The Project Gutenberg eBook ofTulevaisuudentoiveitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: TulevaisuudentoiveitaAuthor: Ellen Kruuse PoulsenTranslator: Valfrid HedmanRelease date: November 4, 2018 [eBook #58234]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULEVAISUUDENTOIVEITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: TulevaisuudentoiveitaAuthor: Ellen Kruuse PoulsenTranslator: Valfrid HedmanRelease date: November 4, 2018 [eBook #58234]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Tulevaisuudentoiveita
Author: Ellen Kruuse PoulsenTranslator: Valfrid Hedman
Author: Ellen Kruuse Poulsen
Translator: Valfrid Hedman
Release date: November 4, 2018 [eBook #58234]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULEVAISUUDENTOIVEITA ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Ellen Kruuse Poulsen
Tanskankielestä suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.
"Onpa siellä oikea neuvottelu, siltä näyttää; se kestää kamalan kauan.Ja minun kun piti puhua äidille tämäniltaisesta teatterilipusta!"
Poul Mörck se täten lausui tyytymättömyytensä ilmi. Hän istui kaksoisveljensä Svendin ja sisarensa Elsen kanssa kulmakamarissa odottaen äitiä, joka oli lukitun oven takana konttorissa isän kera; ja siellä ei heitä kukaan saanut häiritä. Hän asettui pianon ääreen ja alkoi soittaa laulua: "Poika se purjehti Englantiin"; mutta Svend huudahti:
"Anna mieluummin Elsen säestää itsellesi laulua: 'Sarkkasi juo, sua vuottaa tuoni musta', niin saamme äidin tuokiossa tänne, — sitä valitusta hän ei voi helmalapseltaan kestää."
"Helmalapseltaan! Itse voit olla helmalapsi, — mutta tuuma on muuten hyvä. Tule siis, tyttöseni."
"Ei, sitä en totisesti tee! Sinä kuvittelet alati, että minun on toteltava heti kun sinä suvaitset komentaa; mutta siinä erehdyt. Olen nyt elänyt yli sen iän, ja sivistynyt nainen vaatii hienotunteisuutta."
"Niin, oletpa sinä totisesti soma nainen noine niskasta riippuvine palmikkoinesi. Ei, pikku tyllerö, jätä sinä ensin nukkiesi seura, niin kyllä sitten osoitan riittävää huomaavaisuutta neidille."
Else nousi närkästyneenä ja astui Österbrogadelle antavan ikkunan luo. Toisen, Slagelsegadelle avautuvan ääressä istui Svend tanskalaista lakikirjaa tutkien. Hän luki lakitieteellistä virkamiestutkintoa varten ja istui aina kirjojensa parissa, kun lääkäriksi aikova Poul sitävastoin enemmän harjoitteli alansa käytännöllistä puolta.
Poul käänsi talon ylösalaisin, niin pian kuin jollakulla oli päänkivistystä, ja toi kaksoisveljesten yhteisessä suojassa sijaitsevasta rohtokaapista kaikenlaisia pulvereita ja tippoja, joita perheenjäsenten täytyi vuorotellen nieleskellä, jotta vain niiden vaikutus todettaisiin.
Else katseli ihmisvirtaa alhaalla kadulla, missä raitiovaunujen ja automobiilien taukoamaton soitto ja toitotus kirkkaan kevätauringon paisteessa antoi lauvantain vilkkaalle elämälle odotuksen hohteen. Hän itse oli perin levoton, sillä keskustelu tuolla sisällä isän konttorissa koski yksinomaan häntä. Hermostunut itku, joka viime aikoina tuon tuostakin saattoi aiheettomasti hänet vallata, oli alkanut huolestuttaa isää, ja tämä oli kirjoittanut Trillerödin — pienen, parin penikulman päässä pääkaupungista sijaitsevan maalaiskylän — papille hankkiakseen tyttärelleen siellä olinpaikan joksikin aikaa. Poul istui yhä bassoansa takoen, kunnes Else vihdoin meni hänen luokseen ja virkkoi haluttomasti:
"No, siirryhän sitten."
"Kuten neiti käskee." Poul kumarsi tavattoman kohteliaasti, minkä jälkeen Else heti alkoi soittaa: "Ukko on vanha, kello jo lyö", mutta Poul tahtoi laulaa "gluntteja"; vuodet eivät häntä vielä painaneet.
Heidän isänsä, ylioikeuden asianajaja Mörck, piti Bellmanin runoja suuressa arvossa ja käytti senvuoksi aina Elseä, joka hienoine soitannollisine vaistoineen helposti voi pianolla säestää hänen lauluansa. Hän soitti jokseenkin yhtä hyvin ulkoa kuin nuoteistakin eikä tarvinnut koskaan nuottivihkoja isän mielilauluihin. Tänään hän oli veitikkatuulella, ja tuskin oli Poul, jolla oli kaunis, sointuva ääni, päässyt oikein alkuun ja kajahduttanut: "Hei, Amaryllis, nouse jo, armas!" ennenkuin hän äkkiä siirtyi yölepakko-valssiin "Du-i-du", jota hän soitti niin kaihoavan raukeasti kuin olisi suistumaisillaan alas pianon istuimelta. Konttorin ovi avautui ja rouva Ursula Mörck pisti päänsä sisälle:
"Kuule, Else, tule hetkiseksi tänne; isä tahtoo puhua kanssasi."
Ursula-rouva aikoi jälleen poistua, mutta Poul sai kuitenkin sanotuksi, ennenkuin ovi jälleen suljettiin: "Äiti, tule pian — tahdon mielelläni jutella kanssasi."
Elsen isä istui konttorituolilla, jonka oli kääntänyt tulijaan päin, ja tyttö riensi ripeästi hänen luokseen.
"Onko sinulla jotakin sanottavaa, isä?"
"On niinkin, tyttöseni." Hän veti hänet syliinsä ja virkkoi:
"Minä en paljoa usko lääkärien apuun, senhän hyvin tiedät, ja kun jo kauan olen nähnyt sinun sairastelevan, tahdon kerran itse toimia lääkärinä. Älä sentään kerro sitä Poulille, koska hän silloin kai sanoisi, että tahdon riistää leivän hänen suustansa." Mörck hymyili vienosti ja nipisti tyttöä korvasta.
"Minä määrään sinut siis vaihtamaan olopaikkaa ja maksan kyllä itse kustannukset. Äitisi ja minä", hän viittasi huokailevaan Ursula-rouvaan, "olemme sopineet siitä, että lähetämme sinut Trillerödin täyshoitola-opistoon. Siellä voit päättää opintosi, samalla kun ulkoilma-elämä tekee sinut jälleen terveeksi ja reippaaksi."
Täällämäärättiin; kukaan ei kysynyt neitosen omaa mielipidettä. Else nousi, ojensi hiukan niskaansa ja sanoi:
"Isä, sinä tiedät elämäni päämäärän, ja sen tuskin saavutanTrillerödissä."
"Elämäsi päämäärän?" Mörck katsoi häneen kysyvästi, mutta kun tyttö nyökäytti päätänsä, lisäsi hän: "Lauluasiko tarkoitat? Siitä olemme, äitisi ja minä, nyt väitelleet puoli tuntia, ja minä sanon sinulle saman, mitä sanoin hänelle: Suorita ensin ylioppilastutkinto, niin sitten voimme puhua laulusta."
Else vilkaisi äitiinsä, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, käsitti hän, että äiti oli kilvoitellut hänen puolestaan — mutta joutunut tappiolle; ja hän viskautui nyt äidin helmaan ja sanoi intohimoisesti:
"Mitä minä ylioppilastutkinnolla teen? Eihän minusta tule pappia tai asianajajaa! Minä tahdon vain laulaa ja saavuttaa mainetta."
"No, no, tyttöseni, tässä elämässä täytyy luopua niin paljosta."
"Luopua! Loruja, — eihän nyt ole laisinkaan puhe luopumisesta. Elsen pitää vain suorittaa tutkintonsa, ja sen jälkeen hän saa seurata omaa mielihaluaan. Mutta tutkinto hänen on suoritettava, sillä kun hänellä on todistus taskussa, kykenee hän aina hankkimaan leipänsä."
Isä astui lähemmäs ja laski kätensä hänen olalleen, ja tyttö nousi verkalleen ja katsoi häneen. Nuo silmät muistuttivat sillä hetkellä niin täydellisesti äidin silmiä, kun ne jotakin anoivat, että isä välttääkseen yllätystä meni pois ikkunan luo. Mutta Else juoksi hänen perästään, pistäen kätensä hänen kainaloonsa.
"Mutta, isä, sinähän olet rikas. Miksi tarvitsee minun niin varoa avuttomaksi joutumista? Kyennethän sinä minua aina auttamaan."
Hän päästi tytön käden ja istuutui jälleen tuolille.
"Tule tänne luokseni istumaan, niin me kaksi keskustelemme järkevästi yhdessä."
"Sillä välin minä ajattelen hiukan päivällistä." Ursula-rouva nyökkäsi heille ja virkkoi hymyillen huoneesta poistuessaan: "Minä, näette, en elä tulevaisuuden unelmilla."
Else oli asettunut isoon nojatuoliin vastapäätä isää eikä hetkeksikään hellittänyt katsettaan hänen silmistään.
