Aamulla oli kuvernööri jälleen virkahuoneessaan. Hän oli nyt luja ja tyyni ja odotti rauhallisesti Kööpenhaminan viranomaisia. He saapuivat aikaisin, ruununvoudin opastamina, esiintyen silmäänpistävästi miehinä, jotka tiesivät käynnillään iskevänsä tuskallisen kolauksen.
Muodollisten esittelyjen perästä kumartui ruununvouti kuvernöörin kirjoituspöydän yli ja lausui sulavasti, melkein alentuvasti:
"Nämä herrat ovat todella tahtoneet osoittaa kaikkea huomaavaisuutta. He saapuivat tärkeällä asialla — voin sanoa, peräti tärkeällä — mutta ovat mieluummin odottaneet viisi päivää kuin häirinneet teitä kotoisen koettelemuksenne aikana."
"Minulla on kiire tänä aamuna, ruununvouti", tokaisi kuvernööri."Älkäähän huoliko tuhlata enempää aikaa kuin on välttämätöntä."
Ruununvouti ällisteli avosuin ja vetäysi takaisin kirjoituspöydältä; sitten muukalaiset astuivat sen ääreen, ja toinen heistä avasi ison kirjekotelon, suopean kohteliaasti sanoen:
"Meillä on tässä muuan asiapaperi, teidän ylhäisyytenne, jonka pitäisi olla teidän laatimanne. Suvaitkaa sanoa, onko tämä teidän ylhäisyytenne nimikirjoitus."
Kuvernööri kohensi huolettomasti silmälasejaan, ja nopeasti, melkein kuin sattumoisin vilkaisten eteensä pantuun paperiin vastasi ripeästi:
"On se."
Muukalaiset katsoivat toisiinsa vaieten ennenkuin jälleen ryhtyivät puheisiin.
"Siinä tapauksessa oletamme teidän ylhäisyytenne olevan valmis sen suorittamaan?"
"Tietysti", vastasi kuvernööri.
"Sitten teidän ylhäisyytenne tietääkin, että paperi on jo langennut maksettavaksi ja että sen perimistä on kahdesti pyydetty?"
Se kysymys sai kuvernöörin räpäyttämään silmiään, mutta oitis malttinsa saaden hän vastasi lyhyeen:
"Se lunastetaan hetimiten."
"Kuinka pian, teidän ylhäisyytenne — viikon, kahden kuluessa?"
"Kolmen päivän", selitti kuvernööri. "Hyvästi, hyvät herrat", ja hän tarttui kursailematta kynäänsä ja alkoi kirjoittaa kirjettä.
Ruununvouti jo silminnähtävästi hikoili; hän oli hiipinyt ovelle päin, ja lyhyen äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa ei muuta kuulunut kuin kuvernöörin hanhensulan rapinaa, vieraat kumarsivat hänen kyyristyneelle päälaelleen ja työntyivät selkä edellä ulos ovesta.
Kuvernöörin kirje pyysi johtajaa heti pistäytymään hänen luokseen. Tämä saapui, juron ja epäluuloisen näköisenä, kasvoillaan ilme, josta päättäen hän jo tiesi jotakin siitä, mille asialle hänet oli kutsuttu.
"Vanha ystävä", aloitti kuvernööri, "olemme tunteneet toisemme viidenkymmenen vuoden ajan, enkä ole vielä milloinkaan pyytänyt sinulta palvelusta, mutta nyt on minun pyydettävä."
"Hm!" rykäisi johtaja kylmäkiskoisesti hymyillen.
"En pyydä sitä omiksi tarpeikseni, vaan eräälle, joka on minulle itseäni läheisempi. Me isät tiedämme, mitä se merkitsee, ja myöskin tiedämme, että lapsillemme kerran annettu apu annetaan meille kaksin kerroin."
"Hm, hm", äännähteli johtaja, huulillaan sama kylmäkiskoinen hymy.
"Asia on yksityinen — aivan yksityinen — mutta sinulle, vanha ystävä, voin salaisuuden ilmaista — kummipoikasi on joutunut pulaan."
Ja sitten, mitään puolustelematta tahi lieventelemättä, kuvernööri kertoi Oskarin lankeemuksen, ja johtaja kuunteli kärsimättömänä kuin surullisen tarinan jo kertaalleen kuulla saanut.
"Sanoit hänen piirtäneen minunkin nimeni?" tokaisi johtaja.
"Senkin, valitettavasti", vastasi kuvernööri, "mutta sinut pantiin vain todistajaksi, ja minä yksinäni olen rahallisessa vastuussa."
"Mitä aiot siinä tehdä?" tiedusti johtaja jäykällä äänellä.
"Maksaa sen ja antaa pojalle tilaisuuden uuteen elämään", vastasi kuvernööri. "Ja siksi sinua pyysin tulemaan. Voin hankkia viisikymmentä tuhatta kruunua, ja tahtoisin sinulta lainaksi toiset viisikymmentä tuhatta."
"En anna viittäkymmentä tuhatta äyriäkään", singautti johtaja. "En viittäkymmentä — suojellakseni pahantekijää ja pettääkseni lakia."
Kuvernöörin kasvot vaalenivat, mutta hän vastasi tyynesti: "Älä puhu niin pikaisesti, veikkoseni. Muista, että lakia vastaan tapahtunut rikos on rikos pelkästään minua vastaan, ja jos minä näen hyväksi antaa sen anteeksi, niin ei lailla ole siihen mitään sanomista."
"Entäs minua vastaan tapahtunut rikos?" sanoi johtaja.
"Muista myös", jatkoi kuvernööri, "että jos Oskar omin valloin käytti nimeäsi, niin on hänellä jotakin vaatimuksia kukkaroosi — voi vedota naimasopimukseen."
"Naimasopimus laadittiin Thoraa varten, ja Thora on kuollut", selitti johtaja.
"Jäi lapsi", huomautti kuvernööri.
"Lapsi on nyt minun hallussani, ja olen valmis pitämään siitä huolta vast'edes", vastasi johtaja, "mutta en tahdo olla sen enemmissä tekemisissä miehen kanssa, joka on väärentänyt nimeni, ja jos vielä jotakin vaatimusta tehdään — liikkeeseen, omaisuuteen tahi sen semmoiseen — niin panen vastaan ja julkaisen syyt menettelyyni."
"Oskar Nielsen", lausui kuvernööri, "en ole vielä kaikkea kertonut, kun en aikonutkaan kertoa, mutta minun täytyy se sinulle nyt ilmaista. Minulla on aihetta uskoa — varmasti päätellä — että Oskarin nykyiseen pulaan on osaltaan Helga vikapää."
"Voitko sen todistaa, Stephen Magnusson?" uhitteli johtaja.
"Jollen voi todistaa", vastasi kuvernööri, "niin on siihen se syynä, että poikani — vikoineen ja heikkouksineen — on yhä herrasmies; ja jollet sinä asiaa vielä tällä haavaa tiedä, niin ei tyttäresi ole täysin sivistynyt neiti."
"Puhu omasta puolestasi, Stephen Magnusson, ja jätä omani minun hoteisiini", murahti johtaja.
"Sen vuoksi", jatkoi kuvernööri, "kun maksan tämän summan — ja minä maksan sen — niin saat olla tyytyväinen tietäessäsi, että vaikka minä olen köyhä ja sinä rikas, niin suoritan sinun velkasi kuten omanikin."
Niin sanoen kuvernööri punakkana ja suuttuneena astui ovelle ja avasi sen. Johtaja silmäili häntä kuin kivettynyt, ja vilahtavaksi silmänräpäykseksi voitti hänen parempi luontonsa ahneuden, ja hän näki, miten surkeaa heidän oli viisikymmenvuotisen ystävyyden perästä näin torailla lapsistaan. Mutta miekka tempaa toisenkin huotrastaan, ja hän näpsäytti sormiaan halveksivasti marssiessaan ulos huoneesta.
Sitten kuvernööri lähetti kutsun Islannin Pankin johtajalle.
"Johtaja", hän sanoi, "haluaisin, että järjestäisitte sadan tuhannen kruunun lainan, vakuutena maatilani Thingvellirissä."
"Tila on hädin sen arvoinen", empi johtaja. "Totta puhuen se tuskin on puolet siitä. Mutta kun laina tulee teille, niin ei siitä suurta vaikeutta koidu — eikä mitään, jos olette valmis suorittamaan korkeamman koron."
"Minä suostun", vastasi kuvernööri, "ja laadittakoon kiinnekirja viipymättä kuntoon."
Päästyään valmistelujensa aineellisesta puolesta selville oli kuvernöörillä nyt henkisempi ja raskaampi koetus edessään, ja hän läksi ulos sitä aprikoimaan. Jättäen taaksensa kaupungin, hän käveli, kädet tapansa mukaan ristissä selän takana, vuonon partaalle asti.
Oli kaunis aamu. Valo väikkyili ihmeellisenä, hopeainen valo, joka sai muut päivät tuntumaan kalseilta ja painostavilta; se välkkyi ilmassa lukemattomina kipinöinä, jotka muistuttivat lumihangen tähtösiä. Vuonon pinta nousi ja laski verkalleen vavahtelevan udun verhoamana, ja ulapalla — laajalla, rannattomana eteenpäin ulottuvalla — kiiti joukko kalastajavenheitä eteenpäin ja yhä eteenpäin kuin pilvirajaan purjehtien, valkeita purjeita pullistamassa tuulenhenki, jota ei maalla tuntunut. Postilaiva oli ankkuroinut lahdelmaan, kattilat höyryllä täyttymässä taas Englannin-matkaa varten, ja parvi valkeiksi siveltyjä purkausveneitä kellui sen mustan rungon ympärillä kuin merilinnut laavakallion juurella. Lokit uikahtelivat korkealla ilmassa, ja pienen saaren suojaiselta puolelta vuoden viimeiset haahkat houkuttelivat tahi ajoivat pienokaisiaan veteen, valmistautuakseen kaukaisiin maihin lentämään.
Aamu oli armottoman kaunis, noita säihkyviä päiviä, jolloin Luonto ihmisestä ja hänen kärsimyksistään välinpitämättömänä tuntuu loihtivan esiin jokaisen iloisen äänen ja näyn, mikä voi hämmentää muiston katkerimmat vedet läikähtelemään — jolloin itse päiväpaistekin pyrkii sydäntä pakahduttamaan.
