Kristian Kristiansson jätti johtajan asunnon mielenliikutuksesta hehkuen. Oi, kunpa saapuisi hetki, jolloin saisi heittää yltään kaksinaisuuden asepuvun — jolloin saattaisi lausua omaisilleen: "Minä olen Oskar Stephensson; pitäköön maailma minua Kristian Kristianssonina, mutta ainakin teidän tulee tietää, kuka olen."
Oli tarpeellista ja välttämätöntä, että hän ilmaisisi itsensä omalle perheelleen. Mitenkä muutoin saattaisi hän panna aikomansa tuuman toimeen, ostaa kartanon huomenaamuisessa huutokaupassa ja jättää sen takaisin veljelleen? Ja mitenkä muutoin kuin veren ja isyyden oikeudella saattoi hän vaatia lastaan sekä viedä hänet muassaan jälleen palatessaan Englantiin?
Näitä miettien hän palasi hallitustaloon ilmoittaen aikomuksensa matkustaa Thingvelliriin.
"Thingvelliriinkö?" huudahti ministeri. "Onhan aivan luonnollista, että haluatte nähdä meidän vanhan historiallisen kokouspaikkamme, joka on ollut niin monien tarujemme näyttämönä. Mutta miksi matkustaa sinne juuri tänään! Ei ole joka päivä vilkasta liikettä vanhassa kaupungissamme, mutta tämä, kuten tiedätte, on vuoden viimeinen päivä, ja ennen puoltayötä meillä on monet hauskat juhlamenot. Miksi ette viivy huomiseen asti? Huomenna mielelläni seuraan mukananne."
"Minulla on erityinen syy matkustaa jo tänään", vastasi KristianKristiansson.
"Sepä vahinko; ja kaupunkilaisemme tuntevat siitä ikävää pettymystä. Totuuden sanoakseni en ole tehnyt mitään muuta koko aamuna, kuin ottanut vastaan lähetystöjä, jotka ovat tulleet pyytämään, että pitäisin teille yleiset juhlapidot. Jokainen yhteiskuntaluokka on kiihdyksissään, ja ylioppilaat puuhailevat soihtukulkuetta."
"Se päättää asian. Nyt minuntäytyylähteä joka tapauksessa."
"Te olette liian kaino, herra Kristiansson. Mutta ehkäpä ette tunne tietä. Ja sitä paitsi, katsokaahan noita pilviä — lumimyrsky on tulossa."
"Tunnen joka tuuman tiestä, ja lumimyrsky vain lisää huviani, ellei tule liian raju."
"Ellei tule liian raju! Uskokaa minua, ei mikään maailmassa ole niin kurjaa kuin joutua sokaisevan lumimyrskyn yllättämäksi Sammaltunturin kankaalla. Mutta täytymys on täytymys, ja jos teillä on jokin erityinen syy matkaanne, niin ei ole minun asiani teitä pidättää."
"On myöhä, herra Finsen, ja päivät ovat lyhyet — minun on lähdettävä siekailematta."
"Lähetän heti paikalla hakemaan poneja. Te tarvitsette kaksi — yhden itsellenne ja toisen hevospojalle. Tehän palaatte muutamien päivien päästä, joten otaksun, että jätätte matkakapineenne tänne."
Hevospoika saapui ponineen puolenpäivän aikaan, ja kun tällä välin tieto Kristianssonin lähdöstä oli levinnyt läpi kaupungin, niin oli joukko kaupunkilaisia kokoontunut portille katsomaan hänen lähtöään. Näiden joukossa olivat pankkiiri Palsson, kauppias Oddsson, kapteeni Zinsen, valtuuston puheenjohtaja Jonsson ja — kummallisinta kaikesta — ukko Nielsen.
Kutkuttavan utelias mieliala vallitsi tässä pienessä rykelmässä, sillä huhu noista kahdestasadastatuhannesta kruunusta oli kulkenut suusta suuhun, ja ihmetellen kyselivät ihmiset, kuka tämä muukalainen oli, ken hänen isänsä oli ollut ja mitä hän tekisi niin paljolla rahalla. Pitkässä sinisessä matkanutussaan ja tiukasti istuva karvalakki päässään tullessaan ulos rakennuksesta, jättäen porttikäytävässä hyvästi isännälleen ja emännälleen, näkyi Kristian Kristiansson olevan reippaalla tuulella, sillä hän tervehti hilpeästi jokaista portilla, mainiten useimmat joukosta nimeltään.
Tämä yhä jännitti uteliaisuutta, ja herkeämättömän naurun ja kokkapuheiden kaikuessa alkoivat rohkeimmat yritellä kysymyksiä.
"Aiotte yöpyä majatalo-kartanoon, herra Kristiansson, vai mitä?"
"Epäilemättä, herra Jonsson, epäilemättä."
"Mutta siellä pidetään huutokauppa huomenna, kuten tiedätte — siellä pidetään huutokauppa huomenna, joten teidät ajetaan pois niin pian."
"Ellei", puuttui puheeseen kapteeni, viekkaasti räpäytellen oikeaa silmäänsä, "herra Kristiansson osta koko vanhaa kontua ja rupea maanviljelijäksi ja majatalonpitäjäksi."
"Miksi ei, kapteeni Zinsen, miksi ei?"
"Raskasta työtä aamusta iltaan, herraseni."
"No, eipä kukaan ole kuorsaamalla rikastunut."
Kristian Kristiansson oli heilahtanut satulaan, kun johtaja Nielsen tuli hänen luokseen, kirkastunut kiilto vettyneissä silmissään, ja lausui:
"Älkää kummastuko, jos seuraan teitä Thingvelliriin. Elämä on lyhyt, ja ennen kuin kuolen on minulla jotakin sanottavaa Magnus Stephenssonille."
"Me puhuimmehänestälaivalla, muistattehan, hänestä ja hänen lurjusmaisesta nuoremmasta veljestään", sanoi kauppias.
"Niin tosiaan", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten viime hetkessä, kun poni-poikakin oli noussut ratsunsa selkään ja kaikki oli valmiina lähtöön, muukalaisen valtasi huimapäisyyden henki ja hän lisäsi: "Mutta te teitte yhden erehdyksen, herra Oddsson."
"Ja minkä, herra Kristiansson?"
"Te sanoitte, että Oskar Stephensson ei ollut koskaan tehnyt mitään muuta elämässään kuin lopettanut sen, mutta kerran hän teki jotakin, sen muistan. Hän oli ehdokkaana valtiopäiville, siihen aikaan kun oli kotona, ja antoi aimo löylytyksen sille pässinpäälle, joka asettui vastaehdokkaaksi. Hyvästi!"
Hänen mentyään tuntui kuin olisi päästy lumouksesta. Hänen viime sanoissaan, hänen naurussaan sekä siinä tavassa, millä hän kohotti lakkiaan nelistäessään kevyesti tietä ylöspäin, oli jotakin, mikä herätti hämärää aavistusta hänen oikeasta olemuksestaan portilla seisovien pakinoitsijain parvessa. Hetkisen he töllistelivät aivan ymmällään toinen toistaan silmiin, kunnes kauppias virkkoi: "Kuka hiidessä hän onkaan?"
"Sanonko ma, kenen sisareni väittää hänen olevan?" kysäisi Nielsen.
"No kenen?"
"Itsensä Oskar Stephenssonin."
Oli kuin salama olisi iskenyt heidän keskeensä.
"Niin, se selittäisi monta seikkaa — se selittäisi, se," lausui pankkiiri, ja hän kertoi jutun Magnus Stephenssonin koroista.
Puolessa tunnissa oli tieto kulovalkean kohinalla ja nopeudella kulkenut kautta kaupungin. Kristian Kristiansson olikin Oskar Stephensson! Senhän hän oli tavallaan itse viittaamalla ilmaissut, eikä siitä mitään epäilystä saattanut olla!
Sinä iltana kerrottiin satoja juttuja Oskar Stephenssonista. Jotkut niistä olivat hyviä ja juteltiin kyyneleet silmissä, mutta toiset pahoja, ja kuitenkin niihin vastattiin kaikuvalla naurulla. Hotellin tupakkahuoneessa ylioppilaat lauloivat Oskarin lauluja, kunnes lamput sammuivat, ja sen jälkeen he hoilailivat niitä pimeässä kymmenkuntaan eri sävellajiin, niin että ikkunat tärisivät heidän voimakkaiden ääntensä kai'usta.
