Yksinään ja unohdettuna, niiden hornanäänten ahdistamana, jotka olivat kiusauksen hetkenä häntä kidutelleet, suutuksissaan ja tyytymättömänä, vaikka oli saavuttanut tarkoituksensa ja päässyt voitolle, niinkuin oli aikonutkin, keräili Magnus ullakkokamarissaan kapineitansa kynttilän valossa.
Ei niitä ollut paljon eikä suuren arvoisia — pikku rahaerä, pari kolme vaatekertaa, jokunen pari ratsastus-, kalastus- ja lumisaappaita, muutamia soitannonharjoitusvihkoja, "Jobin kirja", "Kristityn vaellus" (koristeltu sarvipäillä Apollionin kuvilla) ja rakas huilu, jolla hän oli monia siunattuja iltoja hauskutellut — ne hetket nyt tuntuivat kuuluvan aivan toiseen elämään. Hän oli lähettänyt hakemaan kaksi ponia, maatilalle muuttaakseen — satula- ja kuormahevosen — ja koko omaisuus mahtui kahteen pieneen puulaatikkoon. Saatuaan kaiken sullotuksi hän löysi pullon, jossa oli tilkka konjakkia tähteenä hänen makuuhuoneessaan lääkkeeksi pitämästään erästä; hän joi sen ja heitti pullon pois.
Tuona lyhyenä tuskan ja alennuksen hetkenä hän kuuli tuon tuostakin monenlaista hälinää alakerrasta, missä seurue juhli — milloin yksittäisiä ääniä, milloin suihkulähteen pauhun lailla nousevaa remua, milloin hilpeitä naurun purskahduksia — ja hänen sydämensä kävi kovaksi ja katkeraksi. Hän erotti selvästi Oskarin äänen muiden joukosta, ensin hyvin säyseänä, mutta myöhemmin riemukkaasti kajahtelevana, ja tunsi sielunsa sisintä ellottavan.
"Narri!" torailivat toiset äänet hänen korvassaan. "Mitä odotitkaan? Luulitko surun häntä sortavan? Hän on iloissaan: hän vielä astuu pääsi yli, ja Thorankin pään yli! Kuulepa häntä jo — sulosuuta, jalomielistä, jokaisen etuoikeutettua suosikkia!"
Lähetettyään laatikkonsa alakertaan Magnus loi viimeisen katseen ympärilleen ja koetti silloin häätää kaikki katkerat ajatukset ja pahat intohimot, sillä hän uskoi iäksi jättävänsä tuon huoneen. Seitsemän pitkää vuotta se oli ollut hänelle kotina, ja niistä olivat muutamat olleet huonoja vuosia, mutta toiset hyviä, ja jälkimmäisiltä oli pieneen kammioon jäänyt monien näkyjen muistoja.
Loiva katto, pienoinen ikkuna, hongasta veistetyt huonekalut, paljaalle lattialle levitetty lammasnahka ja seinäpaperin auringonkukkakuviot olivat kaikki hänen siellä uneksimiensa haaveiden haamuja. Muutamat näistä olivat suurtöitä Islannin menestykseksi, mutta useimmat Thorasta unelmoituja, ja muistaessaan kumpaistenkin nyt olevan kuolleita ja Thoran Oskarin omana, hän puhalsi kynttilän sammuksiin, säästyäkseen enemmältä nääntymykseltä ja kukistaakseen sydämessään nousevan kapinan — ja niin oli lopussa se luku hänen elämästään.
Mutta hornan-äänet eivät vielä hellittäneet. Alas portaita astuessaan hänen oli mentävä toisen kerroksen kadunpuoleisen huoneen oven ohi. Vuosikausia hän oli varpaisillaan sivuuttanut oven, sillä se johti Thoran huoneeseen, pyhään paikkaan, joka oli puoleksi lastenkamari ja puoleksi pyhättö, niinkuin Thorasta itsestäänkin oli hänelle koitunut puolittain pyhimys ja puolittain lapsi; mutta sitä hän ei tällä kertaa miettinyt. Hän ajatteli, että täytyi yrittää livahtaa pois Thoraa näkemättä, sillä hän oli nyt Oskarin, ja jos he kohtaisivat toisensa ja Thora alkaisi kiitellä häntä Oskarin saamisesta — varjele Jumala!
Thoran ovi oli kiinni, mutta viereinen huone avoinna. Se oli täti Margretin makuukamari, ja Magnus tiesi, että siellä oli oven lähellä kaapin päällä Thoran valokuva. Hänen oli monasti tehnyt sitä mieli, ja nyt hän kumartui viimeisen kerran sitä katsomaan. Äänet tuntuivat viettelevän: "ota se; et hänestä muutakaan vie mukanasi"; mutta ajatellen, että se tekisi hänen vastaisen elämänsä vain tukalammaksi, hän jätti sen koskematta ja astui eteenpäin.
Laskeutuessaan alas viimeistä porrasjaksoa hän kuuli molemmista vierashuoneista myllyn humun tapaista kohua ja arvasi seurueen lisääntyneen; mutta yli kaiken hälyn kaikui Oskarin ääni, helähtelevänä kuin huilun sävel, tervehtimässä tulijoita. "Kuulepa häntä lellipoikaa!" ilkkuivat hengettäret hänen korvaansa.
Eteiseen ehtiessään hän tapasi muutamia juhlapukuisia kaupunkilaisnaisia, koristekasveista sidotut kukkavihot kädessä. Tuskin kukaan katsahti häneen, vaan kaikki astuivat vierashuoneeseen, missä Oskar odotti heitä vastaanottaakseen.
Eteisen hattuteline oli tyhjennetty tulijain varalle ja Magnuksen oli haettava päällystakkiaan ja ratsuraippaansa portaiden alla kulkevalta aidakkeelta. Hänen siellä seisoessaan avasi täti Margret takimmaisen vierashuoneen oven tuulettaakseen väentungoksen ummehduttamaa ilmaa. Hän ei nähnyt Magnusta, kun oli ottanut silmälasit nenältään ja tämä seisoi varjossa, mutta Magnus näki huoneessa olijat jok'ainoan, ja muiden mukana Thoran.
Thora istui seinustalla, ja kaupunkilaiset astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen tarjoten kukkiaan ja lausuen onnittelujaan. Ja hän kiitteli heitä Ieppeällä äänellä, hyvin onnellisen näköisenä.
Magnusta Thoran onnekkuus loukkasi. Hän oli kaiken voitavansa tehnyt saattaakseen rakastamansa onnelliseksi; hän oli uhrannut kaikki; mutta katsellessa tytön onnea loukkasi se häntä; ja kun Oskar astui lattian poikki ja seisoi Thoran tuolin vieressä riemastunut ja ylpeä ilme kasvoillaan, kiehahti Magnuksen veri suuttumuksesta ja vihasta.
