Eräänä päivänä, kun hän istui kosken partaalla työtä katselemassa, hautoen ajatuksiansa ja suunnitelmiansa, kuuli hän hyvin tutun piipittävän äänen päänsä päällä. Hän kääntyi ympäri ja näki, kuinka joukko pihlajia hänen vierellänsä oli tilhiparven ympäröimänä. Nämä pienet, ahmivaiset, koreahöyheniset eläimet olivat laskeutuneet punaisille marjoille. — Ahah, ovatko ne jo täällä, nyt on meillä talvi jo oven edessä.
Mutta hän tuli nähneeksi enemmän kuin nuo koreat, tyhmät linnut. Pihlajan alla seisoivat Elli ja Kaarlo, heillä oli juoksusolmu vavan nenässä; mutta nähtävästi vapa ei ylettynyt lintujen vangitsemiseen, vaikka kuinka ne molemmat nuorukaiset kurottautuivatkin. Nyt kuiskasivat he jotakin hiljaa toinen toisellensa, sitte otti poika Ellistä kiinni ja nosti hänet varovasti ylös. Nojautuen pihlajaan, kiipesi Elli pojan olkapäälle, ja nyt piti pyytämisen alkaa. Tuo hento, kivulloinen tyttö syvine, selittämättömine silmineen näytti itse pieneltä linnunpojalta, joka oli pudonnut pesästänsä isokasvuisen pojan käsiin.
Ja nuo silmät, ne eivät enää etsineet noita kirjavia lintuja, niitä vangitaksensa, ne pyrkivät suorastaan Kaarlon sydämmeen. Ja ne löysivätkin tien sinne. Kaarlo heitti vapansa ja unhotti koko pyynnin tytön tähden.
Nyt kävi Veikkoliinille liian vaikeaksi. Kuinka rikkaita, kuinka onnellisia ne olivat nuo kaksi, mitä kaikkea he omasivatkin, jonka hän oli kadottanut jo kauan aikaa sitten.
Pikaisesti kääntyi hänen huomionsa pojan säihkyviin silmiin. Missä herran nimessä oli hän nähnyt nämä mustat silmät; sillä hän oli ne nähnyt. Ei, hän ei voinut kärsiä näitä tuskauttavia ajatuksia, hänen täytyi tehdä loppu niistä. Hän nousi pikaisesti. Tilhit, Elli ja huutolaispoika, jotka kaikki huomasivat hänet samalla kertaa, olivat nyt pakosalla ja pois näköpiiristä.
Ja Veikkoliini meni pois, huoaten jo helpommin, sahallensa katsomaan mitenkä työ joutui. Mutta ensikerran oli hän nyt välinpitämätön työstä. Hän näki, kuinka tuo suuri vesiratas liikkui eteenpäin, kuinka vesirattaan siivet väistyivät valkean vaahdon ja mustan veden tieltä, kuinka nuo pienet rattaat pantiin yhä kiivaampaan liikkeeseen ja surisivat ja lopottivat kuin nopeat, puhuvat kielet, ja joka pyörä kuiskasi hänelle: ensi vuonna me jauhamme sinulle kultaa, rahoja, paljon rahoja, Ja hän hymyili itseänsä, surumielisen hymyn, hän, joka seisoi täällä kuuntelemassa tätä aaltojen ja koneiden melua. Ensikerran monen ajan perästä oli perussävelenä hänen mielialassaan ja hänen ajatuksissaan toistakin, kuin ansio ja voitto.
Mitä minua tämä hyödyttää, minullahan ei ole ketään, jollenka kokoan, sanoi hän itseksensä. Yö tuli jo, kun hän alakuloisena vihdoinkin meni tupaan.
Hän astui kylmästä ja pimeästä lämpimään ja valoon, tervehti ja istuutui yksinään ja äänetönnä huoneen perälle akkunan viereen, syrjäisimpään nurkkaan. Kaikki muut, yksin Halli-koirakin, etsivät valoa ja liikkuivat suuressa huoneessa lähempänä tuli-sijaa, jossa iso mäntyvalkea räiski ja valaisi.
Katkera tunne valtasi Veikkoliinin; hän yksinään oli täällä vieraana. Hänestä tuntui, kuin seisoisi hän ulkopuolella syyspimeässä ja katsoisi tänne sisään. Hänestä näytti niin valoisalta ja iloisalta siellä sisällä. Liedellä paloi iloinen tuli, joka selvästi valaisi Mariaa, Elliä, joka puoliääneen luki kirjaansa, ja poikia, jotka liehuvan päretulen valossa kiskoivat päreitä, Hänen muistinsa menneiden vuosien onnesta ja rakkaudesta, joille tunteille aika antoi uuden kiillon ja värin, valtasi hänet raivolla. Hän ikävöitsi sitä nuoruuden aikaa takaisin, joka oli ollut, sitä onnea, joka oli mennyt. Samanlainen onni houkutteli häntä juuri täällä sisässä jälleen, siinä lämpimässä valoisassa huoneessa ja kumminkin — hän seisoi ulkopuolella syksyisessä pimeässä.
Hän meni alakuloisena huoneeseensa, joka oli toisella puolella porstuata, kömpi tilallensa ja nukkui. Hänen unestansa tuli jatkoa hänen ajatuksillensa: hän luuli olevansa mahtava kuningas; edessään näki hän kuningattaren, joka oli puettu kuten piplian naiset pitkäliepeiseen hameeseen. Se oli Batseba. Hän seisoi valoisalla peräalalla ja käänti kasvonsa pois. Hän näki ne ainoastaan puoliskona, niinkuin hän äsken oli nähnyt Marian tulen luona uunin edessä. Hän kulki vitkalleen tietä myöten, joka oli vievinään sisään äärettömyyteen. Hän tahtoi seurata sitä, vaan niinkuin usein unissa, oli tämä nyt hänellekin mahdotonta, hän oli ikäänkuin juurtuneena maahan. Hän rukoili, hän tahtoi toiselle huomauttaa läsnäolonsa, mutta mikään ei auttanut. Eipäs ollakaan, kun jo Matti seisoi siellä kirveinensä hakkaamassa pilvienkorkuista honkaa, joka jyskien kaatui molempain päälle. Veikkoliini havahtui, märkänä hiestä, ja näki iloksensa aamun valon pilkistävän tummien, pitkien, juovukkaiden pilvien välistä.
Syksyn loppu läheni. Tilhi oli saapunut, hävittänyt pihlajan marjat ja mennyt takaisin erämaahan. Harakka oli palannut kesäiseltä huvimatkaltaan ja korppi ryöstöretkiltään. Kumpikin haki nyt, kun talvi oli tulemaisillaan, ihmisasuntojen läheisyyttä, samoin kuin köyhät nälkävuosina menevät kaupunkeihin. Varikset pitivät käräjöitä aumojen päällä ja miettivät, mitä pitäisi nyt tehdä, kun vesi jäätyi pellon vakoloissa, etanat olivat kuin jääpalaset, kastemadot piilountuivat maan sisään ja kaikki lyhteet olivat aumassa. Eräs vanha viisas varis, jonka päälaen höyhenet olivat harvenneet ja kaulahöyhenet olivat pörröllään, ja joka oli nähnyt mailmata, ratkaisi asian. Pari kertaa se vaakkahutti, kuin poika äänenmurroksen aikana; luultavasti kertoi hän, että muikkujen kalastus Pielisjärven rannoilla saatettiin pitää alkaneena. Sillä ei aikaakaan, niin läksivät kaikki varikset riemuvaakunnalla lentoon mennäkseen tuulen auttamina matkoihinsa, verkkaisesti, mutta varmasti lentäen lounasta kohti, järven toiselle rannalle.
Israel Veikkoliini seisoi sahassaan ja katseli luukusta seutua, pannen erinäistä huomiota varisten toimiin. Kun varisparvi näytti pieniltä mustilta pilkuilta ilmassa, kääntyi hän pois luukulta miettien: peijakkaan viisaita lintuja nuo varikset. Minun pitäisi tehdä samoin kuin ne, mennä tieheni.
Israel Veikkoliinissa asui kaksi yhtä väkevätä voimaa, jotka kumpikin veti eri suunnalle. Toinen niistä, rakkaus Matin vaimoon, käski häntä jäämään; toinen, hänen halunsa päästä eteenpäin mailmassa, käski häntä matkustamaan. Kun hän, niinkuin usein on intohimoisten luonnetten tapa, oli kylmäverinen ja lisäksi viisas, oli hän tarkoin miettinyt asiata ja tullut samaan johtopäätökseen kuin varikset. Paras, mitä hän saattoi tehdä, oli lähteä tiehensä. Hän ei tahtonut jättää kumpaakaan päämäärää tekemättä; hänen piti odottaa. Kärsivällisyys voittaa kaikki.
Tähän lisäksi tuli vielä kaksi asianhaaraa, Matti oli piakkoin palaava, ja jos hän ei olisi saanut rahoja Suikkilan sahalta, niin siinä tapauksessa olisi parasta olla perhettä näkemättä joksikin ajaksi. Ei, hänen täytyi ensi tilaisuudessa mennä Joensuuhun.
Toinen syy oli, että metsänhakkauksen piti hyvinkin pian alkaa. Mutta minne hän lähettäisi puutavaransa? Tätä rengasta vielä puuttui siitä pitkästä ketjusta, joka nostaisi hänen kultaisen aarteensa metsän syvyydestä. Kun hän oli päässyt asiasta täysin selville, tuntui lähtö vastahakoiselta, mutta pois täytyi hänen mennä. Ja hän matkusti vielä samana päivänä.
Näytti siltä, kuin olisi tämä viisas päätös itse itsensä palkinnut. Kun Veikkoliini saapui Joensuuhun, tapasi hän erään henkilön, joka turhaan oli tarjonnut palvelustaan yhdelle ja toiselle tukkipatruunalle; turhaan, sillä ajat olivat huonoja. Siten saapui hän myöskin Veikkoliinin luo, ja nyt oli hänellä kaikki, mitä hän tarvitsi, yhdistysside itsensä ja ulkomailman välillä. Miehellä oli ollut paikka kauppahuone Blumella, mutta kun kauppahuone nyt alkoi hiljaisuudessa vähentää menojansa, oli hän saanut mennä pois. Hän joi jotenkin paljon, oli silloin raju ja puhelijas ja puhui entisistä isännistänsä pahaa, mutta hän tunsi englantilaiset kauppahuoneet, joilla oli tapana ostaa tavaransa Suomesta, ja niin sai epätasainen käydä tasaisesta.
