»Kansatar, Ranskan tähden!» toisti Chauvelin hyvin vakavasti.
»Mitä vielä, puhutte joutavia; vaikka tietäisinkin kuka Tulipunainen neilikka on, ette kumminkaan voisi tehdä mitään hänelle — englantilaiselle.»
»Kyllä vain voisin», virkkoi Chauvelin nauraen kuivahkon karkealla äänellään. »Kaikissa tapauksissa voimme toimittaa hänet mestauslavalle jäähdyttelemään kiihkeään, ja kun diplomaatit alkavat siitä hälistä, pyydämme nöyrästi anteeksi Englannin hallitukselta, ja tarpeen vaatiessa maksamme sovinnot mestatun perheelle.»
»Chauvelin, ehdotuksenne on kauhea!» lausui Marguerite vetäytyen hänestä kauemmas niinkuin vahingollisesta hyönteisestä. »Olkoonpa mies kuka hyvänsä, urhoollinen ja jalo hän on, ja koskaan — kuuletteko? — koskaan en anna apuani sellaiseen konnantyöhön.»
»Kernaammin sallitte jokaisen tähän maahan saapuvan ranskalaisylimyksen loukata itseänne.»
Chauvelin oli tähdännyt tarkkaa ampuessaan nuolensa. Margueriten nuoret kasvot muuttuivat entistään kalpeammiksi ja hän koetti purra huultaan, kun ei halunnut ilmaista Chauvelinille nuolen osuneen.
»Se ei tule kysymykseen», sanoi hän vihdoinkin välinpitämättömästi. »Puolustautua aina voin, mutta kieltäydyn menettelemästä halpamaisesti sekä teidän — että Ranskan vuoksi. Käytettävissänne on muitakin keinoja; ystäväni, teidän on turvauduttava niihin.»
Katsahtamatta enää Chauveliniin Marguerite käänsi selkänsä hänelle ja asteli suoraan majataloa kohti.
»Kansatar, ne eivät liene viimeiset sananne», sanoi Chauvelin käytävästä tulvehtivan valon loistaessa Margueriten komealle ja hienosti puetulle vartalolle; »toivoakseni tapaamme toisemme Lontoossa!»
»Lontoossa tapaamme», lausui Marguerite hänelle yli olkansa, »mutta ne ovat viimeiset sanani.»
Hän aukaisi kahvilan oven ja hävisi Chauvelinin näköpiiristä, mutta tämä jäi pylväskäytävään hetkeksi nuuskaamaan. Hän oli saanut torumisia ja nuhteita, mutta kettumaiset kasvonsa eivät näyttäneet hämmästyneiltä eivätkä tyytymättömiltä; päinvastoin omituinen, puoleksi ivallinen, täysin tyytyväinen hymy leikki hänen ohuilla huulillaan.
Konnantyö.
Sateista päivää seurasi kaunis, tähtikirkas yö; englantilaisen syyskesän viileän suloinen yö, jolle kosteus, märän maan tuoksu ja pisaroivat lehdet ovat ominaisia.
Komeat ajoneuvot neljän kauniin, puhdasrotuisen englantilaisen hevosen vetäminä vierivät Lontoosta johtavaa tietä pitkin. Sir Percy piteli ohjaksia hienoissa käsissään ja hänen vieressään istui lady Blakeney käärittynä kallisarvoisiin turkiksiin. Viidenkymmenen mailin taival tähtikirkkaassa kesäyössä! Marguerite oli mielissään ajatellessaan matkaa edeltäkäsin. — — Sir Percy oli innokas hevosmies, ja pari päivää sitten Doverissa käyneet hevoset olivat muutaman päivän levättyään virkeimmillään lisäten siten matkan viehätystä. Marguerite iloitsi ajatellessaan muutamien tuntien yksinäisyyttä, jolloin sai antaa ajatusten vapaasti liidellä vienon tuulen sivellessä hehkuvia poskia. Hän tiesi entuudestaan, ettei sir Percy aikonut puhua paljoa, ehkeipä ollenkaan. Olihan hän monet kerrat Margueriten kanssa iltasin ajellut komeilla rattaillaan paikasta toiseen sanomatta muuta kuin muutamia huomautuksia ilmasta ja teistä. Sir Percy oli ihastunut ilta-ajeluun ja Marguerittenkin oli sama tunne vallannut. Siinä istuessaan miehensä rinnalla tunnin toisensa jälkeen ihaillen sir Percyn erikoisen näppärää ohjasten käsittelyä tuli hän miettineeksi, mitä mahtoikaan sir Percyn typerässä mielessä liikkua. Koskaan hän ei ollut sanonut sitä vaimolleen, joka ei myöskään ollut välittänyt kysellä.