Päällystakkia ylleen vetäessään hän ei voinut olla kuulematta mitä huoneessa puheltiin. "Onpa merkillistä, Thora", pakisi muuan, "että kaupungissa todella sanottiin Magnusta sulhaseksesi!" "Kuulin sitä minäkin", vahvisti toinen. "Minulle kerrottiin sitä Olafissa, hopeasepässä, ollessamme kahvilla." "Sepä hullua!" kummaili kolmas — "ottaisiko kukaan Magnuksen voidessaan saada Oskarin!" Ja sitten Oskarin ääni, voimakkaana, lauhkeana, melkein suojelevana: "Älähän! Et saa virkkaa Magnusta vastaan mitään, Elisabet!" "Mutta kuulin, että Magnus loukkasi Thoraa tänä iltana, minkä vuoksi johtaja ajoi hänet pois talosta." "Onko mahdollista? Tullessani näin hänet eteisessä." "Ei, ei, ei loukannut — ei voi suorastaan sanoa loukanneen", lausui Oskarin ääni taas, ja sitten Magnus kääntyi pois; hänen päätään huimasi ja sydäntä kouri.
Hän oli kumaraisena astumassa ulos, kun kadunpuoleisen vierashuoneen ovi aukeni ja nopeasti sulkeutui, ja hänen edessään seisoi Thora. Tyttö yritteli olla murheissaan, mutta onnen säihky läikehti vielä silmissä ja huulilla väikkyi hymy.
"Kuulin sinun olevan täällä", hän sanoi, "enkä voinut olla tulematta sinua tapaamaan. Oskar selitteli minulle eilen, ett'en saanut hiiskahtaa, mitä ikänä tapahtuikaan, mutta tuntuu niin kamalalta nähdä sinun jättävän meidät tällä tavoin."
"Teimme erehdyksen, josta oli päästävä jollakin tavoin", vastasiMagnus.
"Sen tiedän", sanoi Thora. "Ja tietysti uskon tämän olleen parasta lopulta. Ei sinulla olisi ollut iloa minusta, Magnus, ja minä olisin joutunut kovin onnettomaksi."
"Ehkä olisit", myönsi Magnus.
"Mutta suuresti minua surettaa, että sinun on luovuttava kaikista suunnitelmista, joihin sydämesi oli kiintynyt, Magnus."
"Olen luopunut enemmästäkin, Thora", sanoi Magnus ja yritti tunkeutua hänen ohitseen ulos mennäkseen.
Hymyn hohde häipyi tytön kasvoilta, ja hän virkkoi kaihoisin katsein, rukoilevalla äänellä:
"Tuntuu kuin menettäisin ystävän, Magnus, ja kuin sanoisit minulle jäähyväiset iäksi."
"En juuri sitäkään", vastasi Magnus.
"Hyvästi, Magnus!"
"Hyvästi!"
He seisoivat käsi kädessä, luullen viimeistä kertaa eroavansa, mutta silloin kohahti heidän korviinsa jälleen sisähuoneen humu, ja hilpeä ääni huusi:
"Thora! Thora! Missä oletkaan? — Hoo, Magnusko siinä?"
Oskar saapui sisältä, ja seuraavana hetkenä oli Thora poissa, vierashuoneen ovi kiinni hänen jälkeensä ja veljekset kahden kesken eteisessä.
"Aioin pistäytyä jo aikaisemmin ulos puheillesi, veikkoni", selitteli Oskar, "mutta ne iskeytyivät minuun kuin iilimadot enkä päässyt pujahtamaan pois. Tahdoin kiittää sinua kaikesta mitä teit minulle tänä iltana. Se oli liian jalomielistä, liian veljellistä, enkä voi konsanaan olla kyllin kiitollinen."
Magnus ei vastannut, joten Oskar jatkoi:
"Vannotit minut vaitioloon, ja olit oikeassa, ehdottomasti oikeassa; mutta luonnollisesti en voi jättää ihmisiä pitkäksikään aikaa väärään käsitykseen vaikuttimistasi, ja selvitän asiasi kuntoon, heti kun se vaaratta käy päinsä. Totuus tulee ilmi, saadaan tietää, mitä teit ja mitä varten sen teit; ja sinulle tapahtunut vääryys tulee korjatuksi."
Magnus ei vieläkään virkkanut mitään, ja Oskar siis pitkitti:
"Peräti ikävää kuitenkin on, että saat sillävälin kärsiä, ja jos voin mitään tehdä hyväksesi — tarkoitan toimeentuloasi — jos olet puutteessa —"
Mutta Magnuksen kasvoille nouseva tumma puna säikytti hänet lausumasta sanottavaansa loppuun.
"En hölyn pölyäkään huoli siitä, mitä varten ihmiset luulevat minun tehneen sen", sanoi Magnus, "ja aivan yhdentekevää on minusta, korjautuuko vääryys koskaan.Sinätiedät, mitä varten sen tein, ja siinä minulle kylliksi. Tein sen Thoran tähden. Luovutin hänet sinulle, jotta häntä rakastaisit ja hellisit, tekisit hänet onnelliseksi ja olisit hänelle parempi puoliso, kuin minä voisin olla. Mutta jollet sitä tee; jos konsanaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko minua?" — (Magnus horjui kuin päihtynyt ja tarttui Oskaria käsivarteen) — "otan hänet takaisin, ja silloin — silloin, kautta Luojan, minä surmaan sinut!"
Näin sanoen hän astahti raskaasti ulos talosta jättäen Oskarin yksikseen eteiseen seisomaan valjuin poskin ja vavahtelevin huulin.
Ponit seisoivat kadulla odottamassa, valmiina lähtemään matkalle Thingvelliriin. Yö oli pimeä, mutta talon ikkunat loistivat avoimina, uutimet ylös vedettyinä. Niistä kaikui taukoamatonta äänten sekamelskaa, sillä seurue oli paisunut suureksi ja päässyt parhaaseen iloon. Magnuksen kiristäessä mäkivöitä soitti joku kitaraa, ja hänen ratsastaessaan yön selkään alkoi Oskar laulaa.
"Tää Salliman on tammipeli vaan, inehmot sillä siin' on noppinaan se siirtelee, ja tammeks tekee, kaataa, ja yksitellen sulkee rasiaan."
