Mörck uhkasi häntä sormellaan, ja tyttö juoksi Grethen luo, joka vihdoin oli saanut kissanpojan kiinni, mutta pappi istuutui Mörckin viereen.
"Nyt alkaa tyttärenne reipastua. Se veitikkamaisuus ja huumori, joka ennen tenhosi meidät kaikki, on palaamassa samaten kuin poskien puna."
"Se on onneksi kyllä totta; mutta tuntuu sentään kuin hän olisi kaiken tämän aikaa elänyt omassa erikoisessa maailmassaan, ja vasta tänään olen huomannut, että hän välittää tulevaisuudesta. Mutta mitään elämäniloa en ole hänessä vielä havainnut."
"Terveys sen kyllä tuo tullessaan. Muuten ei mikään olekaan niin kasvattavaa kuin suru ja sairaus. Sairaus opettaa meille itsehillintää, jollaista emme ennen ole tunteneet. Emmehän kernaasti huolestuttaisi rakkaitamme. Mutta se opettaa meitä samalla huomaamaan ja pitämään arvossa kaikkea, mikä ennen mielestämme kuului meille kuin itsestään: terveyttä, päiväpaistetta ja elämisen iloa. Nyt kiinnymme noihin asioihin ja ristimme kiitollisina kätemme jokaisesta auringonsäteestä; sillä nyt käsitämme, että Hän, joka lähetti meille sairauden ja surut, myöskin lähettää meille päivänsäteet."
Pastori Gade oli puhunut hiljaisella hartaalla äänellä ikäänkuin ei olisikaan haastellut Mörckille, vaan tahtonut sitä itselleen vakuutella; ja Mörck katseli häntä hetkisen tarkkaavaisesti. Hän näki ikäänkuin ensi kerran nuo jonkun verran sisäänpainuneet kasvot hehkuvan punaisine täplineen kummallakin ulkonevalla poskipäällä ja näki myös suuret, harmaansiniset, sisäänpäin kääntyneet silmät, joissa oli kummallinen fosforimainen kiilto, — silmät, jotka ikäänkuin näkivät enemmän kuin muiden.
Ylioikeuden asianajaja Mörck oli levollinen, tasapainoinen luonne; mutta hänen oli vaikea hillitä itseänsä lausuessaan:
"Niin, meidän Herramme täytyy toisinaan käyttää meitä ankarassa koulussa, ennenkuin saa meidät puhuteltavikseen. Emmehän aina tule omasta aloitteestamme. Luin kerran erään kirjailijan teoksesta, että 'Herra on meitä kohtaan armollinen antaessaan meille kyyneleet'. Ne ovat enemmän arvoiset kuin hymy, — ja sen me tuontuostakin tunnemme, kunhan vain saamme ne puserretuiksi esille. Monet vuodet tunsin mitä sydämellisintä sääliä teidän anoppianne, rouva Bangia, kohtaan. Hän itki, kun hänen ensimäinen miehensä hylkäsi hänet, hän itki, kun hänen vanhempansa ja poikansa kuolivat; mutta toisen miehensä kuoltua hän — ei itkenyt. Ja siitä pitäin hän on ollut kuin kivettynyt. Hymyillä hän jonkun kerran voi; mutta hän ei enää voi itkeä."
"Se olikin onnellinen avioliitto."
"Niin, sitä se oli. Ei yhtä tuhannesta voi siihen verrata; mutta he olivatkin tavanneet toisensa vasta sitten, kun elämä oli kumpaakin ankarasti kouluttanut, ja kului vielä monta vuotta, ennenkuin he voivat mennä naimisiin."
Herrat jäivät vielä joksikin aikaa penkille istumaan ja juttelemaan, mutta Else ja Grethe eivät lopettaneet leikkiänsä kissanpojan kanssa, ennenkuin nuoret miehet virkistyneinä ja oivallisella tuulella palasivat uimasta.
"Nyt sitä ruoka maistuu!" huusi Poul jo etäältä, ja pian senjälkeen he kaikki istuivat pitkulaisen pöydän ympärillä nauttimassa tarjolla olevia maalaisruokia, joiden joukossa erityisesti kymmenkunnalla eri tavalla valmistetut kananmunat saavuttivat tunnustusta.
* * * * *
Kuu oli noussut taivaalle, kun seurue souti takaisin. Grethe ja Svend istuivat veneen perässä, jossa viimemainittu hyvin innokkaasti jatkoi keskeytynyttä esitelmäänsä. Erik souti yksinään, kuten tulomatkallakin, ja Else istui häntä vastapäätä molempain rouvien välissä.
Poul Mörck piti myöskin esitelmää. Pappi oli nimittäin valittanut kaulakipua, ja Poul käytti heti tilaisuutta tarjotakseen muutamia pillereitä, joita hänellä sattumalta oli mukanaan, ja monilla kaulan vääntelemisillä ja soodaveden avulla, joka samalla tuotti hänelle nikotusta, pappi sai vihdoinkin nielaistuksi pillerin, jolloin kandidaatti heti oli valmis aloittamaan, ja pian koko venekunta ei haastellut muusta kuin anginasta.
Kun tämä Elsestä kävi liian ikäväksi, alkoi hän laulaa:
"Ja rauha verhoo kaupungin, jo uinuu metsä, maa; käy taivas tumma tähtihin, kuun sirppi kohoaa."
Kaikki yhtyivät lauluun, ja yön kauneus, syvänsininen taivas ja tummien, uinuvien metsien seppelöimä järvi, jolle kuu valoi vaaleata, haaveellista hohdettaan, tempasi heidät lumoukseensa, ja vihdoin he vaikenivat vanaveden kimaltelevien pikkulaineiden välkkyessä, kunnes vedenkalvo jälleen tasoittui umpeen.
Heti kun he tulivat maihin, tarttui Else isänsä käsivarteen. Hän sanoi olevansa väsyksissä ja halusi päästä levolle. Rasmus Lolländerilta Sörupin kylästä he saivat vaunut, joissa vieraat aikoivat ajaa Leidersdorffin hotelliin Hillerödissä. Tänne he jäisivät yöksi matkustaakseen seuraavana aamuna kotiin. Else kätteli heitä kaikkia; ja Poul Langelle hän sanoi:
"Minä varmaankin eroan täyshoitola-koulusta, joten siellä tuskin enää tapaamme toisiamme."
Poul ei tiennyt mitä vastata. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki yhtäkkiä romahtanut kasaan, ja varma luottamus, joka hänellä kaiken päivää oli ollut, että kerran kuitenkin voittaisi tytön omakseen, näytti hänestä nyt äkkiä mahdottomalta. Täyshoitola-opistohan oli hänelle ollut toivon liesi, ja kun he nyt eivät edes näkisikään toisiansa siellä, eikä kukaan ollut kutsunut häntä tänne jälleen, niin missä hän sitten hänet tapaisi?
Hän etsi sanoja, mutta toiset, jotka jo istuivat vaunuissa, kutsuivat häntä kärsimättöminä, ja hän sanoi nopeasti hyvää yötä.
* * * * *
Eräänä syyskuun aamuna, vähän senjälkeen kun olivat muuttaneet takaisin kaupunkiin, Mörckin perhe matkusti Trillerödiin kuulemaan pastori Gaden saarnaavan. Poul syytti lukuja, hänellä ei ollut aikaa, ja sitäpaitsi antoi pääkallo, mikä hänellä aina oli uuninreunalla, kylliksi aihetta mietiskelyyn. Se kertoi hänelle elämän katoavaisuudesta, ja tyhjät silmäkuopat tuijottivat häntä vastaan katseella, joka olematta mikään katse oli kuitenkin paljoa vihlovampi kuin elävien ihmisten. Poul oli siis hyvässä seurassa, ja kun perhe lähti matkaan, ennenkuin kello vielä oli kunnolleen kahdeksaa lyönyt, kömpi hän vuoteeseensa auringon paistaessa korkealta taivaalta.
Pappilassa oli hiljaista.
Iso kenttä rakennuksen edustalla oli haravoitu ja siistitty sunnuntaiksi, ja puutarhassa nuokkuivat kaikki omenapuiden oksat hedelmien painosta. Ilma oli raikasta ja puhdasta, ja korkea syyskuun taivas oli etelämaalaisen sininen. Mutta aurinko paistoi ja Grethe tuli juosten heitä vastaan. Hänen yllään oli tumma villainen puku, ja runsas vaalea tukka oli kierretty kiehkuraksi pään ympäri. Hän ilmoitti ilosta loistaen:
"Isoäiti on täällä! Hän tuli eilen ja lähtee kanssamme kirkkoon."
Sisällä puutarhatuvassa oli kahvipöytä katettuna, ja Karen-rouva, joka oli nähnyt vieraat ikkunaruutujen lävitse, riensi tuomaan höyryävän juoman sisälle palvelijattaren seuraamana, joka kantoi äsken leikattuja juhlakakun viipaleita.
Rouva Bang istui nojatuolissa ikkunan luona, kauniit, hienopiirteiset kasvot ohimoille ja otsalle aaltoilevan valkoisen tukan reunustamina. Hänellä oli tavallisuuden mukaan yllään silkkipuku, mikä kaulan ympäriltä ja hihansuista oli hienoilla kellervillä silkkinypläyksillä koristeltu. Ursula-rouva istahti hänen luokseen:
"Onpa hauskaa nähdä teidät noin reippaana ja iloisena."
Rouva Bang puristi hänen käsiänsä ja virkkoi:
"Minä nukuinkin yöni hyvin. Näin unta Knudista, ja luulen, että pian tapaamme toisemme. Nyt alkavat lehdet varista, — kunpa pääsisin pois, ennenkuin talvi pitkine, pimeine iltoineen saapuu!"
