"Vasempaan, oikeaan käy pallon tiepelaajan lyönti sille suunnan määrää;Hän, jonk' oot lyömä tantereelle sie,Hän tietääHän vainminne matka vie."
"Pikku tamma on kuumissaan — se kaipaa sukimista ja lepoa ennen kuin annatte sille apetta."
"Kyllä pidän huolta siitä, herra", sanoi Magnus ja lähti ulos temmaten oven kiinni jälkeensä.
Kristian Kristiansson oli astahtanut pari askelta etemmä ovesta ja seisoi siinä kuin lumottuna. Hänen sydämensä hytkähteli ja valtimo löi rajusti, ja hän tunsi tuupertuvansa nurin, jos ottaisi vielä askeleenkin eteenpäin. Niin usein oli hän kuvitellut itseään tässä asemassa, ettei ollut ensiksi pitää sitä totena. Pimeässä ponnistelleita silmiä häikäisi kynttiläin valo, mutta hän koetti kuitenkin katsella ympärilleen muistiaan jännittäen. Ensi silmäyksellä majatalo kaikkinensa — vanhat muotokuvat seinällä, vanha bornholmilaiskello nurkassa, takka ja lepotuoli sitä vastapäätä — näytti hänestä tyhjältä ja ilottomalta kun oli vastikään tullut hallitustalon kodikkaista huoneista. Se täytti hänen mielensä katumuksella, ja omantunnon tuska yhä kiihtyi hänen katsahtaessaan äitiinsä.
Hänen tumma tukkansa oli käynyt valkeaksi, ja ennen rakkauden ja onnen kauneutta säteilleet kasvot olivat nyt kärsimysten uurtamat.
Kristian Kristianssonin sydän ikävöi kiihkeästi äidin vastaanottoa, ja vaikka hän oli päättänyt olla ilmaisematta itseään ennen aamua, oli hänellä täysi työ pidättäytyessään huudahtamasta mikäli yltyvältä liikutukseltaan olisi kyennytkään: "Äiti, etkö tunne minua? Olen Oskar", sitten kietoakseen kätensä hänen armaaseen kaulaansa, kuten aina oli ajatellut tehdä.
Sillävälin oli Anna taas saavuttanut malttinsa ja sytytteli katossa riippuvaa lamppua; hän vilkaisi tulokkaaseen ja tuumi: "Mies on kylmästä aivan kankeana, eikä ihmekään." Sitten hän lähti lieden luo ja rupesi puhaltelemaan sitä sytyksiin, käskien vierasta riisumaan hyisiä vaatteitaan.
"Eikö herra halua heittää pois päällystakkiansa ja saappaitansa?" hän sanoi, ja vaikka kysymys oli niin luonnollinen, niin toinen ei kuitenkaan voinut heti vastata, sillä ääni petti.
"Takkinne ja saappaanne, hyvä herra, minä panen ne tänne pankon korvalle kuivamaan."
"Oh, niin! Kyllä, mielelläni."
Anna seisoi vieressä hänen heittäessään yltään viittansa ja pyyhkiessään lumen hiuksistaan ja parrastaan ja näin nuoremmaksi ja komeammaksi muuttuessaan, mutta ajatteli vain: "Muukalainen hän on luultavasti. Minkähän tähden hän matkustaa tällaisessa säässä?"
Sitten vieras veti ratsassaappaat jaloistaan, ja Anna toi hänelle parinMagnuksen tohveleja.
"Teillä mahtoi olla hirveä matka?"
"Olihan se jotakuinkin kurja", hän vastasi, ja sen jälkeen hänen oli parempi olla.
"Kyllä silloin herrasmies on halukas saamaan matkansa suoritetuksi, kun kulkee tällaisenakin päivänä."
"Niinpä olinkin — minulla on perillä yhtä ja toista toimitettavaa."
"Oletteko tullut kaukaakin?"
"Alusta lukien? Kyllä, hyvin kaukaa."
"Ehkä Reykjavikista?"
"Kauempaa — Englannista asti."
"Englannistako?"
"Niin — Lontoosta."
Kumartuessaan panemaan tohveleja jalkaansa hänestä tuntui, että äiti katseli häntä, ja hän vapisi peljäten ja samalla toivoen tulevansa tunnetuksi.
"Te ette luultavasti milloinkaan ole käynyt niin kaukana, emäntä", hän virkkoi pää kumarruksissa.
"En ole."
"Eikä kukaan perheestänne?"
Vastustamaton kiusaus pakotti hänet noin kysymään, mutta äiti ei näyttänyt kuulevan häntä — hän oli polvillaan takan luona taittelemassa oksia tuleen.
"Istukaahan lämmittelemään. Poikani sammutti tulen, mutta nämä risut syttyvät aivan paikalla. Te kait olette täällä asioilla?"
"Niin, asioilla."
Anna ajatteli huutokauppaa ja odotti, että vieras alkaisi puhua siitä. Mutta tämä ei alkanutkaan, ja Annat jatkoi: "Englannista tulee usein matkamiehiä tänne ostamaan lampaita ja ponihevosia, mutta he eivät juuri kulje talvisaikaan."
Toinen ei vieläkään puuttunut puheeseen; hän ajatteli Eliniä ja katseli ympärilleen löytääkseen joitakin merkkejä hänestä. Anna nousi lieden luota sanoen:
"Mutta teillähän on nälkä niin pitkästä ratsastuksesta — mitä antaisin syödäksenne?"
"Mitä tahansa — mitä teillä vain sattuu olemaan valmiina."
"Pelkäänpä, ettei minulla ole mitään valmista — sellaista nimittäin, mikä kelpaisi teikäläisille."
Niin pian kuin taas voitti liikutuksensa hän sanoi: "Eikö islantilaisessa talossa aina ole savustettua lampaanlihaa?"
"On kyllä, jos siitä huolitte."
"Pidän siitä enemmän kuin mistään muusta."
Sitten oltiin kotvan ääneti, ja Oskarista tuntui, että äiti taas tarkasteli häntä. "Olettekin ehkä islantilainen?" tiedusteli Anna.
"Olen — islantilainen olen", hän vastasi.
"Mikä on nimenne?"
Hänet hurmasi taaskin hurja halu ilmaista itsensä heti paikalla äidilleen. Se poisti miltei kokonaan pelon, sillä häntä vaivasi vilpillisyys ja vastakkaiset äänet kiistasivat hänen omassatunnossaan, mutta hetken kuluttua järki kuitenkin pääsi voitolle, ja hän sanoi pala kurkussa:
"Kristian Kristianssoniksi minua kutsutaan."
"Vai niin. Olipa onni, että tapasitte meidät vielä valveilla. Olimme juuri maata menossa."
"Muut perheenne jäsenet ovat kai jo menneetkin?"
"Ei niitä olekaan näkemättänne jäänyt muita kuin yksi — poikani tytär — ja hän oli juuri poistunut, kun astuitte sisään."
Oskar silmäili äitiään tämän astuessa hänen ohitseen ja huomasi hänen kantavan kaulallaan koristetta, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi Oxfordista palatessaan. Se pani veren taas kuohahtamaan ohimoille, ja aivan huomaamattaan hän tuli sanoneeksi:
"Tiedättekö, emäntä, että olen nukkunut tässä talossa ennenkin?"
"Siitä mahtaa sitten olla hyvin kauan; minä en muista nähneeni teitä."
"Pitkä aika siitä jo onkin", sanoi hän osoittaen Annan muotokuvaa seinällä, "tuo on varmaan teidän kuvanne?"
"Olihan tuo ennen. Nuorempana se oli näköiseni."
Oskarin ääni muuttui yht'äkkiä lempeäksi hänen sanoessaan: "Olitte aivan tuollainen, kun viimeksi näin teidät, rouva."
"Sitten ette ole käynyt täällä vähintään kymmeneen vuoteen."
"En olekaan", hän vastasi ja näyttäen kuvernöörin muotokuvaa lisäsi: "tuo on miehenne."
"Siitä mahtaa olla enemmänkin kuin kymmenen vuotta, kun olitte täällä käymässä, sillä mieheni on jo kolmattatoista vuotta maannut naudassaan."
"Siitä onkin enemmän kuin kymmenen vuotta. Totta puhuen siitä on kuusitoista vuotta — lähes kuusitoista."
Anna katseli häntä kiinteästi tovin, ja jotakin näkyi liikkuvan hänen muistissaan, sillä hänen povensa kohoili huomattavasti, mutta hän virkkoi vaan syvään huoahtaen: "Meillä on ollut paljon ikävyyksiä, sen jälkeen kun viimeksi liikuitte näillä mailla."