Vihdoin ylpeä mies, joka käveli nurmikkoisella pientareella pää kumaraan painuneena hukkaantuneen ja pirstautuneen toivon murehtimisesta, näki selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Rakkauden kuten vihankin, oikeuden kuten velvollisuudenkin tunnossa hänen oli ainiaaksi erkaannuttava lemmikkipojastaan, sydämensä ylpeydestä ja elämänsä toivosta.
Heti kotiin palattuaan hän lähetti kutsumaan Oskaria, muutaman minuutin kuluttua Oskar astui sisälle hitaasti, sairaamman ja riutuneemman näköisenä kuin koskaan ja seisoi uunin vieressä pää riipuksissa kuin tuomiotaan odottava vanki. Kuvernööri vilkaisi poikaansa silmälasiensa yli, ja ensimältä hänen sydämensä lannistui, mutta hetkisen perästä hän terästi miehuutensa ja alkoi puhua vakaalla äänellä.
"Kutsuin sinua sanoakseni, että äitisi vuoksi — esitän asian mieluummin niin päin — olen tunnustanut tuon nimikirjoituksen ja päättänyt maksaa kaikki hävittämäsi rahat. Niin tehdäkseni olen pakotettu kiinnittämään kaiken omaisuutemme viimeiseen penniin, niin että minulla pian ei ole muuta kuin virkapaikkani. Sen pahempi on minun täytynyt lohkaista mukaan veljesi perintö vapautesi ostamiseksi, ja onko minulla oikeutta siten menetellä, sen Jumala yksin voi sanoa."
Oskar hytisi kuin viluissaan; kuvernööri näki sen, odotti tovin, ja jatkoi edelleen:
"Tämän uhrauksen teen sillä ehdolla, että sinä viipymättä jätät Islannin. Matkustat 'Lauralla', joka lähtee tänä iltana, ja koska sinun kunniasi on minun kunniani, niin panen liikkeelle sen tiedon, että terveytesi on turmeltunut vaimosi kuolemasta ja että olet hankkiutunut virkistysmatkalle."
Kuvernööri pysähtyi toistamiseen, ja hänen jälleen puhuessaan oli ääni käheä ja painunut.
"En odota sinua pian palaavaksi — enkä odota laisinkaan palaavaksi. Kun olet tehnyt parhaasi — tahi pahimpasi — onneni tuhoamiseksi, niin pyydän sinua käsittämään, että elämämme tästälähtien suuntautuu eri ratoja myöten ja että omasta puolestani en halua enää nähdä sinua."
Kuvernöörin ääni oli nyt sortunut ja epäselvä, mutta hän yritti yhä jatkaa.
"Saat vastaisuudessa luottaa itseesi toimeentuloksesi, mutta sen — lahjoinesi, niin vähän kuin oletkin niitä tähän asti käyttänyt — ei luulisi olevan vaikeata. Mitä tahansa täällä tapahtuu, niin en milloinkaan odota sinun tekevän mitään minun tahi äitisi hyväksi, mutta jos onni sinua suosisi ja sinä kykenet maksamaan takaisin veljellesi, niin saattaa se keventää omaatuntoasi ja — vaikk'en häntä surkuttele, sillä hänen sydämensä oli kova — multia minun haudallani."
Kuvernööri pysähtyi viimeisen kerran, kakisteli kurkkuaan, ja lausui sitten lujemmalla äänellä:
"Vielä sananen. Ajattelin, että kenties appesi olisi saattanut tehdä jotakin hyväksesi, mutta paitsi lupaamaansa lapsen kasvattamista hän ei mitään myönnä. Sen vuoksi, kun minulla on syytä pelätä, että hänen tyttärensä Helga oli alkujuurena pulaan, joka on ollut niin vähällä meidät kaikki kukistaa, ja kenties rakkaan Thoramme kuoleman ensi aiheena, pyydän sinua lupaamaan minulle, enemmän itsesi tähden kuin minun, olla enää seurustelematta johtajan tahi hänen — lupaatko?"
Tuokion hiljaisuuden perästä kuului tukahtunut nyyhkähdys kuin itse tulipesän sisuksesta:
"Lupaan."
Huomattavan kauan kesti sitten vaitioloa, kunnes ääni — outo ääni, joka korkeni huudoksi — lausui:
"Siinä kaikki. Ja nyt — hyvästi, ja — Jumala auttakoon sinua."
Pakahtumaisillaan liikutuksesta ja kyynelten sokaisemana kääntyi Oskar tunnustamaan rangaistuksensa oikeudellisuutta — sanomaan ansaitsevansa kaikki — kaikki ja enemmän, satakertaisesti enemmän — mutta hän huomasi olevansa yksinään. Hänen isänsä oli paennut huoneesta.
Kun Magnus kuuli, mitä hänen isänsä oli tehnyt, oli hänen raivonsa rajaton. Sinä päivänä, jolloin oli tavannut Thoran kuolleena vuoteessa, hän oli vannonut itselleen: "Oskar on tämän tehnyt ja hänen täytyy kärsiä palkkansa." Mutta ei ollut mitään laillista keinoa rangaista miestä, joka oli kiduttanut vaimonsa kuoliaaksi kaikin tekopyhyyden ja teeskentelyn nerokkain juonin, ja suuttumuksen kiihkeimpänä hetkenä oli hänen isänsä omaisuutta vastaan tehty rikos joutunut pirulliseksi kiusaajaksi hänen eteensä. "Käytä minua", se kuiskasi, "maailman kirottu henki ymmärtää minut paremmin", ja taistelun jälkeen, jossa paholaiset tuntuivat kiistävän hänen sielustaan, hän taipui.
Hän luuli tietävänsä, minkä hinnan saisi maksaa eikä sen vuoksi tullut perheensä joukkoon hautajaisiin. Jokainen inhoaisi häntä siitä, että hän luovutti veljensä ansaitulla rangaistukselle. Oma äiti kääntyisi pois hänestä, ja sitten kun hänen isänsä uhkaavan köyhyyden edessä olisi antanut lain käydä menoaan, niin hän vihaisi ja halveksisi poikaa, joka oli hänet pelastanut kurjuudesta.
Mutta ei siitä väliä! Seisoessaan lakituvassa ja julistaessaan: "Tämä on Oskar Stephenssonin käsialaa, sillä hän on väärentäjä ja varas", ja kauhun värähdyttäessä väkijoukkoa ja jokaisen silmän halveksivasti kääntyessä häneen hän sanoisi salassa sydämelleen: "Oskar tappoi hänet, ja hänen oli kärsittävä, eikä ollut muuta tapaa kuin tämä."
Mutta näinpä ei ollutkaan käynyt. Hänen isänsä oli Oskarin pelastanut häpeällisen rikoksen ansaitsemasta rangaistuksesta. Ja miten pelastanut? Panemalla hänet — Magnuksen — maksamaan Oskarin ulkomailla mässäämät varat. Siten oli hänen veljelleen vannomansa kosto poukahtanut häneen itseensä, ja sillävälin kuin hänen oikeudellinen perintöosuutensa hukattiin, maatila, johon hän oli viimeiset toiveensa perustanut, kiinnitettiin voittamattomin rasituksin, ja hän loppuiäkseen saatettiin häviöön — sillä välin annettiin miehen, jonka tähden ja jonka kautta hänet syöstiin häviöön, häviöön sekä sielunsa pyhimmissä tunteissa että aineellisessa toimeentulossaan, puikkia pois maasta, murtuneen terveyden ja sortuneen sydämen vaippaan verhottuna, myötätuntoisuuden ja säälittelyn kaakahdellessa joka suunnalta!
Mikä pirun maailma tämä olikaan, missä häpeä teiskaroitsi kunniaksi naamioituna ja ulkokultaisuus murheena! Kun Magnus ajatteli tähän tapaan, niin hänen näköään hämärteli ja kuuloaan huumasi, ja hän tunsi kylmää kolotusta aivoissaan. Sitten hän alkoi taas käyttää ainoaa lääkettä, mitä oli saatavissa mielen horjuessa tasapainostaan — hän alkoi juoda.
Mutta istuskellessa hotellin tupakkahuoneen pimeimmässä loukossa tuntui jokainen hänen kuulemansa sana — kaikki keskustelu, mitä katkelmina tunkeusi savun ja melun ja hänen herpautuneiden aistiensa läpi — yllyttävän sitä aatetta, mikä hänet oli vallannut, että tämä oli itse pahanhengen maailma, jonka kanssa ei Jumalalla ollut mitään tekemistä!
Kerran joku ylioppilas syöksähti huoneeseen ja hoilasi toveriensa naurun ja laulun yli: "Pojat, ajatelkaas! Oskar Stephensson lähtee 'Lauralla' tän'iltana!" Ja silloin äänien sekamelska meurusi vastaan: "Niinkö! Älähän! Johan jotakin!" "Totta se on — masentunut tyyten, ja lähdössä ulkomaille epämääräisiksi ajoiksi!" "Eikä mitä! Oskar ei ole niitä miehiä, jotka noin sortuvat! Kuusi kuukautta matkoilla, niin hän palaa kotiin yhtä reippaana ja pirteänä kuin konsanaan."
"Niin tekeekin", ajatteli Magnus, mutta hänen sydäntään poltteli tuima katkeruus.
Toisena tovina kiiruhti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja läähättäen sisälle ja huusi: "Uutisia, hyvät herrat, uutisia! Oskar Stephensson on luopunut paikastaan suurkäräjillä!" "Mahdotonta!" "Kuunnelkaahan!" ja pieni lihava mies luki korahtelevasta, ahdashenkisestä kurkustaan, kädessä kostealta paperilta ja painomusteelta tuoksuva lappu, Oskarin valitsijoillensa osoittaman kirjeen. Hänen terveytensä ja onnensa turmeltuminen — pakotettu lähtemään lomalle — mahdoton määrätä milloin palaa takaisin — sen vuoksi pyydettävä eronsa — syvästi suruissaan ja pettynyt, mutta katsoi velvollisuudet niin suuriarvoisiksi, ettei voinut pyytää valitsijoitaan odottamaan, j.n.e. "Tuohan tarkoittaa, että hän hylkää koko uransa? Eikä hänen ollut mahdoton saavuttaa mitä tahansa, suorastaan mitä tahansa!" "Kumma että kuvernööri siihen taipui!"
Ja silloin Magnus purskahti äänekkääseen nauruun sydämensä hurjasta nurjuudesta.