"Katsos, Else" — isä tarkkasi vakavasti tytärtänsä, — "minulla on kolme lasta ja tahdon uhrata yhtä paljon teidän jokaisen hyväksi, mutta vaikka kaikki näyttääkin valoisalta tällä haavaa, saattaa ehkä tulla aika, jolloin en enää voi teitä auttaa. Minä huolehdin siitä, että saatte jotakin oppia, joten voitte tulla omin neuvoinne toimeen; mutta te ette saa koko ikäänne odottaa apua kotoa. Sillä tavalla ei mihinkään päästä."
"Sitä en vaadikaan. Mutta äitihän ansaitsee myöskin paljon rahaa, ja ellet sinä voi, kyennee äiti sitten myöhemmin meitä auttamaan, jos joutuisimme pulaan?"
"Sitä äiti eivoieikä saa tehdä. Äiti tarvitsee itse runsaasti rahaa kaikkiin kallisarvoisiin pukuihin, joita hänellä täytyy olla teatterissa ja seuraelämässä, eikä hänen rahoihinsa saa kukaan koskea. Sitäpaitsi äiti jättänee pian näyttelijättären uran."
"Ei, isä, älä toki sitä luule!" Else aivan innostui. "Äiti rakastaa taidettaan liian suuresti ajatellakseen sen hylkäämistä, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Eikä teatterissa ole ketään, joka on hänen yläpuolellaan."
Mörckin kasvot vavahtivat tuskallisesti, ja hän sanoi melkein voihkaisten: "Ei, — sen pahempi."
Huoneessa vallitsi hetkisen äänettömyys, mutta sitten aloitti Else jälleen:
"Jos sallisit minun heti kehittää ääntäni, sittenhän voisin nopeammin hankkia toimeentulonikin; nyt menee vuosia hukkaan, kun minun välttämättä täytyy lukea."
"Nyt on ennen kaikkea kysymys sinun terveydestäsi, ja sillä hyvä."
"Terveydestäni? — Mutta eihän minua minua mikään vaivaa."
"Kyllä sinua jokin vaivaa, ja olenkin jo sopinut pastori Gaden kanssa oleskelustasi hänen luonaan. Huomenna matkustamme yhdessä sinne käydäksemme häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja puhutellaksemme koulun rehtoria."
"Niin… mutta, isä…"
"Anna minun puhua loppuun. Kuten tiedät, on rouva Gade ollut äitisi koulutoveri ja myöhemmin hänen ystävänsä, ja sinäkin varmaan saat hyvän ystävättären hänen Grethe-tyttärestään, joka on sinun ikäisesi."
Else nousi. Hän tiesi, kuinka mahdotonta oli taivuttaa isää muuttamaan mieltänsä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä, ja hän sanoi senvuoksi tuikeanlaisesti:
"Koska sinä niin tahdot, täytyy minun tietenkin totella."
"Niin täytyy. Minä olen aina vaatinut lapsiltani kuuliaisuutta; mutta en olekaan koskaan vaatinut enempää kuin mikä on oikein."
Hänen prokuristinsa oli useita kertoja pistänyt päänsä ulompaan konttorihuoneeseen vievästä ovesta ja nähdessään nyt, että Else vihdoinkin meni perheen puolelle, sanoi hän Mörckille astuessaan kokonaan sisälle:
"Koko toimisto on täynnä ihmisiä, jotka istuvat odottamassa. Päästänkö heidät sisälle?"
Mörck siirtyi heti jälleen ammattiasioihin ja vastasi vilkkaasti:
"Kyllä, antakaa heidän tulla — vuoronsa mukaan."
Hän vilkaisi kelloonsa. Konttoriaika oli melkein ohitse. Häneltä oli kulunut kokonainen tunti keskusteluun vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Mutta rouva Ursula oli niin harvoin kotona, eikä isä aivan yksin tahtonut päättää tyttären kohtalosta, vaikka hänen tahtonsa silti aina jäi määrääväksi.
* * * * *
Elsellä oli nuortentanssit päivää ennen hänen matkaansa täyshoitola-kouluun, ja Erik ja Grethe, pastori Gaden kaksi aikuista lasta, olivat myöskin kutsutut. Erik oli maanviljelysoppilaana eräässä talossa Trillerödin lähistöllä, kun Elsen ikäisellä Grethellä taas vielä oli runsas vuosi täyshoitola-koulussa jäljellä. Alikerran avara huoneusto, missä päivän tarkoitusta varten käytäntöön otetut konttorisuojatkin sijaitsivat, säteili sähkövalaistuksessa.
Olkikattoisen pappilan kaksi lasta, jotka kotona olivat tottuneet vain öljylamppuihin, tunsivat kuin olisivat joutuneet satumaailmaan; mutta he tunsivat myöskin, kuinka heidän kotikutoisensa surkeasti pistivät silmään kaikkien noiden komeiden pukujen joukossa. Grethe, joka oli saapunut silmät loistaen ensimäisten tanssiaisten suuresta odotuksesta, hiipi hiljaa nurkkaan. Hän ei tuntenut ainoatakaan uudenaikaisista tansseista ja, mikä pahempi, hän ei ymmärtänyt sitä sävyä, millä täällä puhuttiin. Hän kuuli, kuinka keveinä ja nopeina sanat singahtelivat vieraalta vieraalle, ja vain hänen täytyi hitaanlaisessa käsityskyvyssään istua mitään älyämättä aivan kuin olisi haastettu espanjaa tai muuta etäistä ulkomaan kieltä. Hän etsi silmillään veljeänsä.
Tämä oli, kuten hän itsekin, hidassanainen ja kankealiikkeinen; mutta kuinka tyynenä hän istuikaan Jyllannin murteeseen vivahtavalla tasaisella kielellään kertoessaan Ursula-rouvalle vanhemmistaan, kodistaan ja pappilasta! Else tuli tanssien Gretheä kohti. Olipa se tyttö siro! Grethe ei olisi uskonut, että kellään saattoi olla noin suuret, säteilevät silmät; hiukan kaareva nenä ja punainen suu somasti muodostuneine huulineen antoivat koko hänen olennolleen etelämaalaisen hienouden hohteen, mikä sai Grethen henkeänsä pidätellen häntä katselemaan.
"Kah, Grethe, täälläkö sinä istua kökötät? Tulehan heti sisälle tanssimaan!"
Hän laahasi Grethen mukanaan saliin ja loi merkitsevän katseen Svend-veljeensä, joka juuri sattui kulkemaan ohi. Tämä käsitti varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja tähystettyään Gretheä, joka kai hänestä oli mukiin menevä, astui esille ja kumarsi tytölle. Grethe pudisti päätänsä:
"Minä en laisinkaan tunne näitä kummallisia tansseja — ja kuitenkin tanssin hyvin mielelläni."
"Niin minäkin. Tilatkaamme siis joku vanhoista."
Hän raivasi itselleen tietä pianonsoittajan luo, joka hakkasi flyygeliä isossa salissa, niin että näppäimet vapisivat hänen sormiensa alla; ja hetkistä myöhemmin kajahti huoneessa eräs Straussin valssi. Svend riensi Grethen luo ja kumarsi:
"Tätä te varmaan taidatte?"
Grethe, joka oli liian hätääntynyt vastatakseen, nyökkäsi vain, ja he lähtivät lattialle. Ohimennen Svend kyllä kuuli muutamien tuttaviensa huomautuksia "maalaisruususta", mutta ei ollut kuulevinaan, ja kun tanssi oli loppuun tanssittu, vei hän Grethen isänsä luo.
"Tästä saat liittolaisen, isä. Neiti Grethekään ei pidä nykyaikaisista tansseista, ja itse puolestani tunnustan kernaasti, että pitkään aikaan en ole tanssinut niin suurella nautinnolla kuin juuri nyt. Vanhat tanssit ovatkin paljoa tyylikkäämpiä."
Asianajaja kumarsi Grethelle, joka tuskin tiesi, minne katsoa, muttaMörck hymyili ja taputti häntä poskelle.
"Minua ilahuttaa, että me kaksi olemme samaa mieltä, ja näyttää melkein siltä, että olette kääntänyt Svendinkin. No, istahtakaamme tähän, niin saamme hetkisen levähtää, ensi vuoroon asti."
Grethe voi tuskin hellittää silmiänsä Elsestä, joka lakkaamatta pyöri lattialla. Hän näki, kuinka kaikki, jopa hänen levollinen Erik-veljensäkin, olivat häneen hurmaantuneet, ja hän tuli hiukan hämilleen ja araksi ajatellessaan, että he pappilassa asuisivat samassa huoneessa.
Tytöltä pääsi pieni huokaus, ja Mörck, joka kaiketi osapuilleen aavisti hänen ajatuksensa, sanoi ystävällisesti:
"Nyt teidän täytyy luvata minulle, että pidätte oikein hyvää huolta Elsestä ja varsinkin viette häntä kävelyille. Hän ei ole oikein reipas; mutta raikas maalaisilma varmaan panee hänen poskensa punoittamaan, kunnes hän lopulta näyttää yhtä terveeltä kuin te."
"Kuin minä!" Grethe katsahti häneen ihan pelästyneenä. "Minähän olen kuin maalaisruusu, ja se on kai pahinta, mihin täällä kaupungissa voi ihmistä verrata."
Mörck kuuli pienen katkeran värähdyksen hänen äänessään ja sanoi lohduttaen:
"Kukaan ei tule iloisemmaksi kuin Elsen äiti ja minä, kun saamme hänet kotiin pienenä maalaisruusuna."
Grethe katsahti häneen kiitollisena, ja kun taaskin soitettiin valssia, tuli Svend takaisin, ja he tanssivat sekä sen että useita muita, eikä Grethellä ollut koskaan ollut niin hauskaa ja ihanaa iltaa.