Oskar pani parhaansa pitääkseen tulta vireillä sisäisen pyhättönsä alttarilla — rakkauden ja velvollisuuden lieskaa — mutta useammin kuin huomasikaan se liehahteli, hiipui ja uhkasi sammua. Hän tahtoi ilmaista, miten oikeastaan oli Magnuksen laita, mutta aina kun sai mietityksi sopivan muodon paljastukselleen, nousi eteen ilkeä kysymys, jonka varmasti saisi vastatakseen: "Onko mahdollista, että seisoit toimettomana vieressä, meidän tuomitessamme Magnusta paheesta, johon hän ei ollut syypää, ja ylistellessämme sinua hyveestä, jota sinulla ei ollut?" Tuollaisen puheen nöyryytys tuntui vaitiolon alennustilaa tukalammalta, ja päivä päivältä Oskar lykkäsi kiusallisen tunnustuksen tuonnemmaksi. Siten kului kuukausi, hänen mitään sanomatta.
Asema olisi käynyt helpommaksi, jos olisi paremmin edistynyt työssään — jos olisi voinut tuntea mahdottomaksi, että johtaja saattoi katua Magnuksen menettämistä. Silloin hän olisi sanonut: "Lopultakin, vaikk'ette tietysti siihen aikaan niin ajatellut, on kaikki käynyt parhaaksi", johon johtaja olisi vastannut: "Oikeassapa olet, kummipoika", ja sitten hän olisi kertonut kaikki.
Mutta työ onnistui kehnosti, ja kieltämättä oli lian huono liikemies. Ensinnä johtajan hommiin naimasopimuksen perusteella mentyään hän kuljeskeli tarkoituksettomana ja neuvottomana toimiston ja tavarasuojamain väliä, vapaan herrasmaisesti puettuna, muistuttaen perhosta takakujassa. Sitten tuumi johtaja: "No no, nuori mies, meidän on ryhtyminen työhön, valitse osasto ja ole siitä vastuussa."
Oskar valitsi vientipuolen. Täten hän joutui tekemisiin maamiesten kanssa, ja muutamat puijasivat armottomasti, kätkien ala-arvoisen villan niiden tukkujen sisukseen, joita hän heiltä osteli. Magnus olisi kaivanut ilmi sekä kelvottoman tavaran että sen tyrkyttäjät, ja nämä olisivat pötkineet kiireimmiten pakoon hänen uhkaavien kasvojensa edestä: mutta Oskar halusi pysyä hyvissä väleissä jokaisen kanssa, ja liike kärsi vahinkoa sikäli.
Viikon kuluttua hän tahtoi vaihtaa osastoaan, arvellen tuontiliikettä paremmin alakseen. "Hyvä on", vastasi johtaja. "Erehdyksiä tekevät nuoret kuin vanhatkin — käyhän käsiksi tuontipuoleen, poikani."
Tuontiliikkeessä hän sai hyöriä höyrylaivain ja kauppa-alusten laivurien asioissa, ja nämä olivat nopeat työntämään vastuunsa vahingoittuneista lasteista Oskarin niskoille.
Taasenkin viikkokauden perästä hän kävi johtajan puheille ja sanoi: "En luule erityisen osaston soveltuvan itselleni parhaiten, kummi-isä — etkö antaisi minulle yleistä ylivalvontaa?" Johtaja kohautti hartioitaan, mutta vastasi: "Kernaasti minun puolestani. Ole siis lähimpänä miehenäni, ja minä keventelen taakkaani, mikäli sinä perehdyt."
Mutta sen koommin ei Oskar tehnyt mitään, ei hyvää, pahaa tahi siltä väliltäkään. Hän juoksenteli alituiseen joka taholla kuin hengästyksissään, mutta saapui aamuisin millä tunnilla sattui ja läksi mihin aikaan tahansa iltaisin ja puikahteli yhtämittaa Thoraa tapaamaan. Tämä pikku naikkonen oli peräti tyytyväinen, mutta johtaja kuului sanovan täti Margretille: "Magnuksessa oli lopultakin jotakin, Margret." Ja täti Margret kuului vastaavan: "Monihan hyvä säilä on huonossa huotrassa."
Mutta eräänä päivänä syöksähti Oskar päätäpahkaa johtajan luo, tuoden suuria uutisia. Kaupungin valtiopäivämies oli kuollut, ja radikaalinen puolue jo valmisteli oman ehdokkaan ajamista — Oddsson-nimisen jyrkän sosialistin, joka vihasi vanhaa järjestystä sekä politiikassa että liikealalla.
"Minäkinhän sopisin suurkäräjille." touhusi Oskar. "Voisin suojella kauppaetuja noilta riivatuilta kumousmiehiltä, ja tukea vanhoja periaatteita."
"Annahan kun puhun isällesi ensin", sanoi johtaja. Ystävykset päättivät suunnitelman hyväksi. Tuo Oddsson ei ainoastaan uskonut Magnuksen väitteitä vaihtokaupasta, vaan oli myös kiihkein ajamaan uuden perustuslain säädäntää Islannille, jonka mukaan kuvernöörin virka poistettaisiin ja sijalle asetettaisiin yksistään valtiopäiville vastuunalainen ministeri. Hänet oli pidettävä poikessa. Itsepuolustuksessa täytyi heidän taistella yhteistä vihollista vastaan! Oskar oli hyvä ehdokas, ollen nuori, vilkas ja nerokas ja tunnetusti yleisön suosikki.
"Mutta minä en voi vaalipuuhissa esiintyä", huomautti kuvernööri.
"Jätä se minun huostaani", tuumi johtaja. Hän palasi kertomaan asiaaOskarille, joka ilosta hihkaisten kiiti lennättämään tietoa siitäThoralle.
Thora oli nyt viettänyt säteilevässä onnessa kokonaisen pitkän kuukauden. Jos toisinaan ajattelikin Magnuksen asemaa, niin hän muisti Oskarin luvanneen selvittää asiat, eikä viivytys tuntunut suurelta, sillä hän ei enää mitannut olemassaoloa päivittäin, vaan tunteittain, ja tajusi sydämessään yhden ainoan tunteen — rakkauden Oskaria kohtaan, ja siis myöskin kaikkia ja kaikkea kohtaan maailmassa. Vuoden vanhetessa ja syksyn puhurien ehkäistessä enemmät retkeilyt vuonon saarille he pysyivät kotona, kisaillen kuin lapset tahi kitaraa ja pianoa soitellen. Sellaisina hetkinä Thora tuli hienokseltaan muistelleeksi Magnusta, sillä huone oli sama ja kaikki ennallaan paitsi päivän tunti, mutta aina oli erotuksena Oskar.
Oskar opetti hänelle joitakuita islantilaisia lempilauluja, ja hän lauloi niitä hentoisella, viehkeällä sopraanolla, jolle Oskar osoitti myrskyistä mieltymystä; eikä häntä vähintäkään loukannut, ettei Oskar milloinkaan käsitellyt hänen lauluaan vakavalta kannalta — hän ei kohdellut Thoraa itseäänkään vakavasti. Hän nimitteli lemmittyään "Thora-lapseksi" ja Thora häntä "Pahaksi pojaksi."