Sillä välin oli ryhmä vakavampia kansalaisia käynyt kertomassa oletuksensa ministerille, ja tämä oli vastannut viekkaalla hymyilyllään:
"Emme tietenkään saata häntä paljastaa, mutta voimme jatkaa juhlan valmistuksia ja siten houkutella häntä ilmaisemaan itsensä."
Niitä jatkettiin viipymättä. Juhla tapahtuisi lainoppineiden klubissa sen päivän iltana, jona vieras palaisi Reykjavikiin. Ministerin oli esitettävä malja "Kristian Kristianssonille, Islannin lempipojalle ja perilliselle!" Sitten oli ylioppilaiden määrä laulaa Oskar Stephenssonin isänmaallinen hymni "Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa!" Ja kun juhlavieras oli puhunut, niin tuomiokirkon kuoro laulaisi Kristian Kristianssonin liikuttavan virren: "Ken astuu ylös Herran vuorelle, ken nousee Hänen pyhään paikkaansa? Yksin se, jolla on puhtaat kädet ja puhdas sydän ja joka ei ole turhuudessa pöyhkeillyt!"
Kaikki muu oli unohdettua! Poissa oli viha, joka kymmenen vuotta oli Oskar Stephenssonin nimeen liittynyt! Häpeä, jota ei edes kuolema ollut saattanut karkoittaa, oli hävinnyt pois neron häikäisevän valosoihdun tieltä, menestyksen välkkyvän suitsutus-alttarin edestä.
Sill'aikaa oli mies itse matkalla Thingvelliriin. Jos pilvet taivaalla riippuivatkin synkkinä, niin oli hänen sydämensä hilpeä ja reipas; vaikka meri mylvi mustaa rantavyörymää vastaan yksitoikkoisen joleasti, sointui koko hänen olennossaan riemukkaan toivon sävel. Hänen ajatuksensa, mielikuvituksensa, tunteensa ja toimihalunsa oli hurjassa hyörinässä, ja ensi kerran tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi Islantiin palattuaan.
Jumala oli sallinut hänen tulla ajoissa pelastamaan omaisensa joutumasta mieron tielle! Hän oli rikkonut ja hän oli kärsinyt, mutta sovituksen pyhää velvollisuutta ei häneltä kiellettäisi! Majatalokartano, joka oli pantattu hänen veljensä pelastamiseksi lain kourista, jätettäisiin nyt velattomana takaisin omistajalleen! Kaksisataatuhatta kruunua oli hänellä taskussaan, ja niillä hän ostaisi tuon vanhan kartanon huutokaupassa huomen-aamulla!
Lyhyttä laukkaa tietä pitkin ulos kaupungista ratsastettaessa liiteli hänen toivokas ja riemuitseva sielunsa syyslehden lailla, jota tuuli teuhaten kuljettaa. Hän kuvitteli saapuvansa kartanolle illan hämyssä ja tapaavansa äitinsä, Magnuksen sekä tyttärensä Elinin. Hän kuuli lausuvansa: "Äiti, etkösinätunne minua? Minä olen Oskar, ja olen palannut kotiin sovittamaan entiset." Ja seuraavana päivänä, huutokaupan ollessa ohi, oikeudenpalvelijain lähdettyä ja jokaisen itkiessä onnesta, hän kuvitteli ottavansa Elinin polvelleen — Elinin, jolla oli Thoran silmät mutta jonka kasvoissa hän näkisi omat piirteensä ikäänkuin kuvastimessa — niin, ja kuiskaavansa hänelle hellästi: "Sinä tulet nyt mukaani, rakkahimpani, ja jos lapsena olet jäänyt jotakin vaille, niin olet nyt naisena saava siitä täyden korvauksen!"
Hevospoikaankin tarttui hänen kepeä mielialansa, ja heidän ratsastaessaan eteenpäin hän lauleli pätkiä keijukaislaulusta:
"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."
Hän oli pitkä kahdeksantoistavuotias poika ja tuli epäilemättä äitiinsä, tyttömäisistä vaaleanpunaisista kasvoistaan päättäen. He olivat sivuuttaneet lämpimät lähteet ja Ellida-virran ja nousseet ensimmäisen matkalla kohtaavan ylänteen harjalle, ennen kuin pojan päivänpaisteinen mieliala alkoi laskea. Silloin, heidän lepuuttaessaan hevosiaan ja sitoessaan satulavyöt kireämmälle, lausui tämä pelästyneellä kuiskauksella:
"Kuuletteko sitä, herra?"
"Mitä niin?" vastasi Kristian Kristiansson.
"Vuorenhuippua", vastasi poika, osoittaen ryhmyistä epätasaista kalliota, joka kohosi oikealla kädellä olevan vuoren korkeimmalta harjalta ja jonka laella synkkä musta pilvi lipui, näyttäen ilman hirviöltä.
"Mitä siitä sitten, poikaseni?"
"Myrsky ja vuorenkärki ovat ystäviä, herra, sillä ne puhelevat aina keskenään, ennen kuin tuuli viuhuu alas. Ihmiset vapisevat kuullessaan niiden puhelevan, sillä he tietävät siitä, että rajumyrsky on tulossa."
"Rientäkäämme eteenpäin sitten!" lausui Kristian Kristiansson.
Puolessa tunnissa he saapuivat Punaisen Vuoren, Punaisen Järven ja tumman, jylhärantaisen Syvälammen kolkolle, karulle seudulle, ja tällöin särkyi vuorenkärjellä väikkynyt pilvi moniin osiin, joista jokainen näkyi taistelevan toisensa kanssa taivaalla, sillä sieltä kuului ukkosenkaltaisia jymähtelyjä.
"Eikö olisi parempi pysähtyä Keskilaakson kartanoon, herra?" ehdotteli poika.
Mutta Kristian Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta, Eliniä sekä huomen-aamuista huutokauppaa, ja päätti rientää edelleen.
He olivat Sammalkankaan liepeillä, kun alkoi tulla lunta. Se putoili aluksi suurina hahtuvina, joiden muoto muistutti kuolleita perhosia, sillä vielä ei tuullut alhaalla, vaikka pilvet yhä kiivaammin kiitelivät taivaalla ja jyly ylhäällä yltyi.
Kristian Kristiansson muisti, mitä ministeri oli sanonut, ettei mikään maailmassa ollut kurjempaa kuin joutua lumimyrskyn yllättämäksi tällä autiolla nummella, ja hetkiseksi hän kysyi itseltään, eikö olisi sentään parasta kääntyä takaisin Keskilaaksoon ja odottaa siellä, kunnes rajuilma oli ohitse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän sanoi itselleen, että ne hornan voimat, jotka olivat vainunneet hänen askeleitaan, siitä asti kun hän astui maalle Islantiin, yrittivät pidättää häntä hänen aikomastaan hyvästä työstä, jonka vuoksi hänen täytyi rientää eteenpäin kaiken uhallakin.
"Oletko peloissasi, poikaseni?" hän kysyi.
"En juuri peloissanikaan", änkytti poika.
"Siis joutuin vain eteenpäin!"
Itse kangas, kun he sille saapuivat, oli valkoinen aavikko, mustien kallioiden ja tunturien reunustama. Tien he saattoivat löytää ainoastaan seuraamalla viittoja, jotka seisoivat ikäänkuin valkopäät vahtisotilaat selkä myrskyyn päin käännettynä harvassa rivissä, jota jatkui yli koko kaamean kentän.
Autiuden tunne oli ihan lamaannuttava, ja ääni tuntui varoittavan:"Palaja takaisin, kun vielä on aikaa!" Mutta taaskin KristianKristiansson ajatteli äitiään, Magnusta ja Eliniä ja huomistahuutokauppaa ja hoputti hevostaan kahlaamaan syventyneen lumen lävitse.
He eivät olleet paljoakaan edenneet, kun tuuli painui alas, vimmatusti viuhtoen vasten heidän kasvojaan. Lumihiutaleet ryöppysivät ja sinkoilivat heidän ympärillään kuin piikiven palaset. Jokainen hiekale tuntui viiltävän ihoa, samalla kuin kylmä kävi tuimaksi. Jäätä hyytyi heidän kulmilleen ja silmäripsiinsä, niin että heidän täytyi joka toinen minuutti pysähtyä, taitellakseen sitä pois.