Ursula-rouva sanoi nopeasti johtaen keskustelun toisaalle:
"Ja te tulette meidän kanssamme kirkkoon tänään?"
"Niin, senvuoksi olen tänne tullut. Gade on tosikristitty pappi ja tarkoittaa, mitä sanoo. Sellaisia pappeja on kovin harvassa; mutta me uskovaiset kuulemme heti äänensävystä, ovatko sanat teeskenneltyjä vai todellisia. Matkustin tänne myöskin välttääkseni Carstensenia."
Hän hymyili surumielisesti ja jatkoi hiljempää:
"Hän käy niin usein, ja vaikka olenkin antanut hänelle anteeksi, tahdon kuitenkin mieluummin olla yksinäni — muistoineni. Tosin kyllä olin hänet itse kerran valinnut; mutta silloin olin erehtynyt. Vasta Jumalan valitsemasta tuli oikea aviopuolisoni, ja ainoastaan hänet tahdon tavata."
Karen-rouva tuli äitinsä luo ja aikoi auttaa häntä ylös; mutta rouva Bang nousi ja astui niin suorana ja keveästi pöydän luo, että pastori hymyillen huudahti:
"Rouva Vibeke saattaa meidät väsyneet nuoret ihmiset kaikki häpeään."
Mutta rouva Karen, johon koski miehensä kivuloinen ulkomuoto, sanoi kiireesti:
"Nyt teidän täytyy vihdoinkin juoda kahvi, kun se vielä on kuumaa; kirkossa on niin viileätä."
Pastori Gade katsahti häneen, ja hän näki vaimonsa levottomasta, hellästä katseesta, että tämä oli käsittänyt enemmän kuin hän oikeastaan oli toivonut. Mörck kohdisti koko huomionsa rouva Bangiin. Hän oli havainnut miehen ja vaimon välisen yhteistajunnan ja pelkäsi nyt, että rouva Bang, joka tähän asti ei ollut mitään tiennyt, myöskin ymmärtäisi. Nuoret neidit rupattelivat ja hymyilivät, ja Svend jakoi veljellisesti huomaavaisuutensa heidän kesken.
Juuri kun he olivat aikeissa lähteä, sanoi rouva Bang:
"Onko teillä mitään sitä vastaan, että sentään jään kotiin? Minä tunnen itseni jokseenkin väsyneeksi ja haluaisin mieluummin jäädä istumaan nojatuoliin ja katsella ulos puutarhaan. On niin ihanaa muistella kesän kauneutta."
Karen-rouva käski palvelustytön olla valmiina siltä varalta, että rouva Bang jotakin haluaisi; mutta muutoin tätä ei saanut häiritä. Hän toimitti äidin mukavasti nojatuoliin ja pieluksia selän tueksi sekä jakkaran jalkain alle. Grethe taas toi valkoisen villahuivin, jonka levitti isoäidin hartioille.
"Kiitos, tyttöseni; te olette kaikki niin ystävällisiä minua kohtaan."
Else ja Grethe menivät edeltäpäin ja viittasivat sisälle rouva Bangille, joka vastaukseksi nyökäytti päätänsä ja hymyili lempeätä, sydämellistä hymyään. He astuivat ison takapuutarhan lävitse, mistä veräjä juuri vastapäätä kirkkoa avautui kapealle ruohottuneelle polulle, jota pappi kernaasti käytti. Else jäi hetkiseksi seisomaan.
"Tässähän ne kasvoivat."
"Mitkä? Mitä tarkoitat?"
"Oh, en oikeastaan mitään."
Hän veti ystävättären mukaansa. Iso päiväpaisteinen kukkaslava oli johtanut hänen mieleensä ruusut, jotka Erik oli tuonut hänelle Sörupiin, ja hän sanoi surunvoittoisesti:
"Rouva Bang on oikeassa, — on ihanaa muistella kesän kauneutta."
Kirkko oli melkein täynnä, kun he astuivat lähelle saarnastuolia, ja pian senjälkeen soittivat urut alkuvirren. Else piti hyvin paljon tästä vanhasta kyläkirkosta. Saarnastuolin portaiden kohdalle oli seinälle ripustettu taulu, jossa olivat mainittuina kaikkien seurakunnan pappien nimet Lutherin ajoista asti, ja toisella kalkitulla seinällä riippuivat raskaat kahleet, joita muuan näistä papeista kerran oli kantanut, kun oli yrittänyt puolustaa erästä kylää vihollista vastaan. Mutta ylhäällä kirkon kuvussa oli muutamia vuosia sitten tullut näkyviin kalkkimaalauksia, jotka nyt olivat korjatut entiselleen ja nähtiin samassa kunnossa kuin useita satoja vuosia takaperin.
Elsellä oli herkkä taidesilmä, ja hänen vanhempainsa kodissa oli taiteellinen puoli hyvin edustettuna; mutta hänen täytyi hymyillä nähdessään nuo merkilliset kuviot, jotka osoittivat senaikaista käsitystä perspektiivistä. Ja kuitenkin ne olivat hänestä paljoa hauskempia kuin nykyajan futuristien töherrykset, joilla ei ole mitään yhteyttä taiteen tai luonnonkaan kanssa.
Pappi nousi saarnastuoliin, ja leveä auringonsäde tunkihe sisään isosta ikkunasta hänen takaansa saartaen hänet valokehäänsä, niin että Elsen silmiä häikäisi hänen katsoessaan sinnepäin. Päivän evankeliumitekstinä oli: "Kenkään ei voi palvella kahta herraa", ja Else selitti sen omalla tavallaan.
Unohtaisiko hän Jumalan, jos hänestä tulisi kuuluisa laulajatar? Ei, ei, sitä hän ei tekisi! Hänhän itse oli antanut hänelle laulunlahjan, eikä hän anna meille kykyjä samalla antamatta lupaa niiden käyttämiseen.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, kulkivat molemmat neitoset ja Svend kotimatkalla muiden edellä.
Else sanoi tavattoman välinpitämättömällä äänellä:
"Eikö Erik-herraa tänään ollenkaan saa nähdä?"
Grethe joutui hieman hämilleen ja vastasi vältellen:
"Sitä en usko; hänellä lienee hyvin kiirettä tähän aikaan."
"Kaiketi lannanajoa, kyntöä ja turpeiden kääntämistä?"
Elsen sävy oli leikkisä, mutta siinä oli pieni katkera sivuvivahdus, joka ei jäänyt Gretheltä kuulematta. Hän sanoi siis ripeästi:
"Hän olisi ollut kotona tänään; mutta kuultuaan sinun tulostasi hän ajatteli, että hänen varmaan oli parasta pysyä poissa, koska ehkä olisi vaivaksi."
Else katsoi tutkivasti ystäväänsä. Tiesikö tuo tyttö jotakin vai puhuiko hän vain pelkästä avomielisyydestä? Mutta Svend, joka tähän asti oli ollut vaiti, sanoi loukkaantuneena:
"Ei suinkaan hän vain minua vältellyt?"
"Ka, nyt muistankin! Hän pyysi minua juuri kysymään teiltä, ettekö aamiaisen jälkeen viitsisi lähteä hänen luokseen."
"Sen teen kernaasti. Sitten kyllä taivutan hänet palaamaan kanssani — mikäli hän Elsen tähden tohtii."
Hän katsahti ilkkuen sisareensa, mutta tämä kohautti niskojansa ja sanoi vihaisesti:
"Älähän vaivaudu. Minä matkustan heti suuruksen jälkeen, — Poul on kutsunut minut ylioppilasyhdistykseen täksi iltaa."
"Niinkö? Minä taas luulin kuulleeni sinun aamulla kieltäytyneen, kun aioimme jäädä tänne iltajunan lähtöön asti."
"Mitä? Kieltäydyinkö? Sitä en voi muistaa."
Else poimi viimeiset ruusut Erikin pensaasta muka rouva Bangille viedäkseen, ja Grethe, joka nyt äkkiä muisti isoäidin, pyrähti juoksemaan huutaen samalla:
"Nyt minä riennän edeltäpäin katsomaan, kuinka hän voi."
Grethe näki isoäidin istuvan nojatuolissaan ikkunan edessä, mutta hän ei varmaankaan huomannut Gretheä, sillä hän ei nyökännyt vastaan, kun tyttö viittasi hänelle ikkunasta. Hän näki ruudun lävitse, että silmät olivat suljetut ja pää lepäsi pieluksella. Pienet valkoiset kädet olivat ristissä hänen helmassaan, ja huivi oli valahtanut hartioilta.
Grethe juoksi takaisin pyytääkseen toisia olemaan hiljaa, koska isoäiti nukkui, ja yksimielisesti he menivät sisälle pääovesta.
He söivät aamiaista ruokasalissa, heti kun olivat tulleet sisälle; mutta Karen-rouva ajatteli, että oli parasta antaa isoäidin nukkua rauhassa. Grethe ja Svend haastelivat vilkkaasti — oli niin paljon juteltavaa senjälkeen, kun oltiin Nöddebon retkellä. Mutta Else oli alakuloinen. Kun he olivat aterioineet, meni rouva Karen sisälle äitiänsä katsomaan jättäen oven auki jälkeensä. Äkkiä he kuulivat valittavan huudahduksen ja senjälkeen kutsun, ja pappi riensi sisälle.
Karen-rouva seisoi kumartuneena äitinsä puoleen ja puhui tuskallisen levottomasti:
"Äiti, pikku äiti!"
Mutta pastori näki heti, että rouva Bang oli kuollut. Hän otti hänen kätensä, mutta se vaipui jälleen takaisin, ja hän kuunteli sydämenlyöntiä. Tarttuen vaimonsa käteen hän sitten virkkoi juhlallisesti:
"Onnellisen lopun sinun äitisi sai. Hän on nyt sen seurassa, jota aina oli kaivannut."
