The Project Gutenberg eBook ofTulenkantajat: Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi. 1924This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Tulenkantajat: Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi. 1924Author: VariousRelease date: July 2, 2021 [eBook #65745]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULENKANTAJAT: NUOREN VOIMAN LIITON KIRJALLISEN PIIRIN ALBUMI. 1924 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Tulenkantajat: Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi. 1924Author: VariousRelease date: July 2, 2021 [eBook #65745]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Jari Koivisto
Title: Tulenkantajat: Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi. 1924
Author: Various
Author: Various
Release date: July 2, 2021 [eBook #65745]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULENKANTAJAT: NUOREN VOIMAN LIITON KIRJALLISEN PIIRIN ALBUMI. 1924 ***
Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin albumi
Porvoossa Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.
Uuno Kailas: Me.Ilmari Jäämaa: Nuori virta.Elina Vaara: Kaksi runoa.Elsa Enäjärvi: Nuoria lyyrikoita.Lauri Viljanen: Poppelit.Arvi Kivimaa: Saaressa.Martti Haavio: Sininen purje.Katri Vala: Kolme runoa.Yrjänä Vilho: Hullu huilunsoittaja.Lauri Viljanen: Ruotsin vanha ja uusi lyriikka.Lauri Viljanen: Ruotsin nuorta lyyrillistä taidetta.Uuno Kailas: Neljä runoa.H. Ahtela: Kertomus Io-huista.E. A. Saarimaa: Romanttinen kaipaus.Olavi Eauri: Kaksi runoa.Jaakkima Pura: Kuningaskunnan virkaheitto pyöveli.Erkki Wadenström: Punapää.Antero Kajanto: Nuolisade.Lauri Viljanen: Ajomies.Pentti Haanpää: Viimeinen hauta.Joh. Edv. Leppäkoski: Rannalla.Onni Halla: Karitsa Siinain vuorella.Yrjö Jylhä: Tyrmästä tullut.Ilmari Pimiä: Kaksi runoa.Sulho Kanta: Kolme uusinten suuntain säveltäjäämme.Kirjava viitta.Aarni Penttilä: Rytmistä ja rytmittömyydestä.Ensio Hiitonen: Huonon osajaon pilaama näytelmä.Niilo Wadenström: Kalle Kankaisen kärsimykset.
Me, tomun tomu, saimme elämän. suin, sieraimin ja silmin yhä juomme sitä kuin mehiläinen yrtin mettä juo, vaikk' yrtin okaat punertuvat verestämme.
Ah, suurin kipumme on täynnä siunausta,tuo syvä arpi meissä, kallis todistus:me suutelimme suulle polttavallehänt, ainoata, jota rakastamme.
Ja kun me lähestymme sydänt elämän kuin pisarainen hänen suonissaan, koht oma valtimomme täys' on elämää ja oomme rikkaat lailla Jumalan.
Me maata kosketamme sormin, ja se kukkii. Ja ihmisveljiemme tomusydämiin me puhallamme, ja ne ihanasti värähtävat kuin sydän ensi ihmisen, kun sieraimissaan hän tunsi hengityksen jumalallisen.
Uuno kailas.
Hiukan Nuoren Voiman Liitosta.
"Tulenkantajat", Nuoren Voiman Liiton kirjallisen harrastuspiirin albumi — monelle outoja sanoja, olemattomuudesta esiin nousseita, yksi haara siinä kymmenlatvaisessa nuoressa virrassa, jonka alkulähteistä ja juoksusta lienee mielenkiintoista kuulla pieni tarina.
Jokainen lehti — eikä nuorisolehti siinä suhteessa tietystikään tee poikkeusta — kokoaa vähitellen ympärilleen suuremman tai pienemmän vapaaehtoisen avustajain joukon. Siten Nuori Voimakin, joka alkuaan koulunuorisoliiton äänenkannattajasta oli laajentunut v. 1910 varsinaiseksi yleiseksi nuorisolehdeksi, taivallettuaan nuorison rientoja ajaen aina vapaussodan aikoihin saakka, oli saanut ympärilleen nuorisoparven, jonka mielenilmaisuna voidaan pitää pientä toimitukselle tullutta avointa kirjettä. Se saapui jo ennen Suomen itsenäiseksi tulemista, mutta julkaistiin lehden 3:nnessa numerossa 1919 Eero Paavilaisen nimellä, ja se kuului seuraavasti:
"Eikö olisi syytä lehtemme lukijain keskuuteen perustaa toveriliitto, jonka jäsenet aina toimisivat edistyksen puolesta? Tärkeätä olisi myös maalais- ja kaupunkilaisnuorison lähentäminen, ja koska N:n V:n lukijoita on kumpiakin, niin lähentäisi tällainen toveruus heitä toisiinsa. Olen tiedustellut useilta Nuoren Voiman lukijoilta heidän mielipidettään, ja he ovat ehdotukseen hyvin innostuneita. Liiton sääntöinä ei olisi muuta kuin: 1:seksi, että sen jäsenten tulisi levittää lehteään, 2:seksi; koettaa omasta puolestaan lähestyä tovereita, 3:nneksi: edistää sivistystä paikkakunnalla ja 4:nneksi: lunastaa Liiton merkki, jonka avulla jäsenet tuntevat toisensa."
Tuota korutonta kehoitusta voidaan pitää Nuoren Voiman Liiton ensimmäisenä alkuna. Toimitus sai sen johdosta myöhemmin joitakuita kirjeitä, jotka kannattivat tehtyä ehdotusta, ja saman vuoden syyskuun toisessa numerossa kirjoitti silloinen nimimerkki Kerttu Suomenlinna (Sirén, Elina Vaara):
"Koska toveriliiton perustaminen kaikkien suureksi iloksi nyt on otettu vakavan pohdinnan alaiseksi, pyydän muutamin sanoin esittää vaatimattoman ehdotukseni Liiton kokoonpanon ja johtavan aatteen suhteen; 1. Nuoren Voiman toveriliiton tehtävänä on kasvattaa kutakin jäsentään hänen kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan työhön rakkaan isänmaamme hyväksi. 2. Tämä käy päinsä ahkeran, Liiton jäsenten harrastusten mukaan järjestetyn harjoituksen avulla. 3. Toiminnan helpottamiseksi tulee samojen asiain harrastajain liittyä ryhmiksi eli osastoiksi (esim. urheilijat, taiteilijat, kynäilijät, keksijät ja kokeilijat j.n.e.), joiden johtajat yhdessä Liiton puheenjohtajan kanssa neuvotelevat Liiton asioista ja panevat kokousten päätökset täytäntöön kukin omassa osastossaan. 4. Yhteys eri paikkakunnilla toimivien liiton osastojen (ja yksityisten jäsenten) kesken perustuu ennenkaikkea vilkkaaseen kirjeenvaihtoon. 5. Liiton jäsenten velvollisuus on tehdä parhaansa sen hyväksi, sekä 6. levittää ja kaikin tavoin palvella lehteään, Liiton aatteiden julistajaa ja äänenkannattajaa Nuorta Voimaa."
Jos edellinen kirjoitus sisälsi perustavat sanat, sisälsi tämä suppeassa muodossa jo Liiton koko suunnittelun. Toimitus kävi tällöin myöskin entistä tehokkaammin asiaan käsiksi ja kehitteli liitto-ajatusta saman vuoden lokakuun 2:sessa numerossa yhdistäen Kerttu Suomenlinnan egoistisemmantyön ja kehittymisen aatteenEero Paavilaisen altruistiseensivistyksen ja toveruudenaatteeseen ja samalla ehdottaen, että Liiton tarkoitusperien toteuttamiseksi ja jäsenten valitsemisen vuoksi jokaisen Liittoon pyrkivän tulisi antaa Liitolle näyte harrastuksestaan, ja vasta jos se hyväksyttäisiin, pääsisi hän Liiton jäseneksi. Kuin jonkunlaiseksi todistukseksi hyväksytystä näytteestä hän saisi kuparimerkin, ja tuo merkki olisi samalla Liiton jäsenten ulkonainen yhdysside, josta he tuntisivat toisensa. Toisesta, kehittyneemmästä näytteestään hän saisihopeamerkinja kolmannesta näytteestään lopultakultamerkin, jolloin hän ikänsä kaiken pysyisi Liiton jäsenenä. Harrastuksensa perusteella jäsen sitten tulisi kuulumaan määrättyyn piiriin.