Lopuksi yllätti heidät pimeyskin, paksun lumituiskun tuottama kamala, haudankaltainen pimeys. Hurja lumipyörre vyöryi yli aavikon, täyttäen tupruillaan ilman ja verhoten matkailijat toistensa näkyvistä. Tuli niin synkkä pimeys, että he saattoivat nähdä vain muutaman kyynärän pitkältä ympärilleen, yhdessä pysyäkseen ollen pakotettuina vähän väliä huutamaan toisilleen.
He olivat nyt joutuneet täydellisesti myrskyn valtaan eivätkä voineet enää ajatella takaisin palaamista. Tuuli kohisi, ulvoi ja itki; lumi löi purevasti vasten kasvoja. Ei missään ollut kalliota, puuta tai pensasta tarjoamassa suojaa; ei ollut ympärillä eikä yläpuolella muuta kuin avara erämaa ja yhäti synkkenevä pimeys.
Kristian Kristiansson surkutteli poikaa, mutta hänen oma rohkeutensa oli myrskyn yltyessä yhä ylennyt. Hän taisteli mielestään rajua kaksinkamppailua luonnonvoimien kanssa. Taipaleen päässä olivat hänen äitinsä, Magnus ja Elin, jotka hän kykenisi pelastamaan hädästä, kunhan vain ehtisi perille ennen aamua. Se oli kuin taistelua elämästä, lähimpiensä ja rakkaimpainsa elämästä, luonnonvoimien hurjaa hillittömyyttä vastaan. Itse luontokin näytti olevan vielä sydämettömämpänä kuin se yleensäkin on ihmistä vastaan, käyden nyt armottomalla sodalla estämään häntä auttamasta omaisiansa. Mutta hän voittaisi sen! Tuiskutkoon vain lunta, satakoon rakeita tai jyrisköön taivas, mutta kotiinsa hän ehtisi ennen huutokaupan alkua! Hevoset alkoivat ensinnä uupua. Kristian Kristiansson ratsasti voimakkaalla täysi-ikäisellä tammalla, mutta pojan hepo oli nuori, vasta äsken opetettu, ja se näkyi olevan pökertymäisillään tuiskuun ja tuuleen. Tuokion kuluttua se käänsi pois päänsä myrskystä eikä suostunut kulkemaan eteenpäin, joten pojan täytyi astua alas satulasta ja käydä sen edellä, kiskoen sitä perässään suitsista. Pian se kokonaan pysähtyen lysähti kyljelleen ja saatiin vaivoin jaloilleen jälleen.
"Se on vasta nelitalvias, ja tämä on sen ensimmäinen matka", sanoi poika valittavalla äänellä, sivaltaessaan itsepäistä ratsua raipalla.
Mutta pian alkoi jo poika itsekin nääntyä. Hänellä oli rukkaset käsissään, mutta hevosta suitsista kiskoessaan hän kadotti toisen niistä. Sen tähden paleltui hänen paljas kätensä puutuen pian aivan hervottomaksi. Hevosta taluttaessa olivat hänen vaatteensa jäätyneet jäykiksi, niin että hän tuskin kykeni jalkojansa siirtelemään. Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja vain vaivalloisesti saattoi hän katkonaisin sanoin vastata kumppanilleen, kun tämä huusi hänelle edestä päin. Vihdoin kuului tyrehtyvä vaikerrus:
"Tulkaa noutamaan minut, hyvä herra — minä en jaksa enää."
Hiukan myöhemmin hän alkoi hourailla, puheli äidistään ja yritti riisua vaatteitaan, ikäänkuin mennäkseen levolle.
Kristian Kristiansson tunsi suurta tuskaa mielessään ajatellessaan, mitä kärsimyksiä oli poika paralle tuottanut. Hän nosti pojan satulaan, selkä käännettynä hevosen päätä kohti, lohdutellen häntä, mikäli tässä hirvittävässä asemassa kykeni.
"Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Lepomaja ei saata olla kaukana. Siellä saamme suojaa, kunnes myrsky on ohi."
Kivipaateroista rakennettu pieni huone, johon hän aikoinaan oli Helgan kanssa astunut sisään, oli kuumenäyn tavoin kuvastanut hänen sielunsa silmissä. Kuinka kauan hän sai epätoivoisesti ponnistella, ennen kuin sinne pääsi, sitä hän ei itsekään tietänyt, mutta käyden varsan edellä ja taluttaen tammaa sivullaan hän vihdoin saapui majalle.
Heti kun pääsivät katon alle lankesi poika polvilleen ja alkoi sopertavalla äänellä kohmettuneiden huultensa välistä lukea uskontunnustusta: "Minä uskon isään Jumalaan kaikkivaltiaaseen —." Hän luuli lausuvansa iltarukoustaan.
Lepomaja oli huonosti varustettu, mutta siellä löytyi kuitenkin heiniä hevosille, jotka niitä heti rupesivatkin ahmimaan. Ei ollut lamppua, ja kun ovi suojaksi lumituiskulta suljettiin, oli sisällä pilkkosen pimeä.
Hetkisen perästä lämpisi ilma hevosten hengityksestä, ja miesten vaatteet sulivat. Tämä tuotti kovan vilun, ja heidän täytyi lyödä käsiään hartioihinsa, jott'eivät hampaita kalistellen olisi kylmissään värisseet. Sitten ilma kävi kuumaksi, kun hevoset alkoivat hikoilla; ja poika sieppasikin päällysvaatteet yltään, laskeutuen makuulle varsan kanssa vieretysten, aivan kuin kumpikin olisivat olleet ihmisolentoja.
Kristian Kristiansson heittäysi pitkäkseen matkustajia varten valmistetulle puulavalle, kuunnellen myrskyn pauhinaa ulkona. Tuuli ulvoi ja vinkui huoneen nurkissa, ja hän tunsi, että nietokset sen ympärillä paisuivat yhä paksummiksi. Jos myrskyä täten jatkuisi, niin saattaisi pikku hökkeli piankin hautautua lumeen, ja sitten olisi vaikeata tai mahdotonta sieltä raivata tietänsä ulos.
Hänen mielenlujuutensa alkoi vähetä. Hän alkoi kauhistua hirvittävää asemaansa. Julmat luonnonvoimat tuntuivat pääsevän hänestä voitolle. Hän oli vasta puolitiessä matkaansa, ja ellei hän pääsisi sen päähän ennen aamua, niin jäisivät hänen äitinsä ja pikku Elin kodittomiksi. Mutta myrsky ei näyttänyt taukoamisen merkkejä; hevoset olivat uupuneet, poni-poika menehtyneenä ja kaikesta päättäen oli mahdotonta päästä etenemään.
Yht'äkkiä uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Istualleen kohoten hän huudahti:
"Poika, poika! Kuulehan, tunnetko tietä Borgista Thingvelliriin?"
"Kyllä, herra", kuului pojan uninen ääni pimeydestä.
"Minkälainen se on?"
"Hirveä, herra!"
"Tätäkin pahempi?"
"Kymmenen kertaa pahempi — se kulkee Hengeltunturin yli ja kiehuvien lähteiden ohitse."
"Jumalan kiitos!" huoahti Kristian Kristiansson tyytyväisenä laskeutuen jälleen pitkäkseen, siinä mielessä, että myrsky, joka häntä viivytti, tietenkin pidättäisi ruununvoudinkin, joten ei siis huomisesta huutokaupasta tulisikaan mitään.
Tuuli yhä vinkui ja ulvoi ulkona autiolla aavikolla, mutta myrsky ei miestämme enää kauhistuttanut. Poika ja varsa olivat nukahtaneet ja hengittivät raskaasti, tamma pureksi loppuja heiniä, ja Kristian Kristiansson, sydämensä keventyneeksi ja tilansa turvallisemmaksi tuntien, laittausi makuulle hänkin ja oli torkahtamassa uneen, kun samalla kuuli tömähdyksen huoneen katolta.
