuohkea lumi narskui jalkojen alla ja revontulessa loimuava tähtitaivas sykähteli ja värähteli kuin sydämet heidän povissaan.
Hallitustalon portille tultaessa esitti joku, että Oskarin piti innokkaana saga-miehenä vanhan tavan mukaan kantaa morsiamensa kynnyksen yli; ja sitten Thoran riemuksi Oskar vallattoman naurun kajahdellessa ylt'ympärillä sieppasi hänet syliinsä ja kantoi sisälle taloon, missä Anna (joka oli pujahtanut kotiin aikaisemmin) kiidätti hänet yläkertaan, muiden pistäytyessä vierashuoneeseen viimeistä eromaljaa tyhjentämään.
Pystyvalkea räiski morsiuskamarissa, uutimet olivat alasvedetyt, vuode avoinna, ja huone näytti pieneltä valkealta haahkanuntuvapesältä, kun Thora sykähtelevin sydämin siihen astui.
"Onpa tämä ollut päivä!" huoahti hän.
"On kyllä", sanoi Anna, sulkien oven.
"No, voinhan aina sanoa, että minulla oli ihmeellinen hääpäivä, vai mitä?"
"Voit todellakin. Naisella on elämässään vain kaksi päivää omaa — aivan omaa — ja hääpäivä on niistä toinen."
"Ja mikä onkaan toinen, Anna?"
"Toinen? Hm, se toinen on vielä liian kaukana sinun ajateltavaksesi, mutta kaikki päivät sillä välillä kuuluvat jollekulle muulle — hänen lapsilleen tahi miehelleen."
"Mutta onpa suloista! Onpa kaunista! Elää miestään varten, antaa hänelle kaikki, elämänsä, itsensä, kaikkensa! Siinä on onnellisuutta, eikö olekin, Anna?"
"On todella, rakkaani, ja ehkä tuskaakin. Mutta tässä elämässä on parempaakin kuin onnellisuus, Thora, nimittäin siunattuna oleminen."
Tämä johdatti Thoran mieleen Magnuksen, mutta hän kuuli Oskarin nauravan alakerrassa ja pian unohti kaiken muun siinä hienossa väristyksessä, joka hänet äkkiä valtasi. Anna auttoi häntä riisuutumaan, ja kun huntu ja kaapu oli laskettu syrjään, niin hän liikuskeli hetken äänettömänä huoneessa. Sitten hän virkkoi leppeästi:
"Menetkö levolle nyt, rakkaani, vai annanko sinulle yönuttusi?"
"Annahan se", vastasi Thora heikosti.
Anna sipsutteli vielä hetkisen varpaillaan, kääntäen lampun liekkiä alemmaksi ja asetellen sen varjostinta suoraan. Sitten hän avasi oven ja seisoi hetkisen kynnyksellä katsahtaen takaisin Thoraan, tämän istuessa uunin edessä hiuksiaan suorimassa. Yht'äkkiä hänen keski-ikäiset koruttomat kasvonpiirteensä kävivät nuoriksi ja kauniiksi oman muistonsa taikavoimasta, ja palaten hiljaa takaisin hän sanaakaan hiiskahtamatta suuteli Thoraa ja hiipi sitten äänettömästi ulos huoneesta.
Yksikseen jäätyään Thora silmäili arasti ympärilleen, ja nähdessään Oskarin kapineita hajallaan omiensa joukossa tunsi uutta ja vielä viehkeämpää onnen aavistelua. Häittensä edellisinä päivinä hän oli ajatellut, että jokin salaperäinen muutos yllättäisi hänet, heti kun vihkiminen tuomiokirkossa oli tapahtunut ja hän tullut Oskarin vaimoksi — mutta niin ei ollut käynytkään ja hänestä oli päivän pitkään tuntunut kaikki samanlaiselta. Mutta nyt oli toista, ja tässä huoneessa oli hänestä tullut toinen olento — hän ei enää ollut ainoastaan oma itsensä, vaan Oskar myöskin. Se oli hyvin suloista ja ihanaa, mutta hiukan peloittavaakin, ja rajusti pamppailevaa sydäntään kevennyttääkseen hän nousi vuoteeseen ja peitti kasvonsa.
Hän kuuli seurueen alhaalla eriävän, ja heti jälkeenpäin menijäin askeleitten narskuvan lumessa ikkunan alla, joka oli tielle päin. He seisahtuivat siihen laulamaan häälaulua. Laulu oli "Kaksi ruusua."
Talvi oli kylmä ja maa valkeana, mutta kaksi lemmen ruusua vielä kasvoi Jumalan yrttitarhassa. Vilu ei voinut jäätää näitä kahta lemmen ruusua, sillä niitä lämmitti taivaan ilma: aurinko ei niitä pystynyt polttamaan, sillä elämän lähteestä oli niillä vesi. Kaksi lemmen ruusua samassa varressa; kaksi lemmen ruusua kahdessa hellässä nuoressa sydämessä; kaksi lemmen ja ilon ruusua!
Laulun päätyttyä kuului ikkunan alta iloista naurun tirskuntaa, ja huudeltiin: "Hyvää yötä, Thora!" "Onnellisia unia!" Poistuessaan seurue aloitti häälaulun uudelleen, ja Thora kuvitteli menijät astuskelemassa kaupunkiin käsihakaa, nuoret tytöt ja nuoret miehet.
Hän kuunteli alas kadunvartta hälveneviä ääniä, ja hetkiseksi tuntui kaikki elämä lemmen säveliin soinnutetulta; Oskar ja hän pysyisivät aina lapsina, koskaan vanhentumatta, vain käsi kädessä kirmaamassa kautta kukkaismaailman, missä jokainen rakasti heitä ja he rakastivat jokaista, eikä voinut koitua mitään varsinaisia vastuksia, koska rakkaus oli kaikki kaikessa.
Mutta juuri silloin tuomiokirkon tornikello löi yksitoista, ja hän muisti Magnuksen. Hän oli näkevinään Magnuksen samoamassa aution, valkean lakeuden poikki revontulten vavahtelevassa valovirrassa — yksinäisen miehen ratsastamassa hevosen selässä, toisen juostessa vierellä tyhjin satuloin. Magnus parka! Mutta eihän sitä voinut auttaa!
Äänet häipyivät etäisyyteen, ja kodikkaassa pesässä vallitsi hetken hiljaisuus — lämmin, hiiskahtamaton, salamyhkäinen hiljaisuus, jota ei mikään muu keskeyttänyt kuin uupumattoman meren kaukainen pauhu. Thora sulki silmänsä ja pidätteli hengitystään. Hän oli sanomattoman onnellinen! Hän vapisi kuin kiinni saatu ja kädessä pideltävänä oleva lintunen, mutta hänen pelkonsakin oli onnea täynnä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä notkahti lattia äänettömästä askeleesta, joku tuntui olevan saapuvilla huoneessa, ja sitten — Oskar seisoi hänen ylitseen kumartuneena ja painoi suudelman hänen huulilleen.
"Oi että kaikkoo kevät ruusujen, nuoruuden kääntyy kirjelehtinen! Helkytti satakieli hetken vain, lens mistä, minne — kenpä tiesi sen?"
Häitten jälkeen ja nuoren parin lähdettyä pistäysi Anna vierailemaan Magnuksen luo, ollakseen poikansa seurana hänen ensimmäisen talvensa ensi viikkoina ja katsoakseen, että talous oli siellä kunnolleen järjestetty.
Tila oli noin viiden penikulman päässä pääkaupungista, lähellä lampaidenkorjuuseen käytettyä tarhaa ja keskellä suurta Thingvellirin tasankoa, historiallista kenttää, jolla entisaikaan pidettiin islantilaisia kansankäräjiä; vieläkin näkyy siellä unohduksiin joutunut Lakivuori.
