Kaiken yötä Thora heittelehti ankarassa houriossa, joka ilmausi samana ainaisena hurjana huutona. Täti Margret saapui ja tapasi Annan sairaskamarissa. Johtaja seurasi perästä ja istui tuntikausia kuvernöörin kanssa alhaalla virkahuoneessa.
Lääkäri, tri Olsen, ei kertaakaan poistunut Thoran viereltä. Hän ei salannut sairaan tilan vakavuutta. Hourio oli ennenaikaisten poltteiden tuottama. Tuollainen murhaninto oli harvinainen, mutta ei tuntematon nuorilla äideillä. Se yleensä aiheutui jostakin säikähdyttävästä tapauksesta, kenties suuresta surusta, katkerasta pettymyksestä tahi jostakin pöyristävästä tiedosta. Tri Olsen kuulusteli Annaa, mutta tämä ei tiennyt mitään selitystä Thoran kohtaukseen. Sitten hän tiedusteli Helgalta, vaan tämä ei paljoa puhunut.
Helga oli ilmeisen kauhun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja huulensa värisivät. Häntä ei saatu poistumaan talosta. Kun johtaja lähti kotiin kello kymmeneltä, kykenemättä mitään tekemään, niin hän ei saanut suostutelluksi Helgaa mukaansa. Sairaan kaikki kolme hoitajaa panivat merkille, ettei Helga pyytänyt päästä Thoran kamariin. "Järkevä tyttö", mietti tohtori. "Ymmärtää sen, ettei tule kärttämään minulta", ajatteli Anna. Mutta tyttö näytti olevan kiihkeän valmis tekemään mitä pikku palveluksia tahansa.
Kun ei ollut muuta tehtävää, istui Helga vierashuoneessa, vieläkin viitta ja hattu yllään, pelokkaana kuunnellen yläkerrasta tunkeutuvia mielettömiä huutoja. Pitkien, pimeiden tuntien kuluessa häntä kiduttivat mitä tuskallisimmat ajatukset. Hänestä tuntui kuin murhan tehneestä ja hän kyseli itseltään mitä tapahtuisi, jos Thora kuolisi.
Paitsi yläkerrasta tunkeutuvien vihlovien huutojen tuottamaa ruumiillista tuskaa, paitsi soimaavan omantunnon vaivoja ja sisaruusrakkauden ja säälin ahdistusta mikä hänet valtasi ja yllätti näinä pimeinä hetkinä, Helga kärsi kaikkein kalvavinta kauhua ajatellessaan, mitä Oskar palatessaan hänelle sanoisi. Häntä oli lähetetty kutsumaan kotiin; ei ollut tarpeellista ilmaista hänelle mitään.
Oskar saapui puoliyön aikaan, tomun ja hien peittämänä. Joku avasi hänelle eteisen oven. Hän ei pysähtynyt katsomaan, kuka se oli, vaan eteenpäin rynnäten tapasi ensimmäiseksi Helgan vierashuoneessa. Hetkisen he seisoivat vastatusten kuin rikolliset — Helgan koko ruumis vapisi, Oskar huohotti raskaasti.
"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.
"Ei paremmin", vastasi Helga.
Hän kuuli yläkerrasta kirkunaa.
"Onko se hän?"
"On."
"Oih, Jumalani!" mutisi Oskar ja alkoi sättiä itseään syytöksillä. "Minun olisi pitänyt ottaa hänet mukaani, kun hän pyysi. Miksi en sitä tehnyt? Olisihan minun tullut tietää, mitä tapahtuisi."
Helga oli odottanut Oskarin hurjistuneena käyvän hänen kimppuunsa ja olisi voinut sietää kamalimmankin loukkauksen, mutta tätä hän ei kyennyt kestämään.
"Vika on kaikki minun", voihki Oskar. "Olen ollut narri — heikko itsekäs narri. Voi, Thora, herttainen, viaton, kauan kärsinyt Thorani, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!"
Helga ei saanut viivytyksi talossa kauempaa. Hän oli kuin pahantekijä ja tahtoi päästä karkuun. Jättäen Oskarin, joka sohvan päänalusta vastaan tuki päätään käsivarsien varassa, hän puikahti ulos ja vaelsi yksinään pimeitä ja hiljaisia katuja pitkin kotiin.
Nähdessään Helgan menneeksi Oskar hiipi ylös Thoran ovelle, vaan hänen ei sallittu astua sisälle, kun pelkkä kiihtymyksen hengähdyskin olisi voinut sammuttaa elämän hiipuvan kipinän. Hänen äitinsä pistäysi ulos hänen luokseen, takana olevaan isoon kamariin, ja tapasi hänet pöytää vasten kasvonsa painaneena. Hän oli aikonut kelpo lailla torua poikaansa heti nähtyään, mutta hänen tuskansa näkeminen vaiensi nuhteet ja hän rupesikin sen sijaan lohduttelemaan.
"Ei, ei", virkkoi Anna. "Et olisi voinut ottaa häntä mukaasi. Asiat ovat huonosti tällaisenaankin, mutta ajattelehan, miten paljoa pahemmin olisi käynyt, jos kaikki tämä olisi siellä sattunut."
"Minun olisikin siis pitänyt pysyä kotona", huokasi Oskar. "Minun olisi tullut heittää kaikki muu sikseen."
"Thora ei olisi voinut suoda sinun niin tekevän, poikani. Kenelläkään meistä ei ollut oikeutta sitä odottaa."
"Mutta sinä et tiedä kaikkea, äiti. Olen käyttäytynyt häpeällisesti Thoraa kohtaan. Luulin menetteleväni oikein, mutta olen tehnyt hänelle vääryyttä, katalaa vääryyttä! Tyttö parka on kärsinyt kauheasti, ja tämä on tuloksena."
Sarastuksen ensi juovain levitessä taivaalle idän tunturijäätikköjen yläpuolella hourio tyyntyi ja sitä seurasi tietoinen kipukausi. Anna juoksi Oskarille ilmoittamaan vaihdoksen, ja sitten samanlaiselle asialle alakertaan, missä kuvernööri paitahihasillaan nukkui virkahuoneen sohvalla.
"Hän on vihdoinkin tajuissaan, Luojan kiitos, ja tohtori sanoo hänen voivan niin hyvin kuin saattaa odottaakin."
Kahta tuntia myöhemmin, kun aurinko nousi pikku kaupungin yli, ja vuono ja tunturit hehkuivat tulipunaisina sen sädeloisteessa, laskeusi rauhan enkeli tuskan taloon, kantaen lapsukaista sylissään.
Hymyillen ja ojennetuin käsin astui tohtori Oskarin huoneeseen ja sanoi:
"Saanpa onnitella sinua. Tyttö — kaunis tyttö."
"Mutta Thora?"
"Heikko, mutta aivan levollinen, ja niin voimissaan kuin asianhaaroihin katsoen voi odottaa."
"Jumalan kiitos!"
"Ja käy nyt itse vuoteeseen, Oskar, ja nuku huomisaamuun, jos voit."
"Käyn kyllä — kyllä. Kiitoksia, tohtori — tuhansia, tuhansia kiitoksia."
Sillävälin Anna oli virkahuoneessa kertomassa iloisia uutisia kuvernöörille ja sitten juoksemassa pitkin taloa löytääkseen jonkun viemään sanaa johtajalle.
"Minälähden, äiti", virkkoi ääni keittiöstä.
"Hyvänen aika! Sinäkö siellä, Magnus? Milloin sini tulit?"
"Yhdentoista seuduissa eilen illalla."
"Olit siis täällä ennen Oskaria?"
"Kultaharja nelistää vinhasti, äiti."