Uudelta kirjanpitäjältään sai Veikkoliini tietää että Blumen kauppahuoneella oli vaikeuksia. Ei edes Matti Kiiskilä olisi voinut saamistansa päivälleen saada, jos hän sitä olisi vaatinut. Mutta onneksi oli Matti sokeassa luottamuksessaan, vaikeuksia tekemättä, suostunut jättämään rahansa kauppahuoneelle. Tätä kuullessansa henkäsi Veikkoliini syvään. Hän oli nähnyt selvästi tulevaisuuteen, hän oli arvostellut asioita oikein, ja nyt täytti tyytyväisyyden tunne koko hänen olentonsa. Nyt oli ensimmäinen ansa koettu. Hän saattoi nyt lähteä takaisin kotia virittämään toisia pauloja. Ja niin hän teki. Mutta kun hän saapui kotia, niin tuo suuri työ odotti häntä. Vielä kerran oli hän pakoitettu elämään koko talven metsässä, elämään siellä yötä ja päivää, kuin villipeto kurjan pesänsä pohjassa; mutta sitten, sitten loppuisi se ainaiseksi, sitten saattoi hän palkata toisen henkilön sijaansa. Nyt, kun kaikki riippui hiuskarvasta, ei hän voinut luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä, sillä itsehän sitä on paras renki.
Matti oli Jaakko Trastin ja tavallisen metsänhakkaajajoukkonsa kanssa matkustanut Blumen metsiin.
Kaarlo oli jäänyt kotio vaimoväen avuksi. Joulun jälkeen vaihtaisi hänAntin kanssa, joka nyt oli seurannut isäänsä.
Maria oli paljon muuttunut. Ennen oli hän sillä ihailun saavuttamisen halulla, joka on naisellisen kauneuden ominaisuutena, ilman muuta vastaanottanut Veikkoliinin selvästi osoitetun ihailemisen, hänen maalaismaisen kohtelijaisuutensa. Mutta nyt hän häntä silminnähtävästi karttoi. Veikkoliinillä taaskin oli paljon toimittamista; hänellä ei ollut aikaa mietiskellä syytä tähän muutokseen. Hiljaisuudessa oli hän kuitenkin hyvillään siitä. Hän päätti siitä, ett'ei Maria ollut välinpitämätön hänestä; sentähden pelkäsi Maria häntä. Veikkoliini tunsi itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi, veri virtasi nopeammin kuin moneen vuoteen hänen suonissansa, hänet valtasi nuorellinen halu tarttua vaikeimpiin tehtäviin, hän muuttui rohkeammaksi ja yritteleväisemmäksi kuin ennen. Innolla ja halulla alotti hän suurta tehtävätään. Ja sittenkuin hänen väkensä, niinkuin tavallista on ennen metsätyön alkua, olivat käynyt ripillä, lähti hän kaikkine miehinensä metsään, ikäänkuin juhlaan.
Tukinhakkaaja viettää metsän sydämmessä koiran elämätä. Aikaiseen aamulla on hän ylhäällä, lumessa ja pakkasessa. Hongat kaadetaan, karsitaan, ja pienet villakarvaiset hevoset vetävät ne tapulipaikoille joen rantaan. Lumi pyryää miesten ja hevosten ympärillä, hiki valuu kädestä tuossa raskaassa työssä. Vähän kylmää ruokaa ja kuppi kuumaa kahvia, ei muuta. Jos onni on myötäinen, ja jos niin toimitetaan, että joku entinen kokkipoika tahi joku asevelvollinen, joka on palvellut kyökki-osastossa, on työmiesten joukossa, voi kuuma soppa silloin tällöin keskeyttää tuota yksitoikkoista ruokajärjestystä. Ja illan tullen viedään hevoset jonkun pilviä tavoittelevan kuusen alle, siellä seisovat ne taajassa niin, että lämmittävät toisiansa, ja saavat yöruokansa ja loimensa, kun miehet kömpivät kojuunsa nukkumaan.
Kolmella seinällä ja vesikatolla varustetussa kojussa makaavat tukkimiehet lavoilla, jalat kojun neljättä avonaista sivua kohti. Kojun ulkopuolella leimuaa tuli, joka palaa koko yön, osaksi petojen hätäämistä, osaksi miesten jalkojen lämpiminä pitämistä varten. Vesisateessa, leutoilmassa, kun lumipyry riehuu honkien oksissa, kun pakkanen on niin tuima, että pikkulinnut putoavat kuolleina oksiltansa, kun revontulet leimuavat, tähdet säkenöivät ja linnunradan miljoonat tähtiä kiiluvat, on tämä koju kaikki kaikessaan, mitä metsän ravakkaat pojat tarvitsevat, voidaksensa levätä päivän tallaamisesta kyynäränkorkuisessa lumessa ja monesta sadasta kirveeniskusta hongan kovaan puuhun.
Jos matka kotiin on, niinkuin nyt, useita peninkulmia, niin rajoittuvat kotonakäynnit mahdollisimman harvoiksi, pari kertaa kuukaudessa, ja nekin vasta sitten kun lunta on tullut ja suksimies voi oikaista soiden ja rahkojen yli.
Paljon ei puhuta metsässä työnaikana. Kirveeniskujen kaikuessa, kaatuvien runkojen jyskyessä kuulee tuskin muuta kuin äänekkäästi lausuttu: "pois tieltä". Aamukylmä ajaa työhön, illan pimeä ja väsymys päivän vaivoista nukkumaan.
Talvipakkasen tuimuuden, kyynärän paksuisen lumen, myrskytuulen huminan metsässä, päivän lyhyyden ja hämäryyden, yön pituuden ja kylmyyden — kaikki nämät kärsii tukinhakkaaja tyynellä mielin. Mutta on jotakin, joka tekee hänen elämänsä vaikeaksi, mielen raskaaksi, vie häneltä halun ja terveyden. Se on vesisade. Sade on hänen pahin vihollisensa, vetinen syksy ja sateinen kevät on hänelle sama, kuin ukonilma kalastajalle ja halla maanviljelijälle, se on hänen häviönsä.
Veikkoliini oli työssä aamusta iltaan. Tunteille ja unelmille ei ollut hänellä paljon aikaa. Missä karhu makaa pesässään, siinä ilmaisee ainoastaan kellahtava värinvivahdus lumessa, että omituinen elo, joka elää itsestänsä, piilee lumipeitteen alla. Samoin oli Veikkoliininkin laita.
Ainoastaan silloin tällöin heräsi hänen kuvittelunsa eloon. Ainoastaan harvoin näki hän unta kauniista Batsebasta ja hänen kuninkaallisesta rakastajastaan. Silloin hänen, työväkensä ihmeeksi, oli tapana kuleksia muutamia tunteja vaaleana ja synkkänä; mutta sitten työ taas pääsi voitolle. Hän tunsi, että tämä kaikki lepäisi kätkettynä kevääseen saakka hänessä itsessään, kuin siemen jyvämaassa, että kaikki heräisi uudestaan kesän auringon lämmössä eloon ja voimaan, ja silloin selvenisi kaikki tämä, joka nyt oli sekaannuksiin joutunut.
Miten tuo tulisi suoriutumaan, sitä hän ei tiennyt, eikä hän huolinut sitä tutkia — "se on sallittu". Tämä tuon suuren luontaisuskonnon ilmaus, jota uskontoa kaikissa mailman kansoissa useimmat tunnustavat, on se, joka antaa kestämisvoimaa itämaan fellahille yhtä hyvin kuin turkkilaiselle talonpojalle heidän työskennellessään polttavassa auringonpaahteessa, veronkiskojan ruoska päänsä päällä; venäläiselle, joka viljelee maatansa toivottomassa yhteisviljelyksessä; köyhälle maanviljelijälle, joka pohjolassa taistelee yöhallain hävityksiä vastaan, se antaa kaikille tuon kaikkivoittavan henkisen sitkeyden, alistuvaisen uskalluksen. Toivoton uskallus. Tämä: "se on sallittu", tuo roomalaisten fatum, "se on sanottu", ja kreikkalaisten traagillinen sallimus on tulos mailmankatsannosta, joka ilmaisee alemman kehitysasteen, ahtaamman ilmeitten käsittämisen, mutta joka ei siltä estä tämän opin tunnustajia osoittamasta urhollisuutta, joka mailmaa useamman kuin yhden kerran on ihmetyttänyt.
Nyt oltiin jo koko joukko maaliskuussa. Päivät pitenivät, aurinko hehkui aamuin ja illoin honkien mustuneiden runkojen lävitse. Lumi kimalteli, niinkuin olisi tuhansia pieniä tähtiä satanut sen pinnalle.
Tukinhakkaajan työ kävi raskaammaksi. Kun kirves isku iskulta sattui vapisevaan runkoon, karisi lunta ja vettä oksilta, karisi työmiesten päähän ja niskaan ja tunkeutui vaatteiden läpi, olipa ne sitten minkälaisia hyvänsä. Itse työkin muuttui vaikeammaksi, sillä kun joka kirveenisku talvikuukausien aikana kärkkyi helposti petäjän kovaan, mutta hauraaseen kylkeen, paneutui nyt keväällä puu ikäänkuin vastarintaan teräkselle. Puu oli muuttunut sitkeäksi ja kimmoavaksi, sen kuuli jo iskujen äänestäkin.
Ja eräänä kirkkaana, kauniina maaliskuun päivänä, kun lumikiteet kimaltelivat, kuni pienet välkkyvät tähdet, kun koirasteerit olivat kokoontuneet aukeaksi hakatulle paikalle, ja luikersivat kauniimmat kevätlaulunsa ihastuneille kuunteleville naarasteerille, komensi Israel Veikkoliini "seis". Hakkaus oli loppunut täksi vuodeksi. Talvi oli mennyt. Syvällä lumen ja roudan alla olivat salatut voimat alkaneet liikkua. Ne nousivat yhä ylemmäksi puun ja kuoren välisiä hienoja syitä myöten puun soluihin ja suoniin. Nyt ei puu kelvannut enää ainepuuksi, sillä vetelät nesteet rupeavat pian happanemaan. Puu mätänee pian, on vähemmin pysyväinen eikä kestä pitkää uittamista vedessä, vaan painuu pohjaan matkalla jokiloissa ja järvissä.