Tasanko itse oli autiota erämaata, ei täyttä penikulmaa leveä, korkeiden vuorten keskessä, joista jotkut olivat jäätikkörinteitä ja toiset tupruilivat kiehuvaa tulikiveä. Se näytti maanjäristysten repäisemältä, railojen ja rotkojen ristiin rastiin halkomalta tyhjältä kuilulta. Mutta luonto oli parantanut omat vammansa, laavaa kattamaan oli kasvanut sammal, sammalta vehmas nurmi ja nurmen tuhannet ruohokasvit, jotka kesäisin kukkivat kirjavina.
Mutta nyt oli talvi, ja lumi kätki reunasta reunaan kaiken elollisen, pyöristäen maiseman terävät särmät ja harjat pehmeiksi penkereiksi ja luoden suuren valkean maailman, mistä ei mitään muuta näkynyt esiin pistävän kuin muutamia isohattuisten tattien muotoisia nyppylöitä — ihmisasumuksia, lampaiden ja karjan suojuksia. Tasangolla oli vain kaksi taloa — maatalo ja pappila, pikku kirkko jälkimmäisen vieressä. Maatalo oli rakennuksista isompi, ja pääkaupungista pohjoispuolen suurimpaan kauppapaikkaan johtavan tien varressa ollen oli siitä tullut matkamiesten levähdysasema.
Tuo majatalo oli monen polven ajan ollut Annan suvun hallussa ja viimeksi hänen isänsä omistama. Tämä oli ollut arvokas mies, harvapuheinen ja vakava, luonteeltaan suuresti Magnuksen kaltainen, mutta oli siirtynyt tilalta taloutensa jouduttua perin rappiolle, kun oli osunut erään vararikkoisen kauppiaan asioihin. Tyttären jouduttua naimisiin hän menetti vaimonsa ja sitten äkkiä kuoli — ihmisten puheitten mukaan viinaan. Siitä saakka oli tila ollut pehtorin huostassa, mutta kuvernööri oli palkkasäästöillään kuolettanut kiinnityslainan ja talo oli rasituksista vapaa.
Annan loppumattomana ilona oli saattaa paikka entiseen järjestykseen. Hän aloitti makuupaikoista, sillä synti saapuu naurulla, hän sanoi, mutta lähtee itkien. Paimen vaimoineen pantiin yläpäähän, saunakamariin, palvelustytöt alakamariin ja renkipojat ylisille. Kullakin huoneella oli oma kattonsa, joten koko talo oli oikeastaan pikku sikermä, muistuttaen mustalaisleiriä, jonka teltanhuiput törröttelevät eri suunnilla. Päärakennuksessa oli tilava sali, josta päästiin kahteen vierashuoneeseen. Näistä piti Magnuksen nukkua toisessa, milloin matkamiehet eivät molempia tarvinneet, ja muulloin lattialle levitetyllä patjalla.
Anna tarkasti keittiön (eltin) jaskemman(aitan), tutki talveksi säilytetyt lihat, kuivatun ja suolatun turskan ja valaan, ja pani ammeen kannen lukkoon, sillä harvoin nälkiintyy palvelustyttö ruoka-aitassa, hän sanoi. Lopuksi hän käänsi huomionsa saliin, jossa yleensä oleksittiin, ja hankki siihen uuden korkeaselkäisen sohvan, nojatuolin, bornholmilaisen kellon ja ison kamiinin. Päälle päätteeksi hän ripusti seinille kaksi isoa valokuvaa — kuvernöörin ja omansa. Kuvernööri oli kultanauhaisessa virkapuvussaan komea, mutta hän hyvin vaatimattoman näköinen mustine hilkkoineen; ja enemmän ajatellessaan hän olisi ottanut oman kuvansa alas, mutta Magnus sanoi siitä jotakin kaunista ja se sai jäädä.
Annan käynti oli pitkäaikainen, mutta aina kun hän valmistautui lähtemään sanoen, että koti oli tyhmille paras, vastasi Magnus, että siinä tapauksessa Gudrunin täytyi purkaa hänen matka-arkkunsa, koskapa kuvernööri ei mitenkään vielä voinut odotella häntä palaavaksi.
Tällä tavoin hän viipyi Thingvellirissä, kunnes lumi alkoi nuoskeana kutistua ja maiseman särmät paljastua.
Sillävälin oli hänen elämänsä maatilalla yksinkertaista ja säännöllistä, ja kullakin päivällä oli velvollisuutensa. Jo aamupimeällä hän soitti salin seinässä olevaa kelloa, joka herätti talon väen ja lähetti palvelustytöt askareille, renkipojat läävään ja navettaan. Ja lyhyen päivän päätyttyä hän taas soitti illalliselle ja lopuksi rukoukseen, jolloin perheen pää (nyt Magnus) aloitti virren ja luki raamatunluvun. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja tapasi ne viitisenkymmentä ihmistä, jotka olivat sinne ratsastaneet tasangon laidoilla olevilta tiloiltaan. Hän istui vastapäätä alttaria, jonka taulu kuvasi valkeapukuista Kristusta vehreiden pääsiäislehvien ympäröimänä. Magnus istui kuoron joukossa ja asetteli numerotaululle virsien numerot. Magnuksella ei ollut oikeaa lauluääntä, mutta Anna kuunteli hartaasti ja oli onnellinen.
Vaikka puhteet olivat pitkät, ei talossa oltu koskaan joutilaina. Palvelustyttöjen parsiessa ja paikkaillessa omalla puolellaan istuskeli Magnus salissa kangaspuiden ääressä, äitinsä kehrätessä tahi sukkaa kutoessa. Magnuksella pyöri taaskin suuria suunnitelmia mielessä; vaikka entiset aikeet olivatkin menneet myttyyn, niin oli hänellä uusia yhtä tärkeitä.
Islanti tarvitsi teitä; tiet olivat sivistyksen rajamerkkejä; tiettömänä ei maailman tuotteliainkaan maa voinut vaurastua; sillä mitä hyötyä oli runsasmaitoisesta lehmästä, jos se potki kiulunsa kumoon?
Illan toisensa perästä Anna sai kuunnella näitä selittelyjä kangaspuiden kapseen lomassa, ja myönnellä niiden yhteydessä esitettyjä hankkeita oikeiksi ja tarpeellisiksi. Niin, Magnuksella oli mukavat olot edessään; Anna saattoi tyytyväisenä lähteä kotiin.
"Kun asiaa ajattelee, niin onkin ehkä kaikki käynyt parhain päin", hän sanoi; "ja jos talossa vaan olisi emäntä —"
Mutta Magnus helskytteli kangaspuita eikä toviin kuulunut sanaakaan.
"Johan ja Gudrun ovat kelpo väkeä tavallaan, mutta ohutta on veri, joka ei ole vettä sakeampaa, ja kun lähden takaisin —"
Kangaspuut kolisivat yhä kovemmin.
"Mutta nuori mies, joka ei ole voinut tyytyä Thoran kaltaiseen tyttöön, ei hevillä löytäne monta mieleistään."
Ja silloin kangaspuut pitivät entistä hullumpaa melua, eikä sinä iltana puhuttu sen enempää.
Annan oleskellessa maatilalla saapui väliin tietoja hääseurueesta; kirjeet toi viikkoposti hallitustalosta ja johtajalta. Ensimmäinen oli Englannista, yhteinen kirje, johon kaikki kolme matkaajaa olivat kyhänneet osansa. Sen aloitti Oskar leikkisällä katsauksella matkan vaiheisiin, siitä asti kun "Laura" läksi laiturista.
