Else aikoi aamulaulun jälkeen rientää luokkahuoneeseen, mutta rehtori pysähdytti hänet. Tämä katsoi häneen terävillä, harmailla silmillään, joita kaikki oppilaat pelkäsivät, ja sanoi tuimalla äänellä:
"Oletteko vilustunut?"
"En rahtuakaan!" Neitonen vastasi ripeästi, jotta kätkisi pahan omantuntonsa, mutta hänen silmänsä harhailivat heidän ympärillään seisovissa lapsissa. Rehtori kääntyi niitä kohti:
"No, ettekö voi mennä paikoillenne!"
Kahden minuutin perästä käytävä oli tyhjä; mutta Else seisoi yksinään rehtorin edessä. Tämä sanoi ankarasti:
"Minä en siedä happamia naamoja. Me aloitamme aamumme laululla, ja kaikki, jotka osaavat laulaa, laulavat mukana. Mutta ehkette te osaa laulaa?" lisäsi hän ivallisesti.
Else oli vähällä pillahtaa itkuun ja sanoi samealla äänellä:
"Kyllä, minä osaan hyvin laulaa; mutta minä en tuntenut sitä laulua… ja sitäpaitsi (neitonen katsoi häneen polttavin silmin) rehtori ei voi vaatia, että voin laulaa heti senjälkeen, kun minua on toruttu koko luokan kuullen."
"Kaikkea voi, mitä tahtoo; mutta ennen kaikkea on opittava hillitsemään mieltään."
Rehtori kääntyi koroillaan; mutta Else astui otsa pystyssä luokkaansa.Kukaan ei saanut aavistaa, että hän oli ollut hyrähtämäisillään itkuun.Välitunnilla saapui Poul Lange hänen luokseen:
"Varmaankin sinä tänä aamuna pillitit!"
"Minäkö?" Else katsoi häneen raivostuneesta "Luuletko, että minä pillitän? Ei, onneksi minä osaan hillitä itseni. Muuten sinä puhuttelet minua perin hauskassa äänilajissa. Älä toki usko, että Köpenhaminassa olen tottunut sellaiseen kieleen. Siellä minua onneksi kohdellaan nuorena neitinä."
"Mikset sitten jäänyt sinne?"
"Siksi, että minulla oli kalvetustautia ja isä tahtoi ehdottomasti lähettää minut maalle."
"Kalvetustautia." Hänen äänensä kuului pilkalliselta. "Se on toki onneksi vain sellainen tauti, jonka tytöt voivat saada, ja se johtuu liian monista tanssiaisista ja liian vähästä työstä."
Else sanoi vihaisesti: "Selitä, mitä sillä tarkoitat? Minähän opiskelen aivan samaa kuin sinäkin, eikä sinun tarvitse olla niin olevinasi, vaikka olet minua vuotta vanhempi, — päinvastoin. Mitä pikemmin suorittaa tutkintonsa, sitä kunnollisempaa se on."
"Varjele sentään! Teidän kuninkaallinen vihanne on kovin herkkä."
"Se ei olekaan niin ihmeellistä. Miehet kuvittelevat aina, että heidän työnsä on paljoa tärkeämpää kuin naisten; mutta maltahan, ystäväni, jahka olemme suorittaneet ylioppilastutkintomme, niin saamme kilpailla siitä, kumpi meistä pääsee kauemmaksi."
"Ihan varmaan minä, koska minä aion Grönlantiin. Sieltä matkustan edelleen löytöretkille, ja jonakin kauniina päivänä on pohjoisnapa saavutettu."
Else katseli häntä hetkisen ihailevasti; mutta kun hänelle heti senjälkeen juolahti mieleen oma päämääränsä, sanoi hän ylimielisesti:
"Juokse sinä vain pohjoisnavalle ja palellu kuoliaaksi, tai syököön sinut jääkarhu. Minä lennän etelää kohti. Siellä minä tahdon leikata laakerini."
"Sinä aiot kenties keksiä etelänavan?"
"Niin, siitä tulisi rattoisa leikki, kun me kaksi saapuisimme Maantieteelliseen seuraan kummallakin maannapansa tarjottimella, — mutta minun kunnianhimoni ei sentään käy siihen suuntaan!"
"Mihin suuntaan se sitten käy?"
"Sitä en sano. Koetahan arvata!"
Kaj, jota nimitettiin myöskin professoriksi, saapui nyt heidän luokseen.
"No, Else, rehtori kai pehmitteli vähän selkäpiitäsi tänä aamuna."
Else ei viitsinyt hänelle vastata, vaan juoksi eteiseen vilkaistakseen saksan-kielioppiinsa ennen oppitunnin alkua.
"Ulos raikkaaseen ilmaan, olkaa niin hyvä! Läksyt luetaan kotona eikä täällä koulussa."
Rehtori siellä taas oli hänen kimpussaan, ja Else paukautti kirjansa kiinni, mutta rehtori katsahti hienosti hymyillen hänen jälkeensä, kun hän meni ulos.
— Tyttö on tottunut tekemään, mitä itse tahtoo; mutta…
Tässä keskeytti johtajan ajatuksenjuoksun herra Knudsen, laulunopettaja, joka tuli puhumaan Elsen lauluäänestä, joka hänestä oli erittäin kehityskykyinen. He pohtivat asiaa kellonsoittoon asti, jolloin oppilaat kokoontuivat ikäänkuin maanalaisen räjähdyksen aiheuttamalla rytinällä ja juoksivat luokkahuoneisiinsa.
* * * * *
Else soitti illallisen jälkeen ja lauloi "gluntteja" pastori Gaden kanssa. Pitkä, hoikka, kivuloinen pappi sai punaa poskipäihinsä kaikista noista iloisista ylioppilasajan muistoista, joita tuttujen sävelten vaikutuksesta tulvehti hänen mieleensä. Hän oli niin innokas pyytämään yhä useampia lauluja, ettei laisinkaan huomannut Elsen alakuloisuutta. Vihdoin sanoi rouva Karen:
"Else on varmaan väsynyt — ja hänellä on kai läksyjä luettavina huomiseksi."
Pappi katsahti Elseen.
"Lopetammeko siis?"
Else pudisti hiukan päätänsä, mutta nousi ja juoksi nopean "hyvän yön" sanottuaan pois huoneeseensa. Pastori ja hänen vaimonsa katsoivat kummastuneina hänen jälkeensä; mutta Grethe kertoi, kuinka rehtori oli torunut Elseä, joka tietysti oli kunniastaan arkana loukkaantunut. Pappi sytytti piippunsa ja aikoi mennä omaan kammioonsa; mutta Grethe pyysi häntä jäämään, koska hän mielellään kertoisi hänelle jotakin. Grethe ja hänen äitinsä istuivat kumpikin korituolissaan puutarhahuoneen avointen ovien edessä; pastori asettui toisella pitkällä seinällä olevalle sohvalle, jonka yläpuolella seinäpapereissa kylmän, kostean talven jälkeen vielä näkyi haalistuneita täpliä.
Hän katsahti tyttäreensä, joka seitsentoistavuotisena näytti niin terveeltä, tuoreelta ja lapselliselta, ja pudisti päätänsä omille ajatuksillensa. — Hän oli todellakin hetkiseksi luullut, että tyttö aikoi puhua jostakin rakastumisesta.
Ja Grethe aloitti:
"Äiti, — tahtoisitko mielelläsi jälleen nähdä isäsi?"
Karen-rouva säpsähti, ja hänen huulensa jäykistyivät, kun hän vastasi:
"Isä hylkäsi äidin erään toisen tähden. Äiti kärsi niin äärettömän paljon sekä avioliitossaan että sen jälkeen. Sen minä olen sekä nähnyt että ymmärtänyt, vaikka silloin olin vain pieni lapsi. Käsittänet, etten millään muotoa voi enää toivoa tapaavani isääni."
"Mutta jos hän nyt on muuttunut eikä muuta halua kuin korvata sen pahan, mitä on tehnyt, etkö sittenkään voisi antaa hänelle anteeksi?"
"Isäni luonne oli liian pintapuolinen ja hänen tunteensa liian tylstyneet, jotta hän koskaan voisi vakavasti ajatella parantumista — varsinkaan niin kauan kuin se nainen elää, jonka kanssa hän meni naimisiin."
"Mutta jos hän olisikin kuollut?"
Grethen äänensävy oli niin rukoileva ja siinä värähti sellaista liikutusta, että äiti, joka heti oli ymmärtänyt Grethen "tietävän jotakin", virkkoi hiukan hermostuneesti: "Sano mieluummin heti, mitä tiedät."
"Vaari oli eilen mummon luona, ja mummo — antoi hänelle anteeksi."
Rouva Karen jäi istumaan näennäisesti kylmänä ja levollisena kuin ei olisi mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuullut; mutta pastori Gade nousi ja astui hänen luokseen. Hän otti vaimonsa vapisevan käden omaansa ja pyysi Gretheä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tyttö jutteli kaikki teatteri-illasta alkaen (jolloin hän niin kummallisella tavalla oli tuntenut vetovoimaa tuohon vanhaan, yksinäiseen mieheen) kohtaukseen isoäidin luona, missä he kaikin olivat olleet saapuvilla. Ja hän rukoili tuon nykyisin niin yksinäisen isoisän puolesta, ja hänen isänsä lausui myöskin joukkoon pari anteeksiantavaa sanaa. Silloin nousi Karen-rouva ja suuteli tytärtänsä.
"Koska äitini on voinut antaa hänelle anteeksi, niin voinen minäkin. Ja loppujen lopuksi voikin äiti olla hänelle kiitollinen hänen uskottomuudestaan. Sillä juuri tuona surullisena aikana äitini tapasi maisteri Bangin, joka sittemmin lahjoitti hänelle sellaisen onnen, jota hän ei suinkaan olisi voinut saavuttaa isän kanssa. Huomenna me molemmat käymme hänen luonaan."