Mutta nyt tuli tukinuittajille kiire. Viimeisellä lumella täytyi tukit vetää aarniometsän sydämmestä lähimpään jokeen, sitä myöten kuljetettavaksi sahalle. Tämä oli raskasta työtä miehille ja hevosille. Tukkien molemmat päät sidottiin pienille, lyhyille kelkoille, jotka olivat niin korkeat, että jalasten upotessa tukki ei kuitenkaan koskenut nietokseen. Jokaisen kelkkaparin eteen valjastettiin yksi tahi kaksi hevosta, aina tien hyvyyden tahi huonouden mukaan.
Koko päivät vetivät hevoset läähöttäen metsästä mäkien ja lumikinosten, risujen ja oksien ylitse, rytöjen ja kantojen välitse tukkeja, toisen toisensa perästä. Mahtavia honkia, jotka olivat seisoneet vuosisatoja, kuljetettiin pois metsästänsä, metsästä, johon ihmisjalka ei ollut milloinkaan astunut ainoatakaan jälkeä, ei lumeen eikä sammaleeseen; nuo pienet, mutta väkevät ja kestävät hevoset vetivät, miesten iloisesti hoilatessa ja kehoittavasti huutaessa, metsän jättiläiset sen pienen ojan partaalle, joka vielä jään ja lumen peittämänä juoksi Kiiskilän kylän ohitse Pielisjärveen.
Eikä sittenkään, kun lämpö sulatti nietokset, ja kaikki purot paisuivat yli äyräittensä ja joet muuttuivat kiitäviksi virroiksi, kun tukit huimaavalla nopeudella riensivät järviä kohti, ei silloinkaan työ käynyt helpommaksi. Kylpy virran pyörteissä jäälohkareiden välissä ei ollut niin erittäin harvinaista. Sillä nyt, juuri nyt, tällä lyhyellä vaihdeajalla, jolloin pohjolan talvi muuttuu pohjolan kevääksi, oli mahdollisen suurin määrä työtä suoritettava mahdollisen lyhyimmässä ajassa.
Veikkoliini oli nyt oikein oleissansa, hän pakotti, hän kiihotti työhön. Mutta hänen parhaassa vauhdissa ollessaan, toi sanansaattaja soiden ja rahkojen yli hänelle merkillisen kirjeen Blumen kauppahuoneelta. Hän jätti kaikki erään luotettavan miehen haltuun ja matkusti vielä samana päivänä.
Kevät oli. Leivo oli ensimmäisenä tuonut tämän sanoman, sitten oli västäräkki saapunut ja antanut todisteensa samasta asiasta, ja nyt meni pääsky takaukseen, että niin todellakin oli, ja kuitenkin oli vaikea sitä uskoa ja siitä vakuuttua. Kevät, jolla ei ollut aurinkoa, vaan ainoastaan harmaita sumuja, jotka kastelivat ja lokasivat kaikki, laskematta lämpöä maahan, tämä ei ollut mikään todellinen kevät. Kaikki näytti kolkolta ja synkältä. Pajupensaissa ja ojan laiteissa lepäsi lumi likaisena ja vetisenä; niityillä oli vielä routaa, joka kylmän peitteensä lävitse päästi ainoastaan voikukan ja koiranputken nousemaan. Lämpöä ei ollut vielä tullut, höyryä ei ollut vielä tarpeeksi, luonto työskenteli puolella höyryllä.
Suikkilan iso saha, kauppahuone Blumen suurin laitos, työskenteli sekin puolella voimalla. Vaikka sahanterät joka päivä surisivat ja vinkuivat, kuin vihoissaan ja raivoissaan, repivät hirsien syyt esille, tekivät sahajauhoja, pintalautoja ja lankkuja kosolta, huomasi jokainen kuitenkin työn käyvän ponnetta ja vauhditta.
Tuo edeltäpäin tietämätön jokin, jota kutsutaan mailmanmarkkinoiksi, oli lamassa. Minkätähden ja kuinka kauvaksi, sitä ei voinut kukaan tietää. Mutta että se oli lamassa, sen huomasi parhaiten noista mahtavista varastoista, joita oli ylt'yleensä. Tapulit ulottuivat kaikkialle, pihamaalta ja ojanlaiteilta muratille ja pelloille. Ne kasvoivat teiden varsille korkeiksi rakennuksiksi, muodostivat katuja, kujia ja kortteleja tuohon elottomaan ja liikkeettömään tapulikaupunkiin, kaupunkiin, missä ei kukaan asunut noissa täyteläisissä huoneissa, eikä kukaan liikkunut ahtailla kaduilla, ei mitään jyskettä kuulunut noilta pieniltä aukeilta paikoilta, eikä vaunuja kulkea suristanut raitioteillä, jotka puoleksi sahajauhojen ja nokkoisten peittäminä luikkivat autioita katuja myöten.
Saha työskenteli puolella voimalla, sen huomasi myöskin nuorisosta. Tuolla 6X1 tuumaisten tapulien välissä seisoi vanha naarmuinen ja haavallinen pihlaja melkein kantona. Se oli kuitenkin kiiruhtanut koristautumaan lehdillä ja nupuilla, vielä kerran, ennenkuin sen päivät olivat loppuneet, viettääksensä nuoren kevään leikkejä. Sen oksilla lauleli leppälintupari, eikä tarvinnut, kuni Bagdadin kaliifi, seitsemää vuotta tutkia lintujen kieltä, ymmärtääksensä että onnellisen rakkauden kieltä ne visertelivät nuo kaksi. Pihlajan juurella istui nuori tyttö ja nuori mies. Mitä leppälintu lauloi allegrossa, sen puhui mies adagiossa; voi, ei mitään työtä sahalla, ei omaa kotia eikä häitä! Kainot unelmat uudesta onnesta ja nuoresta rakkaudesta hukkuivat kyyneliin ja tukahtuivat huokauksiin.
Sen huomasi vanhoissakin. Tapuloitsija Mäkelä seisoi siinä korttelissa, josta 3X9 tuumaiset alkoivat, käsivarret ristissä rinnalla. Vastapäätä katua hienoimmassa korttelissa, jossa 3X12 tuumaiset olivat lateissa, istui kirjakaupustelija Johansson koettamassa hengen innolla ja uskon voimalla hankkia itsellensä ja raittiudelle käännykkäitä. Leveällä, lempeällä, jumalisella katseella toisteli hän toistelemistaan autuuttamisen toivoa ja elämän kruunua. "Herra vihaa mahtavia, Israelin ylimmäisiä, ja niitä, jotka ylvästelevät, hän vihaa ylpeitä ja kopeat kiihoittavat hänen vihaansa".
Ja Antti Mäkelä katseli synkästi edessään olevaan 3X12 tuuman tapuliin ja ajatteli himmeitä, epäselviä ajatuksia kaikkien katoavaisuudesta ja pysymättömyydestä. Kun ei nyt enää Blumeen, ei edes tuohon rikkaaseen Blumeen, jota hän oli koko elinaikansa palvellut, ollut luottamista, kun tämä jätti työmiehensä maksamatta neljäksitoista päiväksi, niin silloin täytyi alkaa hakea turvaa kauppahuoneen ulkopuolelta, ja Johansson oli ehkä oikeassa: paloviina ja herrain ylpeys oli Jumalalle vastenmielistä.
Sitä huomattiin kirkossakin, jossa optimistit, helposti liikutettuina ja herkkäverisinä, rakensivat toivonsa rukoukseen ja avuksihuutamiseen tällä hädän ajalla. Sitä huomasi pienissä työmieskodeissakin, jossa pessimistit istuivat alakuloisina ja synkkinä, kun äiti varpaisillaan käveli askareissaan ja lapset arkoina hiipivät köyhän kodin ulkokulmilla.
Sitä huomattiin kapakassa, jossa opportunistit istuivat hyväksensä ja huviksensa käyttämässä odottamatonta joutilaisuuttaan, kuiskaamalla esittäen yhteiskuntaa parantavia oppejaan ja ratkaisemassa työväenkysymyksen kuin sirkkeli tasoittaa lankun päät. Mutta kauempana huoneessa, myymispöydän takana, meluttiin kovalla äänellä. Siihen olivat nuorimmat rauhanhäiritsijät asettautuneet, ja samoin kuin ensimmäiset lumihiuteet pyörivät ja lentelevät vielä kylmenemättömässä syysilmassa, samaten kuultiin kapakkatuvan kuumassa ilmassa suuria sanoja ja hurjia kirouksia satelevan, törmäävän yhteen tunkeilevan tilasta, sanoja, jotka uhkasivat Suikkilan sahalle ja sen ympäristölle tulta ja hävitystä.
Melun siinä sisällä ylimmillään ollessa, aukeni ovi ja sisään astui kiiruusti vanha tapuloitsija naisen seuraamana. Heillä näkyi olevan jotain tärkeää ilmoitettavana, sen huomasi heti. Lähinnä seisovat vaikenivatkin heti; huoneessa syntyi ikäänkuin ontto eli aukko keskelle, johon hälinä kukistui, ja noin minuutin kuluttua kuultiin ainoastaan yksityisiä: noh! noh! mikä nyt on? Tapuloitsija ilmoitti höyrylaivan äskettäin laskeneen laituriin, ja että herra Emil Blume oli laivassa.
— Hän sen penikka, joka on syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuultiin nyt joukosta. Hän, joka muutamia vuosia sitten loikoi täällä koko kesän riippakoikussa eikä edes viitsinyt päätänsä nostaa, jos ei joku naisihminen kulkenut sivutse.
— Menkäämme hänen luoksensa ja kysykäämme, aikooko hän maksaa työmiehillensä vai ei.
Syntyi yleinen meteli kapakassa.
— Ei, seis nyt! odottakaa vähäsen, huusi nyt tapuloitsija hälinän voittavalla äänellä, hän ei ole yksinään. Veikkoliini on hänen kanssansa, Israel Veikkoliini.
Nyt kääntyi puhe toisaanne. Tuo äsken niin synkkä ja kiihottunut mieliala muuttui päinvastaiseksi. — Vai hän. Niin, jos joku voipi tässä auttaa, niin ei sitä tee englantilainen eikä ranskalainen, vaan kyllä Veikkoliini se on, joka sen tekee. Se on mies se, joka on pitänyt huolta itsestään, hänellä on rahaa, Kiiskilässä saha ja metsiä vielä. Me menemme miehissä konttoriin.
Ja synkimmästä epätoivosta ja toivottomasta alakuloisuudesta muuttui mieliala pikaisesti toivorikkaaksi parempien aikojen odottamiseksi, aiheettomaksi luottamukseksi kauppahuoneen maksukykyisyyteen.