Siten alkoivat jo hahmottua tämän varsin omalaatuisen Liiton ääriviivat, ja kun Liiton perustamismahdollisuuksista ja suunnitelmasta annettiin viittauksia Nuoressa Voimassa, sai se innostunutta kannatusta joka taholta. M.m. huomautti U. Kivistö tammikuun numerossa tällaisen Liiton merkityksestä nuorten yhdistäjänä, "se kun keräisi heidät kokoon, poimisi heidät koko laajasta Suomen maasta, tukisi heitä ja antaisi heille sen tunteen, että he eivät ole yksin ja että juuri pysyvä harrastus oli jotakin jaloa ja erikoista." Sama kirjoittaja lisäsi vielä lehden ohjelmaanharrastusten näyttelyntarpeellisuuden ja miten ihanaa olisi saada järjestetyksi suuria ja monipuolisia työn tulostennäyttelyjäja yhteisiä kesäsiirtoloita ja retkeilyjä. Ja vuoden 1920 alkupuolella pohdittiin sitten liitto-ajatusta monella taholla, ja maaliskuussa Nuori Voima, selostaessaan uudelleen Liiton tarkoituksia, ilmoitti, minkälaisia harrastusnäytteitä voidaan lähettää esim. kirjalliselta ja taiteelliselta, kokeitten ja keksintöjen aloilta. Ja huhtikuun ensimmäisen päivän numerossa toimitus alkoi hyväksyä Liittoon jäseniä lähetettyjen harrastuksen näytteiden perustalla, ja sitä jatkui sitten koko kevään, ja aina kerrallaan hyväksyttiin 6-7 jäsentä. Yritys herätti yhä suurempaa mielenkiintoa. Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun kemistit valmistivat omasta aloitteestaan Liiton laajan sääntöehdotuksen ja kokoonpanon suunnitteluluonnoksen, johon oli uhrattu paljon työtä. Harrastusnäytteiden arvostelua ja jäsenten hyväksymistä seurasi näytteiden julkaiseminen, ja niinpä sisälsi jo seuraava heinäkuun kaksoisnumero miltei yksinomaan harrastusnäytteitä. Syksyllä alettiin ehdottaa perustavan kokouksen pitämistä joululomalla. Sillä välin oli toimitus myös järjestänyt merkinluonnoskilpailun ja ilmoitti lokakuussa, että lopullisesti oli taiteilija Martha Wendelinin piirustus tullut hyväksytyksi ja tämä kaunis siipi- l. Ikaros-merkki — se kun perustui kreikkalaiseen taruun — oli valmis. Marraskuussa toimitus uudelleen vielä laajasti teki selkoa Liiton tarkoitusperistä, niiden toteuttamismahdollisuuksista ja miten pitkälle Liitto oli ikäänkuin omasta voimastaan kehittynyt ja mitkä sen lähimmät tehtävät olivat. Liittoon oli siihen mennessä hyväksytty jo 101 jäsentä, maalaus-, piirustus- ja varjokuvaleikkelyn harrastajia 19, runoilijoita 22, teknikkoja 7, keräilijöitä, ongelmamiehiä, esperantisteja, lehdentoimittajia, näytelmätaiteen, voimistelun ja urheilun harrastajia, puutyöntekijöitä, kemistejä, sivistyselämää koskevien, itsekasvatus y.m. kirjoitelmien kirjoittajia, säveltäjiä, kaunokirjailijoita, Shakinharrastajia, arkkitehteja, valokuvaajia, mehiläisten viljelijöitä, radiomiehiä ja luonnontieteilijöitä. Joulunumerossa lopulta julkaistiin perustavan kokouksen kutsu ja 123 "epävirallisin" jäsenin lähdettiin Helsingin kokoukseen 9.1.1921 perustamaan Liittoa, joka oli jo ollut puoli vuotta sitä ennen olemassa.
Perustava kokous on varmasti elävänä vielä niiden 32 miehen — sillä naispuoliset eivät olleet uskaltaneet tulla — mielessä, jotka silloin olivat läsnä. Nuorekasta innostusta, rohkeita tuumia ei puuttunut. Äänenkannattajansa mukaan nimensä saaneen Nuoren Voimaa Liiton perustamispäätös oli yksimielinen. Väliaikainen Liittohallinto valittiin valmistamaan Liiton järjestely- ja sääntöehdotusta ja näytteitä hyväksymään, Liiton kuin itsekseen muodostunut suunnitelmaluonnos vahvistettiin ja täsmällistettiin kaikkine merkkiasteineen ja lopuksi keskusteltiin vielä Joh. Edvard Ruotsalaisen kirjeen johdosta tällaisen albumin julkaisemisesta. Ja näin oli lähteensilmistään alkanut vieriä nuori virta tuntemattomia kohtaloita kohti, kaikesta päättäen elinvoimaisena ja toiminnanhaluisena.
Tämä toiminnanhalu kohdistui ensimmäisenä päämäärän selvittelyyn ja sisäisten asiain järjestelyyn. Nuori virta ei tyytynyt vain solumaan epämääräisesti ja kuvitelluin päämäärin edelleen. Se tiedusteli yhä uudelleen tarkoitusta ja juoksunsa suuntaa. Eikä noihin kysymyksiin enää ollut vaikeata vastata: oli tarkoituksena koota hajallaan olevat voimat yhteen, ja yhdyssiteenä oli oleva vakava ja kehittävä mieliharrastus, mielityö, ja toveruus, minkä saman asian harrastaminen toi tullessaan. Kaupungissa, maalla, korpien yksinäisyydessä oli sellaisia, joiden sydän sykki samoille aatteille tai joiden mieli paloi samanlaisiin pyrkimyksiin ja käytännöllisiin saavutuksiin kuin satojen muiden, joista he eivät mitään tienneet. Edistyminen, kehittyminen, arvostelu ja suuremmat aikaansaannokset olivat monessa tapauksessa mahdollisia vain toverijoukossa ja yhteisessä liitossa. Sellaisten harrastustovereiden Liitto piti tämän yhtymän olla, ja kerhotoiminnalla, saattamalla eri paikkakunnilla olevat harrastelijat tuntemaan ja avustamaan toisiaan, yhteisillä juhlilla ja näyttelyillä, harrastamisen tuloksia arvostelemalla, harrastusvälineitä hankkimalla, stipendeillä y.m. oli sen toteutettava tarkoitusperäänsä. Ja yksityisten jäsenten edistämistä ja edistymistä varten olivat harrastuksellisen työn eri saavutukset: jäseneksi pääsemis- eli kuparimerkkiaste, taito-, kehitys- ja harrastuksen kestävyyttä osoittavan näytteen aste n.s. hopeamerkkiaste ja lopuksi mestaruusaste, kun kultamerkkinäyte oli tullut hyväksytyksi.
Liiton ulkonaisen kehyksen muodostivat paikalliset kerhot, jotka yhdessä saman alan yksityisten harrastajien kanssa muodostivat määrätyn harrastuspiirinsä. Harrastuspiiri saattoi myös muodostua yksinomaan yksityisistä yli maan hajallaan olevista jäsenistä. Harrastuspiireillä oli kullakin oma kokenut ja innostunut johtajansa, ja nämä johtajat yhdessä muodostivat Liiton hallituksen, mestarineuvoston, johon kultajäsenet myös itseoikeutettuina kuuluivat ja jonka puheenjohtajana oli Liiton vuosikokouksen valitsema Liiton ylijohtaja. Vuosikokous oli yleinen kaikkien Liiton jäsenten kokous.
Nuoren Voiman Liitto, jonka elämänsatu varsinaisesti alkoi tammikuun 9:nnestä 1921, on siis ollut olemassa jo miltei neljä vuotta. Aika on siksi pitkä, että se voi osoittaa, onko nuori virta päässyt lähemmäksi päämääräänsä ja onko se juoksullaan voinut toimittaa mitään siitä, mitä se taipaleelle lähtiessään toivoi, onko se pystynyt yhdistämään harrastajia, onko se kyennyt viemään heitä eteenpäin ja tukemaan heitä ja onko se saanut jotakin ulospäinkin näkyvää aikaan.