"Niinpä kyllä, olen kuullut — kuulin kerrottavan Reykjavikissa. Teillä oli poika —"
"Poikani juuri avasi teille oven."
"Mutta oli teillä toinenkin — nuorempi."
"Oli, mutta — emme puhele hänestä nykyään milloinkaan."
"Kenen kuvaa kannatte kaulallanne, emäntä?"
"Hänen — hän on kuollut."
"Kuoli kunniattomana, eikö niin?"
"Kukapa tietää? Ihminen näkee teon, mutta Jumala seikan, joka sen matkaansaatti, sanotaan."
"Reykjavikissa uskotaan hänestä kuitenkin hyvin huonoa. Kertovat hänen ryöstäneen isältään jok'ainoan pennin, silloin kun hän karkasi maasta; eikä kuulu koskaan lähettäneen mitään apua kotona olevan lapsensa toimeentuloksi."
"Turvatonta on helppo haavoittaa", puolusteli Anna. "Isä varasti itseltään pelastaakseen poikansa, jos tahdotte kuulla totuuden; ja joskaan hän ei lähettänyt mitään lapselleen — niin eihän poikaparalla ollut mitä lähettää, sillä hän oli itsekin puilla paljailla."
"Niinkö olikin asian laita?"
"Vasta hänen kuoltuaan saimme sen kuulla. Muuan hänen isänsä englantilaisista ystävistä kirjoitti meille. Ja koko elämänsä ajan kirjoitteli minulle poikani monista puuhailuistaan ja hyvästä menestyksestään — vain rohkaistakseen sydäntäni ja säästääkseen mieltäni kiusaantumasta."
Loppumaton hellyys tuhlaajapoikaa kohtaan sai kyyneleet kihahtamaan äidin silmiin ja sorti hänen äänensä, ja hän yritti lähteä pois, mutta Oskar ei voinut antaa hänen mennä.
"Sepä oli ikävää, ettei hänen isänsä elänyt niin kauan, että olisi kuullut tämän. Kenties olisi se pehmittänyt hänen sydäntään poika parkaa kohtaan."
"Pehmitystä ei tarvittukaan — ainakaan loppupuolella."
"Antoiko isä hänelle anteeksi?"
"Hän kuoli siinä luulossa, että hänen pojastaan oli sukeutunut suuri mies, kuten hän oli toivonut, ja että kaikki oli sovitettu. Se oli tosin vain harhaluulo, mutta se teki hänet hyvin onnelliseksi."
"Poikanne oli soittoniekka, eikö niin?"
"Oli, herra Kristiansson; ja jo pienestä pitäen hän yhtenään töherteli jos jotakin, mitä sanoi sävellyksikseen. Mutta nuo paperipalaset katosivat aina, enkä kuuna päivänä tietäisi, mitä niistä syntyi, jollen hänen isänsä kuollessa olisi niitä nähnyt."
"Ja missä ne olivat?"
"Hänen isä parkansa kädessä."
Kristian Kristiansson oli kävellyt edestakaisin; suonet tykkivät polttavina ohimoilla, ja häntä halutti kiihkeästi ilmaista itsensä, mutta toiselta puolen hän pelkäsi tehdä sitä. Oman kehnouden tukahduttava tunto haihdutti nyt mielestä muun, ja ennen kuin tiesikään, mitä teki, hän puhkesi sanomaan:
"Mies, joka voi tehdä vääryyttä isälle, joka niin suuresti häntä rakasti, mahtoi olla heittiö — sydämetön konna, joka ansaitsikin sen, mitä hänelle sittemmin tapahtui."
"Oi, ei hän ollut ensinkään sellainen", puolusteli taas Anna. "Olkoonpa niin, että hän teki väärin — sitä en tahdo kieltää — mutta hyväsydämisempää poikaa ei ole milloinkaan maailmaan syntynyt. Kaikki häntä rakastivat, ja hän rakasti kaikkia, ja mitä minuun tulee —"
Kristian Kristiansson toipui Annan värähtelevän äänen kuullessaan. "Jumala häntä siunatkoon!" hän ajatteli. Uusi sävel soi hänen sydämessään. Mutta hän virkkoi vain huomattavasti matalammalla äänellä: "Pyydän anteeksi! Hänen äitinsä ei tietysti voi ajatella niin, mutta vasta ensi kertaa Islantiin tultuani kuulen hänestä nyt hyvän sanan."
"En aikonut ensinkään ruveta puhelemaan hänestä. Enkä milloinkaan teekään sitä toisen poikani läsnäollessa. — Hst! Hän tuleekin juuri."
Mutta taampaa kuulunut ääni syntyikin makuuhuoneen oven avaamisesta ja sulkemisesta, eikä keittiön, ja sitten kuului keveitä tytön askeleita. Samassa Anna huudahti:
"Elin! Luulin sinun olevan unen helmoissa, lapsukaiseni."
"Olinkin jo, mutta heräsin ja kuulin täällä olevan vieraita. Sen tähden nousin sinua auttamaan, isoäiti."
Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän. Hänen selkänsä takaa kuuluva helakka ääni kaikui hänen korvissaan kuin pohjattoman kuilun yli tulleena, sillä se oli tuttu ääni, mutta ikäänkuin unien utujen hämmentämä tai öisten pilvien pidättelemä.
"Tässä, herra Kristiansson, on poikani tytär", Anna esitteli. Ja Kristian Kristiansson kääntyi katsomaan. Hän näki edessään nuoren tytön, solakan kuin täysikasvuinen nainen — heleähipiäisen, kasvot leppeät ja hymyilevät, kauniit sinisilmät. Hänellä oli yllään nauhoitettu liivi, alaspäin käännetty kaulus, hilkka, helavyö ja hiukset palmikolla, ja hän oli kuin elävä kuva äidistään niiltä ajoilta, jolloin Oskar palasi yliopistosta.
Tämä oli hänen tyttärensä, hänen pikku Elininsä, jota hän oli niin kaukaa tullut tapaamaan, mutta hänestä tuntui kuin kaikki nuo hirveät vuodet olisivat yht'äkkiä vierähtäneet takaisin, ja siinä olisikin ollut Thora palanneena elämään.
"No koska nyt kerran olet täällä, niin voithan kattaa pöydän", huomautti Anna.
"Kyllä, isoäiti", vastasi tyttö.
"Pane savustettua lammasta, lihamakkaraa ja kuivattua kampelaa. Minä pistäydyn kodassa kahvia valmistamassa."
"Kyllä, isoäiti."
"Olkaa kuin kotonanne, Kristian Kristiansson — poikani tytär palvelee teitä."
"Kyllä koetan", hän yritti sanoa, mutta ääni ei tahtonut luistaa.
Annan mentyä hän istui tuokion katsellen Eliniä, kun tämä sipsutteli kaapille ja taas pöydän luo, kävi ruokasäiliössä, levitti liinan pöydälle ja asetti sille lautasia ja mokaa. Tyttö oli niin yksinkertaisen luonnollinen ja vapaa kaikesta itsetietoisuudesta, että tuskin näytti huomaavan Kristianssonin läsnäoloa, sillä hän hyräili hiljaa itsekseen ikäänkuin olisi pitänyt povessaan laululintusta, jota ei saanut vaiennetuksi. Kristianssonin sydän laajeni ja hytkähteli, kun hän katseellaan seurasi tytön toimia, ja tämän lähtiessä huoneesta näytti valo siellä himmenevän, ja hänen tullessaan takaisin kävi ilma lämpimämmäksi. Tuon hetken huumaavassa onnessa tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi menettänyt tyttären jok'ainoana noista viidestätoista vuodesta, jotka oli elänyt ilman häntä, ja nyt, kun Elin oli läsnä, niin likellä, hänen käsiään poltti ja kutkutti saada syleillä häntä. Hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja huudahtaa: "Lapseni! Lapseni! Eikö mikään sinulle sano, kuka olen? Minä olen isäsi, olen kaivannut sinua kovin paljon ja kovin usein ajatellut sinua ja nyt olen tullut noutamaan tyttöstäni, emmekä milloinkaan enää erkane toisistamme!" Mutta peläten säikähdyttävänsä Eliniä ja arkaillen ilmaista itseään hänen täytyi taas voittaa liikutuksensa ja hän sanoi vaan:
"Nimesihän on Elin?"
"On, herra", tyttö vastasi.
"Sepä kaunis nimi. Isäsi sen valitsi, eikö niin?"