Kiireimmiten maksettiin ryypyt ja olutpuolikkaat, ja nyt lähti liikkeelle tänä kevätiltana pitkä epäsäännöllinen jono konttorirakennukselle.
Tämä sijaitsi alhaalla kosken partaalla, niin lähellä putousta, että tyrsky joskus räiskyi sen huvisillalle. Rakennusta ympäröitsi kaunis, hyvin hoidettu puutarha, jossa kevättyöt nyt tehtiin suurella uutteruudella. Rappujen edessä olevalla suurella kukkaispenkereellä kukoisti lukemattomia punasinerviä crocus'ia ja muita valkoisia ja kirjavia kukkia, ja siellä täällä loisti tulpaani kuin punainen veripilkku mustalla mullalla. Aurikkelit olivat nupulla, ja punaisiksi paleltunein sormin kömpivät pioonit ylös maasta.
Nuori suoravartaloinen nainen, jolla oli pieni, kaunis pää ja raskasmielinen, älykäs sävy somamuotoisissa kasvoissaan, työskenteli muutamien äsken paljastettujen ruusupensaiden ruokkimisessa ja ampelopsis-köynnösten sitomisessa verannan ristikon ympärille. Kun hän kuuli raskasta nassuttavaa astumista märällä tiellä, katsahti hän pikaisesti ylös. Hänen kasvonsa vaalenivat, ja säikähtyneenä katsoi hän ympärilleen. Sitten kääri hän nopeasti helmansa ja juoksi keveästi kuin hirvi konttoriin. Silmänräpäyksen perästä tuli hän ulos miehensä kanssa, joka oli sahanhoitaja Paulsson. Tämä oli voimakas, lyhyenvanttera henkilö, jonka silmät katselivat terävästi, pistävästi. Miehellä oli revolveri kädessään. Tuo kaunis rouva koetti hillitä levottomuuttaan ja kuiskasi: Kaarlo, älä pikaistu, Kaarlo, Kaarlo. Nyt seisoivat työmiehet jo pnutarhanaidakkeen sisäpuolella.
— Mitä te tahdotte? sanoi Paulsson vihaisesti.
Yleinen hiljaisuus.
— Mitä te tahdotte? kysyi sahanhoitaja korkealla äänellä.
— Puhua herra Blumen ja Veikkoliinin kanssa, vastasivat pari rohkeinta.
— He eivät ole vielä täällä, vastasi sahanhoitaja karmeasti. Olenhan sen jo sanonut; ja nyt te jätätte heti puutarhan. Mutta heti … kuuletteko te — ja nuo terävät silmät alkoivat säihkyä.
Yleinen liike syntyi nyt työmiesten joukossa.
— He ovat tulleet … he ovat täällä, vastasivat muutamat.
— Niin, täällä minä olen, vastasi nyt eräs ääni, ja polulla alhaalta kosken luota tuli herra Emil ylös puutarhaan. Veikkoliini on vielä tuolla alhaalla, laiturilla. — Onko jo tultu näin pitkälle, sanoi hän kuiskaten Paulssonille? Hän oli vaalennut nähdessään levottoman ihmisjoukon puutarhassa.
— Täällä me olemme, sanoi hän jälleen, kääntyen joukkoon päin. Hyvää iltaa, hyvää iltaa, menkää nyt kukin kotiinsa. Tunnin perästä saamme puhua ja selvittää koko asian.
Lakit lensivät pois kansan päästä. Eräs vanha mies astui esille, pudisti Emil herran kättä ja sanoi nöyränä: — Älkää pahaks' panko, älkää pahaks' panko, nuori herra, minä olen ollut täällä aina Teidän isänisänne ajoilta, ollaan vähän niinkuin levottomia täällä tehtaassa, älkää pahaks' panko, — ja niin vetäyntyi joukko hiljakseen puutarhasta.
Herra Paulsson ja hänen isäntänsä menivät verannalle päin. Emil herra tervehti kohtelijaasti tuota kaunista rouvaa, jonka kasvoille pikaisesti ilmauntui polttava punehdus, punehdus, joka peitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa, punehdus, joka tuotti uhkaavan ilmeen sahanhoitajan teräviin silmiin, joka muutti hänen piirteensä vielä tuimemmaksi ja ihonsa vielä keltaisemmaksi. Tuskin yhtäkään lausetta nämä kolme toisillensa lausui. Ujostuksissaan astuttiin konttori-rakennukseen. Sahanhoitaja pani revolverin kirjoituspöydälle. Rouva Paulsson katosi äkisti sisähuoneisiin teetä laittamaan. Myöskin Paulsson oli mennyt ulos huoneesta, ja hetkiseksi jätettiin herra Emil yksikseen.
Oli aikoja kulunut siitä — kohta Paulssonin tultua sahan hoitajaksi — kun herra Emil oli tässä huoneessa, joka ennen oli ollut salonkina hänen vanhempiensa kesäasunnossa; silloin se oli koristettu kukilla ja vanhoilla perhemuotokuvilla. Nyt se oli alennettu konttorihuoneeksi ja täynnänsä näytteitä reunuspuista ja läpileikkauksista, hintaluetteloja kaikkialla, seinillä ja katossakin.
Ei, ei kaikkialla, eräs suuri valokuva vanhanaikuisine aaltomaisine puitteineen riippui huoneen yhdessä nurkassa. Se oli hänen ja sahanhoitajan, hänen, nuoruutensa ystävän, valokuva. Kuinka hyvin hän muistikin sitä hauskaa juomapäivää, jolloin he molemmat ylioppilaina, molemmat laulajoita, valokuvattiin tämä malja välillänsä. Oi, paljon oli senjälkeen tapahtunut, joka oli toisistaan eroittanut nämät molemmat ystävät. Vuosia oli kulunut siitä ajasta, ja kumminkin puhui tuon kauniin rouvan polttava punehdus herra Emilin nuoruuden urostöistä. Paulsson, ystävä Kokko, joksi häntä sanottiin, oli saanut sahanhoitajan paikan, palkan ja asunnon kauppahuoneelta sekä vielä lahjojakin. Mutta siitä ajasta alkaen oli Kokon entiset pyöreät, avonaiset ja iloiset silmät muuttuneet noiksi pistäviksi, teräviksi, jotka nyt herättivät pelkoa työmiehissä.
Herra Emil ei ennättänyt kumminkaan, onneksi kyllä, vaipua ylioppilasmuistoihin; ovi aukeni ja sisään astui Paulsson ja Veikkoliini. Näytti siltä, kun Paulsson ei tahtoisi olla yksinänsä herra Emilin kanssa, ja jonkinmoisella innolla ryhdyttiin liikeasioihin, ikäänkuin ainoalle puolueettomalle alueelle, jolla voitiin yhtyä.
Herra Emil veti esille Schönfeldin siististi kuni kaunokirjoittajan kädellä kirjoitettuja ja viivattuja tapelleja, hänen anomuksensa ulkomaalaisille saamamiehille maksuajan pidentämisestä, esitti asian semmoisena, kuin hän itse Schönfeldin innostuttamana sen käsitti, ja niinkuin kirjeessä Paulssonille oli ilmoitettu.
Herra Emil oli synnynnäisen hyvän älynsä, rikkaan kuvitusvoimansa avulla melkoisesti kehittänyt asioimis-älynsä. Joll'eivät ajat olisi olleet niin huonoja, jollei hän olisi koko aikaa työskennellyt edellisen velkakuorman raskauttamana, melkein ilman toivoa ja luottamusta, niin olisi hän ehken työskennellyt voimalla ja innolla. Blumen kauppahuoneelle oli se välttämättömänä elinehtona, Paulssonille suureksi eduksi, jos Schönfeldin tekemä ehdotus voisi mennä lävitse, ja tämä ehdotus oli se, että muodostettaisiin yhtiö, niin että muun muassa Paulsson, joka perinpohjin tunsi liikkeen, ja Veikkoliini, joka omasi halpahintaisia metsiä, yhtyisi kauppahuoneeseen. Herra Emil esitti kaikki edut tästä loistavalla todistusvoimalla. Edut olivat kieltämättömiä, vaikeudet tosin melkoisia, mutta tiettyjä ja mahdollisia voittaa.
Veikkoliini kuunteli suurimmalla tarkkuudella. Kaksi punaista, jyrkkäpiirteistä pilkkua ilmauntni hänen laihoille poskillensa, kun tämä ehdotus hänelle tehtiin. Hänen muutoin umpinainen luonteensa, joka tuon jonkin takana, jota me sanomme talonpojan levollisuudeksi — kansassa kasvatuksen kautta saavutettu arvokkaisuus, eikä mikään luonnonlahja — kätki koko mailman ajatuksia ja tunteita, jätti hänen hetkiseksi. Hän hymyili niin, että lukemattomia ryppyjä muodostui tuolle ruskealle iholle. Hänen silmänsä loistivat siitä tyytyväisyydestä, jota hän tunsi. Hänen koko olentonsa ikäänkuin laajentui, hän tunsi nousevansa ylöspäin, tunsi että hän oli saavuttamaisillaan päämaalia, joka kauan unissa oli hänelle kangastanut.
Paulsson'in terävä silmä huomasi voiton, hän nousi ylös hillitäksensä oman mielenliikutuksensa.
— Minä tuon sisään vähän konjakkia ja vettä, sanoi hän, ja hieno hymy kohosi hänen omiin suupieliinsä mutta katosi samassa, Tämä oli jotakin niin tavatonta hänen katkerissa kasvoissaan ja muutti siihen määrään koko niiden mielenilmeen, että Veikkoliini havahtui humauksestansa ja heti jälleen tunsi seisovansa lujalla maalla.
— Me olemme aikoneet muuttaa firman nimen "Blume et Komp'ksi", sanoi herra Emil pitkäveteisesti ja katsoi tarkastaen Veikkoliiniin. Veikkoliini hymyili hiljaisen pidätetyn hymyn, kumartui syvään ales paperien yli salataksensa mielenliikutustansa, selaili niitä ja sanoi päättävästi:
— Minunhan kumminkin ensin pitää saada osa näistä asiakirjoista täällä.
— Kyllä, ne te saatte Paulssonin tahi hänen konttoriapulaisensa kanssa tutkia täällä konttorissa tänä iltana. Huomenna pitäisi minun saada teidän vastauksenne. Se on hyvä tarjous, jonka teille teen, siitä voitte olla vakuutettu. Ja herra Emil antoi Veikkoliinille johtavan katsauksen kaikkiin tapelleihin ja papereihin.
