Hän joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen perästä, jatkoi hän puhettansa.
— Nähkääs, kun tulin yliopistoon, hyökyi vapamielisyys korkeana aallokkona, pitkältä oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli vapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehensä ja sen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua vielä pidätti. Nyt oli kaikki ulkoa opittua, ei mitään elämästä saatua, kaikki siteet minun ja omaisten välillä olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea papiksi.
Hän vaikeni.
Halot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi palasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekkiä, yhtämittaisesti. Pimeä ja hiljaisuus täyttivät ison huoneen, joka epävarmassa valossaan näytti vielä suuremmalta ja kolkommalta. Hulttila istui piirtelemässä sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini luuli hänen näkevän näkyjä. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas taaskin kertomuksensa. Vaikka hän välillä sokkaroi, piti hän ajatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.
— Kun ajattelen että tämä kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, niin näyttää se minusta käsittämättömältä. Tuntuu kuin olisin Metusalemin ikäinen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siitä, kuin ajattelin niitä asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen itseni niin vanhaksi ja tyhjäksi kuin tyhjä näkinkenkä järven rannalla. Nähkääs, asianlaita on se, että olen oikeastaan lakannut jo aikoja sitten elämästä, kaikesta olen nykyjään välinpitämätön, elän vanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. Nähkääs, oikeastaan ei juominen enää minusta maista. Mutta mitä minun piti puhuakaan, ja hän alkoi änkyttää. Niin, miten minä luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni vapaamielisestä päästä. Tutkinnossa huomattiin että osasin paremmin uskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut noita vapaamielisiä kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa perästä siipeeni, sillä huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa, palkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sitä paitse, totta puhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin köyhyyteen ja kurjuuteen, nälkään ja likaan sekä kylmään. Eräänä päivänä yksin istuessani, kurjassa majassani Punavuorilla Helsingissä, tuli luokseni eräs toveri.
— Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi hän. Nouse ylös, vanha poika! Sinä saat taaskin maata haahkan-untuvissa, syödä ruokaa joka päivä ja tuntea itsesi ihmiseksi. Sinä tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi Viipuriin. Lukea sanomalehtiä, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa 2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini ja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on asia valmis, sitäpaitsi kaikki on jo päätetty. Minä tulen itse sinua hakemaan, kuuletko. Niinhän se on, tätä teikäläiset ette kyllä ymmärrä, mutta yhdentekevähän se on.
— En muista enää mitä toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en vielä ollut muuttunut, että olisin suostunut ehdotukseen. Minä pakenin.
— Seuraavana päivänä olin höyryn voimalla matkalla ja neljäntoista päivän perästä olin kotona. Isä, äiti, sisar, veli, pappi ja ruununvouti saivat ainoastaan häpeätä kaikesta toimestaan. Ja minä sain kalliisti maksaa perustuslain mukaisesti määrätyn uskon epäilemistä. Sen jälkeen olen elänyt kauheita vuosia. Jokaisesta syömästäni leipäpalasta sain tietää, mitä se oli maksanut. Kaikki, joka ennen oli ollut minulle ja omilleni kunniaksi, muuttui minulle ja heille häpeäksi. Siitä ajasta saakka kannan nimeä, jonka jokainen henkilö pitäjässä tuntee; olette varmaankin kuullut että minua kutsutaan lutikaksi. Vietin surkeata elämää. Häpesin kerjätä ja ojaa kaivaa en jaksanut. Elin jonkun aikaa papin kirjojen pitämisellä, mutta…
Ja Hultilan mieliala pikaisesti muuttui; vakavasta muuttui hän yht'äkkiä lystilliseksi ja nauraa kikersi.
— Sittenkuin huomattiin, että kirjoista olin jättänyt pois kauhean joukon lapsia, antanut poikain muuttua tytöiksi ja päinvastoin, sallinut muutamain elää toista sataa vuotta ja toisten kuolla liian aikaiseen, niin sain eron myöskin siitä toimesta.
— Monta vuotta on nyt kulunut siitä ajasta, vanhempani ovat menneet manalan majoille.
Hänen puheensa kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi sekä sekavammaksi, sanat olivat kuin tervassa, ja pikaisesti, niinkuin vanhain juoppoin käy, sai humala vallan.
— Jos minä olisin jäänyt talonpojaksi. — Jääkää talonpojaksi, Veikkoliini, jääkää siksi mitä olette, on samaa kuin vaihtaa kultainen pikari. —- — —Nähkääs, ruotsalaiset sanovat: talonpoika ei lähde kolmannessa polvessa —nähkääs, jos teillä olisi poika, no no, niin — nyt kaula sanoi seis, ja hän vaikeni äkkiä, hänen jänteensä tulivat veltoiksi. Onnellisena ja tyytyväisenä vaipui hän sijallensa, hän oli saavuttanut tarkoituksensa, humalan unohduksen.
Veikkoliini katseli häntä.
— Hänen ei ole onnistunut, sentähden on hän katkeramielinen. Ja sitäpaitsi hän valehtelee, kaikki juopot valehtelevat. Jokin syy surmalla pitää olla. Aina on se jokin muu, vaan ei milloinkaan viina. — Turhaa puhetta se on, ainoastaan lorua.
Seuraavana päivänä tapasivat Veikkoliini ja Matti toisensa sopimuksen mukaan Kiiskilän keskievarissa.
Veikkoliini oli levoton; hän oli pyytänyt Hultilaa olemaan kiijoitusmiehenä ja todistajana. Toinen vierasmies oli Jaakko Trast, vanha kaartilainen, Vahvan Matin hyvä ystävä ja nykyinen ammattiveli. Mutta toistaiseksi ainoastaan vanha sotamies oli saapunut. Veikkoliini oli päättänyt tänään tehdä kaupan lopullisesti millä keinolla hyvänsä. Ja vaikka Matti rapisteli kuin kala Veikkoliinin nuotassa ja vieläpä lisäksi kuin vaikeasti suomustettava kala, niin veti Veikkoliini saaliinsa lopulta maihin, ja paljoa ennen, kuin Matti itse huomasikaan, olivat kaikki määräykset välikirjassa selvillä.
Yhdessä asiassa oli Matti kuitenkin peräytymätön. Veikkoliini tahtoi että jättiläinen ottaisi koko hakkauksen ja tukkien kulettamisen Veikkoliinin puolesta. Mutta Matti oli luvannut kuolleelle Blumelle hoitaa kauppahuoneen metsän hakkausta, joka oli ainoastaan muutaman peninkulman päässä pohjoiseen päin tästä; hän oli luvannut vielä enemmänkin: kaikki tukit uitettaisiin hänen omalla peräänkatsannollaan Pielisjärveä ja virtaista Pielisjokea myöten Suikkilan sahalle.
— Ja sen käsitätte, Veikkoliini, sanoi hän, että kun on luvannut niin täytyy pitää — "sanasta miestä, sarvesta härkää".
— Mutta, intti Veikkoliini, vanha Blumehan on kuollut ja…
— Niin on, mutta minä elän, vastasi Matti vihaisesti, ja minä pidän mitä olen luvannut.
Veikkoliini ei uskaltanut kauvemmin pysyä ehdotuksessaan, peläten menettävänsä kaikki. Tässä jättiläisessä löytyi omituinen sekoitus; kesyttämätöntä voimaa ja taipuvaista lapsellisuutta, joka näyttäytyi arvostelemattomassa luottamuksessa ja myöntyväisyydessä. Tämä myöntyväisyys saattoi kuitenkin, sen tiesi Veikkoliini, joskus loppua, etenkin jos Matti oli tyhjentänyt muutamia laseja liiaksi tahi tullut suututetuksi. Ja pikaisesti, ennenkuin aavistikaan, saattoi tuo myöntyväinen mielenlaatu kääntyä vastustavaksi yksipäisyydeksi, jota ei kukaan, ei edes Matin vaimokaan, joka muutoin kääri hänet sormensa ympärille, saanut taipumaan.
Veikkoliini antoi sentähden, viisaasti kyllä, viimeisen ehdotuksensa raueta, ollen tyytyväinen siihen, mitä hän oli voittanut. Kun hän kerran saisi metsänoston päätetyksi, niin kyllä hän saisi miehiä puita kaatamaan ja kuljettamaan. Ehkä Jaakko Trastin voisi taivuttaa siihen.
Jaakko Trast oli tavattoman ruma mies, mutta vartaloltaan oikea sotilas. Monta vuotta oli hän ollut sotamiehenä Suomen kaartissa, ollut Bulgarian vapauttamis-sodassa, ottanut osaa moniin tappeluihin, tullut haavoitetuksi Filippopolin luona ja maannut San Stefanon lasaretissa pitkiä kuukausia sen jälkeen, kuin pataljoona oli palannut isänmaahan. Mies, jonka nom de guerre oli Trast —oikeastaan nimeltänsä Torvikoski — oli pitkäkasvuinen vartaloltaan, varustettuna hyvin kippuralla nenällä, älykkäillä, harmailla silmillä ja pitkillä, riippuvilla, mongolilaisilla viiksillä, joiden väliin piippunykä oli kasvettunut ikuisiksi ajoiksi. Vaikeata oli ollut harjoitussääntöjen opettaminen hänelle, mutta sittenkuin hän ne kerran oli oppinut, niin ne olivat, samoin kuin piippukin, kasvettuneet häneen koko ijäksi. Sotilasmaisuus oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Hän liikkui itseliikkujan säntillisyydellä, niinkuin plutoona komennon mukaan. Sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa käytti hän "smirnaansa" ja tervehti, niinkuin ihmiset sanoivat, paljaasta kopeudesta sotilastavalla, kättä nostaen lakin laitaan. Lakki taaskin oli aina vanha väritön, vaalennut kappale, joka, ostipa hän sen sitte mistä tahansa, pian sai jonkunlaisen sotilasmaisen muodon.
Kaikki Veikkoliinin esitykset ja lupaukset Trastille olivat kuitenkin turhat.
— Sotamies ei jätä toveriansa milloinkaan pulaan, oli hänen säännönmukainen vastauksensa kaikkiin Veikkoliinin loistaviin tarjouksiin. Matti ja minä olemme vanhoja tovereita, hän tarvitsee minua nyt, oli kaikki, mitä Veikkoliini sai vastaukseksi.