"En ole koskaan kuullut sitä. Sanoiko isoäiti niin?"
"Isoäiti ja minä", änkytti Kristiansson, "puhelimme äsken isästäsi.Etkö muista häntä?"
"Oi en, hän kuoli, kun olin aivan pieni."
"Onpa se mahtanut olla vahinko sinulle, lapsukaiseni."
"Sitä en voi sanoa, hyvä herra, sillä nähkääs, Magnus-setä on ollut minulle isän sijassa kaiken elinaikani, enkä milloinkaan ole huomannut siinä mitään eroitusta."
"Se oli sitten vahinko isällesi itselleen. Kuinka onnelliseksi olisitkaan hänet saattanut, ja miten ylpeä hän olisi sinusta ollutkaan!"
"Sitäkään en tiedä sanoa", intti tyttönen, "sillä viisi vuotta eli hän syntymäni jälkeen, mutta ei milloinkaan näyttänyt välittävän minusta."
"Onko isoäitisi niin kertonut?"
"Ei ole, herra. Toden totta, ei ole! Eikä Magnus-setäkään. Mutta kaikki tuntevat isäni elämän. Tytötkin koulussa tiesivät kaikki."
Polttava häpeän tunne valtasi Kristianssonin, ja kuuma sykkivä povi jähmettyi.
"Et siis sure isäsi kuolemaa, Elin?"
"Ei olisi oikein sanoa niin, herra!"
"Et ainakaan tunne rakkautta häntä kohtaan?"
"En ole koskaan tuntenut häntä — eihän sitä voi rakastaa, jota ei tunne. Ehkä, jos hän olisi elänyt kauemmin ja palannut kotiin, olisin saattanut ruveta häntä rakastamaan. Mutta en ymmärrä, miten sittenkään olisin voinut, jos ihmiset puhuvat hänestä totta."
"Mitä he puhuvat, lapsonen?"
"Sanovat, että hän oli paha äidille, ja että tämä osaltaan oli syynä äidin aikaiseen kuolemaan."
"Et ole siis milloinkaan toivonut, että olisit saanut nähdä ja tuntea isäsi?"
"Mitenkä sitä olisin voinut? Jos hän ei ollut hyvä äitiraukalleni, mitenkä voisin ajatella, että hän olisi ollut hyvä minulle? Mutta nyt on illallisenne valmis. Isoäiti tuo kohta kahvia, — ettekö aloita lihalla, herra?"
Hän istahti pöytään, mutta hänen nälkänsä oli haihtunut. Hetkisen hän melkein toivoi takaisin pimeään yöhön, josta oli tullut. Tytön koruttomat sanat olivat olleet kuolinsoittoa hänen toiveilleen. Hän oli jättänyt lapsensa näiksi moniksi vuosiksi toisten huostaan — saattoiko hän nyt palatessaan toivoa rakkautta, jonka itse oli hukannut? Oi ei! Hän oli tullut liian myöhään — liian myöhään! Mutta juuri kun osa suunnitelmasta oli haipunut varjojen pimentoon, välähti uusi valo hänen sydämeensä ja hän reipastui pian.
"Eikö isoäiti kutsunut teitä Kristian Kristianssoniksi?" kysäisi tyttö.
"Kutsui", hän vastasi. "Oletko milloinkaan ennen kuullut sitä nimeä, lapseni?"
Tyttö käänsi innosta hehkuvat kasvonsa häntä kohti, sanoen: "Kaikki islantilaisethan sen tuntevat. Suurella, Englannissa asuvalla säveltäjällähän on sama nimi."
Päihdyttävä riemu täytti hänen mielensä, ja hän sanoi:
"Vai niin, sinä — sinäkin olet kuullut hänestä?"
"Minä laulelen hänen laulujaan, herra. Ne ovat kauniita! Luultavasti ei koko maailmassa ole sen kauniimpia lauluja. Haluatteko, että laulan jonkun niistä, kun te aterioitte?"
"Tahdotko todellakin?"
"Mielelläni minä laulan", sanoi tyttö, ja Kristianssonin vielä henkeään pidätellessä oli hän pujahtanut ulos huoneesta kuin kuutamon hohde ja tullut takaisin päivän säteenä, tuoden kitaran tullessaan.
"Tämä kitara on äitini; nyt se on minun, ja se onkin verrattoman hyvä", hän selitteli, ja tuolla täydellisellä itsetietoisuudella, joka meitä lapsissa viehättää, hän istahti ja alkoi soitella. Hetken perästä hän taukosi ja kysyi pää kallellaan:
"Minkähän nyt ottaisin? Mutta te tunnettekin ehkä ne kaikki ja haluatte kuulla minun laulavan jonkun erityisen?"
Miehen pää oli painunut alas, ja liikutuksen aallot hyrskyivät hänessä."Laula — laula mitä hyvänsä haluat, rakkaani", hän vastasi.
Hätäinen innostus, jolla hän lausui nämä sanat, kummastutti tyttöä hieman, mutta sitten hän hymyili taas entistä viehkeämmin ja alkoi laulaa, ensin hiljemmin matalia, vaikka kirkkaita säveliä, sitten kohoten korkealle, liverrellen kuin leivonen, joka taivaan sinikorkeudessa säveleitään helkyttelee.
Kristian Kristiansson ei voinut syödä. Hän istui vaan kyynärpäät pöytään nojaten ja kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen oma lapsensa lauloi hänen sepittämäänsä laulua äänellä, joka oli tytön äidin, vieläpä kuulijankin äänen kaltainen.
Laulun loputtua tyttö käänsi kyynelten kostuttaman katseensa häneen sanoen: "Eikö se olekin kaunis?"
"Lauloit sen niin kauniisti, lapseni", hän sanoi, ja lisäsi sitten hetken kuluttua: "Elin, tahtoisitko kuulla jotakin siitä miehestä, joka tuon laulun on laatinut, ja miten hän tuli sen sepittäneeksi?"
Elinin halukkaisuus oli liikuttava. "Tietysti, tietysti tahdon!" hän huudahti. "Tunnetteko sitten kaimanne?"
"Olen tuntenut hänet koko elinaikansa, lapsukaiseni."
"Kertokaa hänestä! Oi kertokaa! Se, jolla on niin kauniita aatteita ja tunteita, mahtaa olla hyvin hyvä ja jalo?"
"Hän ei ole kumpaakaan, Elin, vaan ainoastaan kurja piintynyt syntinen kuten mekin. Jo aikaisessa nuoruudessaan hän teki vääryyttä nuorta vaimoaan kohtaan, ja tämä kuoli. Sitten teki hän vääryyttä isäänsä kohtaan ja oli pakotettu lähtemään maastaan. Sen jälkeen sai hän kestää paljon kärsimyksiä ja teki paljon syntiä. Mutta vihdoin hän tuli järkiinsä ja muisti pientä tytärtään, jonka oli jättänyt kotiin. Hän halusi heti palata lapsensa luokse ja viimeinkin ruveta hänen isäkseen ja korvata hänelle kaikki mitä vaimovainajaansa kohtaan oli laiminlyönyt. Mutta hänellä oli sitä ennen monta seikkaa suoriteltavana, sillä hän oli ikäänkuin hautaantuneena vieremän alle, jonka itse oli irroittanut, ja hänen täytyi raivata itselleen tie elämään ja maailmaan. Kun hän siis oli niin kaukana poissa ja hänen sydämensä ikävöi tuon pikku tytön rakkautta, jonka kohtalosta hän ei mitään tiennyt, ja kun hän niin hartaasti — oi, niin hartaasti — halusi päästä hänen luokseen, mutta ei voinut, koska oli tehnyt paljon syntiä ja ensin oli velvollinen kärsimään rangaistuksensa, niin hän sepitti tuon laulun. Se oli hänen sielunsa vaikeroiva huuto vaimonsa luo taivaaseen, jotta tämä ilahuttaisi ja hoivaisi heidän lastaan maan päällä."
Elinin kuunnellessa kertomusta Kristian Kristianssonista vierähtivät silmiin äsken kihonneet kyyneleet karpaloina hänen poskilleen, ja povi nousi ja laski verkalleen.
"Ihanaa!" huokasi tyttö. Ja kun kertoja näki, kuinka lasta liikutti tuon miehen surullinen kohtalo, miehen, joka ei ollut hänen isänsä, alkoi vieraasta taas näyttää valoisammalta, ja hän mietti itsekseen, miten Elin voisi rakastaa häntä Kristian Kristianssonina, jos ei rakastanut juuri hänen tosi luonnettaan.