Nyt tuli Paulsson tuoden konjakkia ja vettä. Juotiin "saat täst", ja päätettiin, että sillä aikaa kuin Veikkoliini tutkii tapelleja, ne toiset kaksi menevät alas sahalle maksamaan työmiehille, sillä Blume oli tuonut rahoja mukanaan.
Veikkoliini jäi yksikseen huoneeseen. Hän tirkisteli varovasti kummastakin akkunasta, heittäytyi hillitönnä konttorituolille, ja antaen vapautta riemuitsevalle ilollensa, joka täytti hänen sydämmensä, päästi hän lyhyen röhänaurun. Hän levitti käsivartensa, huitoi niillä; hän tunsi ikäänkuin hän olisi vuosimääriä istunut vankeudessa ja nyt, nyt ensikerran äkisti saanut vapauden. Hän muisti kuinka hän kerran Viipurissa oli nähnyt erään vangitun mustalaisen päästettävän lääninvankilasta, kuinka tämä rajattomasta vapaudenilosta oli laskeutunut maahan, suudellut sitä ja vannonut, että hän ei koskaan enää, vaikka mitä rikosta hyvänsä tulisikin tekemään, elävänä antautuisi vangiksi.
Vapisevin käsin tarttui Veikkoliini papereihin ja hillitsi ilonsa, kuten olisi siinä ollut vaara. Hän muisti ne tuskalliset tunnit, jotka hän joku aika sitten oli viettänyt proomu Vellamon kastarissa, kun hän ensikerran sai kuulla kauppahuone Blumen rappiotilan; hän muisti kauheat päivät, pelvon ja toivon päivät, ja epäilyksen, ennättäisikö hän ostaa Matti Kiiskilän talon ja metsän, ennenkuin tuo odotettu mullistus tapahtuisi. Toista kertaa ei hän tahtonut tulla samaan tilaan, ja hän muuttui äkisti kovaksi kuin valurauta — hän karkoitti kaiken turhamielisyyden, kaikki tyhjät unelmat, kaiken laupeuden, kaikki; —ainoastaan hänen järkensä, hänen vaaran teroittama arvostelukykynsä, hänen peruuttamattomasti päättäväinen tahtonsa ratkaisisi tuon suuren kysymyksen: herrako — vai palvelija?
Hän tutki esillä olevia tapelleja tarkkaan, ajattelevaisesti. Kului tunti tunnilta — sitten kutsuttiin hän illalliselle.
Iltaruokaa syötäessä oli mieliala raskaana. Veikkoliini ei vielä tahtonut antaa ratkaisevaa vastausta asiasta. Rouvaa ei näkynyt, Paulsson ja Blume eivät tahtoneet puhua ruotsia, jota Veikkoliini huonosti ymmärsi, jott'eivät herättäisi hänessä epäluuloa, ja kun he puhuivat huonosti suomea, ei siinä tullut paljon puhutuksi.
Illallisen kestäessä muuttui Blume äkisti huomattavan levottomaksi. Hän tuskin saattoi pakottaa itseänsä istumaan hiljaa, hänen salainen paheensa alkoi häntä muistuttaa läsnäolostansa, noita veltostuneita piirteitä nytkäytti, huulet vapisivat silloin tällöin vavahtaen, silmäterät laajenivat, hän nähtävästi näki kaksia, sillä aika-ajoin tavoitti hän sivuin niitä esineitä, joita hän tahtoi ottaa.
Kun illallinen vihdoinkin oli lopussa, kiiruhti hän huoneeseensa, mutta siellä oli talon naisväki vielä parhaillaan siivoamassa, vuoteita tekemässä ja lämmittämässä. Puoli-vimmoissaan juoksi hän ulos kevätyöhön ja käveli edestakaisin puistossa ja pihalla. Hän otti liivintaskusta erään pienen kotelon, jota hän hermostuneena aukaisi kerta toisensa perästä.
Ilma oli muuttunut, sumu ja kosteus oli poissa, tuo raaka kevättuuli oli lauhkea ja lämpöinen, taivas kirkas, kuu valaisi seutua. Koivu levitti tuoksuansa, koski pauhasi ja heitti pisaroita ympärillensä, jotka muodostivat liikkuvia, monivärisiä vesikaaria yli tuon valkoisen vaahdon. Ilma oli lieveä, pikkulinnut sirisivät silloin tällöin pesissänsä, ruisrääkkä antoi kuulla narskutustansa, luonto varustautui auringonpaisteiseen ja lämpimään päivään, juhlaan ja iloon.
Mutta niinkuin kirottu samoili herra Emil puutarhan käytävillä tuskallisesti odottaen, että hänen huoneensa tulisi kuntoon. Vihdoinkin, vihdoinkin katosivat valot tuolta ylhäältä, hän riemuitsi tuskissansa, riensi ylös, sytytti vapisevilla käsillä kynttilänsä, kiskoi auki soman, englantilaisen matkalaukkunsa ja etsi kaikista sen koloista ja säilyistä tuota huumaavaa myrkkyä, ikäänkuin hän olisi etsinyt sielunsa autuutta. Hän ei löytänyt sitä. Mahdotonta! Hän oli kuitenkin kätkenyt sen huolellisesti siihen. Hän malttoi äkisti mielensä, vaistomaisesti, voidaksensa ajatella, kuinka se oli hävinnyt, minnekä hän oli sen pannut, ja oliko hän sen matkalla kätkenyt. Jahah, nyt muisti hän sen, hän oli pannut sen matkalaukkuunsa. Hänen huulensa vetäyntyivät kankeaan suonenvedontapaiseen hymyyn, hän ikäänkuin havaitsi jotakin kiiltävää punaista, jota hän mielessään kuvaili edessänsä; hiki juoksi hänen otsastansa. Se lievensi hänen tuskansa ja taistelemalla saavutetulla levollisuudella, vakavuuden ja varmuuden tunteella meni hän alas konttoriin tuodaksensa sieltä matkalaukkunsa.
Pimeässä korridoorissa kuuli hän hiljaisen soinnukkaan äänen; "Emil, seisahdu, Emil minä pyydän", hän tunsi pehmeän pienoisen käden, mutta hän meni muissa ajatuksissa, toisessa teossa. Hän oli hurjimman halun painon alaisena. Törkeästi huutaen: "pois tieltä", meni hän eteenpäin rappuja myöten ja astui konttoriin. Hän ei edes huomannut nyyhkimisen ääntä, joka kuului rappusista.
Konttorissa oli pimeä, hän sytytti kynttilän, silloin näki hän erään paperin pöydällä, johonka oli jotakin kirjoitettu suurilla, jäykillä kirjaimilla. Hän haki ensiksi matkalaukkunsa ja aukaisi sen pikaisesti. Täällä, täällä sisässä se oli, tuo tuskallisesti etsitty, eräässä sievässä kristallipullossa. Taaskin vilahti värinläike hänen silmiensä edessä. Noh, nyt saattoi hän heittää pikaisen silmäyksen paperiin. Mitähän se mahtoi sisältää? Hän luki koneellisesti seuraavat sanat suomeksi:
"En koskaan yhdy kauppahuoneeseen.
"Israel Veikkoliini."
Herra Emil vavahti. Kristallipullo putosi kilisten muutamille rautanäytteille, jotka olivat laattialla, ja meni tuhanneksi muruksi.
Hämmästyneenä tuijotti hän laattiaan.
Nyt valtasi hänet raivo ja epätoivo. Yhdessä sekunnissa selvisi kaikki hänelle: että hän tuolla ulkona jälleen luotansa oli sysännyt pehmoisen, sievän käden, lämpöisen, rakastavan sydämmen; että Veikkoliini oli jättänyt hänet pulaan; että kauppahuone oli joutunut häviöön ja, mikä oli kauheinta kaikista, että pullo makasi särkyneenä, hänen jalkansa juuressa, levittäen hienoa karvasmantelin tuoksua ympärillensä.
Melkein tunnotonna tuskasta hapuili hän tulta. Hän tapasi jotain kovaa, kylmää, kiiltävää, katsoi lähemmin sitä, ymmärtämättä ensin mitä se oli. Häntä värisytti, se oli Paulssonin revolveri.
— Oikein, sanoi hän, se tulee kuin kutsuttu.
Kuului muutamia napsauksia … laukaus, ja kauppahuone Blumen viimeinen edustaja oli mennyt tuntemattomiin.
Kun Veikkoliini oli lopettanut herra Emilin tapellien tarkastamisen, pakeni hän huoneesta. Hän pakeni itseänsä. Kunnia kuulua Blumen kauppahuoneeseen oli hänelle liian houkutteleva. Jos herra Emil olisi vielä kerran asettanut hänen eteensä tämän loistavan numerosarjakuvan, joka alkoi muutamalla pennillä kuutiojalalta ja loppui miljoonilla, komeilla kuvilla koreista arvopapereista paksuina tukkuina, kultaläjistä ja ennen kaikkea yrityksistä, suurista yrityksistä: tuhansittain työmiehiä pantaisiin liikkeelle pitkin koko Karjalan vesistöä, satoja hevosia ja höyrykoneita pakotettaisiin kuljettamaan tavaroita kauppahuoneen mahtavaan varastoon, joukottain ostajia ja turvatteja, liikeystäviä, asiamiehiä tulisi alituiseen tuomaan uusia tilauksia, toisi sterlinkipuntia, frangeja ja guldenia noihin tilaviin kassaholveihin — kuka tiesi, ehkä hän lopulta olisi antanut houkutella itsensä kauppahuoneeseen, ja se olisi ollut tyhmää, varsinkin, kuten hän nyt asian käsitti. Ja hänen käsityksensä oli varmaankin oikea, sen hän tunsi, sen hän tiesi. Sentähden tahtoi hän ennen paeta kuin huonosti vastustaa. Ei, herra Emil, ei! Oljet voivat kyllä olla pehmeitä, mutta niistä tulee kova vuode.
Veikkoliini luuli itse, sen loppupäätöksen jälkeen, jonka hän oli saanut herra Emilin laskuista, ja sen päätöksen jälkeen, jonka hän oli tehnyt, oppineensa enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän oli tullut tarkkanäköiseksi, oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän luuli näköpiirinsä tästä hetkestä laajentuneen entistään paljoa laveammaksi.