Hän hätkähti ylös ja alkoi kuunnella. Tamma myöskin kuuli oudot äänet, sillä syömästä lakaten se tuli lattian poikki Kristianssonin luo ikäänkuin peloissaan ja laski päänsä hänen jaloilleen lavalle. Vasta hetkisen kuluttua hän erotti äänet ihmisaskeleiksi ja älysi jonkun kävelevän katolla, ja silloin hän heti huusi, kysyen kuka siellä oli. Vastaukseksi kuului ääni ikäänkuin haudasta: "Laskekaa sisään!"
Hän siirsi pois satulat, joilla oli oven teljennyt, ja avasi sen. Silloin hän näki, että lunta jo oli ehtinyt pyryttää ovenkohdan umpeen, mutta se oli hetkessä puhkaistu pois lapiolla, joka sitä tarkoitusta varten riippui majan seinällä. Seuraavassa tuokiossa astui mies kynnyksen yli — mies ja hevonen.
"Oi Jumalani sitä iltaa!" päivitteli vieras. Hän näkyi olevan pelästyneenä ja kauhuissaan rajusäästä, josta nyt pääsi suojaan.
Kun Kristian Kristiansson oli taas sulkenut ja teljittänyt oven, niin pimeys näytti entistäkin sankemmalta.
"Onko teillä tulitikkuja?" hän kysyi.
"Ei — on — tarkoitan, ne taisivat päästä kastumaan", vastasi vieras.Hän raapaisi yhtä, mutta se pihahti sammuksiin.
"Olkaa sitten varuillanne! Tuolla makaa poika lattialla. Tuokaa hevosenne tänne."
"Kiitoksia! Olipa onni, että kuulin äänenne! Olin eksynyt tieltäni ja kummastelin, millä ontolla pohjalla kävelinkään, kun huusitte altani. Se oli säikähdyttää minut kuoliaaksi."
Ääni kuului nuorelta; vieras oli varmaan nuori mies, luultavasti nuori talonpoika. He puhelivat keskenään pimeässä, kumpaisenkaan kykenemättä erottamaan toistensa kasvoja.
"Kuka te olette, nuori mies?" kysyi Kristian Kristiansson.
"Olen Erik Arnasson, tulen Thingvelliristä. Ja kuka te olette?"
"Olen matkailija, menossa sinne."
"Varmaankin huutokauppaan?"
"Niin."
"Sittenpä tulenkin juuri talosta, johon te aiotte."
"Oletteko renkinä majatalossa?"
"Olin, mutta nyt ovat kaikki palkolliset jo lähteneet. Minun vuoroni tuli viimeiseksi."
"Missä ovat Gudrun ja Jon Vidalin?"
"He ovat viljelleet Kora-tiluksia jo kymmenen vuotta."
"Entä Asher?"
"Hän on myöskin lähtenyt. Joukkomme hupeni vähiin isäntämme jouduttua ahdinkoon. Minä olen palvellut häntä pienestä nulikasta asti, mutta tänään iltapäivällä hän antoi minulle erokirjan."
"Missä on vanha Maria?"
"Jo aikoja kuollut."
"Eikö siis ketään ole jäljellä?"
"Ei ketään muita kuin isäntä, hänen vanha äitinsä ja nuori tyttärensä."
"Tytärkö?"
"Niin, jokainen sanoo häntä tyttäreksi, mutta hän on vain veljentytär."
"Eikö ketään muuta ole talossa tänä iltana?"
"Ei minun tietääkseni. Eivätkä hekään siellä enää toista yötä liene."
"Mutta eihän huutokauppaa saateta toimittaa huomenna, ystäväni. Ei ruununvoudin ole mitenkään mahdollista päästä sinne tänään. Hänen on tultava Borgista, ja tie vuoren yli on vieläkin tukalampi kuin tämä."
"Ruununvouti on jo siellä."
"Nytkö jo?"
"Niin, hän jäi keittiöön, kun minä läksin, parhaillaan piti kalunkirjoitusta. Hän aikoi nukkua yönsä pappilassa."
Kristian Kristianssonin hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Ei ollut siis tuo peloittava matka mitenkään vältettävissä. Hänen täytyi lähteä taipaleelle rajuilmasta huolimatta. Hänen jäsenensä olivat raskaat kuin lyijy ja yrittäessään hän saattoi ainoastaan suurella ponnistuksella liikuttaa niitä. Kuitenkin hän ravisti itsensä valveille puolihorroksestaan ja alkoi satuloida hevostaan.
"Mikähän aika nyt lienee, nuori mies?"
"En tiedä, kelloni on seisahtunut. Eikä olisi valoa nähdäksenikään. Ainakin lienee seitsemän tienoissa. Mutta eihän herra toki aio pitkittää matkaansa tänä iltana?"
"Minun täytyy."
"Te ette pääse Thingvelliriin. Tukalaa oli matkustaminen minullekin, vaikka oli selkäni tuuleen päin, mutta teillä se käy kymmenen kertaa vaikeammaksi, kasvot vastaviimaan käännettyinä. Te jäätte tielle. Ystävänne eivät teistä sen koommin kuule."
"Hyvää yötä! Viekää poika muassanne Reykjavikiin aamulla."
Taasen lumiaavikolle tultuaan Kristian Kristiansson ei muusta tiennyt kuin että oli suinpäin, ehdottomasti pyrittävä eteenpäin. Satula oli kostea, hänestä tuntui ikäänkuin olisi ratsastanut kylmässä vedessä; lunta oli syvemmältä kuin ennen, ja toisinaan hänen hevosensa upposi siihen satulavöitänsä myöten; pimeys oli nyt yön pilkkopimeyttä, ja vain töin ja tuskin osasi hän seurata tienviittojen osoittamaa latua; tuuli vinkui vasten hänen ruumistaan, lumi ryöppysi kipeästi hänen kasvoihinsa, mutta yhäti hän ponnisteli eteenpäin, sillä uusi uskallusta ja toivoa synnyttävä ajatus oli tullut hänen mieleensä:
Kaikkivaltias taisteli hänen puolestaan hänen hurjassa ottelussaan luonnonvoimia vastaan! Hornan liittoutuneet vallat olivat koettaneet estää häntä pelastamasta omaisiaan, ja hänen tultuaan lepomajalle olivat ne tuutineet hänet petolliseen levollisuuteen, mutta Jumala oli lähettänyt tämän talonpojan majatalosta varoittamaan häntä, että hänen omaisiansa yhäti uhkasi vaara ja että jos hän viipyisi suojassa aamuun asti, niin hän saapuisi matkansa päähän liian myöhään! Näin ajatellen hänen mielensä rohkaistui, sillä hän tunsi olevansa Sen välittömässä läheisyydessä, joka on voimakkaintakin myrskyä mahtavampi.
Mutta parin tunnin kuluttua alkoi tämän pyhän oletuksen tuli sammua. Hän tunsi väsymystä ja hänen rintansa kohoili raskaasti kuin tukehtumaisillaan; vielä päälliseksi hän ajoi eksyksiin yhä syventyvässä lumessa, ja tamman kompastuessa nietoksiin hän tuskin jaksoi vetää sitä jaloilleen. Silloin, ennen kuin hän aavistikaan, alkoi ääni jälleen kuiskia hänelle.
"Miksi jätit lepomajan? Olkoonkin ruununvouti paikalla, ei mitään ostajia pääse sinne tänä iltana, eikä huutokauppaa voida ostajitta pitää."
Tämän ajatuksen juuri juolahtaessa hänelle mieleen hän näki punertavan pilkun välkkyvän pimeästä ja käänsi hevosensa valoa kohti. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi sen maatalon ikkunaksi ja oven löydettyään huhuili, kunnes huoneesta riensi mies vastaan.
"Olen eksynyt tieltäni", huikkasi hän tälle yli tuulen tohinan. "Mikä paikka tämä lienee?"
"Tämä on Kora", huusi mies vastaukseksi, ja silloin ilmestyi ovikäytävälle myöskin nainen hänen taakseen. Mies oli Jon Vidalin ja nainen Gudrun, mutta ei kumpikaan tuntenut häntä.
"Minne herra oli menossa?" kysyi Jon.
"Huutokauppaan Thingvelliriin."
"Ette olekaan sitten paljoa poikennut oikealta uralta. Jatkakaahan oikealle, kunnes pääsette joen yli, ja seuratkaa sitten kivipatsaita kuilulle asti."