Grethe riensi iloisena ylös huoneeseen, missä Else istui kirjettä kirjoittamassa ja lattia hänen ympärillään oli täynnä paperipalasia.
"Mitä ihmettä sinä hommailet?"
"Kirjoitan vastausta kosimakirjeeseen."
"Oletko saanut kosimakirjeen?"
"Olen tietenkin, — enhän muuten voisi siihen vastata."
Else ei katsahtanut häneen puhuessaan, vaan kirjoitti edelleen, niin että kynä rapisi; ja Grethe, joka ei tahtonut kysyä enempää, alkoi riisuutua. Mutta sitten repäisi Else senkin kirjeen rikki ja viskasi palaset korkealle ilmaan, niin että ne putoilivat kuin lumihiutaleet hänen päälleen.
"Sanohan minulle, mitä kyhään vastaukseksi! Minä saan kuumetta, jos tällä tavalla jatkan. Olen varmaankin tuhlannut jo kaksikymmentä arkkia postipaperia ja voin hyvin käyttää vielä kaksikymmentä silti saamatta kirjettäni valmiiksi!"
"Sano minulle ensin, kuka hän on."
"Poul Lange tietysti."
Grethe istui hypistelemässä kengännauhansa solmua, ja hänen vaalea tukkansa valui aaltoillen kaulaan ja hartioille. Kun hän ei virkkanut mitään, jatkoi Else:
"Hän kuvittelee varmaankin osoittavansa minulle suuren kunnian laahatessaan minut mukanaan Grönlantiin elämään eskimoiden ja hylkeiden parissa. Mutta hän erehtyy. Minä en mene koskaan naimisiin, tahdon elää vain laululleni."
"Tuo on minusta hupsuttelua. Eihän ole mitään niin ihanaa kuin uusi hauska koti sievine huonekaluineen ja… pienet lapsukaiset."
"Mutta, rakkain ystävä, lapsukaisiahan minä juuri tahdonkin välttää.Kuinka voisin matkustaa maasta maahan lapsilauma kintereillä?"
"Ei, sitä et tietenkään voi; mutta sinun tulisi silloin pysyä kotona."
"Pysyä kotona! Ja uhrata taiteeni miehen ja lasten tähden? En koskaan!Maailmassa on kyllä riittävästi lapsia, mutta sitävastoin ei montakaantodellista laulajatarta. Oh, etkö jo saa sitä kengännauhaasi auki.Minua alkaa huimata nähdessäni sinun seisovan päälläsi."
Hän otti ripeästi kynäveitsen pöydältä ja heittäytyi polvilleen Grethen eteen.
"Tuo nyt tassusi tänne, niin kyllä siitä pian selviämme. No, eikö se käynyt paljoa ripeämmin?"
"Ripeämmin kylläkin, muttei paremmin. Nauhasta on nyt tullut liian lyhyt, kun sinulla ei ollut kärsivällisyyttä."
"Enhän minä olekaan sellainen enkeliolento kuin sinä. Mutta minusta tuntuu, että voisit sentään osoittaa hiukan suurempaa mielenkiintoa, kun uskon sinulle niin tärkeän asian. — Muista, että tämä on ensimäinen kosimakirjeeni."
Hän katsahti haaveillen ulos ikkunasta; mutta Grethe alkoi levollisesti yöpuvussaan noukkia paperipalasia lattialta.
"Ettäs viitsit!" Else juoksi ulos ullakolle ja toi sieltä varpuluudan, jota muutoin käytettiin ison ullakonlattian lakaisemiseen. "Kas, näin me tulemme, ratsastava poliisikonstaapeli. Ja meidän mahtimme on juuri siinä, että tulemme vasta sitten, kun kaikki on ohi."
Hän lakaisi loput paperipalat kynnyksen yli ullakkoon päin Grethen nopeasti kadotessa vuoteeseensa.
"Kuulehan, Else, sinä olet oikea porsas! Mitä luulet äidin sanovan, jos näkisi sinun siivoamisesi?"
"Pyh! Kirstine voi aamulla ne lakaista pois. Enhän minä ole mikään palvelustyttö."
"Ei sinun silti tarvitse toimittaa palvelijattarelle kaksinkertaista työtä."
"Oh, sitävarten hän kai täällä onkin. Älä toki luule, että kädellänikään kosken sellaiseen hommaan kotona. — Ja ajattelehan sitten, että herra Poul luulee minun haluavan tulla grönlantilaisnaiseksi, asua maakuopassa ja maata lavitsalla. Hyväinen aika, kuinka hän on tuhma! Minä kun päinvastoin rakastan loistoa ja ylellisyyttä."
Hän vilkaisi toalettipöytäänsä ja muuhun kotoa tuotuun kalustoonsa, jotka täyttivät kokonaisen seinustan isossa tyttökammiossa, ja jatkoi hymyillen:
"En suinkaan; minä en ole hupsu — enkä sitäpaitsi häntä rakastakaan."
"Sitten et saa hänelle mennäkään. Rakkaus on avioliitossa tärkeintä."
"Bravo! Viisaus on puhunut; nyt kirje todella kirjoitetaan."
Hän asettui pöydän ääreen ja luki ääneensä sitä myöten kuin kirjoitti:
"Rakas Poul!
Kun sydämeni kuuluu yksinomaan taiteelleni, en voi tullavaimoksesi. Rakastakaamme toisiamme kuin veli ja sisar.
YstäväsiElse Mörck.
"Tämän voit antaa hänelle huomenna, Grethe, kuulethan."
Grethe istui pystyssä sängyssä. Tuo oli hänestä kovin jännittävää; ja hirveän sankarillisesti menetteli hänen mielestään Else hyljätessään laulunsa vuoksi Poulin rakkauden. Että voikin! Ja hän näki äkkiä "professorin" edessään. Hänen likinäköiset silmänsä suistelivat häntä kohti, niin että täytyi painua takaisin pielukselle. Ei, hän se toki ei ollut; hänessä oli liian paljon kirjatoukkaa; mutta kerran kai oli tuleva joku toinen…
* * * * *
Täyshoitola-opistolla oli oma sanomalehtensä, joka ilmestyi kerran kahdessa viikossa ja jota "professori" toimitti.
Lehti käsitteli olosuhteita koulun piirissä, mutta soi tilaa myöskin lyyrillisille purkauksille, olivatpa nämä sitten runoa tai suorasanaista. Julkaisu monisteltiin hektograafilla, ja siitä työstä huolehti sen toimitussihteeri Poul Lange. Hän oli juuri menossa tähän hommaan huoneeseensa, joka oli hänellä yhteinen "professorin" kanssa — molemmat olivat laitoksen täyshoito-oppilaita, — kun Grethe Gade kouluajan päätyttyä ojensi hänelle kirjelapun. Hän punehtui hiusmartoa myöten, sillä hän arvasi heti, että se oli Elseltä, eikä tolkuttomuudessaan tiennyt, mihin kirjeen panisi.
Grethe sanoi lohduttavasti:
"Älä siitä tule kovin murheelliseksi."
Mutta Poul, joka nyt käsitti, että tyttö tiesi asian, ällistyi ihan täydellisesti ja ryntäsi sanaa sanomatta huoneeseensa. Sisälle tultuaan hän viivähti kiertämään avainta lukossa ollakseen varma, että ovi oli visusti suljettu, ja repäisi vihdoin kirjeen auki. Hän luki sen kerran, luki vielä toistamiseen ja viskasi sitten uuniin, jossa tietenkään ei ollut tulta; mutta silmänräpäystä myöhemmin hän pisti kätensä pesään, niin että rystyset mustuivat, veti paperin ulos ja oikaisi sen jälleen.
Hän luki sen vielä pariin kertaan hieroessaan noen nyrkeistään housuihinsa ja vihdoin mutisi hampaittensa välistä:
— Se hävytön tytönlepakko! Kirjoittaa, että mieluummin harjoittaa taidettansa! Ja Jumala ties, mitä taidetta se onkaan… Ehkä keimailua! Muuta en hänessä toki koskaan ole huomannut. Mutta hän saa tätä vielä katua.
Hän katsahti ympärilleen huoneessa löytääkseen jotakin, mihin voisi kohdistaa vihansa, ja hänen silmänsä osuivat pöydällä akkunan ääressä lojuviin käsikirjoituksiin ja hektograafihyhmään. Hän näppäytti sormiaan.
— Hei! Nyt sen tiedän! Hänestä kirjoitetaan lehteen! Sanomalehtimiestä ei rankaisematta pilkata. Minulla on kynäni, ja siitä saan paljoa voimakkaamman aseen kuin myrkyllisinkään nuoli!
Professori pisti päänsä ovesta
"Pidätkö sinä esitelmää — vai mitä sinä täällä hoilaat? Etkö aio syödä päivällistä? Ne ovat käymässä pöytään."
Poul katsahti häneen ja sanoi hämmästyneenä:
"Kuinka sinä pääsit sisälle? Ovihan oli lujasti lukittu."
"Vai niin? Sitä en ollenkaan huomannut; se aukeni heti, kun siihen vain kosketin."
"Sitten lukossa on kai jotakin vikaa!"
"Pikemmin on vikaa sinussa!"
Professori nauroi ja riensi alas; mutta Poul ryhtyi kiertämään avainta reiässä ja huomasi lopuksi, että sen lehti oli katkennut.
Sillä tavoin! Nyt kai rehtori pauhaisi, se kun niin kiusallisesti osasi olla kaikkialla saapuvilla, mutta tuohan oli sentään vain pikkuasia häntä kohdanneeseen suruun verrattuna. Kumarruksissa hän astui alas ruokasaliin, missä — entisen arvoisan Pietarin tapaan — hukutti mielihaikeansa ja löysi lohdutusta saagovellin pohjalta.