Tuohon ajatukseen sekaantui tuskankin varjoa, mutta hän työnsi sen syrjään. Vuosikausia kestäneen raskaan työn ja kaihon jälkeen oli hän palannut kotiin vaatimaan lastaan takaisin, ja se, mitä hän oli pelännyt, oli nyt toteutunut — lapsen sydän oli myrkyttynyt isäänsä vastaan. Mutta samalla kun tyttö kammosi Oskar Stephenssonia rakasti hän Kristian Kristianssonia! Oi ihanaa, sokeata, korkealentoista harhaluuloa, eikö hän voisi antaa sen pysyä sellaisena?
Hänen tunteensa temmelsivät kuin tumman virran pyörteet, ja hän nousi astuakseen tytön luo, tietämättä mitä oli tehtävä tai sanottava, kun samassa Anna tuli keittiöstä höyryävine kahvipannuineen ja virkkoi ystävällisellä äänellään:
"Tässä sitä nyt vihdoinkin on! Hiillos oli päässyt sammumaan, ja minullakos oli vaivaa saada tulta."
Ja kun Kristiansson siinä näki molemmat, sekä äitinsä että lapsensa vieressään, oli hän taas joutumaisillaan tunteittensa valtaan ja hän sai tehdä kaiken voitavansa pidättääkseen koko totuutta yht'äkkiä tulemasta esiin, siten vihdoinkin lopettaakseen alati uudistuvat kidutukset. Mutta kun tunnustuksen sanat jo olivat kielelle kerkeämässä, ehätti hänet ajatus: "Ei tänä iltana, huomenaamuna, ja silloin on ilon ja onnen hetki!"
Melkein samassa saapui Magnuskin sisään kertoen: "Pikku tamma oli aivan uuvuksissa, herra, mutta minä harjasin sitä ja annoin sille heiniä ja käyn vielä viemässä silppuakin ennen maatamenoa."
"Ottakaamme ryyppy sitä ennen", ehdotteli Kristian Kristiansson, ja sitten Elin kantoi astiat keittiöön ja rupesi niitä huuhtelemaan, Anna poistui Magnuksen makuuhuoneeseen siistimään sitä vierasta varten, ja veljekset jäivät istumaan kahden kesken, pullo pöydällä.
He olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat piirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella raudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät, hienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot kiharat — siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.
Kristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa — veljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon, mutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista olisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.
"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne", hän alkoi.
"Mitäpä tuo sen vertainen —" vastasi Magnus.
"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä."
"Miten haluatte, herra — miten itse haluatte."
"No siis — totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin kuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä päivänä 'Lauralla'."
"Sekö se teidät tänne toikin?"
"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä jonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä johonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila —"
"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos teillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen —"
"Luulisin olevan — minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan hinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja jos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan —"
Magnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että ruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi nauramaan. "Ei ensinkään! Ei ensinkään!" hän hoki lasinsa täyttäen. "On hupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee. Minulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni suorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän merta, ja nyt —" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen — "olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin."
Kristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu — kapinan ja toivottomuuden katkeran naurun — mutta hän koetti peittää pelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.
"Älkää olko liian masentuneena", hän sanoi. "Kukaan ei tiedä, mitä tuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö ulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä paitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen päästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä tahansa."
"Arveletteko niin?"
"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?"
"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta", vastasi Magnus ja nauroi taas — samaa oneaa, järeää naurua.
Kristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen. "Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin hyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat kultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä vieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa — siten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren hedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne, niin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja rakkaat omaisenne jäljellä."
"Siinäpä se!" vastasi Magnus. "Tokihan ette luule minun itseäni ajattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni niin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat karitsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle uiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut onnettomuutta."
Kristian Kristianssonin päätä pyörrytti. "Ehkä en ole — tai ehkä olen", hän huomautti heikolla äänellä, "mutta epätoivoa olen kokenut ja tiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää ainoastaan toivossa — ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee — ja jollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee oikeus —"
"Ja hallitseeko?" kiivastui Magnus. "Kärsiikö tässä maailmassa konna? Kuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa kalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei, herraseni", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, "jos mies on roisto, valmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen menestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka yrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan mennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen."
Kristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta hän virkahti:
"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä välttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa —"
"Kuolema?" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. "Kuolema on sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää vanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää syylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän! Olemmehan sen kait kaikkikin nähneet!Minäolen, sen ainakin tiedän."
Magnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen nyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei uskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:
"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut. Maailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se suuntautuu oikeutta kohti."
"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?" huudahti Magnus. "Minä olen täällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeuttanyt. Tahdon nähdä konnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä. Oikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä — siinä ainoa oikeus mitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä että hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut — sanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!"
Magnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion äänettömyys.
"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa — kukaan meistä — hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen vanhan jutun — on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö tai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti, mutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet verissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä puhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!"
Kristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin mitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan, ja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä edessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän näki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt nostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä ollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja ainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja kurkkua kurovan.
"En voi väitellä kanssanne", hän äännähti. "Olette kärsinyt enemmän kuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä tuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi."
Magnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. "Vai puheli äitini taas hänestä?" hän virkkoi.
"Puhuuko hän sitten useasti samasta?"
"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus, jolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä huolimatta pysyy kiinni hänessä."
"Jumala häntä siunatkoon!" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta tahtomatta.
"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten ja kärsiväin puolella."
"He saavat korvauksensa jolloinkin — täytyy", muistutti KristianKristiansson — ajatellen huomisaamua.
"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe", vastasi Magnus. "Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut, ja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja halveksumisella."
"Halveksumisella?"
"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja ainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli äidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi, talvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen."
Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt kokoon häpeästä.
"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli — tiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet — niin äiti ajatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan häpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja sovittaakseen rikkomuksensa."
"Vai ajatteli niin?"
"Ajattelee vieläkin."
Kristian Kristiansson tunsi sydäntään tempovasti kourivan. Taaskin halutti häntä kertoa kaikki, eikä uskaltanut. "Mutta jos se olisi ollut totta", hän kysyi, — "en sano olleen, mutta jos olisi — jos veljenne todellakin olisi vuosikausia yritellyt ansaita rahoja yksistään velkainsa suorittamiseksi — jos hän olisi tuonut kotiin omaisuutensa —"
Magnuksen tummat kasvot synkistyivät pahaenteisesti, ja mäjäyttäen ison nyrkkinsä pöytään hän sadatti: "Jokaisen kolikon olisikirousleimannut, ja minä olisin ne singauttanut hänelle vasten kasvoja."
Kristian Kristiansson ei tiedustanut miksi. Hän liiankin hyvin tiesi, mitä Magnus tarkoitti. Siinä silmänräpäyksessä, sellaisena mielen väläyksenä mikä tuomiopäivänä iskee syyllisen sieluun, paljastui hänen eteensä hänen elämänsä entisyys, ja alastoman eloisasti nousi siitä ilmi hirveä tosiseikka — hänen vaimonsa haudan häväistys.
Oli mahdoton puolustautua, että tämä oli ollut vain hetken teko; että hän oli tuhannet kerrat sitä katkerin kyynelin katunut; että hän ei ollut siitä saanut hitustakaan hyötyä eikä etua ja oli henkilöllisyytensä kuolemassa kymmenen vuotta kärsinyt sen kamalaa kuritusta. Alituiseen ja yhtämittaa oli hän tyynnytellyt mieltään sellaisilla puolusteluilla, mutta ei kyennyt pettämään omaatuntoaan nyt. Minkätähden oli hän Kristian Kristiansson? Miten hänellä tuli olleeksi kaksisataatuhatta kruunua taskussaan ja miten sattuivat hänen sepitelmänsä olemaan maailmanmaineen saaneita?
Kaiken viheliäisen viisastelun ja väärän järkeilyn, joka oli hänet tällaiseksi tehnyt, maineeseen ja rikkauteen nostanut, olivat Magnuksen kauheat sanat seulaksi lävistäneet. Jäykkänä, kuolleena ja kylmänä luhistui kaikki tyhjänpäiväinen turhamaisuus, mikä oli viekoitellut häntä eteenpäin tuota hetkeä kohti, joka lupaili suurta yllätystä ja juhlallista julistusta, jolloin hän sanoisi: "Katsokaa, tässä olen; olen toteuttanut kaikki toivomukset."