"Oitis laivaan päästyämme kuulimme kapteeni Zinsenin luovuttaneen oman kajuuttansa meille, ja siitä hetkestä tähän saakka on jokainen meille osoittanut rajatonta vieraanvaraisuutta, varsinkin isän vanhat yliopistotoverit — professori Oxfordissa ja pankkiiri täällä Lontoossa. Luonnollisesti tiedämme kaikesta saavamme kiittää kuvernöörin nimen taikavoimaa, ja sen vuoksi harjaannutan itsessäni tavatonta kunnioitusta sitä kohtaan, vaikka epäilen, tokko se milloinkaan näyttää minusta kauniimmalta kuin hääpäivänämme tuon muhkean maksuosoituksen alanurkassa."
"Ha, ha! Hiiri tietää, mistä tie käy takaisin juustonsa luokse", virkahti Anna.
Helga loi säihkyvän kuvauksen Lontoon teattereista, taidenäyttelyistä ja oopperoista.
"Puoliakaan ei oltu minulle kerrottu, niinkuin isossa kirjassa sanotaan, ja ihmettelen entistä enemmän, miksi mikään tyttö parka olisi tuomittu haaskaamaan elämänsä erämaassa, kun voisi asua noin ihanassa neron ja kauneuden maailmassa."
"Hm! Hukkatyötä on veden kaataminen kalliolle", hymähti Anna.
Thoralta oli viimeksi hieman kaihomielinen pikku huomautus. Epäilemättä oli kaikki hyvin ihmeteltävää, mutta kuitenkin yritti koti-ikävä häntä kiusata pikkuisen. Hän ei niin aivan suuresti välittänyt oopperoista ja taidenäyttelyistä, joten Oskarin täytyi kuljetella Helgaa yksinään.
"Mieluimmin istun hotellin ikkunassa ja katselen torilla tungeksivia väkijoukkoja. Oi ääretöntä ihmispaljoutta! Aina menossa ja tulossa, ja tuskin kukaan koskaan haastaa kenellekään? Se ensimältä tuntuu perin kummalliselta. On niin outoa ajatella, että ihmiset kadulla eivät edes tunne toisiaan näöltä ja että jokaisella ohi kulkevalla nuorella naisella on oma perheensä jossakin — oma miehensä kenties, ja omat lapsensa — ja että hän on rientämässä heidän luokseen. En tiedä, miksi se saa minut tuntemaan itseni niin yksinäiseksi, ja silloin miltei soisin olevani rakkaassa, suloisessa, kotoisessa vanhassa Islannissa jälleen."
Magnuksen täytyi lukea tämä kirje ääneensä — sillä Annassa ei ollut kirjoitetun lukijaa — ja Thoran osaan päästessään hänen äänensä tukahtui ja sortui.
Seuraava kirje tuli Pariisista ja oli kokonaan Helgan käsialaa.
"Oi miten paljon nähtävää! Millaista ylellisyyttä! Millaista remua! Ja mitä viehättävimpiä pukuja! Entäs ooppera — Chopin, Verdi, Wagner, Grieg! Olemme oopperassa joka ilta — nimittäin Oskar ja minä olemme, Thora kun ei paljoa piittaa musiikista. Thoran päähuvina on käyskennellä Madeleinen kukkasmarkkinoilla ja katsella lasten leikittelyä ja olla sen näköinen, kuin toivoilisi olevansa yksi noista."
"Niin Thoramme kaltaista", virkkoi Anna.
"Niels on täällä — Niels Finsen, tiedättehän. Niels on suorittanut opintonsa musiikkiopistossa ja on joissakin tekemisissä Covent Gardenin kanssa; sinne apuvoimia hankkiakseen hän on Pariisiin tullut. Hän näyttää menestyvän merkillisen hyvin, paneepa minut melkein kadehtimaan. Oi kun pääsisi eteenpäin elämässään! Ainiaaksi pelastuisi tuolta harmajalta taivaalta, tuosta hyytävästä ympäristöstä! Mitä antaisinkaan siitä! Mitään ei olisi minun ja menestykseni välissä, jos vain näkisin tilaisuuden, mistä alkaisin. Ja kuka tietää — ehkä näenkin vielä! Niels selittää, että ääneni on ihmeteltävästi parantunut, ja harjoittelen joka päivä. Mutta jos mieli todellista tilaisuutta tällä alalla saavuttaa, pitäisi oleskella täällä tahi Lontoossa, Dresdenissä, ja se kysyy kustannuksia. Olenhan melkein pennitön, oikeastaan, ja käynyt niin pöyristäväksi kuvatukseksi näköjäni, että ellei joku minulle lähetä —"
Kirje oli johtajalle, ja hän oli lopun leikannut pois.
"Hm! Hm!" äännähteli Anna. "Pyrkiipä pöyhistelemään." Ja sitten he äänettöminä söivät illallisensa, savustettua lampaanlapaa ja ruisleipää, ja Anna soitti rukoukseen.
Hääseurueen kolmas kirje saapui Italiasta, Oskarin yksin kirjoittamana. Postinkuljettajan, joka sen toi, oli lumipyry pysähdyttänyt kahdeksi päiväksi Sammaltunturille suojaan. Majatalotilalla olivat karjansuojukset kokonaan hautautuneet, ja Magnus oli miehineen ahertanut vyötäisiä myöten kinoksissa aamuhämärästä pimeään asti, kaivamassa tietä elukkain ruokkimiseksi ja juottamiseksi.
"Maailma on valkeana siellä Islannissa, mutta täällä Italiassa ruusut puhkeilevat, taivas kuultaa puhtaan sinisenä ja ilma on leuto. Loistavia päiviä olemmekin viettäneet!
"Saavuimme Venetsiasta, hiljaisuuden ja unelmain kaupungista, Firenzeen, päivänpaisteen kaupunkiin, ja Roomaan, kaupunkien äitiin, sekä sieltä vihdoin laulun kaupunkiin Napoliin. Italia näyttää sävellyttävän koko Euroopan! Hurmaava ja rakastettu Italia! Jospa vain joku voisi tehdä Islannille saman! Ryhmyinen, jyhkeä, mahtava vanha Islanti! Mutta maltas — maltahan vain — kenties joku sen vielä tekeekin!"
"Hui hai, Oskar, Oskar", huokasi Anna, "huokeampi lukea kaksitoista vuorta kuin kiivetä yksi."
"Matkustelumme on Helgalle suunnattomaksi huviksi. Ulkosalla joka minuutin, päivän pitkän, tehden tuttavuuksia kaikkialla. Thora ei tunnu jaksavan oikein hyvin, lapsi parka, eikä juuri välitä liikuskella. Lähdemme ensi viikolla Rivieralle ja sieltä takaisin Islantiin. Minun on tietysti oltava kotona suurkäräjäin alkuun, mutta Helga sitä nurkuu joka päivä. Kello on nyt kaksi aamulla, ja me olemme vast'ikään palanneetveglionista— naamiohuveista nimittäin — sillä tämä (eilispäivä) on laskiaisajan viimeinen. Kukkasia, kulkueita,confettija utumaailman pukuja! Helga näytti uhkealta uusimmankuosisessa vaaleansinisessächiffon-puvussaan ja oli eittämättä illan kaunotar! Thora parka ei huolinut lähteä mukaan, vaan jäi hotelliin ja meni aikaisin levolle."
Magnuskin ja hänen äitinsä menivät aikaisin levolle iltana, jona he tuon kirjeen lukivat. Anna veti kellon nuoraa, ja palkolliset nahkalapikkaissaan ja villasukissaan marssivat sisälle. Raamatunlukuna oli kertomus lesken leilistä, ja virtenä:
"Lapsen mielin, nöyrtyen käännyn puoleen Jeesuksen."
Viimeisen kirjeen he saivat kevään ensimmäisenä päivänä, kun oli tullut suojaiset säät, vesi lorisi virtoina alas pitkin vuorten juovaista lumirinnettä ja lampaat alkoivat vuonia. Se saapui Monte Carlosta ja Thoran kirjoittama Annalle itselleen.