Kristian Kristiansson epäröi. "Olen uuvuksissa, olen ratsastanut Reykjavikista asti, eikä näytä hyödyttävän matkata eteenpäin. Ei kukaan muu hullaannu matkustamaan tällaisella ilmalla, ja ellei ole väkeä huutamassa, niin eihän huutokaupasta voi tulla mitään. Jos siis voitte antaa minulle suojaa ja yösijaa…"
"Herra on tervetullut, mutta jos haluatte saada maatilan, niin kyllä olisi parasta teidän viipymättä matkustaa paikalle."
"Kuinka niin?"
"Sehän on pakkohuutokauppa, ja hän myy tilan joka tapauksessa."
"Miten hän voi myydä, jollei ole ostajaa?"
"Silloin ruununvouti itse tarjoo jonkun puolesta, ja tiedetään kyllä kenen."
"Kuka se on?"
"Eräs hallitusvirastosta, joka on mielitellyt tuota maatilaa jo viisitoista vuotta."
"Siis luulette, että ruununvouti pitää huutokaupan aamulla, olkoon ketään saapuvilla tahi ei?"
"Aivan varmaan. Mitä vähemmän tarjoojia, sitä mieluisampaa hänelle ja sitä parempi kauppa ministerille."
"Täytynee minun sitten lähteä", sanoi Kristian Kristiansson.
"Tulkaa ensin sisälle lämmittelemään", kehoitti Jon. "Tuuli on tyyntymässä — pian se lakkaa."
Pian särpi Kristian Kristiansson kuumaa kahvia kodassa, Jonin jaGudrunin puhellessa majakartanon perheestä.
"Me palvelimme siellä kymmenen vuotta, joten hyvin tunnemme väen", virkkoi Jon.
"Vanha Anna-raukka!" säälitteli Gudrun. "Hän olisi tervetullut jakamaan kanssani kaiken mitä täällä on, mutta kun puolikasvuiset poikamme makaavat porstuakamarissa, niin ei ole ainoatakaan vuodetta liikenemään."
"Eikö heillä ole kasvattitytärkin?"
"On, Herra nähköön; ja kukapa ei häntä halusta ottaisi avuksi askareihin, mutta isäntä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta. 'Elin ei saa ruveta kenenkään palkolliseksi', hän sanoo.
"Ei ole miehen oma syy, että Magnus Stephensson on joutunut vauriolle", vakuutti Jon. "Hänellä on Simsonin voimat, ja työtä on tehnyt kuuden edestä."
"Miten hän kestää kärsimyksensä?"
"Huonosti", vastasi Gudrun. "Hän ei nykyisin käy koskaan kirkossa eikä lue rukouksia kotonakaan."
"Niin"; sanoi Jon, "hän on hukannut uskonsa, miesparka, ja kun ihminen sen hukkaa, menee häneltä kaikki hukkaan — sen tiedätte."
"Ihmiset pelkäävät häntä", kertoi Gudrun. "Hän näyttää mieheltä, jolla ei ole mitään menestystä, joka huitoen käsillään ympärilleen häätää pois hyvät henget, jotka vaeltavat ihmisen sivulla."
"Ja minkä luullaan aikaansaaneen tämän muutoksen hänessä?"
"Pankki ja huonot ajat ovat siihen syypäät", vastasi Jon.
"Ja paha veli", lisäsi Gudrun. "Hänen veljensä on kuollut, ja vanharouva on tehnyt pojastaan pyhimyksen, mutta hän ei uskalla mainita hänen nimeään Magnuksen kuullen, sillä, silloin tämä nousee ylös ja lähtee ulos huoneesta."
"Vihaako hän siis veljeään niin kovin?"
"Oli aika, jolloin uskon hänen halunneen tappaa veljensä", tuumi Jon.
Kristian Kristiansson hypähti ylös ja valmistautui jatkamaan matkaansa Thingvelliriin, vaikka puoleksi jäätyneine jäsenineen tuskin pääsi satulaan tai turvonneilla sormillaan saattoi pidellä ohjaksia. Taaskin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja toivo, jolla oli aloittanut matkansa — riemuisan yhtymisen toivo — oli nyt poissa.
Magnuksen kiihkeys teki hänelle mahdottomaksi ilmaista itseään omaisilleen. Jos hän ovelle ratsastaen huudahtaisi: "Minä olen Oskar, sanoma kuolemastani oli väärä, ja nyt olen palannut kotia rikkaana ja menestystä kokeneena", niin mitä vastaisikaan siihen Magnus? Hän vastaisi: "Isäsi on kuollut, vaimosi on myöskin haudassa, äitisi ja tyttäresi ovat pitkät vuodet kärsineet köyhyyttä ja puutettakin — kaikki sinun rikkomustesi seurauksena — luuletko, että sinun kurjat kolikkosi voivat sitä korvata?" Ja sitten hänen veljensä työntäisi hänet takaisin maantielle.
Ei hän tänä iltana saattanut ilmaista itseään — ei ainakaan tänä iltana! Ehkä sentään huomenna, kun huutokauppa oli pidetty ja ruununvouti lähtenyt talosta, niin, ehkä huomenna, kun hän olisi tasoittanut tien ja täten varmistunut vastaanotostaan! Mutta nyt täytyi hänen mennä majataloon tavallisena matkustajana, joka oli tullut huutokauppaa varten paikalle.
Täten mietittyään menettelytapansa valmiiksi hän kävi jälleen toivokkaammaksi ja ponnisteli reippaammin mielin eteenpäin. Rajuilma oli nyt tauonnut, ja hänen päästyään Almanagjan äkkikäänteeseen tyyntyi tuuli kokonaan ja tantereelle näytti vain jättiläisvuori syytäneen laavansa lumena alas.
Itse rotko oli muistoja täynnä — muistoja hänen kunniansa, muistoja alennuksensa päivästä — mutta jääpuikkoja riippui nyt siellä, missä kansojen liput olivat liehuneet, ja suunnatonten sienten näköisiä luminietoksia oli röykkiöitynyt silloisten telttojen sijoille. Hän muisti noita-akan, joka oli sanonut: "Varo veljeäsi!" ja hän ajatteli valkeita kasvoja, jotka olivat pistäytyneet ovesta kesken tanssin. Viimattoman tyvenen vallitessa alkoi taivas seljetä muodostaen rotkon äkkijyrkkien seinämien välille majesteetillisen tähdistä välkkyvän katon, mutta hän hapuili pimeässä Hukutuslammen jäätyneelle pinnalle ja ihan läheltä sivuutti paikan, missä oli istunut Helgan kanssa.
Jäätyneen putouksen yli johtavalta sillalta hän ensi kertaa näki majatalon ikkunain tuikkeen, ja tällöin tuntui sydämen sykintä hänen rinnassaan salpautuvan. Hänen äitinsä, veljensä ja pieni rakas tyttärensä olivat tuolla, ja hän oli kymmenen vuotta valmistellut yhtyäkseen heihin, mutta nyt näin lähellä ollessaan hän tuskin sai lähteneeksi edelleen.
Tuntisiko äiti hänet — joka oli ensimmäisenä lukenut hänen kasvonpiirteensä ja tuntenut hänet kehdosta saakka? Kristian pelkäsi niin käyvän, ja sitten hän pamppailevan sydämensä levottomassa tuskassa taasen pelkäsi, että niineikävisi. Ei kenkään Islannissa ollut tähän asti tuntenut häntä, ja nyt hän tiesi olevansa vähemmän näköisensä kuin konsanaan, sillä hän oli palstatilalla kuvastimeen vilkaistessaan nähnyt huulensa turvonneiksi ja silmiensä verestävän tämän kauhean päivän nääntymyksen johdosta.
Hän oli ravata narskuttanut joen paikullisen jään yli sillan alapuolelta ja saapunut pihattopolun äänettömälle lumivaipalle, kun ovi aukeni ja kaksi miestä astui ulos. "Ruununvouti ja pastori", ajatteli hän. Hän pidätti ratsuaan, eivätkä he häntä kuulleet, mutta heidän käännyttyään pappilan polulle alkoivat koirat sisällä haukkua.