Aamulla heräsi Veikkoliini aikaisemmin, kuin tavallisesti, juuri kun höyrylaiva vihelsi ensikerran. Kooten pikaisesti kapineensa hiipi hän kesäpäivän auringon valaiseman verannan ohi, tulpaanien ohi, jotka sadoittain loistivat, kuin veripisarat, tuolla mustalla mullalla, alas rantaan, tuolle pienelle höyryvenheelle. Peläten tulevansa huomatuksi ja että herra Emil tavoittaisi häntä, kiiruhti hän huomaamatta rantaan. Hän astui laivaan, ja nyt hengitti hän jo helpommin. Vasta sittenkuin propelli oli alkanut pyöriä, säikäyttäen salakat, jotka leikkivät auringonpaisteessa, tunsi hän itsensä varmaksi ja levolliseksi, ja mielihyvällä nautti hän nyt tuosta ihanasta kesä-ilmasta, sillä kesä oli tullut, lämpimänä ja toivorikkaana, äkillisesti, odottamatta, kerrassaan.
Aurinko lähetti valoansa sisäjärvien selille, niemille ja saarille. Leppä oli vielä ruskea, ikäänkuin pakkanen olisi polttanut sen lehdet. Haapa oli jo ennättänyt askeleen edemmäksi, sen lehdet välähtelivät kauneimmassa kullanpunaisessa värissä, ja koivun hiirenkorvat näyttivät matkan päähän hienosti vivahtavalta harsolta, joka verhosi lehdot ja metsäkielekkeet. Lahtiloissa rääkitti tavi, ja raskaana lenteli kuikka selkien yli hakiessaan alituisesti huutavien, alituisesti nälkäisten lokkien ja tiirojen hävityksiltä suojeltua soidinpaikkaa.
Veikkoliini, ollen ainoa matkustaja, heittäytyi pitkälleen eräälle laivankannella olevalle sohvalle ja katseli ajatuksissaan miettivänä ääretöntä sinistä taivasta. Tuo määrätön, tuo muodoton, ilman tukea silmälle, tämä taivaan avaruus ja kauneus tekivät häneen syvän vaikutuksen, hän tuli surumieliseksi. Oh, nuo kirotut numerot, niitä oli hän eilen laskenut tuntimäärin. Voitto tuntui olevan häntä niin lähellä, niin tiettyä, onni niin varma. Hän kuuli jo sen siipien suhinaa. Se oli hänen päällänsä, hänen ympärillänsä, hänen luonansa, ja juuri kuin hänen piti se tavoittaa, silloin se pakeni. Muutaman silmänräpäyksen oli hän luullut jättäneensä kauas taaksensa entisen halvan itsensä, olevansa kauppahuone Blumen jäsenenä, rikkaana ja riippumatonna. Ja kuitenkin, tämä viimeinen vuosi, minkälaista oli se ollut? joka päivä lupauksia, lupauksia, lupauksia, hämäriä unelmia onnellisuudesta, joka kangasti, ja joka päivä täytyi hänen kuitenkin antaa itsellensä se neuvo — odota. Oliko hänellä aikaa odottaa, hän, joka oli ennättänyt elämän keskipäivänhetkelle? Kuinka hän vihasikaan tuota sanaa: odota.
Tavallisella itsepäisyydellään ei hän huomannut, että hän jo kauan sitten oli saavuttanut rohkeimpienkin toiveittensa määrän, semmoisina kuin ne olivat olleet pari vuotta sitten. Hän ei huomannut tahi ei tahtonut huomata, että hän alati oli jännittänyt jousen kireemmälle ja alati asettanut määräpään kauemmaksi, pyytänyt enemmän ja enemmän. Sittenkuin hän oli pelastanut säästönsä Blumelta, olihan hänestä tullut kauneimpien metsien omaaja, hän oli saanut kumppanin ja rakentanut sahan, sahan, joka nyt jo tänä kevännä alottaisi tehdä työtä.
Perhettänsä ei hän tosin ollut löytänyt takaisin, mutta oliko hän edes kertaakaan todenperään sitä etsinyt? Ei, päinvastoin oli häntä useammin kuin kerran viehättänyt toivo, että…
Mutta se oli asia, joka ei koskenut häneen. Hän ei ollut huomaavinansa, että, jollei kaikki menisi nurin ja ihan vastoin odottamista, olisi hän muutaman vuoden kuluttua rikas mies, ei yhtä rikas, kuin Blume oli ollut, mutta kuitenkin…
Niin, Blume, ja ajatukset kääntyivät toiselle suunnalle. — Nyt se rymähtää, ja Matti ja Maria, mitähän he sanovat, kun kaikki heidän omaisuutensa menee mukana. — Niin, hänen vikansa se todellakaan ei ollut. — Matti olisi voinut ottaa rahansa pois Blumelta, ja kuitenkin, hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi myöntää, että oli tapahtunut juuri niin, kuin hän oli laskenut ja toivonut. Rauhoittaakseen itseänsä ja omaatuntoansa päätti hän nyt tulevaisuudessa, kun kaikki välttämättömät tapahtumat olivat tapahtuneet, ottaa nuo hyvät ihmiset palvelukseensa. Hänen sahallaan löytyisi kyllä työtä, ja hyvin hän heille maksaisi — ja kuitenkin, ehkä olisi parasta jättää heidät oman onnensa nojaan. Tuo Batseban juttu ei milloinkaan tulisi tapahtumaan. Mutta olihan lapsellista ajatella sitä, eihän se milloinkaan voisi tapahtua todellisuudessa, ei voisi milloinkaan tapahtua, ei, ei milloinkaan elettäessä.
Sitä paitse, mitä hänellä oli katumista? Jos hän ei olisi ajoissa kiiruhtanut, niin olisi hänelle itsellensä käynyt samoin kuin Matille nyt. Ja hänen omatuntonsa paatui, hänen sydämensä kylmeni. Ei, rahojansa hän ei milloinkaan heittäisi. Hän luuli seisovansa vihollisten keskellä, jotka tahtoivat häneltä riistää hänen kultansa, ja hän tappeli ja varjeli itseänsä vimmatusti. Oli onnettomuus, että tuo kohtasi Vahvaa Mattia ja hänen kaunista vaimoansa, mutta hänen vikansa se ei ollut, onnettomuus se oli.
Ehkä olisi parasta aluksi matkustaa pois, kunnes hurjin myrsky olisi ehtinyt lakata raivoamasta. Kunhan sitten tulisi takaisin, olisi asia tunnettu, keskusteltu ja pahin aika ohitse.
Veikkoliinin näitä mietteitä hautoessa, kulki höyrylaiva Saimaan autioilla vesillä harmaiden, kallioisten, aaltojen sylistä kohoavien saarien ohitse, joilla laihoja mäntyjä kasvoi.
Ei missään näkynyt aaltoilevata peltoa, viheliäistä niittyä: raskas, synkkä, kolkko luonto, peninkulmittain joka suunnalle. Ainoastaan siellä täällä loitommalla ilmaisi muutamista kaukana olevista tuvista suoraan sinistä kevättaivasta kohti valkoisena nouseva savu, että täälläkin asui ihmisiä.
Äkisti, jyrkässä käänteessä niemen ympäri näkyi erämaan keskeltä kallioiden ja mäntyjen välistä kolme mahtavaa keskiajan tornia, joita toisiinsa yhdisti paksu muuri. Se oli vanha Olavinlinna, jonka ijäkkäät kiviläjät kohosivat kallioluodolta keskellä nopeasti rientävää virtaa. Pikku höyry kulki vauhdilla salmea ihan linnan vieritse, teki äkkikäänteen oikealle ja laski pian Savonlinnan laituriin. Rannalla oli tavaton liike. Miten ovat asiat Suikkilassa, oli ensimmäinen kysymys, jonka kymmenkunta henkilöä teki höyryn katteinille ja sen ainoalle matkustajalle Veikkoliinille.
— Suikkilassa? Suikkilassa? Mitäs siellä olisi tapahtunut? Siellä oli kuin tavallisesti.
Kaikki näyttivät hämmästyneiltä ja ihmetteleviltä. — No, mutta Blume, Emil herra, ettekö ole kuulleet, että Emil herra on kuollut? Hän on ampunut itsensä. — Ja nyt sai Veikkoliini tietää, että kun herra Paulsson saman päivän aamuna tuli konttoriin ja toi sähkösanoman Englannista, joka ilmoitti että maksunlykkäys oli myönnetty, että englantilainen kauppahuone lähetti kokeneen henkilön avuksi selvittämään asioita, makasi Emil herra verissään konttorin laattialla,
Nuolen nopeudella, höyryn ja sähkön avulla, oli tuo synkkä sanoma Emil herran kuolemasta levinnyt yli koko Suomen.
Emil herra oli tosin vielä nuori ja vähemmän tunnettu, häntä ei niin paljon ajateltu. Mutta kauppahuone, tuo vanha kauppahuone, joka miespolvia oli hallinnut Karjalan taloudellista elämää, ja jota pidettiin niin varmana, niin pysyväisenä, tuo komea rakennus, joka, kuni Pyhän Olavin linna tuolla kohosi monien satojen pienien kauppahuoneiden ja toiminimien yli, jotka kaikki viettivät enemmän tahi vähemmän kituvaista elämätä, pitäisikö senkin maksaa veronsa huonoille ajoille. Kukahan nyt olikaan varma, kysyttiin joka paikassa, minne surusanoma saapui. Ja tunteelliset ihmiset ajattelivat kaikkia niitä päivätyömiehiä, tukkijunkkareita ja sahatyömiehiä, joita satamäärin oli kauppahuoneen palveluksessa, kaikkia köyhiä, joilla oli panoksia kauppahuoneen tallella. Ja sitten nuo isot saamamiehet … kuinka monta heistä voisi pystyssä pysyä?
Tieto Emil herran kuolemasta tuli Veikkoliinille odottamatta, ja teki se häneen syvän vaikutuksen. Kun hän oli saanut ajatuksensa selvitetyksi, nousi hänessä vihan vimma kuollutta kohtaan. Vielä eilen oli hän kuvaillut kaikki niin valoisaksi ja toivokkaaksi, oli kauniilla puheella houkutellut Veikkoliiniä panemaan alttiiksi tuskalla ja levottomuudella ansaitut omaisuutensa ja rahansa, ja heti sen jälkeen on hän epätoivossa aseman pysymättömyyden tähden tehnyt lopputilin elämän kanssa. Mutta hänen katseensa selkeni uudestaan, ja hän ajatteli itseksensä: Israel Veikkoliini oli heitä viisaampi, häntä ei kukaan enää petä, hän tietää olla varoillansa. Ja nyt oli Blume poissa, hävinnyt maan päältä. No, kun se kerran oli tapahtunut, niin olihan parasta, niinkuin oli. Kilpailija, joka on pakotettu myymään mihin hintaan tahansa, on ikävä toveri, joka ainoastaan tuottaa onnettomuutta.