"Tämä seutu on ylen kaunista, Anna, mutta en kuitenkaan luule siitä oikein, oikein paljoa pitäväni. Rakennukset ovat kaikki uljaita palatseja, mutta eivät näytä niin kodikkailta ja mukavilta kuin Islannin pikku talot. En uskalla tätä Oskarille sanoa, jott'en hänestä tuntuisi kiittämättömältä, eikähän täällä kylläkään ole sumua eikä usmaa eikä suuria vaahtopäitä aaltoja, sillä meri siintää aina sinisenä; ja tietysti ovat puut ihmeen tuuhealehväisiä ja kukkaset kovin somia! Toisinaan pidetään täällä karnevaaleja, jolloin vaunuittain kukkasia heitellään kaikkialle; mutta seuraavana päivänä on sääli katsella hentoisia ruusuja, joita tallattuina on lakaistu läjiin kaduilla.
"Iltapäivisin raiuttelee soittokunta puutarhassa ja siellä ajellaan vaunuilla ylt'ympäri. Illaksi mennään ravintolaan — isompaan kuin teollisuuskoulun rakennus — ja siellä puhaltelee toinen soittokunta päivällistä syötäessä — kaksi tahi kolme sataa ihmistä yhtä haavaa, ja kaikki naiset avokaulaisessa puvussa. Sen jälkeen pistäydytään seurahuoneelle, missä on hiljaista ja hieman pimeää, ja ihmiset istuvat pyöreiden pöytien ääressä korttia pelaamassa. Jokainen täällä pelaa korttia, sillä kaikki näkyvät aina olevan lomaa viettämässä."
"Niin, mutt'ei pahahenki koskaan", tokaisi Anna.
"On vaan kamalaa kuulla, kuinka paljon joskus hävitään hetkessä. Eilen illalla Oskar osoitti minulle kalpeakasvoista nuorta miestä, joka oli hävinnyt koko maatilansa — suuremman ja arvokkaamman kuin kotitila siellä. Sanotaan, ettei hän ollut aikonut lainkaan ryhtyä peliin huoneeseen poiketessaan, mutta kuume valtasi hänet, eikä miesparka pystynyt vastustamaan."
"Sepä se, emme näe kuoppia, kun ne lumi kattaa", virkkoi Anna.
"Tulin siitä pahoinvointiseksi enkä kyennyt viipymään kauempaa, mutta Helga tahtoi jäädä, joten Oskar nosti minut vaunuihin ja minä palasin kotiin levolle. Soisin, ettei Helga olisi niin mieltynyt tuollaisiin paikkoihin. Mutta hän on kuitenkin, ja sen vuoksi on Oskar pakotettu menemään hänen mukanaan, vaikk'ei haluaisi, ja toisinaan hän palaa sieltä hyvin alakuloisena. Tänne tultuamme hän on saanut huonosti unta ja käynyt kovin rauhattomaksi. Olen iloissani, kun jätämme tämän paikan.
"Mutta kaikkiaan olemme viettäneet vaiherikkaita aikoja, ja Oskar on ollut minua kohtaan kovin hyvä, ja minä sanomattoman onnellinen. Iloissani olen sentäänkin kotiin palaamisesta, kun saan nähdä kaikki vanhat rakkaat kasvot — sinun ja täti Margretin ja isän ja kuvernöörin. Kaiketikaan ei Magnus nykyisin puhele minusta — vai mitä? Miten on Päistärikön laita? Pyydä Magnusta raaputtamaan sen korvia minun puolestani ja suutelemaan sen ryhmyistä kuonoa. Tuiskahdammepa vielä jonakuna päivänä oikein tuulena yli nummen! Mutta varmaankaan en nykyään saa hyppelehtiä paljoa, vai mitä? Onpa omituista, Anna, ettei siellä päin ole pikku lapsosia juuri missään näkyvissä! Toista oli Italiassa, missä niitä näkee joka paikassa, pienet hennot jalat kapaloituina kuin muumion.
"Saavumme kotiin alkukesästä, ja laskeskelen jo päiviä! Terveisemme jokaiselle, ja jos joku erityisesti minua kysyy, niin sano, että jaksan mainiosti ja olen hyvin onnellinen."
Kangaspuut olivat salissa sen iltaa jouten, jolloin Magnus tämän kirjeen luki. Kukaan ei mitään virkkanut, kunnes Anna sytytti kaksi kynttilää ja antoi toisen Magnukselle sanoen.
"Ota, olethan väsynyt, eikä ihme, kun nousitkin työhön ennen päivänkoittoa. Montako karitsaa tänä aamuna?"
"Kaksikolmatta, mutta yksi parhaimpia kuolleena."
"Niin käy aina. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Makuukamarinsa ovella Magnus seisahtui kynttilä kädessä: "Äiti!"
"No?"
"Luuletko, että hän on niin peräti onnellinen?"
"Thoramme? Jumala tietää, poikani!" vastasi Anna.
Lumi oli sulanut, kalpea maa loisti vihreänä ja kultaisena kevään jalokivivaipassa, kun matkustajat palasivat Islantiin. Kiertäen vuonon niemekkeen nenitse varhain aamulla, pikku kaupungin savutessa aamiaisaskareissa, kapteeni Zinsen oli heidän kotiintulonsa kunniaksi laukaissut kanuunan, ja jokainen syöksähti ilomielin ulos ovesta, luullen sotalaivan tulleen Kööpenhaminasta; mutta riemu oli vielä remuavampi, kun "Laura" laski ankkurinsa ja sitä vastaan lähteneet pikku veneet palatessaan toivat viestin hääseurueen tulosta.
Puolet miehisiä asukkaita keräysi laiturille toivottamaan matkaajia tervetulleiksi, ja joukossa oli kuvernööri täydessä virkapuvussaan, johtaja juhlakalotti päässään, parhainta merenvahapiippuaan poltellen, ruununvouti, rehtori ja piispa.
Johtajan iso valkea vene oli heti lähetetty noutamaan noita kolmea maihin, ja sen takaisin tullessa oltiin hyvin uteliaita näkemään, miltä nuo pitkän matkansa jälkeen näyttäisivät. Kokassa seisova Oskar nähtiin päivettyneeksi ja hieman vanhentuneeksi, kun oli kasvattanut pienet, vaaleat, suipoiksi kierretyt viikset. Joku huomasi, että hänellä oli uusimmankuosiset liivit ja käsivarrellaan italialainen levätti. Helga seisoi keskellä venettä ja näytti hiukan tanakammalta, ranskalainen hattu päässään. Hän kantoi valokuvauskonetta hihnassa hartioillaan ja katseli laiturilla tungeksivaa väkijoukkoa norsunluisella kaukoputkella. Ja Thora, joka istui perässä sama puku yllään kuin lähtiessäänkin, Magnuksen valkea karhuntalja helmassaan, näytti pikkuisen laihemmalta kuin ennen, mutta kasvoja kirkasti hymyily, joskin sädehtivissä silmissä kiilsi kyyneleitä.
Veneen saapuessa laituriin raikuivat tervehdykset niin innostuneina kuin kurkusta lähti. Ei tahtonut tulla loppua naurusta ja leikinteosta, kätten pudistuksista ja olalle taputuksista. Thoraa suudeltuaan huomasivat kuvernööri Ja johtaja poskensa kosteiksi, mutta Helga oli pirteä kuin päivä ja Oskar sai jokaisen hyvälle tuulelle. Hän paiskasi kättä joka taholle ja huuteli kalastajia ja venemiehiä nimeltään. "Eipä unhota vanhaa ystävää!" virkahti muuan paljasjalkainen ukko hyvillään.