* * * * *
Pastorin lapset olivat olleet Mörckillä yötä, ja seuraavana päivänä — huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina — matkusti koko perhe Elsen vastaiseen olopaikkaan.
Rouvat Karen ja Ursula, jotka olivat nähneet toisensa vain muutaman kerran senjälkeen, kun papinperhe oli muuttanut Jyllantiin, tervehtivät toisiansa mitä sydämellisimmin, ja pian istuivat kaikki viekoittelevan kahvipöydän ympärillä. Puutarhatuvassa, joka sitten talven pakkasten oli ensi kertaa otettu käytäntöön, oli isot lasiovet ja ikkunat puistomaiseen puutarhaan päin, missä laajat nurmikot vilisivät orvokeista, lumikukista ja krookuksista.
"Täällä voi huomata, että on kevät!" Ursula-rouva veti syvään henkeänsä ikäänkuin hänelle olisi nautinto ahmia homeelta tuoksuvaa, ummehtunutta ilmaa, jota lämmin kaakeliuuni ja hyvänhajuiset sekakukat sen reunalla eivät vielä olleet ehtineet karkoittaa; mutta pappi sanoi hymyillen:
"Silmänne kylläkin voivat huomata kevään, muttei hajuaistinne. Täällä ei ole suinkaan miellyttävää. Aioinkin juuri ehdottaa, että kaikki siirtyisimme arkitupaan, kun kahvi on juotu."
"Minusta tuntuu, että me nuoret voisimme lähteä metsään kävelemään?" Erik katsahti kysyvästi Elseen, joka nyökkäsi myöntävästi; mutta Poul, jonka jalkineet olivat aiotut asfalttikäytäviä eikä ruokamullan kosteata nurmikkoa polkemaan, jäi mieluummin vanhemman väen pariin, kuten hän sanoi.
"Me, Karen, niitä vanhempia olemme." Ursula hymyili. "Minä olen juuri täyttänyt neljäkymmentäviisi, ja sinä olet tuskin vanhempi; mutta tuollaisen kavaljeerin silmissä me olemme jo ikämuoreja. Eikö totta, rakas poikani?"
Poul ei oikein tiennyt, mitä vastaisi. Olihan äiti oikeassa: hän oli vielä nuori. Poul virkkoi senvuoksi hiukan epäröiden:
"Jos näyttäisit yhtä vanhalta kuin olet, niin tuskin olisit teatterin primadonnana."
Hänen sanansa olivat tarkoitetut kohteliaisuudeksi, mutta rouva Ursula, joka alituisesti pelkäsi menettävänsä ulkonäkönsä ja sen mukana primadonnan aseman, tunsi pistoksen arimmassa kohdassaan ja poistui nopeasti arkitupaan. Hän alkoi hiukan kuumeentapaisesti kysellä Karen-rouvalta tämän perheestä, varsinkin rouva Vibeke Bangista, Karenin äidistä, joka oli ollut naimisissa rouva Ursulan sukulaisen, maisteri Knud Bangin kanssa.
"Äiti asuu vielä Nörrevoldgaden varrella vanhassa huoneustossaan, joka kyllä oikeastaan on hänelle liian avara; mutta äiti ei voi riuhtaista itseänsä irti siitä paikasta, missä hän on elänyt niin onnellisena."
Mörck meni istumaan pyöreälle töyrytuolille ikkunain väliin.
"Niin, surullista oli, että Bang kuoli", virkkoi hän. "Se oli harvinaisen herttainen ja sopusointuinen avioliitto. Minä kävin siinä talossa hyvin mielelläni; mutta viime vuosina on seurustelumme miltei lakannut."
Karen-rouva vilkaisi puolisoonsa; hän toivoi kovin, että tämä selittäisi syyn, ja pastori aloittikin verkalleen, ikäänkuin tapaillen sanoja:
"Heillähän oli kummallakin niin äärettömän paljon kovaa koettavana, ennenkuin saivat toisensa. He kohtasivat toisensa vähän ennemmin kuin rouva oli matkustanut ensimäisen miehensä, Henrik Carstensenin luota, jonka kanssa hän eli kovin onnettomana, koska mies kiusasi häntä kaikin tavoin, varsinkin uskottomuudellaan. Bang oli silloin naimisissa, eivätkä hän ja rouva Vibeke nähneet toisiansa moneen vuoteen. He eivät tahtoneet ottaa päälleen aviorikoksen tuottamaa edesvastuuta, mihin nykyisin valitettavasti useimmat aivan keveästi antautuvat. Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri ja puhdas, että he saattoivat odottaa; ja vasta pari vuotta Bangin vaimon kuoleman jälkeen he menivät naimisiin. —
"Anoppi eli rouva Vibeke, kuten hän mieluimmin kuulee itseänsä nimitettävän, ei kylläkään voi tässä ymmärtää Jumalan tahtoa — kuinkapa moni meistä sen ymmärtää? Mutta onhan hän elänyt kymmenen onnesta rikasta vuotta sen miehen kanssa, josta piti, ja niissä muistoissa hän riippuu kiinni kuin itse iäisyydessä."
Huoneessa syntyi äänettömyys.
Eräässä pienessä sivusuojassa — musiikkikammioksi oli Grethe sen ristinyt, koska siellä oli urut ja harmonikka — kuului soitettavan Gruudtvigin virttä:
"Kirkonkello, suuriin temppeleihin ei sua valettu, vaan kylän tapuliin."
Ursula-rouva, joka oli tunne-ihminen, saattoi tuskin salata kyyneleitänsä. Poul siellä pelkäksi ajankuluksi soitti virsiä, mutta hänen tapansa oli aina helähdyttää sopraano vasta pitkän ajan perästä basson jälkeen, arvellen sillä tavoin saavansa enemmän tunnetta esitykseensä.
Pastori Gade veti pari haikua pitkästä piipustaan ja jatkoi:
"Rouva Vibeke viettää päiväkaudet haastelemalla vainajan kanssa, josta hänellä on veistetty rintakuva sekä valokuvia riippumassa kaikkialla, vieläpä keittiössäkin, ja missä hän vain liikkuu, tuntee hän olevansa puolisonsa seurassa. Ei hänen järjessään mitään vikaa ole; mutta tässä suhteessa on turha yrittääkään häntä lohduttaa. Hän käy täällä vain muutaman kerran vuodessa, ja kun me käymme häntä tapaamassa, täytyy meidän soittaa erityisellä tavalla, koska hän ei muutoin avaa. Hän on perinyt omaisuutta isältään; ukolla ei ollutkaan muita lapsia kuin hän ja poika Gunnar, joka itse on rikas. Näin ollen voi rouva viettää aikansa niinkuin tahtoo."
Mörck nousi ja meni ikkunan luo. Rouva Bang oli aina ollut hänen naisihanteensa, koska hän oli niin sopusuhtaisen eheä ja hyväsydäminen, ja Mörck käsitti hyvin, että hänen surunsa samoin kuin hänen rakkautensakin täytyi olla rajaton.
Ikkuna, jonka ääressä hän seisoi, antoi etupuutarhaan, jossa kuusiryhmä puolittain verhosi sisäänkäytävän. Hän istuutui isoon, mukavaan nojatuoliin, joka oli ikkunan luona, ja katsahti ulos.
Äsken tulleelta junalta saapui paljon ihmisiä. Leppeä, aurinkoinen kevätpäivä kaiketi oli vietellyt heidät tänne maalle, ja hän aikoi juuri avata ikkunan, kun samassa näki erään naisen astuvan sisään pensas-aidan veräjästä. Hän oli mustissa kiireestä kantapäähän, ja pitkä kreppiharso riippui päälaelta selälle. Tukka oli valkoinen, kasvot niin kirkkaat ja suuret silmät niin loistavat, että hän melkein teki yliluonnollisen vaikutuksen.
Mörck kääntyi nopeasti.
"Rouva Bang tulee tuolla ulkona", sanoi hän.
Kaikki nousivat, ja rouva Karen kiirehti ulos puutarhaan. Toiset seurasivat perästä ja kuulivat hänen liikutettuna huudahtavan: "Äiti, rakas äiti! Sinäkö se todella olet?"
Kun he olivat tulleet takaisin tupaan, katsoi rouva Bang kauan surumielisesti toisesta toiseen.
"Kuinka hauska minun on nähdä teidät kaikki jälleen! Mutta", lisäsi hän vilkaisten ympärilleen, "missä ovat lapset?"
Poul tuli samassa näkyviin oviaukosta, kummastuneena kuulemastaan vieraasta äänestä, ja rouva Bang tarttui hänen käteensä, pitäen sitä kauan omassaan.
"Tässä on siis toinen kaksoisista. Uskokaa minua, nuori mies, silloin vallitsi ilo, kun te tulitte maailmaan. Minullakin oli ennen poika — mutta teidän ikäisenänne hän kalastusretkellä ollessaan hukkui Kalön lahteen. Hän oli nuori ja iloinen niinkuin te nyt. — Minä olen myöskin menettänyt äitini ja isäni sekä… parhaan maallisen ystäväni. Ja tiedättekö te kaikki, miksi olen niin paljon saanut kärsiä?"