Seuraavana päivänä oli koulun lehdessä tämänlainen "Kostajan" nimimerkillä varustettu "purkaus":
Pääs' Else taiteen taimitarhaan, hän hylkäs kauneimman ja parhaan: Kun tyttölapsi oikun saa, niin onnensa hän musertaa.
"Professori", joka illalla vuoteelle mentyään oli saanut kuulla Poulin kaikki lemmentuskat, ojensi paljonsanovalla hymyllä sanomalehden Elselle välitunnilla. Tyttö avasi sen ja näki heti runon. Veri nousi niin nopeasti hänen päähänsä, että häntä hetkisen huimasi, ja hän torui vihaisesti pientä tyttöä, joka kompastui hänen jalkaansa.
Hän istui yksinään eräällä penkillä isolla hiekoitetulla koulupihalla ja keksi äkkiä Poulin kasvot voimistelusalin ikkunassa. Hän nousi silmänräpäyksessä ja mennen puutarhan veräjällä seisovan rehtorin luo kysyi kuivasti ja lyhyesti:
"Onko oppilailla lupa oleskella voimistelusalissa välitunnilla?"
"Ei millään ehdolla! Ken sitä uskaltaa, saa varoituksen."
"Sitten pyydän ilmoittaa teille, että Poul Lange on siellä."
Rehtori katsoi häneen hiukan kummastuneena. Alentuiko tuo neitonen tavalliseen juoruiluun, vai oliko se kostoa? Varmana, että näin oli laita, hän meni sisälle, mutta Else käveli takaisin paikalleen, minne hän vähää myöhemmin kuuli askelten töminää isosta, tyhjästä voimistelusalista. Pian senjälkeen tuli Poul ulos ja suuntasi kulkunsa suoraan häntä kohti. Tyttö siirtyi hermostuneesti penkillään; mutta nuorukainen jäi seisomaan ja sanoi matalalla, mutta kiihtyneellä äänellä:
"Ensin sinä pilkkaat minua hylkäämällä tarjoukseni ja sitten juoruilet rehtorille kuin mikäkin jokapäiväinen koulutyttö. Minä halveksin sinua."
Else vilkaisi häneen, ja nuorukainen loi silmänsä alas kohdatessaan tumman säkenöitsevän katseen, jonka tyttö hänelle lähetti vastatessaan: "Mutta on kai jaloa ja miehekästä kirjoitella minusta herjausrunoja koululehteen? Kiellä tekosi, jos uskallat."
"Minä en ole aikonut sitä kieltää. Minä tiedän, mitä teen, ja vastaan sanoistani kuin mies!"
"Mies? Niin, sinä olet tosiaan kaunis mies! Jos sinä todellakin olet niin epätoivoissasi minulta saamiesi rukkasten vuoksi, tulisi sinun kantaa surusi miehen lailla eikä asettaa turvatonta naista kaakinpuuhun."
Poul Lange, joka useita vuosia sitten oli ollut innokas partiolainen ja osastossaan muiden hyvien ominaisuuksien ohella erikoisesti kehittynyt "ritarillisuudessa", tunsi äkkiä menettelynsä arvottomuuden ja istahti häpeissään penkille. Hän virkkoi nöyrästi:
"Myönnän menetelleeni typerästi ja pyydän sinulta anteeksi. Kernaasti koetan saada kaikki kappaleet lehteä takaisin polttaakseni ne."
"Se ei vähääkään hyödytä." Else katsoi haikeamielisesti hänen ruskeihin rehellisiin nuorukaiskasvoihinsa. "Kaikki lapset, jotka syövät aamiaista kodeissaan, ovat ottaneet kappaleen mukaansa, ja kaikki tietävät, että minua ja minun taidettani siinä tarkoitetaan."
"Sinun taidettasi?" Poulin ääni kuulosti masentuneelta; mutta Else sanoi vakuuttavasti:
"Lauluani nimittäin."
"No… niin… niin, sitähän me tietysti kaikki ihailemme. Kernaasti menen rehtorin luo ja kerron hänelle kaikki. Sitten hän voi rangaista minua ja samalla tuottaa sinulle tyydytystä."
"Älä toki, älä millään muotoa! Jätä se nyt jo. Mitä enemmän siitä puhumme, sitä suurempi hälinä syntyy. Eikä minulle tuota mitään iloa, että sinua rangaistaan."
Grethe saapui nyt paikalle ja vei Elsen mukaansa. Poul läksi Kaj Wulffin luo, jolle uskoi kaikki kalvavat tuskansa — sekä onnettoman rakkautensa että koston, joka häntä nyt kamalasti kiusasi.
Ystävä, joka kauan aikaa oli kärsinyt kaikkia mustasukkaisuuden tuskia — hän kun näet oli myös korviaan myöten rakastunut kauniiseen Elseen — lohdutteli nyt kilpailijaansa parhaansa mukaan, samalla kun ajatuksissaan hahmotteli kosimakirjettä, jonka seuraavana päivänä antaisi Grethen viedä ystävättärelleen. Grethe, joka oli niin järkevä ja luotettava tyttö, kyllä toimittaisi asian sekä hienotuntoisesti että varmasti. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt, ja tapahtumain kulku siirsi kosimahommat parempiin aikoihin.
Ystävätärten palattua koulusta ilmoitettiin, että Elseä oli puhelimitse kehoitettu heti matkustamaan kotiin, koska Svend oli sairastunut keuhkotulehdukseen. Kolmen junalle voi vielä ehtiä, ja Grethen saattamana Else riensi asemalle. Juna oli tavallisuuden mukaan myöhästynyt, ja kaikki lähikaupungissa asuvat oppilaat olivat kokoontuneet odotushuoneeseen. Täällä he tapasivat Poul Langen, joka oli matkalla pääkaupunkiin rehtorin asioilla. Poul seurasi Elseä, joka nousi junan takimmaiseen vaunuun, ja Grethe, joka puhelinviestin jälkeen tuskin oli lausunut sanaakaan, virkkoi kyyneleet silmissä:
"Muista nyt viedä hänelle terveisiä minulta; ja sunnuntaina minä tulen itse tuomaan ruusuvihon."
Else, jota ystävättären murheellinen kasvojenilme liikutti, oli itsekin vähällä hyrähtää itkuun, mutta sanoi sentään lohduttaen:
"Minä soitan sinulle heti, kun olen päässyt kotiin."
Ovi paiskattiin nyt kiinni ja annettiin lähtömerkki; mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hyökkäsi Kaj Wulff portaalle, töykkäsi Grethen sivulle ja ryntäsi vaununosastoon.
"Kaihan täällä vielä on tilaa?"
Hän istahti hengästyneenä, ja Else heilutti nenäliinaa ystävättärelle, joka jäi seisomaan samalle paikalleen niin kauan kuin juna oli näkyvissä.
Else istuutui ja he joutuivat nyt haasteluun, joka rauhallisesti alettuaan äkkiä muuttui mitä kiivaimmaksi riidaksi nuorukaisten välillä. Se alkoi, kuten useimmat murhenäytelmät, aivan vähäpätöisestä pikkuseikasta. Poulilla oli pieni kultasydän kellonperistään riippumassa, ja kun Kaj näki Elsen sitä ihailevan, alkoi hän kiusoitellen väittää, että tuo kapine oli mukailtua metallia. Hän sanoi selvästi erottavansa, että se oli vain messinkiä.
"Messinkiä!" Poul karahti pystyyn. "Kuinka sinä kehtaat sanoa sitä messingiksi? Minä olen perinyt sen äidiltäni, ja tiedän, että se on oikeata kultaa."
Kaj tiesi, että Poulin isä oli pappina Grönnissa, mutta äidistä hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan, koska tämä oli kuollut. Hän virkkoi sen vuoksi ilvehtien:
"Sinun äitisi on arvattavasti eskimo, ja nehän keräilevät kaikkea, mitä tunkiolta löytävät."
Poul ravisti häntä hartioista.
"Sinä valehtelet, lurjus, ja minä lyön sinua, jos puhut pilkallisesti äidistäni."
Kaj oli myöskin noussut. Hän oli ponnistellut ollakseen sukkela Poulin kustannuksella, jotta kunnostautuisi Elsen silmissä, mutta kun tyttö nyt sanoi: "Sinä olet sydämetön kollo!" suuttui hän, ja ystävykset, jotka tähän asti aina olivat vetäneet yhtä köyttä, alkoivat painia.
"No, malttakaahan toki!" Else nousi rakentaakseen rauhaa, mutta samassa Poul huomaamattansa töykkäsi häntä, niin että hän lensi vaunuosaston toiselle puolelle, missä ovi antoi perään, ja tyttö suistui ulos.
Toverukset katselivat silmänräpäyksen kauhistuneina toisiaan, ja sitten Poul syöksyi ovelle hypätäkseen neitosen perästä; mutta Kaj sai hänestä kiinni ja huusi epätoivoisesti:
"Mitä se hyödyttäisi? Hän on kuollut!"
Silloin osui Poulin silmä hätäjarruun, ja hän vetäisi siitä heti, joten juna pian senjälkeen pysähtyi. He juoksivat molemmat ulos. Poul kertoi, mitä oli tapahtunut, ja koska oltiin lähellä asemaa, lähetettiin mies resiinalla häntä etsimään. Toverukset lähtivät hänen mukaansa, ja kun oli saavuttu paikalle, oli Poul valkoinen kuin kalkittu seinä ja vapisi koko ruumiiltaan.
Else virui ratavallin rinteellä vähän matkan päässä eräästä sillasta, ja Poul, joka tuskin tohti lähestyä, näki, että tytön silmät olivat kiinni ja että verta tihkui päähän tulleesta reiästä. He laskivat hänet varovaisesti peitteelle ja kantoivat ratavartijan asuntoon, joka oli siinä lähellä. Tiesiväthän he, että apua oli tulossa. Asemapäällikkö oli luvannut hankkia lääkärin.