Heti kun Oskar vain pääsi näkyvistä lähetti Thora perästä kirjeen kuin hänen unohtamansa nenäliinan. Hän vastasi aina; kirjeet olivat taidokkaasti sommiteltuja ja hellää kiusoittelua täynnä, mutta kenties Thora sydämessään lopultakin tunsi pikku pettymystä niitä lukiessaan. Ne eivät olleet oikein rakastajan tapaisia; tuskin oli joukossa ainoatakaan, jota ei olisi voinut ääneensä lukea täti Margretille, tuskin ainoatakaan aivan hänen omaansa.
Mutta itse saapuessaan Oskar korvasi kaikki puutteet, ja sinä päivänä, jona hän huimalla harppauksella tulla tuiskahti vierashuoneeseen julistamaan, että häntä puuhattiin valtiopäivämieheksi, Thora näki hänet hetkeksi mahtavana ja suurenmoisena kuin usman läpi auringon sädehehkuun murtautunut vuorenhuippu, ja sitten hän sanoi: "Ja nyt täytyy Pahan pojan leikkiä kanssani — emme ole eilisestä asti olleet sokkosilla."
Thora oli liian onnellinen ajattelemaan onneaan, mutta toisinaan hän päätteli yhtä puuttuvan sen täydellisyydestä — että Helga tulisi kotiin olemaan siitä osallisena. Hän puhui asiasta Oskarille, mutta hetkellä, jolloin tämä oli julisteluihinsa uppoutuneena ja virkahti vain: "Oiva aate! Mainiota! Helga on oikea tenhotar! Kutsu hänet tosiaan, jos johtaja suostuu", ja yltyi jälleen selittelemään väsyttäviä valtiollisia tuulentupiaan.
Sitten vihjasi Thora siitä täti Margretille, joka antoi asialle vähemmän kannatusta. Kiinteästi tähystäen häntä silmälasiensa takaa pudisti kelpo täti suortuviaan ja varoitteli: "Älä ole hupelo! Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti."
Mutta Thora mainitsi mieleenjohtumastaan Annallekin, ja tämän vanha äidillinen sydän heltyi. "Olisipa kaunista, jos saisit niin käymään, Thora", rohkaisi hän, "ja jos se sitten johtaisi toiset kaksi yhteen, niin se vasta siunaus olisi!"
Siitä asti Thora piti itseään perheen rauhanrakentajana ja lähestyi siinä mielessä isäänsä. Johtaja kuunteli häntä myötätuntoisesti, sillä luonto on lujempi kuin lakimiehen kynän vedokset, ja hän oli useasti syytellyt itseään tyhmäksi, kun oli lapsestaan eronnut. "No, enpä näe mitään sitä vastaan", hän myönsi. "Tyttö voisi saapua häiksi — viipyäkseen vuodenkin — ainakin edes vuoden. Kirjoitan lakimiehelle Tanskaan."
Samassa postissa kirjoitti Thora Helgalle:
"Rakkahin Helga. — Isä kirjoittaa lakimiehelle, pyytäen häntä lähettämään sinut takaisin Islantiin, ainoastaan vuodeksi, joten äiti ei toivoakseni vastusta. Olen varma siitä, ett'et sinä sitä tee, kun sanon, mitä on tapahtumassa. On tulossa häät, ja tietenkin kemut ja muita suuria puuhia.
"Helga kulta, minä olen menossa naimisiin Oskar Stephenssonin kanssa, joka on palannut Englannista ja on ylen pulska ja nerokas. Jos voisit hänet nähdä nykyisin, niin rakastuisit häneen heti paikalla, mutta hän pitää minusta hyvin paljon, ja minä olen kovin onnellinen. Vähällä oli minusta ja hänen veljestään Magnuksesta tulla pari, mutta kihlaus rikkoutui, ja nyt olen sydämestäni pahoillani Magnuksen tähden, ja jos kotiin tultuasi koskaan kuulet mitään pahaa hänestä, niin et saa uskoa sanaakaan siitä, sillä Magnus on kultaakin parempi, muttaminävain en voinut hänestä pitää, niin ettei käynyt yrittäminenkään.
"Hyvä Helga, minulla on niin kovasti paljon asioita kerrottavana, mutta ne täytyy säästää siksi kunnes tulet. Kauppa on ollut huonoa tämän kesää, ja Oskar on yhtynyt isän liikkeeseen. Minä kudon kangasta isän joulupuvuksi, mutta ei se paljoa edisty, kun on eräs alituiseen häiritsemässä, ja onhan naimisiin mennessä paljon hommailtavaa — senhän arvaat.
"Rakkahin Helga, minulla ei nyt ole enempää kirjoitettavaa. Sano terveiseni äidille ja muista saapua pian, sillä häät ovat kohdakkoin, vaikk'ei vielä olekaan varmaa päätöstä. Rakastava sisaresiThora.
"J. K. — Tule joutuin. Olen niin tavattomasti innostunut esittelemään sinut Oskarille."
Pari viikkoa jälkeenpäin ilmoitti johtaja saaneensa sanan lakimieheltään Tanskasta, että Helga lähtee ensi laivalla.
"'Lauralla', ja se tulee marraskuun ensimmäisenä päivänä — juuri vaalipäivänä!" huudahti Oskar.
"Onpa onnellinen enne!" huoahti Thora, ja sen iltaa hän kokonaan hyräili islantilaisia lempilaulujaan onnensa yltäkylläisyydessä.
Määräpäivän aamuna ei "Laurasta" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä, mutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut varhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku maailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin koirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli edestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset nauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja; mutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä oli kiihkeää jännitystä täynnä.
Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:
"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä hänen vävypojalleen."
"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun jotakin tarvitset — orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen, saammepa nähdä!"
Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja käveli tyynesti vaalipaikalle.
Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin ja selkä oveen päin.
Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin, nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.
"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin merkiten tämän hetimiten perittäväksi.
Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi ruununvoudille sopertaa "Odd —", pysähtyi, vaappui, mutisi "Stephenssonia" ja hoipersi ulos.
Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan, mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä pääsevänsä kotiin.
Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen, ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade — "Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.
Laskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja silloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu, joka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi pauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta alkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.
Sillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä kiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun "Laura" oli solunut ylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle isänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä, mutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet kuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli huutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti varmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa häntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut. Vihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän kiipesi laivan kuvetta ylös. "Helga!"
"Neiti Helga on alhaalla", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora tunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän juoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi Helgaa ja siivoojatar selitti:
"Nuori neiti on hytissään."
"Missä?"
"Toisessa vasemmalla."
Yhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä innossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.
Jollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä, tosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi kohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan Helgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa hänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos hytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli paljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.