Hänen sydämensä sykintä oli hänet tukehuttaa, eikä olisi paljoa tarvittu, jotta hän olisi kääntynyt pakoon. Kuinka kauan hän siinä seisoi — viisikö minuuttia vai kymmenen — sitä hän ei huomannut. Sadat ajatukset ajoivat toisiaan hänen aivoissaan hurjemmin kuin pyryävä lumi. Mutta ajatellen lopuksi, että kaikkivaltias Jumala, joka oli johtanut hänet tämän hirveän päivän vaarojen läpi — tehden tyhjäksi pahanhengen aivoitukset ja elementtien voimat ja ajaen häntä eteenpäin kaikkivaltiaalla tahdollaan kuin hirmumyrskyn kiidättämää — niin, ajatellen, että Hän ei olisi nyt vihdoin johtanut häntä sinne muutoin kuin hyvään tarkoitukseen, Kristiansson kannusti hevosensa porrasten eteen ja kosketti ratsuraipallaan ikkunaan.
Magnus Stephensson oli tosiaankin menettänyt uskonsa. Viisitoista vuotta hän oli koko sielunsa voimalla uskonut, että jokaista tässä elämässä kohdellaan ansionsa mukaan: että nuhteeton elämä ennemmin tai myöhemmin palkitaan ja pahuus rangaistaan. Mutta maailman kokemus oli vähitellen vuosi vuodelta jäytänyt tätä hänen vahvaa uskoansa ja täyttänyt hänen sydämensä mitä selittämättömimmällä ristiriitaisuudella. Miestä, joka nuhteettomasti eli, ei palkittu, eikä väärintekijä saanut kärsiä rangaistusta. Mitä sitten jäikään enää uskottavaksi? Että maailmaa hallitsemassa ei ollutkaan Jumalaa tahi että Hän ei tehnyt mitään, jos olikin olemassa?
Magnus Stephensson oli koettanut elää oikein. Hän oli ottanut kantaakseen muiden heittämät kuormat ja ponnistellut lujin sydämin. Viisitoista vuotta hän oli orjan tavoin raatanut, ja vaikka maksamatta jääneet velat yhä kasvoivat, niin ei hän koskaan ollut tahtonut uskoa lopun olevan tulossa. Kiinnityssumma oli ääretön, korko aivan liiallinen, ja pankin täytyisi tulla huomaamaan, että enempää kuin mitä hän sai irti maasta ja karjasta oli ihmisten mahdoton tehdä!
Mutta ulosmittaus oli lopultakin tehty, myyntikuulutukset julistettu ja molemmat esihuutokaupat pidetty. Silloin oli hänen uskonsa kadonnut kuin silmänräpäyksessä, ja hänen sielustaan oli noussut tuo juhlallisen korkea, joskin jumalaaherjaava huuto, jolla ihmiskunta hamasta maailman alusta oli taivasta kohti kohottanut valituksen ja vastalauseen karsimansa kurjuuden tähden: "Minä olen totellut Sinun lakejasi; minä olen elänyt nuhteettomasti; minä olen auttanut köyhiä ja tukenut ahdistettuja; minä olen jakanut leipäni orpojen kanssa ja suojellut leskiä — mitä oletSinätehnyt minulle?"
Siinä synkässä äänettömyydessä, joka tätä tärisyttävää kysymystä seuraa, häviää enemmänkin kuin ihmisen uskonto, ja niinpä oli Magnus Stephenssoniltakin mennyt samalla kertaa hänen uskonsa oikeaan ja väärään, hänen luottamuksensa oikeuteen, omaantuntoon ja hyveeseen, jättäen jälkeensä ainoastaan eläimellisen luonnon rajut kouristukset.
Siitä hetkestä asti kun ruununvouti saapui tekemään kalunkirjoitusta, oli Magnus tehnyt tuskin muuta kuin istunut salissa ja juonut. Hän istui siellä päivät päästänsä, karkeat lumisäärykset vedettyinä saapasten yli, nyreät kasvot uuniin päin käännettyinä, kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin, leveä otsa raskaissa rypyissä raudanharmaan tukan lovireunaisen sängen alla, jykevä leuka rinnalle painuneena ja tukevat lanteet nauskuttelemassa tuolia hänen sillä vääntelehtiessään.
Äiti yritti pitkin päivää moneen toviin häntä lohdutella.
"Älä ole liian alakuloinen, Magnus", lausui Anna. "Tähdet tuikkivat, silloin kun on pimeä, tiedäthän."
"Eikö jo ole tarpeeksi pimeätä?" vastasi tämä katkerasti nauraen ja joi taas.
Välillä tuli myös Elin hänen luokseen. Hän oli nyt pitkä tyttö, melkein kuusitoistavuotias, jo hiven naisekkuutta kasvoissa ja vartalossa, mutta lyhyessä sinisessä hameessaan ja solkikengät jalassa sipsutellen oli hänellä tapana kiepsahtaa Magnuksen polvelle ja toisen kätensä kaulaan kietoen laskea toinen polttavalle otsalle pikku äitimäisellä tavallaan koettaen tyynnyttää setäänsä.
"Kas, kas! No, kyllä riittää. Menehän nyt isoäidin luo, tyttöseni, minä olen väsyksissä", esteli Magnus.
Aikaisin päivällä olivat häntä kiusanneet ajatukset, että mahdollisesti saapuisi kaukaisempia vieraita taloon yöpymään ollakseen saapuvilla aamuisessa huutokaupassa, ja mielessään hän jo kuvitteli koko majatalo-kartanon olevan täynnä niitä ja miten hänen täytyisi kuunnella heidän välinpitämätöntä pakinaansa ja sydämetöntä nauruaan voimatta viskata heitä maantielle, vaikka voimattomassa vimmassa sormet syhyilivät. Mutta kun rajuilma nousi valloilleen, niin hänen pelkonsa tässä suhteessa hälveni, ja tuulen ja lumen vinkuessa ja tuiskutessa ulkona istui hän monta tuntia perätysten yksinään synkässä ja juhlallisessa rauhassa.
Paitsi ruununvoutia ei muita henkilöitä käynyt talossa sinä päivänä kuin pastori, ja hänkin tuli vasta kello kymmenen tienoissa iltasella noutamaan ruununvoutia luokseen levolle. Tällöin olivat kaikki tästä sortuneesta huonekunnasta jäljelle jääneet kokoontuneina saliin, jossa Magnus yhä istui uunin vieressä, kun taas ruununpalvelija, Anna ja Elin puuhasivat astiakaapin luona lopettamassa kaluston katsastusta.
"Uh, millainen ilma!" puhkui pastori tömistellen lunta sääryksistään. "Tällaisena yönä eivät teitä toki ainakaan matkustajat häiritse vuoteiltanne — onhan siitäkin vähän lohdutusta, eikö niin?"
Hän oli jaarittelias, onttosydäminen ja onttopäinen ukki, joka tyytyväisenä laiskiaisena märehti tuhannen kruunun vuosipalkan suuteita.
"Vai niin, tämä on siis viimeinen yönne vanhassa kodissanne, Anna! Sepä on sääli! Niin", jatkoi hän naputtaen nuuskarasiaansa, "alastonna tulin minä äitini kohdusta ja alastonna sinne jälleen palaan! Kiitetty olkoon Herran nimi!"
Magnus liikahutti kärsimättömästi tuoliaan, murahdellen halveksivia kurkkuääniä.
"Olen tuntenut tämän vanhan talon sekä sen ilojen että surujen aikoina jo viisiviidettä ajastaikaa, Anna. Siitä asti kuin isävainajasi — minä hautasin hänet itse, Jumala suokoon rauhan hänen sielulleen —"
"Suokoon Jumala rauhan hänen sielulleen!" toisti Anna.
"Siitä asti kuin isävainajasi naitti sinut. Ja niin ujoileva, punehtuva, helläsydäminen pikku morsian sinä olitkin!"
Taaskin Magnus kääntelehti levottomasti tuolillaan, jotakin kurkustaan äännähdellen.
"Minä muistan sen niin hyvin, koska samana vuonna isäsi suuri lato paloi poroksi ja hänen serkkunsa Jörgen löydettiin kuolleena kuilusta. Herättipä se huomiota! Loppumattomia tutkisteluja! Todistajia tavaton paljous! Teidän edeltäjällänne, herra ruununvouti, oli kyllälti puuhaa niihin aikoihin."
Ruununvouti mutisi jotakin tavallista, ja Magnus potkaisi takassa kyteviä puita.