Katkeamattomasti kuin salaisena sivulähteiden virtana on harrastusnäytteitä tulvinut näiden vuosien aikana Liiton hallinnon kautta harrastuspiirien arvostelijoille, niin että tähän mennessä on voitu Liittoon hyväksyä 950 jäsentä. Useat ovat jättäneet hyvinkin huomattavia ja kauniita näytteitä. Muutamilla Liittoa tuntemattomilla tahoilla on se hyvin kernaasti leimattu lasten, ylen nuoren väen tai koululaisten Liitoksi. Jos kuitenkin silmäilee hyväksyttyjen jäsenluetteloa, huomaa, että varsinainen Liiton perusaines on 20-30 väliltä. Sadasta aakkosellisessa järjestyksessä otetusta jäsenestä olivat nuorimmat 16-vuotiaita, 17-vuotiaita oli 8, 18-vuotiaita 10, 19-vuotiaita 11, 20-vuotiaitä 13, 21-vuotiaita 17, 22-vuotiaita 9, 23-vuotiaita 7, 24-25-vuotiaita 13, 26-30-vuotiäita 8 ja yli 30 vuoden vanhoja loput. Niin kirjavaa jäsenten luetteloa voinee harva Liitto näyttää, jäseniä kun on miltei kaikilta ikävuosilta, aina 12 ylöspäin, ja kaikista mahdollisista ammateista, sanomalehtipojista aina professoreihin saakka, eri yhteiskuntaluokista ja eri puolilta maata. Sadasta umpimähkään valitusta oli koululaisia 33, ylioppilaita 30, kansakoulunopettajia 3, liikemiehiä ja kauppa-apulaisia ja konttoristeja 11, pankkivirkailijoita 1, teknikkoja 2, hammasteknikkoja 2, monttöörejä 2, työmiehiä 2, työnjohtajia 1, posteljooneja 1, maanviljelijöitä 2, piirustajia 3, maanviljelysharjoittelijoita 1, insinöörejä 1, maistereita 2, toimittajia 1, farmaseutteja 1, sanomalehtipoikia 1. Siis koululaisia tarkalleen 1/3. Liiton jäsenten eteenpäinpyrkimystä osoittavat tänä aikana saavutetut hopeamerkkiasteet. Hopeamerkin on nimittäin vähintään 6 kk. Liittoon kuuluttuaan saanut 26 jäsentä. Koska näiden saajien nimet puolestaan parhaiten ilmaisevat, keitä ja minkälaisia aktiivisia jäseniä Liitossa on, mainitsemme hopeamerkkijäsenet tässä siinä järjestyksessä kuin he ovat saaneet merkkinsä; Leo Lindell (radiohp.), Olli A. Wuorinen (kemistien hp.), K. Raf. Wiherkoski (ongelm. ratk. hp.), Hjalmar Nieminen (säveltait. hp.). Uuno Kailas (kirjall. hp.), Hannes Teppo (kotiseuduntutk. hp.). Sulho Ranta (säveltait. hp.), Kerttu Sirén (kirjall. hp.). Karin Wadenström (kirjall. hp.), Lauri Viljanen (kirjall. hp.), Väinö Krohn (luonnontiet, hp.), John M. Angervo (säveltait. hp.), Antero Kajanto (kirjall.'hp.). Toivo H. Viitanen (tekn. hp.), Ensio Hidén (kirjall. hp.), Eino Salmelainen (kirjall. hp.), Sirkka Aarne (kuvaamatait. hp.), Eero Salola (näytt. ja lausuj. hp.), Tarmo Hirsjärvi (kotiseuduntutk. hp.), Vilho Setälä (esperantohp.), Ilmari Jäämää (tekn. hp.), Arvi Kivimaa (kirjall. hp.), Kosti Hypén (näytt. ja lausujain hp.), Ilmari Hidén (luonnontiet. hp.), Into Hietaranta (kuvaamatait. hp.), Juho Tepponen (käsityöhp.).
Hopeamerkkivaatimukset ovat varsin ankaria, esim. kirjalliselta alalta on pätevyysehtona painettavaksi kelpaava teos, luonnontieteelliseltä alalta laaja omaperäinen tutkimus, kotiseuduntutkimusalalta parin vuoden työn tulokset j.n.e. Viimekevännä julkaisivat hopeamerkkijäsenet Kerttu Sirén ja Lauri Viljanen kumpikin esikoisrunokokoelmansa, ja nyt syksyllä ilmestyi laaja antologia "Nuoret runoilijat", jossa esiintyjät kaikki yhtä lukuunottamatta ovat Liiton piiriin kuuluvia. Kaikki julkaisut ovat saaneet osakseen erittäin suosiollisen arvostelun.
Kultamerkin on Liiton toiminta-aikana saanut yksi ainoa jäsen toht.Väinö Krohn.
Hylättyjä näytteitä on ollut keskimäärin n. 50 %.
Kerhoja, jotka ovat miltei kaikki syntyneet omasta aloitteestaan, on Liitolla ollut eri puolilla maata. Niistä mainittakoon Turun kolme (tekn., kuvaamatait., ja sekak.), Helsingin viisi (tekn., radiok., luonnontiet., säveltait. ja käsityönharr.), Hangon kaksi (tekn. ja sekak.), Tampereen (yleis- ja radiok.), Viipurin kaksi (sekak. ja tekn.), Kouvolan (sekak.), Jyväskylän (sekak.), Rauman seitsemän (sekak., kirjall., säveltait., kuvaamatait., tekn., voim. ja urh. ja käsityönharr.), Haminan (sekak.), Tikkurilan (sekak.), Porvoon (tekn.), Oulun (sekak.). Lahden (sekak.), Sortavalan (sekak.), Kotkan (tekn.). Joensuun kaksi (radiok., sekak.), Kajaanin (tekn.), Lietteen (sekak.) Kuopion (radiok.). Yksityisten kerhojen aikaansaannoksista mainittakoon erikoisesti Turun teknikkojen aikaisempi uuras työ, Helsingin radiokerhon suuri yleisradioasema Radiola-yritys, joka jo yksin ansaitsisi laajan kirjoituksen, monet luennot ja kokoukset, Tikkurilan komeat messunäyttelyt, Tampereen radiokerhon yleisradioasema. Hangon kerhon komea radioasema, Helsingin säveltait. kuoro j.n.e.
Harrastuspiirejä on Liitossa ollut kirjallinen, näyttelijäin ja lausujain, kuvaamataiteilijain, säveltaiteellinen, teknillinen, radiomiesten, kemistien, luonnontieteilijäin, esperantistien, mehiläishoitajain, voim. ja urheilijain, valokuvaajain, ongelmainratkaisijain, kotiseuduntutkijain, postimerkkienkeräilijäin, pikakirjoittajain ja käsityönharrastajain harrastuspiirit. Suurimpia ja toimivimpia näistä ovat olleet kirjallinen, radio- ja säveltaiteellinen piiri. Näiden harrastuspiirien aikaansaannokset ovat suurimmaksi osaksi riippuneet niiden johtajien tarmosta ja innosta. Ellei sopivaa johtajaa ole ollut, on harrastuspiiri ollut vain nimellinen ja jonkun kerhon varassa. Harrastuspiirien aikaansaannoksista olisi paljonkin puhuttavaa, mutta tyydymme mainitsemaan vain tekn. ja myöhemmin radioharrastuspiirin suurtyön, kun se pani johtajansa Leo Lindellin johdolla radioamatööriliikkeen alulle Suomessa, hankki radioamatöörioikeudet valtioneuvostolta, järjesti radioamatööriliikkeen, perusti useita asemia ja ensimmäisenä m.m. pani toimeen radiokonsertteja Suomessa. Näyttelijäin ja lausujain harrastuspiiri järjesti kesällä 1922 johtajansa Kosti Hypénin johdolla koko Etelä-Suomen käsittävän kiertueen, joka esiintyi 57 eri paikassa ja jonka kokonaistulot tekivät 34.231:-. Kiertueen yksinomaisena tarkoituksena oli Liiton aatteen tunnetuksi tekeminen ja yhteistyön merkityksen osoittaminen. Säveltaiteellinen harrastuspiiri on toiminut hyvin kiinteästi johtajansa Hjalmar Niemisen johdolla, järjestäen kuoroja sekä juhlia, retkiä y.m. Ja lopuksi mainittakoon kirjallisen harrastuspiirin aikaisempi näytelmä-kilpailu ja tämä "Tulenkantajat"-albumi, jota ei myöskään liene katsottava aivan vähäiseksi yhteistyön, pyrkimyksen ja saavutusten ilmaisuksi.