Else pantiin vuoteeseen, ja ratavartijan vaimo hautoi hänen päätänsä kääreillä. Tyttö oli yhä tajutonna, ja Poul, joka ei voinut hellittää silmiänsä hänestä, kuiskasi useita kertoja: "Onko hän kuollut?" Mutta vaimo pudisti päätänsä: "Hänen sydämensä sykkii, mutta hyvin heikosti."
Kaj tuli sisälle lääkärin ja asemapäällikön seuraamana, ja lääkäri pyysi kaikkia muita poistumaan paitsi vaimoa. Poul ja Kaj seisoivat puutarhassa käsi kädessä, sillävälin kun potilasta tutkittiin, ja Kaj huudahti epätoivoisesti:
"Se on minun syyni! Minä se sisään tullessani jätin oven kunnollisesti sulkematta."
Poul ravisti päätänsä: "Minä se häntä töykkäsin."
Viimemainittu istahti lypsyjakkaralle, joka oli jätetty sinne, ja nyyhkytti niin avuttomasti ja epätoivoisesti, että Kaj, jota muutoin pidettiin jokseenkin kovasydämisenä, väänteli käsiänsä ja sanoi murtuneena:
"Minä olen murhamies! Minä haastoin riitaa kanssasi, siksi että sinä rakastit häntä. Samoin oli minun laitani, ja vaikka hän oli antanut sinulle rukkaset, näin, että hän kuitenkin antoi sinulle etusijan minun rinnallani. Minä olen kaksinkerroin syyllinen ja ilmoitan itseni poliisille."
Asemapäällikkö, joka seisoi vähän matkan päässä, oli kuullut heidän tunnustuksensa, muttei ollut tietävinään, sillä hän huomasi, että omatunto oli iskenyt heitä paljoa kipeämmin kuin mikään muu rangaistus olisi voinut, ja hän lähestyi heitä sanoen säälivästi:
"Nuori neiti ei ole kuollut, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Lääkäri kyllä nopeasti tyrehdyttää verenvuodon, eikä ulkonainen vamma ole koskaan niin häijy kuin sisäinen."
Molemmat nuorukaiset nousivat, ja hän puristi heidän kättänsä.
Nyt ajettiin sairasvaunut rakennuksen eteen, ja miehet tulivat puutarhaan kantaen niiden koppaa. Asemapäällikkö pyysi heitä hetkisen odottamaan ja astui sisälle. Hän tuli heti takaisin ja viittasi miehille. Kun he tulivat jälleen ulos kantaen Elseä kopassa, näki Poul että tytön silmät olivat vielä kiinni, ja lääkäri sanoi hänen yhä olevan tajutonna. Hän nousi sairasvaunuihin, jotka ajoivat pois, ja ystävykset katselivat niiden jälkeen niin kauan kuin voivat ne erottaa. — Eiväthän he tienneet, saisivatko enää koskaan nähdä Elseä.
He kävelivät verkalleen yhdessä rautatieasemalle, ja pian senjälkeen Kaj palasi pohjoiseen ja Poul jatkoi eteläiseen suuntaan, mutta matka oli yhtä raskas heille kummallekin.
Tuntia myöhemmin Poul soitti Elsen kodin ovelle, ja Ursula-rouva tuli itse avaamaan. Poul ilmoitti nimensä, ja kun rouva hänen hätääntyyneestä ilmeestänsä huomasi, että jotakin erikoista oli tapahtunut, pyysi hän vaistonsa johtamana nuorta miestä astumaan puolisonsa yksityistoimistoon.
Ylioikeuden asianajaja oli yksinään ja nousi nopeasti. Poul aikoi puhua, muttei voinut, vaan purskahti äkkiä itkuun. Rouva Ursula painoi tuskissaan kätensä rintaansa vasten, mutta Mörck laski kätensä Poulin olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:
"Teidän täytyy tyyntyä; näettehän kuinka vaimoni on levoton. Missä onElse?"
Poul kuivasi silmiään nenäliinallaan ja kertoi sitten niin levollisesti kuin voi, mitä oli tapahtunut ja että Else yhä oli tajutonna. Lopuksi hän ilmoitti sairaalan puhelinnumeron, jonka lääkäri oli hänelle maininnut. Ursula-rouva hyrähti itkuun, mutta Mörck astui puhelimen ääreen ja soitti sairaalaan. Ursula-rouva ja Poul kuuntelivat jännittyneinä hänen sanojansa, mutta hän seisoi näennäisesti levollisena, ja ainoastaan rouva, joka tunsi hänet läpikotaisin, huomasi kuinka kuulotorvea pitelevä käsi vapisi, sillävälin kun hän toisella kädellään puristi kirjoituspöydällä olevaa paperipalaa niin lujasti, että rystyt kävivät valkoisiksi. Herra Mörck seisoi selin heihin, mutta kun puhelu oli ohitse, kääntyi hän heitä kohti, ja Ursula-rouva säpsähti. Hänestä näytti, että miehestä äkkiä oli tullut vanhus, ja hymy, jota tämä yritti, muistutti irvistystä.
Hän sanoi ikäänkuin työntämällä työntäen sanoja suustansa: "Else on tullut tajuihinsa. Hänet viedään nyt leikkauspöydälle."
"Hyvä Jumala!" Ursula-rouva lankesi miehensä kaulaan, ja tämä taputti hänen kosteata poskeansa. Vaimo-rukka katsahti häneen sääliä rukoilevin silmin ja virkkoi:
"Onko jotakin sisäistä vammaa?"
Herra Mörck vältti hänen katsettansa vastatessaan:
"Lääkäri toivoo, ettei ole; mutta hän ei vielä tiedä. Else on saanut useita ruhjevammoja."
Rouva Ursula laskeutui tuolille ja sanoi soinnuttomasti: "Jumala, salli hänen kuolla! Salli hänen kuolla!"
Poul seisoi etäämpänä ovella. Itku puistatti häntä kautta ruumiin, ja hän kärsi kuvaamattomasi katsellessaan poloisten vanhempain surua. Hän tunsi itsensä niin syylliseksi, että vain toivoi heidän antavan hänet poliisin haltuun, — mutta he eivät ajatelleet häntä. Samassa kolkutettiin ovelle perhesuojien puolelta, ja eräs sairaanhoitajatar pisti päänsä sisälle.
"Lääkäri on täällä ja tahtoo kernaasti puhutella rouvaa."
Rouva Ursula kavahti hämmästyneenä pystyyn.
"Lääkäri? Onko Else jo tutkittu?"
Sairaanhoitajatar katsoi häneen käsittämättä, ja rouva lisäsi epätoivoisesti:
"Ah, nyt muistan! Poikani on myöskin sairaana. Kyllä minä tulen."
Hän astui verkalleen sairaanhoitajattaren jäljestä, ja Mörck pyysi Poulia hankkimaan vaunut, koska he heti matkustaisivat Skovbyhyn kuulemaan, kuinka Else jaksoi.
Kun Poul paluumatkalla kulki paikan ohi, missä kauhistava tapaturma oli sattunut, sulki hän silmänsä ja puristi käsiänsä yhteen pelosta, että hänessä herännyt halu hypätä ulos junasta kävisi ylivoimaisen valtavaksi. Vaunu oli täynnä matkustajia, ja näiden levollinen rupattelu jokapäiväisistä asioista rauhoitti häntä, ja hän pakotti itsensä ajattelemaan jotakin muuta.
Mutta Skovbyn sairashuoneessa istui Mörck vaimoineen tyttärensä vuoteen ääressä. He eivät puhuneet, mutta heidän silmänsä eivät irroittuneet valkoisesta haamusta, jonka mustat hiukset pään ympäri asetetun kääreen alta pyrkivät kahtena palmikkona hänen hartioilleen. Lääkäri oli antanut heille toiveita. Tyttö ei ollut saanut sisäistä vammaa, ja päässä oleva reikä oli ommeltu umpeen; mutta hänen hermostonsa oli saanut kovan tärähdyksen, joten ainoastaan täydellinen lepo ja hiljaisuus voi hänet pelastaa.
Else, joka oli nukkunut, avasi silmänsä. Hän puhui aluksi hiukan ristiin ja kyseli haikaroista, joita oli pappilan katolla, mutta Mörck silitti rauhoittavasti hänen poskeansa.
"Isä!"
Else yritti nousta, mutta vaipui voihkaisten takaisin.
"Ei, ei, älä hievahda." Mörck tarttui hänen käteensä ja sanoi liikutettuna: "Rakas tyttöseni, älä yritä puhua. Äiti ja minä jäämme tänne yöksi."
Else kuiskasi heikosti: "Isä, suutele minua."
Hän suuteli tytön poskea, muttei uskaltanut puhua, koska pelkäsi joutuvansa ylenmääräisen liikutuksen valtaan. Hän istahti jälleen tuolille, ja nyt kumartui äiti suutelemaan tytärtänsä; mutta silloin Else oli jo uudelleen sulkenut silmänsä. Ponnistus oli niin uuvuttanut hänet, että hän oli silmänräpäyksessä vaipunut uneen.
Hän nukkui suurimman osan yöstä ja heräsi vasta sitten, kun tuskat päässä saivat hänet valittamaan. Ensimäisellä aamujunalla matkusti rouva Mörck takaisin pääkaupunkiin. Hänen oli saavuttava teatterin harjoituksiin, ja sitäpaitsi hän oli levoton poikansa puolesta.