Aamiaisenaika oli jo kumminkin aikoja sitten mennyt ohi; ei Hultilaa eikä todistajaa vieläkään kuulunut. Veikkoliini oli kuin kuumilla kivillä. Kunhan ei vaan jotain tapahtuisi ja koko asia raukeaisi taaskin. Hänen levottomuuttaan lisäsi vielä keskievarin yhtämittainen vaatiminen, että vieraiden piti mennä pois. Puolen tunnin kuluttua kokoontuu köyhäinhoidon johtokunta, johon kuuluu pappi ja siltavouti. Ja sitä ennen pitäisi kaupan olla päätetty; muutoin voisivat molemmat, siltavouti ja kirkkoherra sekaantua asiaan, ja kirkkoherran kanssa ei ollut leikittelemistä. Jumala tiesi miten vielä koko oston käyneekään.
Ja taaskin tuli keskievari muistuttamaan, että toimitus alkaa kohta.
Näitä kolmea vierasta ei ollutkaan niin helppo lähettää pois. Jaakko Trast ja Matti olivat tulleet keskievariin liikutettuina ja iloisella tuulella ja siitä asti nauttineet Veikkoliinin laskuun koko joukon olutta ja rommia. Nyt istuivat he penkillä ja istuivat lujina. Etenkin jättiläiskokoinen Matti näytti olevan oikein kiinnikasvettuneena. Hän piti nyrkkinsä, raskaat kuin paljat, pöydällä. Kun hän tahtoi vahvistaa puhettaan, löi hän pöydän honkalautaan niin että haarikat ja kipat tanssivat ja hyppivät. Räätäliukko ja hänen muorinsa, jotka pitivät keskievaria, hypähtivät pelosta joka lyönniltä.
Paitsi kestikievarin isäntää ja emäntää sekä mainittua kolmea vierasta istui loitompana takan vierellä valko-ihoinen poika, jolla oli kaksi niin suurta, pyöreätä ja kirkasta silmää, että jokaisen täytyi hänet huomata. Hän kuunteli erinomaisen ahmivalla halulla vieraiden koko joukon liioiteltua keskustelua sodasta ja urostöistä, metsistä ja metsänostoista, kävelymatkoista ja metsästyksistä suurissa erämaissa, tukkilautoista kovasti virtaavissa jokiloissa ja kuohuvissa koskissa, aavoilla selillä myrskyssä, sumussa ja tyynessä; metsänostoista, joilla tuhansia ja monia tuhansia markkoja oli ansaittu; metsän ostajista, jotka olivat alkaneet uransa köyhinä kuin lappalainen ja nyt elelivät Helsingissä kauppaneuvoksina, kassakaapit täynnä.
Keskievaria ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän että poika kuunteli keskustelua. Aika-ajoin torui hän poikaa ja lähetti hänet ulos milloin millekin asialle. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut näyttää poikaa kenellekään.
Kello oli jo lähes kaksitoista, Hultila ei tullut. Veikkoliini ei voinut nyt enää hillitä itseänsä, vaan nousi istualtaan ja läksi etsimään luotettavaa kirjuria. Keskievari ja hänen vaimonsa tulivat yhä levottomammiksi. Trast oli äsken jutellut jättiläiselle kertomuksen, miten hän oli peijannut erään turkkilaisen etuvartijan Pinskin vuorella Bulgariassa, kun keskievari-räätäli tuli jättiläisen luo, asetti Matin lakin hänen viereensä ja liehakkaasti ja mairittelevasti hymyillen kehoitti häntä ajattelemaan vaimoansa ja lapsiansa, sillä päivällisaika oli jo aikoja sitten tullut.
Vahva Matti ei antanut itseänsä häiritä, hän työnsi räätälin sävyisästi pois vasemmalla kädellään, samalla hartaasti kuunnellen Jaakko Trastin jutelman loppua. Mutta kun räätäli rupesi häntä yhä kiihkeämmin muistuttamaan, suuttui Matti, löi nyrkkiään pöytään, niin että kaikki mitä honkalaudalla oli, lensi lattialle. Ja kääntyen rauhanhäiritsijään, sanoi hän maltittomasti:
— Onko tämä keskievari, vai onko se sinun räätäliverstaasi?
— Keskievari luonnollisesti, sanoi räätäli pahoin peljästyneenä,
— Mene hiiteen sitte! Minä istun täällä niin kauan kuin tahdon. Kerää ylös lekkeet laattialta. Köyhäinhoitohallitusta en tule häiritsemään. Tahdon olla läsnä huutokaupassa. Siihenhän saanen luvan?
— Kyllä varmaan, lisäsi Trast säistäen, luoden kiusaavan silmäyksen keskievariin. Huutokauppa on julkisesti pidettävä, niin on laissa määrätty.
Jättiläinen tuli taas hyvälle tuulelle ja nauroi niin, että valkoiset hampaat kiilsivät.
Samassa astuivat, siltavouti etunenässä, huutolaiset horjuvin askelin korkean kynnyksen yli tupaan. Siinä oli vanhuksia, voimattomia miehiä sauvansa nojassa, jotka taistellessaan henkensä elättämiseksi olivat käyneet kumaraisiksi, köyhiä raukkoja ilman muuta suojatta kuin se, minkä köyhäinhoito saattoi tarjota. Siinä oli pieniä lapsia, puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat jääneet turvattomiksi, hoidottomiksi mailmaan. Kaikki nämät olivat annetavat huutokaupassa vähimmän vaativalle, joka sitountuisi pienimmästä kunnan maksusta elättämään ja vaatettamaan heitä.
Tuolla poikien joukossa seisoi nyt myöskin tuo isoilla, kirkkailla silmillä varustettu poika, jota keskievari oli yhtämittaa ajanut pois tuvasta.
Vahva Matti, joka tovereinensa oli vetäyntynyt ison tuvan nurkkaan, oli huomannut pojan. Hän tuijotti poikaan siksi kunnes, väkijuomien huumaamana, liikutettuna ja hellänä, luuli tuntevansa nuo silmät. Olihan se ihan kuin hänen oma Erikkinsä, joka neljä vuotta takaperin, kun Vahva Matti kuljetti tuota suurta tukkilauttaa Pielisjokea myöten, putosi hirsilautan tukkien väliin, ja jonka virta vei alas kuohuvaan koskeen.
— Kuules Jaakko, sanoi hän vihdoinkin änkyttäen ja liikutettuna.Näetkö tuota poikaa tuolla … häntä, jolla on nuo silmät?
— Kjllähän minä pojan näen. Hän on varmaankin herrassukua — tuonlainen hieno, valkoinen iho ja tuollaiset mustat silmät eivät tule talonpoikaisverestä.
— Minä luulen että hän olisi hyödyksi tuolla kaukana metsässä, jos kaupat syntyy Veikkoliinin kanssa.
— Mitä hän siellä voisi toimittaa?
— Kantaa ruokaa tukinhakkaajille, katsoa hevosia ruoka-aikana ja sitten olla kokkipoikana tukkilautalla.
— Hän näyttää liian heikolta niihin toimiin… Ehken, jos sinä kunnollisesti vaatetat ja hyvin hoidat poikaa. Mutta mitä vaimosi sanoo? Hän ei varmaankaan ole tyytyväinen, jos sinä otat pojan ilman hänen tietämättään.
— Hm, mutisi jättiläinen miettiväisesti. Kyllä siinä oli perää. Hän raapi päätänsä, sylkäisi miettiväisesti ja oli nähtävästi ristiriidassa itsensä kanssa.
— Kenen tuo poika lienee? Myytäneenkö hänkin huutokaupalla?
— En tiedä, mutta sopiihan kysyä häneltä.
Trast viittasi poikaa luoksensa; punastuen ja empien sekä päätänsä heittäen, poistaaksensa pitkät hiuksensa silmiltänsä, meni poika sille puolelle tupaa, jossa vieraat istuivat.
— Myydäänkö sinutkin tänään?
— Kyllä, myydään — luullakseni.
— Oliko hyvä olla entisessä paikassa?
— Eihän, vastasi poika arasti.
— Mitä tointa sinulla siellä oli?
— Katsoa lapsia.
Keskievari, joka levottomuudella oli seurannut keskustelua, tunkeutui esille köyhäin joukon lävitse. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei voinut vanhalta sotamieheltä salata kiihoitettua mielentilaansa.
— Älkää, Vahva Matti, välittäkö tuosta lurjuksesta. Hän ei kelpaa juuri mihinkään. Katsokaa miten luisut hänen olkapäänsä ovat, rinnan kohdalta on hän yhtä paksu kuin kananpoika, ja miten paljon hän kuluttaa vaatteita, se on kokonaan käsittämätöntä. Työtä ei hän jaksa tehdä ja heikko on hän ymmärryksenkin puolesta…
— Luisut olkapäät hänellä todella on, mutta hän on varmaankin saanut kantaa entisessä paikassa kaikki lapset järjestään — se kyllä tuntuu tuollaiselle. —Niin, ja huonolla ruualla on hän myöskin ollut, lisäsi Vahva Matti, katsoen samalla viattomasti räätäliin. Koettele käsivarsia, senlaiset tikut, oikein kurjat tikut…
Keskievari hillitsi vihaansa, mutta hänen vaimonsa turmeli kaikkityyni puuttumalla pikaisesti Matin puheeseen.
— Huonolla ruualla — siitä minä kiitän. Minä manuutan teidät herjauksesta. Huonolla ruualla, kun hän on ollut minun itseni luona ja syönyt samaa ruokaa kuin me muutkin.
— No no, jos se on sillä tavalla, räätäli, niin sitä en tietänyt ollenkaan. Vai niin, hän ei siis kelpaa mihinkään. Noh, siinä tapauksessa otan minä hänet, niin pääsette te siitä kelvottomasta, sanoi jättiläinen.
Ilon leimaus loisti lapsen silmissä hänen näitä sanoja kuullessaan, leimaus, joka ei jäänyt huomaamatta väkevän Matin talittuneilta silmiltä.
— Vai niin, te tahdotte ottaa hänet. Täällä ei oteta ketään, täällä tarjotaan puhdasta rahaa, ja minä aion pitää pojan, väitti suuttunut keskievari.