Toisetkin olivat tulleet sisälle ja seisoivat kaikki äänettöminä kunnioituksesta kuolemaa kohtaan, joka usein näyttää meille vilahduksen siitä suuresta, mitä nimitetään iäisyydeksi; ja pappi luki isämeidän.
Svend meni noutamaan lääkäriä, mutta Mörck kantoi rouva Bangin etelänpuoleiseen vierashuoneeseen, mistä oli laaja näköala vainioille ja niityille. Siellä vanha rouva oli vierailujensa aikana aina asunut, eikä kukaan koskaan astunut sinne tuntematta tuoksahdusta siitä rauhasta ja lempeydestä, mitä hän alati levitti ympärilleen. Else ja Grethe menivät samaan ullakkokammioon, missä he olivat yhdessä asuneet, mutta joka Grethellä nyt oli yksinään hallussaan. He istuivat käsi toistensa kaulassa ja itkivät kumpikin pitäen nenäliinaansa silmiensä edessä; mutta Karen-rouva istui sisällä äitinsä luona — yksinään, kuten oli sanonut haluavansa.
Samana iltana — Mörckin perhe oli matkustanut ennen päivällistä — istui pastori Gade vaimoineen omassa kamarissaan keinutuolissa pöydän edessä. Rouva Gade istui isoäidin nojatuolissa, joka oli siirretty sinne.
Äidin äkillinen kuolema oli tehnyt hänet levottomaksi. Hän pelkäsi menettävänsä myöskin aviopuolisonsa, jonka heikko, riutunut ulkomuoto oli sinä päivänä ensi kertaa täyttänyt hänen mielensä vapisuttavilla aavistuksilla. Hän oli pannut varjostimen lampun yli, jonka hohde kirvelytti hänen itkettyneitä silmiään, ja hänen äänensä oli raukea, kyynelten tukahduttama, kun hän sanoi:
"Luuletko, että äiti tiesi kuolevansa?"
Pappi nyökkäsi:
"Luulen kyllä; se aavistus varmaankin tulee kaikille kaipaaville."
"Kaipaaville?" Karen-rouva katsoi huolestuneena kysyvästi mieheensä."Mitä kaipaaville?"
"Niille, jotka kaipaavat lepoa ja ikuista rauhaa."
"Mutta varmaankin äiti pikemmin kaipasi eno Knudia."
"Niin kyllä, — mutta hänen kaipuunsa ei enää ollut tästä maailmasta."
"Ei, sehän on aivan luonnollista. Kun tulee vanhaksi, katoaa kaiketikin se tunne, jota monet nimittävät rakkaudeksi, mutta joka onkin ainoastaan rakastumista. Ikävä vain, että sielullinen puoli tulee niin myöhään."
"Karen!"
Pastorin ääni kuului niin tuskallisen kummastuneelta, että Karen-rouva säpsähti; mutta hän oli päättänyt tänä iltana sanoa kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja virkkoi sen vuoksi intohimoisesti:
"Miksi olet kokonaan sulkeutunut itseesi viime vuosina? Ennen Jyllannissa kerroit kaikki minulle; nyt on sinusta tullut kuin muukalainen sekä minulle että lapsille. Me olemme nyt ulkopuolella, kuten seurakuntasikin, ja ainoastaan saarnasi kuuluu meille kaikille."
Pastori ei vastannut; mutta Karen-rouva nousi ja astui hänen luokseen.Hän laski kätensä hänen olalleen ja kumartui hänen puoleensa.
"Svend, armas puolisoni, etkö enää rakasta vaimoasi?"
Pappi painoi hänen kättään poskeansa vasten, ja rouva laskeutui polvilleen hänen eteensä. Pastori silitti kädellään hellästi hänen vaaleita hiuksiansa ja sanoi soinnuttomalla äänellä:
"Minä rakastan sinua kuten aina; — mutta minä olen sairas."
"Svend, mikä sinua sitten vaivaa?"
Hän katsoi huolestuneesti miehensä silmiin, jotka omituisen metallikiiltoisina tuijoittivat eteensä, ja pastori vastasi ikäänkuin tunnustaen jonkin synnin:
"Minä luulen, että minussa on rintatauti, tuberkeleita. Kaiketi olen sen saanut Jyllannissa ja… minä luulen, että käyn kohti kuolemaa."
"Ja sen olet minulta salannut?"
"Miksipä olisin sinua sillä tiedolla huolestuttanut? Minä kerron sen vain nyt, kun kysyt."
"Ja luuletko, että minä tyydyn näkemään sinun hitaasti riutuvan ja kuolevan silmieni edessä?"
Vaimo painoi intohimoisesti hänen kättänsä huulilleen. Pastori sanoi liikutettuna:
"Meidän täytyy taipua Jumalan tahtoon."
"Niin, tuo kuulostaa niin kauniilta; mutta…" Hän nousi ja sipaisi hiukset pois silmiltään: "Kuka sanoo, että Jumala tahtoo sinun kuolemaasi?"
"Karen!" Pastori Gade nousi ripeästi ja hänen silmiinsä tuli uutta eloa, kun hän tarttui vaimonsa käteen ja virkkoi: "Ellei se ole Jumalan tahto… Menkäämme nyt äitisi luo, Karen, siellä saamme ehkä vastauksen kysymykseemme."
Karen-rouva katsahti häneen hiukan levottomasti. Oliko hänellä kuumetta, vai mitä hän sanoillaan tarkoitti? Oliko hän unohtanut, että isoäiti oli kuollut? Mutta pappi, joka luki hänen ajatuksensa, sanoi levollisesti:
"Äitisi on antanut meille eläissään monta hyvää neuvoa, ja minä uskon, että löydämme rauhan ja opimme alistuvaisuutta hänen kuolinvuoteensa ääressä."
Karen-rouva näki kuitenkin, että elämäntoivo noista synkistä ajatuksista huolimatta hänessä vielä sykki, ja kaikki hänen surunsa ja alakuloisuutensa hävisi siinä tuokiossa. Kristittynä hän käsitti miehensä päätöksen ja seurasi häntä kernaasti.
Ylhäällä hiljaisessa tuvassa, salaperäisen kuoleman ääressä, jonka olemus usein melkein vastoin tahtoamme saa meidät ristimään kätemme ja antautumaan hartaudeksi nimitettyyn käsittämättömään tunteeseen ja siinä tajuamaan olevamme luodut Jumalan kuvaksi, polvistuivat mies ja vaimo sydämelliseen rukoukseen — molemmat yhtyneinä samaan toivomukseen: että Jumala vielä soisi heidän muutamia vuosia elää yhdessä. Ja se rukous kohosi Jumalan valtaistuimelle.
* * * * *
"Kuule, isä!" — Else oli livahtanut isänsä toimistoon ja seisoi nyt hänen edessään katsellen häntä veitikkamaisesti, mutta vähän hämillään. Hiukan vastahakoisesti Mörck kohotti silmänsä papereistaan.
"Tiedäthän, etten halua tulla häirityksi konttoriajalla. Mitä sinä siis tahdot?"
"Minä tahdon sittenkin päästä takaisin täyshoitola-opistoon."
Isä katsahti häneen kovin kummastuneena; mutta kun tyttö ei näkynyt aikovan sanoa enempää, virkkoi hän raukeasti:
"Kylläpä te tyttölapset olette omituisia. Mitä teiltä vaaditaan, sitäette tahdo,ja kun vihdoin pääsette toivomuksenne perille, niintahdottekumminkin. Minulla ei nyt ole aikaa, mutta sinä olet totisesti antanut minulle jotakin mietittävää. Mene nyt! Päivällisajalla pohdimme asiaa."
Mörck vaipui jälleen papereihinsa ja hymähti puoliääneen omissa mietteissään:
"Niin, tyttölapset ovat hiton kummallisia."
"Hyi, isä, kun kiroat!"
Mörck katsahti häneen jurosti hymyillen:
"Siinäkö sinä vielä olet, pikku velho! Etkö siitä lähde!"
"Kyllä, herra yli-asianajaja, — muttei saa olla noin vihainen."
Else heitti hänelle sormisuukon ja riensi sisälle. Aurinko paistoi arkihuoneen pianolle ja Else istahti sen eteen. Hän alotti suurin taiteilijanelein erään Chopinin valssin, mutta ei saanut mitään lepoa, ja vähän myöhemmin hän lähti notkein liikkein huoneeseensa. Täällä hän otti esille mustetta, kynän ja postipaperia pienestä lastenlippaasta, jonka äskettäin oli perinyt rouva Bangilta.
Oli päästy marraskuuhun, ja Else oli samana päivänä saanut Gretheltä kirjeen, jonka sisältö oli saanut hänet ajatuksissaan siirtymään takaisin täyshoitola-koulussa vietettyihin päiviin, ja äkkiä hänessä oli herännyt voittamaton halu päästä sinne jälleen. Hän näki rehtorin kookkaana ja voimakkaana edessään ja kuuli hänen milloin leikkisät, milloin kehoittavat sanansa; mutta ennen kaikkea hän näki eteisen kellon, tuon ison, valkoisen bornholmilaisenkellon, joka aina ärsyttävän tarkasti ilmoitti, mikä aika oli.
Se kello oli usein häntä suututtanut; rehtori vaati täsmällisyyttä, mutta Elsellä sitävastoin oli melkein sairaaloinen taipumus myöhästymiseen, ja sittenkin, vaikka hän jälkeenpäin niin hyvin kätki itsensä käytävässä jonkun toisen oppilaan taakse, rehtori kyllä keksi syntisen ja toimitti hänet esille, jolloin kehoituksia ja muistutuksia tuli oikein satamalla. Mutta rehtori oli sittenkin mainio. Hänellä oli niin paljon hymyryppyjä silmäkulmissa, ja vaikka hän kyllä toruikin tukevasti, näytti kuitenkin aina siltä, että kaiken pohjalla oli myötätuntoa, niin että hänestä täytyi pitää.