Pappilassa oli syntynyt suuri suru ja hälinä, kun Poul oli tuonut tiedon murheellisesta tapahtumasta, ja aikaisin seuraavana aamuna papinperhe matkusti Skovbyhyn. He eivät saaneet mennä sisälle Elsen huoneeseen, mutta Mörck tuli ulos heidän luokseen, ilmoittaen sen ilosanoman, että Else oli välttänyt kuumeen. He jäivät kaupunkiin suurimmaksi osaksi päivää ja nauttivat Mörckin kanssa aamiaista ravintolassa. Päivällisen jälkeen saapui rouva Ursula sinne pariksi tunniksi; hänen piti näytellä illalla, ja Mörck matkusti kotiin.
Ursula-rouva erosi papinperheestä, joka asui pienessä maatalossa kaupungin ulkopuolella, ja meni sairaalaan, ja Mörck, jonka juna lähti ennen kuin heidän, riensi asemalle. Päästyään jo hyvän matkaa hän kuuli ripeitä askeleita takaansa, ja pian senjälkeen pujahti käsi hänen omaansa. Hän pysähtyi kummastuneena ja katsoi Grethen punastuneihin, itkettyneihin kasvoihin. Tyttö virkkoi rukoilevasti ja väräjävällä äänellä:
"Herra Mörck, tahdotteko tervehtiä Svendiä ja sanoa, että minä… rukoilen hänen puolestaan?"
Hän riensi nopeasti takaisin vastausta odottamatta. Mutta Mörckistä tuntui, että oli vilahdukselta nähnyt hänen sielunsa syvimpään, ja hän kuiskasi liikutettuna:
— Se rakas tyttönen.
* * * * *
Svend oli onnellisesti sivuuttanut taudinkäänteen ja söi nyt äitinsä suureksi riemuksi kahden edestä. Ursula-rouva oli ollut kovin vakava ja itseensäsulkeutunut Elselle tapahtuneesta kamalasta onnettomuudesta asti, ja Mörck, joka itse oli kärsinyt paljon surressaan lemmikkinsä kärsimyksiä, oli sen huomannut. Eräänä sunnuntai-iltana, käytyään Skovbyssä, missä Elsen paraneminen edistyi nopeasti, hän otti vaimonsa käden omaansa, ja he istuutuivat tämän pukuhuoneeseen, sitte kun ensin olivat kieltäneet ketään sinne tulemasta, vaikkei siinä suhteessa oikeastaan ollutkaan mitään syytä levottomuuteen. Molemmilla palvelijattarilla oli lomaa, ja Svend, joka sai olla jalkeilla vain pari tuntia päivässä, oli jo kauan sitten mennyt levolle. Poul puuhaili tavallisuuden mukaan suurta lääketieteellistä keksintöä. Svendin ruokahalu — jota muuten useimmat taudista toipuvat, varsinkin keuhkotulehdusta poteneet osoittavat — oli tukenut Poulin mielipidettä. Hän yritti keksiä jauhelääkkeen, mikä ehkäisisi kaiken nälän, samalla kun se tuottaisi ruumiille ravintoa useiksi päiviksi. Ja Svendin nukkuessa — nykyään hän nimittäin nukkui aina, milloin ei syönyt — oli koko iso pöytä tulvillaan kaikenkokoisia ja -värisiä pulvereita, ja Poul seisoi säteilevin silmin ja kuumeentapaisesti hyörivin käsin tekemässä kokeita. Mikään ei siis uhannut häiritä aviopuolisoiden rauhaa.
Mörck katsoi huolestuneesti vaimoonsa:
"Sinun ulkonäkösi ja olemuksesi on viimeaikoina tehnyt minut levottomaksi. Onko tuon muutoksen aiheuttanut pelko siitä, ettei Else täydellisesti parantuisi?"
"Ei, Nils, se on jotakin muuta — jotakin, mikä uhkaa riistää minulta unen ja mielenrauhan."
"Tahdotko kertoa minulle, mitä se on?"
"Tahdon kyllä. Olethan sinä aina ollut paras ystäväni, paljoa parempi kuin olen ansainnut."
Mörck taputti hänen kättänsä, ja rouva aloitti.
"Muistatko ensimäistä iltaa sairaalassa, kun Else näki, että olimme hänen luonaan?"
Mörck nyökkäsi, ja toinen jatkoi:
"Hän kutsui sinua, ja hänen äänessään oli niin liikuttava, rukoileva sävy, että se vihlaisi sydäntäni. Älä nyt käsitä minua väärin, rakas ystävä." Ursula-rouva tarttui miehen käteen, jonka tämä oli vetänyt luokseen. "Else kutsui ensin sinua ja tuskin hän edes huomasikaan, että minä olin saapuvilla. Ja tiedätkö syytä siihen? Hän suorastaan ei muistanut, että hänellä on äiti. Kun seuraavana päivänä olin yksinäni hänen luonaan, kysyin häneltä, pitikö hän ollenkaan minusta — ja pieni Else vastasi: 'Äiti, sinä olet hyvin kaunis ja sinua juhlitaan, enkä minä ihaile ketään niinkuin sinua.' Mutta, Nils, äiti ei tyydy pelkkään ihailuun, hän toivoo rakkautta ja hän haluaa kuulla nimeänsä mainittavan samalla äänenväreellä, millä hän sinua nimitti isäksi. Minä kärsin paljon sinä yönä yhdessä valvoessamme hänen vuoteensa ääressä, ja minä ajattelin Svendiä. —
"Hän on melkein aina kulkenut tietään yksin, ja vaikkemme liene tehneetkään mitään sanottavaa erotusta lapsiemme suhteen, tunsi hän, että Else oli sinun ja Poul minun lemmikkini. Mutta juuri se antoi hänelle selkärankaa ja halua näyttämään, mihin hän kelpasi. Sinä sanot, että hän on sinun paras, vaikkakin nuorin apulaisesi, ja usko minua, jahka sinun prokuristisi pian perustaa oman liikkeen, niinkuin sanoo aikovansa, silloin Svend on se, joka kykenevimpänä täyttää hänen paikkansa."
"Se on kyllä luultavaa. Svend on hidas, mutta perusteellinen. Ja mihin hän asettuu, siinä hän pysyy — kukaan ei työnnä häntä tieltään."
"Mutta, Nils, se mistä tänä iltana oikeastaan aioin puhua, on päätös, jonka olen tehnyt. Se on suurenmoinen, voit uskoa, ja varmaan ilahduttaa sinua."
"No, annahan kuulla."
"Minä tahdon olla parempi äiti lapsilleni ja parempi vaimo sinulle. —Minä jätän teatterin."
Ilon välähdys näkyi Mörckin kasvoilla, ja hän tarttui vaimonsa käteen kohottaen sen huulilleen.
"Se on tosiaan suuri päätös. Mutta kuinka sinä menettelet pannaksesi sen täytäntöön? Sinähän olet uudistanut sopimuksesi ensi näytäntökaudeksi."
"Niin olen, Nils, mutta tahdon pyytää teatterinjohtajaa vapauttamaan minut siitä. Hän tietää, mitä on tapahtunut, ja hän on hyväsydäminen mies."
"Mutta ellei hän sentään suostu?"
"Sitten sinä maksat sakon, johon minut tuomitaan — eikö totta, herra ylioikeuden asianajaja?"
"Minä maksan kernaasti kaikki, mitä haluat, kunhan vain saan sinut jälleen. Annoin sinulle kerran luvan mennä teatteriin, sillä näinhän että se oli sinun kutsumuksesi. Mutta et aavista, mitä se minulle maksoi. Minä olen alituisesti tuntenut katkeruutta ajatellessani niitä kaikkia siellä näyttämöllä, jotka saivat sinua syleillä ja lausua mitä hehkuvimpia sanoja sinulle, — vaimolleni."
"Mutta, Nils, Nils, vaikenehan toki, sinä vanha harmaahapsi mies!" Hän ravisti häntä hartioista ja hymyili vanhaa lumoavaa hymyään. "Onko se ihan totta — vai kuulinko väärin?"
Mörck piti kiinni hänen käsivarsistaan ja sanoi vakavasti:
"Muista, Ursula, että sinä olet nuori, niin monta vuotta minua nuorempi, ja sinä olet kaunis ja lumoava — paljoa viehättävämpi kuin sinut ensi kertaa nähdessäni. Ja minä olen, kuten sanot, vanha harmaahapsinen mies."
"Ah, Nils, mikset ole tuota sanonut jo kauan sitten? Tiedäthän, että minä silloin olisin teatterista luopunut."
"Niin, mutta tekemällä itsellesi väkivaltaa. Minä toivoin, että tulisit vapaasta tahdostasi. Nyt ovat lapsemme tuoneet sinut takaisin, ja minä siunaan heitä siitä."
"Sinähän käyt aivan juhlalliseksi, ja minä myönnän, että siihen on syytäkin. Tiedätkös, että Svend sai minut jälleen ajattelemaan Jumalaa. Minä olin kauan ollut niin etäällä poissa. Minä käsitin sen nähdessäni Svendin joka ilta panevan kätensä ristiin ja rukoilevan 'isämeidän', kuten ollessaan pieni poika. Ja sen olit sinä hänelle opettanut jo silloin, kun hän oli pieni. — Sinä juttelit heille kertomuksia ja sinä rukoilit heidän kanssaan, sillaikaa kun minä esitin huvinäytelmiä. Minä käsitän oikeastaan nyt vasta, että varsinainen toimialani oli kodin piirissä, sillä tiedä, Nils: en ole koskaan tuntenut itseäni täysin iloiseksi teatterissa. Minua vaivasi pelko ja levottomuus lasteni suhteen; tosin se hävisi heti kun astuin näyttämölle, mutta se palasi moninkertaisena jälkeenpäin."
"Sellaista levottomuutta tunteilevat useimmat äidit ollessaan kotoa poissa. Sinä seurasit vain kutsumustasi ja sinusta tuli yksi suurimpia näyttelijättäriämme, ja sitä olet ollut tähän asti."