— Kuule nyt Jaakko, sanoi Matti, räätäliä kuulematta. Minä tarvitsen aina jonkun, joka voi täyttää päivätyölistat, minä olen huono kirjoittamisessa, ja jos poika osaisi kirjoittaa, niin…
— Kyllä minä osaan kirjoittaa ja laskea myöskin, sanoi poika innokkaasti.
Mutta nyt tuli räätäli oikein vihaiseksi.
— Kirjoittaa, niin, sinä osaat kirjoittaa kuin varis, mene tiehesi. Minä opetan sinua puhumaan vanhojen ihmisten läsnäollessa… Ja hän nosti kätensä läimäyttääksensä poikaa, mutta Vahva Matti otti kiinni räätälin nyrkistä niin että rystyset rutisivat ja niiden omistaja vaaleni tuskasta.
Enempää väittelemistä eivät vastustajat ehtineet vaihtaa, sillä nyt tulivat sisään köyhäinhoitohallituksen jäsenet. Etunenässä astui pastori;
— "Smirna", sanoi Jaakko Trast, nousi ylös ja teki kunniaa papille.Vahva Matti nousi myöskin seisomaan ja tervehti kunnioituksella.Molemmat vetäysivät syrjäisemmälle puolelle tupaa.
Köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, eräs maakauppias ja jotkut pitäjän luottamusmiehistä tulivat esille ja istuutuivat kaikki pöydän ääreen, jossa Vahva Matti ja hänen toverinsa äskettäin olivat istuneet. Suuri vihko papereita ja pöytäkirjoja pantiin pöydälle. Puheenjohtaja alkoi selailla luetteloita, silloin tällöin kuiskaten pari sanaa pastorille, ja niin tapahtui huuto. Siltavouti hoiti vasarata.
Ensin myytiin vanha Leena. Hän nousi kalliiksi, häntä ei enää voitu käytti niinkuin ennen, kylän lasten kaitsijaksi.
Vielä kalliimmaksi nousi eräs vanha suutari, sillä vanha mummo saattaa monessa kohdassa olla hyödyksi, mutta vanha mies ei kelpaa muuhun, kuin nuuskaamaan ja polttamaan tupakkaa.
Niin menivät suuret ja pienet sekaisin, hinnat olivat ylipäätään alhaammalla, kuin edellisenä vuotena. Pastori sovitteli niin paljon kuin voi, että jokainen köyhä sai jäädä vanhaan paikkaan, jos hän siinä viihtyi.
Nyt tuli kirkassilmäisen pojan vuoro. Rukoilevasti katsoi hän nurkkaan, jossa Vahva Matti istui. Oi! Vahva Matti oli nukkunut, ja pää riippui niin, että niska oli sijoiltansa pois mennä. Siltavouti huusi: kuinka paljon tahdotaan? Keskievari sanoi matalalla äänellä hintansa, ettei herättäisi vastustajaansa.
— Ensimäinen kerta, 60 markkaa. Eikö kukaan tarjoo vähempää? Toinen kerta, 60 markkaa.
Kolmas kerta, ja hän korotti äänensä ja odotti hetkisen.
Räätäli seisoi kuin neulojen kärjillä.
Nyt heräsi Vahva Matti syntyneestä hiljaisuudesta, katsahti ympärillensä sekä poikaan, joka vaaleana ja pelästyneenä seisoi esinnä rivissä.
— Tuon pojan, sanoi hän, mennen pikaisesti yli laattian, niin että laattiapalkit notkuivat; hänen otan minä — ilmaiseksi. Lyökää pöytään, siltavouti, kuuletteko, ilmaiseksi, — kolmas kerta,
— Ilmaiseksi, huusi keskievari. Hän on hullu, hän on juovuksissa, minulla on poika ollut kaksi vuotta, olen pitänyt häntä kansakoulussa, elättänyt häntä ja vaatettanut häntä ja, ja…
— Ole vaiti, keskievari, sanoi pappi. Elättämisestä ja vaatteista en tahdo kanssasi riidellä, ne ovat maksetut, ja ne olisivat voineet olla paremmat, mutta katsokaa, mitä kansakouluun tulee, niin kyllä minä se olin, joka pakotin sinua poikaa sinne lähettämään.
Ja kääntyen jättiläiseen, lisäsi hän: Mitä Matti Kiiskilä pojalla tekee, sinullahan on lapsia kylläksi, sinä muutat talveksi salolle, tulet karhun hyyryläiseksi ja suden huonetoveriksi.
Matti seisoi pönäkkänä pöydän ääressä.
— Eiköhän hänestä liene jotakin hyötyä! Kerrotaan hänen osaavan sekä kirjoittaa että laskea.
Samassa huomasi hän keskievarin, joka seisoi siinä kuin elävä kysymysmerkki.
— Eihän keskievarin sovi sanoa, että minä olen juovuksissa, kun olen juonut hänen omaa rommiansa. Olen kyllä hieman iloinen, niin olenkin, mutta sitäpaitsi meneväthän siltavouti ja Trast minua takaamaan, vai kuinka?
— Kyllä, kyllä, vastasivat molemmat.
Asia oli selvä, eikä ollut mitään syytä tehdä vastaväitteitä.
* * * * *
Kun kello lähestyi 8, tuli Matti Kiiskilä, syyspimeässä astuen kotiansa päin. Hänen jälestään tallusteli äsken huutamansa poika, joka niinmuodoin jätti räätälin talon. Matilla oli aavistus, että hän kenties oli tehnyt tyhmyyden, vaikka ei voinut itse sitä selvittää, missä se oli. Että hänen vaimonsa ottaisi asian käsitelläkseen ja laskisi mitä poika maksoi ja minkä arvoinen hän oli, sitä ei hän hetkeäkään epäillyt; hänellä oli sokea luottamus vaimonsa hyvään päähän. Jos hän nyt olisikin pannut maata! Vaan niin hyvin se ei kaiketi ollut. Ja niinkuin rikoksellinen koulupoika tuli Matti vitkastellen kotia päin. Pelännyt hän tosin ei, mutta vastenmielistä se oli kaikessa tapauksessa. Vihdoin viimeinkin saavutti hän tupansa, aukasi oven varovasti, köyristyi ja astui sisään. Hän hengitti helpommin, vaimo ei ollut kotona, tilinteon hetki oli toistaiseksi lykätty.
— No niin, jahah, pane maata, vetäydy tilallesi tuolla ja nuku niin pian kuin voit.
Kymmenen minuttia sen jälkeen makasi poika penkillä lammasnahkaturkin päällä suloisimmassa unessa. Poissa olivat kaikki räätälin likaiset lapset, kirkuna ja nariseva kehto olivat vaienneet, hän sai maata yönsä rauhassa. Ohitse oli tuo ikävystyttävä elämä räätälin pöydän ääressä, neuloineen vahoineen, rihmoineen ja saksineen. Hän uneksi paremmista ajoista, uusi päivä koitti pirteine oloineen vapaassa metsässä. Siellä hän Vahvan Matin kanssa, joka oli seudun väkevin mies, virittäisi ketunrautoja ja pyytäisi ansoilla metsäkanoja, metsästäisi suksilla ja taistelisi karhun taljasta sekä suden turkista niin että valkoinen lumi tupruaisi tummien honkien juurella.
Vahva Matti istui tuvassansa sangen miettiväisenä pöydän ääressä. Mitä hän oli tehnyt, mitä herran nimessä hän vastaa, kun vaimonsa kysyy häneltä, miksikä hän oli myönyt metsän ja lisännyt perheen vielä yhdellä kuluttavalla jäsenellä. Ja mitenkähän mahtaneekaan vaimo kysymyksensä asettaa. Jospahan edes tietäisi aavistaakkaan sinnepäin, niin…
Kun hänen suuressa epäselvässä päässänsä pyörivät nämä arveluttavat kysymykset, ja juuri kun hän haeskeli sovelijasta vastausta niihin, astui hänen vaimonsa Maija ravakkana ja vakavana sisään. Hän oli soreakasvuinen, sinisilmäinen nainen, miellyttävällä ulkomuodolla. Hänen äänessänsä oli miellyttävä alttosointu. Tarkkaavaisesti silmäten miestänsä, sanoi hän: "hyvää iltaa, sinä olet kauan ollut huutokaupassa", jonka jälkeen hän ääneti astui lieden ääreen ja alkoi askaroida.
Maija oli aikoinansa käynyt tulen ja veden lävitse, kokenut hyvää ja pahaa, myötä- ja vastoinkäymistä, ja näytti kaikki yhtä helposti läpikäyneen, niin helposti kuin pääskynen lentää läikkyvän lammen tahi löyhkyävän lammikon ylitse. Syntyisin Suursaarelta periköyhästä kalastajakodista, oli hänet kahdentoista vanhana ottanut huostaansa eräs hyvinvoipa merikatteini, joka kantoi Virolahdessa tavallista, vaan merimiehelle vallan sopimatonta Kyckling-nimeä. Alussa oli tämä kaunis lapsi, lähinnä koiraa ja kissaa, lapsittomalle herrasväelle rakkaimpana leluna. Tyttö sai oppia kaikkea, joka oli hänen asemallensa elämässä turhaa. Siten kasvoi hän ja tuli kauniiksi immeksi, pää terävä kuin partaveitsi, näppäräsorminen, työtelijäs, selvä ja piti hyvän järjestyksen kaikessa, jota hän toimitteli.
Kun katteenin rouva, joka oli kapteenia kymmenen vuotta vanhempi, eräänä päivänä jätti tämän maallisen elämän, jäi Maria, tuskin kaksikymmenvuotiaana talon hallitsijattareksi, rajattomalla vallalla hallitsemaan aittoja ja ruokakammioita, sekä sukulaisten suureksi harmiksi, itse katteeniakin; mutta hän hallitsi hyvin. Katteeni oli hänelle tiheään tehnyt naimatarjouksia, mutta Maria oli aina asian toistaiseksi lykännyt, vastaamatta suoraan "jaa" tahi "ei". Ja niin se yhä jäi tekemättä vuosi vuodelta, huolimatta katteini Kycklingin uutterista rakkauden ilmoituksista ja naapurien panettelusta.
Tultuansa katteinin talon emännäksi, heitti tyttö pois huivin ja esiliinan, pukeutui hattuun ja käyttäytyi niinkuin hän koko elämänsä ajan olisi kuulunut siihen luokkaan, johonka hän niin säännöttömästi oli tullut. Sanalla sanoen, hän oli kuin kala vedessä. Hän tuli kauniimmaksi päivä päivältä, hänen ihonsa tuli maitovalkeaksi ja hänen kasvonsa kuin kiulakan kukka.