Grethe oli myöskin kirjoittanut, että koulussa hommattaisiin huvinäytelmä, ja rehtori oli tänä vuonna aikonut antaa Elsen esittää Inkerin osaa "Lomavieraissa", ja Poul Lange saisi näytellä Knudia; mutta siitä tuskin tulisi mitään, kun Else yhä pysyi poissa.
Niin, totisesti se niin on! Else sulki kirjeen, jonka oli lukenut kolmanteen kertaan, ja istuutui vastaamaan.
"Tässä ovat neidin kirjoituskojeet."
"Kiitos, Bodil, voitte laskea ne vuoteelleni." Else kääntyi häiritsemisestä närkästyneenä palvelustyttöä kohti; mutta hänen kasvonilmeensä muuttui, kun hän näki ilon, mikä loisti toisen silmistä.
"Olette kai hyvällä päällä tänään?"
"Niin, sitä olenkin; minä olen saanut pienen veljen."
"No, sepä vasta hauskaa!" Elsen huudahdus kuulosti kylläkin todelliselta, mutta sittenkin hänestä tuntui, että tuolla hauskuudella sai olla rajansa. Perheellä oli jo ainakin tusina lapsia, sen hän varmasti tiesi. Bodil jatkoi ilosta säteillen:
"Meillähän on kaksitoista tyttöä, niin että oli oikea onnenpotkaus, kun nyt tuli poika. Ja ajatelkaahan, neiti Else, rouva Mörck on luvannut tulla kummiksi."
"Niinkö!" Nyt Else oli todella innostunut. "Saanko minäkin tulla mukaan?"
"Kyllä, tietysti neiti saa tulla. Mikä riemu nouseekaan kotona, kun kerron, että sekä rouva että neiti tulevat ristiäisiin!"
"Bodilin äiti oli kyllä aika vilkas nuorena. Äiti on kertonut, että hän palvellessaan isovanhempaini luona oli eräänä iltana äitini kanssa Tivolissa. He olivat livahtaneet sinne kenenkään tietämättä; mutta kyllä he seuraavana päivänä saivat kuulla kunniansa. Äidinäiti oli varsin ankara."
"Niin, niin, sen jutun on äiti kertonut satoja kertoja. Hän sanoi rouvan olleen niin kauniin, että kaikki herrat Tivolissa juoksivat häntä tirkistelemään, mutta sitten hän suuttui ja itki kotiin tultuansa ja sanoi, ettei koskaan menisi naimisiin."
"Oh, sellaista lörpötellään varsin usein, vaikk'ei kuitenkaan mitään tarkoiteta."
"Mutta sitähän ei toki neiti sano, kun on niin kaunis?"
"Minä… hm… niin… ei,minä en todellakaan tahdo koskaan mennä naimisiin.Onneksi on korkeampiakin harrastuksia."
"Niin, sen voitte kyllä te sanoa. — Nyt minun täytyy kai kiirehtiä silitysrautani ääreen; meidän täytyy saada työ valmiiksi ennen päivällistä, ja kalaputinki on jo keitetty."
Bodil läksi, ja Else jatkoi kirjoitustaan. Hän pyysi ystäväänsä ilmoittamaan rehtorille, että hän kernaasti ottaisi tuon osan ja tulisi kouluun ensi tilassa. Else puraisi kynänvarteen. Oli toki onni, ettei hänen eroamistaan ollut ilmoitettu heti loma-ajan jälkeen, kuten hän oli pyytänyt isää tekemään. Olisihan kuitenkin tullut suorittaa lukukausimaksut kesälomaan asti, ja hänen isänsä oli aina sanonut: "Odottakaamme, mitä aika tuo mukanaan." Hän ajatteli nyt todellisella ihailulla isäänsä, joka aina oli niin järkevä ja kaukonäköinen; mutta hänhän tunsikin ihmiset hyvin, varsinkin kai naiset; sillä Elsen äiti ei suinkaan aina ollut oikuista vapaa. Mitä hänen oma käytöksensä tässä tapauksessa voisi osoittaa, sitä ei Else ollenkaan ajatellut; hän koetti vain kuvitella menettelevänsä yksinomaan isän toivomusten mukaisesti palatessaan täyshoitola-opistoon.
Äkkiä hän näki edessään Poul Langen. Tämä keikautti päätään tahtoessaan suoria pois silmiltään pitkää, aaltoilevaa tukkaansa, joka usein oli ärsyttänyt Elseä. "Leikkauta toki hiuksesi koneella", oli tyttö sanonut, "niin kestää sentään hiukan aikaa, ennenkuin ne jälleen kasvavat"; mutta Poul, joka luuli voimansa olevan hiuksissaan, kuten Simsonilla, ei noudattanut Delilan neuvoa. Hän antoi niiden kasvaa eikä vielä sittenkään, kun Else lahjoitti hänelle kaksi heleänpunaista hiusnauhaa, yhden kummallekin ohimolle, joutunut hämilleen, vaan keikautti päätään taaksepäin, niin että hampaat kalahtivat yhteen suussa.
Kirje oli valmis, ja Else juoksi käytävään noutamaan päällysnuttuansa. Tärkeimmät kirjeet hän tahtoi itse toimittaa postiin, ja tämä oli mitä tärkeimpiä. Siinähän puhuttiin koulunäytelmästä ja Poulista sekä kaikkein, kaikkein tärkeimmästä — kappaleen päähenkilöstä, hänestä itsestään.
* * * * *
Else ja Grethe istuivat yhteisessä huoneessaan pappilassa ja lukivat "Lomavieraissa" esitettäviä osiansa. Läksyjen lukeminen oli kauan sitten päättynyt. Se työ toimitettiin tähän aikaan mitä ripeimmin ja nopeimmin pois tieltä ja innokkaasti puuhattiin sitten tässä verrattomasti hauskemmassa toimessa.
Elsen oli määrä esittää Inkeriä ja Grethen neitsyt Tudsgaardia; Poul olisi Knudina ja muut osat olivat annetut yliluokan oppilaille. Kaj Wulff, joka muutteeksi oli jonkun aikaa haaveillut Gretheä saaden tytöltä kuitenkin jokseenkin viileää myötätuntoa, oli Elsen palattua muuttunut jälleen tämän ihailijaksi. Mutta silläkään taholla hän ei kohdannut ymmärtämystä. Else suosi enemmän Poulia, mikäli hän yleensä välitti muista kuin itsestään, — mutta nuorukaisesta tuntui, että tytöltä kokonaan puuttui sydän.
Hänen oli arvosteltava esitystä koulun lehdessä, ja hän kirjoitteli nyt joka ilta sivun toisensa perään Elsen näyttelemisestä, joka tietysti menisi loistavasti. Olihan parasta harjoitella ajoissa, ja jos arvostelusta tulikin pitkänlainen — se täyttäisi kaikki palstat ainakin kymmenkunnassa koululehden numerossa, — oli hän joka tapauksessa tuonut esille sekä hyviä että tärkeitä seikkoja.
Else veti lampun lähemmäksi itseänsä:
"Sehän ei valaise ollenkaan. Miksei teillä toki ole sähkövaloa? Onhan sitä muuten kaikkialla tässä kylässä?"
"Isä pitää enimmän öljylampuista. Ne ovat hänestä kodikkaampia ja hauskempia."
"Sait kai häneltä kirjeen tänä aamuna. Kuinka hän nyt voi?"
"Isä voi hyvin, niin hän kirjoittaa, ja syö ja juo hyvällä halulla."
"Niin, Skodsborgin sanatoriossa onkin mainio hoito, niin olen kuullut."
Grethe teroitti lyijykynää ja sanoi puolittain kuiskaten vilkaistessaan ovelle:
"Mitä sinä pidät kappalaisesta?"
"Oh, enpä tiedä. Hän on varmaan omituinen olento." Else hymyili hiukan hämillään. "Ja hän tuijottaa minuun suurilla unisilla juutalaissilmillään kaiken aikaa, kun hän on sisällä, niin että tuskin tiedän, mihin katsoisin."
"Hän on tietysti rakastunut sinuun kuten kaikki muutkin."
Grethen äänessä oli vivahdus katkeruutta, minkä Else heti huomasi; hän sanoi senvuoksi nopeasti:
"Sinä olet ehkä itse hullaantunut häneen?" Kun Grethe ei vastannut, vaan ainoastaan katsoi loukkaantuneena toveriinsa, jatkoi tämä hymyillen: "Mitä luulet Lain siihen sanovan? Jumaluusoppi ja lakitiede ovat kaksi kovin erilaista käsitettä — edellinen käsittelee haudantakaisen ja jälkimäinen tämän maallisen elämän asioita. Sanohan, kumpi on sinulle mieluisempaa."
"Minulle on mieluisinta mennä levolle; kello on kymmenen."
Else nauroi:
"Ihan varmaan sinä pidät kiinni juridiikasta, — näenhän, kuinka hyvin osaat päästä eroon kaikista hankaluuksista."
"Else, lopeta nyt tuo ärsyttely! Minä en todellakaan sellaisia hupsuuksia ajattele."
"Voi sinä pyhä Nepomuk! Hupsuuksia, sanot. Noin halveksivastiko sinä puhut kaikkein korkeimmasta tunteesta — rakkaudesta?"