"Ja mitä olet keittiössä työskennellyt?"
"Kantanut puita ja keitellyt vettä Margret Nielsenille."
"Sitten on sinun nyt mentävä levolle — käyt uniseksi:"
"Enkä mitä — voin makailla valveillani kuusi yötä, tiedäthän, kun karitsat ovat tulossa."
"No, tänä yönä on tullut karitsa, Magnus", sanoi Anna.
"Jumala sitä siunatkoon, ja pikku äitiä samoin", toivotti Magnus.
Thora nukkui puoleenpäivään asti uupumuksen ja unijuoman yhteisestä vaikutuksesta, ja hänen herätessään oli se häijy henki häipynyt, mikä oli hänet vallannut kuin paholainen ja tehnyt tuntemattomaksi. Hän oli jälleen oma herttainen, yksinkertainen minänsä. Mutta kamppailu oli ollut hirvittävä, ja jos hänen sielunsa parempi osa olikin voittanut, niin taistelutantereena ollut heikko ruumis jäi nääntyneeksi. Hän oli kalpea ja laiha, ja siniset silmät olivat suuret ja vetiset.
Ennenkuin ne avasi, hän kuuli takahuoneesta suloisinta, värähdyttelevintä ääntä, mikä milloinkaan koskee naisen korviin, ääntä, joka iloihinsa sisältää kaiken hurmion, mitä ihmissielu voi tuntea, ja jota ei yksikään nainen maailmassa ole kuullut useammin kuin kerran — ensimmäisen lapsensa ensimmäisessä ääntelyssä.
Thora avasi silmänsä ja näki Annan kutovan sukkaa vuoteensa ääressä.
"Onko lapsi tuolla?" hän kysyi.
"Ahaa, arvasinhan sinun olevan valveilla", sanoi Anna. "Niin, Thora, lapsi se on. Margret Nielsen kylvettää sitä."
"Tuo se minulle. Käske täti Margretin tuoda se heti."
"Kunhan keritään, rakkaani, kunhan keritään."
"Ei, nyt! Jollei hän tuo lasta heti paikalla, niin minä nousen ylös ja lähden sinne."
"Hiljaa! Sinunpa täytyy pysyä hyvin rauhallisena etkä saa kiihdyttää mieltäsi. Ja mitä nousemiseen tulee, niin tohtori sanoo, että jos liikahdat vuoteesta yhteen viikkoon, niin Jumala tiesi mitä tapahtuukaan."
"Kyllä, minä ymmärrän. Olen kovasti paha, ja sinun täytyy antaa minulle anteeksi. Mutta en ole vielä nähnyt lasta — en todella nähnyt — ja jos tuot sen minulle, niin olen oikein hyvä. En kiihdy laisinkaan — en yhtään. Saat nähdä kuinka rauhallisena pysyn."
"No, jos lupaat minulle, sydämestäsi lupaat", taipui Anna.
"Odota! Istuhan vielä, äiti. Istu tähän ikkunan ääreen. Minulla on hiukan kysyttävää sinulta ensin. Onko — onko lapsi kenenkään näköinen?"
"Kenenkään näköinen? Onpa ihmeesti. En ole eläissäni nähnyt lapsen niin tulevan äitiinsä."
"Minuun? Oi, tuo hänet! Tuo hänet! En voi odottaa hetkeäkään kauempaa."
Anna meni lapsenkamariin ja ilmoitti täti Margretille, että Thora oli hereillä ja kärsimättömästi pyyteli lasta nähdäkseen.
"Mutta hän tahtoo ottaa sen", empi täti Margret.
"Luota häneen siinä, jos hän on äiti", vakuutti Anna.
"Onko se vaaratonta? Onko hän täydellisesti entisellään?"
"Uskaltaa täytyy", arveli Anna.
Täti Margret otti käsivarrelleen lapsen pitkine vaatteineen ja maitopullo rinnalla, kantoi sen Thoran huoneeseen, kumartui vuoteen yli ja sanoi: "Tuossa! Katsohan tuota nyt!"
"Anna minulle, anna minulle", huusi Thora, ojentaen vapisevat, valkeat käsivartensa.
"Varovasti sitten, varovasti", muistutteli täti Margret.
Ei tarvinnut peljätä. Thora siirsi lapsen rinnalleen sillä vapaalla ja rohkealla, mutta hellällä kosketuksella jonka luonto suo kaikenlaatuisille äideille.
"Lapseni! Lapseni!" hän kuiski, vaaleat kasvot ilon kirkastamina. "Niin, hänonminun näköiseni. Huomaan sen itse. Mutta miks'ei se raota silmiään? Nukkuuko se? Sehän ei voi olla mahdollista, koska se vielä imee. Ku-kuu! Eikö hän olekin kaunis? Olenpa hupsu, kun niin sanon! Ja kuitenkin se on tosi. Kuu! Omani, kultuseni, tyttelin typykkä!"
Kaiken tämän katkonaisen loruilun, äitiyden jumalallisen hupsuuden aikana molemmat vanhemmat naiset seisoivat vieressä, yrittäen kaklatella ja naurella mustien silkkiesiliinainsa suojassa, mutta hädin hilliten kyyneleitään.
"Onko Oskar vielä nähnyt häntä?"
"Ei vielä", vastasi Anna.
"Mutta hänhän on jo palannut, eikö olekin? Etkö sanonut hänen tulleen?"
"On, mutta hän uupui tykkänään valvomiseen ja minä lähetin hänet nukkumaan."
"Poika parka!"
"Ja Magnuskin oli tullut, mutta minä en saanut häntä käymään levolle, ja hän työskentelee yhä keittiössä."
"Minustapa on paljon vaivaa jokaiselle!"
"Vaivaa! Emme me sitä vaivana pidä."
"Olette saaneet lapsen siitä hyvästä, vai mitä?" sanoi Thora ja katseli rinnallaan makaavaa aarretta, kuin olisi tuonut heille koko maailman rikkauden. Yht'äkkiä hän kirkaisi: "Voi, voi! Katsokaa! Katsokaa!"
Huoneen toisessa päässä värjöttelevä täti Margret oli pyörtyä Thoran äkilliseen huutoon.
"Mitä nyt?" hän parahti.
"Lapsi on avannut silmänsä", ilmoitti Thora.
Täti Margret lysähti tuolille hengähtämään.
"Ne ovat siniset kuin minunkin. Oskarin ovat ruskeat. Ja Helgan — hänen ovat harmaat. Mutta kenties lasten silmät vaihtavat väriään! Vaihtavatko lasten silmät väriään, Anna?"
"Sitäkin sattuu", selitti Anna. "Sinisistä silmistä toisinaan tulee ruskeat —"
"Ei koskaan harmaat?"
"Ei minun tietääkseni", vahvisti Anna.
"Olen niin iloissani siitä, että lapsi on minun näköiseni"! virkkoi Thora ja tuijotteli lapseen ihmettelyn ja rakkauden katsein. Sitten hänen viehkeä itsekkyytensä kääntyi toisaalle, ja hän sanoi:
"Äiti, eikö Oskar mielestäsi jo ole nukkunut kyllin kauan?"
"Tohtori Olsen määräsi hänet nukkumaan huomisaamuun", vastasi Anna.
"Mutta etkö voisi herättää häntä pikku hetkeksi — hetkiseksi vain — jotta tulisi katsomaan meitä tällaisina kuin nyt olemme, lapsonen ja minä — olisiko siitä hänelle paljon haittaa?"
"Ei, vaansinullekyllä; sinä kiihtyisit liiaksi, ja silloinpa tässäminäjoutuisin aika pulaan, totisesti!"