Pari vuotta kesti tämä autuaallisuus; silloin se sai katalan lopun. Katteini Kycklingillä oli eräs hyvä ystävä, joka oli katteini hänkin. Pienellä likaisella Toivo-soimallansa palasi hän eräänä syyspäivänä Cagliarista, jossa hän oli ottanut sisään suolaa. Hän laski ankkuriin ulkopuolelle Haminan satamansuuta. Mukanansa hänellä oli kahviruskeata malagaa, keltaista xeresiä ja veripunaista portviiniä useampaa lajia, ja hän pyysi Kycklingin alukseensa viiniä maistelemaan. Sen tekikin katteini Kyckling niin perinpohjaisesti, että hän kotimatkallansa purjehti kumoon ja katosi ikipäiviksi.
Testamenttia ei ollut; Kycklingin sukulaiset ottivat siis kaikki haltuunsa, Nyt tuli tilinteon päivä, vaan tämänkin kohtalon iskun kesti Maria. Hän pani syrjään "hatun ja laahusvaatteet", pukeutui uudestaan huiviin ja talonpoikais-vaatteisiin, sekä nurisematta otti vastaan sallimuksen kaikki iskut. Koska hän tunsi katteinin kaikki asiat, tiesi osakkeiden arvon, tiesi paljonko mikin kappale oli maksanut, oli pitänyt katteinin kirjoja, niin saattoi hän tarkoin ja rehellisesti antaa kaikki tarpeelliset tiedot pesän varoista. Selvitysmiehet ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet toisenlaista käytöstä hänen puoleltaan, eivät voineet olla häntä ihmettelemättä ja tahtoivat nyt tietysti näyttää kiitollisuuttaan. Hän ei kuitenkaan pyytänyt mitään itsellensä. Köyhänä, kuin oli tullut, oli hän valmis jättämään kaikki. Sukulaiset, jotka todellisuudessa olivat hyväsydämmisiä ihmisiä ja, kuten tavallisesti ne, jotka odottamatta rikastuvat, antelijaita, heittivät sotakantansa ja antoivat hänelle kunnon hyväntekijäiset.
Hän sai muutamia tuhansia markkoja sekä kolme neljä naimatarjousta; hän otti vastaan rahat, mutta hylkäsi jälkimäiset.
Nämät tuhannet markat, ruotsinkielen taito ja "matamin" arvonimi oli kaikki, mitä hän oli tämän ajan kuluessa saavuttanut. Hän palveli nyt suurissa aateliskartanoissa ja Kymin sahoilla. Siellä hän ensikerran näki Matti Kiiskilän, joka jo silloin oli Blumen palveluksessa. Jättiläiskokoisena ja ketteränä, kuin orava, pysyi hän tasapainossa tukeilla, joita uitettiin jokea alas, heilutti lakkiaan kylän nuorisolle, hurrasi ja huusi "antaa mennä vaan" kun hän huristi kallioisten rantain ohitse. Uskalijaana, pelkäämättömänä ja varmana, hyppeli hän pyörivillä puilla, milloin oli hän keskellä koskea, jossa vaahdot tyrskyivät hänen vyötäisilleen saakka, milloin rannan kallioilla. Usein seurasivat häntä Marian ihailevat silmäykset. Ihailusta rakkauteen on askel pian otettu, ja eräänä päivänä menivät he naimisiin ja vetäysivät kauvas Karjalaan, jossa he Matin naimattomalta veljeltä olivat perineet pienen tilan, joka oli kulkenut Matin suvussa monta miespolvea.
Ihmiset kyllä ihmettelivät, että Maria oli ottanut senlaisen miehen. Mutta naisilla on omat kummalliset tuumansa ja kukapa tiesi, joshan vaan ei se vaahto, johon koski kääri Matin jättiläisvartalon, Mariassa herättänyt mielikuvia, jotka hänelle epäselvästi muistuttivat lapsuuden runollista mailmaa, Suursaaren vaahtoverhoisia kallioita, synnyinkotia meren partaalla; vai tunsiko hän ehkä vaistomaisesti, että tässä olisi hänellä tilaisuus ilman vastustusta käyttää rikkaita luonnonlahjojaan johtamaan ja järjestämään, vallitsemaan ja hallitsemaan hyvin.
Kun Matti kahdeksankymmenen markan palkasta kuukaudelta kesällä uitti kauppahuone Blumen tukkeja ja talvella hoiti hakkausta kauppahuoneen metsissä, hoiti Maria maanviljelystä.
Näin oli hän joutunut Karjalaan ja oli täällä ainoa matamin niminen sekä, paitse tytärtänsä ja papin perhettä, ainoa ruotsia puhuva henkilö koko paikkakunnalla. Kolme lasta oli heillä ollut: poika Eerikki, joka neljä vuotta sitten oli hukkunut koskimatkalla, kivuloinen, mutta aikaiseen kehittynyt tyttö Elli ja poika Antti.
Maria käveli ääneti edestakaisin huoneessa ja toimitti iltaruuan pöydälle. Jos hän olisi sanonut jotain, vaikkapa riidellä pauhannut, jota hän kuitenkaan ei milloinkaan tehnyt, olisi se Matista kuitenkin ollut parempi, kuin tämä hiljaisuus, joka häntä vaivasi kuin painajainen; se kuristi hänen omaa kurkkuansa niin, ettei hän luullut voivansa sanaakaan sanoa.
Vihdoin oli ruoka valmis, ja nyt vasta näki Maria hyväksi alkaa keskustelun.
— Noh, sinä olet myynyt metsän?
— Niin, sen olen.
— No, sait hyvän hinnan?
— Eiköhän. Tiedäthän että Blume peruutti kaupan viimeisellä hetkellä. Puutavarain hinnat taitavat aleta taaskin, sanotaan. — Tulleehan siitä kaikessa tapauksessa ainakin tuhat markkaa.
— No niin, se ei ehken ollut vallan hullua, mutta sen sijaan olet tehnyt suuren tyhmyyden.
Matti söi ja nieli, voimatta sanaakaan sanoa.
— Minkä linnun sinä taaskin olet saanut, mikä on pojan nimi?
— Hm, virkkoi Matti kummastellen. Niin hän aina teki, kun hänen vaimonsa asettautui korkeammalle kannalle. Mikä hänen nimensä on! Niin, kukapa muistaisi kaikkien mailman poikien nimet?
— Niin, mutta minä tiedän, hänen nimensä on Bergelin.
— No kaikkea muuta, sehän on oikein herrasväen nimi.
— Niin, kenenkä on poika sitten?
— Kenenkä! Kenenkä hän nyt olisi, minun, sinun…
— Ei, kiitoksia paljon, sitä hän ei toki ole. Meillä on lapsia kylläksi. Ei, hänen äitinsä hukutti itsensä yhdeksän, kymmenen vuotta sitten.
— Herra varjelkoon meitä, sanoi jättiläinen, ihmisraukka, mikä hänelle tuli.
— Hän ei liene ollut naimisissa, hänen oli vaikea, ja niin…
— No kaikkia nyt saa kuullakkin. Vaan mitä se tähän kuuluu ja kuinka sinä tiedät kaiken tuon? Pidäthän sinä kumminkin pojan?
— Maksuttako, en kiitoksia… Huomenna otat pojan mukaasi vaivaishoitohallitukseen ja sanot: kiitoksia paljon, mutta meille hän ei sovellu.
Matti sylki ja raapi päätänsä. Asia oli kääntynyt huonoon päin. Tuhat tulimmaista, mikä hänen oli ollut, kun hän noin hankki itsellensä ventovieraan lapsen. Myöntäisikö hän nyt keskievarille tehneensä tyhmyyden? ei koskaan. Hän oli juuri ennättänyt sävyisästi lausua: niin, mutta käyneekö se päinsä, kun ovi avautui ja Veikkoliini astui sisään.
Vaimon kasvot synkistyivät, hänen viisaat siniset silmänsä alkoivat säkenöidä, hänen pieni vartalonsa suoristautui.
Vastoin kansan tapaa, ensin pitää pitempi sovelijas vaitiolo, sanoi hän lyhyesti ja karkeasti:
— Mitä tahdotte? Tänään on jo kylläksi juotu.
— Niin, emäntä, todella sekä kylläksi että liiankin, vastasi Veikkoliini, samalla astuen rohkeasti ja ujostelematta sisään huoneeseen. Älkää muutoin pahaksi panko, että tulen näin myöhään, puoli yhdeksän iltasella, mutta minulla on tärkeä asia, joka ei salli lykkäystä, ja minun täytyy matkustaa viimeistään huomisiltana. Olen saanut toimekseni ostaa muutaman kymmenen tuhatta kuutiojalkaa tukkeja, jotka kruunu täällä Rakkolan kylässä myy, ja sinne täytyy minun matkustaa.
— No, mikä asiana?
— Eikö miehenne ole teille kertonut haluavani ostaa teidän tilaanne?
— Mitä! meidän osuutemme täällä kylässä? Ei, sitä hän ei ole sanonut!
—- Jahah, hän lupasi minulle puhua teille asiasta, ja minä aivan mielelläni tahtoisin saada vastauksen huomenna.
Veikkoliini pani tupakkaa piippuunsa, otti paljaalla kädellä hiilen uunin liedeltä, sytytti piipun, istuutui pöydän ääreen ja alkoi esittää kaupan kaikki erikoiskohdat, Maria kuunteli tarkkaavaisesti, kyseli, aprikoitsi, punnitsi kaupan kaikki hyvät ja huonot puolet, mahdolliset edut ja tappiot. Veikkoliini huomasi pian ihmeekseen ja ihastuksekseen, miten selvä ja tarkka hän oli. Tässä oli parasta menetellä niin suoraan kuin asianhaarat myönnyttivät; muutoin hän varoisi petosta, ja kauppa jäisi kesken. Ihastuksissaan emännän terävästä mielestä löi hän molemmilla käsillään polviansa, ajatellen itsekseen, että tuommoinen vaimo olisi hänelle sopinut — jospa olisin tietänyt emännän ymmärtävän kauppoja, en suinkaan olisi kuluttanut aikaani kapakassa. Ja Veikkoliini esitti kaupan mehuvin häivein, huomauttaen myymisen kaikki edut.