"Epäluulo tosiaan kohtasi isääsi, muistathan, ja koska hän oli juopotellut ja juovuspäissään oli sellainen hillitön mies…"
"Oi, Herran tähden, jättäkäämme jo tämä", huudahti Magnus.
"Magnus Stephensson", intti pastori, "jos olemmekin ahdistuksessa, niin tulee kuitenkin käyttäytyä kuin Jumalan järjelliset luodut —"
"Järjellinen helvetti!" ärjäisi Magnus, ja enempää kiistaa välttääkseen lyödä läimäytti ruununvouti kirjansa kiinni, ilmoittaen lopettaneensa ja olevansa lähtövalmis.
Magnus istui äänettömänä, sill'aikaa kun ruununvouti — teräväpiirteinen kärpänsilmäinen mies — veti ylleen viittansa ja lumikenkänsä, mutta sitten hän kääntyi oikeudenpalvelijaan ja virkkoi värähtävällä äänellä ja synkkä kiilto silmissään:
"Onko kaikki lopussa, herra ruununvouti?"
"On; se vei paljon aikaa, mutta nyt se on päätetty."
"Minä tarkoitan", lausui Magnus, "onko varma, että huutokauppa on pidettävä?"
"Aivan varma. Ei siitä tietääkseni ole ollut epäilystäkään."
"Katsokaahan, herra", jatkoi Magnus seisaalleen nousten. "Ruununvouti voi tehdä paljon, jos tahtoo käyttää vaikutusvaltaansa. Antakaa minulle vielä yksi koetus, niin suoritan kaikki, mitä olen velkaa. Minä olen kärsinyt viisi huonoa vuotta perätysten — ei ihme, että jäi korkoja maksamatta. Viime kesänä menetin neljäkymmentä karitsaa yhtenä ainoana yönä ja seuraavana aamuna kaksi hiehoa ja vasikan. Sitten tuli vielä tulva syksyllä, lakaisten puolet heinistäni järveen. Mutta eihän sellaisia ilmoja saata iänkaiken kestää. Varmastikin saamme taasen sarjan hyviä vuosia. Suokaa minulle vielä neljä vuotta — niin näette mitä saan aikaan."
"Asia ei enää pyynnöstä parane", vastasi virkamies.
"Älkää sanoko niin, herra ruununvouti. Kuulkaahan! Sukuni on viljellyt tätä tilaa puolentoistasataa vuotta, eikä siitä senvuoksi mielellään tahtoisi luopua. Oma lihani ja vereni ovat sen maaperässä — lihaksieni voima ja otsani hiki. Suokaa minulle edes kolme vuotta, hyvä herra — vain kolme."
"Mahdotonta!" lausui ruununvouti.
"Ruununvouti, tulkaahan tänne", sanoi Magnus vetäen miehen syrjään ja puhuen matalalla äänellä, jotta naiset eivät häntä kuulisi. "En välitä rahtuakaan itsestäni — kyllä minä tulen toimeen tavalla tai toisella, ja ellen tule, niin ei silläkään väliä — mutta ajattelen lasta. Tytön pitäisi periä talo, ja hän on orpo, mutta hän näin ollen ei saa mitään. Suokaa minulle vielä yksi koetus, lapsen tähden, ruununvouti. Älkää panko minua koville. Myykää pois puolet karjastani korkojen maksuksi ja jättäkää minulle vain kaksi vuotta — edes kaksi."
"Tiedätte hyvin, että kiinnitys koskee yhtä hyvin irtaimistoa kuin itse tilustakin", vastasi ruununvouti. "Miten saattaisin heikontaa vakuutta? Mitä tyttöön tulee, niin hän on nuori ja terve: antakaa hänen mennä palvelemaan."
Magnus puri huultaan koettaen hillitä itseään ja sitten hän lausui: "Olette oikeassa, herra; tyttö ja minä saatamme pitää huolta itsestämme, mutta entäs äiti vanha. Hän syntyi tässä talossa ja täällä toivoi saavansa kuollakin. En niin suuresti huolehtisi, jos hän olisi poissa, ja totta puhuen hän ei enää olekaan terve. Suokaa minulle vielä yksi vuosi, herra ruununvouti — yksi ainoa vuosi!"
"On turha tuhlata sanoja. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ainoa, minkä nyt voin tehdä on —"
"Mitä, herra?"
"Jos voitte maksaa minulle kaikki korot ennen kello yhdeksää huomenna, niin saatan omalla vastuullani peruuttaa huutokaupan."
"Kahdeksantuhatta kruunua!" virkkoi Magnus korottaen äänensä pilkalliseksi huudahdukseksi; "pyydätte minua hankkimaan kahdeksantuhatta kruunua ennen yhdeksää aamulla? Yhtä hyvinhän saattaisitte pyytää, että toisin teille kuun!"
"Älkäämme siis puhuko enempää tästä asiasta. Pankki on ollut hyvin kärsivällinen, hyvin leppeä —"
"Pankki!" huudahti Magnus epätoivonsa rajulla uhmalla. "Onko pankilla äitiä? Onko pankilla lasta? Ei! Pankki on suuri kiskova hirviö ilman sydäntä, joka sykkisi sääliä ketäkään kohtaan. Jumal'avita, hitto vieköön pankin kaikkine houkkioineen ja matelevine orjineen!"
"Magnus Stephensson", virkkoi pastori pientä lihavaa kättään kohottaen "pyydän teitä muistamaan, että on pappismies seurassanne, ja jos te sadattelette eli turhaan lausutte Jumalan nimen —"
"Lausun turhaan Jumalan nimen!Tesitä kylliksi teette — teette sitä joka sunnuntai."
"En tahdo olla käsittävinäni teitä väärin, Magnus Stephensson — tiedänhän, että nyt olette suuresti epäuskon vallassa, ja siitä asti kun lakkasitte kirkossa käymästä —"
"Kirkossa! Te rukoilette Jumalaa kirkoissanne, ja mitä Hän tekee teidän hyväksenne? Mitä Hän tekee kenenkään hyväksi? Mitä Hän on tehnyt minulle?"
"Jos elämänne olisi ollut suora ja puhdas, niin Hän olisi teitä kainnut."
"Ja eikö se ole sitten ollut? Enkö ole koettanut tehdä mikä on oikein? Ja kuitenkin Jumala näkee minut myytävän puille paljaille, häädettävän kodistani ja rakkaimpani jätettävän maantien-ojaan kuolemaan."
"Jumala kurittaa omiansa, ja jos me vain uskomme Häneen —"
"Uskomme Häneen? Missä Hän on? Onko Hän pohjoismaissa? Minä en ole koskaan kuullut sitä. Onko Hän etelässä? En ole koskaan nähnyt Häntä täällä, vaikka pirun olen kylläkin usein nähnyt. Hän on pilvissä jos missään eikä siitä ole mitään hyötyä minulle."
"Magnus Stephensson —"
"Jos Jumala on maan päällä, niin tehköön jotakin. Täällä Hänellä on hyvä tilaisuus siihen. Te sanotte köyhiä Hänen kansakseen, ettekö niin? No, minä olen ruokkinut ja suojannut Hänen kansaansa viisitoista vuotta, ja nyt itse kaipaan ruokaa ja suojaa. Tarvitsen kahdeksantuhatta kruunua ennen kello yhdeksää aamulla, ja jos Jumala voi toimia mitään tässä maailmassa, antakoon Hän minun saada nuo rahat ja pelastaa äitini ja lapseni nälkään nääntymästä. Mutta Hän ei voi sitä tehdä! Hän ei voi tehdä mitään!"
"Magnus Stephensson", sanoi pikkuinen pappi taas kohottaen pienen pullean kätensä, "kun kerran seisotte sen suuren valkean istuimen edessä, on Jumalalla yhtä ja toista teille anteeksi annettavaa."
"Pastori Peter, kun minä tulen sen suuren valkean istuimen eteen, on minulla yhtä ja toista Jumalalle anteeksi annettavaa — siltä minusta näyttää."
"Jumalanpilkkaa! Herjausta!" huudahti pastori, ja hänen lähdettyään ruununvoudin jälkeen talosta nauraa rämäytti Magnus halveksivasti hänen peräänsä yön pimeyteen. Samassa kaksi lammaskoiraa, jotka olivat kuono käpäläin päällä maanneet oven suulla, alkoi murista ja haukkua ikäänkuin tahtoen meluun yhtyä, mutta Magnus — joka muuten aina oli ollut eläinten ystävä — potkaisi niitä äkäisesti ja hoiperteli sitten takaisin paikalleen lieden luo.