"Oi en, minä pysyn aivan tyynenä — lupaan pysyi tyynenä. Ja Oskar voi tulla yönutussaan ja palata sitten takaisin nukkumaan. Kutsukaa hänet — kutsukaa — pyydän — Anna, täti Margret — äiti!"
He eivät kyenneet rukoilevaa ääntä vastustelemaan, ja Anna meni Oskarin huoneeseen. Oskar oli hereillä.
"Miten hän nyt jaksaa?" hän kysyi.
"On vielä heikonlainen, mutta vahvistuu joka tunti", vastasi Anna.
"Entä lapsi?"
"Hän sai sen mukaansa vuoteeseen ja soisi sinun tulevan heitä katsomaan."
"Minä tulen heti."
"Thora kulta! Hän on viimeinkin onnellinen. En ole eläissäni nähnyt ketään niin onnellisena. Eikä kukaan ole koskaan paremmin ansainnut onnellisuutta. Juuri nyt lähtiessäni hänellä oli lapsen silmät. Mutta hän on vielä elämän ja kuoleman partaalla. Paljoa ei hän tarvitsisi paetakseen tästä maailmasta. Pidä siis vaaria sanoistasi! Oskar, äläkä virka mitään, mikä saattaisi häntä häiritä."
Oskar lupasi ja seurasi sitten äitiään Thoran makuukamariin. Kynnyksellä hän kuuli äidillisen hellinnän leppoista "buu-u, kuu-u" ja näki päänalusella hohtavat valkeat kasvot, ja niiden alapuolella pienet punakat piirteet.
"Thora parkani", hän virkkoi suudellen vaimonsa otsaa, "eihän sinulla liene kärsimyksiä nyt, vai mitä? Hiukan kalpea ehkä ja laihtunutkin, mutta parempivointinen, etkö olekin?"
"Katso!" kuiskasi Thora, siirtäen lapsen yltä vaipan ja ryhtymättä tuhlaamaan ajatuksiaan vähäpätöisempiin asioihin. "Kenen hän on näköinen, Oskar?"
"Näköinen! Kysytkö kenen hän on näköinen? No, hänpä on — aivan hullunkurisessa määrässä sinun näköisesi!"
"Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin — noin."
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lapsi puhkesi itkuun ja vanhemmat naiset äänekkäihin vastalauseisiin.
"Tule pois, senkin suuri köhnys", komensi täti Margret.
"Ei, ei", huusi Thora. "Oskar ei se ollut. Hän ei milloinkaan satuta ketään. Minä sen tein, täti", mutta täti ei ottanut mokomia kuullakseen, vaan sieppasi lapsen vuoteesta ja alkoi sitä polviensa päällä hyssytellä kasvot alaspäin.
Kun lapsi oli tuuditettu uneen, niin he joutuivat keskusteluun sen nimestä. Oskar puolusti "Thoraa", mutta Thora itse pani vastaan — se oli hänen oma nimensä, nimi, jolla Oskar hänet tunsi, ja sen vuoksi hän ei voinut sitä lapsensakaan kanssa jakaa.
"No mitä sanoisit Elinistä?" esitti Oskar.
"Sepä kaunis nimi! Anna, täti Margret, kuulkaahan! Sano se vielä,Oskar."
"Elin."
"Eikö se kuulosta viehättävältä Oskarin lausumana?"
Ja niin päätettiin enemmittä miettimisittä panna nimeksi Elin, ja sitten tuli kysymys kummeista. Thora kannatti Magnusta ("Magnus parkaa") ja Oskar suostui. Mutta kun Oskar vuorostaan nimitti Helgan, niin katosi päivänpaiste Thoran kasvoilta, jolloin Anna loi Oskariin nopean katseen ja alkoi rykiä.
"Taikka Magnus kummi-isäksi ja täti Margret kummiäidiksi", paransiOskar, ja niin sovittiin.
"Ja vietämme ristiäiset tänään", virkkoi Thora.
"Tänään?" huudahti Anna. "Eihän, Thora, lasta milloinkaan kasteta samana päivänä, kuin syntyy, paitsi jos on kuolemaisillaan."
Nyt oli täti Margretin vuoro meluta, ja melun hän sai aikaan herättämällä lapsen äkkiä noustessaan ja kiivaasti vaatiessaan, että Oskarin oli mentävä matkaansa ja jätettävä Thora lepäämään.
"Niin, niin, totta kyllä", myönsi Oskar, ja vielä suudeltuaan Thoraa hän seurasi täti Margretia ja lasta lapsenkamariin. Heidän mentyään ja oven sulkeuduttua Anna kumartui vuoteen yli ja kuiskasi:
"Näethän! Enkö tiennyt, mitä kello lyö! Eikö Oskar ole tullut jälleen omaksesi? Etkö hänen suudellessaan sinua tuntenut, että hänen sydämensä on kokonaan sinun?"
"Tunsin, se on totta", vastasi Thora. "Mutta luuletko sen kestävän?"
"Kestää varmasti. Viime yönä hän syytteli itseään kaikenmoisesta, ja tänään hän on kuin mies, joka aloittaa jälleen uutta elämää."
"Luuletko niin, Anna? Luuletko todella, todella niin?"
"Niin teen. Usko pois, hän ei kadota tuota lasta näkyvistään viideksi minuutiksi päivässä. Eikä hän milloinkaan katsele sitä sinua ajattelematta."
"Olen niin onnellinen, Anna! En ole milloinkaan ennen ollut niin onnellinen — en, en milloinkaan!" Hän henkäisi syvään ja sulki sädehtivät silmänsä sydämen sykintää tyynnyttääkseen. He olivat tovin ääneti, ja sitten hän virkahti muuttuneella äänellä: "Anna?"
"Mitä, kultaseni?"
"Eilen illalla — kun olin niin sairas — enkö sanonut —"
"Sh! Se on mennyttä. Emme siitä enää puhu."
"Kuitenkin, jos voisin nyt kuolla — nyt kun olen näin onnellinen — ja lapsi myös —"
Ja silloin Anna vaipui tuolille, vapisten kiireestä kantapäähän.
Anna oli oikeassa Oskariin ja lapseen nähden — Oskar ei kernaasti päästänyt sitä näkyvistään viideksi minuutiksikaan, ei päivällä eikä yöllä. Kylvetettäessä hän piti tarpeellisena olla ylivalvojana saapuvilla, ja imetettäessäkin oli hänen pakko pitää vartiota. Tuhannet tapaturmien aavistukset peloittelivat alati, ja häntä huimasi, kun lapsi alastomana makasi täti Margretin helmaliepeellä. Jos se hänen ruokahuoneessa ollessaan parahti itkuun, niin hän hyökkäsi yläkertaan neljä porrasta kerrallaan, ja jos jotakin jytkähti yläkerran lattiaan, niin hän vapisten vaaleni. Lapsenkamarin vierashuoneessa nukkuen hän yöllä piti oveaan avoinna, ja jos lapsi oli kärtyinen, niin hän seurasi silmillään täti Margretin astelua edestakaisin (rohkenematta itse ottaa lasta kantaakseen), kuin olisi lapsi nauttinut liiaksi laudanumia.
Täten kului kaksi päivää, eikä Oskar astunut ulos ovesta. Thora kuuli hänen viereisessä huoneessa mielistelevän tahi nuhtelevan täti Margretia, puhelevan tahi naureskelevan lapselle, ja hänen sydämensä uhkui onnea. "Mutta kestääkö sitä?" hän kysyi itsekseen.