Ei, hän ei voinut itseään ilmaista perheelleen huomisaamuna. Hän ei voinut itseään laisinkaan ilmaista. Kerran Kristian Kristianssoniksi koiduttuaan hän ei enää konsanaan voinut joutua Oskar Stephenssonina tunnetuksi. Noin rankaisi häntä vainaja, ja hänen vaimonsa haudan häväistys oli vain saattanut hänen itselleen tekemänsä lupauksen ainaiseksi, ja taivaassa kirjaan pannuksi valan, minkä hän oli vainajalle vannonut.
Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi kaikki maailma kaikonnut hänen luotaan. Silloin tuli vierashuoneeseen Anna sanoen:
"No nyt, hyvä herra! Huoneenne on valmiina ja voitte milloin hyvänsä käydä levolle."
Magnus nousi ponille apetta laittamaan, ja äiti ja poika jäivät jälleen kahden kesken.
Tuon sydäntä tempovan hetken hämmennyksessä hän kyseli itseltään, miten saisi toteutetuksi suunnitelmansa, pelastetuksi perheensä onnettomuuksista, jollei voinut sanoa heille, kuka oli, ja vaadituksi takaisin tytärtään ja viedyksi hänet mukanaan, jollei rohjennut julistaa: "Olen hänen isänsä, hän on minun." Mutta sattuma ja jokapäiväinen sana — nuo keksinnön ja viisauden kaksoissisarukset — osoittivat hänelle mitä tehdä.
"Tahtoisin, että minut aamulla herätettäisiin aikaisin, emäntä, sillä luulen ruununvoudin ehättävän jo varhain."
"Ruununvoudin?"
"Olen ikään jutellut pojallenne, että aion huomisessa huutokaupassa tehdä tarjouksen maatilastanne."
"Sekö siis oli teillä tehtävänä matkanne perillä?"
"Niin, se se oli, emäntä."
Anna katseli häntä kotvan aikaa ja kysäisi sitten: "Mihin voineekaan teidänlaisenne herrasmies haluta tällaista maatilaa?"
Toinen ei vastannut, joten hän jatkoi: "Ette voi aikoa asua niin yksinäisessä paikassa, kuin Thingvellir on."
Vieläkään ei toinen puhunut mitään, ja hän lisäsi: "Tosinhan voisitte antaa vuokralle tilan, mutta tämä on laihaa maata, sen vakuutan, ja kaikki riippuu siitä, miten paljon työtä siihen pannaan."
Hän hyöri pöydän ääressä kuin ollakseen jotakin askaroivinaan. "Poikani", hän selitti, "on ainoa, joka on konsanaan kyennyt sitä kunnollisesti muokkaamaan, eikä hän omasta syystään ole lopulta vaikeuksiin joutunut, sillä Islannissa ei yksikään olisi jaksanut pysyä pystyssä hänen asemassaan."
Hän odotti toisen jotakin sanovan, mutta tämä ei tuntunut olevan halukas haastelemaan. "Eivätkä hänen vaikeutensa niin peräti vakaviakaan ole. Kahdeksantuhatta kruunua maksamattomia korkoja — siinä kaikki kuudentoista vuoden kuluessa."
Taas hän odotti, mutta toinen yhä pysyi vaiti. "Tänä iltana täältä lähtiessään ruununvouti sanoi, että jos poikani saisi rahat ennen kello yhdeksää huomenaamulla, niin ei huutokauppaa toimitettaisi."
Kristian Kristiansson oli laskenut päänsä käden varaan ja näytti kuuntelevan tarkasti.
"Jos poikani vaan löytäisi jonkun, joka hänelle lainaisi rahat —"
Hänen äänessään oli rukoileva sointu, joka säpsähdytti häntä itseäänkin, sillä hän pysähtyi ja katsahti hermostuneesti taaksensa vieraaseen.
"Varmastikaan hän ei sitä milloinkaan katuisi, hyvä herra. Magnus ahertaisi sormensa verille joka pennin takaisin maksaakseen. Sellainen hän on ollut pojasta pitäen, ja parempain vuosien tullen ja hieman onnea mukanaan —"
Silloin juolahti uusi suunnitelma Kristian Kristianssonin mieleen ja hän peitti käsin kasvonsa sitä punnitakseen, jolloin Anna, muuttuneen liikahduksen väärin käsittäen, häkeltyi ja aloitti uudestaan.
"Tuppaudun liian vapaaksi, hyvä herra, mutta en ajattele itseäni — ajattelen poikaani. Tavallaan olen syypää kaikkeen, mitä hänelle on tapahtunut. Hän ei sitä tiedä enkä sitä uskalla hänelle kertoa, mutta syypää olen."
Kristian Kristiansson katsahti häneen.
"Oli kokonaan minun vikani, että hänen isänsä otti kiinnityksen."
"Teidänvikanne?"
"Niin, herra. Mieheni rakasti sitä poika parkaa, joka on kuolleena, mutta hän oli Islannin kuvernööri ja joka silmä oli katselemassa, että hän piti omaa huonettaan järjestyksessä, ja ilman minua hän olisi saattanut antaa lain mennä menoaan. Minä pyytelin ja rukoilin häntä, ajatellen, että kärsimään jäisimme me itse. Mutta minä vain syöksin toisen poikamme häviöön yrittäessäni toista pelastaa — enkä pelastanut häntä."
Kristian Kristiansson painoi alas päänsä, sillä katkeruuden vedet vierähtivät tulvana hänen ylitsensä, ja Anna, arvellen hänen mieltään liikuttaneensa, pitkitti innokkaammin:
"Ja sitten tyttö, poikani tytär. Olette itse nähnyt hänet, eikä hän mielestänne kait ole palkollisen näköinen, mutta jos huutokauppa tapahtuu, niin hänen on pakko mennä palvelukseen. Tyttöjä joissakuissa maataloissa kohdellaan häpeällisesti, eikä poikani siedä sitä ajatellakaan. Enkä minäkään, sillä minä en voi olla ajattelematta tytön isää. Oli mitä tahansa muuta, hän oli herrasmies, ja kun ajattelee, että hänen tyttärensä joutuisi kenenkään rääkättäväksi —"
Annan ääni taasenkin takelsi, mutta tuokion kuluttua hän pitkitti urheasti.
"Itse olen jo vanha vaimo, eikä pikku onnettomuus enemmän tahi vähemmän enää minulle suuria merkitse. Aikani on lyhyt joka tapauksessa, ja ilomielin lähden, kun minut kutsutaan. Useimmat rakkaani ovat jo menneet — poikani ja pojantytär ovat ainoat jäljellä — ja jos voisin tuntea jättäväni heidät onnellisiksi ja viihdyttäviin oloihin —"
Kristian Kristiansson ei voinut kestää enempää. "Emäntä", hän virkahti, "olin lujasti päättänyt ostaa tilan — minulla oli siihen haluuni erikoinen syy — mutta sen sijaan lainaankin pojallenne rahat korkojen maksamiseen."
Annan silmät lennähtivät seposeljälleen hämmästyksestä, ja rukoukseensa nyt vastauksen saatuaan oli hän läkähtyä hengettömäksi. "Teettekösen, hyvä herra?" hän äännähti.
"Teen, yhdellä ehdolla."
"Ehdosta viisi, antakaahan, kun käyn ilmoittamassa hänelle."
"Ehtoni on se, että annatte tytön minulle kasvatiksi."
"Oih!"
"Minäkin olen yksinäinen, vaikk'en niin vanha kuin te, eikä minulla Englannissa ollessani ole vaimoa, ei lasta, ei äitiä, ei veljeä elämäni kumppanina. Tytön suloiset kasvot olisivat minulle siellä suurena viihdykkeenä, ja olen valmis suorittamaan nuo korot, jos annatte hänen lähteä."
Valo oli kuoleutunut Annan silmistä — hänen päänsä oli riipuksissa.
"Antaisin teille kaikki takeet siitä, että hänestä pidettäisiin huolta.Olen rikas, eikä häneltä puuttuisi mitään."
"En minä ehtoanne tuoksi arvannut, hyvä herra", virkkoi Anna.
"Minkä tähden? Ajatteletteko tyttöä vai itseänne, emäntä?"