Sitten äänet tuokioksi alenivat, ja Magnuksen taas kuullessa heistä virkahti joku: "Mutta mies voi rakastaa naista kerrassaan liian syvällisesti. Ei ole urheaa, ei miehekästä särkeä elämäänsä pirstaleiksi vaimonsa menettämisen vuoksi." "Ehk'ei, mutta inhimillistä se on", huomautti joku toinen, "ja jos Oskar Stephensson on sortunut Thora Nielsenin kuolemasta, niin hän on siinä oikeassa, sen minä sanon."
"Ja minä myös", huusi Magnus ja hurjasti nauraen painoi hän päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle. Olipa tämä totta toisen kerran itse pahanhengen maailma!
Kuului kuiskimista ja sitten pari äänekkäämpää huomautusta: "Mies parka! Niin erilainen kuin veljensä! Sanotaan viettävän rajua elämää!" "Hänen isänsä oli sentään hyvin kova hänelle!" "Ei kovempi kuin semmoiselle retkulle on oltava!"
Magnuksen sielussa levinnyt myrkky kiehui joka hetki. Tuon halveksivan säälin johdosta, jolla häntä veljeensä verrattiin — veljeensä, joka oli kaiken pahan aiheuttanut — hänen ohimonsa paisuivat raivokkaasti, ja hurja ajatus karkoitti kaikki muut mietteet hänen aivoistaan. Jollei ollut mitään lakia Oskarin rankaisijaksi, jos hänen isänsä oli liittoutunut auttamaan Oskaria pelastumaan, ja jos ulkokultainen maailma yksissä tuumin peitti hänen vikansa, niin oli jäljellä ainakin yksi keino — hänen piti tavata Oskar ennen Islannista lähtöä. Silloin, jos tämä oli pahanhengen maailma, pitäköön pahahenki valittunsa puolta!
Magnuksen mieli rypi tässä ajatuksessa kuin kiehuvassa tulikivikuilussa, kun "Lauran" kapteeni pistäysi tupakkahuoneeseen höyrylaivayhtiön asiamiehen seurassa ja he hänen lähelleen istuutuen alkoivat haastella keskenään. "Sittenpä täytyy herra Stephenssonin tyytyä nukkumaa ruumassa, sillä kaikki hytit ovat täynnä", tuumi kapteeni. "Mutta miks'ei hän voi jättäytyä seuraavaan laivaan?" "Sanonpa miksi", kuiskasi asiamies; "syystä että johtajan tytär lähtee 'Vestalla', ja näkyy olevan joitakin syitä heidän pysymiseen erillään." "Vai sitä siinä on, vai niin! Mutta ovatpa heidän isänsä hulluja, kun eivät tiedä noiden tapaavan toisiansa tuolla puolen merta, jos tahtovat."
Tämän keskustelun kuullessaan Magnus nosti päätään, tyhjensi suuren pikarillisen konjakkia ja vettä viimeiseen pisaraan ja astui raskaasti ulos kadulle. Hän ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt alkoi olla pimeätä, kantajat kiiruhtelivat matkatavaroineen laiturille päin ja "Lauran" kolmesta soitosta kajahteli parhaillaan ensimmäinen.
Magnus oli kuin mies, joka ei kyennyt kelvollisesti näkemään eikä kuulemaan. Useampaan kertaan hän tölmäsi ihmisiin katukäytävällä ja kookkaana ja voimakkaana pyyhkäisi heidät tieltään. Jotkut heistä kiroilivat häntä, mutta hän ei seisahtunut. Hänen hämärtyneet aistinsa tajusivat yhden ainoan aatoksen — että hänen täytyi mennä hallitustaloon ja tavata Oskar silmästä silmään, ennen kuin tämä lähti matkalleen.
Entiseen kotiinsa päästessään hän tapasi oven avoinna, kuten syys-illoin oli tavallista, eikä ketään näkynyt porraskäytävässä eikä eteisessä. Isänsä ovea karttaen hän astui ylös portaita ja kääntyi koneellisesti sitä huoneistoa kohti, mikä oli viimeksi ollut Oskarin hallussa. Mutta se osa taloa oli hänen muistossaan pyhitetty Thoralle, ja tänä kiihkonkin ja tuskan hetkenä kuiski jokin hänen vaivaantuneelle omalletunnolleen, ja hän pyörähti pois. Hetkistä myöhemmin hän oli Oskarin makuuhuoneessa toisessa huonekerrassa.
Huonekalut olivat huiskin haiskin, lattiamatto läjääntynyt, ja vaatekappaleita sikin sokin, joka taholla kuin olisi joku sullonut arkkujaan kuntoon, mutta arkut olivat poissa eikä huoneessa ollut ketään.
Magnus oli lähtemäisillään, kun hänen silmänsä kiintyivät kirjoituspöydälle heitettyihin papereihin. Nuottilehtien ja sanomalehtileikkeiden seassa oli jäännöksiä kahtia käännetystä ja poikki revitystä kirjeestä.
Magnus tunsi käsialan — se oli Helgan — ja vähääkään häikäilemättä hän liitti palaset yhteen ja luki kirjeen.
"Oskar! Heti kun kuulin kuvernöörin sinulle puhuneen tuosta onnettomasta asiasta, minä tunnustin kaikki isälle ja otin osuuteni teosta. Hän luonnollisesti oli raivoissaan, ja nyt hän vannoo, että minun pitää viipymättä lähteä takaisin äidin luokse Kööpenhaminaan. Se ei minua huoleta, mutta minun täytyy nähdä sinut ennen lähtöäni. Kaikesta siitä huolimatta, mitä sanot, ja mitä tahansa lupauksia oletkaan saattanut kenellekään antaa, on mahdotonta, että voisimme erota näin. Olisi liian itsekästä ja liian raukkamaista kieltää minulta tilaisuus tavata sinua viimeisen kerran. Laivasi lähtee kello yhdeksältä; tule puoli yhdeksän tapaamaan minua. Jollet tule, niin voinpa seurata sinua Lontooseen — minäteensen, jos —"
Magnus ei lukenut enempää, vaan palaset taskuunsa työntäen syöksähti alas portaita ja ulos kadulle. Jos kukaan olisi voinut nähdä häntä tuona hetkenä, niin olisi hän näyttänyt hirvittävältä, silmät veristävinä, otsasuonet pullistuneina ja mustansinisinä, mutta oli jo yö, ja lahdelmalta helähteli toinen soitto — toinen soitto kilautettiin puoli yhdeksältä.
Hän oli porhaltamassa johtajan talolle päin, kun joku kadunristeyksessä astui hänen editseen. Siinä oli Oskar itse, ja hän oli menossa toiselle taholle. Magnus oli kuin tahmaantunut ajatuksiltaan, mutta näki kaiken omatekoisessa valossaan. Hänen veljensä palasi laiturilta, toimitettuaan matkatavaransa laivaan, ja oli poikennut viimeiselle asialle maihin.
Magnus tiesi asian — Helgaa tapaamaan hän aikoi, ja he kohtaisivat toisensa paikassa, missä ei näkijää olisi.
Kuu oli noussut, ja Magnus saattoi pitää veljeään näkösällä, vainukoiran tavoin häntä seuratessaan. Hän ei nähnyt mitään muuta eikä edes tiennyt, mitä katuja he kulkivat, paitsi että olivat menossa yläkaupungille päin, lähelle järveä ja pitkin sen rantoja kiertävää tietä.
Hän koetti kävellä hiljaa ja välttää kaikkea melua, mutta toisinaan puhkesi järeä naurahdus hänen kuivasta kurkustaan, ja kerran tahi kahdesti seurasi haikea nyyhkäys sen perässä. Hän ajatteli Thoraa ja hoki itsekseen, mitä sanoisi Oskarin tavatessa Helgan ja astuessaan heidän eteensä. Hän sanoisi: "Rakastin vaimoasi — en sitä häpeä sanoa — rakastin häntä ja luovutin hänet sinulle, ja sinä lupasit helliä häntä, mutta heititkin hänet syrjään ja annoit ryöstää häneltä lapsen. Olisin sydänvereni uhrannut hänen onnelleen, mutta sinä hänet syöksit kurjuuteen, ja nyt hän on vainajana, ja sinä olet täällä tämän naisen kanssa, joka oli mukana häntä kiduttamassa. Olet valapatto ja väärentäjä, ja roisto, ja tuosta saat — ja tuosta — ja tuosta — ja kanna käteni leimaa kasvoissasi, kun menet minne tämä hotakka aikoo sinua seurata."
Hän oli jo ehtinyt kaupungin ulkopuolelle, mutta ei voinut nähdä, ei kuulla, eikä ajatella järkiolennon tavoin, samoten vain pitkin teitä kuin metsän peto. Sitten yht'äkkiä, kuulakassa ilmassa ja kaikkialla vallitsevassa hiljaisuudessa, hän kuuli matalan, värähtelevän, rukoilevan äänen huudahtavan:
"Armaani! Armaani!"
Magnus tunsi äänen. Hän arveli myös tietävänsä, mikä näky hetkistä myöhemmin olisi silmäin edessä — Oskar ja Helga sylitysten, kuten hän viimeksi maatilalla tanssiaisissa oli heidät tavannut — tulistuneina, kuumissaan ja kiihkoissaan.
Nyrkit pystyssä ja hammasta purren hän ryntäsi läpi veräjän, joka tuntui puutarhan veräjältä, ja muutaman askeleen eteenpäin. Mutta hän seisahtui äkisti, kuin näkymättömän käden pidättämänä. Hän tunsi paikan, ja kivettyi hengettömäksi — hän oli hautuumaalla, ja parinkymmenen kyynärän päässä edempänä polun varrella oli hänen veljensä Oskar polvillaan haudan ääressä ja itki kuin sydän pakahtumassa.
Magnus hoippuroi takaisin tielle, selvinneenä, häpeissään ja aivan neuvottomaksi joutuneena.
Maailma saattoi olla pahanhengen, mutta oli siinä Jumalakin.
"Lauran" viimeisen soiton kilistessä seisoi Magnus yksinään pienellä puisella laiturilla lahdelman rannassa. Vihellys vingahti höyrytorvesta, ankkuriketju romisi vitjarei'issä ja laiva käänsi keulansa merelle päin.