Sillävälin Helga kotonaan istuen, näistä iloista syrjäytettynä, tunsi olonsa ankeaksi. Kolmantena päivänä Oskar sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti haluavansa puhua tärkeästä asiasta ja pyysi häntä viipymättä pistäytymään luokseen. Oskar ei pystynyt vastustamaan. Pieni hajuvedeltä tuoksuva kirjekuori veti puoleensa kuin magneetti.
Hän lähti ulos kävelylle miettiäkseen, mitä tekisi, ja joka askel vei häntä johtajan asunnolle päin. Puolen tunnin kuluttua hän huomasi olevansa pienessä vierashuoneessa järven puolella, ja Helga seisoi hänen edessään alla päin nöyrempänä ja kainompana, mutta myöskin vastustamattomampana kuin konsanaan.
"Minun on tehtävä tunnustus sinulle", hän virkkoi, "jos minulle vihastut, niin minun on se kärsittävä."
Hän oli ollut syypää Thora paran äkilliseen sairauteen. Pettymyksensä kalvamana hän oli poikennut hallitustaloon soimaamaan sisartaan nöyryytyksestään. Kenties oli hän puhunut liikoja ja enemmän kuin totta oli, ja oli pahoillaan ja häpeissään. Hän olisi tahtonut pyytää Thoralta anteeksi, ja jos Oskar sen tekisi hänen puolestaan. —
"Mielihyvällä, Helga", vastasi Oskar. "Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä, ja miksi puhuisimme asiasta enempää?"
"On toinen, josta halusin puhua", sanoi Helga, ja sitten tuli esille varsinainen aihe.
Thora paran hourio oli ollut murhanhimoa; hän oli uhannut ottaa syntymättömältä lapseltaan hengen. Olisi kauheaa, jos hän heikkoudessaan ja harhahaaveissaan yrittäisi toteuttaa uhkauksensa!
"Mutta se kaikki on nyt ohitse, Helga", selitti Oskar. "Lapsen synnyttyä on Thora ollut säveä kuin karitsa, uhkuen hellyyttä ja rakkautta."
"Niin luulin minäkin tähän aamuun asti", sanoi Helga. "Mutta isä sanoo äitisi nähneen mielettömyyden oireita.
"Taivaan vallat!" huudahti Oskar.
"Jokainen näkyy sitä kuulleen, paitsi sinä. Pidin vääränä jättää sinut tietämättömyyteen, ja sen vuoksi ilmoitin asian."
"Kiitos, Helga, siinä teit hyvin, ja jos Thora rukassa vielä on sellaista —"
"Siitä ei voi olla epäilystäkään, Oskar. Hän sanoi äidillesi haluavansa kuolla, lapsi kerallaan."
"Häntä täytyy vartioida — lasta myös. Täytyy pitää hoitajattaria yötä päivää."
"Onko siinä kylliksi, Oskar? Tiedät, kuinka ovelia ihmiset ovat sekamielisinä. Ja lapsihan on niin hento pikku olento. Sen henki voidaan silmänräpäyksessä nitistää."
"Tarkoitat, että tulisi siirtää lapsi muuanne?"
"Se saattaisi olla turvallisinta — joksikin aikaa ainakin. Se voisi tulla tänne. Pitäisin siitä mitä tarkinta huolta. Mutta hoitajaansa sen ei tarvitse vaihtaa. Täti Margretin on joka tapauksessa pian tultava kotiin."
"Se täytyy tehdä, Helga. Olisi liian hirveää, jos lapselle jotakin tapahtuisi. Minä menettäisin järkeni."
"Ja ajattelehan Thoraa. Se olisi kymmentuhatkertaisesti kauheampaa hänelle."
"Thora raukka! Se särkee hänen sydämensä", huokasi "Näyttää siltä, kuin olisin tuomittu tuottamaan tuskaa ja murhetta ja kuoleman hänelle."
"Meidän täytyy olla julmia ainoastaan ollaksemme armeliaita, Oskar. Mutta älä toimi yksistään minun neuvostani, äläkä Jumalan tähden sano minun mitään huomauttaneen. Kysy joltakulta muulta."
"Sen teen."
"Kysy kuvernööriltä."
"Isältä?"
Tuota nimeä mainittaessa, he pysähtyivät ja katselivat toisiaan ääneti, kuin olisi aave heidän väliinsä astunut.
"Onko kuulunut mitään Monte — Kööpenhaminasta, piti sanomani?" kysyiHelga.
"Ei mitään vielä, mutta joka päivä pelkään jotakin tapahtuvan."
"Mitä tapahtuneekaan, minä en milloinkaan unohda, että sen teit minun tähteni, Oskar."
Hän ojensi kätensä Oskarille, joka tarttui siihen, piteli sitä tuokion, sitten suuteli sitä intohimoisesti ja pakeni talosta.
Päivemmällä pidettiin hallitustalossa perheneuvottelua siitä, mitä oli tehtävä. Kuvernööri ja johtaja olivat koolla, ja Oskar ja Anna. Täti Margret tuli alas viimeisenä, jätettyään palvelustytön huostaan lapsen.
"Magnuskin on lapsenkamarissa", hän kertoi. "Hän toi kantamuksen puita uuniin, ja Thora kuuli hänen äänensä, ja nyt he juttelevat avoimen oven läpi."
Tohtori Olsen oli kutsuttu neuvotteluun, ja lausui mielipiteensä varovasti. Tuollaiset murhanhoureet johtuvat heikkoudesta ja ovat tavallisesti hetkellistä laatua. Synnytyksen jälkeen hän ei itse ollut nähnyt mitään merkkiä sellaisesta, mutta jos Anna oli, niin hän ei tahtonut joutua vastuuseen ehdotetun toimenpiteen vääjäämisestä, Anna nyökkäili ja vaikerehti ja selitteli, ettei hän lopultakaan voinut olla varma. Hän oli saattanut erehtyä Thoran sanoista. Kenties oli lapsi raukka ajatellut aivan toista.
Täti Margret oli nyt samaa mieltä, mutta paljoa pontevampi. "En usko siitä sanaakaan", hän intti, "ja pahoittelen häntä alkuaankaan epäilleeni. Thora on Nielsen eikä loukkaisi hiuskarvaakaan lapsen päästä."
"Tässä ei ole sijaa tunteellisuudelle", arveli kuvernööri. "Jos Thora kärsii sekamielisyyttä, vaikka miten ohimenevää, niin meidän täytyy suojella häntä heikkoutensa vaaroilta."
"Yhdyn sinuun, Stephen", virkkoi johtaja. "Minua surettaa — surettaa tyttäreni tähden — mutta yhdyn, yhdyn."
"Se on velvollisuutemme, selvä velvollisuutemme", jatkoi kuvernööri, "ensinnäkin lasta kohtaan, joka on kahden perheen jälkeläinen — nykyään ainoa jälkeläinen — ja sitten nuorta äitiä itseään kohtaan, jolla enemmän kuin kellään muulla olisi oikeus meitä soimata, jos jättäisimme sen tekemättä ja onnettomuus tapahtuisi."
"Niin olisi tosiaan, Stephen, niin olisi", vahvisti johtaja.
"Se tuntuu julmalta, niin kamalan julmalta", huokaili Anna.
"Mutta tapahtuu vain Thoran parhaaksi, äiti", sanoi Oskar.
"Sen tiedän, Oskar, kyllä, mutta julmaa se on sentäänkin."
"Haluaisinpa kuulla, kuka sen ottaa tehdäkseen", huudahti täti Margret."En minä ainakaan — sen sanon."
"Sitten on Annan itsensä se tehtävä", tuumi kuvernööri.
"Ei, ei, älä minua pyydä", vastusti Anna.