"Ajattelen poikaani. Niin ei ole vielä yksikään kiintynyt lapseen. Hänellä on ollut lapsi huoliteltavanaan melkein tämän syntymästä asti, ja hän pitää siitä kovin, kovin paljon. Kun se oli pienenä ja lumi niin kinostellut kuin tänä päivänäkin, niin oli hänellä tapana olallaan kantaa se kouluun, ja iltaisin sen uniseksi käydessä hän kantoi sen sylissään vuoteelle. Omaakaan lastansa hän ei voisi hellemmin rakastaa. Tämä on hänelle kuin isyyttä, eikä hänestä nyt enää isää koidu, sillä —"
Anna empi ikäänkuin yrittäen sanoa jotakin, mutta arkaili, ja sitten hän helmeilevien kyyneltensä lomasta hykäytti salaisuutensa ilmi.
"Toden sanoakseni, herra Kristiansson, hän oli ajatellut lapsen äitiä, mutta luopui tästä erään toisen hyväksi, ja äiti kuoli. Siitä päivästä saakka haaskaantuivat hänen parhaat vuotensa kuihduttavaan ikävöimiseen, kun hänellä ei ollut, ketä rakastaa. Sitten lapsi tuli, ja tuntuipa siltä kuin olisi äiti itse lähettänyt pienoisensa häntä viihdyttelemään.Äitiei voinut häntä rakastaa, sillä hän rakasti tuota toista viimeiseen asti, mutta lapsi voisi, ja tämä onkin, Jumala häntä siunatkoon, sen tehnyt!"
Kristian Kristianssonin sydäntä vihloi, mutta hän ponnisteli edelleen. "Arvelette siis, ettei hän edes tytön omaksi menestykseksi ja onneksi voisi erota holhotistaan?"
"En sitä sano; jos asia hänelle oikealla tavalla esitettäisiin —"
"Esittäkää te itse, emäntä."
"En tohdi! Hän saattaisi luulla minun ajattelevan itseäni."
"Ja jos, niin mitäpä tuosta? Eikö hänestä ole mitään se, että hänen äitinsä pelastuu kodittomaksi joutumasta, kun tyttökään kerran ei huonoille jäljille joudu? Eikä joudu — sen takaan."
Anna mietti kotvasen ja virkkoi sitten: "Te sanoisitte meille, minne hänet viedään, mitä hänen on tehtävä, ja miten hänet aiotaan kasvattaa?"
"Aivan niin."
"Hän saisi alituiseen kirjoittaa meille ja ehkä joskus käväistä meitä katsomassa?"
"Kernaasti."
"Oikeastaan se olisi ihan kuin palvelukseen menemistä."
"Ihan."
"Mutta hänestä vain tulisi neiti eikä palkollinen?"
"Juuri niin."
"Olisitte hänelle hyvä? Jokin minulle ilmaisee, että olisitte. Ja te olisitte, olisittehan?"
"Olisin tytölle yhtä hyvä kuin jos — kuin jos olisin hänen oma isänsä", vakuutti Kristian Kristiansson.
Anna pyyhki silmiään ja sanoi:
"En tiedä, mitä vastata — en todellakaan tiedä, mitä vastata teille."
"Älkää minulle vastatko mitään — puhukaa pojallenne, emäntä."
"Te lainaatte hänelle korkorahat oitis?"
"Oitis."
"Kahdeksantuhatta kruunua — saatteko ne kokoon huomisaamuksi kello yhdeksäksi?"
"Katsokaahan", vastasi Kristian Kristiansson, vetäen lompakon povitaskustaan, "tästä riittäisi maksaa nuo korot kahteenkymmeneen kertaan. Enkälainaarahoja pojallenne — minäannanne hänelle, jos hän niitä vastaan luovuttaa minulle tytön."
"Eroaminen on kyllä raskasta, mutta lopultakin on yksi suu vähemmän ruokittavana, ja minun mentyäni toinen, ja sitten ehkä, päästyään rasituksistaan ja vaikeuksistaan —"
"Puhukaa hänelle — hän on tässä", kehoitti Kristian Kristiansson, ja samassa Magnus palasi sisälle, höyryävä puukulhollinen haudetta käsissään.
Sitten Anna matalalla ja vapisevalla äänellä, tuskin uskaltaen silmiänsä nostaa hänen kasvoihinsa, kertoi pojalleen vieraan tekemän tarjouksen, etupäässä huomauttaen, mitä etua Magnukselle itselleen olisi siitä, että Elin joutuisi hyviin hoteisiin, jolloin hän, äidin päästyä levolle maan poveen, kykenisi järsivän velan kahleista vapaampana makselemaan lyhennyksiä ja voittamaan menetetyn perintönsä takaisin. Mutta pitemmälle ehdittyä hänen äänensä alkoi takeltaa ja sanat sotkeusivat, sillä Magnus tähysteli häntä rypistyvin silmäkulmin, ja viimein Anna tykkänään pysähtyi puolustellen:
"En mitään pahaa tarkoittanut, Magnus. Ajattelin vaan —"
"Ajattelit, että voisin itseni pelastaakseni uhrata Elinin, äiti", täydensi Magnus, ja noin kova sana sai Annan nyyhkien vaipumaan tuolille.
Sitten Magnus kääntyi Kristian Kristianssoniin ja sanoi: "Sulimmat kiitokset tarjouksestanne, hyvä herra, mutta veljenitytär ei ole myytävänä."
Niine hyvineen hän oli taas vilahtamaisillaan ulos, mutta silloin huudahti Kristian Kristiansson, joka värisi kiireestä kantapäähän: "Malttakaa!"
"No?"
"Olette omasta puolestanne päättänyt joutuisasti kyllä — oletteko ajatellut ketään muuta?"
"Ketä muuta olisi tässä ajatteleminen?"
"Ensinnä äitiännekin. Jos hylkäätte tarjoukseni ja talo myydään päänne päältä huomenaamulla, niin mihin hän joutuu?"
Magnus sävähti punaiseksi, kuin olisi näkymätön käsi läimäyttänyt häntä kasvoihin.
"Entäs tyttö sitten — oletteko sitäkään ajatellut? Onko teillä oikeus lähettää hänet palvelukseen — jonkun juhtana ahertamaan?"
Magnus tutisi silminnähtävästi — kulhokin tärisi hänen käsissään.
"Kaiketikin pidätte tytöstä ja olette ollut hyvä hänelle, mutta jos hän olisi oma tyttärennekin, niin hän kuitenkin olisi erillinen olento, ja varsinkaan tämänlaisessa tapauksessa ei teillä ole oikeutta puhua hänen puolestaan."
"Puhukoonpa omasta puolestaan sitten", lausui Magnus ja laskien höyryävän kulhon pöydälle hän harppasi sisäovelle ja huusi kiihtyneellä äänellä: "Elin! Elin! Elin!"
Tuossa tuokiossa pyrähti tyttö säikähtäneen näköisenä, huoneeseen, hätäillen: "Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut?"
"Kuulehan", aloitti Magnus, ja Kristian Kristiansson näki, että hän yritti puhua levollisesti, vaikka ääni vapisi kuin olisi hänen sielunsa kuohahdellut. "Tämä herrasmies on isoäidillesi ilmoittanut haluavansa ottaa sinut tyttärekseen ja tarjoutunut maksamaan velkani, jos suostun lähtöösi."
"Setä!" huudahti tyttö.
"Olen hänelle vastannut, että saat itse valita, ja niin saatkin, ja isoäitisi ja minä myönnymme, mitä tahansa päätätkin tehdä."
"Mutta, setä!"
"Älä puhu vielä, lapseni. On kohtuullista, että saat kuulla kaikki. Elin, minä olen sortunut mies eikä minulla enää ole kotia sinulle tarjottavana. Huomisaamuisen huutokaupan perästä en tiedä, miten isoäidillesi ja sinulle ja minulle käy, minne lähdemme ja mikä katto suojaksemme koituu. Mutta tämä herra on rikas, ja hän lupaa pitää sinusta huolta koko ikäsi, antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset ja toivoa voit. Jos jäät minun luokseni, niin saatat joutua puutteeseen, mutta jos menet hänen matkassaan, niin et enää koko ikänäsi koe köyhää päivää."
Hänen kumea äänensä pyrki väkiseltäkin sortumaan, mutta hän kesti loppuun asti, ja sitten Anna sanoi, kyyneleet pulppuamassa silmiin niin nopeasti, että hän tuskin ennätti niitä pyyhkimään:
"Eikö tämä ole suurenmoista? Ilmetty ihme! Kuin vastaus rukoukseesi, lapseni, juuri kun olimme niin masentuneita ja alakuloisia? Tämä herra antaa meille varman vakuuden siitä, että joudut hyvään kristittyyn kotiin ja saat kunnollisen hoidon ja kasvatuksen."