Hänen äänensä oli tyyni ja lempeä hänen puhuessaan, ja hän nousi ja nojasi Poulin olkapäätä vasten, kun hän jatkoi:
"Herra on rangaissut minua siksi, että nuoruudessani ilman kirkon siunausta antauduin sille miehelle, jota luulin rakastavani. Siihen aikaan en tuntenut elämää. Minä asuin yksinäni vanhempieni kanssa Kalön saarella; mutta seikkailuhaluni sai minut viskautumaan ensimäisen miehen syliin, joka minulle puhui rakkaudesta. — Minä sanon teille kaikille, mutta varsinkin Poulille: ottakaa elämä, niin ikävältä ja yksitoikkoiselta kuin se teistä tuntuneekin, sellaisena kuin se on, sillä yksi ainoa askel syrjään määrätyltä polultamme voi maksaa meille tulevaisen onnemme. Te muistutatte äitiänne, poikani. Tulkoon teistä hyvä ja uskollinen ihminen, kuten hän on."
Poulilla oli hyvä halu tehdä vastaväitteitä; häntä olisivat paljoa enemmän miellyttäneet seikkailut, maksoivatpa ne hänelle vaikka paljonkin, kuin ikävä yksitoikkoisuus; mutta rouva Bang oli puhunut niin liikuttavan hartaasti, että hän syvää kunnioitusta tuntien kumartui suutelemaan hänen kättänsä.
Metsän rinteellä, missä neljä nuorta käveli tuoreelta tuoksuvalla nurmella vuokkojen ja muiden kedon kukkien keskellä, soitti kottarainen armaalleen, ja he pysähtyivät kuuntelemaan. Else, joka ei kauaa voinut pysyä levollisena, alkoi lirittää Poul Möllerin hilpeätä huhtikuun laulua:
Saapui kevään kuu, nurmi paljastuu, poiss' on talven kylmän paino, ansa. Kirkas, kuulas sää. Hiljaa värähtää povi neidon, kertoin kaipuutansa.
Svend lauloi mukana, ja heidän päästyään toiseen säkeistöön yhtyivät muutkin. Mutta he vaikenivat jälleen, ennenkuin laulu oli laulettu loppuun, sillä Elsen ääni oli niin hopeanheleä ja kaunis, että heidän täytyi kuunnella. Kun laulu oli päättynyt, virkkoi Grethe äkkiä ikäänkuin sydämensä sisimmästä syvyydestä:
"Oi, kiittäkäämme Jumalaa keväästä!"
Hän sanoi sen niin lystikkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun; mutta Grethe ällistyi ja alkoi juosta. Kaikki kolme juoksivat hänen perästään, mutta vain Svend kesti kilvan; molemmat toiset jäivät jälkeen ja luopuivat vihdoin takaa-ajosta.
"Nyt minulla on ollut kaksi vapaapäivää", sanoi Erik, "mutta huomenna sitä kysytäänkin voimia".
"Mitä te oikeastaan puuhailette?"
"Menisi varmaan koko päivä, jos ryhtyisin sitä teille selittämään, varsinkin kun ette tietysti rahtuakaan tunne maanviljelystä; mutta tähän aikaan kynnetään ja kylvetään."
"Minä kyllä kernaasti eläisin tuolla tavoin luonnon helmassa, mutta en haluaisi tehdä karkeata työtä. Tahtoisin kirmata mailla ja metsissä, laulaa kilpaa leivosen kanssa ja poimia niin paljon kukkia kuin jaksan kantaa, mitkä sitten asettaisin huoneeseeni, ja uneksisin kaiken yötä kesästä ja auringosta."
"Silloin teistä varmaan olisi paljon apua maataloudessa", nauroi Erik, "vaikka… kaikki sujuisi ehkä sensijaan helpommin meiltä muilta, kun meillä alati olisi niin paljon kauneutta katseltavanamme".
Else punehtui, ja Erik sanoi vakavasti: "Te sopisitte kuitenkin parhaiten Köpenhaminaan — sen näin kyllä eilen."
Elsen silmät säteilivät.
"Niin, näitte huvitellessani, — mutta jälkeenpäin tunnen itseni aina niin väsyneeksi. Nyt kerään voimia täällä, ja kun sitten vihdoin saan välttämättömän ylioppilastutkintoni suoritetuksi, silloin elämäni vasta vakavasti alkaa."
"Sitten te kai vasta oikein tanssitte?"
"Tanssin! Joutavia! Ei, minä teen työtä, voitte uskoa, ja minusta tulee todella jotakin."
"Aiotteko te tehdä työtä? Sitä en luullut nuorten tyttöjenteidän asemassanneajattelevankaan."
"En minä ryhdykään lattioita pesemään tai kaasulaitteita harjaamaan tai muuhun sellaiseen, kuten ehkä arvelette. Minä aion laulaa."
Nuori mies katsahti häneen hiukan epäilevästi. Nimitettäisiinkö siis lauluakin työksi? Hän piti sitä pikemmin huvitteluna ja sanoi ilvehtien:
"Kuinka paljon te siis laulamisesta saatte tunnilta palkkaa?"
"Sitä en vielä tiedä. Ensinhän minun täytyy itse nauttia opetusta useat vuodet, ja kun sitten olen kehittynyt taiteessani, annan konsertin; ja lupaanpa, että saatte pääsylipun laulajaisiini, kun ensi kertaa esiinnyn."
"Teistä tulee siis konserttilaulajatar. Mutta mitä hyötyä teillä silloin on ylioppilastutkinnostanne?"
"Niin, sanokaas muuta", virkkoi neitonen valittavaan sävyyn; "sitä juuri olen isältäni monta monituista kertaa kysynyt. Tuhlaan vain aikaa; ja jos isä kuolee ja joudumme köyhyyteen, voin toki ilmankin aina päästä johonkin kouluun opettajattareksi."
"Te ette suinkaan koskaan joudu itse ansaitsemaan leipäänne." Hän silmäili ihaillen tyttöä. "Kyllä te pian saatte aviomiehen."
"Aviomiehen!" Else nauroi hilpeästi. "Sitähän minä kaikkein vähimmin haluan. Ei, Erik Gade, minä tahdon itse huolehtia toimeentulostani enkä tahdo olla miehestä riippuvainen."
"Olettepa te hirveän viisas noin nuoreksi. Minä en koskaan ajattele siihen suuntaan, ja olen kuitenkin kaksikymmenvuotias. Minun mielestäni päinvastoin lankee ihan luonnostaan, että mies elättää vaimonsa. Tekeehän vaimo miehensä kodin hauskaksi, joten ei voi laisinkaan olla puhetta mistään riippuvaisuudesta vaimon puolelta. Minun päämääränäni juuri onkin kerran saada oma koti ja puoliso; mutta hänen toimialansa täytyy olla kotona; sinne hän kuuluu."
"Sepä joutava päämäärä! Kyllähän naimisiin aina pääsee. Ei, tee työtä ja hanki itsellesi nimi, niin olet saavuttanut korkeinta tässä maailmassa — mainetta."
"Sitä en ollenkaan usko. Jumala ei ole luonut meitä ihmisiä yksin elääksemme; siksi olemmekin saaneet rakkauden oppaaksemme. Ylistys on kylmää — ja kauanko se kestää? Laulajatarta muistellaan vain jokunen vuosi hänen kuolemansa jälkeen; hänen ääntänsä ei voida enää kuulla, joten vain nimi elää, ja kellepä siitä iloa olisi?"
"Te erehdytte. On olemassa grammofoneja."
"No niin, se on totta. Mutta levytkin kai kerran kuluvat; — en niitä asioita tunne, tiedän vain, ettei mikään ole niin rumaa ja rämisevää kuin grammofonin esittämä laulu."
"Se on perin erilaista. On hyviä, kalliita grammofoneja, joista ääni matkan päähän kuuluu aivan luonnolliselta. Tiedän sitäpaitsi myös, että useimmilla laulajilla ja näyttelijöillä on grammofonilevyjä, joihin he itse ovat laulaneet, ja niitä he tuskin tahtoisivat omistaa, jos ääni niistä kuuluisi rumalta ja rämisevältä."
"Oh, tahtoisivat kyllä! Heidän turhamaisuutensa käy yli kaiken, uskokaa minua. He elpyisivät uudestaan vielä kuolinvuoteeltaankin, kunhan vain kuulisivat oman äänensä."
"Nytpä esiinnyttekin te viisaana ja maailmaa kokeneena. Mutta mistä olette saanut noin tarkat tiedot näyttelijöistä ja laulajista? Tehän olette aina elänyt maalla?"
"Isoäidiltäni. Hän oli ensin naimisissa näyttelijän kanssa, kuten tietänette, ja monet vuodet hän seurusteli näyttelijäpiireissä. Hän on aikaisemmin, käydessään meidän luonamme Jyllannissa, kertonut siitä rattoisasta ja samalla surullisesta ajasta; sillä elämä kulissien takana oli sellaista, että jokaisen vakavaluontoisen ihmisen oli vaikeata sitä kestää."
Else oli nuorukaisen puhuessa vähitellen tullut hehkuvanpunaiseksi, ja äkkiä hän pysähtyi suuttumuksesta vavisten hänen eteensä.
"Varmaankin unohdatte, että minun äitini on näyttelijätär?"
Nyt oli Erikin vuoro punastua, ja hän sanoi katuvaisena:
"Niin, olette oikeassa. Unohdin tosiaan, että teidän äitinne on näyttelijätär. Hän on todellakin niin luonnollinen ja niin huolehtivasti kiintynyt puolisoonsa ja lapsiinsa, ettei tule ollenkaan ajatelleeksikaan hänen oikeastaan olevan vieraana kodissansa."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että nainen, joka ei aina ja kaikkina aikoina voi olla kodissaan, on siellä vieraana. Mutta teidän äitinne kuuluukin poikkeusihmisiin."
"Kiitoksia kohteliaisuudestanne; minä esitän sen kyllä äidille."