"Tule nyt, Else." Grethe oli sytyttänyt käsilyhdyn, jota he aina käyttivät, kun heidän oli mentävä ullakon läpi päästäkseen alas huoneustoon. He astuivat hiljaa permannon yli ja lähestyivät portaita, kun samassa heidän kammiotaan aivan vastapäätä olevan päätyhuoneen ovi avautui ja kappalainen, pastori Mortensen, näyttäytyi. Hänelläkin oli lyhty kädessä. Hän virkkoi ujolla, melkein nöyrällä äänellä:
"Olin juuri menossa sanomaan hyvää yötä rouvalle — ja kenties tulisi meidän laulaa pieni iltavirsi?"
"Se ei ole meillä täällä tapana, me laulamme vain aamuvirren."
Grethe sen ilmoitti; mutta Else virkkoi ripeästi:
"Eikö herra pastori sitä vielä tiedä, vaikka on ollut täällä kaksi kuukautta?"
"Kyllä… mutta ajattelin…"
"Että voisitte muuttaa talon tapoja pastori Gaden poissaollessa? — Ei, hyvä kappalainen, siksi kunnioitamme täällä liiaksi paljon vanhaa järjestystä."
Else riensi portaita alas, ja hänen perästään Grethe, jonka oli hyvin vaikea pysyä vakavana. Elsehän aina sai hänet nauramaan.
"Kah, oletteko te täällä?"
Else laski lyhdyn käytävään ja ojensi kätensä Erikille, joka seisoi arkihuoneen avoimella ovella.
"Olen tosiaan; tulin heti iltatyön päätyttyä. Äiti istui niin yksinään."
Else meni katuvaisena Karen-rouvan luo, joka istui pöydän ääressä kutomassa silkkistä kaulahuivia miehelleen.
"Rakas täti Karen, oletteko vihainen, kun lähdimme niin aikaisin ylös?"
"En suinkaan." Karen-rouva hymyili häntä vastaan. "Teidänhän on opittava osanne", virkkoi hän, "enkä minä erikoisesti ymmärrä huvinäytelmiä".
Pappi ja Grethe tulivat nyt myös sisälle ja asettuivat kaikki pöydän ympärille.
"Teillä kahdella on kyllä ollut herkullista, sillävälin kun Else ja minä olemme ahertaneet."
Grethe hymyili äidilleen ja osoitti pöydän keskellä olevaa maljakkoa, missä oli isoja kirkkaita omenia. "Saanko minä ottaa yhden?"
"Niin, syökää toki, lapsukaiset, senvuoksi ne olen esille ottanutkin."
Grethe otti itselleen isoimman ja kauniimman; mutta Else sieppasi sen hänen kädestään ja leikkeli siihen hedelmäveitsellä. Grethe tahtoi ottaa sen takaisin, mutta Else kieritti sen pöydän yli Erikille ja huudahti:
"Olkaa hyvä, Erik! Nyt olen piirtänyt teille riimukirjoitusta."
Nuorukainen loi häneen nopean silmäyksen, otti omenan ja pisti sen taskuunsa.
"Sen minä syön juuri ennen maatamenoa, niin varmaankin näen hyvää unta."
Else punehtui hiukan ja nappasi nopeasti toisen omenan maljakosta; mutta kappalainen, joka ei ollut irroittanut silmiänsä hänestä, sanoi hitaasti ja viivytellen:
"Ettekö tahdo riimustaa runoja minullekin?"
"Sen teen hyvin kernaasti. Erik, antakaahan minulle veitsi!"
"Ei, Else, lakkaa jo tuosta hulluttelusta!" Karen-rouva otti veitsen Erikiltä ja kuivasi sen silkkipaperin palaseen. "Teidän ei laisinkaan tarvitse kuoria omenia, minä olen itse poiminut ne puusta, ja tiedättehän, että hienoin tuoksu on juuri kuoren alla."
Else alkoi omenallaan leikkiä palloa, ja Grethe sanoi:
"Me tulimme tänne alas sanoaksemme hyvää yötä, mutta näyttääkin siltä, että oikeastaan ilta nyt vasta alkaa."
Karen-rouva pani työnsä kokoon ja virkkoi katsahtaen poikaansa: "Erik tuli tänne tänä iltana ilmoittaakseen uutisen; mutta kerro se mieluummin itse."
Erik pudisti vastahakoisesti päätänsä: "En luule, että se voi Elseä huvittaa."
"Mutta minua sitten!" Grethe katsoi loukkaantuneena veljeensä. "Miksi aina on kysymys Elsestä?"
"Älä nyt ole noin lapsellinen. Kyllä äiti sen sinulle huomenna kertoo."
"Minä en halua tunkeutua kenenkään salaisuuksiin."
Else katsoi vihaisesti Erikiin ja sanoi nousten:
"Kun tädillä on jotakin uskottavana tyttärelleen, en tahdo läsnäolollani häiritä."
"Mutta Else hyvä!" Karen-rouva katsoi häneen moittivasti. "Tuntuuko sinusta todellakin, että kohtelemme sinua kuin olisit vieras?"
Else ei vastannut siihen kysymykseen, vaan sanoi ripeästi: "Hyvää yötä, täti Karen, hyvää yötä, herra pastori, hyvää yötä, Erik. Tulet kai pian?"
Viime sanat lausuttiin Grethelle, joka nousi hämmästyneenä, seuratakseen häntä. Kappalainen oli myöskin noussut epätietoisena, lähtisikö perästä vai jäisikö; mutta Karen-rouva ratkaisi ripeästi kysymyksen lausumalla:
"Ehkä te soitatte hiukan uruilla pojalleni ja minulle?"
Hän kumarsi ja meni nopeasti pieneen huoneeseen, missä urut olivat, ja pian senjälkeen kuuluivat säveleet virrestä "Jo tulee mestarimme" ylös nuorten neitosten kammioon, joka sijaitsi aivan sen kohdalla.
Else lojui harmitellen vuoteessaan. Hän oli käyttäytynyt väärin, eikä mikään ole kiusoittavampaa kuin että täytyy se itselleen tunnustaa; mutta Erik oli ollut niin kylmä häntä kohtaan aina siitä päivästä asti, kun hän kesällä oli vakuuttanut hänelle, ettei koskaan menisi naimisiin. — Sitä ei nuorukaisen toki olisi tarvinnut panna niin pahakseen. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hän, köpenhaminatar, mitenkään voisi mennä naimisiin talonpojan kanssa. Kyllähän Else hyvin tiesi, että hän Erikistä piti, mutta mitäpä se kaikki hyödytti, kun hän ei sentään pitänyt hänestä kylliksi; eikä hän sallinut pakottaa itseänsä avioliittoon — ei totisesti sallinutkaan. Kun se kappalainenkin siellä jo lopettaisi! Nyt hän alkoi soittaa: "Ken tietää, milloin täältä lähden." Ihan nauratti ja itketti yhtaikaa! Hetkistä myöhemmin hän palasi äskeiseen ajatusjuoksuunsa: Erik ehkä vielä vaatisi, että hänen vaimonsa lypsäisi lehmiä ja avustaisi teurastuksessa sekä kaikessa muussa puuhassa, mitä sellaisessa talossa esiintyisi. Ei, hän tahtoi matkustaa ja elää sivistyneiden ihmisten parissa.
Hän naurahti äkkiä. Hän oli tullut ajatelleeksi Poulia ja ihmetteli hiljaa mielessään, että hänelle oli sattunut niin merkillisiä ihailijoita.
Jos hän otti toisen, niin hän voi esittää laulutaitoaan lehmille ja hevosille. Jos taas toisen, tulisi hänestä kai eskimotar ja hänen ehkä täytyisi syödä raakaa ihraa ja kastaa leipänsä hylkeenrasvaan. Ja siellä pohjoisessa hän voisi laulaa hylkeille ja jääkarhuille.
Hän kuuli Köpenhaminan yöjunan tulevan puhkuen ja sähisten ja näki ullakonikkunastaan veturin kaikkine vaunuineen. Se muistutticamera obscurasta, jonka hän oli nähnyt Langeliniellä; mutta se tuntui niin kummallisen epätodelliselta, että hän hypähti sängystään ja veti uutimet ikkunan eteen. Portaissa natisi, ja vasta nyt hän huomasi, että soitto oli lakannut. Sieltä tuli siis kappalainen, joka välttääkseen heidän häiritsemistään oli riisunut kenkänsä alhaalla käytävässä ja nyt meni levolle.
Käry kaakeliuunista, missä kytevä turve kutkutti hänen nenäänsä, häiritsi häntä, ja hän ryömi vuoteeseensa pää käärittynä hajuvedellä pirskoitettuun silkkinenäliinaan. Uh, kuinka oli kuuma, ja hän pisti nenänsä ulos saadakseen ilmaa, vaikka nenäliina onneksi ei tuoksahtanut talonpojilta eikä grönlantilaisilta.
* * * * *
Oli koulunäytelmän jälkeinen päivä. Else istui murrillaan ja haluttomana välitunnilla pureskellen kynän varttansa. Saksalaisessa kirjoitusharjoituksessa oli jotakin korjattavaa; mutta hän eivoinutkeksiä, mitä se oli, — kaikki oli tänään kuin noiduttua.
Rehtori oli antanut hänelle muistutuksen siitä, että hän tavallisuuden mukaan oli myöhästynyt. Muistutus! Oli melkein naurettavaa, että hän, tuleva laulajatar ja pian ylioppilas, otti vastaan muistutuksia kuin joku aivan tavallinen koulutyttö.
Sitten siellä oli Poul Lange, joka oli kovin suuttunut, kun ei ollut häneltä saanut oikeata suudelmaa eilisiltaisessa huvinäytelmässä, ja "professori", tuo pöyhkeilijä, oli aamulla julkaissut "ylimääräisen koululehden" ja siinä kirjoittanut, että Else oli keimailija ilman erikoisempia lahjoja ja vaikutti vain etelämaalaisella ulkomuodollaan. Sen hän oli kylläkin lukenut jostakin rosvoromaanista; mutta nyt hän, kuten itse oli sanonut, tahtoi käyttää sitä valtaa, joka julkisen sanan palvelijoilla on. Niin, olipa hän soma sanomalehtimies! Koulupoika… hm… Tässä Else nyrpisti nenäänsä kirjoitusharjoitukselle, mutta äkkiä juolahti hänen ajatuksiinsa Erik.