— Talo on hinnoitettu kuuteentuhanteen kahdeksaansataan, minä annan tuhat enemmin, jos asia tulee selville pian. Tuonne naapurin koskeen rakennan sahan, ja Matti jää asumaan tähän tupaan ja hoitamaan sahaa kaikeksi ijäkseen, lopetti hän ehdotuksensa.
Emäntä katsoi mieheensä, vaan Matilla ei ollut mitään sanomista.
— Niin, katsokaa, sanoi hän epäillen, asia on se, että hänen on hiukan vaikea laskea lukua ja hoitaa päivätyölistoja ja semmoista, niin etten tiedä, voiko hän hoitaa sahaa.
— Mutta te sitte! Varmaan luette kuin pappi ja laskette lukua kuin ruununvouti, sanoi Veikkoliini. Ja jollette te jouda, lisäsi hän, niin tuo poika tuossa, jonka Matti siepasi itselleen, kuuluu olevan oikea "tsjotta lauta".
— Kuules Matti, sanoi Maria, tunnethan koko tämän kaupan nyt.
— Sen tunnen, sanoi Matti.
— No niin, olet varmaan tänään saanut enemmän kuin hyvin jaksat kantaa, paneppas sinä nyt maata, niin minä puhun Veikkoliinin kanssa, kuulen hänen ehdotuksensa, ja huomenna saat sitte itse määrätä, miten tahdot.
Ja Matti peräytyi, sotakunnia säilytettynä. Hänhän se kumminkin oli, joka asian ratkaisi. Sen vaan sanon, lisäsi hän, Blumesta en eroa, ennenkuin viimeinen hirsi on uitettu Suikkilaan.
— No niin, onhan siis asia selvillä, sanoi Veikkoliini, ja hänen äänensä värähteli.
— Niin, tietysti, jos Matti…
— Matti! Veikkoliini hymyili, Matti, niin tietysti, niin!… Muutoin olisi tämä asia paperille pantava, ja sitten olisi kauppasopimuskirja kaikista, talosta metsineen, tehtävä.
Nyt syntyi kaupanhieronta ja tinkiminen, joka kesti tuntimääriä. Veikkoliini tarjosi seitsemäntuhatta kahdeksansataa markkaa koko talosta: kolmesataa puhdasta rahaa, loput ostosummasta jäisivät vielä kuukaudeksi Blumelle ja kulkisivat viiden prosentin korolla.
— Eipä, puhdasta rahaa pitää olla, sanoi emäntä.
— Ottakaa toki syitä korviinne, emäntä; kysykää Matilta, itse hän kuuli, kun nuori Blume määräsi ajan, jolloin rahat maksetaan, ja tässä näette talletuskuitin, ja povitaskusta haki hän esille saksankielisen talletuskirjan.
— Kuinka on, Matti, kuulitko? sanoi emäntä kääntyen tupaan päin. Ei sentähden, lisäsi hän puolustellen, etten uskoisi Veikkoliiniä.
— Kuulin kuin kuulinkin, vakuutti Matti unisena, mutta juhlallisena.Ja Suikkilan konttorista olivat rahat maksettavat, se on aivan oikein.
Mutta varovainen Maria ei niin hevillä antautunut, hän teki uuden kysymyksen, joka enensi Veikkoliinin ihastuksen häneen vielä enemmän, kysymyksen, joka häntä melkein hämmästytti ja ällistytti.
— Noh, luuletteko myöskin rahain olevan hyvässä säilyssä Blumella?
Matti, joka vielä istui sängyn laidalla, näytti ensi kerran; eläessään hävehtyneeltä vaimonsa puolesta.
Veikkoliini katsahti ylös, punehtui hiukan eikä vastannut muuta kuin: säilyssä Blumella! No vielä hän kysyy!
Emäntäkin punehtui. Niin, niin, semmoista on kyllä kuultu ennen mailmassa, sanoi hän.
Veikkoliini katsoi nyt kaupan melkein tehdyksi. Vitkaan hän nousi, pudisti emännän kättä ja meni. Seuraavana päivänä oli sopimuskirja allekirjoitettava.
Unehtumattoman muiston tästä kaupanteosta otti Veikkoliini mukaansa: vilpittömän ihastuksen Matin vaimoon. Olipa hänellä selvin, tarkin ja terävin pää, mitä hän oli tavannut. Kysyä, josko Blume oli luotettava, sekin jo osoitti suuren määrän arvostelukykyä ja ymmärrystä, ja sitte vielä tuo uutteruus ja ulkomuoto. Tosin kyllä hän ei ollut semmoinen kuin hänen surtunsa kerran, mutta herra jumala… Ihan semmoisen vaimon, kuin Maria, tarvitsisi hän.
Jos jotain tapahtuisi Blumelle, niin olisihan se todellakin ikävä emännän tähden. Mutta muutoin, ehkä hän oli väärin laskenut, ehkä sekä tataarilainen että Feodor Sergejevitsch erehtyvät. Tuon puheen Blumen epäluotettavaisuudesta ovat ehkä kauppahuoneen kilpailijat keksineet ja levittäneet. Kun kaikki selvenee, on ehkä Blume yhtä vankka kuin ennen. Se vaara, joka hänestä näytti niin uhkaavalta, niin lähellä olevalta, kun hänen omaa nahkaansa kysyttiin, se eteni nyt kaukaiseen etäisyyteen, haihtui ja himmentyi, niinkuin hän oli nähnyt höyryn höyrylaivan torvesta haihtuvan mitättömiin. Kihisevän kuumana nousi höyry vinkuen kattilahuoneen synkästä, pimeästä sisuksesta, se uhkasi polttaa, hävittää ja kaltata kaikki edessään, vaan tuskin ehti se piirtäytyä selkeää sinitaivasta vasten, ennenkuin se jo oli poissa, haihtuneena, tyhjän avaruuden imemällä. Ihan niin saattoi olla tuon huhun kanssa Blumen huonosta varain tilasta.
Seuraavana päivänä tulivat Veikkoliini ja Hultila, joka näytti uniselta, ja sumuiselta, ja heidän seurassaan vielä kolmaskin henkilö. Nyt oli kauppa Matin kanssa tehtävä.
Maria oli siivonnut tupansa. Kahvipannu savusi ja porisi. Hän itse käveli totisena ja suopeana askareissaan. Elli tytär, pieni, solakka, tavattoman henkevännäköinen olento, juoksi edestakaisin tuvan ja aitan välillä. Matti itse istui pöydän ääressä perä-istuimella, edessään karttoja, saantikirjoja, jakokirjoja, kihlakunnanoikeuden päätöksiä y.m., näyttäen kovin miettiväiseltä. Hänen vieressään istui hänen ystävänsä Jaakko Trast.
Veikkoliini ja hänen apulaisensa astuivat tupaan; heidän tervehtiessään isäntää ja emäntää, haisteli tarkoin heitä kiperähäntäinen karhukoira Halli. Käytiin istumaan, juotiin kahvia ja juteltiin muista asioista, niinkuin kohtelijaisuus vaati, vaan ei siitä, jota kaikki kuitenkin enimmän ajattelivat. Vasta sitten, kun oli puhuttu korjuusta ja kalastuksesta, johti Veikkoliini puheen kauppa-asiaan. Tätä oli kumminkin perhe jo kuukausia keskustellut, kylässä sitä oli käännelty ja väännelty, moitittu ja kehuttu, niin ettei siihen ollut paljon lisäämistä; siitä syystä saatiinkin kauppa nyt verraten lyhyessä ajassa valmiiksi. Tunnin kuluttua oli kaikki selvillä.
Seitsemällätuhannella kahdeksallasadalla markalla saisi Veikkoliini koko talon metsineen lainoineen. Rahat jäisivät kauppahuone Blumen haltuun, paitsi kolmesataa markkaa, mikä summa oli maksettava puhtaassa rahassa. Matti ja hänen perheensä saisivat toistaiseksi jäädä asumaan vanhassa asunnossaan. Nuo olivat kaupan pääpykälät.
Hultila luki ääneen kauppakirjan hitaalla, pitkäveteisellä ja tekopyhällä äänellä, joka siihen määrään Matin mieleen muistutti kirkkoa ja lukusia, että hän tahtomatta, tietämättä pani kädet ristiin ja alkoi haukotella.
— Hm, sanoi hän, kun lukeminen oli loppunut; kyllähän ne rahat ovat ihmeellisiä kalusia. Tuollahan ne nyt loikovat Blumen arkussa sikiämässä.
— Niin, kyllähän se niin on, arveli Veikkoliini. Ja nyt olette herrasväen kaltaisia, asutte ilmaiseksi, juotte kahvia joka päivä, elätte kuin taivaan linnut kesäpäivänä, iloisina, kylvämättä, kyntämättä. Kahdesti vuoteensa lentävät rahat Viipurista taskuunne; ja suopeimmalla äänellään lisäsi hän: no, kirjoita alle nyt vain.
Matti otti kynän, kasti sen musteastiaan ja pusersi sen sormiensa lomaan, niin että kynnet valkenivat, mutta juuri kun hän oli nimensä kirjoittamaisillaan, sillä sen hän osasi kirjoittaa, sanoi "matami" äkkiä: ei kaikki vielä ole selvillä.
Veikkoliinin koko ruumista vihlaisutti, oliko vieläkin joku este?
— No, mitä sitte? sanoivat hän ja Matti yhtä haavaa.
— Erikoisoikeus! Niin, erikoisoikeus! sanoi emäntä. Katsokaa, Veikkoliini, Matilla on isänäidin äiti, hän on niin vanha, ettei kenkään enää tiedä, milloin hän on syntynyt, hän on varmaankin jo sata vuotta. Hänellä on erikoisoikeus talossa. Aina kun talo on ostettu, on se pysynyt voimassa, ja se on nytkin huomioon otettava ja noudatettava. Hän asuu tuolla niityn äärellä saunassa, joka on yhtä vanha kuin hän itsekin. Muutoin on hän vielä kepeä ja reipas iäkseen, itse hän kävelee, pitää huolta omastaan ja muistaa kaikki, mitä tapahtui kaksikymmentä tahi kolmekymmentä vuotta sitte. Hänelle pitää asia ilmoittaa, nuo hänen ehtonsa täytyy panna kirjaan.