"Miks'en? Kuka on sopivampi sellaiseen armeliaisuuden ja rakkauden tekoon? Ja Oskar myös — Oskarin itsensä, jos tarvitaan, täytyy kantaa lapsi johtajan asuntoon."
Oskarin huulet vaalenivat ja värähtelivät, ja sydän hytkähteli kylkiluihin.
Päätettiin ottaa lapsi äidiltään jo samana iltana, heti kun Thora nukkui ja talo oli hiljaisena.
"Mutta hän uinahtaa lapsi rinnallaan, ja aina herää sen halutessa pulloa", sanoi Anna,
"Minä annan hänelle unijuomaa — hän nukkuu aamuun asti", huomautti tohtori.
"Oi voi! Auta armias! Minusta tuntuu kuin varkaasta", valitti Anna.
"Tahi murhaajasta", tiuskaisi täti Margret.
Sillävälin Magnus lapsenkamarissa silmäili kätkyessä makaavaa lasta, joka milloin siristeli silmiään valolta, milloin kaivoi pikku nyrkkiään kasvoihinsa, milloin hentoisella pehmeällä kätösellään tarttui hänen karkeaan sormeensa. Viereisen huoneen avoimesta ovesta helähteli ääni, jonka hän niin hyvin tunsi, hieman heikompana, hieman hennompana, mutta entistään rattoisampana ja kirkassointuisempana.
"Sinäkö siellä, Magnus?"
"Niin, Thora."
"Oletko nähnyt pikku Eliniäni?"
"Parhaillaan sitä katsastan, Thora."
"Eikö hän ole kaunis? Eikö hän ole herttainen?"
"On kuin pikku enkeli."
Hilpeä liverrys kajahti toisesta huoneesta, ja sitten aloitti heleä ääni jälleen: "Se on valveilla, eikö olekin? Kuulenpa sen nauravan! Se jo nauraa, pikku veitikka! Tiedätkö että sinusta tulee sen kummi-isä, Magnus?"
"Minusta?"
"Niin, Oskar suostui siihen heti, ja ristiminen tapahtuu piakkoin."
"Se on elämäni onnellisin hetki, Thora."
"Mutta hän tuottaa sinulle vielä aika vaivat. Pikku kujeilija hänestä koituu. Etkö näe, millaiseksi hän varttuu! Magnus?"
"Näen hänet ilmettynä äitinsä kuvana, sellaisena kuin hän oli lapsena,Thora."
Jälleen helähti avoimesta ovesta hilpeä naurahdus, ja sitten hopeankirkas ääni virkkoi taas uudestaan: "Hän vielä poikkeaa vierailemaan luoksesi maatilalle ja repii kaikki kukkaset puutarhastasi."
"Tehköönpä mitä tahtoo, Thora."
"Mutta siellähän onkin rotkoja ja onkaloita ja railoja maassa?"
"Minä pidän häntä silmällä, Thora."
Iloinen helähdys kajahti taas, mutta hiukan erisointuisena; sitten:"Magnus?"
"Mitä, Thora?"
"Miks'et sinä mene naimisiin saadaksesi oman pikku Elinin, kuulehan?"
"Minä? Enkä mitä." Vastausta seurasi juro hymähdys ja jupinaa "köyhästä maamiehestä."
Sitten hopeankirkas ääni kävi vakavaksi ja suloisen suojelevaksi, toivotellen hänen elämäänsä Thingvellirissä onnelliseksi ja menestyväksi. Eihän se suurellista ollut, tietystikään ei Oskarin laista huomattua uraa — jolle Oskar nimittäin joutuisi — ja vaati tiukkaa työtä varhain ja myöhään, mutta kuitenkin —
"Mutta, Magnus, etkö olekin ollut täällä kolme päivää? Kuinka olet voinut poistua niin pitkäksi aikaa?"
"Korvaan sen kotiin tultuani, Thora."
"Mutta Anna sanoo, ett'et ole ollut makuulla sen koommin kuin tulit, ja nyt on julistuspäivä tulossa ja se tuottaa sinulle suuria hommia majatalossa."
"Minä olen väkevä, Thora — hirveän väkevä", selitti Magnus.
Thora vaipui takaisin vuoteelleen ja virkahti, kasvoillaan punehdus, jota ei kukaan ollut näkemässä: "Magnus, minä luulen — luulen tosiaan, että sinä tekisit minun tähteni mitä ikinä tahansa."
Juro naurahdus oli vastauksena, puolittain tukahtunut, kuin partaan pärähtävänä, ja sitten virkkoi väkinäinen ääni: "Tekisin kai, Thora."
"Ja jos tarvitsisin sinua — tahi lapsonen — niin sinä vannaankin seuraisit meitä, kuten kerran sanoit, maan ääriin?"
"Sano vain 'tule', niin tulen, Thora."
Tätä seurasi hetken hiljaisuus; sitten pulpahteli jälleen hilpeä nauru, ja Magnus tunsi kuumenevansa hiusmartoa myöten.
"Mutta sitä ei tietysti voi tapahtua, Magnus. Meillä on Oskar, joten emme voi konsanaan tarvita sinua."
"Ette, minua ette voi konsanaan tarvita, Thora."
Sinä hetkenä Anna ja täti Margret palasivat, neuvottelusta kiihkoissaan ja hermostuneina, ja tuuppasivat Magnuksen ulos huoneesta. Sitten, lasta yölepoa varten kylvetettäessä suljettujen ovien takana, tavanmukaisen kirkumisen säestyksellä, Anna suori Thoran hiukset yöksi, ja Thora pakisi Magnuksesta.
"Ihmiset pitävät häntä jäykkänä ja hidasmielisenä, mutta kyllä hän vielä jonakuna päivänä heitä hämmästyttää", hän sanoi.
"Palmikoinko kuin ennenkin?" kysyi Anna.
"Aivan kuin ennen. Mutta kätesihän vapisevat tänä ihana, äiti!"
"Sen se hoiteleminen tekee."
"Magnus parka! Hänellä ei ole ainoatakaan itsekästä ajatusta sydämessään. Mikä tahansa tyttö voisi häntä rakastaa, ja kenties, jollen olisi koskaan tuntenut Oskaria —"
"Tohtori Olsen sanoo, että sinun tulee ottaa pulveri tänä iltana, lapseni. Se saa sinut nukkumaan aamuun asti."
"Sinun se nauttia pitäisi — sinun ja täti Margretin."
"Oi, jos sen voisin tehdä puolestasi, niin hätäkö olisikaan, rakkaani", huoahti Anna. "Mutta tässä se on — juo pian, tahi minä ehkä juon."
Thora maistoi Annan ojentamasta lasista ja sanoi: "Tuossa meni! Tuo nyt lapsi tänne."
Täti Margret toi lapsen, hyssytellen sen uneen, ja laski hellästi äidin syliin.
"Voi sitä nypykkää!Seei unijuomia kaipaa. Rakas, rakas tyttöseni! Mutta, mitä ihmettä — täti Margretinkin kädet vapisevat! Olen näännyttänyt teidät molemmat."
"Mitäs tyhjää! Nukuhan pois. Minä väännän liekin alemmaksi", vastasi täti Margret, käänsi kierrintä ja asetti lampun vuodeuutimien taakse pöydälle.
"Olet niin hyvä minulle! Jokainen on minulle hyvä", kuului vuoteen pimennosta heikommin.
"Kun sinua jokainen rakastaa, Thora", huomautti Anna kyyneltyen. "Se sinun täytyy aina uskoa, tapahtui mitä tahansa."