Entä mitä on Liitto sitten kokonaisuudessaan kyminä kymmenlatvana saanut aikaan. Tällöin on velvollisuutemme ensi sijassa mainita Turun, Helsingin ja Tampereen suuret kolmipäiväiset talvijuhlat, Tampereen tämän vuoden alussa, Helsingin viime- ja Turun toissavuonna. Ne ovat kaikki olleet tilaisuuksia, jotka erikoisella, voipa sanoa suorastaan valtavalla tavalla ovat todistaneet, mitä mahdollisuuksia Liitolla tosiaankin on ja miten paljon vakavaa ja taitavaa harrastusta on olemassa. Vuosijuhlien yhteyteen järjestetyt messunäyttelyt suurine näyttelyhuoneineen ovat osoittaneet yleisölle, että Liitto on todellinen harrastuksellisen työn liitto. Teknillinen ja luonnontieteellinen osasto radio- y.m. koneineen ovat olleet laajat ja monipuoliset ja taiteellinen osasto tauluineen, taidevalokuvineen y.m. on antanut aavistuksen siitä, miten suuri hiljaisuudessa kasvavan ja varttuvan harrastuksellisen työn määrä on. Sanomalehtien laajat kiittävät arvostelut ovat yksimielisesti omistaneet hyvin suurta huomiota näille messunäyttelyille, ja harrastajat ovat saaneet niistä olla todella ylpeitä. Sitä paitsi juhlien yhteydessä olleet illanvietot ovat tarjonneet tilaisuuden runoilijoille, lausujille, soiton harrastajille y.m. n.s. vapaaseen esiintymiseen. Vielä kannattanee Liiton saavutuksena mainita, että se sai viime vuonna Kordelinin rahastosta 10.000 mk apurahan pyrintöjensä edistämiseksi ja että Liitto on ollut edustettuna Saksan suurilla maailmannuorisopäivillä Helleraussa kesällä 1923.
Tietysti ei Liiton toiminta myöskään ole ollut ilman varjopuolia. Moni harrastuspiiri on hajanainen ja toimeton, toveruuskin on silloin tällöin pettänyt ja sen on ollut pakko väistyä kateuden, ylpeän itsetietoisuuden, suuttumuksen tai kaikkea halveksivan ylimielisyyden tieltä. Mutta kuitenkin ovat Liiton jäsenet kokonaisuutena katsottuna osoittaneet niin suurta aatteeseensa innostumista, harrasta kiintymystä työhön, aulista, uupumatonta uhrautuvaisuutta, toveruutta, yksimielisyyttä, eteenpäinpyrkimystä, taitoa ja voimaa, että rohkenemme uskoa, ettei se työ, mitä Nuoren Voiman Liitto tekee ja on tehnyt, ole ollut aivan merkityksetöntä Suomen nuorisolle ja sivistyksemme, isänmaamme ja kansamme menestykselle.
Sen nuorvoimalaisen työn merkkinä ja näytteenä on meillä tässä tämä kirjallisen harrastuspiirin "Tulenkantajat". Se on saanut nimensä kauniista muinaisaikaisesta tarusta, joka kertoo palavaa soihtua eteenpäin kuljettaneista soihtumiehistä: toiselta toiselle siirtyen kulki elämän soihtuviesti eteenpäin. Sellaisena nöyränä ja vaatimattomana, mutta tulimielen lahjana isänmaalle ja sen kirjallisuutta rakastaville nuorille voimille tahtoo tämä kirjanen olla.
Ilmari Jäämaa.
Elina Vaara.
Tui, tui, tumma lintu, tumman ikkunalla! Sisällä on murheen mustat jäljet, ulkona hiipii halla.
Tui, tui, tumma lintu,minä olen yhtä tumma.Kerran, ah, valkea olla tahdoin —suru tuli siitä summa.
Ei sovi lentää tummin siivinkirkasta päivää vastaan:aurinko ampuu tuliset nuoletja kostavi taivahastaan.
Eikä ne tunne valkeat linnuttumman linnun mieltä:jos menet vaikeitten lintuin lehtoon,pois ne sun häätää sieltä.
Tui, tui, tumma lintu, pysy sinä varjon puolla. Parempi on tumman tummana elää ja tummahan metsään kuolla.
1919.
On tullut syksy viileessä siunauksessaan,ja kukkaset on kuolleet jo ammoin.Mut vaahterat ne muhkeina juhlaviitoissaannyt vallihautaan katsovat kammoin.
Niin käypi neito valkea tornin ikkunaan,kun varjot yöhön synkimmät lankee."Ken puki puiston kultaan ja kääri purppuraan?"Soi äänessänsä ahdistus ankee.
Näin lausui muuan lähteissä kaukosotihin:"Sua muistan maassa loitossa palmuin,kun salamoivat säilät! Sa mua, armahin,takaisin vuota aikana valmuin."
"Mut jos ma yli kukkien kauden viipyisinja vaahteroissa väikkyy jo kulta,niin juoksi hurme hiekkahan ristiritarin,haaveensa nieli armoton multa."
"On tullut syksy viileessä siunauksessaan,ja kukkaset on kuolleet jo ammoin.Mut vaahteratpa muhkeina juhlaviitoissaanmiks yli muurin katsovat kammoin?"
"Ah, kaikki kullat, purppurat parmahille maannyt kavalan ja mustan saavat entää!"Ja neito nuori itkevi painaen poveaan.Syyslebdet itätuulessa lentää.
192l.
Elsa Enäjärvi.
Ystäväni! Tilille Sinut oikeastaan pitäisi vetää, senkin veitikka, tilille, jollei Sinulla sentään, Jumala paratkoon, olisi viattomuutesi anteeksiantoa takanasi. Tiedänhän minä, että Sinä sulassa hyväätarkoittavaisuudessa teit ehdotuksesi, toivotit "Tulenkantajiin" kirjoitusta Nuoren Voiman runoilijoista eikä muusta. Ja onhan semmoinen aihe tässä albumissa toki vallan paikallaan. Luulithan Sinä sitäpaitsi sillä tarjouksella palvelevasi paitsi yleisöä ja minua, itse runoilijoitakin. Niin uneksit, mutta luuletko, että me heitä tällä teolla tyydytämme? Vielä mitä! Ja tajuatko edes oman asemamme kieroudenkaan? Etkö huomaa, että esitämme jännittävää nuorallatanssia, katsojakuntana se mainittu yleisö ja toisella puolen itse rakkaat runoniekkamme. Käsitätkö, kuinka vähäiset mahdollisuutemme ovat? Etkö havaitse, että allamme on vain hienonhieno rihma, sellainen heiveröinen säie, olematon kuin paradoksin ajatus; vallan liukas luiskauttamaan jalan, yhtä nopsa katkeamaan olemattomaksi. Havaitsethan, että mahdollisuutemme luoda ikuisesti paikkansa pitävä kuva vain yhden kokoelman kirjoittaneesta runoilijasta, jolla vielä on toivonsa vuodet edessään, ovat täsmälleen yhtä suuret kuin on nuorten jalkapohjaimme herkkyys tunnustella silkkisäikeen laatu ja pingoituspaikka ja kuin on ruumiimme tasapainon hallitsemiskyky näin lievällä pohjalla. Näethän, että suurin mahdollisuutemme kerta kaikkiaan on pudota ja taittaa niskamme! Ja onpa vainenkin meidän oltava silmä kovana, ettemme edes yritäkään suorittaa ohjelmaamme sellaisen langan varassa, joka ei kannata mitään esitystä ollenkaan. Aavistathan, että jälkimmäisessä tapauksessa kuperkeikkamme saisi osakseen yleisön ilkamoinnin, edellisessä taas, jos säie kestää, mutta sen olemuksen harhaan tunnustelemme, meidän häränpyllyämme seuraa runoilijoitten raivoisa ilkku. Häpeän paikka! Totisesti, veljeni, muurahaispesään olemme käpälämme pistäneet!
Ja kuitenkin olen Sinulle kiitollinen tästä aiheesta. Ahdistuksenkin keskelle on silloin tällöin välähtänyt pieni riemun pilke, joka on tehnyt mieleni sovinnolliseksi. Objektini sinänsä, asian vain kuvailevasti ottaen, ovat minulle läheisiä ja kiintoisia — "nuorten äänenä"! Ja olenpa ollut huomaavinani tarkastelemieni "säikeiden" joukossa moniaan kestävän kuidun, jolla tuntoni väittää olevan jalostumisen tulevaisuuden edessään. Ja silloin olen vain siunannut niitä keskustelumme harkitsemattomuuden hetkiä, jolloin näimme tehtävän myönteiset ja iloiset puolet, emmekä paljon punninneet mahdollisuuksiemme iäisyysarvoja. Tässä mielessä annan Sinulle anteeksi näiden syyskuun päivien kulun ja lähden mielihyvän vireessä, juuri pikkuriikkisen jännittyneenä, näyttelemään "säikeitäni" ja yrittämään niiden varassa teikaroida niin hyvin kuin taidan.