Sitten laivan viereltä palasi soutuvene, tuoden vanhanpuoleisen naisen, joka yritteli venemiehiltä ja yönkin silmiltä piilottaa kyynelten kastelemia kasvojaan pienen pitsihuivin liepukoilla, mikä hänellä oli hilkkansa verhona. Tulija oli Anna, ja Magnuksen häntä maihin auttaessa hän sanoi:
"Otahan minua käsivarresta ja vie kotiin: en ole hyvässä voinnissa tänä iltana, Magnus."
Mutta ennen kuin he olivat montakaan askelta tulleen hän pysähtyi ja katseli hellivästi laivaa, joka oli luisumassa alas vuonoa, surkealla äänellä virkahtaen:
"Hän on mennyt, ja olen hänet kadottanut! Poika parkani! Oskar poloinen! Minulla hän oli kuusikolmatta vuotta, ja näinkö pitikin käydä!"
Hän astui taas jonkun askeleen, katsahti jälleen taaksensa ja huokasi:
"En ole koskaan nähnyt ketään, niin liikutettuna. 'Oi, äiti, äiti!' hän huusi viimeksi — ihan kuin lapsi. Olisin voinut kuvitella vuosien vierineen taaksepäin ja hänen yhä olevan pojusena, sairaana ja avuttomana, äitinsä helmaan ikävöivänä."
Taas hän astui muutaman askeleen ja katsoi taaksepäin kuten ennen.
"Ei ollut ketään häntä saattamassa — ei ainoatakaan. Juttu näkyy tulleen tiedoksi jostakin, ja kaikista ihmisistä, joita hänellä oli tapana ystävikseen sanoa, ei nyt ketään saapunut hyvästiä sanomaan. Poika parkani! Oskar poloinen! Hän teki väärin — kovin väärin; mutta Jumala tietää, miten hän kärsii. Luulemme rankaisevamme ihmisiä heidät vankilaan pannessamme, mutta mikä kärsimys vetää vertoja heränneen omantunnon tuskalle? Ja Oskar jättää kaikki taakseen — kaikki ja jokaisen — ja lähtee häpeään suistuneena."
Vielä kerran hän ponnisteli eteenpäin muutaman askeleen ja virkkoi sitten itkevän lapsen äänellä:
"En häntä enää milloinkaan näe. Olin sitä uskovinani, mutta vallan hyvin tiedän, ettei niin tapahdu. 'Jonakuna päivänä palajat takaisin', sanoin, 'korvaat vikasi ja pyyhit pois kaikki.' Ja hän sanoi: 'kyllä', mutta kumpikin tiesimme, ettei se ollut totta. Kun kello soi ja minun oli tuleminen pois, niin hän sanoi: 'äiti, olet ollut parhain äiti, mitä miehellä on milloinkaan ollut', ja silloin tiesin sen viimeiseksi sanaksi, mitä häneltä milloinkaan kuulisin."
Sen jälkeen hän ei toviin kyennyt puhumaan, mutta lausui sitten ikäänkuin yritellen lohduttaa itseään:
"Kukaties Jumala antaa pojalleni uuden tilaisuuden siellä, mihin hän on menossa. Jos niin on, niin luulen hänen onnistuvan paremmin, mutta jos ei —"
Hän ei saanut sanotuksi, mitä aikoi — että Jumalan laupeus oli ihmiskostoa kamalampi, ja se, joka sen hylkäsi, joutuisi varmasti turmion omaksi.
He kävelivät äänettöminä eteenpäin, kunnes saapuivat hallitustalon veräjälle, ja silloin Anna loi viimeisen silmäyksen mustaan laivaan, joka oli häipymässä huomaamattomaksi täpläksi yön varjoihin ja hänen sokaisevien kyyneltensä usmaan ja lausui urhealla äänellä:
"Meidän täytyy vastaisuudessa olla oikein hyvät toisillemme, Magnus. Sinä olet ainoaksi pojakseni nyt jäänyt, ja jos sinun täytyy kärsiä jonkun toisen synnistä, niin tulee sinun antaa minun auttaa sinua sitä kestämään. Teen sen aina, niin kauan kuin elän, Magnus, ja minun mentyäni luotas ei Jumala unohda. Hyvää yötä, Magnus! Ja Jumala sinua siunatkoon!"
Magnus seisoi jonkin aikaa liikahtamattomana siinä, mihin äiti oli hänet jättänyt, sillä kiihkon hyökyaallokko kohahteli hänen kurkussaan. Sitten hän palasi laiturille ja pudotti Helgan kirjeen jäännökset mereen, ja ne ajautuivat luoteen mukana ulohtaalle.
"Parannus toden totta on jo tärkein, monesti vannoin — vannoiko sen järkein? Ja silloin saapui Kevät ruusuineen, parannuspuuhat heikot heti särkein."
Enemmän kuin mitkään muut maailman kaupungit on Lontoo yhteiskunnan haaksirikkoisten satama, kunniattomien ja hyljättyjen turvapaikka, henkisen pitaalitautisen hoitola, henkisen itsemurhan tekijän hauta. Se tarjoaa hänelle pimeän piilopaikan ja jonkinlaisen puhdistuksen, jos hän tahtoo heittäytyä sen kuuden miljoonan asukkaan vyöryviin aaltoihin, ja sanansa se pitää, mutta ryöstää tyystin sakkonsa. Sen sakkoja ovat kodittomuus, ystävättömyys ja yksinäisyys, niin — ennen kaikkia yksinäisyys. Ei ole missään moista yksinäisyyttä kuin Lontoossa. Yksinäisyys avoveneessä aavalla ulapalla keskellä läpipääsemätöntä sumua, tai tiettömällä arolla sokaisevassa lumimyrskyssä, ei synnytä ihmissielussa semmoista jylhää autiuden tunnetta kuin Lontoon liikepaikkojen ainainen tungos, jossa outoja kasvoja loppumattomana vilinänä kiitää edelleen.
Ennen kuin vuosi oli kulunut, tunsi Oskar Stephensson Lontoon yksinäisyyden perinpohjin, sen äärimmäistä ahdistusta myöten.
Hänen erotessaan äidistään "Lauran" kannella pujahutti tämä hänen taskuunsa kukkaron, aivan niinkuin ennen poikavuosina, kun hän matkusti opistoon tai pyhäpäiväksi lähti huviretkelle. Kukkaro sisälsi viisikymmentä puntaa kulta- ja hopearahana; tämä, ja se vähä mitä hänellä oli itsellään, oli koko hänen omaisuutensa, se pääoma, jolla hänen tuli kohdata tulevaisuutta. Hän ei ollut niin nuori, että olisi luullut summan tyhjentymättömäksi, eikä niin toiveikas, että olisi kuvitellut maailman lankeavan hävinneen miehen jalkain juureen; sentähden hän koetti elää kohtuullisesti ja säästellen käyttää varojansa.
Ensimmäisen yönsä Lontoossa hän vietti siinä hotellissa Trafalgar Squaren varrella, missä oli majaillut Thoran ja Helgan kanssa heidän Italian-matkallaan, mutta se oli ensinnäkin liian kallis hänen nykyisille varoilleen sekä liian täynnä surullisia muistoja, ja seuraavana päivänä hän muutti asumaan erääseen taloon melkein ensimmäisen sivukadun varrelle, joka Strandista haarautuu virralle päin. Hänen asuntonaan oli yksinäinen huone yläkerrassa; matoista ja akuttimista lähti siinä ummehtunutta hajua; ja näköalana olivat naapuritalojen katot, joiden punaiset savutorvet loivat katseelle ahtaita solia.
Tässä huoneessa Oskar Stephensson ensi kertaa sai kokea Lontoon yksinäisyyttä. Hän asui siellä kuusi kuukautta, näkemättä kenenkään talon asukkaitten kasvoja paitsi emäntänsä ja tietämättä asuintovereistaan sen enempää kuin, että hänen viereisensä huoneen asukas ei yhtenäkään iltana tullut kotia, ennen kuin Westminsterin torninkello oli lyönyt kaksitoista ja että hän makuulle laittautuessaan vihelteli "Eespäin, Kristin-soturit!" alkohoolisen epävakaisuuden eri sävelvivahteluin.
Ennen kuin nämä kuusi kuukautta olivat lopussa, oli Oskar velkaa emännälle; hänellä ei ollut mitään säännöllistä tointa eikä muuta tietoa tulevaisuudesta kuin tuota pikaa kodittomaksi ja pennittömäksi jääminen.
Tarpeetonta on kuvailla, mitä asteita myöten hän nopeasti alas luisuen joutui tähän tilaan. Se juttu sukeutuisi tutuksi tarinaksi suuresta yhteiskunnan hylkylasten ja rappeutuneiden armeijasta, joka pakenee Lontooseen kuin pyhäkköön ja jonka sallitaan elää ainoastaan sen ovien edustalla lojumassa. Hän oli taistellut ja hävinnyt. Hän oli nuori ja reipas, mutta ei kukaan tarvinnut häntä. Toisissa paikoin oli puoltolauseiden puute esteenä, toisissa hänen korkeampi sivistyksensä epäilytti. Hän oli liian hyvä toiseen asemaan eikä kyllin hyvä toiseen. Maailmassa, joka oli työtä täynnä, ei liiennyt mitään työtä hänelle.
Ensimmäisten kuuden kuukauden vitkallinen tuska piti vireillä hänen häviönsä häpeän ja kurjuuden tuntoa ja oli lopen lamaannuttaa hänen siveellisen rohkeutensa. Kun hän päivä päivältä yhä syvemmin tajusi hyödyttömyytensä, tuntui hänestä hänen olonsa kuin pienen pojan, ystävättömän, yksikseen heitetyn. Hän oli tehnyt väärin ja oli valmis kärsimään rangaistuksensa, mutta suuri, vastustamaton, vastuuton maailma kohteli häntä tylysti. Se ei tahtonut millään ehdoilla tehdä hänen kanssaan rauhaa. Se aikoi jättää hänet antamatta mitään toivoa, neuvoa, rohkaisua tai lohdutusta — se aikoi jättää hänet yksin. Tämä halveksitun tunne, ettei ole mitään eikä mikään maailmassa, sekä siihen liittyvä kammo hukkua näkyvistä jonakin päivänä kenenkään siitä tietämättä tai väliä pitämättä — se oli kovempaa kestää kuin köyhyys tai jopa häpeäkin.