Ja silloin Kristian Kristiansson itse esiin astuen lausui, vaikka sai tuskin puhutuksi sekavilta tunteiltaan, jotka hänen sieluaan järisyttivät:
"Saat kuulla, kuka olen, Elin. Puhuimme säveltäjä Kristian Kristianssonista, ja sinä lauloit minulle hänen lauluaan ja sanoit haluavasi kuulla hänestä jotakin. Minä olen Kristian Kristiansson."
Tytöltä pääsi tahtomattaan huudahdus, ja puhujan ääni voipui hetkiseksi.
"Niin, minä olen, ja sinulle kertomani tarina oli oman onnettoman elämäni tarina, mutta — olen kadottanut tyttäreni, sen jälkeen kun tuon laulun kirjoitin, ja nyt olen ypö yksinäni. Etkö sinä tahtoisi tulla hänen sijalleen, lapseni? Olet minulle kuin oma tyttäreni etkä konsanaan joudu eroitusta huomaamaan. Palaat minun kanssani Englantiin ja elät minun elämääni, ja mitä ikinä minä teen, sen teet sinä, ja minne menenkään, tulet sinä myös."
"Ajatteles, Elin!" virkkoi Anna. "Rakastat soitantoa — siinä tulet isä parkaasi — ja matkustelet ihan kuin rakkaalla äidilläsi oli tapana!"
"Se olisi kaunista!" äännähti Elin.
Hän oli kaiken aikaa seisonut pöydän ääressä, toisella kädellään keveästi nojaten siihen, suloisten kasvojen heijastellessa säikähdyksen, tuskan, hämmästyksen, ilon vaihtuvia ilmeitä.
"En tiedä, mitä maailmassa niin suuresti rakastaisin, mutta — en voi, en saa."
"Elin!"
"Mummo, etkö minulle itse sanonut tänne kauan aikaa sitten tullessani, kun ensi kertaa panit minua levolle, ett'en saisi konsanaan jättää setä Magnusta enkä lähteä, tulisipa kuka tahansa minua joskus ottamaan pois? Olin pienen pieni silloin, mutta sen muistan, että lupasin sinulle ja aion sanani pitääkin."
"Mutta minä ajattelin silloin erästä toista, Elin. En voinut tietää, että tämä herra tulisi — ja vielä tällaisena aikana —"
"Mutta eihän siinä eroa ole, mummo. Sitä paitsi, jos lähtisin tämän herran mukana ja hän kohtelisi minua kuin omaa tytärtään, niin minun tulisi häntä ajatella, kuin olisi hän isäni. Pitäisitkö, mummo, siitä? Ja pitäisikö setä Magnus?"
"Me uhraisimme itsemme, kultaseni, me uhraisimme itsemme, jotta sinä saisit menestystä ja onnea."
"Minä en välitä menestyksestä, jos te ja setä Magnus olette köyhiä.Enkä olisi lainkaan hyvilläni — olisin kovin onneton."
"Voi sentään! Voi sentään!" oihki Anna, kykenemättä enempää sanomaan. Ja sitten tyttö hymyillen kääntyi Kristian Kristianssoniin, jolla ylpeys ja tuska tempoili sydäntä, ja sanoi:
"Olette hyvin, hyvin ystävällinen, hyvä herra, ja ken tahansa muu lähtisi kerallanne ilomielin; mutta minä en voi, näettehän itsekin, ett'en voi — minun täytyy jäädä setäni luokse. Mummo tekee niin, ja miks'en siis minäkin?"
"Hän tulisi paremmin toimeen ilman meitä kumpaakin, Elin", huokasiAnna.
"Älä sano niin, mummo."
"Sanon vainkin, lapseni, ja jospa tietäisit, kuinka maailma on julma —"
"Mutta Jumala ei ole eikä Hän meitä eroita nyt, kun olemme olleet yhdessä niin kauan. Sanoithan itse niin, kun puhuin palvelukseen lähdöstä. Sanoit Hänen löytävän jonkin toisen tien, ja Hän tekee sen — varmastikin tekee."
Annan sydäntä kirveli saada omat opetukset takaisin soimauksikseen, mutta kuitenkin hän Magnusta mielessään pitäen ponnisti vielä kerran. "Mutta etkö näe, rakkaani, että jos jäät setä Magnuksen luo, niin hän menettää maatilan, kun taasen saa sen pysymään omanaan, jos lähdet herran kanssa?"
Silloin nuo viattomat nuoret kasvot, jotka oli niin eloisiksi kirkastanut kaunis luottamus Jumalan suuruuteen ja hyvyyteen kaikkien vaarojen ja puutteiden uhatessa, kävivät tuokioksi pilveen ja hän sanoi: "Tahdotkominua lähtevän, mummo? Ja tahtooko setä Magnus?"
Kumpikaan ei vastannut, ja hän katsoi toisesta toiseen — Annan pyyhkiessä ryppyisellä kädenselällä silmiään, ja Magnuksen seisoessa liikkumatonna, vaaleat kasvot sortuneina kuin sulava lumi — ja silloin kohosi tunteitten raskas paino tytön sydämeltä ja hänen silmänsä loistivat kuin aurinko.
"Tiedän, miten asia on", hän vastasi itse. "Tevaan ajatteletteminua."
Ja sitten urhea pikku olento keikautti päätään ylpein katsein ja sanoi: "Mitä maatilaan tulee — jos on kysymyksessä sen tai minun menettäminen, niin tiedän, mitä setä Magnus sanoo. Hän sanoo —tiedänsen ihan varmasti — 'Antakaa minun pitää pikku Elinini, ja tila —tila menköön!'"
"Ja niin sanonkin, rakkaani", huudahti Magnus, avaten suuren sylinsä, ja Elin hypähti siihen ja painaltui hänen rintaansa vasten.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ehätti Anna yhteen joukkoon ja Magnus oli kietaissut käsivartensa molempain ympäri, ja tuntui aivan siltä, kuin he olisivat voittaneet suuren kiusauksen — kuin olisi jokin musta varjo poistunut heille eroa tuottamasta — sillä he riippuivat toisissaan ja itkivät kuin lapset.
Kristian Kristiansson seisoi tovin syrjässä ja katseli heidän suurta onnellisuuttaan, tuntien itsensä siitä osattomaksi, ja sitten, peljäten voivansa huudahtaa ja joutuvansa ilmi tai tykkänään lannistuvansa, kääntyi pois ja pakeni vierashuoneeseen.
Hän viskautui vuoteeseen kasvoilleen, ja Maran vedet syöksähtelivät hänen ylitseen. Nähdä onnellisuutta, jota vaatimaan hän oli menettänyt oikeutensa, se oli kovin kokemus mitä vielä konsanaan oli hänen osakseen tullut, ja hän itki katkerasti. "Lapseni! Rakas, rakas lapseni!" hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta nuo olivat ylpeän hellinnän sanoja, joita hän ei saisi milloinkaan käyttää muualla kuin tyhjän sydämensä äänettömissä kammioissa.
Mutta tätä mielialaa kesti ainoastaan hetkisen, ja sitten hänet valtasi raju ja miltei villi kateus, ja hän kuivasi silmänsä ja nousi omaa heikkouttaan halveksien istumaan. Mitä oikeutta oli kenelläkään riistää häneltä lasta? Elin oli liha hänen lihastaan, eikä yksikään saisi häntä viedä. Lakikin tunnustaisi hänen oikeutensa omaan jälkeläiseensä. Hänen tarvitsisi vain huomauttaa ruununvoudille: "hän on minun", niin ruununvoudin ei muu auttaisi kuin luovuttaa tyttö hänelle.
Sitten tuli levollisempia hetkiä, ja hän oivalsi kykenevänsä osoittamaan laillisen oikeutensa tyttäreensä ainoastaan ilmaisemalla, kuka oli, eikä se voinut tulla kysymykseenkään. Ja jos olisikin mahdollista viedä tyttö väkisin, niin olisi huono ilo hänen ruumiinsa viemisestä, jollei voinut sielua saada mukaan. Jokainen tahtoo lastensa rakkautta, ja jollei Elin voinut rakastaa isäänsä, niin mitä hyvää lähtisi oikeutensa kovistamisesta?