Else meni nopeasti eteenpäin, ja harkitseva Erik, joka sinä päivänä oli puhunut enemmän kuin hänellä muutoin oli tapana haastaa useiden vuorokausien kuluessa, seurasi perästä minkä jaksoi, mutta vasta kun he tulivat kirkolle ja kirkkotarhaan vievälle takaveräjälle, missä Else ei oikeastaan tuntenut tietä, pysähtyi tämä häntä odottamaan.
Erik avasi hänelle veräjän, mutta virkkoi ensin:
"Olen pahoillani, jos olen teitä loukannut. Minä pidän äitiänne suuressa arvossa."
Else jäi hetkiseksi seisomaan Erikin pitäessä porttia auki ja sanoi katuvaisena:
"En ollut kai minäkään oikein kohtelias, joten asia voi olla sillä hyvä."
Tyttö livahti sisälle, ja heti senjälkeen he seisoivat arkituvassa, missä isoäiti hienona ja sirona ruson kajastus poskilla istui isossa nojatuolissa, sillävälin kun hänen suosikkinsa Grethe istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja Poul, "veitikka", kuten häntä tavallisesti nimitettiin, kertoi sekä isoäidille että muille ylioppilasyhdistyksessä tekemistään kepposista.
Ja isoäiti ojensi hänelle kätensä hymyillen. Se oli hänen ensimäinen hymynsä hänen miehensä kuoleman jälkeen.
* * * * *
Trillerödin täyshoitola-koulu oli itsessään kuin kokonainen pieni kylä. Iso punainen rakennus sijaitsi melkein kokonaan mahtavien, pääovea somistavien kuusten peitossa. Mutta koulun takana, rautatien puolella, missä laveat teräslanka-aidat tennis- ja potkupallokentän edessä pitivät kylän väkeä loitolla, yrittivät pienet koulupuutarhat, jotka olivat laitoksessa vakinaisesti asuvien oppilasten hallussa ja hoidossa, antaa paikalle hauskemman ja miellyttävämmin leiman.
Isosta avarasta eteisestä, missä thorvaldsenilais-aiheiset kohokuvat todistivat hyvää makua ja taidevaistoa, vei pitkä käytävä monine ovineen oikealle eri luokkahuoneisiin ja sitten ylempään kerrokseen, missä opettajilla ja oppilailla oli suojansa. Vasemmalla sijaitsivat voimistelusali ja kylpyhuoneet, mutta vastapäätä sisäänkäytävää vei kaksi isoa lasiovea talvipuutarhaan. Täällä oli palmuja ja troopillisia kasveja sekä paljon hauskoja sopukoita, ja sisimpänä johti ovi kaikkien pyhimpään: rehtorin yksityisasuntoon.
Rehtori oli kookas, vahvarakenteinen ja niin vaalea, että sekä tukka että kulmakarvat olivat melkein valkoiset; mutta hänellä oli pari teräviä, viisaita silmiä, jotka kiiluivat silmälasien takaa; ja sileiksi ajellut kasvot, joiden piirteet muistuttivat näyttelijää tai pappia, ilmaisivat sekä voimaa että tarmoa.
Ja rehtorilla oli kumpaakin. Hän harjoitti oppilaittensa kanssa urheilua ja ohjasi koko koulua mainiosti, pitäen mallikelpoista kuria.
Mutta kaikki oppilaat pitivät hänestä ja tulivat kertomaan hänelle ilonsa ja surunsa; ja joka vuosi kerääntyivät laitoksen entiset oppilaat — näiden joukossa hänen isänsä aikuisiakin — koulussa järjestettyyn juhlaan. Oli perustettu klubi, jossa rehtori toimi esimiehenä.
Rehtori ymmärsi lapsia. Hänen silmissään ne eivät olleet parvi pahankurisia penikoita, joita alituisesti oli rangaistava, vaan ihmisiä. Ja hän koetti aina ymmärtää heidän tekojensa vaikutteet, koska hän siten helpoimmin voi katsahtaa heidän sisimmän olemuksensa ytimeen. Rehtori oli usein isänsä aikana, jolloin Ursula-rouva oli oppilaana koulussa, seurustellut hänen kanssaan ja oli tietysti, kuten kaikki muutkin miehet, tyttöön "hullaantunut". Ja nyt hän ilolla otti vastaan hänen tyttärensä.
Hän näki, että Else oli kaunis. Hänen piirteensä olivat hienot ja säännöllisemmät kuin äidin; mutta hänellä ei ollut tämän hehkua ja ihmeellistä suloa. Rehtori rakasti kauneutta, mutta hän ei enää miehenä katsellut naista. Hän katseli häntä niinkuin taiteilija tai taiteentuntija katselee taideteosta. Hän iloitsi sopusuhtaisesta rakenteesta, kauniista, puhtaista ääriviivoista ja siitä elämästä, minkä mestari oli teokseensa puhaltanut, mutta tuon kauniin teoksen omistamisen kaipuu oli hänelle nyt vierasta. Hän oli viisikymmenvuotias mies, vielä parhaassa iässään; mutta halu aina katsahtaa ihmissielun pohjaan oli liian usein säikäyttänyt hänet perääntymään, sillä sisäinen ihminen harvoin vastasi ulkokuorta.
Hän oli naimaton ja tahtoi lopuksi ikäänsä sellaiseksi jäädä.
Else alkoi heti pitää hänestä, ja vaikka hän aina ennen oli vilkaissut läksynsä läpi jokseenkin keveästi, alkoi hän nyt yhdessä aina ahkeran Grethen kanssa opiskella niin, että sai kiitosta sekä rehtorilta että muilta oppilailta. Ja ylistävä sana rehtorin suusta voi saattaa hänet koko päiväksi hyvälle tuulelle.
Nyt ei Elseä enää synkkämielisyys vaivannutkaan. Hänellä oli ensi päivinä ollut hiukan koti-ikävää ja hän oli kulkenut ympäri surullisin naamoin kuin murhenäytelmän runotar, mutta elämä koulussa samanikäisten parissa ja ennen kaikkea papinperheen huolenpito hänestä vaikutti, että hän pian unohti Köpenhaminan ilot. Terveellinen ulkoilma-elämä, jota laitoksessa niin paljon vietettiin, toi pian punaa hänen poskilleen ja kiiltoa mustiin silmiin.
Läksylukujen jälkeen Else ja Grethe menivät usein metsään kävelemään, ja Grethe uskoi eräänä päivänä Elselle, että Kaj Wulff oli hänestä tavattoman hauska.
"Kaj Wulff — hän, jota nimitetään 'professoriksi'!" huudahti Else. "No, mitä kuulenkaan, moinen pöyhkeilijä, joka luulottelee osaavansa puhua sekä kreikkaa että latinaa ja keikailee nenälaseilla! — Ethän toki ole tosissasi?"
"Olen kyllä!" Grethe veti loukkaantuneena käsivartensa pois. "Hän ei ollenkaan keikaile; hän on todella likinäköinen."
Else tarttui toveriansa vyötäisiin ja lauloi niin, että metsä kaikui:
"Margareta tyllerö, lihavahko lyllerö, nyt kanssas onnetonna itken."
"Hyi! Sinä olet oikein häijy, sen sinulle sanon." Grethe riuhtaisihe irti ja juoksi metsäniitylle vievää polkua pitkin. "Minä tiedän varsin hyvin, että olen liian lihava; mutta kyllä minä ajan pitkään laihdutan itseni."
"Niin, tee se, tyttöseni; mutta odotahan nälkäparannuksinesi maanantaihin. — Muista, että minä matkustan huomenna kotiin enkä siis voi tarkastaa ja arvostella."
Grethe ei vastannut, mutta Else juoksi hänen perässään ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
"Kuule nyt, vihreä varpuseni, olemmeko ystävät vai emmekö ole ystävät?"
"Niin, sitä olisi minulla syytä kysyä sinulta!"
"Oh, loruja, pitäähän sinun nyt hiukan ymmärtää leikkiä. Mutta neiti on närkäs ja tuittupäinen. Minä kyllä kernaasti ihailen professoria, jos sitä haluat, ja latinaa osaan minäkin puhua. Andum snadrivandum — humanum est errare — de gusto non disputandum — sed in errore perseverare — turpeen eestä — ei, turpe est - joko riittää? Tahdotko lisää?"
Hänen kasvonilmeensä oli niin lystillisen vakava ja hänen eleensä muistuttivat niin täydellisesti 'professoria', että Grethe purskahti nauruun.
"Sinusta tulee varmaan näyttelijätär, sinun on täytynyt periä äitisi taipumukset."
"Ei, näyttelijättäreksi en tahdo tulla. Minä tahdon tulla laulajattareksi ja valloittaa koko maailman."
"Sepä ei ollutkaan vähän. Sitten sinä kai matkustat myöskinGrönlantiin."
"Grönlantiinko? Mitä ihmeitä minä sieltä hakisin?"
"Oh, saattaisihan käydä niin, että Poul Lange siihen aikaan olisi naparetkeilijänä asettunut sinne pohjoiseen. — Minä olen nimittäin selvästi huomannut, että te kaksi aina vedätte yhtä köyttä."
"Oh, sinä pikku veitikka, oletko tosiaan tuhlannut aikaasi meidän tutkimiseen? Mutta sinun ei nyt sentään tarvitse siinä suhteessa mitään pelätä. Ensiksikään minä, näet, en koskaan mene naimisiin, — avioliitto olisi vain esteeksi suunnitelmilleni. Ja toiseksi, minä palelisin siellä kuoliaaksi. Minä tahdon päästä etelään, sinne, missä on lämmintä ja päiväpaistetta! Minulla on nimittäin etelämaalaista verta suonissani."