"Thora!" sanoi tyttö.
"Siis siinäoletsinä — sinä tosiaankin?" ihmetteli Thora.
"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaanThoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.
Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli kaunis — kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan, kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa samettikauhtanassaan.
"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.
"Ypö yksinäni", vastasi Thora.
"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"
"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.
"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?" sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti jälkeenpäin hupsuuttaan.
"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita, jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran odotuksista — niin peräti toista — että häntä väkisinkin halutti syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.
Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä, ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille, niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.
Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää; Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen huvitetultakin.
"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?" virkahti hän.
"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin", vastasi Thora.
"Ja miten sinä pääset?"
"Jalkaisinhan minä — pidän kävelystä."
Laiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella odotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa tungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää, heidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen astui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.
"Siinäpä oli kamalan voimakas mies", sanoi Helga.
"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin."
"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson", selittiThora.
"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!"
He olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli vaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon, sillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.
"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?" kysyi Thora.
"Voisihan tuo olla hauskaa", arveli Helga.
Heti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme neljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin: "Oskar!" "Oskar!" ja Thora sanoi:
"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?"
"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella", vastasi Helga, ja pikku välihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään alallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.
Sitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten myrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten hänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella aaltoilevalle kansanpaljoudelle — hento, joustava vartalo, hiukan pörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen hymy, joka tenhosi jokaisen.
Sellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli miehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan ilmeen.
"Hieno, uljas!" virkahti hän.
Thora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta sanoi:
"Oskar aikoo puhua — vieläkö kuuntelemmekin häntä?"
"Tietysti", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: "Toverit, kaupunkilaiset ja kansalaiset", niin Thora tunsi Helgan käden vavahtavan ja kuuli hänen sanovan: "sama ääni!"
Oskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään loppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin Helgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta nähden.
Joku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.
"Isä varmaankin", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni vihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan, että hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle ja sinne oli heti lähdettävä — uusi edusmies saapuisi piakkoin perästäpäin.
Joukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa — Thora yhä lujemmin liittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.
"No", kysäisi hän, "mitä hänestä ajattelit?"
"Ajattelinko? Oskarista?" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti, kumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: "Ja noin pikkarainenko olento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!"
Thorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai loukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston lumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.
Vallattomat henget hypittivät Thoraa niin herkeämättä, että hänellä oli kuumeinen kiihko saada esitellä rakastettunsa Helgalle, ja kun Oskaria ei vielä puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä näkynyt, niin hän lähetti hallitustaloon kirjeen, komentaen Pahaa poikaa viipymättä saapumaan esille. Johan tämä nyt oli ihan liiaksi intoutunut tuhmaan politiikkaansa, vaikka häntä lemmittynsä luona odotti paljoa voimakkaampi viehätys. Mutta Annalta tuli vastaukseksi, että Oskar vielä nukkui, ja ettei hän halunnut Oskaria kesken herättää hänen eilisten ponnistustensa ja myöhään yöhön valvomisensa jälkeen.
Aikaisin ehtoopäivällä pistäysi Anna itse vieraisille, toivoen näkevänsä rauhanrakentamisen ensi hedelmiä. Täti Margretin alakerrassa puuhaillessa odoteltavalle iltaseurueelle suklaata äidillinen vanha rouva koetti monin ovelin keinoin saada Helgalta selville, millaisen kasvatuksen tämä oli Tanskassa saanut ja varsinkin mitä uskonnollista ohjausta ja seuraa äiti oli antanut. Helga oitis älysi juonen ja punaiset huulet hiukan viistossa loi säikähdyttävän kuvauksen teattereista ja konserttisaleista sekä eräästä kööpenhaminalaisesta näyttelijäin ja näyttelijätärten käyntipaikasta, missä oli vilkasta elämää erittäinkin sunnuntai-iltoina ja missä naisetkin polttelivat paperosseja ja joivat konjakkia.
Sillävälin Thora vaani ulkonevan ikkunan kulmauksessa Oskaria ja heti kun näki tämän harppaavan alas katua, kiiti eteiseen, sujahti hänen syliinsä ja suuteli häntä. Yhä voittonsa riemussa lausui Oskar:
"Onnitteluako? Suloisinta mitä konsanaan olen osakseni saanut", ja työntyi vierashuonetta kohti.
"Maltas, oi maltahan! Minullapa on jotakin näytettävänä sinulle!" hätäili Thora.
Ja tämä, Luoja ties, minkä ilkeiden voimien koito uhri — tietämättä mitä teki, mutta nauraen hilpeästi kuin olisi laululintu ollut hänen kurkussaan visertelemässä — alkoi leikkiä vanhaa tuttua lasten kujetta: yltääkseen nousten Oskarin taakse varpailleen hän painoi kätensä hänen silmilleen, komensi: "eespäin, sotamies!" ja marssitti hänet sokkona sisälle huoneeseen ja Helgan eteen. Nopeasti vetäen pois kätensä hän huudahti: "tuossa!" ja astui syrjään silmäilemään vaikutusta.
Oskar näki seisovansa kasvoista kasvoihin vastapäätä tyttöä, niin Thorasta poikkeavaa kuin suinkin kuvitella taisi — solakkaa, tummaihoista, tukan jakaus ohimolla ja kutrit otsalle valuvina, yllään kevyt silkkinuttu ja hopeanharmaa hame, ja ilma ympärillä orvokeilta tuoksuvana.
"Helga! Onko se mahdollista?"
Hän ojensi kätensä ja Helga tarttui siihen, sitä pidellen. Noin seisoivat he tuokion, Thoran nopeaan hengittäen tarkatessa heidän kasvoillaan vaihtelevia ilmeitä: Oskarin piirteissä kuvastui hämmästys, ihailu ja hurmaantuminen — Helgan uteliaisuus, tyydytys ja riemastus. Ja Thoran omatkin kasvot — niiden surkuttelevien enkelien nähden, jotka näitä yksinään silmäilivät — ilmaisivat yhtä moninaisia tunteita, ylpeyttä, iloa, sitten levottomuutta ja lopuksi salaisen tuskan pikku vihlausta.
Tätä tunnettaan huojentaakseen Thora puhkesi nauramaan, ja sitten nauroi jokainen, samassa kun täti Margret tarjottimella toi suklaata ja leivoksia.
"Olet siis saattanut heidät jälleen yksiin, Thora?" virkkoi täti, jaThora nieli palan kurkustaan ja vastasi:
"Niin."
Sitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja alkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta, kantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei osapuilleenkaan tuntenut — Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa, Lontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä kaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.
"Hepä viihtyvät hyvin keskenään", sai Thora sanotuksi.
"Siitä saat olla varma", kiusasi täti Margret.