Kun vieraitten mentyä pieni perhe oli yksikseen, niin Elin, joka oli seisonut astiakaapin luona, meni Magnuksen puolelle, pujahti tavalliselle paikalleen hänen polvelleen ja sanoi —
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Magnus-setä! Minne hyvänsä sinun on mentävä, sinne minäkin tahdon mennä, ja mikä kelpaa sinulle, se kelpaa kyllä Elinillekin. Ja sitä paitsi, kuka tietää mitä voi tapahtua, ennen kuin vouti huomenna palaa? Nythän on uudenvuoden aatto, setä. Kaikkea hyvää tulee uutena vuonna — ihmeitä tapahtuu uutena vuonna, setä."
Mutta tytön lapsellisen suloinen hilpeys, joka oli ollut hänen elämänsä päivänpaisteena niin monta vuotta, ei häneen enää tehonnut, ja nyrpein sanoin työntäen hänet syrjään hän nousi ja lähti ulos takaovesta.
Silloin Anna, joka oli istunut ääneti pöydän ääressä otti Raamatun ja neljä virsikirjaa nurkkahyllyltä ja soitti kellolla rukoukseen.
"Voi minua houkkaa!" hän sanoi. "Unohdinkin, että Erik on poissa. Kunpa nyt olisi löytänyt jossakin suojaa, poika parka — säälisinpä koiraakin, jonka pitäisi olla taivasalla tällaisena yönä."
Ja sitten Elin Magnuksen puutteessa luki luvun, jonka Anna oli hänelle osoittanut. Se oli psalmi, joka alkaa sanoilla: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." Kun tuo lyhyt luku oli loppunut, nousivat molemmat naiset seisaalleen ja lauloivat virren — Elin nuoruuden hopeanheleällä sopraanolla ja Anna vanhuudesta käreällä äänellään, he kahden yksinäisessä asunnossa autioiden kukkulain keskellä, ympärillään ainoastaan pimeys ja lumi — ja Jumalan äärettömät siivet.
"Oi onnellinen on se mies, ken kärsiviä hellii; kun murheet häntä ahdistaa, hän Jumalassa levon saa."
Anna istahti virren loputtua, mutta Elin jäi vielä seisomaan pöydän viereen, ja silmänsä sulkien ja viattomat kasvonsa ylöspäin kohotettuina hän lausui itsekseen pienen rukouksen.
"Oi Isä", hän sanoi, "siunaa Magnus-setää, ettei hänen tarvitse peljätä mitään pahaa. Näytä minulle, miten voisin auttaa häntä, etten tuottaisi hänelle huolta ja rasitusta. Rakas Jeesus, lähetä ihme, joka pelastaa Magnus-sedän, isoäidin ja minut. Se on niin pieni asia sinulle, mutta niin suuren suuri meille, ja me tulemme niin onnellisiksi ja saamme asua Herran huoneessa ikuisesti. Kristuksen tähden. Amen."
Sitten hän avasi luottamusta loistavat silmänsä ja sanoi: "Minä uskonvarmaan, että hän auttaa, mummo", ja suudellen Annaa hän iloisella äänellä toivotti "hyvää yötä" ja lähti levolle.
Rukouksen jälkeen Magnus palasi saliin ja kävi takan luo hajoittelemaan kekäleitä yöksi. Huolten pilvet näyttivät painavan häntä raskaammin kuin koskaan, ja niitä karkoittaakseen Anna alkoi puhua Elinistä.
"Hän alkaa yhä enemmän tulla äitiinsä, ja toisin ajoin minusta tuntuu vain unelta, että rakas Thoramme on kuollut. Jos olisit kuullut Elinin äsken rukoilevan tuota pelastavaa ihmetyötä, niin sydämesi olisi täyttynyt tulvilleen. Hän meni levolle varmasti vakuutettuna siitä, että ihme tapahtuu ennen huomisaamua."
"Olisipa se todella ihme, joka nyt voisi meitä auttaa", sanoi Magnus."Eikä ihmeitä tapahdu paitsi semmoisia, joita teemme itsellemme."
"Mitä sillä tarkoitat, Magnus?" tiedusti Anna sytyttäessään kynttilöitä.
"Tarkoitan, että jos minun pitäisi elää elämäni uudestaan, niin en yrittäisi tehdä sitä, mikä on oikein, äiti."
"Ethän toki tahtoisi tehdä väärin, vai miten?"
"Ei ole oikeaa eikä väärää, äiti, on vain paras; ja jos minun olisi aloitettava uudestaan, niin tekisin, mikä on parasta, parasta itselleni ja ihmisille ympärilläni."
"Et tiedä, mitä sanot, Magnus. On hetkiä, jolloin saattaanäyttääolevan parasta ryöstää, jopa tappaakin —"
"Ja miks'ei?" intti Magnus, joka parast'aikaa salpasi ovea. "Jos joku mies tulisi tänä iltana tänne taloon kahdeksantuhatta kruunua taskussaan, niin luuletko, että minua arveluttaisi ottaa ne?"
"Poikani, et ajattele niin."
"Ajattelen tosiaan."
"Sinä olet joutunut epätoivoon, Magnus, ja epätoivoisen ihmisen sanat haipuvat tuuleen. Jos uskoisin todella sinun noin ajattelevan, niin kuolisin, kuolisin heti paikalla."
Hän hyrskähti itkuun, ja sitten oltiin kotvan aikaa ääneti. Vihdoin virkkoi Magnus:
"Älähän välitä, äiti! Mitäpä siitä, ajattelenko niin tai näin, sillä tuskinpa joudun sellaiseen kiusaukseen. Anna minulle kynttilä ja mennään makuulle."
"Olet kantanut hirmuista taakkaa, Magnus, ja jospa vain olisin voinut auttaa sinua siinä —"
"Olet kylläkin, äiti. Ilman sinua ja Eliniä olisin menehtynyt jo kymmenen vuotta sitten."
"Isäsi tiesi ryöstäneensä sinulta perintösi, ja kait sekin osaltaan vaikutti hänen kuolemaansa."
"Ei syy ollut isän yksinään.Hänkinkoetti tehdä oikeuden mukaan. Mutta se onneton raukka, joka tulee tuhlaajan jälkeen pellolle, saa korjata tähkien rippeet — sehän on selvä."
He kääntyivät kumpikin kynttilä kädessä menemään — Anna ylistupaan ja Magnus vierashuoneeseen — kun koirat, jotka taas olivat nousseet ja alkaneet nuuskia oven suulla, rupesivat haukkumaan ja ulvomaan.
"Joku on tulossa", sanoi Magnus.
Tuokion kuluttua helähti ikkuna kuin ratsuraipan helapään kopautuksesta, ja sitten lausui ulkoa värisevä, kimeältä sointuva ääni tavanmukaisen islantilaisen tervehdyksen:
"Jumala kanssanne!"
He tuijottivat kumpikin ällistyneinä toisiinsa, ajatusten hitaasti risteillessä heidän aivoissaan. Sitten Magnus tavallisen vastatervehdyksen unohtaen astui takaisin ovelle ja riuhtaisi sen auki.
Ulkoportailta kuului raskaitten jalkojen töminää ja sitten ilmestyi kynnykselle mies. Hän näytti vanhalta, sillä kulmakarvat, viikset, parta, jopa matkaviitan suippopäähineen alta esiinpistävät hiuksetkin olivat lumesta valkeina. Kotvan aikaa hän seisoi kuin matkasta hengästyneenä, silmäillen vuorotellen äitiä ja Magnusta, ja kysyi sitten samalla värisevällä äänellä:
"Voitteko antaa minulle yösijaa ja toimittaa ratsuni katon alle?"
Annasta tuntui kysymys hänelle tehdyltä, mutta sen sijaan että olisi heti vastannut hän loi Magnukseen neuvottoman katseen, joka ilmaisi sanomatonta pelkoa. Magnus katsahti takaisin äitiinsä ja epäröi hetkisen, pidellen ovea auki. Sitten hän sanoi:
"Tulkaahan sisään", ja vieras astui taloon.