"Kah, onko sinulla?" Grethe tarttui uteliaana häntä käsivarteen. "Siitä et ole koskaan ennen maininnut. Kerrohan nyt vihdoinkin. Äitisikö puolelta?"
"Niin, se on varmaa. Äiti hymyilee aina niin salaperäisesti, kun sitä häneltä kysyn, ja senvuoksi olen itse tutkinut sukutauluamme. Äidinisäni näetkös oli yliopiston professori, mutta sillä seikalla ei suinkaan ole paljoa etelämaalaisen veren kanssa tekemistä, joten se tuskin johtuu hänen puoleltaan; mutta minä kuulin kerran isän sanovan äidinäidistä, että hänessä oli paljon espanjalaista."
"Oh, espanjalaista siinä merkityksessä kuin sanotaan ihmisestä, joka on uhmaileva tai olevinaan ja kohauttelee niskaansa. Sillä asialla ei totisesti ole mitään yhteyttä etelämaalaisen veren kanssa. Mutta jotakin etelämaalaista sinussa on. Kaj on monta kertaa sanonut, että sinä olet mustalaistytön näköinen."
"No, sepä kunnia!" Else puhui hiukan terävästi. "Miksei maankiertäjätär? Sano sekin samalla."
"Tällä kertaa sinä olet tuittupää! Minustapa olisi ylistystä, jos minua nimitettäisiin mustalaistytöksi; niitä pidetään aina kaunottarina ja ne esiintyvät niin paljon romaaneissa."
"Niin, romaaneissa; mutta todellisuudessa niillä on enimmäkseen hirveän ruma nenä, ja ne ovat sekä epäsiistejä että varkaansekaisia. Minulla on roomalainen nenä, niin on kuvanveistäjä Brown sanonut, ja ensi vuonna hän veistää minut."
"Veistää sinut! Te köpenhaminalaiset käytätte niin kummallista kieltä.Minä olen aina kuullut sitä nimitettävän muovailuksi."
"Niin, mutta minut 'veistetään' marmorista."
Else käänsi kasvonsa sivuasentoon ja vallan unohti tervehtää lapsia, jotka tulivat pitäjänkoulusta. Muutoin hänellä tavallisesti aina oli mukanaan namuspussi, mistä jakeli heille. Hän astui ylväänä kylän läpi, ja vasta kun he saapuivat pappilaan, missä oli kotoa hänelle tullut kirje sisältäen kutsun Grethelle, katosi hänestä "signoran" ilme ja hän pyöritti Gretheä lattialla.
"Sitten me molemmat menemme teatteriin huomenillalla, ja sinä saat nähdä, mikä ihmeellinen näyttelijätär minun äitini on."
* * * * *
Kun Else ja Grethe lauantai-iltana astuivat juhlallisesti valaistuun Apollo-teatteriin, alkoi orkesteri soittaa, ja Grethe tarttui Elseä tanakasti käsivarteen. Hän tunsi olevansa ikäänkuin vajoavalla pohjalla, jonka pintana olivat vain ihanat tuoreet kukat ja visertelevät linnut; mutta Else nauroi veitikkamaisesti:
"Huomaa hyvin, että olet maalta ja ensi kertaa teatterissa."
Grethe ei vastannut. Orkesteri, joka soitti valssia "Hoffmannin saduista", oli riistää häneltä hengityskyvyn, sillä koskaan ennen hän ei ollut kuullut mitään niin hurmaavaa, ei edes Mörckin tanssiaisissa, ja hän hieroi käsiänsä yhteen, jottei purskahtaisi äänekkääseen riemuun. Mutta Else vilkaisi ympärilleen.
Hän oli täällä omassa elementissään kuin kala vedessä. Eikä hän käsittänyt, että niin kauan oli voinut olla teatterista poissa. Nyt oli näytelmäkausi loppumaisillaan ja samalla kaikki ilot.
Kun esirippu nousi ja Ursula-rouva näyttäysi ihmeellisessä puvussa, katsahti hän melkein vihaisesti äitiinsä; olihan tämä, joskin pakotettuna, antanut suostumuksensa Elsen maallelähtöön.
Äiti ei tietenkään ollut ymmärtänyt käyttää vaikutusvaltaansa isää vastaan, sitä valtaa, jonka kauneus aina tuo. Else sen kyllä osasi — niin, odottakaahan, kun hän saisi miehen… Ah, se oli totta, eihän hän menisikään koskaan naimisiin. Grethe ei virkkanut mitään. Häneltä puuttui sanoja lausuakseen ihailunsa loistavan kauniista Ursula-rouvasta; mutta hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että pidetyn näyttelijättären tytär oli hänen ystävänsä. Else halusi mennä ulos näytöksien väliajalla; mutta kun teatterissa keväästä ja lämmöstä huolimatta oli täysi huone, oli heidän vaikea päästä, ja heidän täytyi hetkiseksi pysähtyä permannon viimeisten rivien kohdalle.
Siellä istui herrasmies äärimmäisellä tuolilla, ja Grethe ällistyi hänen kasvojensa kärsivää, huolestunutta ilmettä, kun hän kerran nosti silmänsä muistikirjasta, johon kirjoitteli. Hän voi tuskin irroittaa katsettansa miehestä ja huokasi syvään, kun Else sanoi:
"Menkäämme nyt eteenpäin."
Mutta Grethe jäi seisomaan, ja kun Else seurasi hänen katsettansa, nyökkäsi hän. Ulkona lämpiössä sanoi Grethe:
"Näitkö sitä vanhaa valkohapsista herraa? Mitähän hän kirjoitti?"
"Arvostelua johonkin lehteen. Hän on kaiketi sanomalehtimies. Muuten hän näytti olevan jokseenkindérangé."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Oh — elähtänyt."
"No niin, kenties."
Grethellä ei ollut aavistustakaan, mitä Else tarkoitti, mutta ei tahtonut kysellä enempää, kun hän siten paljastaisi tietämättömyytensä. Hän ei käsittänyt, mitä "elähtänyt" taikkadérangétarkoitti. Etäällä pienessä jyllantilaisessa kylässä, mistä hän vasta joku vuosi sitten oli muuttanut, ei käytetty ihmisistä sellaisia sananparsia. Mutta tilaisuuden tullessa hän kuitenkin aikoi kysyä Elseltä noiden sanojen merkitystä, — se tyttöhän tiesi kaikki.
Esityksen loputtua Else tarttui ystävätärtään käsivarteen ja vei hänet monien käytävien ja sokkeloiden kautta, jotka tuoksuivat hajuvesiltä ja muulta. He kohtasivat joukon näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jotka tervehtivät Elseä, ja vihdoin he saapuivat pieneen suojaan, mistä hajuvedellä kyllästetty höyry tuoksahti heitä vastaan.
Se oli Ursula-rouvan pukuhuone, ja puolipukimissa tämä itse istui huikaisevassa valaistuksessa savuke valkoisten sormien välissä, joissa jalokivet ja sormukset säteilivät kuin salamat.
"Vai te siellä olette, tyttöset! Onko teillä ollut hauskaa?"
Ennenkuin he ehtivät vastata, nojautui hän taaksepäin ja sanoi pukijattarelle, joka oli kähertämässä hänen tukkaansa:
"Kuulkaahan, Mads, — kurottakaa minulle konvehtirasia. Se on tuolla hyllyllä."
Rouva Madsen eli Mads, kuten häntä nimitettiin, päästi heti hiukset, jotka mustana aaltoilevana silkkipilvenä valahtivat taiteilijattaren yli ulottuen lattiaan asti.
"Hyväinen aika!" Grethe löi kätensä yhteen. "Koskaan en ole nähnyt komeampaa tukkaa."
"Ka, eikö totta?" Rouva Ursula hymyili ja tarjosi hänelle herkullisia konvehteja.
"Syökää nyt, tytöt, niin paljon kuin jaksatte; minä olen pian valmis."
Mads tarttui jälleen käsiksi tukkaan, ja neitoset nakertelivat namusia kertaussäkeiden ja laulunpätkien kaikuessa käytävästä, missä kuului olevan hyvin vilkasta elämää.
Kolkutettiin useampia kertoja ovelle, mutta sen oli Mads heti lukinnut, eikä kukaan vastannut.
He ajoivat automobiilillä kotiin, ja Mörck kaappasi Ursula-rouvan syliinsä ja katsoi häneen niin, että Grethestä äkkiä tuntui kuin aviomies harmaista hiuksistaan ja monista hienoista pikkurypyistä huolimatta olisi muuttunut jälleen nuoreksi; mutta Ursula-rouva kietaisi irti hänen käsivarsistaan ja sanoi hymyillen:
"Mutta, Nils! Mitähän Grethe ajattelee meistä kahdesta vanhasta ihmisestä? Muista, että pian saamme viettää hopeahäitä."
Rouva tarttui Poulin käsivarteen, ja Svend tarjosi Grethelle omansa, jonka tämä hyvin hämmentyneenä otti vastaan.
"Koska nyt pitää olla näin juhlallista", hymyili Mörck, "suotanee minulle kunnia tarjota käsivarteni pienelle punaposkiselle tyttärelleni?"
"Olenko minä saanut punaiset posket?" Else katsahti häneen aivan kauhistuneena. "Sepä oli ikävää! Minä en suinkaan tahdo näyttää maalaisruusulta."