Hämärän tullen palasi johtaja kotiin — hän ei ollut hiuskarvankaan vertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin suuruuksia — piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi kuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin seuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi kaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.
"Heti kun häneen vilkaisin", kuiskasi täti Margret Annalle, "sanoin itsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen on saanut vereensä muukalaisesta enemmän'."
"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin", huomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä äänenpainolla vastasi hiljaa:
"En sitten ihmettele, veikkoni — en yhtään ihmettele!"
"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi käteni laskin", tokaisi Thoralle piispa. "Pidä varasi! Siskosi juoksee edelle sinusta, pienokainen."
"Niin todellakin!" vastasi Thora.
Thora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut, mutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi sisartaan soittamaan jotakin pianolla — hän oli aamiaisen jälkeen soittanut ja hyvin kauniistikin.
Helga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja ilmaisi suosiotaan meluavasti.
"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa", vaati kuvernööri. "Poika on lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä vielä voisi tulla eteväkin soittoniekka."
"Niin tuleekin — Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä vakuuttaa", vahvisti ruununvouti.
"Loruja!" hymähti johtaja. "Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin kihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle."
"Mutta satunnaista runottarille keimailemista", lauhdutteli rehtori, "et varmaankaan vastustelisi, johtaja?"
"Vastustan kaikenlaatuista keimailua", intti johtaja, "ja pidän hupsuna miestä, joka mokomiin koskaan puuttuu."
"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee", pisti kuvernööri, rehtorille silmää iskien. "Uskokaa pois — muuan meidänkin ystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!"
"Älähän ihmettä!" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti johtaja:
"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani heitin lapsellisuudet pois."
"No, johtajaan yhdyn sikäli, ettei miehellä luullakseni voi sydän olla kahtaalla yht'aikaa", lausui kuvernööri. "Mitä sinä sanot, Thora?"
"Ei kaiketikaan", sanoi Thora.
"Se on varma — yhtä vähän kuin mies voi rakastaa kahta naista samalla kertaa", lopetti kuvernööri, ja sitten Oskar alkoi soittaa.
Hän soitti kuin lintu laulaa sielun ollessa laulua tulvillaan, ja hänen lopetettuaan seurue taputti vilkkaasti käsiään. Lähelle hänen kasvojaan kumartuen kuiskasi Helga:
"Jasinäpyysitminuasoittamaan — minua, jolla on vain opetuksen antamaa kätevyyttä, ja itse osaat soittaa tuolla lailla!"
Helgan ylistelyt ilahuttivat Oskaria, ja hän ehdotti että he soittaisivat yhdessä. He valitsivat vaikean kappaleen, jossa oli tiheässä juoksutuksia, ja kuulijat vakuuttivat, etteivät olleet ennen kuulleet moista.
"Eikö ole ihmeellistä?" sanoi joku.
"Eikö tosiaankin?" toisti Thora.
Hän tunsi joutuneensa kokonaan varjoon ja unohduksiin, mutta silloinHelga pyörähti ympäri jakkaralle ja huomautti:
"Nyt täytyy Thoran esittää meille jotakin kitarallaan, täti Margret sanoo hänen soittavan sitä mainiosti."
"Niin hän toden totta tekeekin — mainiosti oikein!" vakuutti tätiMargret.
Mutta Thora esteli säikkyen: "En, en mitenkään! Mahdotonta on minun yrittää tuollaisen soiton jäljestä."
Oskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä englantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he esittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan haltioihinsa. "Viehättävää!" "Ihanaa!" "Heidän äänensä sointuvat ihmeellisesti yhteen!" "On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät yhteen!"
"Niin kylläkin!" sanoi Thora.
"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan", pyysi Helga.
"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa", huudahti Oskar. "Ja laulakoon hän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa."
Se oli julmaa, se oli sydäntä särkevää — miltei kuin olisi Helga yrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin olisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.
"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää", rukoili hän. Mutta Helga yhä kiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi Thora kyyneliin, paeten huoneesta.
"Tämäpä merkillistä!" kummasteli Helga.
Mutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes sai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä olleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.
"Olin typerä", puolustihe hän. "En tiedä, mikä minun on."
"Kenties on täällä liian kuuma", arveli kuvernööri ja avasi ikkunan.
Seuraavan kuukauden oli Oskar joka päivä ja melkein kaiken päivää johtajan asunnossa, tykkänään heittäen sikseen kaikki yleiset asiat ja liikkeestä vähintäkään välittämättä. Mutta hänen vierailunsa eivät aina tarkoittaneet Thoraa, joka vähitellen lakkasi olemasta "Thora-lapsi" hänelle kuten muillekin ja koitui vakavaksi pikku olennoksi, jonka kasvoilla kuvastui kaihomielisyys. Hän ei nyt enää milloinkaan juoksennellut pitkin taloa, vaan istui nurkassa lankakerä sylissä ja sukkapuikot kädessä, Oskarin ja Helgan soittaessa pianoa tahi soitannollisista asioista haastellessa.
Niinä päivinä oli johtajan talossa soitanto, soitanto, taukoamatta soitanto kaikkena kaikessa. Jo alussa oli Helga kantanut vierashuoneeseen pinon Wagnerin sävellyksiä, ja ne tenhosivat perin pohjin Oskarin mielen. Muut säveltäjät saivat aikaan kauniita sopusointuja, hienoja ja taitavasti sommiteltuja suloäänien yhtymiä, mutta kun Oskar soitti Wagneria, niin hänestä tuntui piano heräävän ja itkevän, palavan ja liekehtivän sormien alla.
"Tämä on loistavaa!" oli hänen tapana sanoa. "En voi sinua koskaan kylliksi kiittää, Helga. Uuden maailman, ilmestyksen olet eteeni avannut."
Helga oli kuullut Oskarin sepittäneen lauluja Islannin tarustosta ja virkkoi eräänä päivänä: "On ihme, ett'et yritä itse säveltää mitään, Oskar — jotakin Wagnerin tapaan — varmasti sinä pystyisit."
Arkaillen ja puolustellen Oskar sitten esitti oppilaskokeitaan, ja Helga ylisti niitä maasta pilviin. "Tiedätkös, sinä olet synnynnäinen sävelniekka!" huudahteli hän. "Eikä sinun tulisi milloinkaan muuta tehdä kuin kehittää luomislahjojasi — ei kuuna päivänä!"
Oskar oli huumeissaan hänen kehumisistaan, mutta yritti naurahtaen sanoa:
"Oi, se on mahdotonta."
"Miksi mahdotonta?"
"Valtiopäivät — julkisen elämän velvollisuudet — ja niin edespäin ja aina edelleen."
"Mutta, hyvä Oskar, ethän toki aikone elämääsi tuolla tavoin hukkaan haaskata?"