Nuorvoimalainen lyriikka 20-luvun lyriikkaa. — Nuoren Voiman palstat ovat sen luonnoskirjana. Nuori Voima on aina sisältänyt runsaanlaisesti lyriikkaa, ja vielä enemmän lienee posti sille tarjonnut — eläähän lehden lukijakunta lyyrillisen _kirjoittamis_halun hereintä aikaa. Vain rajoitettu valio-osa tämän Nuoren Voiman taimitarhan versoja on sitten kauneudellaan, elin- ja kukoistusvoimallaan ollut mahdollinen siirtymään ankarampaan maaperään. Heidän tunnoistaan saa laatunsa nuori lyriikka.
Tämä uusi lyriikka hapuilee muotoaan Nuoren Voiman sivuilla kymmenluvun vaihteessa ja sitä lähinnä edeltävinä vuosina. Varsinaiset nuorvoimalaiset lyyrikot ovat näet niin nuoria, että heidän ensimmäiset runolliset sepitelmänsä saavat lehdessä painopuvun vasta vallankumouksen ja vapaussodan vuosina. Voimme näin saada heidän esiintymisellensä valtavan aikakehyksenkin; he ovat itsenäisyyden ajan runoilijoita. Tämä kehys on kuitenkin vielä liian komea ja raskas nuorvoimalaisten täyttää — eiväthän heidän panoksensa vielä ole täyteen mittaansa kasvaneet. Ja tämähän onkin pulma: onko meidän kymmenlukumme synnyttävä niiden kehysten täyttäjää, ja jos synnyttää, mikä on silloin oleva nuorvoimalaisten arpa?
* * * * *
Niiden Nuoren Voiman lyyrikkojen nimet, joita seuraavassa aion käsitellä, ovat: Einari Vuorela, Antero Kajanto, Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas.
Einari Vuorelaon nuorvoimalaisista runoniekoista vanhin sekä henkilön että runoilijan iältään. Oikeastaan hän tuskin runoilijana onkaan varsinainen Nuoren Voiman kasvatti; runojaan hän julkaisee lehdessä vuosina 1920-22, vasta esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Mutta eräänlaisena uudemman lyriikan tyypillisluontoisena laulajana tämä Nuoren Voiman Liiton jäsen, josta kulkee liittymäkohta johonkuhun hänen liittonsa nuorempaan runoniekkaan, on sopiva alku- ja taustahahmo seuraavalle tarkastelulle.
Vuorelan erikoislaatu — hänhän on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden suorasanaisen teoksen — on jo tunnettu ja myös tunnustettu. Hän on välitön tunnelmalyyrikko, soitin, jonka välityksellä luonto puhuu. Hänen säkeensä elävät ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; hänen daktyylinsä kuvailevat ihmeen tuoreesti ja heleästi. Kuinka "aineen painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":
Tule ikkunan taa, tule varpaillas, lyö ruutuhun höyhenellä! Minä kuuntelen, minä kuuntelen käsi väristen sydämellä.
Riemullisen kepeästi hän piirtää kevättunnelmansa. Ulkona nuoret tuulet, kirkkaat pilvet, räystään pillitys. Tuvassa ilakointi, siellä "kevät kehissä kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siellä on kuin olisi "seinän raot rahoja täynnä, hyllyt helliä sanoja, kellokaapissa käkiä." Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kesätuokioiden, mutta myös aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkkä musikaalinen tekijä saattaa olla niin voimakas, että yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riitä antamaan ryhtiä hänen suorasanaisille runoilleen.
Vuorela on itsetiedoton, toisinaan epäkiinteäkin, mutta hänen lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetkenä synnyttää sellaisen muotovalmiin, herkän balladin kuin "Kaivotiellä", mikä alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta härästä" yöstä, joka vihapäisenä eläimenä työntyy viidakosta esiin, ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa hengettömäksi. Päivällä ei yöllisestä kamppauksesta näy jälkeäkään. Mutta ilkeä aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan alla saattaa olla sarvet."
Jälkimmäinen runo ei ole vielä miksikään helmeksi hioutunut, kuten on esim. jo kiinteä, samalla kuitenkin hienovarainen ja aito vuorelamainen _kauhu_kuva. "Metsä", samassa kokoelmassa. Härän sadussa vain ilmaiseiksen runoilijalle luonteenomainen ulkoapäin herätteensä saava mielikuvitus. Mutta tämä runo on myöskin luonteenomainen sille murroskaudelle, jota Vuorela viime joulun runokirjassaan "Yön kasvot" elää. Hänen auringonvaloisen tuotantonsa lyyrilliset alkuhetteet näyttävät paraikaa pahasti möyriytyvän. (Runot "Hiisi" ja "Pahan pauloissa" ovat sekä nimeltään että sisällöltään kuvaavia). Runoilija on alkanut epäillä entisiä jumaliaan, repiytynyt irti tähänastisista tunteistaan ja tunnelmistaan ja haparoi nyt tuskassa ja pimeydessä. Kun hän on tästä ristitulesta selviytynyt, versovat varmaankin hänen runoudessaan esiin voimakkaammin henkilökohtaiset tunnot. Ehkä alkaa soitin jo saada itsetarkoituksensa.
Kuten Vuorela, luoAntero Kajantokinlähellä luontoa. Mutta kun luontoon Vuorelalla kätkeytyy värjyvää mystiikkaa, monia salaperäisiä ääniä ja tuntoja, tavoittaa Kajanto vain pinnan, auringon kirkkauden ja heleät värit. Vuorelan sielukkuus häneltä puuttuu — hänen runojensa sisällön laita on suunnilleen samoin kuin Zornin taulujen. Mutta Kajannolla on ilmeisesti synnynnäinen, hersyvä soinuttelukyky, hänen voimansa ja vaaransa. Hänen poljento-mielikuvituksensa on ehtymätön löydöissään. Esim. tähän tapaan (runosta "Kesän satu"):
Tulin tuttuna polulle… lemu lennähti vastaan; vilahti vihreän välistä siipi raksavan rastaan.
Tärähti tantereen murea multa, pyrähti lentohon lempeä nauru immen ihalan suusta. — —
Huolimatta siitä, että Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ("Valkeat tunnit", 1923) ja viimeistelee toista, on hänestä vaikea toistaiseksi todeta muuta kuin hänen helkähtelytaitonsa, ja hänen vilkas, usein hauskan kekseliäs esineellinen havaintokykynsä. Kajantokin näyttää paraikaa olevan pyrkimässä kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi lyyrikoksi. Olisi hänen runoilleen onnellista, ja välttämätöntäkin että hänen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sisäisempi havaintokyky sekä kiinteys jonkinlaisena älyllisenä ryhtinä. Että jonkinmoinen yhtenäinen maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, näköpiirin syventyvästi kasvaessa.
Onhan niin monenlaista ulkoapäinkin lähtevää kuvailua. Runoilija voi katsellessaan olevaistä nähdä sen kirkasvärisenä moninaisuutena, välittömästi silmiin hypähtelevänä, rauhattomasti leikkivänä, kuten Kajanto. Ja ilmaista sen välähtelevinä kuvasarjoina. Taikka olevaisuus voi kohota hänen silmiensä eteen jyrkin ääriviivoin, kiinteäksi pakotettuna, silmiin syöpyvänä, liikkumattomana. Kuten se kohoaaKatri Valannäköpiiriin. Ja hän ilmaisee sen kummallisen mykästi kajahtavin rytmein.
Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on merkillinen, kirpeä pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. Hän istuu erakkomajassaan ja uneksii jäykästi tuijottavin silmin ankaran koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia näkyjä, joilla ei ole muuta aikaa kuin päivä tai yö, ja joiden paikallinen todellisuus on määräämätön.
Hänelle on tuttukauhu. Mielipuoli herättää hänet ja kuljettaa hänet muassaan kuunvaloiseen saliin, johon tunkeutuu lahoavien lehtien lemu. Mielipuoli puhuu, hänen lauseensa ovat täynnä jäätävää, mieletöntä kammoa: kaikki tulee maaksi, kaikki jäsenesi, kapeat sormesi, punainen suusi, kaikki ovat kohta mustaa, viileätä maata. Hän pakenee, mutta mieletön ääni ilkkuu hänen takanaan: "Kuolet, kuolet, kuolet!" Taikka hän näkee kuolleen makaavan lammen pohjalla, hymyillen ilkeästi. Eikä hän voi liikahtaa, voimattomana kauhusta. Silloin kuollut lintu putoaa hänen kasvoilleen, hän ryömii parahtaen pois, ja "aivan lähellä nauroi kuollut kovasti". Taikka tulee uusi kaamea kangastus: "Virta".