Marssittiin sitten joukolla hallitustaloon, missä Anna kuistin ovella odotteli esiliina ja hilkka yllään. Thora itki ilosta hänet nähdessään ja hänet oli kannettava makuuhuoneeseensa. Ja kun täti Margret saapui voideltuine kiharoineen ja Oskar tahtoi häntä suudella, niin hän leikkisästi poskelle näpäyttäen torjui tungettelijan ja juoksi suoraa päätä yläkertaan sanoen: "Katsonpahan ensin, mitä olet lapselleni tehnyt."
Helgakin meni ylös hattuaan riisumaan, ja sitten kuvernööri ja johtaja riepottivat Oskarin vierashuoneeseen, missä piispa, ruununvouti ja rehtori yhtyivät heihin. Maria toi sisälle kahvia ja suklaata, ja ukot ahtoivat tupakkaa piippuunsa, käyden sitten Oskaria kysymyksillään ahdistamaan. Kuvernööri tiedusteli Englannin politiikkaa, johtaja tullimaksuja, piispa kyseli Vatikaanista ja rehtori Rooman foorumilla tehdyistä kaivauksista.
Oskarilla oli kaikkeen rivakka ja ponteva vastaus, joka kuulosti tietävältä ja tehosi sukkeluudellaan, ja lipuen sitten tosiasiain raskaalta maaperältä laskemaan mäkeä mielikuvituksen liukkailla rinteillä hän hauskutteli kuulijoitaan matkakaskuilla ja naurettavilla tapahtumilla, mitä heille oli tahi ei ollut sattunut.
Kaikki jutut osuivat paikalleen: hänen pistoolinsa laukesi aina, heti kun hän liipasimesta nykäisi — ukot nauroivat vesi silmissä. "Aika poika!" "Pelaa joka sormellaan." Hänen hilpeytensä vaikutti heihin kuin aurinko pimeäin päiväin perästä, tyvenellä heräävä tuulahdus meren ulapalla, veneen ensi heilahdus ensimmäisellä airon vetäisyllä. Hän oli sama hillitön, syyntakeeton, herttainen tuhlaajapoika kuin ennenkin, ja vasta aikoja jälkeenpäin muistettiin, että hänen iloisuudessaan oli sorahdellut ontto sointu, remussaan väärä pohjasävel.
Helga tuli alas vierashuoneeseen, ja miehet huudahtelivat hänelle yhteen suuhun.
"Onpa hänestä tullut pönäkkä!" huomautti kuvernööri.
"On tosiaan kostunut matkasta", virkkoi johtaja.
"Se on totta!" vakuutti Oskar. "Sai mitä halusikin — kaiken mitä halusi."
"Joutavia! Puhukaa vakavammista asioista", hymähti Helga.
Sitten tuli Thora, jonka ympärillä Anna ja täti Margret hyörivät ja hyrisivät kuin mehiläiset. Hän oli — vain vanhan muiston vuoksi — vaihtanut ylleen islantilaisen pukunsa, ja nyt hunnutta nähtynä oli kieltämättä laihtunut; nenänjuurella oli pingoittunut piirre ja poskilla kuumeiset täplät. Mutta kasvoja kirkastivat arat hymyt ja harras kiitollisuus.
"Anna on meille antanut kerrassaan viehättävät huoneet, Oskar, kadunpuoleisen ison huoneen ja sen takaa pitkän kamarin, vaikk'en tiedä, mitä ihmettä me kahdella teemme."
"No, älähän sillä mieltäsi vaivaa, kultaseni — ehkä ne vähitellen saamme käytetyksi", vastasi Anna, merkitsevästi nyökäyttäen päätään, ja silloin sävähti Thoran kasvoille hehkuva puna kuin hätälippuna, ja miehet alkoivat myhäillä.
Annakin hymyili, iski silmää kuvernöörille ja kuiskaili hänelle kädenselän suojassa. "Onko niin?" "On todella, minä kysyin häneltä yläkerrassa, ja niin oli kuin odotinkin." Sitten kuvernööri vuorostaan alkoi hyllyä ja johtajalle kuiskutella. "Älähän, onko tosi?" "Niin Anna sanoo." Ja sitten he kuiskailivat yhdessä, kunnes jokainen heitä nauroi, jolloin johtaja virkahti:
"Kuulehan, Oskar, olet kertonut meille kaiken maailman asiat, Lontoot, Pariisit ja Roomat, mutta et sanaakaan siitä paikasta, missä rahaa ansaitaan ilman työtä."
"Monte Carlosta? Enkö?" sanoi Oskar. "No, niin — kaunis paikka! Ihan paratiisi."
"Ihan hornan kita, jos on puoletkaan totta siitä, mitä kuulee", huomautti kuvernööri.
"Kyllähän — kyllä niinkin on, on tosin", myönsi Oskar.
"Kuulin kerran erään miehen saaneen kymmenen puntaa yhtenä iltana — ajatelkaas", ihmetteli johtaja.
"Jo nyt jotakin!" huudahti täti Margret.
"Mutta mitä hyödyttää kirstullinen kultaa, jos piru pitää avaimen?" arveli kuvernööri.
Sitten Helga, joka istui pianojakkaralla, alkoi hiljalleen soittaa, jaOskar pyörähti hänen luokseen.
"Oi, Addio Napoli! Meidänpä täytyy sinulle laulaa muutamia napolilaisia lauluja, isä."
Esitys saavutti äänekästä hyväksymistä, ja puolen tunnin ajan Helga soitti ja Oskar lauloi niitä iloisia pikku laulelmia, joilla Napoli saa Italian ilman sävelinä helähtelemään. Ja kun eräänä hetkenä johtaja oli palaamaisillaan takaisin mieheen, joka yhdessä illassa voitti kymmenen puntaa, niin Helga aloitti tarantellan ja Oskar tanssi.
Vihdoin lausui kuvernööri: "Kaikella on pysäkkinsä paitsi ajalla. On myöhä, ja Thora näyttää väsyneeltä, joten aion ajaa ulos jokaisen, joka ei täällä asu."
"Oikein sanottu", vahvisti täti Margret, "ja minä vien Helgan omaan asuntoonsa."
"Minä Helgan kotiin saatan", sanoi Oskar, ja käsi puristellen ja hyvästelyjä lausuillen alkoi seurue hajaantua.
"Oikeastaan lienet iloissasi, kun olet jälleen kotimaassa, Thora?" kysäisi piispa.
"Hyvin, hyvin iloissani", vastasi Thora.
"Ha, ha! Ei ole helppo panna liekaan koti-ikävän riivaamaa ponia", nauroi rehtori. "Entäs sinä, Helga?"
"Minä en ole vähääkään iloissani, rehtori. Kukavoisikaanilomielin vaihtaa kaiken tuon viehättävän tällaiseen erämaahan?"
Se hyyti jokaisen hetkeksi, ja Helgan avuksi aikoen virkkoi Oskar:
"On siinä perääkin, mitä Helga sanoo, onhan —"
"Sinäkinkö, Oskar —?"
"En, rehtori, en — tarkoitan — niin, olenhan iloinen paluustani, ja iloisin mielin taas toistekin matkaan lähden."
Ja sitten kaikki olivat jälleen tyytyväisiä.
Seuraavana päivänä kiersivät Oskar ja Helga tuntikausia vastavierailuilla; Thora jäi yhä väsyksissä kotiin ja sai muutamia entisiä koulutovereita luokseen. Muuan aikansa kaunottarena ollut oli joutunut naimisiin puolen kolmatta penikulman päässä asuvalle tilalliselle ja saanut kolme lasta. Pelkkää työtä, työtä hän sai tehdä herkeämättä; vireästä tyttösestä oli koitunut orja.
"Voi, Thora, olitpa onnellinen, kun et Magnukselle mennyt", hän huoahti.
"Niinkö arvelet?" sanoi Thora.