"Sanotko sitä haaskaukseksi, Helga?"
"Ei se sitä jokaiselle olisi — esim. Magnuksen laiselle miehelle — mutta sinulle kyllä", selitti Helga, ja sitten hän vastustamattoman lystikkäästi matki edusmieshuoneen tapoja, sananparsia sellaisia kuin "herra puhemies, sallikaa minun pyytää palaamista päiväjärjestykseen" ja "tahtooko arvoisa ja oppinut edusmies selittää", sekä muita pikku maan lainlaatijakunnan tyhjyyksiä.
Oskar nauroi, kunnes kyynelet (useammastakin kuin yhdestä lähteestä) alkoivat vieriä alas poskia, ja sanoi sitten: "Oiva näyttelijätär tulisi sinusta, Helga! Mutta periaatteet, hyvä tyttöseni, periaatteet ovat politiikan sieluna, ja jos mies voi johtaa maatansa ylväämmille poluille, niin hän saa unhottaa tasangot — etkö sinäkin ole sitä mieltä, Thora?"
Ja Thora, jota pyörrytti inha heikkouden tunne, vastasi avuttomasti: "Olen, Oskar. Mutta en muistanutkaan mainita, että isä halusi sinua tavata liikeasioissa."
"Liikeasioissa!" huudahti Helga. "Vielä nekin!"
"Kiellätkö nekin?" kysyi Oskar.
"Sinulta — tietysti, sillä sinä et ole sopiva niihin", vakuutti Helga. "Ja jos menet liikealalle, niin olet kuin mies, joka on nainut väärän naisen. Sellainen nainen saattaa olla hyväsydäminen, toimelias, kelpo olento, aivan sopiva jollekulle muulle, mutta ei millään muotoa sille miehelle aiottu."
"Tuossa on perää, vaikka on ihmeellistä, että sen tiedät", myönsi Oskar. "Kaupoissa olen niin auttamaton pöllö, ett'en sitä kehtaa mainitakaan."
"Tietysti sinä olet, Oskar — muuta ei voi kuvitellakaan. Jos sen sijaan Magnus olisi ryhtynyt liikkeeseen, niin hän olisi voinut siitä jotakin irti saada. Mutta sinä — mitä kummaasinäodotat saavasi?"
"Äläs, nyt olet väärässä, Helga! Olen siitä jo jotakin saanut — olen saanut Thoran!"
"Thoran?"
"Etkö sitä tiennyt? Thorastahan tein tarjoukseni, tuohon sopimukseen sitoutuessani."
"Vai se se olikin — sekö vain?" sanoi Helga; ja sitten Thora itse alkoi tuntea pahoinvointia, kokosi työnsä ja hiipi ulos huoneesta.
Helgan kylvämä siemen ei kuitenkaan ollut langennut kivikkoon.Neljänkolmatta tunnin kuluttua Oskar saapui uusi sävellys käsissään.
"Viime yönä johtui mieleeni aate, enkä siitä päässyt eroon", hän selitti ja istuutui pianon ääreen soittamaan.
"Kaunista!" huusi Helga. "Todella kaunista! Mutta tämä aihe vaatisi urkuja — etkö sovitakin sitä uruille, koetellaksesi tuomiokirkossa?"
"Oiva tuuma", arveli Oskar. "Thora tuntee kirkonpalvelijan ja voi hankkia avaimen. Mitä sanot, Thora?"
"Jos haluat", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.
Oskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin alttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. "Miltä tämä kuulosti, Thora?" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora vastasi: "Hyvin sievältä, luullakseni", mutta sitten nuo kaksi urkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.
Seuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät tuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan, mutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan Oskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa perästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja hänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.
"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga", hän vakuutteli, "kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet minulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!"
"Joutavia!" vastasi Helga. "En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi hereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä tapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on noin suurenmoinen tulevaisuus edessään."
Tähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: "no eihän!" tahi "mahdotonta!" tahi "turhaa on siitä enää puhuakaan", mutta Helgan sanat olivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän saakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti, kuin Thoran kanssa kihlautui:
"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla olisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat — tämän vanhan, jylhän maan sadut ja eddat?"
Helga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille, että tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan taruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle kristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin heidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän päälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen: "Olkoon rauha!"
"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä siihen?" intoili Oskar.
"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä asti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis. Thora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän tulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas sanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli valmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän:
"Pistäydytkösinätuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin parempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina uudelleen — se voisi väsyttää."
Oli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä pyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva lastiaan — hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin kivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin kulmassa oli talo rakenteella — hän kuuli muuraajan lastan kepeän kalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa — hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.
Mutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin virralla — hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä saarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta esittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin, menneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva kuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja henkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.
Tässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen ensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät hänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin rantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun päästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.
"Mitä minä sanoin?" huudahteli Helga. "Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa tämä kuultaisiin Tanskassa!"
"Taikka Englannissa!" huokasi Oskar.
He soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus lisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän äänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin vuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen sanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.
Urut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun yli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon kohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin kyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta aleten leppeäksi kuiskaukseksi: "Olkoon rauha!"
Kun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar istui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa vyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden salama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin, ja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: "Minäkin olen suuri säveltäjä!"
Tuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen ja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat kuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa — Oskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.
"Helga!" huudahti Oskar.
"Oskar!" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi tuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin tunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet — työntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran tiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen hälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa ympärille.
Oskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti huohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti: "Thorako siellä?"
Oskar hätkähti ja kääntyi. "Missä?" hän kysyi.
"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se vain on. Alkaa hämärtää."
Sitten hän jatkoi yhtä katkerasti: "Mutta kaiketi hän on siellä piakkoin, ja sinä hänen kanssaan."
Oskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen jatkoi:
"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar — Oskar Stephensson, säveltäjä — kuolee maailmalta."
Oskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga alkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän latua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen — sen koronlaskuja, sen saivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja kaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.
"Kyllä on sääli", hän lausui.
"Älä kiduta minua, Helga", pyyteli Oskar.
"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?"
"Ei, ei, ei!"
"Ei niin mitään tietä, Oskar?"
"Mennään", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin muisti jättäneensä hattunsa lehterille.
Thoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan takkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita karistelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen hymy huulillaan.
"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää — ei koskaan, ei!" ajatteli Oskar.
Thora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli pakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt käy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua — Oskar alkoi rakastua Helgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.
Tähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta taistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen puolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan hänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä hän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina, minkä he saivat olla kahden kesken kotona.
"Eikö sinustakin Oskar ollut hyvin uhrautuvainen, allekirjoittaessaan tuon sopimuksen?"
"Uhrautuvainen? Mitäpä uhrauksia tarvitaan kirjoittautumaan suuren omaisuuden saajaksi", tuumi täti Margret.