Vahva musta virta,sillä pieni lauttaja ihmisolento.Näen vain kädet.Ne ovat kouristuneet puuhun.Ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.Virta putoaa kuiluun.Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.
Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti!Jokaisella on ihmisolento.Harvat huutavat.Jotkut itkevät hiljaa.Useat nauravat.Joka hetki putoaa joku.
Jokainen säe on liikkumaton, ja jokaisen säkeen välillä on paussi. Ja pausseissaan runo liikkuu. Eihän voi tätä runoa lukiessaan olla ajattelematta, minkä uudenlaisen, houkutelevan lausuntatehtävän tämä runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet itseensä asiasisällyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja — ja hänen täytyy — panna niihin koko asioiden "ruumis", väri, tunnelma. Ja elää paussien sisältämät sielulliset liikahdukset. Tehtävä tarjoaa ja vaatii. Se on lähempänä absoluuttista esittävää taidetta kuin kaikkensa ilmaisevan runon tulkinta.
Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleensäkin pelottava hiljaisuus, johon äkkiä viiruna singahtaa jokin ääni tai liikahdus. "Nocturnen" yömaisemassa, jossa kuun hohde lepattaen päilyy vedessä "kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa", alkaa äkkiä tapahtuma:
Editseni liukuu tumma, notkea varjo — harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon metsästämään nukkuvia lintuja kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään. Sen tietä valaisevat leiniköt pienin, himmein soihduin.
Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu!
Katri Vala jättää pois pienen ja epäoleellisen. Hänen maailmassaan asuvat yö, aurinko, elämä, kuolema. Kaikki on aavemaisen koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, väri puhuu. Värit, tummat, väkevät, kylläiset tai viiltävät, jyrkkine ääriviivoineen ovat Katri Valan kuvina. Nämä kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa syövyttäen, ja tunne, joka keskittävässä, eliminoivassa laadussaan on melkein älyä, täsmällistä ja kovaa.
Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittelyä. Tämän koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen pyrkimys. Katri Vala rakastaa niitä maita, joita Pierre Loti on rakastanut, ja hän hurmaantuu niistä väreistä ja kukista, jotka ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. Hän kirjoittaa "Tahitilaisen serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista", ihanasta temppelistä, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. Tämä väriloistoinen tropiikki on yhtä pyörryttävän etäällä kuin kauhukuvat ovat kaukana todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut jännitys on yhtä kuuma kuin on kauhukuvien jännitys täynnä kammoa. Toisinaan tropiikki elää vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen huumorin ja eksoottisuuden yhtymä ja jonka huumori on Katri Valalle harvinainen, ja vapauttava.
Oi kuu, kuinka sinä olet punainen!Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt?Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaakasvoillasi outo huume.
Aaa — sinä tulet kaukaisesta maasta, jossa ihanat ihmiset juhlivat, jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi ja varisevat, suuret kukkalehdet.
Ja sinä istuit juhlivien keskelle ja sinä juovuit ihanasta palmuviinistä, ja nauravat nuoret naiset pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi. Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.
Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen,sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, —kasvoillasi on outo huumeja sinä olet punainen ja tuoksuva —
Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita.Huhtikuun viimeisenä iltana se ylenee "kuin suuri, hämmästynyt kukka,keltaisena ja raikkaana, ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten"."Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sillä onhan se, kuu
niin tuhannesti nähnytmaan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,ettei mikään sitä liikuta.Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.
Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka lepää rannalla, sen suudella jäseniänsä! Silloin: Ah, "olisitpa sinä meri, armaani, ja minä onnellinen kuu!"
Katri Valan iltamaisemat, kuten koko hänen luonnonlyriikkansa, on samanlaisen tyylittelevän väri-inspiratsionin kannattamaa kuin hänen satu- ja kauhukuvansa. Mutta tämä lyriikka on samalla subjektiivisten tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan kädessä ilmaisemaan hänen ankaraa elämänpakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa soinnahtaa hänen persoonallinen sävynsä herkimmin lyyrillisenä. Se puhkeaa esiin hänen kirkkaana hartautenaan ensi lumen elämyksen edellä (runo "Ensi lumi" on julkaistu antologiassa "Nuoret runoilijat"). Se sanelee runon "Talviaurinko" loppusäkeistön. Runoilija näkee sädehtivän talvimaiseman kylmän, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena, Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala, joiden sydän on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.
Katson arkana tämän temppelin ovelta, aistimeni sairaina valkeudesta ja pakenen majani hämärään itkemään aurinkoa, kesän huumaavaa aurinkoa ja lempeää Jumalaa, joka suutelee silmuja astellessaan kesäöinä moniväristen tuoksujen keskellä — —
Ja kokonaisena Katri Vala pukee elämäntuntonsa runoon "Maa". Tähän runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja elämää kaukaisena yhteytenä, suurin, yksinkertaisin ääriviivoin. Enkeli katselee alas maahan ja näkee, kuinka siellä kukoistaa ja kypsyy, viheriöi ja kellastuu luonto, ja "äänettömät hiutaleet peittävät elämän jäljet". Ja kaiken keskellä elää ihminen —
Ja itkua oli enemmän kuin naurua ja vihaa enemmän kuin rakkautta. Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta. Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista nousi värisevä tuoksu, jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina, ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.
Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan, ikävöi olla maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.
Katri Valan oma uskontunnustus sisältyy runon viimeisiin riveihin. Hän ei suinkaan tahtoisi vaihtaa osaa kaukana avaruudessa ikävöivän valkoisen enkelin kanssa, sillä hän rakastaa elämää. Hänen runonsa kuitenkin ovat eristetyn hiljaisuuden synnyttämiä ja siksi niissä sittenkin on niin vähän varsinaistaelämistä. Runoilijatar kärsiikin yksinäisyydestään ja tuntee, kuinka ikävä kylmänä käärmeenä tunkee suunsa hänen sydämeensä. — Hän kaipaa, kaipaa väkevää elämää, ei tasaista ja pitkää vuosien sarjaa, vaan "vain yötä ja päivää, korkeana tulipatsaana". Kuten jokainen nuori ihminen ja väkeväsieluinen ihminen, kuten niin moni, joka runoilijana on saanut tämän kaipuunsa säkeillä ilmaistuksi. Mutta kun hän joutuu ihmisten pariin, hän huomaa heidät pieniksi. Ja hän palaa takaisin erämaahan:
Pois!Mikä kauhea valhe teidän rakkautenne on,te kääpiöt!Pois!Menen kuolemaan.Siellä kaukana on keltainen erämaa,suuri taivas ja siniset vuoretja hiekassa jalopeuran jäljet — —
On luonteenomaista Katri Valalle, että hän runonsa loppusäkeeseen taluttaa leijonan — hän rakastaa väkevyyden ja ryhdin tavottelussaan komeata tai keskittävän voimakasta runonloppua.
Katri Vala kaipaa elämää. Hän ei runoilijana voi kauan jatkaa näillänsä. Hänen pyrkimyksensä yksinkertaiseen sanontaan voi tuoda ja tuo runoihin myöskin ainoastaan: paljon yksinkertaisia sanoja, ainoastaan. Viittasin äsken Katri Valan kuvailemiin, kirjallisuudessa usein esiintyviin tuntoihin. Yleisyyshän ei sinänsä ole mikään haitta, mutta näiden tuntojen kuvat jäävät, jolleivät ne ole yksilöllisesti luovan sisäisen ajatuksen ja tunteen ilmauksia, vain kuviksi, jaksamatta kohota vertaukseksi. Ne pysyvät silloin pinnalla, koska niistä puuttuu runollisuus, ihmishengen voittoisa syöksähdys jokaisen havaittavaa todellisuutta syvemmäs.
Mutta ei ole syytä uskoa, ettei Katri Valan ulkonaiseen intensiivisyyden pyrkimykseen pääsisi tasaisesti yhtymään myös sisäinen. Hänen subjektiiviset tuntonsa ovat kaikesta kirjallisesta sivumaustaan huolimatta siksi voimakkaat, ja hänen luonnonrunoissaan havaitsee siksi paljon merkkejä avoimesta herkkyydestä, että saattaa odottaa hänen lyriikkansa lopultakin voivan — paljonhan on vielä tulevaisuuden varassa — vaikuttaa ehdottomammin kuin pelkällä romanttisella koristeellisuudellaan ja kuriositeetillaan.