Pilvien pimeimmilleen käydessä hän nielaisi ylpeytensä rippeet ja vetosi isänsä harvoihin englantilaisiin ystäviin, jotka olivat olleet niin hyviä häntä kohtaan yliopistoajan huolettomina päivinä, ja niin rajattoman vieraanvaraisia kuherruskuukauden onnellisena aikana. Hän kääntyi oxfordilaisen professorin puoleen, suoraan tunnustaen pahat tekonsa ja kärsimyksiään salaamatta, ja pyysi hänen vaikutusvaltaansa ja apuansa, saadakseen jonkin kirjastoapulaisen viran tai muun semmoisen toimen, jolla voisi leipänsä ansaita. Vastaus tuli viipymättä: kohtelias, mutta kylmä kuin jäävuoren henkäys.
Hän vetosi lontoolaiseen pankkiherraan, pyytäen päästä alikonttoristiksi, viestinviejäksi tai vaikkapa ovenvartijaksikin; vastaus, jonka hän sai, oli silopintainen kuin koiran kieli ja yhtä vähän siitä oli hyötyä tai apua. Ja Silloin hän katkerasta kokemuksesta tiesi, että hänelle parempina päivinä osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä hänen isänsä poikaa kohtaan ja että hän oli tuhlannut tämän perinnön eikä enää ollut isänsä poika.
Tällä välin hän vietti päivänsä ja suuren osan öitänsäkin kaduilla. Siellä hän avutonna ajelehti kuin tukki tuuliajolla elämän kohisevassa virrassa, aina ollen menossa mutta koskaan ehtimättä minnekään, aina kellumassa mutta milloinkaan etenemättä. Vilkkaiden valtakatujen ihmisvirta vaivasi häntä hirveästi, mutta syrjäisempien kujien tyhjyys kiusasi vielä enemmän, ja kaikista kipeimmin koski häneen Strandilla sunnuntai-aamujen eloton tyhjyys, sillä se elävästi muistutti Islannin pyhäaamuja, niiden levollista ja rauhallista tunnelmaa ja niiden kirkonkellojen kuminaa.
Toivottomuutensa syvimpään kuiluun vajonneena ollessaan hän lähetti ensimmäisen kirjeensä kotia.
"Rakas äitiseni", hän kirjoitti, istuen ummehtuneessa pimentokamarissaan, josta katonharjat ainoaksi näköalaksi avautuivat, "sinä olisit tietysti jo aikaisemmin halunnut saada joitakin kuulumisia minusta, ja varmasti olisinkin kirjoittanut ennen, mutta olen odottanut pitkää, rauhallista lomahetkeä, joutaakseni kertomaan sinulle kaikki asiat, kaikki mitä minulle on tapahtunut, sen jälkeen kun erosimme laivalla ja minä näin rakkaitten kasvojesi katoavan venheeseen. Mutta tuota hetkeä ei näy tulevan; täytyypä siis vain siepata muutama minuutti pitemmittä viipymisittä sanoakseni sinulle, että kaikki on hyvin ja kaikki sujuu kuin voideltu."
"Tuo rakas vanha sielu — miksi tekisin hänet onnettomaksi?" hän ajatteli.
"Ymmärräthän, että niin suuressa kaupungissa kuin Lontoossa, etenkin kun alkaa alusta ja on paljon tehtävää sekä paljon ihmisiä nähtävänä, ei riitä hetkeäkään omaa itseänsä varten ja tuskin silmänräpäystä kirjeen kyhäämiseen. Mutta tämä ei toki estä minua ajattelemasta sinua, ja sitä teenkin joka päivä ja yhtenään."
"Se on edes totta", hän jupisi itsekseen ja rohkeasti jatkoi hellätunteisia kuvitelmiaan.
"Arvaan, että äiti kulta ensin mielii tietää, miten on ruumiillisen mukavuuteni laita, ja riennänkin siis ilmoittamaan, että se on niin hyvä kuin olla voi. Asun isossa, kauniissa talossa ihan vilkkaimman liikevirran varrella, missä upeita vaunuja (omnibus-nimisiä), ja pehmeiksi sisustettuja rekikärryjä (sanovathansom'eiksi) loppumattomana jonona kulkee ohitse yöt päivät, jyristellen kuin Ellida-koski pauhaa vuonoon syöksähtäessään. Mutta makuuhuoneeni, jossa istun kyhäämässä kirjettäni, on rauhallinen, miellyttävä ja kodikas, ja emäntäni on hyvä, pieni olento, joka käy katsomassa minua joka päivä ja on aina erinomaisen avulias ja äidillinen."
Pitemmälle päästessä juoksi kynä yhä juoheammin ja käsiala tuli suurta ja huoletonta.
"Joka päivä saan uusia ja vaikutusvaltaisia tuttavia, ja näen silmästä silmään henkilöitä, jotka sanomalehdistä ovat meille kaikille tuttuja. Kävellessäni eilen puistossa satuin astumaan kruununperijän puolison ohi, joka, kuten tiedät, on meidän omia prinsessojamme, joten tunsin olevani oikeutettu kumartamaan hänelle, ja hän mitä suloisimman kohteliaasti kumarsi takaisin. Näen usein pääministerin, sillä hän asuu lähimmän kadunkulman takana, ja melkein kaikkien valtioministerien asunnot ja virastot ovat kivenheiton matkalla tästä talosta. Tosiaan olen tavalla tai toisella varmasti joutumassa tekemisiin Englannin johtavien miesten kanssa; ja kun yöllä aukaisen ikkunani, voin nähdä parlamenttirakennuksen yläpuolella pilkehtivän torninlyhdyn tuikkeen.
"Näette siis, että elämä tuntuu minusta ihmeen mieltäkiinnittävältä tässä ihmishyörinän mahtavassa pyörrevirrassa ja jos en tule kirjoittaneeksi niin usein kuin minun pitäisi, niin älä, äiti kultaseni, ole levoton äläkä kuvittele, että minulla on mikään hätänä, vaan ajattele että vaitiolo on hyviä uutisia sekin ja että olen korvia myöten töissä ja toimissa.
"Jos minusta ehkä joskus tuntuu oloni yksinäiseltä" — kynä varisteli hänen sormissaan ja käsiala tuli ryhditöntä ja tärisevää — "niin se tapahtuu ajatellessani kotiani ja toivoillessani tietäväni, mitä siellä hommataan ja mitä ihmiset minusta nyt sanovat. Eihän minulla tietenkään ole oikeutta valittaa, olipa sen asian miten hyvänsä, mutta toisinaan kuitenkin, kun väsyttävän päivän perästä palaan asuntooni tähtikirkkaana iltana ja luon silmäni ylös linnunradalle ja ajattelen että 'tuosta se käy tie kotimaahani', sävähtää sydämeeni kuin tikarinpistona ajatus, että kun viimeksi jätin sen, oli isäni ovi suljettu minulta enkä lopulta saanut tavata Magnusta ollenkaan.
"Kuinka voivat he molemmat, kuinka voit sinä itse, ja kuinka voivat johtaja ja täti Margret, ja kuinka — oi kuinka voi rakas pikku Elinimme? Oma lapsi kultani! Mitä antaisinkaan hänet jälleen nähdäkseni! Onko hän kasvanut? Onko hän vielä yhtä paljon äitiraukkansa näköinen?' Joko hän hyvinkin teroittaa huomiotansa asioihin? Alkaa piankin jokeltaa ja jutella? Kasvatetaanko hänet ihan tietämättömäksi isästään? Tahi ehkä ajattelemaan pahaa hänestä? Jos kerran palajan Islantiin — ja sen vielä teen — solmiamaan elämäni katkenneet loimet jälleen eheiksi, ja huomaan, että oman lapseni mieli on myrkytetty minua kohtaan, niin en vastaa, mitä silloin tapahtuu. Pelkään, että käännyn saman tien takaisin ja häviän ikipäiviksi jäljettömiin.
"Mutta en tahdo ajatella tuota kaukaisena mahdollisuutenakaan, ja toistaiseksi teen työtä yöt ja päivät raivatakseni itselleni uuden uran, ja olenkin jo päässyt hyvään alkuun, kuten näet. Niin siis jää hyvästi, äiti kulta! Jumala siunatkoon sinua ja samoin jokaista siellä kotona; meistä tulee vielä kaikista hyvät ystävät. — Oskar.
"J. K. — Onko Helga vielä Islannissa, vai onko johtaja uhkauksensa mukaan lähettänyt hänet takaisin Tanskaan? Eihän minun pitäisi ajatella häntä, kun annoin sen lupauksen isälle, mutta en voi sille mitään, että niin teen ja tätä kysyn."
Samaan aikaan eräs nuori englantilainen säveltäjä herätti jonkun verran huomiota sepittämällä oopperan, jonka aiheena oli "Kuningas Olav." Juuri samaa Oskarkin usein ennen oli aikonut käsitellä; se oli vilkkaasti pitänyt vireillä hänen mielikuvitustansa ja kiihoittanut hänen kilpailuhaluansa noina huumeisina aikoina, jolloin hän toivoi tulevansa säveltäjäksi, eikä kunnian huikaisevat unelmat vieläkään olleet niin peräti hälvenneet, että hän olisi malttanut olla rähmimättä Covent Gardeniin sinä iltana, kun kappale ensi kertaa esitettiin.
Hänellä ei ollut yhtään rahaa, ja hän tiesi vaatteensa ryysyisiksi ja kenkänsä ratkeilleiksi maleksiessaan teatterin eteiskaarroksissa ja yleisön kokoontumista katsellessaan. Vaunuja vieriskeli paikalle, tyhjennellen istujiansa — kuningattaren seurueineen, pääministerin, ja vihdoin kuninkaan — ja hän kääntyi poispäin, tuntien olonsa surkeammaksi ja hyljätymmäksi kuin koskaan, mutta samassa hän tunsi käden koskettavan olkapäätänsä, ja tuttu ääni hänen vieressään virkkoi iloisesti:
"Hei! Onko se mahdollista?"
Siinä oli Niels Finsen, hänen entinen koulutoverinsa ja kumppaninsa, hienon ja uljaan näköisenä iltapuvussaan, turkiksilla reunustettu muhkea päällystakki hartioillaan.
"Kuulin, että olet Lontoossa, mutta en tiennyt, mistä sinut löytäisin.Haluaisin käydä luonasi viipymättä, veikkonen. Missä asut?"
Päästyään omituisesta kurkkuaan tukehuttavasta tunteesta Oskar vastasi, ja Finsen jatkoi:
"Käynkö minä siellä luonasi, vai tulisitko sinä mieluummin minua katsomaan?"
"Minä tulen sinun luoksesi", sanoi Oskar.