"Niin, toden totta, Thora. Ja kaikkihan sanovat, että Oskarista tulee huomattu mies."
Oli kevätkaravaanien aika, ja iltahämyssä saapui Magnus itse, vietyään tuotteensa johtajalle. Thorasta hän näytti vantterammalta ja kookkaammalta kuin koskaan, eikä hän voinut olla huomaamatta, että Magnuksen kädet olivat sierettyneet ja kynnet pyöristämättä leikatut. Mutta ääni oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, olipa hän ujo ja hermostunutkin.
Lampun liekki oli pienenä hänen astuessaan vierashuoneeseen, ja tähystäen Thoran kasvoja läheltä hän kolmeen kertaan kysyi, jaksoiko Thora hyvin, kunnes tämä nauroi yhä uudelleen antaessaan saman vastauksen. Sitten Magnuskin nauroi, ja sen jälkeen he keskustelivat luontevammin ja kertoilivat toisilleen kaikki "kuulumiset."
Päistärikkö oli hyvässä kunnossa; se oli saanut kesäkarvansa ja näytti perin pulskalta; oikeastaan olikin sitä syötetty liiaksi ja se alkoi olla hiukan pöhölihassa — pitäisi pikkuisen tasaella, ennen kuin sillä Thora ratsastaisi.
Hm, niin, Thora ei tarvinnutsitäihan vielä — eiihanvielä — ja Magnuksen oli parempi vaalia sitä veitikkaa maatilalla vielä jonkin aikaa.
"Mutta kylläpä olitte kauan poissa", kummasteli Magnus.
"Olimmehan me", myönsi Thora. "Viisi kuukautta, lähes kuusi."
"Tiistaista viikon päähän kuusi kuukautta", muisti Magnus.
Siitä molemmat joutuivat hämilleen, ja Thora alkoi näytellä Helgan matkalta ottamia valokuvia.
"Kauniita ovat — erinomaisia!" kehui Magnus. "Mutta ihmetyttää minua, ettei laivanne kellunut pumppujen varassa, kuten sanotaan, ennenkuin saitte sen takaisin satamaan — kaikkien noiden paikkojen näkeminen tietenkin vaati aimo summat rahaa."
"Senhän arvaa", vastasi Thora, "matkusteleminen oli kovin kallista — varsinkin kun on maksettava useamman kuin yhden puolesta."
"Ja vielä Helgakin oli mukana", huomautti Magnus.
"Niin, tosiaan, Helga vielä. Mutta isän ja kuvernöörin maksuosoitukset näkyvät riittäneen meille kaikille."
"Sittenkään en voi käsittää, miten hän sai sillä kaikki maksetuksi."
"Ei sitä ole helppo käsittää, ei ole."
"Venetsia! Rooma! Monte Carlo! Kai te piditte hauskaa matkallanne!"
"Oskar piti — päivät päästään."
"Entäs sinä, Thora?"
"Minusta ei oikein ole matkustajaksi — kyllästyn pian nähtäviin, ja jollei Helgan vuoksi —"
"Et siis ole pahoillasi siitä, että otit Helgan mukaasi?"
Thora epäröi hetkisen ja sanoi sitten: "Helga oli valmis lähtemään nähtävyyksiä katselemaan Oskarin kanssa, kun minun täytyi jäädä hotelliin."
"Etkö heidän poissa ollessaan ollut ikävissäsi?"
"Ehkä — joskus — aivan hiukan — ollessani niin paljon yksinäni ja niin vento vieraitten parissa."
Magnus, joka näytti syventyneen valokuvia tähystelemään, äännähti miltei huomaamattaan: "Pikku raukka!"
Hätälippu lehahti Thoran kasvoille, ja hän vastasi kiireesti: "Oma vikanihan se oli. Oskar halusi aina jäädä minun luokseni, ja jollei Helga olisi —"
Mutta hänen kurkkuunsa nousi pala ja hänen oli pakko pysähtyä, jolloinMagnus virkkoi:
"Ja minä kun toivoin, että olisit oikein onnellinen!"
Mutta sitten Anna toi kamariin lampun, ja valo huojensi pingoittunutta mielialaa, mutta saatuaan nyt silmäillä valokuvat uudestaan laski Magnus ne pöydälle ja Thora korjasi pois.
Magnus lähti aikaisin, pitkälle ratsastukselle kun oli lähteminen, jaAnna seurasi häntä ovelle.
"Onko täysin terve?" kysyi Magnus kuiskaten.
"Niin terve kuin asianhaaroihin katsoen voi odottaa", selitti Anna.
"Ja onko Oskar hänelle hyvä?"
"Hyväkö? Oskar? Miten voitkaan sitä kysyä, Magnus?"
"Thora näyttää niin kalpealta, niin alakuloiselta."
"Niin on useastikin nuorten vaimojen laita hänen tilassaan. Etkö ole huomannut mitään — mitään erityisempää? Thorastamme tulee äiti ennen pitkää."
"Ja siinäkö kaikki mikä häntä vaivaa?" sanoi Magnus.
Valtiopäivien kesäistunnot olivat hetimiten alkamassa, ja Oskar lyöttäysi suoraa päätä valmistelemaan toimintakauttaan. Hän aikoi esittää päätettäväksi, että suurkäräjäin päätökset tästälähtien julistettaisiin viimeisenä istuntopäivänä, kuten entisaikaan, ikivanhalta Lakivuorelta Thingvellirissä. Siitä hän aikoi pitää alokaspubeensa, ja paljon riippui tästä. Ennen kuin kirjoitti sen, hän kävi johtajan luona neuvottelemassa Helgan kanssa sen pohjustuksesta ja perusteluista. Kirjoitettuaan hän taaskin poikkesi sinne lukemaan sitä Helgalle ja kuulemaan hänen korjausehdotuksiaan. Ja opittuaan sen ulkoa hän meni johtajan kotiin vielä kolmannen kerran kertaamaan sitä Helgan kuullen. Helga oli ensimmäisenä ja viimeisenä, kaiken päivää ja joka päivä avajaisiin asti.
"Helga on suuri politikko, mutta sinähän et vähääkään välitä politiikasta, vai mitä, Thora?" pakisi Oskar. Ja Thora nieli palan kurkustaan ja myönteli: "En."
Thora ja Helga olivat kumpikin saapuvilla Oskarin ottaessa paikkansa suurkäräjillä. He istuivat kuvernöörin eteiskamarissa, jonka ovi johti istuntosaliin. Lehterit olivat ahtautuneet katsojia täyteen, ja oltiin hyvin uteliaita Oskarin noustessa puhumaan. Thora tunsi päätään huimaavan kuullessaan hänen äänensä ensi soinnun, ja hän olisi karannut piiloon, jos olisi voinut, mutta Helga painoi hänet takaisin tuolille.
"Hiljaa! Luojan tähden, pysy alallasi!" kuiskasi Helga. "Saat hänet vielä hermostuneemmaksi."
Puhe onnistui loistavasti. Se vetosi vanhan järjestyksen säilyttämiseen — kaikkeen, mikä teki Islannista sen, mitä se nykyään oli, sadun ja laulun maan. Edistyspuoluettakin, joka piti sitä suureksi osaksi utuihanteluna, tenhosi nuoren puhujan kiihkeys ja into, runollisuus ja hartaus. Oskarin lopetettua kajahteli sali myrskyisistä suosionosoituksista; kuulijat taputtivat käsiään lehterillä, ja Helga seisoi nenäliinaansa liehutellen, mutta Thora peitti kasvonsa ja pyyhki kyyneleitään hansikkaillaan.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja Oskarista tehtiin puheenjohtaja komiteaan, jonka piti ryhtyä tarvittaviin valmistuksiin. Tämä työ vaati häneltä kaiken joutoajan valtiopäiväin kuusiviikkoisena istuntokautena. Se vei hänet joka päivä johtajan luo, sillä Helgalla oli pää täynnä suunnitelmia noita suuria juhlamenoja varten. Ollen säätykokouksessa aamut ja johtajalla iltapäivät Oskar miltei aina oli poissa kotoa eikä Thora häntä paljoa nähnyt. Joka ilta hän palasi suu täynnä puolusteluja, syytäen selityksiä tulvanaan. He olivat tutkistelleet sankarisaduista, mitä tietä juhlakulkue oli ennen vanhaan käynyt, tahi valikoineet lippuja kallionkärkiin, tahi sommitelleet hymniä juhlatilaisuuden kunniaksi — Oskar oli pulpahduttanut sellaisen tuotapikaa ja Helga pistänyt paperille.