»Kalastajalepolassa» kulki herra Jellyband huoneissa sammutellen valkeita. Ravintolavieraat olivat poistuneet, mutta yläkerran pienissä hauskoissa makuusuojissa majaili muutamia arvokkaita matkustajia: kreivitär de Tournay, Suzanne ja nuori kreivi, kaksi suojaa oli valmistettu sir Andrew Ffoulkesille ja lordi Antony Dewhurstiille, jos he vain halusivat kunnioittaa vanhaa majataloa viettämällä siellä yönsä.
Molemmat nuoret miehet olivat vielä nauttimassa kahvilan kodikkaasti loimuavasta takkavalkeasta, joka oli saanut rauhassa palaa, vaikka ilma olikin lämmin.
»Jelly, ovatko kaikki poistuneet?» kysyi lordi Tony arvoisan isännän vielä ahkerasti laseja ja tuoppeja kootessa.
»Kaikki, lordi, niinkuin näette.»
»Ja kaikki palvelijatkinko levolla?»
»Kaikki muut paitsi poika, jonka järjestysvuoro on ravintolassa, ja», lisäsi herra Jellyband naurahtaen, »kaiketi sekin lurjus nukahtaa ennen pitkää.»
»Siis voimme jutella täällä noin puolen tuntia häiriintymättä?»
»Lordi, teidän käytettävissänne. — — Jätän kynttilät pöydälle — — ja huoneenne ovat kunnossa — — itse nukun ylimmässä kerroksessa, mutta, jos teidän ylhäisyytenne tahtoo kutsua minua kovalla äänellä, varmasti kuulen huutonne.»
»Hyvä on, Jelly — — ja — sammuttakaa lamppu — saamme tarpeeksi valoa takasta — emmekä huoli herättää ohikulkijaan huomiota.»
»Hyvä, armollinen lordi.» — Herra Jellyband teki työtä käskettyä — sammutti vanhanaikaisen lampun, joka riippui katto-orressa sekä puhalsi kynttilät sammuksiin.
»Jelly, antakaa meille pullo viiniä», pyysi sir Andrew.
»Hyvä on, sir!»
Jellyband meni viinin hakuun. Huone oli muutoin aivan pimeä paitsi silloin tällöin leimahtelevaa hohdetta, jonka uunissa kirkkaasti liekehtivät puut synnyttivät.
»Vieläkö muuta?» kysyi Jellyband tuoden viinipullon ja pari lasia, jotka asetti pöydälle.
»Jo on kylliksi, kiitos vain, Jelly!» vastasi lordi Tony.
»Hyvää yötä, lordi! Hyvää yötä, sir!»
»Hyvää yötä, Jelly!»
Molemmat nuoret miehet kuuntelivat, miten Jellybandin jytisevät askeleet kaikuivat käytävässä ja portaissa. Pian sekin ääni hiljeni, ja koko »Kalastajalepola» näytti vaipuvan unen helmoihin lukuunottamatta kahta nuorta miestä, jotka istuivat takan ääressä äänettöminä viiniä maistellen.
Kotvaan aikaan ei kuulunut kahvilastakaan muuta kuin vanhan isoisän kellon raksutusta ja palavien puiden räiskinää.
»Ffoulkes, hyviäkö uutisia?» kysyi lordi Antony viimeinkin.