"Et; sinä tahdot mieluummin puuteroida itsesi samoin kuin neiti Smith, joka on kahdeksankymmenvuotias, jotta sinäkin saat hurmaavan hipiän."
Svend puhui aivan vihaisesti, hän kun oli närkästyksissään Grethen puolesta, sillä tämä oli heti tarttunut poskiinsa, jotka monien vaihtelevien vaikutelmien jälkeen hohtivat paljoa helakammin kuin tavallista; mutta Mörck sanoi ripeästi ikäänkuin katkaistakseen kaiken keskustelun:
"Punaiset posket ovat luonnolliset, ja kaikki luonnollinen on kaunista." Hän kääntyi vaimoonsa päin:
"Kävin tänään pikimmältään rouva Bangia tervehtimässä, ja kun hän kuuli Grethen olevan kaupungissa, kutsui hän meidät kaikki päivällisille huomenna. Ei kai ole mitään estettä?"
"Ei ollenkaan." Ursula-rouva nyökkäsi Grethelle: "Äidinäitisi alkaa tosiaan jälleen virkistyä ja elää. Tietysti siitä iloitset?"
"Iloitsen niinkin. Isoäidillehän voi kertoa kaikesta, ja hän käsittää niin hyvin."
Kun nuoret tytöt olivat tulleet Elsen huoneeseen, veti Else savukekotelon povestaan.
"Katso, mitä pelastin Poulin lääkekaapista. Äiti käski minun tuoda päänkivistyspulveria; ainahan hän sellaista nieleskelee; ja penkoessani rotanmyrkkyjen ja kuumelääkkeiden seassa löysin joukon savukkeita. Poul käyttänee niitäkin tieteen palveluksessa", hymyili hän; "mutta sillävälin me tahdomme koetella niiden vaikutusta. Olkaa niin hyvä, mademoiselle; nauttikaamme elämästä."
Grethe ei eläissään ollut polttanut savuketta, mutta kun hän ei tahtonut olla ystäväänsä huonompi, iski hän tulta ja aloitti kuolemaa halveksien. Hän veti muutamia varovaisia haikuja, mutta laski savukkeen nopeasti pois, kun oli nikahtua yskänkohtaukseen.
"Oi, hyvä Jumala, pieni papintytär, tukehdutko sinä siitä? Niin, näetkös, ei saa antautua mihinkään sellaiseen, mitä ei ollenkaan tunne. Syö sinä mieluummin palanen suklaatia, sitä on tuolla kuvahyllyllä."
Else loikoi sohvalla, pari pielusta selän tukena, ja nautti levosta. Oli helppo huomata, ettei hän ensi kertaa poltellut, sillä hänen liikkeensä olivat niin luonnollisen sirot, ja hän koputti tuhan savukkeesta pöydällä olevalle tyhjälle leivoslautaselle nousematta mukavasta asennostaan.
"No, Grethe, kerrohan minulle tämäniltaisista vaikutelmistasi. Miltä rouva Ursula sinusta tuntui näyttämöllä?" Grethe katsoi häneen varsin hajamielisesti, ja Else jatkoi hymyillen: "Ajatuksesi liitelivät varmaan kaukana täältä — kaiketi 'professorin' parissa."
Grethe pudisti vihaisesti päätänsä.
"Minä en välitä hänestä, — minä ajattelen sitä vanhaa valkokiharaista sanomalehtimiestä. Hänellä oli niin murheelliset silmät, ja hän oli jonkun näköinen — mutta kenen, sitä en voi johdattaa mieleeni. En luule, että hän elää hyvissä olosuhteissa."
"Ei, varmaankaan ei. Hänen kauluksensa oli puolipitoinen ja kalvosimet syrjistä kuluneet. Nenä oli punainen, — hän tietenkin juo kaikki tulonsa. Sanomalehtimiehellä on monta kiusausta."
Else oli puhunut niin suurella asiantuntemuksella, että Grethe taas oli mielestään tavattoman tyhmä. Senvuoksi hän kiirehti sanomaan:
"Sinun äitisi oli herttainen, ja kovinpa hän näytti nuorelta!"
"Äiti ponnisteleekin tosiaan hyvin paljon säilyttääkseen ulkomuotonsa, käyttää sekä kasvokylpyjä että hierontaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla numero yksi, ja se päivä, jona hän sitä ei enää ole, tulee hänen elämänsä surullisimmaksi. Mutta isälle se varmaan on iloisin päivä."
"Kylläpä isästäsi täytyykin tuntua kauhealta nähdä toisten miesten suutelevan äitiäsi teatterissa; en luule, että minun isäni sellaiseen suostuisi."
"Hauskaa se ei liene; mutta isä tietää, että äiti on hänelle uskollinen."
"Uskollinen!" Grethe nousi kauhistuneena. "Onhan vaimo toki aina miehelleen uskollinen?"
"Voi sinuas suloinen viattomuus; kuulee heti, että olet maalta kotoisin! Mutta minä otan ilmoittaakseni sinulle, että aviollinen uskollisuus on hyvin harvinaista teatterissa. Siellä on alituisia avioeroja ja löyhiä suhteita, ja näyttelijättäret säilyttävät kernaasti tyttönimensä, koska he alituisesti vaihtavat liikanimeä."
"Miksi he sitten vaihtavat liikanimeä?"
"Siksi, että he menevät naimisiin ja eroavat jälleen monet monituiset kerrat."
Grethen valtasi sellainen epämieluinen tunne kuin olisi maa keinunut hänen jalkojensa alla. Hän vilkaisi hiukan levottomasti ympärilleen uhkeasti sisustetussa huoneessa, missä äkkiä alkoi näyttää hänestä niin vaaralliselta, ja Elsekin, ystävätär, jota hän niin suuresti ihaili, oli aivan toinen täällä kaupungissa, jopa käytti toisenlaista kieltäkin. Hän sanoi puolittain itkevään sävyyn:
"Minä menen mielelläni nukkumaan, jotta en kuule kaikkea tuota kauheutta."
"Onko se sinusta niin kauheata…?" Else ponnahti istualleen. "Sinähän olet hupsu! Voiko mikään olla ihanampaa kuin teatteri?"
"Kyllä, metsä ja maa ja — Jumala."
Viimeisen sanan hän lisäsi puoliääneen; mutta Else kuuli sen ja nousi sohvalta.
"Nyt minä laitan sinulle vuoteen, sinä saat maata tässä sohvalla."
Hän otti muutamia vierasta varten esille tuotuja sänkyvaatteita omalta vuoteeltaan ja laittoi makuusijan sohvalle. Kun Grethe oli mennyt levolle, avasi Else ikkunan.
"Ah, kuinka ilma on ihana! Hengitä sitä syvään, niin saat maistaa jumaltenjuomaa, saat nauttia ambrosiaa ja nektaria. Täällä sisällä juodaan mieluummin viskyä ja soodavettä." — Hän katsahti ylös kirkkaalle kevättaivaalle ja lisäsi ikäänkuin ajatuksissaan: "Jumala ei oikeastaan rakastane teatteria."
"Ei, Else, sitä en minäkään luule. Siellähän ei kukaan häneen usko, — mutta hauskaa siellä on."
Else nojasi kyynärpäillään ikkunanpieleen ja virkkoi pää puolittain ulkopuolella:
"Täytyy sentään antaa näyttelijöille yhtä ja toista anteeksi. Heillähän on niin paljoa enemmän kiusauksia kuin meillä muilla, ja ehkä heidän siveellisyyskäsitteensä juuri siitä syystä muuttuvat."
"Minusta tuntuu siltä, että voi olla vain yhdenlaista siveellisyyttä, ja ken ei sitä noudata, on kevytmielinen."
"Niin, mutta Grethe, voi tulla kiusauksia, ja kaikki olemme vain ihmisiä. Minä olen kuullut rakkaudella olevan niin valtavan voiman, että se täydellisesti muuttaa ihmisen. Se voi tehdä enkelistä paholaisen ja päinvastoin. Ja Jumalahan meille on rakkauden antanut."
Grethe mietti hetkisen, ennenkuin vastasi:
"Niin kyllä — puhtaan, voimakkaan rakkauden, muttei sitä, joka rikkoo lakeja."
"Loruja! Meidän Herramme ei ole lakeja kirjoittanut, eikä siis sitä tietä voi laisinkaan tietää mikä on oikeata ja mikä väärää."
"Voi kyllä. Herra on antanut meille omantunnon, ja se sanoo meille aina, kuinka meidän on meneteltävä. Mutta useimmiten kuulemme sen äänen vasta jälkeenpäin."
"Kah, Grethe, sinä olet tosiaan suurenmoinen, — sinä sopisit mainiosti maallikkosaarnaajaksi."
Hän sulkea pamautti ikkunan ja riisuutui rivakasti. Yöilma oli sittenkin kylmää.
* * * * *
Päivällisen jälkeen rouva Bangin luona nuoret olivat menneet ulos kävelylle, mutta Mörck ja Ursula-rouva jäivät istumaan rouva Bangin kanssa hänen arkitupaansa. He juttelivat kesälomasta, jonka Mörckin perhe viettäisi Fredensborgin seudulla, ja rouva Bang kertoi, että hän tänä vuonna ensi kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen mukaantuisi tyttärensä pyyntöihin ja viettäisi kuukauden ajan pappilassa.
Hän tunsi, että suru, joka tähän asti painajaisen tapaan oli häntä rasittanut, oli alkanut väistyä valoisamman mielentilan tieltä, ja toivoi nyt pikaista jälleennäkemistä. Ursula-rouva ei mielellään haastanut kuolemasta ja tunsi melkein huojennusta, kun ovikello soi.
Palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eteisessä odotti vanhanpuoleinen herrasmies, joka oli tuntenut rouvan entisaikoina ja mielellään tahtoi tulla häntä tervehtimään. Rouva Bang vilkaisi hiukan hermostuneena ja levottomana ovelle ja oli juuri sanomaisillaan palvelijattarelle, ettei tämä laskisi ketään sisälle, kun samassa valkohapsinen herrasmies, jolla oli leveä taiteilijahattu kädessä, työnsi palvelustytön syrjään ja astui huoneeseen.
Hän katsoi ällistyneenä vieraisiin, oli kaiketi toivonut tapaavansa rouva Bangin yksikseen ja lähestyi epäröiden.
Rouva Bang meni häntä vastaan. Hänen levottomuutensa oli nyt haihtunut ja hänen vartalonsa oli suora ja ylpeän ryhdikäs — hän oli heti tuntenut tulijan. Hän nyökkäsi palvelustytölle, joka poistui, ja odotti sitten levollisesti, mitä vieraalla olisi sanottavaa. Herrasmies katsoi häneen hiukan säikähtyneenä ja virkkoi puoliääneen:
"Vibeke, etkö enää tunne minua?"
"Kyllä, minä tunnen teidät kyllä, herra Carstensen, mutta en käsitä, miksi olette tullut luokseni."
"Siksi, että olen niin hirveän yksinäni — ja etten koskaan voi saada rauhaa siltä, mitä olen teitä vastaan tehnyt."
"Onhan teillä vaimonne."
"Ei, hän on kuollut — Jumalan kiitos."
Hattu tanssi hänen hermostuneissa käsissään, ja hän näytti niin viheliäiseltä, että rouva Bang säälivällä äänenpainolla virkkoi Mörckin väelle:
"Tämä on ensimäinen mieheni, Henrik Carstensen."
Rouva Mörck ojensi hänelle kätensä.
"Me tunnemme toisemme hiukan entisajoilta — olimme lyhyen ajan samassa teatterissa. Kuinka te nykyisin voitte?"
Carstensenin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi arvonsatuntevasti:
"Minä olenDagenintoimituksessa, sen paikan sain vaimoni kuoleman jälkeen, — ja minä olen raittiusmies." Hän kääntyi jälleen rouva Bangiin päin, ja hänen katseensa kävi nöyrän rukoilevaksi, kun hän kysyi: "Missä ovat… lapsemme, Karen ja Gunnar?"
"Gunnar kuoli useita vuosia sitten, ja Karen on naimisissa erään papin kanssa ja hänellä on kaksi täysikasvuista lasta."
"Niin, aika kuluu, aika kuluu. Ainoa poikani on siis kuollut."
Ursula-rouva, joka oli kuiskannut jotakin rouva Bangin korvaan, meni ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin tuoden tarjottimella soodavettä, vadelmamehua ja laseja, jotka hän pani pöydälle. Rouva Bang ojensi Carstensenille kätensä ja sanoi surunvoittoisesti:
"Henrik Carstensen, me olemme vanhentuneet ja molemmat kärsineet paljon. Te olette Karenin isä. Unohtakaamme kaikki entinen."
Carstensen vei hänen kätensä huulilleen ja sanoi kunnioittavasti:
"Kiitos, rouva Vibeke; nyt en enää koskaan tuota teille häpeää. Te olette ainoa puhdas nainen, jonka koskaan olen tielläni kohdannut; mutta vasta myöhään ymmärsin, mitä olin menettänyt."
Rouva Ursula oli sekoittanut mehun soodaveteen, ja he kaikki joivat ääneti. Carstensen nousi lähteäkseen; mutta kun samassa kuului naurua ja puhetta ulkoa eteisestä, säpsähti hän hermostuneesti ja katsoi kysyvästi rouva Bangiin. Ovi riuhtaistiin auki, ja Else tuli tanssien ja laulaen sisälle orvokkivihko kummassakin kädessä:
"Kevät tuoksuvin kukkasvihmoines,sua kiitän mä riemuiten!"
Hän ojensi orvokit niiaten rouva Bangille, joka hymyillen otti ne vastaan.
"Ette aavista, rouva Bang, kuinka Langelinjellä on ihanaa, — eikö totta, Grethe?"
Else kääntyi ja näki nyt suureksi hämmästyksekseen Grethen mitä syvimmän mielenliikutuksen vallassa ja kyyneleet silmissä seisovan herrasmiehen edessä, jota Else ei ennen ollut huomannut. Tämä seisoi pitäen Grethen kättä omassaan, ja hänen suupielessään värähti, kun hän virkkoi:
"Nuo ovat Vibeken kultaiset hiukset ja hänen murheelliset silmänsä — ne silmät, joita en koskaan ole voinut unhottaa."
Grethe sanoi itku kurkussa: "Minä näin teidät eilen teatterissa, ja tunsin teidät nyt heti."
Mies ikäänkuin heräsi ja sipaisi pari kertaa otsaansa, ennenkuin vastasi:
"Niin, minä olin eilen teatterissa ensi-illassa. OlenDageninteatteriarvostelija; se käyttää minua, koska tunnen teatterin niin hyvin kuin kukaan."
Grethestä kyllä kuulostivat hänen sanansa kovin merkillisiltä; muttaliian liikutettuna puhuakseen hän vain nyökkäsi. Rouva Bang meniGrethen luo ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen. Hän katsahtiGrethestä Carstenseniin ja sanoi lempeästi:
"Hän on äidinisäsi, Henrik Carstensen, josta kyllä olet kuullut puhuttavan."
"Hän, joka — — —" Grethe kietoi käsivartensa rouva Bangin kaulaan; mutta Carstensen otti hattunsa, jonka oli laskenut kädestään tuolille, ja läksi syvään kumartaen nopeasti huoneesta. Poul ja Svend, jotka olivat olleet kohtauksen mykkinä todistajina, saattoivat hänet ulos, ja Grethe, joka nyt oli käynyt hiukan levollisemmaksi, kohotti päätään ja katsahti itkettynein silmin ympärilleen.
"Onko hän mennyt?" Kun rouva Bang vain nyökkäsi, virkkoi tyttö: "Minä näin hänet eilen illalla teatterissa ja sitten uneksin hänestä yöllä, mutta on niin surullista, että hän on isoisäni."
Rouva Bang tarttui hänen käteensä, ja he asettuivat istumaan sohvalle.Hän katsoi haikeasti Gretheen ja kysyi:
"Miksi se on niin surullista?" Grethe sanoi epäröiden: "Siksi, että hän näyttää olevan niindérangéja elähtänyt."
"Mutta hyvä Grethe!" Ursulan ääni kuulosti aivan säikähtyneeltä; mutta rouva Bang sanoi murheellisesti:
"Grethe on oikeassa, Carstensen on viettänyt elämää, joka ei ole miehelle arvokasta; mutta luulen todellakin hänen nyt tehneen parannuksen. Tahdommekin hiukan pitää hänestä huolta — eikö totta?"
"Teidän pitäisi sentään ensin hankkia hänestä tietoja. Tuttavuuden uudistaminen voi kenties pikemmin vahingoittaa kuin hyödyttää sekä teitä että häntä."
Nuo sanat oli lausunut herra Mörck; mutta rouva Bang vastasi hänelle vienosti hymyillen: "Veri ei koskaan ole niin ohutta, ettei se sentään olisi vettä sakeampaa, ja minä luulen, että sekä Grethe että hänen äitinsä voivat häneen vaikuttaa ja estää häntä vajoamasta entisiin paheisiin."
Rouva Bang nojautui taaksepäin sohvassa, ja kun toiset näkivät, kuinka väsynyt hän oli, sanoivat he hyvästi ja jättivät hänet yksikseen. Else ja Grethe palasivat kotiin yhdeksän junalla; ja Grethe pyysi ystävätärtä toistaiseksi olemaan vaiti äidinisän vierailusta.
* * * * *
Opettajat ja oppilaat kokoontuivat joka aamu vähää ennen yhdeksää hetkiseksi isoon saliin aamulaululle. Siellä oli iso valkokaappinen kello, ja kun Else aamulla eilisen vierailunsa jälkeen rouva Bangin luona näyttäytyi, löi se yhdeksän. Rehtori tuli häntä vastaan.
"Te tunnette laitoksen säännöt", sanoi hän, "ja teidän on joka aamu oltava saapuvilla viittä minuuttia vailla yhdeksän. Tällä kertaa annan armon käydä oikeudesta, koska tämä tietääkseni on ensi kerta, jolloin olette myöhästynyt, ja päästän teidät varoituksella; mutta ensi kerralla saatte jälki-istuntoa. Kaikkein tärkeintä koulussa on täsmällisyys."
Hän asettui urkujen ääreen ja soitti: "Vihastumasta estä meitä" — ja Else keksi pienen hilpeän välähdyksen johtajan silmäkulmassa, kun tämä samassa katsahti häneen. Mutta Else oli raivoissaan. Hän ei säveleelläkään yhtynyt lauluun, vaan tuijotti ääneti virsikirjaansa, kun sensijaan Grethe, joka oli saapunut kouluun ennen aikaa, lähetti hänelle rohkaisevia silmäyksiä. Kohdella häntä, juhlittua salonkien kaunotarta kuin sylilasta ja koko koulun kuullen nuhdella häntä, oli toki liikaa! Sen hän verisesti kostaisi. Hän ei enää voinut sietää rehtoria, ja tuon kellon hän olisi halunnut murskata.