Ursula-rouva laski hänen kätensä kaulalleen ja painautui lähemmäksi häntä.
"Nyt minä jään sinun luoksesi ja voin ottaa vastaan vanhuuden, kun se saapuu. Et tiedä, kuinka hermoja jännittävää ja rasittavaa on vaania jokaista pikku ryppyä. Ja nyt pääsen kaikesta maalaamisesta ja puuteroimisestakin. Ajattelehan: tänä aamuna keksin ensimäisen harmaan hiuksen — ja minä niin pelästyin, että unohdin riuhtaista sen pois!"
"Anna sen jäädä paikoilleen. Katso, minulla ei ole ainoatakaan mustaa jäljellä, enkä silti ole koskaan pelännyt vanhuutta."
"Sinä et näytellytkään komediaa — ja nyt se jää minultakin. Mutta, Nils, pidätkö sinä kuitenkin vaimostasi, silloinkin kun minulla on ryppyjä ja harmaat hiukset."
"Ursula, sinä pieni hupsu! Sinun sieluasihan minä rakastan enkä ruumistasi."
* * * * *
Mörckin perhe oli vuokrannut pienen huoneuston Sörupissa — puolen penikulman matkan päässä Fredensborgista sijaitsevassa kylässä. Siellä oli iso, vanha puutarha, ja täällä monien hedelmäpuiden välissä istuskeli Else kauniina lämpiminä elokuunpäivinä aamusta iltaan.
Hänen äitinsä tuskin poistui hänen luotaan, ja heidän välillään vallitsi niin luottavainen tuttavallisuus kuin parhaiden ystävätärten kesken. Else oli jutellut koko tarinan Poulista ja hänen kosinnastaan, mutta nyt hän katseli nuorukaista aivan toisessa valossa kuin ennen. Hänen kärsimyksensä ja oleskelu sairaalassa olivat opettaneet häntä näkemään muiden hyvät puolet aivan toisin kuin ennen, eikä hän enää koskaan yrittänyt tehdä ketään naurunalaiseksi.
Mutta hän ei vain oikein toipunut hermostonsa järkytyksestä. Hänen päänsä oli parantunut, ja tukka peitti täydellisesti haavan ompelusta jääneen arven; mutta hänen vilkkautensa oli poissa. Hän tunsi aina väsymystä, ja poskien puna, joka kerran oli häntä niin kiusoittanut, oli kokonaan kadonnut. Tapaturmasta tai mistään sen yhteydessä olevista seikoista hän ei ensinkään voinut puhua, koska hän silloin heti hyrähti itkuun.
Hänestä oli tullut niin hiljainen ja vakava, ja ainoastaan vanha sanomalehtimies — Grethen isoisä, — joka oli erikoisesti häneen mieltynyt, voi hiukan vilkastuttaa häntä. Tämä oli eräänä päivänä saapunut sinne maalle Grethen kanssa, jonka vanhempain luona hän vietti kesälomaa, ja Ursula-rouvan kera oli elvytetty entisiä teatterimuistoja niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä; ja myöhemmin hän oli usein käynyt Sörupissa.
Hän oli eräänä aamuna, juuri kun Mörck ja Svend olivat matkustaneet kaupunkiin, saapunut kuin kuljeksiva trubaduuri, kitara, hänen paras ystävänsä, riippumassa nauhasta hänen selässään. Hän oli kävellyt kahden penikulman matkan Trillerödistä ilmoittaakseen Gaden perheen tulosta. He aikoivat kaikki saapua päivälliselle, ja rouva Bangin, joka vieraili pappilassa, piti myös tulla.
"Lähteekö Erik mukaan?"
Else punastui omasta kysymyksestään, mutta Carstensen ei sitä huomannut. Hän tyhjensi juuri limonadilasia. Eräistä syistä hänelle ei koskaan tarjottu alkoholijuomia. Elsestä tuntui, että kului iäisyys, ennenkuin hän vastasi. Vihdoin hän laski lasin pöydälle ja kuivattuaan huolellisesti suunsa punaruutuisella nenäliinalla sanoi verkalleen:
"Erik? No tietysti. Juuri hänen syntymäpäivänsä vuoksi he tulevatkin.Se on hänen syntymäpäivälahjansa."
"Välittäneekö hän siitä?"
Else hypisteli hiukan hermostuneesti valkoisen pehmeäsilkkisen pukunsa pitsikaulusta, mutta Carstensen sanoi vakuuttavasti:
"Tietysti hän välittää, koska hän itse sitä ehdottikin. Hän oli päivän merkityksen johdosta saanut lomaa ja tahtoi kernaasti käyttää sitä oikein hauskalla tavalla."
"Niin, minulle se tietenkin on samantekevää. Kysyin etupäässä äidin tähden — täytyyhän hänen tietää, kuinka monta meitä tulee."
"Vai ni-i-in?" Carstensen katsoi häneen älykkäästi, ja äkkiä selvisi hänelle, ettei se tytölle ollut niinkään samantekevää. Olihan tullut hiukan punanhohdettakin poskille.
Hän istuutui ja alkoi näppäillä kitaraa, mutta Else tarttui innokkaasti englantilaiseen oppikirjaan; hänenhän täytyi koettaa lukea samaa kuin toiset koulussa.
He istuivat pienen pyöreän pöydän molemmin puolin puiden alla, ja raikas ilma, joka löyhytteli mitä pirteintä tuoksua päivänsäteiden lämmittämästä nurmikosta, huokuili heidän ympärillään.
Auringonsäteet lankesivat lämmittävinä kasteesta kosteille ruohokentille; oli vielä aikainen aamu, ja linnut visertelivät ilosta ja riemusta heidän päänsä päällä. Alhaalta Esrom-järven rannalta kuului vaatteita pesevien nuorten tyttöjen huutoja ja naurua, ja äsken sumuinen ilma oli niin kirkastunut, että saattoi nähdä kukkulan sinertäville huipuille asti.
Kuului hilpeätä huilunsoittoa ylhäältä avoimesta ullakkokamarin ikkunasta, mistä Poulin ruskeakiharainen pää silloin tällöin pisti esille. Palvelustyttö puuhaili aamiaispöydän kattamisessa puutarhatuvassa, mutta Ursula-rouvaa ei näkynyt. Hänellä oli jo hommaa päivällisen valmistuksissa, ja hän oli sitävarten lähettänyt Villen, joka muutoin avusti heitä karkeammissa töissä, opettajan taloon. Sieltä päin kuuluvasta äänekkäästä kanojen kaakatuksesta ja kukonkiekunasta saattoi arvata hänen asiansa.
Kun aamiainen, jolloin Ursula-rouva vain hetkiseksi näyttäytyi, oli syöty, niin Poul pumppusi ilmaa polkupyöräänsä, sillä hänen oli lähdettävä kymmenen junassa pääkaupunkiin. Äiti seurasi häntä portille ja pyysi häntä pistäytymään konttorissa ilmoittaakseen isälle odottamattomista vieraista, jotta ainakin Svend saapuisi aikaisemmin kotiin.
"Sen hän varmaan tekee", nauroi Poul. "Onhan maailmassa tyhmeliinejäkin. Sydän on imukone tai pumppu tai miksi sitä nimittäisimme, joka mieluimmin on pidettävä levollisessa, tasaisessa liikkeessä, ja houkkio on, ken panee koneiston kulkemaan seitsemän penikulman vauhdilla — se päättyy räjähdykseen. Minä ainakin varon itseäni sellaisesta."
"Saa nähdä, etkö sitä koskaan unohda!"
Ursula-rouva hymyili ja nipisti häntä korvasta, mutta Poul hyppäsi pyörälleen, heitti hänelle lentosuukon ja ajoi pois huutaen:
"Hyvästi, sinä viisain ja kaunein kaikista äideistä!"
Ursula-rouva jäi seisomaan portille, kunnes nuorukainen oli kääntänyt tienmutkassa Rasmus Lolländerin talon luona. Sitten hän kääntyi ripeästi, ja ystävällisesti nyökäytettyään päätänsä Elselle ja Carstensenille juoksi portaita ylös solakkana ja kepeänä kuin nuori tyttö. Carstensen katsoi ihaillen hänen jälkeensä:
"Että hänellä on ollut ihailijoita, voi helposti käsittää; mutta että hän on osannut pitää ne loitolla, on melkein mestaritemppu. Mutta sen hän on tehnyt… häntä nimitettiinkin jääimmeksi teatterilaisten kesken."
Else nousi hieman kiivaasti.
"Nyt voinemme hyvin mennä heitä vastaan", virkkoi hän.
Hän ei pitänyt siitä silmäyksestä, jolla Carstensen oli katsonut hänen äitinsä jälkeen, ja nyt hän käsitti, mitä merkitsee sana "kyynillinen", jota hänen isänsä kerran oli Carstensenista käyttänyt.
He olivat ehtineet pitkän matkan päähän metsään, ennenkuin näkivät papinperheen tulevan kävellen. Pitkä, hintelä, etukumarassa astuva pastori nojasi vaimonsa käsivarteen, ja Gretheä, jolla oli syli täynnä ruusuja, seurasi Erik hattu kallellaan ja laulaen kilpaa kaikkien metsän lintujen kanssa. Niin pian kuin Grethe näki Elsen, sieppasi hän Erikin hatun, pani ruusut siihen, antoi sen hänen käteensä ja juoksi Elseä vastaan samalla huutaen Erikille:
"Anna sinä itse ne hänelle."
Else, joka oli kuullut huudahduksen ja ymmärtänyt tarkoituksen, päästi hiukan hämillään Carstensenin käsivarren ja riensi avosylin Gretheä vastaan.