"Hyvä! Ja milloin? Sopiiko huomenna kahdeltatoista?"
"Minulle sopii minä aikana hyvänsä."
"Onnen poika! Siis huomenna puoleltapäivin työhuoneessani. Hauskaa että löysin sinut vihdoin. Ajattelin, että hakisit minut käsiisi ja kummastelin minne maan rakoon olit hävinnyt. Hyvästi nyt. On aika kiire tämän iltaa, ja työtä vaikka koko rykmentille. Maltahan, jos sinua haluttaisi nähdä esitystä — istumasijaa en voi luvata, mutta jos viitsit seisoa peräparvella — no, se käy päinsä. Tule tästä. Johnson! Saata tämä herra eteenpäin ja anna hänelle, mitä sinulla vielä on jäljellä. Näkemiin!"
Ennen kuin ehti oikein hengäistäkään istui Oskar hämyssä yläparven perällä, surkean nöyryytettynä ja häpeissään, samalla kuin outo kiihko tempoili hänen suonissaan. Hän ei sen koommin oikein tiennyt, mitä sinä iltana tapahtui. Hän unohti, että rahat olivat häneltä lopussa, ettei hän ollut syönyt mitään sitten aamun, että kengät olivat astutut kalttoon kantapäistä. Hän ainoastaan tunsi viimeisten kuuden kuukauden kurjuudesta yht'äkkiä sukeltautuneensa ylös ilmapiiriin, jossa hänen sielunsa sai hengittää täysin vedoin.
Kun johtaja astui esiin — se oli nuori säveltäjä itse — kurottausi Oskar eteenpäin nähdäksensä vilaukselta miehen, joka oli sieppaamassa sen voitonriemun, mikä ilman kohtalon kolauksia kenties olisi tullut hänen, Oskarin, osaksi, ja oopperan alkaessa hän kuunteli sitä kaikki aistit jännitettyinä. Se oli hyvä, se oli inhimillinen, se oli uudenaikainen, sen sävelsointu oli viehkeä, sen orkesterisäestys varma, sen muoto todisti mestaruutta musiikin salaisuuksissa, ja kuitenkin siitä puuttui jotakin. Mikä siitä puuttui? Vanhan, jylhän Pohjolan elinveri. Englantilainen ei voinut sille sitä antaa, sillä sen juurta ei löytynyt hänessä itsessään. Muttahänolisi voinut sen tehdä, sillä hänen suonissaan juoksi viikinkien verta, Flosin ja Snorrin ja Erikin ja Olavin ja kaikkien mahtavien muinaisten miesten verta.
Oskar ei tiennyt asuintoverinsa makuullemenosta sinä yönä, ei kuullut hänen hoipertelevan ylös portaita eikä päihtyneesti viheltelevän "Eespäin, Kristin-soturit!" Seuraavana aamuna, kun hänen emäntänsä tuli ylös tapansa mukaan puhuttelemaan häntä, hän tuskin tajusi tämän puheita, paitsi että niissä oli jotakin tyytymättömyyttä, jotakin uhkausta, ja että hänestä ei tuntunut maksavan vaivaa tyynnyttää ja lepyttää häntä semmoisilla lupauksilla kuin ennen.
Eilisen illan huumaus vielä kohahteli hänen lähtiessään ulos täyttämään sopimustansa. Soitanto kutsui häntä taas, kutsui kuin tenhotar, pois ystävättömyydestä ja yksinäisyydestä, nöyryytyksestä ja maineettomuudesta, köyhyydestä ja häpeästä, valtakatujen tungoksen säälimättömästä tylyydestä ja pimeiden kujien tympäisevästä loasta menestyksen ja maineen loistoon.
"Sisään, veikkonen!" huusi eilis-iltainen tuttu ääni, ja Oskar näki seisovansa Finsenin työhuoneessa.
"Miten olikaan", sanoi Finsen ottaen silmälasit nenältään, "kuinka kauan jo olet ollut Lontoossa?"
"Kuusi kuukautta — lähes seitsemän", vastasi Oskar.
"Ja mitä toimitat?"
"En mitään."
"Sinun kelpaa! Et niin mitään?"
"No, olenpayhtätointa harjoitellut jotakuinkin uutterastikin."
"Ja mitä?"
"Nälkää nähnyt."
Finsen naurahti ääneensä, mutta Oskar nauroi vielä äänekkäämmin — hän ei ollut vielä rikkonut paastoansa.
"Meidän on kaikkien se kerran läpäistävä", tuumi Finsen, "ja parasta on siitä heti alussa suoriutua. Niinpä siis onnittelen sinua, veliseni — ja nyt asiaan. Olen täällä isännöitsijänä — hoidan erään yhtiön asioita. Neljän silmän kesken, kuten Islannissa sanomme, voin ilmaista aikovani antaa konserttisarjan, ja olen nyt vereksien ainesten etsinnässä. Sinähän säveltelet?"
"Olihan minulla ennen tapana sitä tehdä", vastasi Oskar.
"Ymmärrän", sanoi Finsen. "Elämäsi on viime aikoina suistunut raiteiltaan, etkä enää paljoa sepitä minkään arvoista, ennen kuin pääset entisiin uurteisiin. Mutta tiedän, mihin olet pystynyt, ja se on tarpeeksi hyvää minulle. Kuulin muutamia sankarisaduista sepittämiäsi lauluja, muistathan; ja tunnustanpa, että ne olivat ihmeen kauniita mielestäni miehen sepittämiksi, joka sävelsoinnun alalla on miltei kokonaan itseoppinut. Mutta Helga kertoo minulle — tarkoitan Helga Nielseniä, jolta silloin tällöin saan tietoja —"
Oskar sävähti kuin raipan sivalluksesta.
"Helga kertoo minulle", jatkoi Finsen, "että sinä viime vuonna teit Islannissa jotakin, joka löi sotalaulusi pieniksi pirstaleiksi, ja jos luulet, että voimme koettaa niitä täällä —"
"Ne ovat mennyttä kalua", selitti Oskar.
"Kyllä tiedän", intti Finsen. "Olen kuullut miten niiden on käynyt.Mutta ehkä sinulla on niistä jäljennöksiä?"
"Ei merkkiäkään", sanoi Oskar.
"Tai ehkä vielä muistat niistä joitakuita?"
"En yhtäkään."
"Eipä niinkään ollen asia vielä ole aivan auttamattomissa. Olethan melkoisen vaikutusvaltainen henkilö Islannissa?"
"Olen ollut", sanoi Oskar.
"No, olenpa minäkin luullakseni — isäni on ruununvouti ja ylennyksenkin toiveissa; jos siis annat suostumuksesi, niin saamme asiat vielä parannetuiksi."
Oskarin silmiltä verhosi usma Finsenin kasvot. "Ethän todella tarkoittane —?"
"Tarkoitan tietysti. Jos sävellykset ovat puoliksikaan niin arvokkaita kuin Helga väittää, niin ne sen vaivan ansaitsevat. Joka tapauksessa aion luottaa hänen arvosteluunsa, saattaakseni sinut alkuun, ja sepitelmiesi saapuessa uhratakseni yhden aamupäivän orkesterikoetukseen, jota pyydän sinun johtamaan."
Finsenin muoto häipyi taas sumeeseen, joka leijaili Oskarin silmien edessä.
"Tahdot, että valtuuttaisin sinut kaivattamaan esiin —"
"Entäs sitten! Ei se mitään ennenkuulumatonta olisi. Ja nyt jos koskaan on se oikeutettua. Jos sävellykset, jotka saattaisivat tuottaa iloa ihmisille ja koota maljat täydet rahoja, makaavat maan alle haudattuina —"
"Näen nälkää ensin", sanoi Oskar nousten seisaalle.
"Mutta mies hyvä!" huudahti Finsen silmälasejaan sovitellen, "johan sitä kerroit tekeväsi. Tässä on sinulla tilaisuus siitä pelastua, ja jos —"
"Ennen kuolen nälkään", vannoi Oskar ja astui ovea kohti.
"Älähän joutavia! Jos nuo paperit olisivat joksikin hyödyksi siellä, missä makaavat, niin voisin kunnioittaa tunteitasi. Mutta niin ei ole laita. Ne ovat pelkästään mätänemässä ja pian jo kokonaan häviävätkin. Itsepä parhaiten tiedät, missä tarkoituksessa ne hautasit — myönnän, että se minusta tuntui liialta haaveellisuudelta — mutta oli miten oli, tehtävänsä se on tehnyt. Ja siellä ne nyt viruvat — nerontuotteet, joiksi ne olen valmis uskomaan — jotka kentiesi voisivat tehdä nimesi kuuluksi ja perustaa onnesi, sen sijaan että sinä —"
"Mieluummin kuolen maantien ojaan, kuin niihin kosken", — vakuuttiOskar ja syöksähti hyvästittä ulos huoneesta.
Sanoin ei voi kuvata tuskia, joita hän lopun päivää kärsi. Edellisen yön huumaus oli haihtunut, ja häntä ahdisti murtunut mieli, jolle petollinen toive oli ilkamoinut. Jos hänellä konsanaan oli ollut epätietoisuutta tuon mielenkarvauden puuskan tarkoituksesta, joka pakotti hänet kätkemään sävellyksensä vaimonsa hautaan, niin ainakin hän sen nyt tajusi. Se oli Jumalan säätämä rangaistus, se sulki häneltä ainoan tien maineeseen ja menestykseen, niin, vieläpä salpasi elannonkin kuin haudan ovi.
Tuntikausia hän vaelsi pitkin katuja elävästi tuntien mahdottomaksi pelastua viimeaikaisesta elämäntavastaan. Hän luisuisi päivä päivältä alemmaksi ja alemmaksi, hitaasti, mutta varmasti, kunnes menehtyisi ahdinkoonsa tai tulisi — jollei Jumala armahtaisi — kulkijaksi ja heittiöksi.
Kesti kauan ennenkuin hän sai käännytyksi takaisin asuntoonsa, ja sinne saapuessaan hän huomasi, ettei katuovi auennutkaan sillä avaimella, joka hänellä oli taskussaan. Hän soitti kelloa, ja talon pieni palvelustyttö ilmestyi ovelle, tullen nähtävästi alakerrassa olevasta makuuhuoneestaan, sillä hänellä oli hiukset käherrystötteröissä ja vain muutamia väljiä vaatesiekaleita yllään.
"Miksi telkesit oven, tyttöseni?" hän kysyi. "Etkö tiennyt minun vielä ulkona olevan?"