Ei, tuo Blumen juttu, se oli kuin ukkosilma, se puhdistaa ilman. Vielä pari senlaista seikkaa, ja nuoret, jotka ovat alhaalla laaksossa olleet varjossa eivätkä milloinkaan ole saaneet suoranaista valonsädettä kultaisesta auringosta, ne tulevat nyt nousemaan. Nyt on nuorien kevät. Veikkoliinista tuntui ikäänkuin hän olisi vapautettu jostakin painajaisesta, joka oli häntä kauan vaivannut ja usein estänyt hengittämästä. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi, tunsi että hän kohosi entisestä yhteiskunnallisesta asemastaan, kohosi ylemmäksi, tuli herrasmieheksi.
Ei, pois nyt epäilykset, loppurohjaus oli niin mahtava, niin suuri, ettei hänen tarvinnut pelätä kotiintuloa.
Hän otti siis ensiluokan piletin laivassa, ensi kerran eläessään, astui laivaan koko rohkeasti ja koetti olla koteutuneena muiden matkustajain, matkustavien liikemiesten, matkailijain ja ylioppilaiden seurassa. Mutta vaikka hän koettikin liikkua ujostelematta toisten joukossa, tunsi hän kuitenkin juovan olevan itsensä ja heidän välillänsä. Hän meni salonkiin, pani oven tarkasti kiinni ja alkoi vetää housunsa lahkeet saappaanvarsista. Tämä olisi viimeinen muutos hänen kanssaan, ennenkuin hän kotelosta lentäisi, niinkuin perhonen, säteilevään päivänvaloon. Suorat, tasaiset, pitkät housut olisivat todistuksena, että hän oli jättänyt aliluokan, että hänellä oli sija ja äänivalta noiden kymmenentuhannen yliluokkalaisen joukossa. Mutta vaikka miten hän olisi oikonut housujansa, jotka olivat kaiket päivät rypistyneet saappaanvarsissa, niin ei hän niille mahtanut mitään. Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että ne, senlaisina kuin nyt, eivät soveltuneet aiottuun muutokseen. Vähän häpeissään ja alakuloisena pani hän lahkeet takaisin varsiin ja meni kannelle.
Mikä ihana kevätkesäpäivä! Virta paisui, aallot kohisivat. Pyhän Olavin tornien ja viirujen ympärillä kirkuivat naakat. Hanhikki ja voikukka kukkivat rauniolinnan onkaloissa ja sorassa, kalalokki leijaili linnoituksen ympäri, ja auringon valaisemien vallien laiteita pitkin kiiti tornipääskynen nuolen nopeudella.
Auringonvalo, kesänlämpö ja joutenolo vaikuttivat, että Veikkoliini oli onnellinen, niin onnellinen, että hän unohti pukeutumisharminsa ja tuon Mattia koskevan…
Mutta kun hän muutamien päivien perästä oli saapunut Kiiskilään, oli hänen onnensa loppunut. Vasta illan tullen saapui Veikkoliini omaan, entiseen Matin tupaan. Aurinko oli laskeutunut pari tuntia sitten, kesäyön vaalea pimeä levittäysi seudun yli, ja nyt tulivat nuo synkät ajatukset takaisin. Veikkoliinista tuntui raskaalta mennä vastamäkeä tupaan. Miten alottaisi hän puheensa, miten sovitteleisi hän sanomansa Blumen konkurssista? Miten tuoda esille tuo asia? Eivätköhän he jo koko asiata tietäne? Ja Maria, tuo viisas, selväpäinen Maria, kun hän kirkkailla silmillään katsoisi häneen miellyttävästi ja liikuttavalla äänellä alkaisi tiedustella asiasta, miten hän suoriutusi? Ja tuo kummallinen tyttö sitten ja hänen isot käsittämättömät silmänsä, jotka näkevät suorastaan ihmisen läpi? Parasta on mennä nyt hämärässä sinne ja heti kertoa kaikki, niinkuin se paraiten soveltuisi.
Mutta epäilemättä tiesivät he jo, ettei heillä nyt enää ollut muuta kuin Hurja hevonen, kirves ja omat työvoimansa. Miten muutoin tämä äänettömyys, tämä kamala hiljaisuus talon ympärillä? Talo oli kuin kuollut. — Hallin iloista haukuntaa, joka aina iltasilla auringon laskun jälkeen houkutteli naapurien koirat haukkumaan tuntikausittain, ei kuulunut. Hurja ei kuopinut tallissa, kanat olivat hävinneet. Anttia ja huutolaispoikaa, joilla oli tapana joka ilta pelata ainaista "linnaansa", ei näkynyt. Ei mitään kissaa rappusilla, ja kuitenkin oli ovi auki.
Samassa lensi yöleilakka suristen, kuni juovuksissa, ihan Veikkoliinin ohitse. Hän säpsähti tuota onnettomuutta ennustavaa lintua … ja silloin juolahti mieleen: ehkä joku onnettomuus… Ei, hän ei voinut kestää tätä epätietoisuutta, ja loppumatkan astui hän päättäväisenä, kylmänä ja päättämällä uskalijaana kiiruusti ylös rakennusta kohti.
Nyt oli hän perillä, hän aukaisi tuvan oven. Tupa oli tyhjä. Hän kuunteli, ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hän henkäsi syvään ja meni epäröiden ovelle, joka vei perimmäiseen huoneesen. Siellä oli melkein pimeä, yhdessä nurkassa näki hän erään henkilön, joka käsivarret hajallaan istui pää kumartuneena pöydälle, ikään kuin kuollut…
Veikkoliini ravisteli häntä, se oli Lutikka, joka yksinään ja juovuksissa istui siinä, olut- ja viinapulloja ympärillään.
— Missä ovat muut, missä on Matti, Maria ja lapset?
— Poissa!
— Poissa, missä, missä? Vastaa kuitenkin, ihminen!
— Poissa tietääkseni, ja Hultilan pää painui taaskin raskaasti pöydälle. Hän nukkui sikeään uneensa. Oli mahdotonta saada enää sanaakaan häneltä…
Veikkoliini tiesi tarpeeksi. Hän taaskin jäisi yksikseen, kotiliedettömäksi, yksin itseksensä, puuhiensa, toimiensa ja, kun päivä oli päätynyt, pahan omantuntonsa kanssa uneksimaan kuningas Taavetista ja Batsebasta. Hän huokasi syvään ja meni.
Seuraavana päivänä — se oli sunnuntai — satoi aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Satoi rajusti kuin kaatamalla, taivas lepäsi umpiharmaana ja raskaana maan yli. Kun Veikkoliini nousi ylös aamulla, oli talo tyhjä. Ei mitään tulta pesässä, ei kukaan häärinyt lieden ääressä, ei mitään kahvia valmista. Alhaalla olevasta ikkunasta tuli valoa sisään, vaaleana ja väritönnä, näyttäen Veikkoliinille tuvan kaikessa alastomuudessaan. Katon mustuneet hirret olivat tyhjinä, kaikki talouskapineet olivat poissa. Liesi, kodin alttari, joka näytti niin miellyttävältä ja puoleensa vetävältä, kun sitä talon naiset ympäröivät, kun tuli sen arinalla iloisesti leimusi, seisoi siinä nyt isona, jönkeänä, mustuneena ja kylmänä, täynnänsä halkeamia, jotka kätkivät mustaan varjoonsa muistoja synkistä päivistä, surullisista, yksinäisistä hetkistä, pitkistä, pimeistä talvi-illoista. Veikkoliinista tuntui kolkolta ja vastenmieliseltä, yksinäisyys ja äänettömyys kiusasivat häntä. Hän aikoi juuri lähteä ulos Hultilaa etsimään, kun joku huoneessa liikahtamisellaan häiritsi häntä. Nyt hän pimeässä näki erään haamun epäselvät piirteet. Oven suussa ikkunan pielisen varjossa istui Hultila, vaaleankeltaisena kuin valo ulkona, unen pöppelössä, ränstyneen näköisenä. Veikkoliini tuli iloiseksi, joksi hän ei ollut uskonut milloinkaan tulevansa, tavatessaan tuota surkeata olentoa.
— No, tuollahan oletkin. Kun sutta ajattelee, on se jo etehisessä!
Ei mitään vastausta.
— Missä on väki? Täällähän on autiota, kuin kirkossa arkena. Mitä teet yksin täällä koko talossa? Missä on väki?
Korisevalla ja käheällä äänellä vastasi Hultila pimeästä:
— Lautalla tietääkseni, Blumen lautalla. He tulevat muuttamaan Suikkilan sahalle. He ovat pyytäneet minua jäämään tänne katsomaan taloa ja vanhusta saunassa.
Niin, nyt muisti Veikkoliini Vahvan Matin tuumat. Hän muuttaisi Suikkilan sahalle perheinensä ja tavaroinensa: siellä tulisi Matista tapuloitsija, ja hän menisi ainaiseksi Blumen palvelukseen, ja Maria saisi tyttärensä koulutetuksi ja tehtaan lääkärin hoidettavaksi. Blumen kuolemasta ja siitä, mitä tapahtunut oli, eivät he siis tienneet mitään… Se oli hänelle epäsuotuista. Mitä ennemmin he siitä saisivat tiedon, sitä parempi. Silloin ei tarvitsisi hänen itsensä puhua asiasta.
Veikkoliini istui ikkunan luona, tupakkaa polttelemassa ja katselemassa miten vesi lätisten putosi pihalle ja juoksi leveinä puroina mukulakiven lohkareiden välitse viettomaata alas. Hänet yllätti syvä raskasmielisyys yksinäisyyden tähden. Hän tahtoi tarkoittaa tätä ikävän ja väsymyksen tunnetta ajattelemalla liikeasioitaan. Ajatteleminen yhä kasvavaa omaisuuttaan, eteenpäin menevätä sahaliikettään, oli aina ollut hänelle lohdutuksen ja ilon lähteenä.