Tuskin kenenkään nuorvoimalaisen runoniekan kehityskulkua oman lehden palstoilla ja sieltä taas kokoelmaan (Kallio ja meri, 1924) on niin vapauttavaa seurata kuinElina Vaaran. Nuoren Voiman sivut heijastavat sitäpaitsi erityisen herkästi juuri hänen henkisiä vaiheitaan, sillä hän on kirjoittanut lehteen runsaasti ja kauan, aina varhaisilta kouluvuosiltaan. Ja vaellus noiden lyyrillisten tunnelmain kautta on todella "vaikenevaa tietä". Tuntee Elina Vaaran lyyrillisen herkkyyden ja alttiin heijastelu- ja vastaanottokyvyn, näkee hänen liikkumishelppoutensa eri runomuotojen parissa. Ja näkee, kuinka jälkeen jää niin paljon laimeata ja tavanomaista ja sanonnaltaan pingoitettua. Tapahtuu kirkastumisprosessi muodon ja näkemyksen suhteen, tunnelmien vähittäinen vapautuminen sovinnaisesta leimasta.
Ja kun Elina Vaaran runoja lukee esim. Katri Valan runojen jälkeen, tulee ajatelleeksi, mikä jumalan lahja sentään on runollinen musikaalisuus, rytmi ja runomitta. Juuri Elina Vaaran liikkuvat, herkät rytmit, jotka ovat hänen luontainen taipumuksensa, ja joita hän on uutterasti viljellyt runokoulussaan, antavat hänen runoilleen niiden autereisen sulon.
Elina Vaara kykenee nykyään tavoittamaan jo balladinkin ankaran muodollisen, mutta myös sisällyksellisen rakenteen, varsinkin kahdessa kokoelmansa balladissa, runoissa "Laulu kauniista huovista ja herttuan tyttärestä" sekä "Unen venhe". Niissä ei muoto ole tuottanut hänelle vaikeutta ja eepillisen sisällön liittyminen lyyrillisiin tunnelmiin on tapahtunut perin onnellisin tuloksin. Eihän näitä runoja ole tehty mikään tietoinen kaava runkona, mutta ne toteuttavat ihastuttavan täydellisesti teorian lakeja.
Edellinen runo alkaa suppean runollisella paikanmaalaussäkeistöllä:
Rannalla Adrian meren kukkii kastanjat, heleän keltaisiksi kypsyy sitruunat rannalla Adrian meren.
Maisemaan ilmestyy sitten herttuan linna, jossa paraikaa juhlitaan. Huovi kuiskaa polttavin katsein rakkaudentunnustuksensa ylpeälle neidolle. Niskojaan heittäen kääntää tämä hänelle selkänsä. Ja kuinka kauniisti, harvoin, mutta aidoin viivoin tapahtuukaan sitten siirtyminen illasta aamuun, leikistä uhkaavaan todellisuuteen:
Taukosi tanssi ja soitto,idästä nousi koi.Tornin huipulta kutsukuparitorven soirannalla Adrian meren.
Onneton huovi lähtee sotaan eikä palaja. Herttuan tytär hiutuu kaipauksensa kyyneliin. — Kaikki on kuvattu merkillisen hennosti, mutta samalla täsmällisesti. Liikutaan maaperällä, jossa yhdenkin sanan varassa on horjahdus, mutta eheys, tasapaino säilyy. Ja viimeinen säkeistö pyöristyy jälleen tunnelmamaisemaksi.
Hohtavat ilottomasti hopeapoppelit, murhettansa huokaa mustat sypressit rannalla Adrian meren.
Vielä sielukkaampi balladi on "Unen venhe". Ajatus ihmisen kaipuusta, ikuisesta unelmasta, jonka kohtalo on ikuisesti elää ulkopuolella elävää elämää, on siinä saanut ilmaisumuodon, joka todistaa yksilöllisesti luovaa lahjakkuutta. Uni, ihana nuorukainen, liukuu purressaan kaihoisin katsein ohi kylien ja kaupunkien.
"Oi valtias", soutajat kysyy, "joko laskemme valkaman luo?" Niin kaukaisna katseensa pysyy, ei vastausta hän suo. Vesipisarat airoista siukuu kuin ketju hopeinen, Unen venhe iäti liukuu ohi Elämän rantojen.
Ja Elina Vaaran hentoa lyyrillisyyttä ilmentää lopuksi "Kuu", runo, joka on niin äärimmäisellä rajalla, että tuskin on selvillä siitä, onko se jotakin sanovaa lyriikkaa vai lyriikkaa ollenkaan.
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Vastaa, kuu: onko siellä korkealla kenttää vihantaa, jolla heinä huojuu, sinikellot aaltoaa?
Sieluni on niin kummainen, nauru, itku siellä rinnan soi. Saanko, oi, olla kerran sinikello taivaan niittyjen?
Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.
Varjo pyhä ylitseni lankeais — — — — —
Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.
Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä, kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun — ranskalainen nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen kasvaneen kapaloistaan.
Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.
Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina VaaraNuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.
Lauri Viljanenasettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".
Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon, jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei taiteellisesti häikäisevä:
— —Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsion kevättaivaan ikikuulas sinija mullan syvyys sinun povessas!
Sa niinkuin viileä ja hellä käsimun kosket polttavaisiin silmihinija tunnen olevani voimakas.
Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.
Vilpoisella ruohovuoteellain maata miehen joutilaan on hyvä. Yllä männynlatvain huojuvain huokaa tuulen tuutulaulu syvä.
Joskus tuokioksi havahdun,raukeasti silmäluomet avaan.Katson metsän täyteen riemuhan,lintuun heleästi laulahtavaan.
Tuoksuvina havut huojuileevalomeren lainehissa kylpein.Hiljaa autuudesta vapiseekorkealla honganlatva ylpein.
Rannattomaan poutaterheneenitse päivän punakehrä hukkuu!Tunnit antaa kättä toisilleen.Ruohikossa onnenpoika nukkuu.
Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.
Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan, on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:
Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.
Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle, samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.
Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta. Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat kaunista korkeata tyyliä — Viljasen runokielen taito ei petä — mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi. (Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen — runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden asteella, hapuillen kohti sulautumista — filosofisen tunnon ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen pyrkimys.
Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin tavoin:
Sisintään ei koskaansielus antaa voi,syvin taisteloskaansydämiin ei soi.Kylmät on elämän muurit.
Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.
Uuno Kailason lyyrillinen mietiskelijä.
Hän pystyy kirjoittamaan hauskasti pelkästään kuvailevaa lyriikkaa, esim. "Kevät"- ja "Keskikesällä"-kuvauksensa, taikka hellekuvansa maalaispihan murkinalevolta. Mutta yleensä hän näkee asiat sisältä ulospäin. Hän on jo esikoiskokoelmassaan subjektiivinen lyyrikko, jolle tunto on tärkeämpi kuin kuva ja sisällys sanallista ilmaisua tähdellisempi.
Kailaan asteikko on laaja, aina lyyrillisestä kaihosta objektiivis-kyynilliseen elämäntarkasteluun.
Hän elää kaipauksen joko aktiivisena, Nuoren Hjalmarin kaipuuna kohden omia sankaritöitä, tai hän henkilöllistyttää sen leikitteleväksi, kultatukkaiseksi tyttölapseksi, joka tuhansin keinoin houkuttelee luokseen ja taas pakenee. Hänen kaipauksensa on pohjaltaan nuoren mielen tuskallista, kipeää kaipuuta pois elämästä, kohden unelman onnea ja rauhaa. Mutta sydämen osa on Midas-kohtalo: se ei saa lievitystä kaipauksen poltteeseen, vaikka se voikin kirkastaa kullaksi kaipauksen kyyneleen. Ja tämä kaipaus kasvaa mittasuhteissaan, se levittää siipensä yli olevaisuuden piirin. Se on silloin jo "neljäs ulottuvaisuus", joka voi toteuttaa toteuttamattomat, haltioitunut näkemys yli todellisuuden rajojen.
Tämän tunnon kannattama on kuulaan säteilevä "runo runosta" "Totuuden lähteellä" (julkaistu Ylioppilaslehdessä). Ja se saa myös ilmauksensa dionyysisessä runossa "Minä näen":
Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmällä nähdä.Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.
On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt.Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla.Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.
Näen mieleni unta, ah, kotkansiipistä unta, mi nouseetomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois.Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan.On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.
Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusielontietoni siks yli parhaan tietoni käy.Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot.Erämaissamme eikö nyt Jumalan askelet näy.
Näen: ihminen kirkastuu, hänet Jumalan veljeksi tunnen.Ote kuoleman taittuu ja kuollehet käy elämään.Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki.Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.
Tämän runoilijanäkemyksen, tämän "salattujen ihmeiden avaimen" avulla Kailas lähtee ratkaisemaan niitä kysymyksiä, joita turhaan kysytään, ja joille Kailas antaa seuraavan runollisen muodon: "Kenen on käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?" (Runo "Aika").