"Ja miten on pikku lapsoseni jaksanut päivän pitkän? Yksinäistä? Sepä on häpeä! Olen pahoillani — hyvin, hyvin pahoillani", haasteli hän.
Ja Thora selitteli: "Älä minua ajattele, Oskar. Sinulla on työsi tehtävänä, ja soisin vain voivani auttaa sinua niinkuin Helga."
Mutta yksinäisyyden pitkinä hetkinä, jolloin hän pää käsien varassa ja jalat huppuun kiedottuina istuskeli kamarissaan, masentui pikku sielu parka, ja hellä sydän tunsi katkeruutta. Vain Anna oli silloin hänen seurassaan, viihdytellen ja lohdutellen, ja tekeytyen sokeaksi sille, minkä joka silmä saattoi nähdä.
"Anna", huomautti Thora vihdoin, "Magnus teki täällä käydessään minulle kummallisen kysymyksen."
"Minkä, Thora?"
"Kysyi, enkö ole pahoillani siitä, että Helga oli lähtenyt mukaan matkallemme."
"Ja oletko?"
"Väliin — kenties se on järjetöntä — mutta väliin luulen olevani."
"Minä tiedän. Luulen tietäväni. Etkä siinä ole ollenkaan järjetön, rakkaani. Oskar menettelee väärin. Minun täytyy hänelle puhua — minun täytyy puhua hänelle ankarasti."
"Ei vika ole Oskarin, Anna. Helga on niin itsekäs."
"Niin, hän tulee siinä erääseen toiseen, Thora."
"Aina hän vei matkallamme Oskarin pois luotani."
"Mutta matkanne on nyt päättynyt, ja Oskarin täytyy parantaa tapansa."
"Oi, ei! Ei se osa matkaamme ole päättynyt vielä, Anna. Joskus luulen sen vasta alkaneen."
"Ethän tarkoittane Helgan yrittävän —"
"Helga ei tunne mitään sääliä. Kun hän kerran saa jonkun käsiinsä, niin hän ei siitä enää koskaan luovu."
"Luulet hänen koettavan saada Oskaria käsiinsä?"
"Luulen hänen josaaneen."
"Et saa sanoa sellaista miehestäsi, Thora."
"Oi, enhän Oskaria moiti. Helga on niin kaunis, niin nerokas. Hänellä on kaikki edut puolellaan minuun verrattuna."
"Siinäpä juuri oletkin väärässä, kultaseni. Eräässä suhteessa pikkuThoramme on etusijassa Helgan ja kaikkien maailman naisten rinnalla."
"Tarkoitatko Oskarin silmissä?"
"Niin aivan — sinusta tulee hänen lapsensa äiti."
"Vaikuttaako se mitään?"
"Vaikuttaako? Tottapa tosiaan. Äitiparallani oli tapana sanoa: 'Kun ihmiset ovat naimisissa, niin lapset padan kiehumassa pitävät'."
"Tarkoitat, että lapseni synnyttyä Oskar tulee takaisin luokseni?"
"Varmasti tulee."
"Ja ettei hän enää milloinkaan poistu luotani?"
"Ei milloinkaan! Oskar on aina rakastanut lapsia — odotahan, jahka hänellä on oma lapsi, niin näet."
"Olethan hänen äitinsä — tunnet hänet parhaiten, Anna."
"Luota sinä minuun, Thora! Ei ole hyvä kaivo, johon vesi on kannettava, mutta kun lapsi syntyy, niin Oskar aloittaa kaikki uudestaan."
"Luulet niin? Todellakin? Sinun mielestäsi Oskar sitten jälleen rakastaa minua lapseni tähden?"
"Kenen tahansa täytyy, jos hänellä on hyvä sydän — ja Oskarilla on hyvä sydän, olkoon pää millainen hyvänsä."
"On, on kyllä, Anna."
"Hänen täytyy rakastaa äitiä lapsen tähden ja lasta äidin tähden."
"Suloista! Kaunista!"
Thoran omat silmät olivat nyt kuin lapsen — niin täynnä ihmetystä ja rakkautta. Hän innostui laskemaan viikkoja aikansa täyttymiseen.
"Yhdeksän viikkoa — tuskin yhdeksääkään — kahdeksan — ajatteles, äiti, kahdeksan vain. Oi, sydämestäni soisin sen vielä vähemmäksi! Olen tuota aikaa odotellut tuskallisesti ja peläten, mutta eihän ole mitään arastelemista, jos niin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta — ei niin paljon hyvää voi koitua pikku kivusta — ei niin mitään — eihän?"
Tällä suloisella toivolla Thora viihdyttelihe neljä viikkoa, ja sitten tapahtui seikka, joka kumosi kaikki hänen laskelmansa. Julistusjuhlan edellä Oskarin komitea päätti käydä Thingvellirissä täydentämässä valmistelujaan. Tälle asialle piti Helgan lähteä heidän matkassaan, ja kun oli paljon puuhattavaa, niin he aikoivat nukkua yönsä majatalossa, seuraavana päivänä palatakseen. Oskarin ilmoittaessa tämän ohjelman tapahtui Thoran kärsivällisessä ja kuuliaisessa mielessä äkillinen muutos.
"Silloin minun täytyy lähteä myös", hän sanoi.
"Sinun? Sinunko, Thora?" ähmistyi Oskar. "Mitä ajatteletkaan? Runsaasti viisi penikulmaa — autiossa erämaassa — ilman lääkäriä tahi hoitajaa — ja niin lähellä aikaasikin. Mahdotonta! Aivan mahdotonta!"
"Sitten ei Helgakaan saa lähteä."
"Mutta Helgasta on niin suurta hyötyä, hän on perin tarpeellinen."
"Olkoon. Jollen minä voi lähteä kerallasi, niin älköön sitä tehköHelgakaan."
"Rakas Thora, tämä ei ole sinun tapaistasi. Mutta niinkuin tahdot. Hävettäähän minua sanoa Helgalle ja selitellä komitealle, mutta kuitenkin, jos sitä haluat —. Ei. ei, sinä et saa itkeä. Et saa kiusaantua. Pikku vaimoseni tulee pysyä hyvin rauhallisena poissa ollessani — hyvin, hyvin rauhallisena."
Kaksi tuntia jälkeenpäin Helga saapui hallitustaloon. Thora oli yksinään, ja sisaret katselivat tovin toisiaan sanaakaan puhumatta. Vihdoin virkkoi Helga:
"No, olet kai nyt tyytyväinen. Nyt, kun olet osoittanut mieletöntä lemmenkateuttasi ja saattanut meidät koko kaupungin juoruttavaksi, olet kai tyytyväinen?"
"Oskar sanoi, että minun tulee pysyä rauhallisena, Helga, ja sinä tiedät, että minun tulisi niin olla."