"Suloista on olla rakastettu! Jos vain voisin ajatella sen kestävän —"
Lapsi kävi levottomaksi, ja Thora alkoi hyräillä sitä uneen —
"Vaipuos, lapsonen, enkelinä unehen; silmäsi umpeen luo —"
Raukea ääni lauloi säkeen ja pysähtyi; toisen, ja taas pysähtyi, ja sitten virkahti heikosti:
"Olisipa suloista näin uinahtaa jonakin päivänä lapsi ja minä — herätäkseen taivaassa!"
"Sh!"
"Oskarin vuoksi olisin pahoillani, mutta sittenkin —"
Heikko ääni sopersi, keveä hengitys kävi vitkallisemmaksi, sinervät silmäluomet painuivat umpeen, kalpeat huulet jäivät raolleen, valkeat käsivarret höllenivät, ja sitten nuo kaksi lasta, äiti ja pienokainen, lepäsivät unen helmassa yhtenä.
Äänettöminä istuivat molemmat vaimot hämyssä jonkun minuutin kuin rikolliset, muuta kuulematta kuin kellon raksutuksen. Sitten täti Margret hiipi Annan luokse, joka värjötteli pää mustaan silkkiesiliinaan peitettynä, ja kuiskasi:
"Oskar odottelee ovella. Jos se laisinkaan on tehtävä, niin on se nyt tehtävä."
Anna sieppasi verhon silmiltään ja näki Oskarin seisovan kynnyksellä viitta yllään. Hän nousi tutisevin jäsenin ja hamuili vuoteen luo. Sen ääreen hän pysähtyi tuokioksi kuuntelemaan Thoran säännöllistä hengitystä. Sitten hän veti äidin valkeat käsivarret erilleen ja nosti lapsen niiltä.
Täti Margret kietaisi nukkuvan pienokaisen ympärille huivin ja Oskar verhosi sen viittaansa.
"Yö on lauha, ei se kylmety", hän sopersi. Silmänräpäyksessä hän sujahti ulos, täti Margret kintereillään. Sitten Anna hoippui ulompaan kamariin ja peitti taas kasvonsa. "Oi, Jumala minulle anteeksi antakoon! Anteeksi, anteeksi!" hän nyyhki.
Aurinko paistoi makuukamariin Thoran herätessä hieno puna valjuilla poskipäillään ja onnekkuuden ilme silmissään; hän näki Annan murheellisena nyökkäilevän vuoteen ääressä.
"Missä lapsi on?" kysyi Thora.
"Maltahan nyt, kultaseni, hiukan", vastaili Anna.
"Missä hän on?"
"Makaa alallasi, Thora. Aikanaan saat kaikki kuulla."
"Mutta sanohan toki, missä on pikku Elinini, Anna?"
"Lupaa minulle, ett'et kiihdy, Thora, niin ilmaisen sinulle asian."
Thora nousi kyynärpäilleen ja äännähti nopeaan hengittäen: "Ethän tarkoittane vieneesi häntä pois?"
"Katsopa nyt, johan sinä kiihdyt, Thora!"
Thora mietti hetkisen ja sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani siitä, että sen sanoin, Anna. Tein siinä kovin väärin. Tiedän, ett'et kuolemaksesikaan minua tahtoisi loukata. Mutta miksi et minulle sano, missä pikku tyttini on? Hän kait on lapsenkamarissa? Otit hänet yöllä pois minulta, ja nyt hän uinailee kehdossaan — niinhän? Tahi kukaties on täti Margret vienyt hänet alas ovelle. Kas, eikö tuo olekin hän — kuuluuhan lapsen ääntä pihalta? Vai jonkun muunko pienoinen itkee tiellä? Puhu, Anna! Sinä kiusoittelet minua vain, sen tiedän. Mutta minä olen niin heikko, niin hupsu, ja sydämeni jyskii rumpuna."
Anna yhä nyökkäili ja voihkaili: "Voi sentäänkin! Voi sentäänkin!"
Thora tähysteli häntä tovin pelosta laajenevin silmin ja sitten huusi kimeällä äänellä: "Täti Margret! Tät Margret! Täti Margret!"
"Täti Margret on mennyt, Thora", sanoi Anna.
"Mennyt! Täti Margret mennyt! Ja pienokaiseni — onko hänkin poissa?"
Anna vain nyökkäili ja voihki. "Oi oi! Voi sentäänkin!"
Thora ponnistelihe noustakseen koholle vuoteellaan, mutta hänen poskensa vaalenivat ja silmänsä kierivät ja äänekkäästi kirkaisten hän pyörtyneenä valahti patjoille.
Palvelustytöt tohahtivat juoksujalkaa makuukamariin ja avasivat Thoran puristuneet nyrkit, Annan haudellessa otsaa.
"Mitä olenkaan tehnyt! Voi noita lääkäreitä! Vähän ne äidin tunteista tietävät. Ainakin se hänet tappaa. Lapsi raukkaseni! Lapsi raukkaseni! Sanokaahan vielä muuta!"
Thora tointui tuokion kuluttua ja katseli etsien ympärilleen.
"Oskar", hän äänteli, "tahdon puhutella Oskaria."
"Sinä saat, kultaseni", vastasi Anna, lähettäen palvelustytön tuotapikaa hakemaan häntä johtajan luota. Oskar harppaili yläkertaan neljä astuinta kerrallaan ja syöksähti pyrynä huoneeseen.
"Thora parkani!" hän virkkoi hengästyksissään, kumartuen vuoteen yli häntä suutelemaan.
Thoran silmät olivat olleet kuivat ja jäykät, mutta sulivat nyt ja kävivät sumeeseen. "Oskar", hän sanoi, "äitisi on lähettänyt pikku Elinimme pois — anastanut hänet yöllä — ja minä olen niin heikkona ja huonona, ett'en voi nousta häntä etsimään."
"Oi, ei rakkaani, ei äiti", vastasi Oskar. "Makaahan hiljakseen, niin selitän."
"Tuo hänet minulle takaisin, Oskar. Rakastan pienokaistani. En voi elää ilman häntä."
"Tiedän sinun häntä rakastavan, Thora, ja lupaan sinulle, että saat hänet aikanaan takaisin."
"Ei, ei, rakkaani — nyt."
"Ei ihan vielä, Thora, mutta takaan kunniasanallani, että lapsi on turvassa. Ne pitävät hänestä kaikkea mahdollista huolta."
"Mitäoikeuttaon niillä pitää huolta minun pienoisestani?" huudahti Thora. "Hän on minun. Minun täytyy saada hänet takaisin.Tahdonhänet takaisin."
Thoran säihkyvät silmät, jotka muunsivat koko kasvojen luonteen, ja raivosta ja vihasta kähisevä ääni muistuttivat petoeläintä, jolta on viety poikanen. Vääntyneiden, vaaleiden kasvonpiirteiden näkö värähdytti Oskaria, mutta hän vastasi säyseästi.
"Thora, jos antaudut tuollaisiin tunteisiin, niin saatat itsesi jälleen sairaaksi ja silloin pienokainen ei milloinkaan palaa luoksesi. Jos vain kuuntelet, niin kerron sinulle kaikki. Olit peräti huonona, ennenkuin pienokainen tuli, la lääkäri pelkäsi, että voisit tehdä jotakin vahinkoa sille. Sen tähden, pelastaaksemme sinut tuskasta ja vaarasta, minä otin hänet sinulta pois vähäksi aikaa — siksi aikaa vain — kunnes olet paremmassa voinnissa ja varmempi itsestäsi, Thora."
Suuri hiljaisuus silloin valtasi Thoran valittelun ja hän kuiskasi oneasti: "Sinäkö sen siis teitkin, Oskar?"