Tänään ei kuitenkaan mikään auttanut. Pyhäpäivän hiljaisuus ja yksinäisyys ahdistivat häntä. Näiden mukana tulivat hänelle surulliset ajatukset ja huolet. Mitä hyötyä hänen työstään? Kenelle kokosi hän? Hänellä ei ollut vaimoa eikä yhtään lasta! Viime aikoina oli hänen vaimonsa kuvan hävittänyt eräs toinen… Mutta poika, poikani, sen hän katsoi taivaan velkapääksi hänelle takaisin antamaan. Kokoaminen, hankkimishalu saisivat vasta silloin oikean arvonsa, kun hän tietäisi, ett'eivät vieraat ihmiset jonakuna päivänä veisi kaikkea sitä, mitä hän jättäisi jälkeensä, kun löytyisi joku, joka ottaisi kiinni siitä, mihin hän itse lopettaisi, ja joka yhäti lisäisi kulta-aarretta, alati veisi taloa eteenpäin. Mutta hän … niin, hän oli lapseton… Hän huokasi ääneensä ja syvään.
Hultila seurasi raukeilla silmillään Veikkoliinin liikkeitä, näki miten tupakan savu pyörehtien nousi hänen piipustansa, näki hänen surullisen, alakuloisen katseensa ja, niinkuin hän olisi huomannut hänen ajatuksensa, sanoi hän äkisti korpin-äänellänsä:
— Veikkoliinin pitäisi mennä naimisiin.
Veikkoliini ei pitänyt siitä, että joku luki hänen ajatuksiansa. Hän tunsi tuon nenäkkään neuvon tavanneen häntä, ilkeästi koskeneen häneen. Hän otti piipun suustansa pikaisesti, sylkäsi tarmokkaasti ja vastasi kuivasti:
— No, mutta jos minulla jo olisi vaimo.
Tähän odottamattomaan vastaukseen, jonka olisi pitänyt hämmästyttää Lutikkaa, ei hän vastannut mitään. Taaskin seurasi pitkä äänettömyys, kuului ainoastaan sateen lotina katolta ja ikkunasta.
Tämä äänettömyys suututti Veikkoliiniä.
— Saanen kiittää juuri Teitä siitä ett'ei kukaan tiedä missä vaimoni nyt on, sanoi hän pikaisesti.
Hän tunsi tarpeen purkaa sisuansa, tunteaksensa, että hän eli ja että elämätä oli hänen ympärillään.
— Minua, kuinka niin?
— Niin, juuri Teitä ja Teidän hutiloimallanne tehtyjä kirkonkirjoja. Kappalainen on sanonut Teidän toimittaneen kauniin sekasotkun tässä pitäjässä.
Kun tuli puheeksi kirkonkirjat, valtasi tuon kurjan Lutikan vastustamaton naurunhalu. Luoja tiesi, minkä ajatusyhdistyksen lienee tämä keskustelu herättänyt hänen tylsissä aivoissaan, mutta jotakin hauskaa ja naurettavaa oli hänestä aina tämä asia. Nytkään hän ei voinut pidättäytyä, istuessaan yksin tuolla pimeässä, hänen suunsa vetäytyi hymyyn ja hän nauraa kikotti ääneensä.
Mutta nyt suuttui Veikkoliini todentekoon. Hän ei ollut syönyt koko päivään, hän oli ollut monenmoisissa tunnevirtauksissa, ja nyt hän näki lisäksi itsensä tarkoin oivalletuksi. Hän kirosi ja melusi ja käski Lutikan hävetä ja olla vaiti seinänraossaan tahi mennä niin kauvas kuin tietä riittää. Mutta eivät mitkään uhkaukset vaikuttaneet Hultilaan mitään, hän antoi haukkumisen mennä menojaan. Kun Veikkoliini vihdoin lopetti vastasi hän niinkuin ei mitään pahaa sanaa heidän välillänsä olisi vaihdettu:
— Minä neuvon teitä puhumaan tuon noitanaisen kanssa, hän voi varmaan antaa teille hyvän neuvon. Hän tuntee kaikki suvut pitäjässä; kaikki mitä hän on kuullut kaksikymmentä vuotta sitten, muistaa hän vielä. Kun vanha pastori tahtoo jotain tietoa perhesuhteista eikä saa selvää kirkonkirjoista, niin menee hän puhumaan mummon kanssa…
Veikkoliini kuunteli hänen puhettaan ja meni suurilla askeleilla tuvasta, samalla sulkien oven perästään, niin että nurkat tärisivät.
— Hm … sanoi hän itseksensä, Lutikka saattaa olla oikeassa.
Hän meni sahallensa, se oli tyhjä.
Tuskin yhtään sielua näkyi kylässä. Niin monta kuin voivat, olivat menneet kirkkoon. Veikkoliini koetti kuluttaa päiväänsä parhaansa mukaan, mutta se tuntui hänestä kärsimättömältä ja loppumattomalta. Vihdoin päätti hän seurata annettua neuvoa.
Rahvaalla ei ole monta terveysopillista sääntöä, mutta yksi niistä, jota Hankoniemestä Lappiin saakka seurataan poikkeamatta, on metsän kaataminen ihmisasuntojen läheisyydestä. Puut tuottavat varjoa ja epäterveyttä huoneisiin, sanotaan. Kun siis joku asunto on puiden ympäröimänä, on se tavallisesti rappiolla ja melkein aina asumaton.
Niin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja kauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä vanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko paikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä avannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena valkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat sisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään, ja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta. Ammattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret, jotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista kahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet auringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät kuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty: tuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka pitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon katonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti siililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.
Kun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen lukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti kuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista. Vihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi sauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.
Veikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia oli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja ransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta harmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi hämärässä.
— Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.
— Jumala antakoon.
— Vanha äitiseni tarvitsisi uuden tuvan, sanoi Veikkoliini katsellen huonossa kunnossa olevaa huonetta.
— Onko nyt tähän aikaan tavallista, että vieras, kynnyksen yli tultuaan, moittii isännän taloa ja kotoa, häh? vastasi vanhus.
— Anteeksi, anteeksi, mutta minä ajattelin, että…
— Minä ajattelen, että kun olen asunut tässä kolmekymmentä vuotta, talvea ja kesää, niin kyllä kestän myöskin loppuikäni. — Mitä muutoin käyntinne tarkoittaa, oletteko kipeä?
— En, Jumalan kiitos, kipeä en ole.
Vanhus istuutui penkille, aukon viereen. Kun Veikkoliini nyt näki nuo tuhatryppyiset kasvot, nuo punaiset, vesiset silmät tylsine katseineen, ajatteli hän: tuo saakelin Lutikka, mitä minulla on täällä tekemistä, mitä hän tietää, tuo vanha noita, mutta kun kerran täällä olen, täytyyhän minun…
— No, suoraan sanoakseni. — Ja Veikkoliini kertoi koko perheensä historian, senlaisena kuin sen olemme jo kuulleet, ja lopetti pyytämällä vanhukselta tietoja, josko hän jotain tiesi noista kadonneista.
Vanhus kuunteli tarkkavaisesti Veikkoliiniä.
— Josko tunnen ketään Veikkoliiniä, sanoi hän, tarkasti miettien ja näyttäen haeskelevan muistonsa piilopaikoista. Tunsin monta sen nimellistä.
Ja Kaisu luetteli kaikki Veikkolaisen perheen jäsenet, milloin he olivat eläneet ja kenen kanssa he olivat olleet naimisissa. Ja nyt, lopetti hän, ei ole yhtään, ei koko kylässä eikä koko pitäjässä sennimellistä. Viimeinen Malakias niminen muutti nimensä Veikkoliiniksi ja muutti Viipuriin. He olivat väkeä, jolla oli tulta veressä, he eivät kauan pysyneet yhdessä paikassa.
— Niin, kaiken tuon tiedän, sanoi Veikkoliini melkein maltittomasti, mutta ettekö muista erästä mustaveristä vaimoa ja erästä pientä lasta, sennimistä poikaa. He läksivät Viipurista noin kymmenen vuotta sitten; heitä lienee nähty tällä paikkakunnalla.
Vanhus iski silmänsä Veikkoliiniin, hänen lauhtuneet kasvonsa välähtivät, samoin kuin auringonvilahdus lentää kanervikon yli.
— Tule saunaan, tule saunaan, sanoi hän innokkaasti. Hän nousi vaivalla penkiltänsä, aukaisi pienen oven ja meni korkean kynnyksen yli sisään saunaan. Tämä oli savutuvan aikainen huone, vaikka reppana oli vaihdettu savettuun puutorveen. Vanhus ryömi lavan alle, toimi siellä pimeässä, jumala tiesi mitä, ja tuli hetkisen perästä sieltä pois.
— Katsokaa tänne, sanoi eukko, minun käteni vapisevat, mutta ottakaa te ja asettakaa vati penkille tänne ikkunan viereen ja kaatakaa siihen yksi jumpru paloviinaa. Lyökää sitten rikki tämä muna, ja räiskyttämättä tippaakaan valkuaisesta pitää teidän kaataa se paloviinaan, otettuanne ensin ruskuaisen pois.
Veikkoliini teki niin, kuin eukko sanoi.
Nyt nojasi vanhus ruskeat ryppyiset kätensä vasten penkkiä ja katsahti tuohon kirkkaaseen nesteeseen, joka poreillen levisi vadissa. Ämmä yski, pyyhki silmiänsä huivinsa nipukalla.
— Älä minua nyt keskeytä, sen sanon sinulle!
Sitten mumisi ämmä pitkän manauksen vadin yli ja pitkän hiljaisuuden perästä alkoi hän kuiskata:
— Näen tuon saksalaisen kaupungin, suuri kaupunki se onkin satoine huoneineen, torneineen, kultaisine lipputankoineen ja lippuineen. Näen suuria aluksia ja paljon ihmisiä; on talvi, lumi on likaista, ja raskasta on siinä astua. Kaupungin pohjoisesta portista astuu ruskeasilmäinen nainen, hän taluttaa kädestä pientä poikaa, hän kantaa keltaiseen ja tummanpunaiseen, monilla kummallisilla eläimillä ja kuvilla koristettuun huiviin käärittyä myttyä.
Veikkoliini vaaleni kovin. — Se on hän, se on hän, kuiskasi hän puoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh, kuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen vastaan. Minkä näköinen hän on?
— Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua — kuvat sekoittuvat — hänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän on, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen lastansa käsivarrella.
— Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.
Ja kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että Amerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki epäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli ajatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja hänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen eloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä, tietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja vielä kauemmaksi tulevaisuuteen.
— Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien lumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse. Armelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat kiireesti pohjantähden seutuja kohden.
— Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja raskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo pienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas pimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät. Hän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo kevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta voimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin viimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän rannan edessä.
— Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo kimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta nyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.