"Oi, kuinka olen iloinen, että tulette, ja kylläpä me saamme hauskaa!"
Toiset saapuivat nyt paikalle, heidät lausuttiin tervetulleiksi, ja Else toivotti Erikille kaikkea onnea. Carstensen katsahti pettyneenä ympärilleen, ja Karen-rouva, joka käsitti hänen tarkoituksensa, sanoi valittaen:
"Äiti ei ollut oikein reipas tänään; hän tahtoi mieluummin pysytellä kotona levossa."
Ja Carstensen, joka aamulla oli saapunut mieli täynnä iloista odotusta, tunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Toivo, joka oli ojentanut hänen selkänsä, oli särkynyt, ja hän asteli nyt raskaasti sauvaansa nojaten vähän muiden jäljessä takaisin taloon. Heidän saapuessaan puutarhaan Erik kaatoi kukkaset Elsen pöydälle ja sanoi:
"Minä poimin ne tänä aamuna niiden vielä ollessa kasteesta kosteina. Ne kasvoivat siinä isossa lavassa, tiedättehän, juuri kirkkopolulle vievän portin edessä — siellä on aina päiväpaistetta."
"Kiitos, Erik!" Tyttö ojensi hänelle hiukan hämillään kätensä. "Oletteko tosiaan ne poiminut minulle? Teidänhän päinvastoin olisi pitänyt saada lahja."
"Ette voi antaa minulle parempaa lahjaa kuin se on, että iloitsette kukkasistani."
Ursula-rouva tuli nyt esille ja laski kätensä Erikin käsivarrelle.
"Kovinpa te kasvatte, Erik! Kohta olette jo yhtä pitkä kuin leveä.Montako vuotta te siis tänään täytätte?"
"Kaksikymmentä!"
"Kaksikymmentä vuotta…" Ursula-rouvan silmät kävivät haaveileviksi, ja hän sanoi hiljaa: "Vuotta sitä ennen olivat kaksoiseni tulleet maailmaan. Teidän äitinne uhrasi kaikki — nuoruutensa, seurapiirinsä ja ylioppilastutkintonsa — lähteäkseen isänne kanssa nummiseudulle, karkeaan ilmanalaan ja sellaisen väestön luo, jonka kieltä hän tuskin ymmärsi."
"Ei, rouva Mörck, äiti eiuhrannutmitään. Hän seurasi miestä, joka omisti hänen rakkautensa ja joka sen myöskin ansaitsi. Jos hän sitävastoin olisi jäänyt paikalleen, olisi hän voinut puhua uhrista. Niin, silloin hän olisi uhrannut kaikki. Mikään ei ole suurempaa ja voimakkaampaa kuin rakkaus miehen ja naisen välillä, ja ken ei koskaan ole rakastanut, ei ole elänyt."
"Kas vain, nuori mies, kuinka te osaatte puhua! Teidänhän on täytynyt tutkia rakkauden sisintä olemusta, koska sen niin hyvin tunnette."
Rouva Mörck katsoi tutkivasti nuorukaiseen, mutta tämän katse oli avomielinen, kun hän vastasi:
"En ole koskaan puhunut rakkaudesta kellekään nuorelle tytölle, ja ken kerran tulee omakseni, on myöskin oleva ainoa. En voisi vaatia puhtautta naiselta, jos itse olisin tahrautunut — enkä tahdo koskaan naida sellaista tyttöä, joka on kuulunut muille."
Rouva Ursula joutui hämilleen. Hän vilkaisi salavihkaa Elseen, joka kuumeentapaisesti järjesteli ruusuja, ja tunsi todellista huojennusta, kun häntä kutsuttiin. Mutta koko päivän hän näki nuo rehelliset avo-ilmeiset kasvot edessään, ja vaikka nuorukaisen siveysoppi oli ainoata oikeata, tuntui se hänestä nykyaikaisten käsitysten mukaan melkein luonnottomalta.
Ursula-rouvan lähdettyä kääntyi Erik Elseen päin:
"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"
"Mikä sitten?" Else kumartui syvään ruusujen yli, mutta Erik katsoi häneen lempeällä, lujalla katseellaan ja sanoi hartaasti: "Että rakkaus on suurin kaikista."
"Niin; sen kyllä uskon. En ole koskaan rakastanut vanhempiani ja veljiäni niin suuresti kuin nyt sairaana oltuani. Näenhän, kuinka uhraavaisia ja helliä he ovat minua kohtaan, eikä rakkauteni musiikkiinkaan ole vähentynyt."
"Tuo kaikki on kaunista, muttei se kuitenkaan ole sitä rakkautta, mitä minä tarkoitin. Tarkoitin rakkautta miehen ja naisen välillä."
Nyt katsoi tyttö nuorukaista suoraan silmiin ja sanoi vivahdus vanhaa veitikkamaisuutta äänessään: "Siinäkin myönnän olevanne oikeassa. Teidän ja minun vanhempani ovat siitä paras todistus…"
"Ei, ei, Else!" Hän tarttui ruusuja pitelevään käteen. "Minä puhun nuoresta, rohkeasta rakkaudesta, joka näyttää meille, kuinka maailma on kaunis ja ihmiset hyviä."
"Päästäkää minut, Erik!" Elsen silmät kävivät tummiksi ja vakaviksi. "Siihen rakkauteen en tahdo koskaan tutustua — minä tahdon rakastaa vain taidettani."
Grethe, joka oli ollut ylhäällä kukkulalla, tuli juosten ja huusi: "Nyt tulevat Svend ja Poul polkupyörillä!"
Ursula-rouva lähestyi nopeasti.
"Se on mahdotonta! Poul ei voi tulla kotiin tähän aikaan."
Seurue nousi kukkulalle, joka oli aivan tienristeyksen kohdalla, ja Else, joka oli saanut poimituiksi ruusut kokoon, oli menossa viemään niitä sisälle; mutta Erik, jonka silmät alituisesti seurasivat hänen liikkeitänsä, sanoi kiireesti:
"Sellaista ei voi ennakolta päättää. Kerran tulee rakkaus ja silloin te antaudutte ehdottomasti. Mutta tehän olettekin niin nuori ja melkeinpä vain lapsi vielä."
"Kylläpä te sitten tosiaan olette merkillisessä keskustelussa lapsen kanssa."
Tyttö käänsi hänelle loukkaantuneena selkänsä ja meni kuningattaren ilmein ruusuineen sisälle.
Erik jäi seisomaan paikalleen, unohtunut ruusu kädessään. Hän vei sen huulilleen, mutta laski sen heti jälleen pöydälle, ikäänkuin olisi polttanut itsensä, ja totesi katkerasti hymyillen, että varsi oli taittunut.
Mutta maantiellä hyristi kaksi nuorta miestä polkupyörillä. He heiluttivat lakkejansa ja saadessaan vastatervehdyksen kukkulalta hurrasivat niin, että kaiku metsästä vastasi. Grethe etunenässä seurue meni heitä vastaan, ja silloin he näkivät, ettei toinen pyöräilijä ollutkaan otaksuttu Poul-veli, vaan sitävastoin Poul Lange.
"Minä tapasin hänet kaupungissa ja sieppasin hänet heti mukaani!" huudahti Svend. Ja nyt seurasi tervehtimisiä ja iloisia huudahduksia. Olihan saapunut yksi vieras lisää. Mutta Poul Lange katsoi heidän kaikkien ohitseen puutarhaan, mistä Else tuli näkyville, ja riensi sinne tyttöä vastaan.
Ensi kerran tuon surullisen päivän jälkeen he nyt jälleen tapasivat toisensa; ja Else kävi niin vaaleaksi kuin se puku, joka hänellä oli yllään. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun. Vähällä piti, ettei Poul tehnyt samoin.
Hän oli syvästi liikutettuna nähnyt, kuinka tyttö oli muuttunut, tullut vanhemmaksi, mutta sievemmäksi — niin, hän oli hänestä melkein yliluonnollisen kaunis. Mutta riemu, millä hän oli rientänyt Elseä vastaan, oli kokonaan hävinnyt, ja hän tunsi itsensä melkein hylkiöksi, koska hänen näkemisensä sai tytön heti purskahtamaan itkuun.
Karen-rouva, joka käsitti, mitä Elsen sielussa liikkui, tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet sisälle. Mutta vähän taampana, puolittain muutamain viinamarjapensaitten peitossa, seisoi Erik. Hän puristi kädessään ruusua, jonka sittenkin oli itselleen ottanut, ja kuiskasi pilkallisesti: "koulupoika".
Heti kun Mörck ja Poul olivat palanneet kotiin kaupungista, käytiin aterialle. Pastori Gade astui Ursula-rouvan luo:
"Emmekö me kaksi vanhaa ystävää pidä yhtä seuraa? — Carstensen lähti pois puoli tuntia sitten pyytäen suomaan sen hänelle anteeksi. Rouva Vibeken poisjääminen varmaankin on himmentänyt häneltä tämän päivän — hänellä ei ollut mitään rauhaa."
Ursula-rouva tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi vakavasti:
"Uskottomuus rankaisee aina itsensä — ja hän sai rangaistuksensa avioliitossaan rouva Hamannin kanssa, joka siis, tosin kyllä vallan vastoin tahtoaan, kosti rouva Vibeken puolesta. Kerrotaan hänen antaneen Carstensenille selkäänkin."
"Sitä puhutaan niin paljon, rouva Mörck. Minä taas luulisin, ettäCarstensen kykeni pitämään naista aisoissa."
"Ei, siihen hän ei kyennyt; siksi hänellä oli liian häilyvä luonne.Mutta nyt me käymme aterialle, ja toivoakseni ruoka on hyvää."