"No — niin, rakkaani, minä — mutta mitä tein, se tapahtui omaksi parhaaksenne — sinun ja pikku Elinin. Ja jos vain odotat, vain olet kärsivällinen, niin lapsesi tuodaan sinulle takaisin ja me olemme onnellisia."
Thoran kosteat silmät kuivuivat itsestään, mutta lasimainen ja hymytön oli se valo, joka niihin tuli.
"Missä on lapseni nyt?" hän kysyi.
"Ei kaukanakaan — voinhan sanoakin, isäsi luona. Täti Margret kääräisi sen huiviin ja minä itse kannoin sinne."
"Annoit siis lapseni Helgalle?" sanoi Thora.
"No — niin, minä annoin hänet Helgalle. Mutta täti Margret on siellä nyt. Ja sitä paitsi minä aion käydä siellä pitkin päivää — joten sinun ei tarvitse vaivaantua eikä olla huolissasi mistään — ei ikinä mistään. Ymmärräthän nyt kaikki, rakkaani?"
"Kyllä, ymmärrän nyt kaikki", vastasi Thora.
Lasimaiset, hymyttömät silmät yhä tähystelivät Oskariin, mutta hän käsitti väärin niissä loistavan valon.
"Nyt sinä olet järkevä", hän sanoi. "Jokainen ihastuu kuullessaan, että olet niin ajattelevainen ja alistut, sillä kaikki luulivat, että olisit lohduton — kaikki paitsi Helga."
"Helga?"
"Helga sanoi sinun yhdessä tunnissa pääsevän entisellesi, ja oikeassa hän olikin. Helga tunsi sinut paremmin kuin kukaan meistä."
"Niin, Helga tunsi minut paremmin kuin kukaan teistä", kertasi Thora.
Sitten Oskar istuutui jalkapäähän ja jutteli hilpeästi kaikenlaisista asioista, sillävälin kun Anna, ilon kyyneleitä itkien Thoran mielialan muutoksesta, käski noutamaan Thoran aamiaisen ja viekoitteli hänet jonkun palan maistamaankin. Oskar puheli työstään — työstä, mitä aikoi tehdä, kun alkaisi, ja pian hän alkaisikin, jo hyvinkin pian. Sitten kunnianhimoisista suunnitelmistaan suurkäräjillä, ja lopuksi julistuksesta. Juhla oli määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna; jokainen oli aikeissa mennä mukaan, ja kaupunki jäisi tyhjilleen. Itse hän oli päättänyt jäädä kotiin Thoran luo, mutta siihen nähden että koko aate oli hänen ja että hänellä oli ollut niin johtava asema tässä puuhassa, oli ihmistenkin mielestä varsin ikävää, jollei hän voinut lyöttäytyä matkaan.
"Sitä paitsi on juhlahymni, tiedäthän", jatkoi Oskar. "Olen kerrannut kuoron kanssa ja se on kovin epävarma, mutta jos uskoisin, että urkuri voisi sen pitää koossa, niin en lähtisi missään tapauksessa."
"Mitä Helga sanoo?" kysyi Thora.
"Helga? Mitäkö sanoo? Helga arvelee, että minuntäytyylähteä."
"Niin minäkin", virkkoi Thora.
"Sinäkin? Todellako? Oi miten suloinen, itseäsi muistamaton olento sinä oletkaan!" huudahti Oskar, ja Thoraa otsalle suudellen hän juoksi takaisin Eliniä katsomaan.
Lasimaiset, hymyttömät silmät katselivat hänen poistumistaan, mutta niiden valo oli epätoivon.
Hallitustalosta ulos mennessään Oskar kohtasi Magnuksen, joka seisoskeli portaiden alapäässä ratsuraippa kädessä ja Kultaharja kuistin suussa. Magnuksen kasvoille nousseesta tummasta pilvestä Oskar saattoi nähdä, että hänen veljensä oli ynseällä ja kapinallisella päällä, ja vihollisuuksia karttaakseen hän tervehti Magnusta ja yritti livahtaa edelleen.
"Odota", sanoi Magnus.
"Toisella kertaa", hätäili Oskar.
"Nyt", vaati Magnus, laski ison kouransa Oskarin käsivarrelle ja veti hänet eteiseen takaisin.
Oskar tulistui julkeutta ja kysäisi terävästi: "No, mitä nyt?"
"Oskar", sanoi Magnus, "kuulin, mitä makuuhuoneessa tapahtui."
"Olit siis kuuntelemassa?"
"Olin."
"Et häpeä sanoa olleesi portailla vaanimassa — kenties nelin kontan kyykkien — mitä minä vaimoni kanssa puhelin?"
"Olisin kuunnellut vatsallani ryömien, jos tarvittu olisi", selittiMagnus, ja hänen kasvonsa synkkenivät synkkenemistään.
"Saanko kysyä, miksi kuuntelit?" kiukkuili Oskar.
"Syystä ett'en voinut menetellä muutoin."
"Miten niin?"
"Olen taannut olevani täällä tarvittaessa."
"Vaimolleni?"
"Niin."
"Suonet anteeksi, Magnus, jos sanon, että sinun olisi paljoa parempi hoitaa omia asioitasi."
"Tämä on oma asiani. Oskar, sinun on annettava lapsi takaisinThoralle."
"Toden totta, Magnus, heittäydyt arvaamattoman vapaaksi. Jollet olisi veljeni —"
"Pyh! Anna lapsi äidilleen."
"Jumal'auta, mies", ärjäisi Oskar, huohottaen kuin hengästyksiinsä juosseena, "luuletko todella minun antavan syrjäisen, olkoonpa tämä vaikka veljenikin, määräillä miten minun on menetteleminen perhevaikeuksiini nähden, ja matkata Thingvelliristä asti johtamaan kotoisia asioitani? Mitä oikeutta on sinulla sekaantua minun oloihini — vaimoni ja minun suhteisiin?"
Magnuksen kasvoilla tummeni pilvi yhä uhkaavammaksi, ja hän sanoi:
"Kysyt mitä oikeutta?"
"Niin juuri."
"Minä rakastin Thora Nielseniä."
"Pidät välttämättömänä sen minulle julistaa?" vastasi Oskar."Muistuttaaksesiko, että hän sinut hylkäsi minun vuokseni?"
"Se on valhe, Oskar Stephensson."
"Lujaa kieltä!" murisi Oskar naurahtaen, mutta hän vapisi silminnähtävästi.
"Luovuin hänestä, vaikka olisin voinut pitää hänen sanastaan kiinni. Ratkaisin tytön onnen hyväksi omaani vastaan. Luovutin hänet sinulle, tehdäkseni hänet onnelliseksi. Tämä oli ehto, jolla hänet sinulle annoin, ja mikä on tulos? Mikä on tulos, minä kysyn? Olet antanut toisen naisen saada hänen sijansa."
"Toisen naisen?" kertasi Oskar. "Sillä tapaako puhut hänen omasta sisarestaan — Helgasta?"
"Sisar tahi ei, hän on kidutellut Thoraa joka tavalla, mitä hänen itsekäs sielunsa on osannut keksiä", sanoi Magnus. "Sen hän on tehnyt, ja sinä olet häntä autellut ja viskannut pois aarteen, jota minä olen pitänyt elämääni kalliimpana."
Oskarilta puhkesi vastustava huudahdus, mutta Magnus vaiensi hänet sanatulvalla sellaisella, ettei oltu moista konsanaan kuultu hänen vaiteliailta huuliltaan. "Luuletko, ett'en tiedä millaiseen elämään johdit tuon onnettoman lapsen, silloin kun olitte poissa — sinä ja tyttö yhdessä? Ja nyt kun hänelle tulee pienokainen ja hänen miehensä palaa hänen luokseen takaisin, kuten hänen täytyykin, jos on mies, niin annat hänen sisarensa vehkeilevän sydämen riistää häneltä ainoankin onnen."