"Kyllä tiesin sen, mutta rouva käski minun sanoa teille, että huoneenne on vuokrattu muille ja että saatte tavaranne, kun maksatte, mitä olette velkaa."
"Tarkoitatko, että minut jätetään kadulle?"
"Ei se minun syyni ole, ja pahoittelen sitä kovasti."
He tähystelivät toisiaan tylsästi hetkisen, ja sitten Oskar lähti taas astumaan katua pitkin, uusi tunne sielussaan — lohduttoman tyhjyyden tunne siitä, että hänellä ei ollut kattoakaan päänsä päällä. Ei kukaan tiedä, miltä tuntuu olla yhdenkin yön kodittomana suuressa kaupungissa, paitsi se, joka on sitä kokenut. Ei siinä niin suuresti puutteenalaisuus ole raskasta kestää, vaan se äärimmäisen arvottomuuden tunto, kun on maailmalle halvempi kuin sen koirat, sillä niistä pidetään huolta, tai sen hevoset, sillä niillä on tallinsa.
Hänen rahansa olivat lopussa eikä hänellä ollut matkakompeitakaan käsillä voidakseen jotenkuten yritellä hankkia uutta asuntoa. Ja niin hän kulki kulkemistaan pitkin alempaa Regent-katua Piccadillyn poikki, läpi hälisevien väkitungosten — siinä nuoria naisia paperossit huulilla, nuoria miehiä laulaa hoilottaen ja naureskellen, muuan tyttö ryvettyneissä repaleissa, tyttö, jota poliisi par'aikaa laahasi pois — ja yhä edelleen, kunnes saapui leveälle ja hiljaiselle valtakadulle, missä jono vaunuja odotteli uhkeasti valaistun talon ulkopuolella. Siihen hän päämäärättömällä kierroksellaan pysähtyi kuuntelemaan avonaisista ikkunoista tulvivia soiton säveliä.
Hän oli ehkä sadannetta kertaa pohtinut mielessään kysymystä, miten hän, vastikään isänsä hemmoittelema poika — isän, joka oli kansansa johtaja ja vilpitön tuomari — oli joutunut astelemaan Lontoon katuja ilman kattoa päänsä päälle ja penniä taskussaan, kun ovi aukeni ja vanhahko herrasmies paljain päin astui ulos auttamaan muutamia naisia vaunuihin. Silloin hänen turtuneet aistinsa heräsivät, ja hän huomasi missä seisoi, — isänsä vanhan ystävän, pankkiirin, asunnon edustalla. Hänen mieleensä muistui elävästi aika, aivan läheinen ja kuitenkin kovin kaukainen, jolloin hän Thoran ja Helgan kanssa oli kunnioitettuna vieraana tuossa talossa. Ja hän kääntyi nopeasti kiiruhtamaan pois, jottei pankkiiri olisi nähnyt häntä kulkijana maleksimassa siellä noin sopimattomaan aikaan.
Ei mikään ollut tänä ilkeänä yönä vielä näin kipeästi koskenut hänen tunteisiinsa tai vakuuttanut hänelle, että hänen oli mahdoton enää nousta kirotusta asemastaan. Oliko sekin määrätty rangaistukseksi, että silloin kun kaikki aistimet olivat levossa, itsesoimaukset ja menneiden päivien muistot häneltä rauhan riistäisivät? Sellaisena kävisi elämä sietämättömäksi ja olemassaolo ikuiseksi kadotukseksi. Eikö Luonto milloinkaan unohtanut? Eikö Jumala koskaan antanut anteeksi?
Puoli tuntia jälkeenpäin hän asteli patoa pitkin, noiden viheliäisten olentojen kyyristelevien ja uinailevien haamujen ohi, jotka suurkaupunki yöksi työntää jokirantaan; ja hurjan haaveellisena katsellen Thamesin aaltoja, jotka välkkyivät ja kimaltelivat sähkövalossa, hän kysyi itseltään, eikö olisi viisainta tehdä loppu kaikesta ja paeta enemmistä kärsimyksistä.
Mikä ajatus pidätti häntä? Ajatteliko hän vaimovainajataan, jonka muiston piti niin olla torjumassa syntiä? Ei!
Sallimuksen selittämättömän voiman pakottamana hän ajatteli sitä toista olentoa, jonka rakkaus oli hänet perikatoon saattanut — hän muisteli Helgaa. Huolimatta kuvernöörille antamastaan lupauksesta hän ei voinut unohtaa tyttöä. Ei niin synkkää päivää, ettei hän olisi ajatellut Helgaa illalla levolle laskeutuessaan ja aamulla herätessään. Hän oli poissa, he eivät kukaties milloinkaan enää tapaisi toisiaan, heidän rakkautensa oli hänen elämänsä kirjassa sivu, jonka hän oli pyyhkinyt pois ja ainiaaksi kääntänyt umpeen; mutta sittenkin olivat Helgan silmät alati hänen edessään ja Helgan hymyily ainoana päivänsäteenä, joka hänen kasvoillensa loisti.
Thoran muisto oli ihana ja pyhä, ja hän oli sen tarkoin tallettanut sielunsa sisimpään, mutta ajatus kiintyi Helgaan lämpimänä ja elävänä ja pysyi hereillä. Nytkin se säilyi, pelastaen hänen sielunsa epätoivon vallasta ja ruumiinsa kuolemasta.
Islannissa oli paljon muuttunut, ennen kuin Oskarin kirje sinne saapui. Johtajan ja kuvernöörin vieraantuminen toisistaan oli kehittynyt julkiseksi vihamielisyydeksi. Kaikki tiesivät sen, ja kummankin vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen tätä välien rikkoutumista.
Johtaja sai ensinnä kärsiä. Magnuksen ennustama vaihtokaupan rappeutuminen oli nyt käsissä, ja johtajan liike oli mennyt hajalle kuin sitomaton vitsakimppu. "Lihavan härän voi aina hyvällä syyllä teurastaa!" Kansa valitteli: "Johtaja antaa maamiehille, mitä itse haluaa heidän villoistaan ja kiskoo heiltä taas mielin määrin ulkomaan tuotteista." Mutta todellinen syy hänen liikkeensä ahdisteluun oli se, että hän oli peloitellut kaupunkia, silloin kun Oskar valittiin edusmieheksi.
Oddsson, tuon päivän hyljätty ehdokas, ei ollut levähtänyt, ennenkuin sai perustetuksi kauppayhtiön käteismaksun pohjalle. Silloinkin olisi johtaja voittanut kaiken vastustuksen, sillä hän oli rikas ja talonpojat köyhiä, mutta Oddsson oli hankkinut lähimmäksi liittolaisekseen mitä mahtavimman henkilön. Niinkuin seppä sormiaan säästääkseen käyttää pihtejä, niin oli Oddssonkin käyttänyt kuvernööriä yhtiönsä pelastamiseksi.
Kuvernööri tiesi varsin hyvin, että Oddsson oli hänen vihamiehiään ja että jos tämä puolueineen pääsisi voitolle, he mullistaisivat vanhan järjestyksen; mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan Oddssonin yrittäessä kukistaa johtajan. Hänen avullaan Tanskan kaupalle erikois-etuja myöntävä tulliasetus saatiin kumotuksi ja Islannin markkinat avattiin Englannin tuotteille, ja tämä oli surmanisku vaihtokauppaliikkeelle.
Kolme kuukautta oli johtaja voinut pitää liikettänsä yllä myymällä tavaroitaan ostohintaa halvempaan ja ostamalla niitä päivänhintoja kalliimmasta, mutta loppu oli silminnähtävä. Pankissa kuiskailtiin, että hän jo luovutteli vakuuksiaan, olivatpa ne osakkeita tai muita arvopapereita, ja muutteli rahaksi sekä kiinteää että irtainta omaisuutta, ja että siitä ennemmin tai myöhemmin täytyisi koitua keikaus. Ei kukaan surkutellut häntä, ja vaivatun sydämensä pohjassa muuan mies tunsi iloa.
Mutta lyöjällä on usein lyhyt ilo iskustansa, ja kun Oddsson puolueiden kauppaseikat selvitettyään käänsi huomionsa perustuslakiasioihin, silloin taas johtaja, vaikka vihasikin heitä, yhtyi heidän kiihoituspuuhaansa. Talvi oli ollut ankara, kuolema oli korjannut monta vanhempaa valtiopäivämiestä, ja jokaisessa täytevaalissa oli johtaja käyttänyt lopun vaikutusvaltaansa sekä vähenevän varallisuutensa voimaa uudistuspuolueen hyväksi. Lopulla kevättä oli käynyt varmaksi, että suurkäräjäin ensi kokouksessa tultaisiin hyväksymään lakiehdotus uudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja kuvernöörinviran lakkauttamisesta.
Niinpä nuo kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat seisoneet rinnakkain, toisiaan hävittämällä saattoivat itsensä häviölle, ja aikoja sitten lausuttu ennustus oli toteutunut, että jos kuvernööri ja johtaja joskus lakkaisivat olemasta ystävyksiä, heistä tulisi mitä katkerimmat viholliset. Sillä välin Anna oli koettanut rakentaa rauhaa, mutta onnistumatta. Niin kauan kuin kiista oli nuori ja etupäässä koski lapsia, hän oli yrittänyt vedota tunteiden jalouteen: "Kuuleppas, Stephen, anteeksianto on paras rankaisu — sinun täytyy tehdä rauha johtajan kanssa."
"Hän olisi voinut pelastaa poikani kätensä nostamalla, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. En milloinkaan lepy hänelle", sanoi kuvernööri.
"Oskar Nielsen", sanoi Anna kadulla kohdatessaan johtajan, "milloinka tulette Stepheniä katsomaan? Jos vielä kauemmin pysytte poissa meiltä, niin talonkoira karkaa päällenne."
"Talonkoira karkasi päälleni, kun olin siellä viimeksi, Anna. En milloinkaan enää luota häneen", sanoi johtaja.
Kun tora vanheni ja rumeni ja kävi pelkästään miehiä itseään koskevaksi, ajatteli Anna toisia sovinnon keinoja. Lapsi oli viimeisenä yhdyssiteenä kuvernöörin ja johtajani välillä — sen tulisi saattaa heidät jälleen yhteen. "Jumala aina löytää tehtävää noille pikku enkeleille", tuumi hän.