— Kuules, Elli, mene sinä vanhuksen luo, te olette hyviä ystäviä, ja kysy häneltä, tahtoisiko hän tulla tänne, vai tulemmeko me sinne keskustelemaan asiasta.
Elli meni, nopeana kuin västäräkki, vanhuksen luo. — Luulempa parhaaksi, että ilmoitan hänelle, mikä on puheena, sanoi tyttö nokkaviisaasti, muutoin hän suuttuu.
Veikkoliini istuutui taas, sytytti tupakkansa ja odotti.
— Mikä on mummon nimi, onko hänen kanssansa vaikea tulla toimeen?
— Kaisu on hänen nimensä, kyllä hän vaikea on, tuskin hän ketään muuta, kuin Elliä, pihalla kärsii. Elliä mummo rakastaa silmittömästi, kuten narttu penikkaansa. Se ei ole minulle mieleen tuo, hän opettaa tytölle kaikenlaiset jumalattomat loihturunonsa ja kertomuksensa Väinämöisestä ja kaikki nuot.
— Loihtiiko hän?
— Sitäkin hän tekee. Hänen saunassaan käy vähintäkin seitsemän pitäjän ihmisiä; loihduillaan hän poistaa taudit. Mutta vait, tuossahan he tulevat..
Kuultiin vanhuksen sauvan polunmukaisesti kolkkuvan lattiaan. Nyt avasi tyttö oven, tuki vanhusta, kun tämä vaivalla kapusi korkean kynnyksen yli. Hän kävi kumarassa, kasvot olivat mullankarvaisia, iho leuan alla riippui tuhatkurttuisena. Hänen pienet vetiset silmänsä katsoivat häijysti ympärilleen. Vuodet olivat hänestä mehun ja voiman imeneet, näytti siltä kuin peittäisi iho ainoastaan luurangon. Ei hän paljon viimeisinä vuosina ollut puhunut. Sitä aikaa, jossa hän nyt eli, ei hän ymmärtänyt, hänen päässänsä pyöri puoliselviä ajatuksia, hämäriä unia elämästä, joka oli eletty jo ennenkuin se sukupolvi, joka nyt oli toiminnassa, oli syntynyt.
Kun Matin vaimo ja Elli olivat saaneet hänelle selitetyksi, mikä oli puheena, syttyi hän yhtä järjettömään kuin ankaraan vihaan. Tämä viha leimahti kuni liekki hiilissä, jotka hänen sisuksessaan eivät vielä olleet sammuksiin palaneet. Hän avasi hampaattoman suunsa, josta pulppusi vihaisia, kiukkuisia sanoja, sanoja, jotka tulivat puuskittain, ajatuksia, jotka olivat särkyneet ja murtuneet, ennenkuin ne sydämmen pohjasta ja aivojen kätköltä ehtivät sammaltavalle kielelle ja vapiseville suupielille. Mutta mikäli viha lämmitti hänen turtunutta sieluansa, heräsivät muistot jälleen, ja jotain, jota hän kauvan oli hautonut, — jotain, jota hän nuorena oli runona kuullut, — sillä toinen sana oli ikäänkuin kasvettunut toiseen, kun toinen suusta suoltui, seurasi toinen mukaan, kuni rengas ketjuissa — kasvoi hänen puheestaan.
— Sinä olet metsän myynyt, sanoi hän, olet myynyt, olet myynyt…
Turvan parhaan talokkahan,Linnan lujan meikäläisten,Talon suojan voimakkahanKodin vahvan varjeluksen.Miksi niitty, miksi laidun,Miksi pellot, vainiotkin,Jollei kasva honka hoikka,Kohoavi kuusi kaunis?Mistä suoja jyväselle,Varjo, veikko, kultaselle,Tähässä kun piilelevi,Viherjänä lymyilevi?Metsä ompi viljan suoja,Metsä hallan tuhot torjuu,Metsä lämmön pidättävi,Kätköissänsä säilyttävi.Jospa halla kaikitenkinKauniit laihot hävittäisi,Pellon lahjat turmelisi,Elon ehdot tuhoaisi,Mistä silloin pettu saadaan,Leivän sijainempa syntyy?Metsä antaa kaskimaita,Missä ohra kaunis kasvaa,Tuhassapa tuleentuvi.Metsä asunnonkin antaa,Varjon kesän helteheltä,Suojan talven pakkaselta.Metsässä on hauska hiihtää,Suksin salolla sujahtaaIlvestä ajettaessa,Pesää karhun etsiessä,Kutsuu tetren seuratessa.Laulun sulon, marjain mehun,Männyn mäihän, koivun mahlan,Kaikki meille metsä antaa,Ilmaiseksi tarjoavi.Metsä ompi turvapaikka,Lymypaikka sodan tullen,Kumpa ryssä partasuinen,Vihollinen julki julma,Lähestyvi taloamme.
Metsättä ei taida kenkäänSuomessamme eleskellä.Joka metsän hongat myypi,Kuuset kaikki luovuttavi,Mi kaiken tavaransa,Luopuu ihan onnestansa,Hävittävä rikkautensa.
Hän löi sauvansa laattiaan, ikäänkuin runon poljennon ilmoittamisella teroittaakseen sen sanoja kuulijainsa mieleen oikein vahvasti. Hävittävi rikkautensa — rikkautensa — rikkautensa. Mutta satavuotiaan muisti petti hänet runon loppuessa. Sanat olivat kannattaneet ajatukset, kun sanat ja poljento loppuivat, loppuivat ajatuksetkin. Hän ei enää tietänyt, minkä tähden hän täällä seisoi, kuten houkkio näitten kaikkien vierasten ihmisten keskellä, jotka eivät olleet vielä syntyneinäkään, kun hän jo oli vanha kulunut eukko, hän katsoi harhailevin silmin ympärillensä, avuttomuuden ja kummastuksen ilme kuvastuneena tuhatkurttuisissa kasvoissansa. Hitaasti hän kääntyi, ja sauvansa sekä Ellin käden nojalla läksi hän taas horjuvin askelin ulos tuvasta.
Kun hän oli joutunut kynnykselle, lienee hänessä herännyt joku muisto siitä, minkätähden hän oli täällä, sillä äkkiä kääntyi hän taas tupaan päin ja kolahutti voimakkaasti sauvansa kynnykseen. — Minä en koskaan tästä talosta lähde, en koskaan — sanoi hän sähisevällä äänellä.
— Eihän teidän tarvitsekaan lähteä talosta, vastasi Veikkoliini kärsimättömänä. Vanha mummo on täällä pysyvä kaikessa hyvässään täydellisesti, kuten ennen, niin totta kuin nimeni on Veikkoliini.
Vanhus näytti taaskin käsittävän, mitä hän sanoi. — Minä en koskaan lähde, sanoi hän vieläkin kerran, ollen jo ulkona pihalla.
Matti, joka kaiken tämän tapahtuessa oli seisonut pöydän takana, ja joka syvästi kunnioitti esi-isien syntysanoja ja hämärästi pelkäsi runojen loihtuvoimaa, kuunteli vavisten hänen puhettaan. Hänen otsansa oli hiessä, tuskauttava ahdistus valtasi hänen mielensä, ja kuiskaavalla äänellä sanoi hän vaimolleen: vanhus oli ehkä sittenkin oikeassa.
Veikkoliini oli istunut, tyynenä, kuten näytti, piippuansa imemässä. Silloin tällöin sylki hän tarkkana kuni oravanampuja oksanreikään, joka oli laattiassa noin puulentoista sylen päässä hänestä. Mielessään hän kuitenkin oli yhtä kauhistuneena kuin Matti, hänen paha omatuntonsa soimasi häntä, mutta hän käsitti tilaisuuden tärkeyden. Yksi ainoa silmäys Mattiin oli hänelle ilmoittanut kaiken taas riippuvan hiuskarvasta. Istuessaan, onneksi hänelle, selkä vasten päivää, niin ettei kasvoja selvästi voitu erottaa, sanoi hän lyhyesti ja mahtavasti:
— Mitäs vielä, ämmäin loruja, semmoisia miehiä me emme ole, että meitä ämmäin lörpötys pelottaisi purkamaan sanamme ja lupauksemme. Nyt menemme ryyppyä ottamaan kaupantekijäisiksi, vai kuinka Matti? Ja verkalleen hän rupesi kokoamaan kaikki kapineensa, kartat, saantikirjat, piippunsa ja kirjoitusvehkeensä.
— No, kirjoitatteko alle, vai ettekö kirjoita? sanoi hän välinpitämättömällä äänellä.
Jos Matin vaimo nyt olisi lausunut yhden ainoan sanan, niin on hyvin mahdollista, että Matti olisi purkanut koko kaupan. Mutta edelliseen, joka ei voinut tuota vanhaa häijyä "noita-akkaa", joksi hän häntä sanoi, kärsiä, ei tuo kohtaus ollut vaikuttanut melkein mitään, erittäin kun hän ei täysin käsittänyt runon sisällystä, ja paitsi sitä oli hän luonteeltaan epärunollinen, kuten usein on niitten laita, jotka ovat eläneet monenlaisissa sivistysoloissa. Vanhuksen itsepintaisuus ainoastaan suututti häntä, ja tämä suuttumus kuten myöskin hänen miehensä liikutus, jota hän piti heikkoutena, viekotteli häntä lausumaan:
— Veikkoliini puhuu kuin mies.
Veikkoliinin silmät säkenöitsivät, hän katseli kaunista, vielä nuorekasta naista. Tämän rohkeus, hänen selvyytensä herätti hänessä ihmettelyä, oikeammin, hän oli semmoisen tunteen vallassa, että mitä tahansa Maria nyt olisi sanonut, olisi se hänessä ihastusta herättänyt.
Matti kirjoitti alle, otti talletuskirjan vastaan, kuittasi ostosumman, sai kolmesataa markkaa ja kauppa oli selvillä. Ei, ei aivan selvillä vielä, sillä juuri nyt tuli Matin poika Antti ja vaivaishoitopoika Kaarlo sisään. Kun Antti sai kuulla, että talo oli myyty, päästi hän kovan vaikerruksen. Kyllähän isä ja äiti saivat myydä, mitä vain tahtoivat, mutta Hurjaa eivät, se oli hänen hevosensa, sen hän jo pienenä poikapätkänä oli isältään saanut, eikä Hurjaa saatu myydä, ei milloinkaan eläessään, ei milloinkaan!