Tämä oli istunut näyttämön ensimäisessä penkkirivissä ja ollut raivoissaan. Sen oli hänestä voinut nähdä, ja syynä oli mustasukkaisuus. Ja jos Else edes olisi todella suudellut Poulia! Mutta hän oli vain ojentanut hänelle poskensa, jota nuorukainen tuskin ehti koskettaa, kun hän oli niin nopeasti vetänyt sen takaisin. Ja sitäpaitsi — mitä tuo kaikki Erikiä liikutti? Ei suinkaan Elsen tarvinnut hänelle tehdä tiliä teoistaan? Eikö hän liiankin usein ollut toistanut, ettei hän koskaan menisi naimisiin?
Voi, kuinka kiusallista oli olla noin tavoiteltu, ja pahemmaksi kävisi tietysti tilanne, sittenkun hänestä tulisi kuuluisuus. Hän sulki kirjoitusvihon ylimielinen primadonnan hymy huulillaan, ja nousi. Grethe pisti päänsä ovesta sisälle:
"Rehtori on kysynyt sinua. Tule pian! Tiedäthän, ettemme saa oleskella luokkahuoneissa, kun meitä ei mikään vaivaa."
"Niin, kylläpä se herra on vaativainen. Hän tahtoo kai, että menemme ulos pihamaalle ja annamme kaikkien kurittomain nulikoiden pommittaa itseämme lumipalloilla. Minua alkaa tämä kaikki jo kyllästyttää."
"Mutta tule nyt sentään. Parastahan on välttää torumisia."
Else meni majesteetillisella ryhdillä ulos eteisessä seisovan rehtorin luo ja lausui kuivalla ja ylväällä äänellä:
"Herra rehtori, sallitteko minun tänään jäädä sisälle? Minulla on kauhea päänkivistys."
"Ei, päinvastoin!" Rehtori naurahti. "Mikään ei ole parempaa päänkivistykselle kuin raikas pakkasilma. Ottakaa ripeästi päällysnuttu yllenne; pian soitetaan sisälle."
Else kääntyi vimmastuneen loukkaantuneena ja meni pitkin käytävää; mutta rehtori huusi äkkiä:
"Kuulkaahan, Else, tulkaa vähän tänne!"
Tyttö käännähti; mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, kun rehtori sanoi:
"Minä olen tilannut täksi illaksi kuusi rekeä. Onko teillä ja Grethellä halua lähteä mukaan kuutamoretkelle metsään?"
"Kyllä, monet kiitokset!" Else niiasi iloisesti hämmästyneenä. "Sen teen hirveän mielelläni."
Rehtori hymyili vienosti nähdessään, kuinka nopeasti nainen muuttui lapseksi, ja hän huusi tytön jälkeen, kun tämä jo oli kaukana käytävässä: "Tulkaa siis kello kahdeksalta!"
"Kyllä, hyvin kernaasti!"
Else oli vähällä juosta kumoon herra Knudsenin, laulunopettajan, mutta tämä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja ennenkuin Else oikein oli käsittänyt, mitä oli tapahtunut, oli hän painanut suudelman hänen huulilleen ja rientänyt eteenpäin. Else joutui kovin hämilleen. Oliko se todella mahdollista? Ja vielä opettaja! Kuinka hän rohkeni? Else veti nenäliinansa taskustaan ja hyökkäsi keittiöön, missä hän sysäsi erään monista palvelijattarista sivulle.
"Minä tahtoisin hiukan vettä."
"No, hyväinen aika, minä en suinkaan tahdo sitä estää."
Else huuhtoi suutansa ja hieroi hieromistaan huuliansa nenäliinallaan.
"Oletteko syönyt jotakin myrkyllistä?"
Else ei vastannut, vaan juoksi suu ammollaan töllistelevien palvelijattarien ohi leikkipaikalle, jossa hän kiukusta vavisten kertoi Poulille, mitä oli tapahtunut.
Poul raivostui.
"Sellainen lurjus! Että tohtiikin! Hän saa rangaistuksen, jollaisesta ei olisi voinut uneksiakaan. Vakuutan sinulle kunniasanallani, että se loukkaus kostetaan."
Oppilaat soitettiin sisälle; mutta Else ehti sentään kuiskata: "Älä toki iske häntä kuoliaaksi!"
Ja Poul vastasi rauhoittaen: "Ei, älä pelkää. Siitä tulee jotakin paljoa pahempaa."
Else oli nyt kokonaan riuhtautunut irti aamupäivän synkästä mielentilasta, hänen aivonsa toimivat selvästi kuten ennen, ja hän ajatteli jännittynein mielin Poulin aikomaa kostoa.
Samana iltana vallitsi mitä rattoisin mieliala, kun reet, kuusi perätysten, kääntyä tuiskauttivat portista kylään ja sitten eteenpäin metsään. Naurettiin ja laulettiin, kulkuset kilisivät, ja pakkaslumi kitisi jalasten alla; mutta kun he tulivat metsään, missä lumi painoi isot tummat kuusenoksat maata kohti, syntyi äkkiä hiljaisuus. Poul oli saanut ajaakseen yhtä rekeä ja omituista kyllä hän oli luopunut istumasta Elsen vieressä, ja valinnut sen reen missä istuivat herra Knudsen — joka pysytteli jonkun matkan päässä Elsestä — ja pari vanhempaa oppilasta.
Kun he olivat ehtineet niitylle viettävälle mäelle, ajoi Poul äkkiä kannon päälle, ja reki kaatui. Onneksi pysähtyi hevonen, mutta opettaja ja oppilaat kierivät rinnettä pitkin alas niitylle. Rehtori ja useat opettajat riensivät apuun, ja ensin mainittu näki nyt kirkkaassa kuutamossa kummallisen, käsittämättömän näyn. Herra Knudsenin, joka vaivaloisesti oli alkanut kavuta mäkeä ylös, kiskaisi Poul äkkiä kunnon, heittäytyi hänen päälleen, peitti hänet lumella ja paiskasi häneen toisen lumipallon toisensa perästä. Hämmästynyt opettaja ei ehtinyt puolustautumista ajatellakaan. Rehtori ja oppilaat tulivat juoksujalkaa vetääkseen Poulin pois, mutta Poul rimpuili vastaan.
"Tämä on Nemesis!" huusi hän, ja vasta kun Else sydäntäsärkevällä äänellä huusi häntä nimeltä, päästi hän hengästyneenä opettaja-paran, joka oli valkoinen kiireestä kantapäähän.
"Jälkinäytöksestä tulee kyllä hauskin", virkkoi "professori" Elselle, "mutta se on varmaan jotakin kostoa; muulla tavoin en osaa hänen käytöstään selittää".
"Sitä se onkin!" Else katsoi merkitsevästi häneen. "Kirjoita ensi kerralla lehteen, että Poul puolusti neitosta, jota opettaja oli kuolettavasti loukannut, niin silloin teet jotakin kunnollista."
Tunnelma — sekä rekiretken aiheuttama hilpeä että kuun valaiseman salaperäisen metsän seurueessa herättämä lyyrillinen mieliala — oli särkynyt, ja innokkaasti tapausta pohtien palattiin opistolle. Poul määrättiin heti menemään ylös huoneeseensa, sillävälin kun muut oppilaat opettajineen kokoontuivat ruokasaliin, missä tarjottiin kahvit. Else ja Grethe lähtivät pian senjälkeen kotiin pappilaan, mutta näkivät ensin, kuinka Poul johtajan ja herra Knudsenin kanssa astui rehtorinkansliaan.
Else uskoi asian vaitiolo-lupausta vastaan Grethelle, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että olisi parasta ilmoittaa se Karen-rouvalle; mutta Else ei millään ehdolla tahtonut sitä sallia.
"Äitisi ei kuitenkaan voi asialle yhtään mitään, ja hänellä on kyllin huolia ilmankin", sanoi hän.
Else sai siis pitää päänsä, ja seuraavana aamuna he saapuivat hyvissä ajoin kouluun. Else näki heti Poulin, joka seisoi eteisessä puolittain erään pylvään takana piilossa, ja kiirehti hänen luokseen. Nuorukainen kuiskasi varoittaen:
"Pysyttele mieluummin erilläsi minusta. Minut karkoitetaan koulusta; mutta minä en ole kertonut, miksi minä sille vintiölle annoin selkään."
Else poistui nopeasti; mutta välitunnilla hän meni rehtorin luo pyytäen saada häntä puhutella.
"Kyllä, olkaa hyvä, sanokaa pois vain, — olen valmis kuuntelemaan."
"Ei, ei täällä, — meitä ei saisi häiritä."
"Onko se niin tärkeätä? Menkäämme sitten kansliaan."
Heti kun he olivat tulleet sisälle ja rehtori lukinnut oven, aloittiElse:
"Poul Langestahan minä haluaisin puhua."
"Hänestä minä mieluummin olen puhumatta — hän viipyy täällä vain joululomaan asti. Ylioppilastutkinnon hän voi suorittaa muualla."
"Se on kovin väärin. Poul vain kosti minun puolestani, ja hän on menetellyt miehen lailla, niin että hän pikemminkin ansaitsee kiitosta."