Hän avasi silmänsä tyynnytelläkseen sekavien ajatustensa huumaavaa temmellystä ja näki vuoteen vieressä pöydällä puitteessa pienen haalistuneen muotokuvan. Se oli Thoran vanha valokuva, ja hän muisti sen oitis, se kun oli parempina aikoina ollut täti Margretin oma ja saanut sijansa hänen kamarinsa oven pielessä kaapin päällä. Hän otti sen vapisevaan käteensä ja tähysteli sitä kynttilän valossa, ja silloin hän yht'äkkiä ikäänkuin taikavoimasta seisoi jälleen hallitustalossa Thoran lapsivuoteen ääressä, ja tämä virkkoi nuoren äitiytensä värähdyttelevässä riemussa: "Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin — noin."
Thoran suloisen sydämen hellyyden henkäystä huokui häneen tuo kummitteleva muisto, ja se toi mukanaan uuden ja hätkähdyttävän aatoksen. Jos Elin luonnon oikeudella oli hänen, niin silloin luonto itse puhuisi hänen puolestaan. Hänen tarvitsisi vain sanoa: "Minä olen isäsi; sinä olet tyttäreni", ja Elin tulisi hänen luoksensa — hän ei voisi olla tulematta — sillä Luonto on mahtava valta eikä yksikään meistä pysty vastustamaan sitä salaperäistä kutsumusta, millä vertamme viehättää veri, joka meidät synnytti!
Niin hän menettelisi; hän puhuttelisi tyttöä kahden kesken; hän kuiskaisi elämänsä salaisuuden oman lapsensa korvaan, ja sitten meidän kaikkien ihmeellinen Emo pitäisi lopusta huolen.
Saliin palatessaan hän tapasi Elinin pudistelemassa pöytäliinaa ja korjaamassa illallisen loppuja — hän jätti pöydälle vain pullon ja lasit. "Nyt sen täytyy tapahtua", ajatteli mies, ja vaikka hänen sydämensä säikkyi viimeistä heittoa elämästä ja rakkaudesta taistellussa pelissä, niin hän pani onnensa koetteelle.
"Teit hyvin urheasti, lapseni", hän aloitti, "kun valitsit rikkauden asemesta köyhyyden. Mutta teit samalla oikein, sillä rikkaus on pelkästään maailman tavaraa, eikä meille onnea tuova enkeli kysy, olemmeko köyhiä vai rikkaita."
Hänen äänensä häkeltyi joutuessaan siihen, mitä hän aikoi jatkona sanoa, mutta voimansa kooten pitkitti hän:
"Olit myös hyvin suloinen jäädessäsi setäsi ja mummosi luo, vieraalle suostumatta, sillä ollen omaa lihaasi ja vertasi on heillä luontaisesti ensimmäinen vaatimus sinun omistukseesi. Mutta jos — jos minä en olisikaan ollut Kristian Kristiansson, vaanoma isäsi, niin olisitko — olisitko silloin tullut minulle?"
Elin ei heti vastannut, ja mies silmäili vakavasti tytön kasvoja tuntien, että vastauksesta riippui kaikki hänen loppuikänsä onnellisuuden toivo.
"Olisitko?"
Suloiset nuoret kasvot saivat hetkellisen huolestuksen ilmeen, ja sitten verkalleen — hyvin verkalleen ja murheellisesti — Elin pudisti päätään.
Toisesta tuntui kuin kuolemantuomionsa saaneesta, mutta hänen kasvojensa ilmeen masentuessa ja synketessä kävivät tytön kasvot kirkkaammiksi ja kauniin levollisiksi.
"En näe, mitä eroa siinä olisi", hän selitti. "Minusta te ette voisi tuntua isältäni, paitsi jos olisin tuntenut teidät niin kauan kuin muistaakin voin, vieläpä kauemminkin. Isäkseni sanon sitä, joka on polvellaan hypitellyt pienokaisena, suudellut ja hellinyt sairaana ollessa, aina ajatellut ja pitänyt huolta, mutta en sitä, joka on ollut poissa koko iän, joka ei ole konsanaan välittänyt ja jota ei tuntisi tiellä kohdatessaan."
"Mutta eikö sinusta, tyttöseni, tunnu siltä, että lapsen suhteessa isäänsä on jotakin, olkoonpa tämä kuinkakin jättänyt hänet hoidotta — jotakin sisäistä ja pyhää — jotakin, mitä hän ei konsanaan voi tuntea ketään toista kohtaan, olkoon tämä tehnyt hänen hyväkseen mitä tahansa — eikö sinusta tunnu siltä, Elin?"
Taaskin tyttö mietti kotvan aikaa ja taaskin pudisti päätään.
"Mutta jos sanoisin sinulle: 'Lapseni, rakas, rakas lapseni, ehk'en ole mitään tehnyt hyväksesi, mutta kumminkin olen isäsi, ja sinä olet ainoa, mitä minulle on enää jäänyt, tahdon sinua tulemaan luokseni ja olemaan tyttäreni, emmekä enää konsanaan eroa' — jos tuon sinulle sanoisin, niin pitäisitkö yhäti kiinni sedästäsi?"
Rukoilevien sanojen värähtelevä kiihkeys sai kyyneleet kihoamaan tytön silmiin, mutta hänen sydämensä pysyi lujana ja voimakkaana.
"Kyllä", hän sanoi; "en voisi toisin, sillä setä Magnus on sentäänkin ollut todellinen isäni."
Kaikki oli lopussa. Hän oli menettänyt viimeisenkin siteen, mikä olisi saattanut tytön häneen kiinnittää. Taasenkin tuntui hänestä, kuin olisi maailma häneltä luiskahtanut pois, kuin olisi toivon patsas hetkisen näytettyään kirkasta puoltaan jälleen kääntynyt, jättäen kaikki toivottomaan pimeyteen.
Hän oli arvellut Luonnon puhuvan tytölle, mutta se ei ollut puhunut. Luonto oli suuri, horjumaton välikappale Jumalan kädessä, ja Jumalan käsi oli hänen päällään.Niinkuin hän oli tehnyt, samoin oli käymässä hänelle— niinkuin hän oli riistänyt Thoran rakkauden Magnukselta, samaten oli Magnus monen vuoden kuluttua häneltä Elinin rakkauden anastanut. Se oli oikein, sitä oli mahdoton välttää, ja hänen täytyi sanomattoman nöyrtymyksen valtaamana kumartaa Jumalan oikeutta ja kostoa!
Hänen täytyi lähteä talosta, kuten oli tullutkin, ei ainoastaan ilmaisematta itseään äidilleen ja veljelleen, vaan myöskin ilman lastansa. Se oli hänen elämänsä katkerin hetki, mutta hänen oli pakko kohdata se ja mennä eteenpäin.
"Olet aivan oikeassa, rakkaani — aivan oikeassa", hän lausui. "Lapsen rakkaus on kuin kukkanen ikkunalla — se ei voi kasvaa jonkun sitä kastelematta. Setäsi on kaikkensa tehnyt hyväksesi ja on oikeutettu saamaan kaiken rakkautesi. Ei tapahtuisi kohtuus, jos isäsi voisi tulla takaisin kaikkien näiden vuosien kuluttua ja viedä sinut pois häneltä. Pysy hänessä, Elin, rakasta häntä, viihdyttele häntä, ja Jumala sinua uskollisuudestasi ja luottamuksestasi siunatkoon!"
Hän oli yrittänyt puhua urheasti, mutta ääni sortui ja hän pysähtyi.Hetkisen perästä hän virkahti rauhallisesti:
"Voitko antaa minulle kynän ja mustetta sekä arkin kirjoituspaperia?"
Tyttö toi ne viipymättä, ja pöydän ääreen istuutuen hän kirjoitti rivin tai pari. Sitten hän veti esiin lompakkonsa, avasi sen, pisti paperin siihen ja sulki sen taas.
"Elin, teetkö minulle suuren palveluksen?"
"Mielelläni, herra", vastasi tyttö.
"On myöhä, ja minulla on ollut pitkä päivä, joten en kukaties satu olemaan jalkeilla huutokaupan alkaessa aamulla — otatko tämän lompakon, antaaksesi sen ruununvoudille oitis, kun hän tulee?"
"Kernaasti, herra."
"Et avaa sitä etkä näytä kellekään muulle, vaan viet sen paikalla huoneeseesi ja panet päänalusesi alle, ja huomenaamulla nouset varhain ja annat sen ruununvoudille, ennen kuin hän aloittaa myynnin — teetkö sen puolestani, tyttöseni?"
"Teen varmasti."
"Kiitos! Ja nyt sinun tulee käydä levolle. Hyvästi, lapseni!"
"Mutta näenhän teidät aamulla?"
"Kukapa tiennee? Silloin saattaa meillä kummallakin olla muuta mietittävää, joten meidän on parempi hyvästellä nyt."