Uuno Kailaan esikoiskokoelma ei sisällä sovinnaisia runoja. Hänen pyrkimyksensä on pyrkimystä persoonallisuuteen, joka on tietoinen itsestään ja tajuinen ihmisen osastaan. Mutta ihminen näkee nälkää: sydämet kulkevat erillään, jäätyvät ja vaikenevat, jokainen sielu on yksin. Vain luonto ottaa ihmisen välittömän hellästi vastaan, kuin äiti ainoan lapsensa. Ja se opettaa hänelle hiljaisuuden viimeiset ihmeet. Sieltäkäsin löytyy tyydytys ja väkevä rauha, joka on sukua resignatiolle, mutta näennäisessä alistuvaisuudessaan on vain hallittua voimaa, joka juuri rauhallaan tuntee nöyryyttävänsä ajan ja elämän monihaaraisine pyrkimyksilleen. Tämän väkevän rauhan, oikeammin patoutuneen, määrätietoisen aktiivisuuden runoilija on saavuttanut kuljettuaan läpi kehitysvaiheen, jota runo "Nuoremmalleni" heijastaa:
— — — — Et tuntenut outoa väristystä,
joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.
Käyt hetkessä vieraaks itsellesvälähdyksenä sun oman sielus nähden.Hätäläppänä lyö sinun sydämesyön, tyhjyyden, elos turhan tähden.
Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.
Kaikessa siljolaisuudessaan tämä runo on Kailaalle persoonallinen elämys.
Mutta Kailaan persoonallisuudesta hänen runouteensa kulkee vielä toinenkin tie.
Kailas saattaa tuntea elämän kipeästi, mutta hänellä on aina ollut hallussaan väkevä puolustusase sen tuskaa ja yksinäisyyttä vastaan: äly. Kailaan kypsyydessä on osuus juuri hänen älyllisellä ryhdillään. Mutta ehkä hän — herkkyydessään — käyttää terävää asettaan liiankin runsaasti. Hän suhtautuu ihmisiin ja elämään liiankin epäluuloisesti ja omaksuu mielellään pistosvalmiin puolustusasenteen silloinkin, kun se ei ole tarpeellinen, siten ihmisenä menettäen jotakin ja runoilijana päätyen satiiriin ja kyynillisyyteen. Kyky vapautuen kohota elämän narrimaisuuksien yläpuolelle, varsinainen huumorin kyky jää Kailaalle näin ollen jonkin harvinaisen, onnellisen tuokion varaan. Se on toistaiseksi päässyt värittämään vain hänen muutamia nokkelan realistisesti suoritettuja laatukuvauksiaan, (esim. "Sotatiellä" sarjan runot), jotka nekin puolestaan osoittavat Kailaan runoilijakyvyn liikkuvaisuutta. Myöskin kritiikissä on Kailaan äly osoittanut kaksiteräisyyttään: se antaa hänen osuvalle, ilmaisukykyiselle arvostelulleen toisinaan liiankin pistävän, sovittamattoman sävyn.
Olen edellisessä yrittänyt luoda kuvaa Kailaasta lähinnä hänen Nuoren Voiman vuosinaan ja esikoiskokoelmassaan. Kailaan sisäinen "karttapiirros" näiden runojen varassa on selkeä, miltei mekaaninen tehtävä; niin "paljaina" tulevat vielä tunnot ja ajatukset esiin. Mutta "Tuulen ja tähkän" jälkeen Kailas on ennen muuta kasvanut kuvan voimassa. — Se runopuu, joka Nuoressa Voimassa versoo ja "Tuulessa ja tähkässä" elää esikevättään, on nyt ehtimässä polttavampiin päiviin. Aurinko ulkoapäin ja oma sisäinen mullasta töytäävä voima vuorovaikutteina runko vahvenee ja verhoutuu lehvin ja värein. Entisen karunlaisen ilmauksen sijaan pukeutuu Kailaan miehekäs tapa katsoa olevaista kasvoista kasvoihin ja hänen arkojakin värähdyksiä tapaava herkkyytensä nyt väkeviin, suomalaisessa runoudessa ennen tuntemattomiin kuviin. Kailas on tässä kehitysvaiheessaan nähtävästi saanut herätteitä uudenaikaisesta keskieurooppalaisesta runoudesta, mutta ilmeisesti —tutkiatällaista asiaa on vielä varsin vaikea — ei kysymyksessä ole jäljittelevä suhde, vaan Kailaalle muodollisen vapautumisen tuottanut kosketus. Kailaan uusi ilmaisutapa on sopusoinnussa hänen entisen kehityksensä kanssa; hänen laatunsa on luonnostaan avoin ekspressionismin tyypillisesti inhimilliselle. Eikä uusi ilmaus raukea omaan komeuteensa, koska se on sisäisen jännityksen kannattamaapurkautumaauusiin kuviin, uusiin rytmeihin.
Uuno Kailas on Nuoren Voiman runoilijoista kypsin. Hänen tuotantoonsa kätkeytyvät tällä hetkellä varmimmat lupaukset ja siihen kohdistuvat suurimmat toiveet.
Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin, jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän, puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:
Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu.Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?
Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme.Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.
Emme syytä teitä, oikein teitte, toisin voineet ette.Meidän työnämme on pestä vääryys, kun te hiljaisimpaan lepoonvaikenette.
Ja todellakin, nuorvoimalaiset saavat olla kiitollisia nuoruudestaan. Heillähän on rikkaammat kumminlahjat kuin millään edellisellä runoilijapolvella tässä maassa on ollut, heillä on koko edellinen lyriikka ja kielenviljelys astinlautanaan. Kelpaa heidän siltä ponnistaa, ja helpompi heidän on siltä ponnistaa kuin kerran esim. Leinon ja Koskenniemen oli alkaa. Ja niin voikin sanoa nuorvoimalaisille yleensä olevan tunnusmerkillistä ainakin muodon valmiuden. Kailas saavutti viime keväänä julkaisemassaan käännösvalikoimassa "Kaunis Saksa" vallan erikoisen hyviä tuloksia muodonantokyvyn suhteen, samoin kuin hän sekä Vuorela yleensäkin varsin herkästi ja rikkaasti käyttelevät kieltä; ja sellaisilla "kaupunkilaisrunoilijoilla" kuin Vaaralla ja Viljasella on heilläkin kehittyneeseen poljentokykyyn yhtyneenä varsin ilmehikäs sanomisen taito. Mitä yksityisiin kiitollisuudenvelkoihin tulee, näyttävät nuorvoimalaiset parhaiten lukeneen Siljonsa ja Koskenniemensä. Olisikin, sivumennen sanoen, varmaan yllättävä se tulos, mihinkä jouduttaisiin jos joskus saataisiin todetuksi ja ilmaistuksi se tavaton populäärisyys, joka nimenomaan jälkimmäisellä runoilijalla viimeksi kuluneella vuosikymmenellä on ollut suomalaisen nuoren polven parissa ja se henkinen vaikutus, mikä varmaankin on tätä seikkaa seurannut.
Yleensä voi sanoa nuorvoimalaisen lyriikan elimellisesti kehittyvän edellisestä suomalaisesta lyriikasta. Näiden nuorten ihmisten runokirjat (niihin kuuluvat edellä käsiteltyjen lisäksi vielä nykyään vaienneidenEero HavaksenjaVerneri Lindgreninkokoelmat "Ikuinen satu" ja "Yövalvoja" sekä tämän joulun antologia, "Nuoret runoilijat", joka tuo julkisuuteen seitsemän uutta nuorvoimalaista nimeä) ovat siten yleensä saaneet suopeahkon vastaanoton — ei ole esiintynyt äkkihyppäyksiä, jotka olisivat saattaneet kritiikin aseistautumaan outoutta vastaan.
Vain Kailasta on jonkin verran — taidottomasti ja aiheetta — rienattu hänen "rohkeutensa" tähden. Siksi hänen julistusrunonsa hiukan ahtaan-katkera loppuviille singahtaa ennen muuta hänen tunnussananaan, samalla kuin sen kaiku nuorten ja luonnon ikuisena sotahuutona kiirii rataansa halki aikojen:
Mutta: turha luulla ainoaksi omaa kalpaanne ja voittoretkeänne,turha luulla, että ikuisesti jatkuis teidän hetkeänne.
Meidän menoksemme jos te käytte kahvaan ruosteensyömäin kalpojenne,tietäkää:kuitenkinme käymme ylitsenne!