Pastori Gadella ei ollut mitään sitä vastaan, että pääsi tästä puheenaiheesta. Hän oli harvapuheinen mies. Puhuminen oli hänelle raskasta, ja sunnuntaiset saarnat kirkossa usein uhkasivat hänet lopen uuvuttaa, niin että hänen täytyi levätä koko iltapäivä. Elämä Jyllannin tuimassa ilmanalassa oli ollut vaarallista hänen terveydelleen, mikä aina oli ollut heikonlainen. Mutta hän rakasti tointaan siellä mannermaalla, ja pienistä mökeistä ja taloista hietasärkkien ja kanervaa kasvavien nummien takaa oli joka pyhä saapunut vakavia, harkitsevia miehiä ja naisia jalkaisin hänen kirkkoonsa. Sillaikaa kun meren mylvinä oli vähällä tukahuttaa hänen äänensä kuulumattomiin, puhui hän heille lempeästi Kristuksesta, joka oli ottanut kantaakseen, kaikki syntimme, niin että saatoimme olla varmat hänen anteeksiannostaan, kun hetkemme kerran tulisi.
Mutta vihdoin pappi alkoi sylkeä verta, ja lääkäri neuvoi häntä pyrkimään takaisin siihen seutuun, missä oli syntynyt ja kasvanut, ja kun virka tuli avoimeksi Trillerödissä, haki hän sitä ja sai sen. Mutta hän kaipasi takaisin ensimäiseen seurakuntaansa, ja hänelle tuotti todellista surua, kun kuuli, että eräs lähetyssaarnaaja, muuan niin sanotuista "tulikiven-saarnaajista", oli voittanut puolelleen seudun asukkaat ja että kirkko monet sunnuntait perätysten oli tyhjänä.
Kun kahvi oli juotu, ehdotti Mörck retkeä Nöddebon puistoon. Hänen ehdotukseensa suostuttiin yksimielisellä riemulla; mutta heti syntyi väittelyä, tehtäisiinkö retki maitse vai vesitse. Kun nuorisoa oli lukumäärältään enemmän kuin vanhempaa väkeä ja ilma tyyni, päätettiin vuokrata vene, ja Erik, joka oli tänään tavattoman hiljainen, tarjoutui yksinään soutamaan. Hänellä oli liian paljon voimia, väitti hän, eikä voinut elää päivääkään niitä käyttämättä. Kun kaikki olivat asettuneet veneeseen ja oli päästy kappaleen matkaa ulos Esrom-järvelle, kysyi Erik Ursula-rouvalta, osasiko tämä uida.
"Aivan kuin kivi!" nauroi rouva ja lisäsi: "Aiotteko kenties kaataa meidät?"
"Ei, en minä; mutta Lange — hän tekee voitavansa siinä suhteessa."
"Sen melkein minäkin uskon!" huudahti rouva niin, että Poul Lange, joka pyydysteli lumpeita Elselle, pelästyneenä pudotti likomärät kukkaset veneen pohjalle. Naisille tuli aika hätä hameistaan, mutta tasapaino saavutettiin jälleen, ja pian laskettiin maihin Nöddebon kärkeen. He menivät puistoravintolasta tilaamaan illallista, ja Else, jolla oli hyvin kehittynyt luonnonaisti, tarttui isänsä käsivarteen.
"Tule, isä, istutaan yhdessä tähän ja nautitaan hiljaisuudessa."
He istahtivat penkille matalan, puutarhaa rannasta eroittavan pensasaidan sisäpuolelle ja katselivat ulapalle. Naiset ja pastori Gade seisoivat vähän matkan päässä jutellen ravintolanisännän, herra Sörensenin kanssa, joka isona, punakkana, leveäharteisena ja hyvätuulisena, kuten kaikki ravintoloitsijat, otti illallistilauksia vastaan. Grethe ja Svend seisoivat tapansa mukaan hiukan erillään muista, ja Poul, joka oli sytyttänyt savukkeen, sovitteli itseänsä mukavasti riippumattoon, joka oli pingoitettu puiden väliin. Mutta Erik ja Poul Lange, molemmat kilpakosijat, lähestyivät kumpikin taholtaan penkkiä, jolla Else istui isänsä kanssa, ja kun Mörck huomasi hiipijät ja ymmärsi, että tytär mieluimmin tahtoi olla yksinään hänen kanssaan, nousi hän ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Kuulkaapa, kaikki te nuoret miehet, kuinka voitte katsella tuota raikasta järveä haluamatta heittäytyä sen aaltoihin. Menkää te vain; kyllä pastori ja minä pidämme naisille seuraa!"
Siinä ei siis ollut muuta neuvoa. Poul kömpi vastahakoisesti riippumatostaan, Svendin täytyi keskeyttää mielenkiintoinen esitelmänsä juriidisesta ja moraalisesta oikeudesta, ja Grethe, joka oli ollut hartaana kuulijana, vaikkei varsin paljoa käsittänytkään tästä lainopillis-siveellisestä aiheesta, valitti äänekkäästi, ettei ollut saanut kuulla loppua. Mutta sen lupasi Svend hänelle illallisen jälkeen, kun puiden välissä alkoi hämärtää, ja hän kiirehti Erikin luo, jolle oli vannonut ikuista ystävyyttä. Molemmat Poulit lyöttäytyivät yhteen, ja pian riennettiinkin jo mäkeä alas niemekkeelle, mistä he aikoivat lähteä ulapalle, käyttäen venettä uimahuoneena.
Grethe, joka huomasi, että Else mieluimmin tahtoi olla yksinään isänsä parissa, alkoi leikkiä pienen sysimustan kissanpojan kanssa, joka yritteli riuhtaista pöytäliinoja alas puutarhan pikkupöydiltä. Se seisoi takajaloillaan ja veti rimpsuista, ja Grethe seurasi sitä hyväilevin huudahduksin pöydästä pöytään. Else, joka oli väsyksissä, nojasi päätään isänsä olkaa vasten, ja he istuivat kauan ääneti.
Mörck, joka Elsen varhaisimmasta lapsuudesta asti oli häntä erikoisesti hellinyt, leikkinyt hänen kanssaan, opastanut häntä läksyjen lukemisessa ja kertonut hänelle kaikki seikkailut oman lapsuutensa ajoilta, oli heti tytön ripille päästyä joksikin ajaksi hänestä vähän vieraantunut. Hänen toimensa vaati häneltä kovin paljon aikaa; mutta hänestä tuntui myöskin ikäänkuin tyttö häntä välttäisi. Hän ajatteli, että sen ehkä vaikutti ikä, tuo ikä, jolloin ihmisessä kaikki käy ja kiehuu, jolloin elämä äkkiä alkaa näyttää niin rikkaalta ja jolloin rakennamme suuria tulevaisuudensuunnitelmia; ja hän oli vaiti ja antoi tytön elää rauhassa omien unelmiensa maailmassa.
Mutta eräänä iltana, kun he tavallisuuden mukaan istuivat yksinään äidin ollessa teatterissa, tuli tytär hänen luokseen ja istuutuen hänen polvelleen rukoili, katsellen noilla silmillä, jotka niin täydellisesti muistuttivat äidin silmiä, että saisi tulla laulajattareksi. Mutta tässä suhteessa Mörck ei ollut taivutettavissa. Hän tiesi, mitä pettymyksiä ja särkyneitä toiveita taiteen hengetär kantaa helmassaan, ja hän näki saman säihkyn tyttären silmissä kuin oli äidin silmissä hänen kieltäytyessään täyttämästä tämän toivomuksia.
Niin tapahtui, että hän myöhemmin lähetti hänet täyshoitola-opistoon ja lupasi antaa hänen kehittää soitannollisia lahjojaan, kunhan hän ensin suorittaisi ylioppilastutkintonsa. Täytyihän hänen ensin nähdä, tunsiko tyttö todellista kutsumusta vai oliko se ainoastaan ohimenevä tilapäisesti virinnyt mieliteko. He eivät olleet siitä asiasta sen koommin puhuneet, ja isä uskoi nyt, että pyhä hauta oli hyvin vartioitu.
Else kohotti päänsä hänen olaltansa ja virkkoi väsyneellä ja soinnuttomalla äänellä, joka isän korvissa värähti niin omituisen surunvoittoiselta:
"Vaaditko vieläkin, että suoritan ylioppilastutkinnon?"
Herra Mörck vilkaisi kapeihin, hienopiirteisiin kasvoihin, joiden tumma väri vähitellen alkoi palata, ja sanoi lempeästi:
"Tahdotko mieluummin siitä päästä?"
"Kyllä minä tahdon. Mitäpä minä sillä tutkinnolla tekisin? Enhän sitä koskaan tarvitse."
"Miksi et?"
"Siksi, että minä tahdon tulla laulajattareksi. Jasiinätulee kysymykseen pikemmin ääneni kuin tietoni, ja ääni minulla onneksi vielä on jäljellä."
"Etkö luule, että vielä olet liian nuori oikein tietääksesi, mitä tahdot?"
"Isä!" Elsen äänessä kuului loukkaantumista osoittava sävy. "Minä täytän ennen pitkää kahdeksantoista vuotta; mutta sinä olet ihan kuin Erik. Te molemmat luulette, että pysytään lapsena viidenteenkolmatta ikävuoteen asti, jolloin vasta suvainnette kunnioittaa minua täysikasvuisena."
Mörck hymyili ja sanoi rohkaisevasti:
"Se ei tosiaan olisi pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua. Mutta tuolla tulee pastori; anna siis toivomuksesi levätä tämän päivän yli."
"Emmekö mieluummin sano esitykseni, herra ylioikeuden asianajaja?" Else nauroi veitikkamaisesti niiaten. "Minulla on ehkä sitten kunnia lähettää se teille kirjallisesti, ja toivon, että huolellisesti pidätte puoltani. Mitä palkkioon tulee, voitte laskea sen kuinka korkeaksi vain tahdotte, — kyllä isä maksaa."