Täti Margret oli osallinen salaliitossa, ja nuo kaksi vanhusta sommittelivat monta juonta — kaikki yksinkertaisia ja läpinäkyviä, mutta hyväntahtoisia ja naisellisia — saadakseen molemmat miehet samaan huoneeseen. He eivät koskaan onnistuneet, mutta tuhansittain auringonsäteitä loisti pienokaisen kehdosta, ja vähitellen näytti jääkuori sulavan miesten sydänten ympäriltä.
Kun lapsi varttui sen verran, vietiin se kerran hallitustaloon, ja vieritettiin vaunuissaan kuvernöörin virkahuoneeseen.
"Eikö ole suloinen, Stephen?" kysäisi Anna, ja täti Margret sanoi:
"Pikku lemmikki ei voisi mitenkään olla enempää isänsä näköinen, ellei se samalla olisi niin ihmeesti äitiinsäkin."
Kuvernööri sanaakaan virkkamatta katsahti alas pikku kasvoihin, ja kun lapsi vilkaisi ylös häneen Thoran silmillä ja huulet Oskarin hymyssä, niin hän lähti yläkertaan makuusuojaansa, ja Anna kuuli hänen lukitsevan oven perästään.
Kun lapsi sai ensi hampaansa ja jokaisen olisi pitänyt antaa hänelle tavanmukainen "hammaslahja", ei johtaja tullessaan kotiin illalla löytänyt mitään antimia lastenkamarin pöydältä, mutta pienokainen oli asetettu tyynyjen nojaan kehtokuominsa sinisten verhojen suojaan ja kaiutti kamalasti ilmaa hopeoidun kalistimen jumalallisella epäsoinnulla.
"Se on Stephenin lahja ja on varmaan maksanut hänelle kokonaisen omaisuuden", ilmoitti Anna, ja silloinpa johtaja väsyksissäänkin astahti ulos tielle, missä ei voinut muuta kuulla kuin järven kylmää loisketta.
Ei siis rakkaus pienokaiseenkaan saanut miehiä lähenemään — päinvastoin vieroitti heitä vielä enemmän toisistaan. "Tuo mies virittää juonia saadakseen haltuunsa lapsen", ajatteli johtaja. "Hän ja hänen omansa ovat ryöstäneet minulta minun molemmat tyttäreni, ja nyt koettavat riistää tyttärentyttärenkin."
"Hän on poikani lapsi", arveli kuvernööri, "ja poikani lapsi on minun lapseni — miksi annoinkaan tuon miehen pitää hänet?"
"Ei auta, muori!" huokaili täti Margret. "On liian myöhäistä vetää pois miekka, kun se jo on iskenyt sydämeen."
Mutta sitten tuli Oskarin kirje, ja Annan toiveet nousta heilahtivat korkealle. Hän oli itse siitä iloissaan kuin lapsi. Hänen onnellisuutensa oli liian suuri salliakseen hänen nähdä reikiä tuossa onnen ja menestyksen kuvauksessa. Oskar voi hyvin, hän edistyi loistavasti ja lähetti tervehdyksensä jokaiselle.
Anna luki kirjeen ensin kuvernöörille, ja tämä sen kuultuaan lähti kävelemään ketovainiolle, missä haahkatelkät sudestaan rakentelivat pesiään vuonon partaalle, ja kalastaja-alukset olivat satamaan palaamassa. Sitten Anna meni johtajan taloon, pisti kirjeen tötteröksi lapsen käteen kuin minkäkin kalistimen, ja jätti sen täti Margretin huostaan näytettäväksi Oskar Nielsenilla.
Mutta se oli ollut huono päivä johtajalle, ja saapuessaan takaisin Annan käteen oli Oskarin kirje reväisty keskeltä kahtia ja suljettu tyhjään kuoreen. Annan sydän oli murtua hänen aarteensa kohtelusta, sillä kuusitoistavuotias tyttö ei saata olla yhtä ihastunut ensimmäisestä lemmenkirjeestään, ja hän oli aikonut näyttää sitä jokaiselle — piispalle, rehtorille, tuomarille, ja ennen kaikkia Magnukselle.
Magnus oli tuon tuostakin tullen mennen käväissyt kotona pitkin talvea. Talvi oli ollut kova hänelle kuten muillekin, ja hän oli alkanut käsittää, mitä isän ollessa poissa olisi yksinään kantaa tavattoman kiinnityksen taakkaa. Mutta kovempaa kestää kuin mikään talvi oli ollut nähdä äidin kärsimyksiä Oskarin äänettömyyden aikana.
"Eikö vieläkään mitään uutisia?" hän oli kysellyt, ja Anna oli aina vastannut: "Ei, ei", liittäen siihen satoja selityksiä ja puolusteluja.
Näin menivät nuo pimeät päivät pääksytysten, ja hänen tunteensa Oskaria kohtaan kovenivat kuin kamara, jota hän polki. Mutta kun lumi suli pois ja hän lähti kevätkaravaanin matkassa kaupunkiin, niin Annan kasvot loistelivat kuin nouseva aurinko, ja tästä hän arvasi, että kirje vihdoinkin oli tullut. Ja niinpä todella, vajaassa kymmenessä minuutissa se ilmestyi kirjatun röijyn povesta, sellaiseksi reväistynä kuin se johtajan käsistä lähti, ja äiti pyysi Magnusta kirjoittamaan siihen vastauksen hänen sanelunsa mukaan. Näin hän kirjoitti: —
"Rakas poikani! Kirjeesi saapui oikein perille viime höyrylaivalla ja korvasi hyvillä viesteillään sen ajan pitkällisyyden, mikä meidän täytyi sitä odottaa. On niin hauskaa kuulla, että voit hyvin ja menestyt sekä nautit elämästäsi tuossa isossa Englannin kaupungissa. Monta kertaa olen peljännyt asiain olevan aivan toisin, mutta nythän minulla on kirjeesi, ja olen onnellinen ja tyytyväinen.
"Olen ylpeä siitä, että poikani on kohoamassa niin korkeaan ja hyvään seuraan, ja vaikka isäsi ei puhu paljoa, olen varma siitä, että hän tuntee samaa. Hänhän on aina sanonut, että sinä kerran toimittaisit suuria maailmassa, eikä ole Jumalan hyvyyden tapaista tehdä tyhjäksi semmoisia odotuksia, milloin ne on rakennettu hyvälle perustukselle.
"Ja nyt on minun sanottava sinulle, että isäsi ruumiillinen terveys on hyvä, vaikka maailmalliset huolet häntä hieman kiusaavatkin, mutta minä sanon hänelle, että kotomme tässä elämässä on aina ikäänkuin jyrkällä vuorella, ja jos luotamme Jumalaan, niin ei ole mitään syytä peljätä. Mitä itseeni tulee, voin niin hyvin kuin minun ikäiseni voi toivoa; ainoastaan vasen korvani toisinaan tekee kiusaa eivätkä silmäni enää tahdo kelvolleen päteä sukan kudontaan tahi pienellä painetusta selvää saamaan. Mutta en saa valittaa, sillä kenties se vain on Jumalan armoa meille vanhoille, että aistimemme kuolevat asteittain, niin että kun ne kerran tykkänään kuolevat, tämä ei yllätä meitä äkkiarvaamatta.
"Magnus piirtää tämän kirjeen, ja hän on terve ja reipas. Lunta oli syvältä tänä vuonna talon mailla, ja hän menetti kuusi parasta elukkaansa; mutta karitsat menestyivät mainiosti ja nyt ne ovat vuorilla, ja hänen uuhensa lypsävät hyvästi, ja kotivainio on aidattu heinälle.
"Voin ilmoittaa sinulle, että se yksi, jota kyselet, on palannut äitinsä luo Kööpenhaminaan ja että on niitä, jotka eivät ole kovinkaan pahoillaan siitä. Toisinaan, saadakseni pahat kielet täällä vaikenemaan sinua panettelemasta, haluttaa minua syyttää häntä kaikesta, mitä on tapahtunut, mutta kuka minä olen, että ketään tuomitsisin — ja pahin mitä hänelle toivotan on, että hänestä pian tulisi jumalaapelkääväinen tyttö.
"Margret Nielsen on aina sama, kiverä oksa täynnä mehua; johtaja olisi muutoin kyllä voimissaan, mutta potee lonkkasärkyä. Sen lisäksi häntä samoin kuin isääkin painavat kovin maailman murheet, ja häneen koskee kovasti se, että niitä on koitunut niin tiheään hänen elämänsä ilta- puolella.
"Ja nyt minun on kerrottava sinulle pikku Elinistäsi, että hänen vointinsa on niin hyvä kuin olla saattaa, ja hän on saanut kaksi etuhammasta ja hänen hiuksensa valuvat kiemuroina hänen otsalleen. Parempaa lasta ei ole milloinkaan syntynyt, ja hymyillessään hän on niin erään näköinen, että sydämeni on vähällä murtua häntä katsellessani. Margret on tuolle kultaselle kuin sen oma äiti, ja sinun isäsi ja johtaja voivat Eliniltä tuskin nähdä aurinkoa. Mitä itseeni tulee, niin sydämeni paisuu tulvilleen ajatellessani, miten Jumala hyvyydessään on lähettänyt meille vanhoille tämän pienen enkelin viimeisten surujemme jälkeen, sillä hän on niinkuin kevät ankaran talven jälkeen, kun lumi ja jää ovat pysyneet niin kauan, ett'emme luule suinkaan koskaan enää näkevämme ruohoa tai kuulevamme virtojen laulua — ja silloin onkin yht'äkkiä edessämme vihreät nurmet ja välkkyvät virrat ja kaikki kukkien ihanuus.
"Ja nyt, vaikka menestytkin niin hyvin, et saa kuitenkaan suuttua äidillesi, kun hän lähettää sinulle pienen lahjan. Maria on ollut koko päivän keittiössä täyttämässä sinun opistokirstuasi, ja Herra tiesi, mitä kaikkea tavaraa hän on siihen latonut. Mutta minä kudon sinulle juuri sukkaparia vanhan Maggien ruskeista villoista, ja toivoakseni et häpeä pitää niitä, sillä niissä jalkasi pysyvät lämpöisinä kylmällä talvisäällä, jolloin Englannin syylingit varmaan tuntuvat ohkaisilta ja pumpulimaisilta. Sitten muistan vielä, kuinka mielelläsi sinä ennen kotona söit savustettua lampaanlihaa, niin että käskin Marian panna sitäkin mukaan sekä moniaan lihamakkaran.