Niin syvä oli pojan suru, niin äänekäs hänen vastalauseensa ja voivotuksensa, että Veikkoliini palauttaaksensa rauhaa perheesen, suostui vähästä korvauksesta, josta heti sovittiin, antamaan Hurjan takaisin nuorelle isännälleen. Nyt pyhki Antti pois kyyneleensä ja meni tyytyväisenä talliin, viettääksensä, vaitelijaana kuin ainakin, aikansa nelijalkaisen toverinsa kanssa.
Vasta nyt oli kauppa selvillä.
* * * * *
Kun Elli vanhuksen kanssa meni pihan yli eukon saunaan, seisahti runonlaulajatar äkkiä.
— Kuuleppas, Elli, kuinka hän sanoi nimensä olevankaan, tuo mies tuolla.
— Veikkoliini!
— Jahah, niin se oli, Veikkoliini. Näytti siltä, kuin olisi hänen hitaissa aivoissaan muodostunut ammoisten aikojen kuvia ja nimiä. Hän puhui itseksensä jotakin punakeltaisesta silkkiliinasta. Useampia kertoja mainitsi hän Veikkoliinin nimeä. Näytti siltä, kuin joku muisto muinaisuudesta olisi pujahtanut esille. Äkkiä sanoi hän saattajalleen:
— Muistatko Elli, mikä se olikaan sen naisen nimi, joka eräänä päivänä kevät-talvella, koivun jo mahlalla ollessa, ja mustan kanan jo munia aloiteltua, tavattiin poikinensa tuolla avannolla? Hän kannettiin minun luokseni. Hänelle luin luvut kylmän vikoja vastaan ja…
— En, mummo, siitä en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.
— Etkö sinä muista sitä, sanoi vanhus. Hänellä oli kolmivuotias poika mukanaan, josta oli semmoinen puuha, ei kukaan tahtonut poikaa, kun hän oli ulkopitäjäläinen. Se oli mennä vuonna, tahi ehken se oli ennen.
— Ei, mummo, ei tässä talossa ole kenkään kuollut, niin kauan kuin minä muistan, vastasi tyttö. Eerikki, hän putosi lautalta ja hukkui koskeen.
Samassa huomasi vanhus emäsian, joka oli tunkeutunut hänen asuntoonsa. Eukko kiukustui, hoiperteli ovelle, herjaili, rähisi ja hosui sauvallansa ympärilleen. Se pikainen mielikuva, joka hänen muistissaan oli herännyt eloon, oli haihtunut pois.
Kun Elli palasi tupaan, oli Veikkoliini mennyt.
Veikkoliinista tuntui, ikäänkuin olisi leivonen ollut suljettuna hänen rintaansa, suljettuna pieneen ahtaaseen häkkiin, jossa se ei voinut liikuttaa siipiänsä, eikä päästää riemuääntä. Hänen täytyi hakea yksinäisyyttä oikein antaaksensa vapautta ilollensa, aukaista leivon häkkiä. Hän oli pelastettu, pelastettu joka tapauksessa, tuon suuren romauksen tapahtuessa, jos se tapahtuisi, oli hän pinnalla uiva. Niin, kukatiesi … ja aavistavalla ilolla katsoi hän kauas tulevaisuuteen. Tuo pelätty rojahdus toisi ehkä mukanaan hänen onnensa ja menestyksensä. Kun kaikki hajoaisi ja menisi palasiksi, olisi helpompaa poimia yksi ja toinen herkkupala, kuin nyt, kun kauppahuonetta vielä pidettiin vankkana ja kaikkein kohtausten tapaamattomana.
Hän käveli niin kiiruusti, kuin hän sen suinkin sovelijaaksi katsoi, keskievariin, otti vielä kerran tuon kallisarvoisen paperin tarkastettavakseen ja luki sitä tarkkaavaisesti. Entäs jos siinä olisikin joku aukko. Ei, paperi oli oikea; ehyt oli verkko, jolla hän saaliinsa aikanansa vetäisi maalle.
Hänen iloonsa sekaantui kumminkin jonkinlainen katkera sivumaku. Jos jotakin tapahtuisi kauppahuoneelle, niin olisi kaikessa tapauksessa sääli Mattia; se tahtoo sanoa hänen vaimoaan. Hän se oli nainen, jolla oli pää oikealla paikallaan, ja niin sievä hän oli. Sen minä mielelläni naisin. Hän punastui hieman ja hymyili itse omille sanoilleen ja unelmilleen voimatta kumminkaan niitä karkoittaa.
Siten istui hän kauan vajonneena ajatuksiinsa. Vihdoinkin malttoi hän mielensä, kääri kokoon paperinsa ja istuutui kirjoittamaan valtakirjaa Hultilalle, hankkimaan ensi viikolla oikeudessa laillisen vahvistuksen kaupalle.
Nyt alkoi Veikkoliinille työn ja ponnistusten aika. Tämä oli semmoinen aika, josta hän saattoi sanoa: silloin kun se parhaana ollut on, on se työtä ja vaivaa ollut. Hän oli alituiseen matkoilla Kiiskilän kylän ja Saimaan rannoilla olevien kaupunkien välillä. Hän oli ryhtynyt suureen tuumaan, tuumaan, jota hän kauan oli miettinyt, hän aikoi ruveta sahan-isännäksi. Etempänä Kiiskilän kylässä oli koski, ja siinä vanha ravistunut mylly. Halvalla hinnalla oli hän ostanut koko romun. Vedenvoima, putouksen korkeus ja myllynratas eivät olleet missään sopivassa suhteessa myllynkiviin ja rakennukseen, jossa ne olivat. Veikkoliinin kokenut ja käytännöllinen järki heti huomasi, että tässä oli sovelijas sahan paikka. Ja sen hän aikoi rakentaa, ja sen avulla vaihtuisi hänen harhaileva, epävarma elämäntapansa pysyväiseksi, varmaksi ja tuottavaiseksi. Hän tulisi tukkijunkkarista patruunaksi, sahan-isännäksi, liikemieheksi sanan täydessä ja todellisessa mielessä.
Sitkeällä kestäväisyydellään ja erään kokeneen rakentelijan avulla, joka oli ollut entisessä tie- ja vesirakennusten koulussa, sai hän sahansa lyhyessä ajassa valmiiksi. Vähitellen oli hän hankkinut itsellensä melkein koko kylän ulkopalstat, sillä kun Matti Kiiskilä oli myynyt tilansa ja kylässä tuli tunnetuksi, minkä suunnattoman summan hän oli saanut tilastansa, valtasi myyntikiihko talonpojat. Tuli muotiasiaksi, taloudelliseksi opiksi, josta kaikki olivat yksimieliset, että parasta, minkä talonomistaja Kiiskilässä saattoi tehdä, oli myydä vähintäkin metsänsä ja aloittaa maakauppa tahi pahimmassa tapauksessa panna rahansa pankkiin ja itse antautua tukinhakkaajaksi, uittajaksi ja sahantyömieheksi. Onneksi olivat ajat yhäti vielä huonot, kylä loittona ja melkein huomaamaton; muutoin olisi useampi kuin yksi myynyt tilansa polkuhintaan. Veikkoliini oli kuitenkin ruvennut aavistamaan seudun tilaa, hän tiesi mitä hänellä oli tehtävänä. Hätäilemättä ja kiirettä tekemättä osti hän mitä hänelle tarjottiin, hän antoi hedelmän pudota ales valmiina ja kypsenä, ravistamatta puuta. Ei vielä ollut montakaan kuukautta kulunut, kun hän jo oli anastanut itsellensä kaikki, mitä hän voi, ennenkuin joku toinen ennätti tulla tähän kultalaan, jossa jokainen tuntui olevan valmis häntä auttamaan perustuksen laskemisessa hänen uneksitulle varallisuudellensa, hänen toivettensa kultalinnaan.
Kun rahat loppuivat, rupesi hän yhteyteen erään sisämaankaupungin kauppiaan kanssa. Kiiskilän kosken läheisyyteen rakennettiin nyt suurimmalla kiireellä uusi tupa. Siinä avasi yhtiö maakaupan ja olutmyymälän. Mitä hän maksoi metsästä sekä työpalkoista sahalla, sen hän otti puodilla ja kapakalla takasin. Veikkoliini antoi työtä puolelle kylän väelle, korjautti teitä ja rumpuja tulevia tukinkuljetuksia varten ja antoi vielä samana syksynä puhdistaa jokea, joka juoksi metsän ja suon välillä. Hän mietti kaikkea, ennätti joka paikkaan, vaan sitä paitsi oli hänellä aikaa tuntikausittain istua Matin tuvassa ihmettelemässä ja ihaelemassa hänen komeata vaimoansa, kuuntelemassa emännän viisaita neuvoja, kyselemässä häneltä neuvoa ja hän löysi huonosti peitetyllä ihastuksella tässä voimakkaassa ja viisaassa naisessa itsellensä sisaren sielun; yhden, joka antoi kaiun hänen puheelleen, antoi selvyyden hänen ajatuksilleen, synnytti uusia ajatuksia hänen sielussansa, antoi hänelle rohkeutta, kun hän oli pelkuri, varoitti häntä, kun hän oli liian rohkea. Sanalla sanoen, hän huomasi nyt, että hän vähitellen unhotti surunsa, kadonneen onnensa, niin, vieläpä poikansakin, ja lopuksi täytyi hänen myöntää itsellensä rakastavansa Matin vaimoa.
Rakkaus on tauti, ovat filosofit sanoneet, omituinen sairaallinen tila ruumiissa ja sielussa. Se iskee uhriinsa niinkuin haukka kananpoikaan, sitä vastaan ei ole muuta parannetta kuin aika, eikä edes aikakaan ole ehdoton parannuskeino. Runoilijat ovat profeetoita ja totuuden julistajia; he ovat verranneet rakkauden kahleeksi. Ja kahle se onkin. Rakkaudessa on toinen orjana, toinen käskijänä, rakkaus on kahle, ja nelikymmenvuotiaalle kaikista raskain. Sen tunti nyt Veikkoliini. Huolimatta hänen ponnistuksistansa sitä vastaan … se hänet mukanaan tempasi kuin mahtava aalto. Hän luonnollisesti ei ollut rakastunut, kuten koulupoika, hän ei ollut hurmaantunut muutamiin heikkoihin mielenliikutuksiin; hän tiesi täysin, mitä hän tahtoi ja mihin hän pyrki. Mutta saada se esiin, ilmaista tunteensa, siihen tarvittiin rohkeutta.