Else oli puhunut kiihtyneesti, ja kun rehtori ei häntä keskeyttänyt, kertoi hän koko jutun. Rehtori näytti hiukan miettiväiseltä. Hän käsitti nyt, että Else oli oikeassa, — olisi kovin väärin kohdella Poulia sillä tavoin. Hän ymmärsi varsin hyvin tuon kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen — niin, itsekin hän sillä iällä olisi menetellyt samoin; sillä hän ymmärsi Poulin vaikuttimet. Hän ei kuitenkaan tahtonut suoraan lausua mielipidettään, vaan sanoi ystävällisesti:
"Te pyydätte siis Poulin puolesta?"
"Niin pyydän. Poulissa ei ole syytä, minä itse pyysin häntä kostamaan puolestani herra Knudsenille, — muutoin hän ei olisi sitä tehnyt."
"Eiköhän…?" Rehtori taputti häntä olkapäälle. "Menkäämme nyt, niin saan nähdä, mitä voin tehdä. Herra Knudsen on rikkonut; mutta se tapahtui hetkellisessä ajattelemattomuudessa, eikä hän varmaankaan aikonut tehdä teille mitään pahaa."
Else karahti hehkuvan punaiseksi ja meni ovelle; mutta sitten hän kääntyi ja sanoi varmasti:
"Kyllä hän on tehnyt minulle pahaa. Hän otti minulta ensimäisen suudelman, ja se olisi ollut säästettävä… toiselle."
Rehtori sai äkkiä yskää, ja avaimen kiertäminen lukon reiässä oli hänelle vaivaloista; mutta Else laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:
"Mutta minä juoksin heti keittiöön ja pesin suuni. Ettekö siis luule, että se on huuhdottu pois?"
"Ihan varmaan, pikku Else, — ja ken kerran saa ensimäisen suudelmasi, saa sen puhtaimmilta ja kauneimmilta huulilta."
Rehtori avasi oven, ja Else livahti ulos, kasvot yhtä punaisina kuin äsken mainitut huulet, ja sisällä luokkahuoneessa, missä hän onneksi oli yksinään, hän painoi nenäliinansa silmiänsä vasten. Hän tunsi halua sekä nauruun että itkuun, mutta hänen mielestään rehtori oli oivallisin ihminen maan päällä.
Tämä oli ensi kertaa sanonut hänelle kohteliaisuuden ja siten osoittanut pitävänsä häntä naisena.
* * * * *
Karen-rouva oli viettänyt hiljaisen joulun lastensa ja kappalaisen kera pappilassa. Else oli ollut kotoaan lomalla, eikä seuraelämästä voinut olla puhetta niin kauan kuin pappi oli sanatoriossa. Mutta aika kului, talven täytyi väistyä kevään tieltä, ja eräänä kesäkuun päivänä palasi pastori Gade kotiin. Hän oli nyt päässyt kaikesta vaarasta ja saattoi pian jo toivoa kokonaan parantuvansa, jos noudatti sanatoriossa saamiansa ohjeita.
Kotona oli juhla, hiljainen, onnellinen juhla, missä vain oma perhe ja Mörckin väki olivat saapuvilla. — Niin, siellä oli vielä eräs muukin, joka myöskin kernaasti olisi tahtonut kuulua perheeseen, vanha, ryppyinen, valkohapsinen mies, joka ihmisiä kaihtavana hiipi loukkoon, mutta kuitenkin halusi olla mukana. Henrik Carstensen ei muuten usein näyttäytynyt. Hän oli rouva Bangin kuoleman jälkeen alkanut karttaa ihmisiä, tullut omituiseksi ja lähti tuskin koskaan huoneestaan, minkä oli vuokrannut eräästä Nörrebron täyshoitolasta. Hän söi vain niin paljon kuin oli elämän ylläpitämiseksi välttämätöntä ja sai raha-avustusta tyttäreltään, rouva Gadelta, mutta muutoin hän istui ikkunansa ääressä päivät pitkät kädet ristissä ja alituisesti pyöritellen peukaloitansa sekä katsellen ulos kuitenkaan mitään näkemättä. Hän oli nyt tullut näkemään ihmettä, joka oli tapahtunut ennen niin heikossa papissa — elämän voittoa kuolemasta.
Ja pastori Gade istui heidän keskellään, vielä jokseenkin voimattomana, mutta onnesta ja kiitollisuudesta säteilevin kasvoin. Olihan hän vielä mies paraassa iässään ja toivoi voivansa tehdä paljonkin seurakuntanpa iloksi ja hyödyksi.
Päivällisen jälkeen lähtivät nuoret kävelylle, ja kappalainen, jonka oli määrä viipyä vielä vähän aikaa pappilassa, liittyi mukaan. Grethe ja Svend pitivät yhtä seuraa, kuten aina, eikä heitä kukaan häirinnyt; mutta kappalaista, joka oli toivonut saavansa olla Elsen parissa, kohtasi paha pettymys. Poul nimittäin veti hänet syrjään ja jutteli parantuneesta pastorista ja lääketieteen edistyksestä viime vuosisadalla. Nuori pappi kuunteli häntä alistuvasti ja näki mielipahakseen, kuinka pari, Erik ja Else, jäi yhä kauemmaksi.
Nämä olivat tavanneet toisensa vain jonkun kerran sen marraskuunillan jälkeen, jolloin Else oli viskannut omenan Erikille, ja nuorukainen kertoi nyt, että uutinen, jota hän sinä iltana ei tullut ilmoittaneeksi, oli hänen pääsemisensä Trillerödholmin tilanhoitajaksi.
"Nyt teillä on tulevaisuus, mutta minäkin aion vakaasti ajatella omaani. Niin pian kuin tutkinto on suoritettu, alan harjoittaa lauluopintoja, ensiksi oopperalaulaja Thychsenin johdolla ja myöhemmin ulkomailla. Sitten on minulla lisäksi hyvä omatunto, kun olen täyttänyt isän toivomuksen ja suorittanut tuon tutkinnon; ja velvollisuutensa täyttäminen on aina suloista."
"Se on kyllä totta; mutta Else, jos… jos sentään joskus mieltyisitte johonkuhun mieheen, ettekö luopuisi opinnoistanne?"
"Ei, Erik, sitä en tekisi. Luuletteko ehkä, että joku mies tahtoisi uhrata työnsä tai oikeammin elämänkutsumuksensa seuratakseen minua? Tahtoisitteko esimerkiksi te luopua toivomastanne maatilasta seurataksenne minua impressariona pitkin maailmaa?"
Hän katsoi ärsyttävästi nuorukaiseen, mutta tämä sanoi vakavasti:"Tarkoitatteko, mitä sanotte?"
"Tarkoitan tietysti. Mitä mies vaatii naiselta, sitä on naisellakin oikeus vaatia mieheltä — varsinkin kun hän tuntee, että hänellä on todellinen kutsumus. Miksi toinen uhraisi kaikki eikä toinen mitään?"
"Siksi, että naisen toimiala on kodin piirissä."
"Voi, voi, palaammeko nyt siihen vanhaan!"
Else puhui valittelevaan sävyyn, mutta lisäsi heti innokkaasti:
"Mutta ellei hän tahdo mennä naimisiin, juuri siksi että hän pitää oikeutenaan seurata kutsumustaan, tuleeko hänen silloinkin jäädä kotiin?"
"Ei; jos hänen sydämensä on vapaa, saa hän menetellä niinkuin tahtoo."
"Paljon kiitoksia luvasta." Else niiasi syvään; mutta Erik sanoi totisesti:
"Muistatteko tarinan viulunsoittajasta, joka oppi taitonsa vetehiseltä? Hän antoi lemmenonnensa maksuksi, eikä hänellä siitä päivästä pitäen ollut iloista hetkeä. Kunnia ei ole kylliksi eikä taidekaan sellaisenaan. Täytyy löytää elävä ihmissydän, joka sykkii omaamme vasten, ja vain siten saavutetaan korkein onni."
"Luulisi melkein, että olette rakastunut, kun puhutte niin kokeneesti."
Else tiesi kyllä uskaltavansa kauaksi, tehdessään tämän huomautuksen; mutta hän melkein pelästyi, kun Erik tuimalla, katkeralla sävyllä sanoi:
"Niin, minä olen rakastunut; mutta se, jota rakastan, on myynyt sielunsa vetehiselle, ja onneni hän polkee kuoliaaksi."
Hän kiirehti askeleitansa, kunnes he saavuttivat toiset, jotka olivat metsän rinteessä heittäytyneet ojan äyräälle, ja Erik taittoi tarpeettoman voimakkaasti koivusta oksan ja alkoi innokkaasti karsia sitä taskuveitsellään.
Kappalainen lähestyi nyt Elseä; mutta tyttö vastasi vain yksitavuisin sanoin.
Illalla, kun vieraat olivat matkustaneet ja molemmat nuoret tytöt menneet huoneeseensa, painoi Grethe kätensä rintaansa vasten ja sanoi hiljaa, juhlallisesti:
"Svend ja minä olemme menneet kihloihin."
Else katsahti häneen ja hyrähti senjälkeen toisen suureksi kummastukseksi itkemään.
"Mutta Else hyvä!" Grethe laski kätensä hänen kaulalleen. "Oletko minulle vihainen?"
"Vihainen! Miksi sitten olisin sinulle vihainen?"
"Oh, ajattelin…" Grethe peräytyi hiukan. "Ajattelin, että tämä sinusta saattaisi olla huono avioliitto Svendille, joka on niin etevä ja kunnollinen. Minähän olen vain maalaistyttö."
"Mutta rakas pikku Grethe" — Else suuteli häntä — "luuletko, että minä olen niin typerä! Päinvastoin toivotan sinulle onnea; eihän ole ketään, jonka mieluummin haluaisin kälykseni kuin sinut; mutta…" Tässä hän jälleen alkoi itkeä. "Minä olen itse kovin onneton."