Taaskin panivat Oskarin vaalenevat huulet parhaansa nauraakseen. "Magnus", hän sanoi, "sinulle on mahdoton suuttua. Nähtävästi et tiedä, että lapsi otettiin äidiltään perheen suostumuksella ja lääkärin neuvosta."
"Ho hoo! Luuletko, ett'en tiedä, kuka sen tuuman esitti? Luuletko, ett'en näe Helgan tarkoitusta. Luuletko, ett'en kuule hänen surkeita ruikutuksiaan — yhtä hyvin kuin olisin niitä kuuntelemassa! Viaton pikku raukka on hengenvaarassa! Sen täytyy joutua hänelle —hänenon sitä vaalittava. Miksi? Saattaakseen sinut takaisin jalkainsa juureen — kiinnittääkseen sinut itseensä hinnalla millä tahansa. Ja sinä suinpäin kompastut hänen juoniinsa — kun sitä itse tahdot — kun et tunne itseäsi etkä vaimoasi etkä naista, joka ei kelpaisi hänen kengännauhojaan päästämään."
Oskar luimisteli Magnuksen ripittäessä, sillä jokainen sana osui ytimeen.
"Oskar", uudisti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen — se on parhaaksi, ole varma siitä."
"Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä parhaaksi on", vastasi Oskar ylpistyen, "ja jos tällä haavaa äidin ja lapsen on mielestäni paras olla erillään —"
"Oskar Stephensson", keskeytti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen."
"Ja jos kieltäydyn, niin millä oikeudella minua komennat?" sanoi Oskar.
"Oikeudella, minkä sain luovuttaessani Thoran sinulle", vastasi Magnus.
"Ja sillä oikeudella, minkä minä sain hänen tullessaan vaimokseni, minä menettelen hänen lapseensa nähden sikäli, kuin oikeaksi näen", uhitteli Oskar.
Siitä Magnus menetti kaiken malttinsa.
"Onko hän koira, että voit häneltä penikat riistää?" hän huusi.
"Laki antaa minulle oikeuden menetellä hänen jälkeläisiinsä nähden, miten sopivaksi katson", intti Oskar,
"Sitten hiiteen laki", huusi Magnus. "Ja jos olet kuuro pyytelyilleni, niin minä — minä —"
"Pitkitä vaan", sanoi Oskar. "Et ensi kertaa uhkaile rikkoa lakia."
"Sinäsärjet tyttöraukan sydämen, ja vielä puhut minulle lain loukkaamisesta. Mutta minä teen enemmänkin kuin sen. Jollet anna lasta äidilleen, niin sen otan väkisin ja itse annan hänelle. Ja jos yksikään mies yrittää minua estää, olkoon kuka tahi mikä hyvänsä, niin jumaliste isken häneltä hampaat kurkkuun."
Ratsuraippansa lattiaan mäjäyttäen oli Magnus astahtanut eteenpäin ja pui nyrkkiään Oskarin värähtelevien kasvojen edessä, mutta portaiden yläpäästä huudettiin: "Magnus! Oskar! Magnus! Oskar!"
Anna juoksi alas portaita ja asettui miesten väliin — Oskarin hennon, notkean vartalon ja vaaleatukkaisen pään, sekä Magnuksen vantteran rungon ja mustenevien kasvojen, molempain kiivaasti läähättäessä, raivosta ja vihasta vapisten.
"Poikani! Poikani! Hävetkää! Hävetkää!" huusi Anna. "Jokainen sana kuuluu makuuhuoneeseen, ja Thora itkee silmänsä pilalle."
Magnuksen käsi vaipui alas, hän vetäysi askeleen pari sivummalle, ikäänkuin nolostuneena ja häpeissään, mutta Oskar seisoi hievahtamatta paikallaan.
"Magnus — Oskar", pitkitti Anna, "jos te kumpikin rakastatte tyttö raukkaa, joka avuttomana makaa yläkerrassa, niin eikö teidän juuri siitä syystä tulisi olla ystävyksiä eikä vihamiehiä? Ja ajatelkaahan minua, pojat. Minä olen äitinne. Tottahan saman äidin pojat voivat rauhassa elää. Imetin teitä molempia, ollessanne pieniä, ja jos teidän välillänne nyt olisi kiistaa, iskuja ja ehkä verenvuodatusta, niin se olisi kuolemani — en voisi sitä kestää."
Sitten hän kääntyi Magnukseen ja soperteli, mikäli sokaisevilta kyyneliltään kykeni:
"Magnus, et saa olla vihainen Oskarille. Hän on nuorempi veljesi, muista se. Sinä ja hän nukuitte samassa vuoteessa lapsina. Ja hänen poikana ollessaan oli tapanasi kanniskella häntä selässäsi ja tapella hänen puolestaan."
Magnus hytkähti ja kääntyi jälleen, kunnes seisoi selin äitiinsä, ja arvellen, ettei hän ollut järkytettävissä pyörähti Anna Oskariin päin.
"Oskar", hän rukoili, "sinun täytyy tehdä Magnuksen kanssa sovinto. Sinun täytyy, vaikkapa vain Thoran tähden. Muista, ettäsinäolet hänet saanut, Oskar, ja jos on totta, että Magnus hänet sinulle luovutti, vaikka häntä itse rakasti, niin ajattelehan uhrausta, mikä hänen on täytynyt tehdä teidän molempain hyväksi! Kenties Magnus rakastaa häntä vieläkin ja on itsensä tuominnut elinaikaiseen yksinäisyyteen hänet menetettyään. Ja kenties Magnus itkee sydämensä kuiviin hänen tähtensä, pitkät yöt pääksytysten. Noin suuresti kärsivällä rakkaudella on suuret puolustelunsa, Oskar. Eikö se anna hänelle oikeutta huolehtia Thoran onnesta? Ja jos Magnus ajattelee hänen kärsivän pikku Elinin kaipuussa —"
Oskarin kurkkua kuroi, ja hän äännähti käheästi: "Thora saakoon lapsensa takaisin, äiti. Jos lääkäri sanoo sen olevan turvallista, niin hän saa lapsen heti takaisin."
"Kas siinä", sanoi Anna, "se on kohtuus — mikään ei voisi olla sen kohtuullisempaa, Magnus. Tulehan, sinun täytyy pudistaa Oskaria kädestä."
Anna laski kätensä Magnuksen käsivarrelle, mutta tämä ei liikahtanut.
"Magnus", sanoi Anna, "olkoonkin äitisi rakkaus kaikki, mitä sinulle on enää jäänyt, mutta se pysyy kauan, poikani. Sinun ei tarvitse siitä luopua kenenkään hyväksi, eikä kukaan sitä voi anastaa. Lopultakin on äidin rakkaus paras. Se säilyy sinulla ja viihdyttelee sinua mitä tahansa teetkin ja mitä tahansa maailma sinulle tehnee. Magnus, sinun täytyy sopia veljesi kanssa — pienen veljesi kanssa — äitisi takia, Magnus —"
Magnus käännähti ja näki Oskarin edessään murtuneena, käsi ojolla. Silloin hänen oma kätensä heilahti esiin, vetäysi takaisin, heilahti taaskin, ja seuraavassa hetkessä tanakka jättiläinen kietaisi käsivartensa Oskarin kaulaan nyyhkien kuin lapsi.
Kaksi minuuttia jälkeenpäin Magnus oli matkalla kotiin, viuhutellen pitkää raippaansa Kultaharjan kiitävän pään yli ja hoilaten ja nelistäen kuin mielipuoli.