Paitsi Marian kirkkaita silmiä, jotka eivät koskaan antaneet pienintäkään aihetta otaksumaan, että tämä tiesi, mitä liikkui hänen sisällään, oli vielä pari silmiä, jotka ihmeellisellä, miltei hirveällä selvänäköisyydellä tarkkailivat häntä. Ne olivat pikku Ellin silmät.
Niinkuin rinnehorsma kylvettää hyvinmuodostunutta punaista kukkakruunuaan auringonvalossa, samalla kun se osa vartta ja lehtiä, joka tunkeutuu esiin mustaksipalaneista kannoista ja kivistä, on keltainen, sairaalloinen ja lakastunut, niin oli Ellin hennossa, sairaalloisessa, huonosti kasvaneessa ruumiissa miellyttävät, sielukkaat kasvot suurine, verhottuine silmineen, joiden lämmin, tietoinen ja viisas ilme oli peräisin äidiltä. Lapsuudessaan oli Elli useita vuosia ollut sängyn oma. Sairaus, lukeminen, mielikuvat ja unelmat, keskustelut ja vanhemmat henkilöt, etenkin runo- ja loihtutaitoinen isänäidin äiti, olivat jo aikaisin saaneet hänen ymmärryksensä kypsymään, ja vaikka vielä vain viisitoistavuotias, tiesi ja ymmärsi hän paljon enemmän kuin seudun nuoret tytöt.
Kerran oli piirilääkäri käynyt kylässä. Hän oli hyväntahtoinen ja hieman kyyninen herra, joka oli oppinut ensin kirjoistaan ja sitten talonpojilta kutsumaan kaikkia asioita niiden oikealla nimellä. Hän oli tutkinut Ellin, ja paljon muun kirjoitettavaksi sopimattoman ohella sanonut: kunhan tyttö vain menee naimisiin, niin tulee hän kyllä terveeksi. Eloisa ja mielikuvitusrikas, kuten Elli oli, oli hän kovin punastunut tällaisesta puheesta. Ja nyt hän piti kiinni koko sairaan tytön haaveilulla siitä, mikä oli voimakasta, tervettä ja raikasta, ja odotti sitä, joka tarjoaisi hänelle sydämmensä ja kätensä.
Siitä päivästä, jolloin vaivaishoitopoika Kaarlo terveine, punaisine poskineen ja vilkkaine liikkeineen tuli taloon ja katseli Elliä, lähetti hänen katseensa välittömästi lämpöisen verivirran Ellin sydämeen. Siitä päivästä alkaen oli hän satujen maailmassa, jossa lempi oli yhtä luonnollinen kuin aallon kuohu ja lintujen laulu; siitä päivästä ilmestyi hänen silmiinsä syvempi loiste, hän näytti kasvavan, ja hänen pieni, hauras ruumiinsa ei näyttänyt niin kuihtuneelta ja surkealta kuin ennen.
Pikku Elli arvasi enemmän kuin tiesi, enemmän aavisti kuin ymmärsi, mitä liikkui Veikkoliinin sielussa. Utelijaisuuden huomaavaisuudella ihmetellen ja udellen, tutki hän tietämättänsä nelikymmenvuotiaassa, mitä liikkui hänen omassa sydämmessään. Sentähden olikin Veikkoliini varma siitä, että hän puhuessaan Marian kanssa, aina löysi kiiltävän avonaisen silmäparin, joka, hänen korottaessaan ääntään, hänen liikkuessaan tahi kysyessään jotain Marialta, silmäili häntä eriskummallisella, kysyväisellä ilmeellä, ilmeellä, joka huutolaispojan sisääntullessa, pikaisesti muuttui lempeäksi, naisellisen hienoksi hymyksi.
Eräänä päivänä istui Veikkoliini, niinkuin hänen tapansa oli, tuvassa, äänetönnä ja umpimielisenä. Hän mietti katkeruudella, kuinka väärin elämän osat jakauntuvat, kuinka toisenlaista kaikki olisi, jos hän, joka paremmin kuin hänen miehensä, ymmärsi ja arvosteli Mariaa, jos hän olisi saanut hänet vaimoksensa. Eikö hänen olisi ollut paljoa helpompaa Marian sivulla taistella kohotaksensa? Hän oli niin kummallisessa kahtalaisessa, onnen ja apeuden, ilon ja levottomuuden mielentilassa, hän tunsi surumielisyyttä ja vihaa kohtaloa vastaan, joka oli niin julmasti häntä kohdellut. Vähinkin ulkonainen syy olisi nyt saattanut sysätä hänet mielenmaltistansa, ja tuo kauan sulkeissa ollut hellyyden ja lempeyden, halun ja toiveitten kevättulva olisi päässyt paisumaan äyräittensä yli.
Veikkoliinin mietteet keskeytti emännän kirkas, tyyni ääni.
— Tahtooko Veikkoliini kupin kahvia, kysyi hän.
— Tahdon, vastasi hän semmoisella äänen ilmeellä ja intohimolla, kuin olisi Maria kysynyt, tahtooko hän hänen silmänsä.
Mitä Veikkoliinin sisällä liikkui, ymmärsi Maria liiankin hyvin.Veikkoliinin ihailu miellytti häntä, eikä hän edes voinut olla tätäkehoittamatta. Niin, vielä enemmänkin, Maria vertaili mielessäänMattia ja tätä ihailijaa toisiinsa, ja tämä vertailu ei aina päättynytMatin eduksi.
Veikkoliinin intoinen vastaus ja palava katse peloitti häntä kumminkin. Hän pelästyi omasta puolestaan ja sanoi äkkiä ja painolla:
— No, tänään tulee Matti kotio, hän on ollut Suikkilassa Blumelta rahoja perimässä.
Tätä nimeä mainittaessa selvisi Veikkoliini heti huimauksestansa. Rahat, niin, nyt sitä ratkaistiin, kykenikö kauppahuone maksamaan summan vai ei. Kyllä kai, miksikä se ei kykenisi, ahtaassa tilassa se kyllä oli, sen tiesi hän nyt melkein varmaan, mutta joka tapauksessa, 8,000 markkaa…
— Kuules nyt, Maria, sanoi hän, mitä Matti tekee niin paljolla rahalla, eikö hän voisi lainata sitä minulle?
Ennenkuin Maria ennätti vastata, kuului Ellin ääni, joka tuolla valittavalla äänensävyllä, jolla kansa tavallisesti lukee jumalisia kirjoja, jupisi erästä kertomusta piplian historiasta.
"Huomeneltain kirjoitti David Joabille kirjan ja lähetti sen Urian mukana. Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimpaan sotarintaan, ja kääntykää hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi.
"Koska Joab oli kaupungin edessä, asetti hän Urian siihen paikkaan, kussa mieshukka oli suurin. Ja Uria kaatui, ja David otti Batseban emännäksensä".
Tämä ilkeä kertomus vanhasta testamentista teki kummallisenvaikutuksen Veikkoliiniin. Hänen sydämmensä alkoi ankarasti tykyttää.Hänen ja Marian silmät kohtasivat toisensa, ja ällistyneenä kysäsiVeikkoliini:
— Mitä tuossa luet, tyttö?
— Jumalan sanaa, vastasi Elli viattomasti ja luottavaisesti.
— Jumalan sanaa, niin, ompa tuokin Jumalan sanaa, ja päästäen kovan, ilkeän ivanaurun katsoi Veikkoliini Mariaan, joka, kuten hänestä näytti, kovasti punastui. Hän nousi nopeasti, pisti piippunsa saapasvarteen, jätti kahvinsa juomatta ja meni alas koskelle, jossa työskenneltiin aika vauhtia. Mutta siitä päivästä alkaen ei hän voinut unhottaa kuningas Davidin tekoa.
Sehän oli ihan niin, kuin jos Matti olisi ollut hänen palveluksessaan, ja hän itse olisi käskenyt häntä seisomaan alhaalla kallion partaalla koskessa juuri siinä, jossa osaksi jäiset tukit tanssien tulivat alas ruskeassa, jymisevässä suovedessä, ja niin luiskahtaisi Matti kerran, yhden ainoan kerran, tukkien väliin, kun hän pitäisi väylää selvänä, siellä — kuinka sitä nyt sanottiin? —"jossa mieshukka oli suurin", ja silloin, — mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, se oli liian houkutteleva. Ja kumminkin toiselta puolen, kun onnettomuus oli tapahtunut ilman hänen syyttään. Ah! hän tunsi sydämmensä laajenevan … tuntui ikäänkuin esirippu olisi nostettu hänen silmiensä edestä ja etäältä olisi näkynyt säteileviä kuvia. Ei auttanut taistella näitä mielikuvituksen ilvekuvia vastaan; ne tulivat uudestaan ja uudestaan, vaikka kuinkakin hän koetti niitä vastustaa.
Niin, hän huomasi nyt kummastuksekseen, että vaikka hän oli useita kertoja käynyt kirkonkylässä, ei hän ollenkaan, niinkuin hänen aikomuksensa alkujaan oli ollut, kysynyt sukulaisiansa eikä edes koettanutkaan ottaa selkoa pojastansa ja vaimostansa. Mikä syy tähän välinpitämättömyyteen? Lymyilikö hänen sydämmessään joku ennen tehty päätös, jotakin, joka aikanansa toteutuisi? Hän rupesi pelkäämään itseäänkin. Ei, pois tämmöiset unelmat, oliko hänellä aikaa ja varaa uneksia rakkautta ja perhettä? Hänellä, jolla juuri nyt oli niin paljon työtä, niin paljon rahoja liikkeessä, hänellä, jonka täytyi pitää silmällä koko liikkeensä, katsoa ettei mikään rengas hänen laskujensa pitkässä ketjussa heikontuisi tahi katkeaisi. Ei, hänellä ei saisi olla enempää kuin yksi rauta kerrassaan ahjossa. Tästä täytyi tulla loppu.