"Pelkäätkö sinä tutkintoa? Älähän toki! Sinä, joka olet niin hyväpäinen, suoritat sen kyllä, saatpas nähdä."
Else oli istahtanut vuoteelle, ja hänen itkunsa yltyi yltymistään. Koko hänen ruumiinsa vapisi, eikä Grethe ollenkaan käsittänyt hänen suruansa.
Elsellähän oli kaikkea, mitä sydän saattoi haluta: kauneutta, rikkautta, terveyttä ja ihana lauluääni, ja ellei hän läpäisisikään tutkinnossa, ei suinkaan kukaan häntä senvuoksi nuhtelisi. Eihän hänen toimeentulonsa siinä ollut kysymyksessä.
Mutta Else katsahti häneen, ja suuret, mustat silmät ilmaisivat niin paljon surua ja epätoivoa, että Grethen sydäntä vihlaisi; ja hänen äänensä kuului niin syvältä ja oudolta, kun hän sanoi:
"Onni ei ole minua varten, — minä olen myynyt sen vetehiselle."
* * * * *
Oli nuortenpäivälliset ylioikeuden-asianajaja Mörckin perheessä. Ylioppilastutkinto oli suoritettu, ja Else, Grethe ja Poul Lange olivat saaneet siinä korkeimman arvosanan. Siellä oli, paitsi joukko köpenhaminalaisia, kaikki nuoret keltanokat sekä koulun rehtori saapuvilla. Erikillä, joka tietysti oli mukana, oli Else pöytätoverina, ja häntä kadehtivat kaikki nuoret miehet, mutta neitoset olisivat mielellään itse ottaneet hänet pöytäkumppanikseen, tuon kookkaan ja voimakkaan tumma- ja vakavasilmäisen nuorukaisen, joka kaiketi oli hauska ja mielenkiintoinen henkilö.
Kerrottiin, että hän oli perinyt joukon rahoja isoäidiltään ja ajatteli ostaa herraskartanon. Hänen juutinmaalainen ääntämisensä antoi hänen sanoilleen luotettavan leiman; mutta hän olikin viettänyt melkein koko lapsuutensa Juutinmaalla, ja sikäläiset aina erottaa murteestaan.
Mutta Erik ei ajatellut tehdä itseänsä mielenkiintoiseksi, eikä hänellä ollut aavistustakaan osakseen tulleesta huomiosta. Hänen silmänsä katselivat vain pöytätoveria, joka nauroi ja jutteli sekä hänen että toisella puolellaan istuvan Poul Langen kanssa; viimemainitulla oli pöytäkumppanina Trillebyn asemapäällikön tytär. Kun oli päästy jälkiruokaan ja sekä rehtori että Mörck pitäneet puheen, kohosi tunnelma hyvin vilkkaaksi ja vieraat puhelivat kilpaa.
Else, joka kiisteli Erikin kanssa eräästä mansikkaruuasta — käyttäen väitöstensä tukena kouluviisauttaan toisen maanviljelyskokemusta vastaan — vaikeni äkkiä ja leimahti tulipunaiseksi. Erik oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä. Else veti sen hiukan hämillään pois, mutta Erik kuiskasi:
"Muistatteko sitä omenaa?" Tyttö nyökkäsi, ja hän jatkoi: "Se on tehnyt vaikutuksensa. Te olette täydellisesti lumonnut minut, ja minä ajattelen aina samaa yöt ja päivät. — Käsitättekö tarkoitukseni?"
Neitosen silmät harhailivat avuttomina, mutta vihdoin Erik ne tavoitti, ja tyttö nyökkäsi kuin hypnotisoituna.
"Ja te vastaatte?"
Nyt annettiin merkki pöydästä nousemiseen, ja Else, joka pääsi vastaamasta, hengitti keveämmin, sillä hän ei olisi voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Hän jutteli paljon Poul Langen kanssa ja vältti lopun iltaa Erikiä; mutta Poul, jonka sydämessä heräsi uusia toiveita, tuli niin säteilevän iloiseksi, että hän ylimielisen elämänilon kuohahduksessa hyppäsi tuolille ja piti valmistelematta keltanokka-tovereilleen puheen, joka herätti suurta mieltymystä. Itse ylioikeuden-asianajaja onnitteli häntä, ja hänestä tuli äkkiä illan sankari, joten juuri hän pyysi parikseen perheen tyttären, kun ehdotettiin pientä tanssia.
Hän istui myöhemmin Ursula-rouvan vieressä ja selitteli hänelle kaikkia tulevaisuudensuunnitelmiansa. Hän puhui siitä muutoksesta, mikä Grönlannissa hänen taitavalla johdollaan tapahtuisi, niin ettei sitä länsi-intialaisten saarien tapaan unohdettaisi ja sitten myöhemmin myytäisi pois kuningaskunnasta, johon se kuuluu.
Ursula-rouva tiesi kyllä, miksi hän juuri hänelle kertoi tuota kaikkea; mutta hän etsi silmillään Erikiä, jolla oli niin paljon luonteenyhtäläisyyttä maisteri Bang-vainajan kanssa, ja hän tiesi, että vakavat ja sitkeätarmoiset miehet aina paremmin kiintyvät kotiin ja puolisoon kuin Poul Langen kaltaiset henkilöt.
Poul oli hyväluontoinen, toimihaluinen ja suunnitteli suuria; mutta hän oli kiivas ja päästi aina vihansa valloilleen. Itsensähillitsemistä ei kukaan ollut voinut hänelle opettaa.
Vieraiden sanoessa hyvästi Else seisoi äitinsä vieressä, eikä Erik saanut mitään vastausta puristukseensa häntä kätellessään. Tyttö oli kovin hermostunut ja toisteli yhä hajamielisesti kaikille: "Tapaamme toisemme pian jälleen."
Poul, jonka ensi tilassa piti matkustaa isänsä luo Grönlantiin, sommitteli jo ajatuksissaan kosimakirjettä, ja varmana siitä, ettei hän nyt tuon loistavan puheen pidettyään saisi rukkasia, hän uinahteli turvassa ja levollisena vaununosaston nurkassa vastapäätä muutoin niin pelättyä kilpailijaansa.
Erik istui rupatellen tyynesti rehtorin kanssa ja Grethe nojasi päätänsä äitinsä käsivarteen ja nukkui makeasti. Häntä ei vaivannut levottomuus eikä huoli mistään, hän oli varma Svendistään. Pastori Gade ja hänen vaimonsa juttelivat hiljakseen onnesta, jota Jumala niin täysin mitoin oli heille suonut.
Siitä onnesta, jonkaHänenavullaan itse kykenemme itsellemme luomaan elämällä puhdasta ja kunniallista elämää. Ja niin totta kuin Kristus on kuollut edestämme ja siten lahjoittanut meille täydellisen anteeksiantonsa kuolemanjälkeen,yhtä varmaan täytyy meidän itse vastata teoistamme täällä maan päällä. Ja vaikka elämä usein tuntuukin kovalta ja kohtuuttomalta, tulee meidän kuitenkin alati ajatella, että kukin on oman onnensa seppä.
* * * * *
Oli hiljainen lauhkea elokuun päivä, heinän tuoksu henki suloisesti niityiltä, ja kesän siunattu rauha vallitsi mailla ja kylissä.
Else, joka oli tullut muutamiksi päiviksi vierailemaan Grethen luo, seisoi ulkona puutarhan veräjällä käsi ystävättärensä vyötäisillä ja odotteli postintuojaa. Hänpä oli hauska, tuo kirjeenkantaja Ole! Jos hänellä oli avonainen postikortti tuotavana, luki hän sen aina ihan saajan silmäin edessä, puoliääneen mumisten sen lause lauseelta lävitse, ja ellei hän ollut päässyt loppuun, ennenkuin ehti asianomaisen luo, ei hän antanut sitä kädestään lukematta ensin viimeiseen sanaan asti.
Elsellähän ei ollut mitään kirjettä odotettavana; mutta Grethe kiiltävine kultasormuksineen, jonka hän oikein antoi loistaa päiväpaisteessa, avasi kärsimättömästi pensasaidan portin nähdessään miehen tulevan ja ojensi kätensä. Tämä katsoi vakavasti nuoriin, hymyileviin neitosiin ja sanoi:
"Nyt tästä tulee muuta miettimistä kuin rakkauskirjeitä. Saksa on julistanut Venäjää vastaan sodan."
"Mitä sanot?" Molemmat tuijottivat häneen säikähtyneinä. "LähteeköTanskakin mukaan?"
"Tietysti se lähtee; mutta voittehan itsekin lukea lehdistä. Pian kai täällä asetetaan sotajoukot oikein liikekannalle."
Posti-Ole kulki reppuineen edelleen, ja neitoset riensivät rakennuksen taitse keittiöön, missä tiesivät Karen-rouvan oleskelevan. Kaikki ikkunat ja ovet olivat auki puutarhaan päin, ja palvelustytöt puuhailivat ruoka-astiain pesussa aamiaisen jälkeen. Karen-rouva seisoi ison lieden ääressä, missä padat kiehuivat, ja niiden poreilevaa sisältöä täytyi alituisesti kuoria; ja kaiken aikaa rouva suori otsaltaan hiuksia, mitkä pieninä hienoina kiharina pilkistivät esille huivin alta.
"Äiti!" Grethen ääni vapisi. "Saksa on julistanut sodan Venäjää vastaan."
Karen-rouva antoi kuorinkauhan eräälle piioista ja sanoi nopeasti: "Kristine, pidä varalla hillokattilaa, sillävälin kun minä käyn sisällä. Lisää turvetta tuleen, jottei se palaisi liian voimakkaasti, ja pane pari rengasta hellaan. Ota keitos tulelta niin pian kuin se on kirkasta ja pane sitten liha liedelle päivällistä varten."