"Hoo, näytpä kylläkin kiihoittuvan, milloin haluat ilmaista kurjia oikkujasi. Kun tunteeni ovat olleet yhteisiä Oskarin kanssa ja kun olen koettanut auttaa ja innostuttaa häntä, niin sinä, jolla ei ole koskaan ollut myötätuntoista tajuntaa hänen sisäistä elämäänsä kohtaan eikä kykyä häntä auttaa, koska et voi häntä ymmärtää ja hän on yläpuolellasi — sinä purat pikkumaisen nurjuutesi —"
"Helga! Et ole milloinkaan ollut minulle ystävällinen — sen koommin kuin vuosi takaperin tulit kotiin — mutta nyi olet julma."
"Olenko? Ehkä olenkin. Ja ehkä olen kyllikseni kokenut sellaista, mikä minut siksi saa."
"Puhut kuin tämänaamuinen pettymyksesi, Oskarin seurasta jääminen, olisi suuri ja surkea kärsimys, mutta et näy muistavan, kuinka usein minä olen samalla tapaa pettynyt."
"Älähän, olet varmaankin sääliteltävä mielestäsi."
"En sano olevani sääliteltävä, Helga, koska tiedän, että vika oli alussa minun. Mutta sen sanon, ett'en ole tuntenut hetken rauhaa, siitä asti kuin sinä tulit Tanskasta. Taivutin isäni kutsumaan sinut, kun olit sisareni ja halusin sinua osalliseksi onneeni, mutta sinä et ole kertaakaan osoittanut minua kohtaan mitään sisaruustunnetta — et kertaakaan. Päinvastoin, tapasit minut onnellisena ja olet minut suruun sortanut. Olet pannut parhaasi katkeroittaaksesi elämäni."
"Muistelen sinun sanoneen, ett'et saa kiihtyä, Thora?
"Sinä minua kiihdytät, Helga, kun alituiseen kiduttelet minua ja loukkaat siihen kohtaan, minkä minussa tiedät arimmaksi. Alun pitäen yritit riistää Oskaria minulta — sen kyllä tiedät. Yritit sitä ennen naimistamme, ja olet sitä yrittänyt aina siitä lähtien. Et hävennyt yritellä heti häittemme jälkeenkään, ja yrittelet nytkin, sillä sinä olet menettänyt kaiken rehellisyyden, oikeuden tahi katumuksen, jopa hävynkin tunnon."
"Vai niin", sanoi Helga, "kyllähän sinä luulet olleesi aika marttyyri. Mutta kummastuisitko kuullessasi, että joku muu on saanut kokea vielä suurempaa marttyyriutta? Syytät minun kiduttaneen itseäsi — entäs miten sinä olet minua kidutellut?"
"Minäkö, Helga?"
"Sinä juuri! Puhut, kuin minä olisin niitä naisia, jotka vetävät miehen verkkoonsa, tempaavat rakastettunsa hänen vaimonsa luota ja laahaavat hänet kuolemaan. Olisit osannut lähemmäksi oikeaa, jos olisit minut ajatellut peräti toisenlaiseksi naiseksi — sellaiseksi, joka itse on kärsivänä — joka on suljettu pois ja syösty syrjään ja jonka täytyy jäädä kumppanittomaksi ja ypö yksinäiseksi siitä syystä, että mies, joka häntä rakastaa, on toiseen vihitty."
"Helga!"
"Niin, kyllähän olisin tilaasi säälinyt, mutta sinä et antanut minun.Ja nyt, jos tahdot kuulla toden, niin sanonpa sinulle."
"Ja mikä se on, Helga?"
"Se, että Oskar ei sinua rakasta laisinkaan — kenties ei ole milloinkaan rakastanut."
"Helga, kuinka uskallat! Sanojesi perättömyys käy heti ilmi. JolleiOskar ole minua milloinkaan rakastanut, niin miksi olen hänen vaimonsa?Mitä etua saattoi hän voittaa valitsemalla minut sinun sijastasi?Jollei hän minua rakastanut, niin miksi hän nai minut?"
"Hän nai sinut säälistä ja hairahtuneesta velvollisuudentunnosta, koska oli tehnyt naimasopimuksen ja katsoi kunnian vaativan pysymään tehdyssä kaupassa. Mutta hän rakasti toista ja niin uhrasi molemmat."
"Se on valhetta, Helga, valhetta, ja turhamaisuutesi vain saakin sinut niin sanomaan."
"Älä toki koetakaan luulotella, että tämän sanon olematta varma asiasta. Kuulin sen häneltä itseltään —"
"Itseltään? Häneltä, itseltään?"
"Hänen omasta suustaan hääaattonasi."
"Hääaattonamme hän sanoi sinulle —"
"Sanoi minua rakastavansa. Ja siitä asti, joskaan ei ole sitä sanoin ilmaissut, hän on sen uudistanut toisin tavoin ja yhäti. Hän rakastaa minua yhä —"
"Ei, ei, se ei ole totta."
"Hän rakastaa minua iäti."
"Ei se ole totta; ei se ole totta."
"Eikä sinua rakasta enempää kuin mies rakastaa koiraansa tahi hevostaan, tahi raamatullisten aikojen patriarkka rakasti vaimonsa kamarineitsyttä!"
"Helga, häpeä sinä! Oletko vailla omaatuntoa taikka totuutta, kun voit minulle tuolla lailla valhetella? Jos Oskar ei olisi minua konsanaan rakastanut, niin luuletko, ett'en olisi sitä aikoja sitten älynnyt? Ja jos hän sinua rakastaisi, niin luuletko, ett'en sitä tietäisi? — minä, joka hänen lastaan kannan."
"Älä sinä minulle sillä ilku, Thora. Niin, sinun ovat huulet, jotka häntä suutelevat ja suutelevat, mutta eipä ole huulilla väliä — vaan rakkaudella, joka on huulten takana, ja se rakkaus on minun, ja joka kerta kun hän sinua suutelee, on suudelma minulle aiottu."
"Valehtelet, Helga, valehtelet!"
"Entäs lapsi sitten — ei ole sekään sinun lapsesi, sillä rakkaus, joka sille elämän antoi, oli minun rakkauteni."
"Valehtelet, valehtelet!"
"Mitä minä välitän, jos oletkin orjatar, joka hänen lastaan kantaa?Lapsi on minun lapseni, ja hänellä on synnyttyään minun kasvoni —"
"Ei, se ei ole mahdollista."
"On — on varmasti; tiedät sen itsekin."
Thora huohotti tukahtuneesti. Sitten tapahtui peloittava muutos, tehden hänet miltei tuntemattomaksi. Kärsivälliseen ja hiljaiseen naiseen tuntui äkkiä menneen häijyläinen. Jotakin outoa ja kauheaa näytti syöpyvän hänen sieluunsa. Surmanhenki, joka yllättää petoeläimet, näytti ahdistavan häntä ja pääsevän voitolle. Hetkisen hän seisoi sisartaan vastassa kasvot vääntyneinä ja verettöminä, ja ähki sitten raivosta ja häpeästä kähisevällä äänellä:
"Hyvä, jos niin on, ja jos lapseni ei ole omani, jos se on siittynyt toisen naisen rakkaudessa ja minä olen vain orjattarena sitä kantamassa, niin — niin — niin — se ei konsanaan synny, tahi jos syntyy, niin minä — minä — surmaan sen!"
Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja kaatui lattialle.
Melu lennätti Annan läähättävänä huoneeseen.
"Mitä olet hänelle tehnyt? Mitä olet sanonut? Thora! Thora!"
"Minä surmaan lapsen. Minä surmaan sen — minä surmaan sen!"
Hurja, kirkuva nauru helähteli yhä rajumpana kautta talon, kunnes kuvernööri saapui juosten työhuoneestaan. Hän kuunteli mielettömiä murhanhuutoja tuokion, ja sanoi sitten: "Nostakaamme hänet ylös ja kantakaamme vuoteeseen. Helga, nouda lääkäri ja Margret Nielsen. Käske heidän tulla joutuin. Hän on poltteissa — ei saa hetkeäkään hukata."