"Mutta hänenhän täytyi ottaa liike haltuunsa."
"Totta kyllä — Islannin paras liike."
"Helga näyttää arvelevan, että se on hiukan ala-arvoinen Oskarille, täti Margret."
"Se on kyllin hyvä Helgan isälle, ja hän sen pani pystyyn. Eikähän Oskarilla sitä paitsi ollut mitään muutakaan, ja rumakin jäärä on ruokaa nälkäiselle."
"Mutta soitannollisia lahjoja oli hänellä, täti, ja Helga pitää niitä suuren arvoisina."
"Vai pitää? Ei tarvitse alastomain kulkea toisten vaatteita paikkaamassa. Oskarin soittelu ei olisi hänelle kolikkoakaan tuottanut, ja mitä taas kunniaan tulee, niin olisiko hän varattomana päässyt suurkäräjille ja kaikkeen muuhun hyvään?"
"Et siis luule Oskarin menettäneen paljoa mennessään sopimukseen?"
"No vielä mitä! Kenties onkin kenkä toisessa jalassa, jos tietää tahdot."
Thora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin ja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku laulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät aloittaisivat istuntonsa — kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään kohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä, että Oskar nai hänet.
Mutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin huomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa, jottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus katkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain suloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä sopessa — nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar todenperään välittänyt Helgasta.
"Täti", sanoi hän, "eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?"
"Miten sattuu, Thora."
"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista huomaavaisuutta toiselle naiselle — niin etkö pidä mustasukkaisuutta siinä typeränä?"
"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei vältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy mustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on tahtonutkin."
"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?"
"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on, että mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on sitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä."
"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan —"
"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin kirkas metalli — mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä sellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani."
"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?"
"Niin on, totta tosiaan — tuskaannuksineen ja pettymyksineen, lapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä, silloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos."
"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta — kumma kun et itse ole mennyt naimisiin."
"Siksipä juuri, tyttöseni!"
Nyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi Oskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä päiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he vetäytyisivät kiinni — lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että elämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei mielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku olento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa rakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen! Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se saisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena loppuun asti.
Mutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun Oskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän itsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki suloisen rakkauden sankaruus luhistui.
"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?"
Täti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.
"Eteväkö? — tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa tulelle!"
"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti."
"Osaa papukaijakin, tyttöseni, ja harvoin säästelee korppikaan ääntänsä."
"Mutta mieshän tietysti tahtoo vaimoaan toverikseen, täti — juttelemaan kanssaan niistä asioista, joita harrastaa, ja ehkä arvostelemaan työtänsäkin."
"Tahtooko? No jos tahtonee — mutta hassahtaneeksi tuomitsen sen miespahan, joka mieluummin nai arvostelijan kuin hyvän taloudenhoitajan."
Siitä pitäen oli Thoralla aina tee valmiina Oskarin ja Helgan palatessa tuomiokirkosta, ja jos hänen sydämensä värähtelikin, niin hän koetti kumminkin olla varuillaan, ettei Oskar milloinkaan näkisi kyyneltä hänen silmässään. Mutta monestikin, tuntiessaan olevansa kannaksena noiden kahden välillä, heidät yhdessä ja kuitenkin erillään pitäen, hänen tahtonsa pingoittunut jousi hölleni ja hän oli tykkänään lannistua. Päivä päivältä hän odotti Oskarin sydämen puhuvan hänelle, ja kun se ei sanoiksi saanut, niin hänen täytyi uskoa Helgan kauneuden olevan estämässä.
"Eikö Helga ole kaunis, täti Margret?"
"Saattaa olla", vastasi täti.
"Sinätiedätsen, täti. Tiedäthän hänet Islannin kauneimmaksi tytöksi."
"Ehkä — ja ehkä en."
"Sellaisesta kauneudesta on suurta etua — saat jokaisen ja kaiken valtaansa. Jos tyttö vain on tarpeeksi kaunis, niin kaikki miehet matelevat hänen jaloissaan."
"Moisia ventoselkäisiä temppuilijoita ei ole kovinkaan kosolta näillä mailla. Ei, ei, kauneus ei ole kaikki, Thora, ja se on meidän toisten onni."
Puna alkoi nousta Thoran hiusmartoon asti, ja tämän hätälipun osuessa silmiinsä täti Margret jatkoi:
"Mutta hienoista höyhenistä upeat linnut, — ja tiedän, että muutamat islantilaispukuiset saisivat Helgan näyttämään vähäiseltä, jos hänen tanskalaisiin hepsuihinsa itsensä pynttäisivät."
Thoran punastuneet kasvot alkoivat säihkyä kuin auringonnousu.
"Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kauneus on silmänmakeaa, mutta ei vatsantäytettä."
"Täti Margret, miten voit sanoa noin rumasti!"
"Rumastiko? Puhunpahan ainakin suoraan suuni puhtaaksi samalla.Miksikäs vaskea kullalla tinattaisiin, kultaseni!"
Tämä keskustelu sai Thoran paremmin malttamaan mielensä, hänen ja Helgan erilaisuus kun näytti pienemmältä. Hän päätti pukeutua englantilaiseen kuosiin, jottei Oskar näkisi niin suurta eroa.
Hänellä oli säästöjä — isänsä antamia pukuvaroja. Määräraha ei ollut suuri, mutta edellisinä vuosina oli siitä liiennyt suurin osa poiskin, ja tänä vuonna hän oli aikonut ostaa sadetakin merimies Hansille, joka oli menettämässä viimeisenkin arvonsa tunnon ja hyristeli talvisäällä ilman alustakkiakin. Mutta nytpä päättikin hän olla itsekäs, tuhlata rahansa omiin tarpeisiinsa, ja se oli ihan oikein, koska hän Oskarin vuoksi niin teki.
Homman täytyi pysyä salaisuutena, suurena salaisuutena, ollakseen kaikille yllätyksenä — puoli taistelua kun oli jo siten voitettavissa. Hän osti postiosoituksen säästöillään ja tilasi Edinburgista sellaisen puvun, kuin oli muutamassa muoti-ilmoituksessa nähnyt kuvattuna.
Puku saapui eräällä rahtilaivalla, ja Thora oli kuin lapsi salamyhkäisessä ilossaan, salavihkaa kuljettaessaan ison pahvilaatikon yläkertaan kamariinsa, ja johtajan ja täti Margretin uteliaisiin kyselyihin verukkelehtiessaan selittämättömillä pikku nyökkäyksillä ja välttelyillä.
Oli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että mentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti luistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi — hänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.
Heti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut kiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven, avasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava ihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman haaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli — sininenvoile-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin auringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki kimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat kiiltävän kuorensa alta.