Sir Andrew oli nähtävästi unelmoinut tuijottaessaan valkeaan ja varmaankin siinä kuvitellut näkevänsä sievät, vilkkaat kasvot, isot, ruskeat silmät ja lapsellista otsaa ympäröivät tummat kiharat.
»Kyllä!» sanoi hän yhä mietteisiinsä vaipuneena. »Hyviä!»
»Ei mitään esteitä?»
»Ei.»
Lordi Antony naurahteli mielissään ja kaatoi toisen lasin viiniä.
»Ei tarvinne kysyä, oliko matka hauska?»
»Ystäväni, ei ole tarvis», vastasi sir Andrew iloisesti. »Se sujui oikein hyvin.»
»Kas niin, siis terveydeksenne!» lisäsi iloinen lordi Tony. »Hän on soma tyttö, vaikka onkin ranskalainen, ja tässä teidän kosimisaikeillenne — edistyköön ja onnistukoon erinomaisesti!»
Hän joi lasinsa pohjaan ja meni ystävänsä luo valkean ääreen.
»No niin! Tony, teidän vuoronne on luultavasti lähteä ensi kerralla», sanoi sir Andrew heräten unelmistaan, »tietystikin te ja Hastings; ja toivoakseni teillä on yhtä mieluisa tehtävä kuin minullakin ja yhtä viehättävä matkatoveri. Tony, ette voi edes aavistaakaan — —»
»En voikaan», keskeytti ystävä mielissään, »mutta luotan teihin. Ja sitten», lisäsi hän iloisten kasvojensa äkkiä muuttuessa totisiksi, »miten asianlaita on?»
Kumpikin veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja vaistomaisesti, vaikka olivatkin kahden, he vain hiljakseen kuiskailivat.
»Tapasin Tulipunaisen neilikan Calais'ssa pikimältään», sanoi sir Andrew, »muutamia päiviä sitten. Hän purjehti Englantiin pari päivää ennen meitä. Hän oli johtanut seuruetta koko matkan Pariisista. Oli puettu — ette luultavasti uskone sitä! — vanhan torimatamin asuun ja ajoi — kunnes oli onnellisesti Pariisista — katettuja vankkureita, joissa kreivitär de Tournay, neiti Suzanne ja nuori kreivi olivat kätkössä turnipsien ja kaalien seassa. Piiloitetut eivät itsekään tienneet, kuka heidän ajurinsa oli. Hän ohjasi vankkurinsa läpi sotamiesrivien ja kirkuvan roistojoukon, joka huusi: 'ylimykset alas!' Mutta vankkurit muutamien muiden kanssa onnistuivat yrityksessään, ja Tulipunainen neilikka puettuna hameeseen ja päähineeseen sekä iso huivi hartioilla kirkui kovemmin kuin muut: 'ylimykset alas!' Totisesti!» jatkoi nuori mies innostunut ilme silmissään, kun hän puhui rakastetusta johtajastaan. »Se mies vasta on ihmeellinen! Hänen alituinen läsnäolonsa on aivan käsittämätön — ja siinä syy onnistumiseen.»
Lordi Antony, jonka sanavarasto oli rajoitetumpi kuin ystävänsä, saattoi ainoastaan parilla vakuuttavalla sanalla näyttää, että hänkin ihaili johtajaansa.
»Hän toivoo teidän Hastingsin kanssa olevan itseään vastassa Calais'ssa», sanoi sir Andrew yhä hiljemmin, »ensi kuun toisena päivänä. Antaahan olla! se on ensi keskiviikkona.»
»Niin onkin.»
»Tietystihän asia koskee tällä kertaa kreivi de Tournayta; vaarallinen tehtävä, sillä kreivi on nyt kuolemaan tuomittu paettuaan linnasta sen jälkeen, kun yleinen turvallisuuskomitea oli hänet julistanut epäiltäväksi henkilöksi. Pako oli muutoin Tulipunaisen neilikan nerokkuuden mestarinäyte. On sangen vaikeata saada hänet Ranskasta, ja hädin tuskin voi hän pelastua, jos pakenemista voi ollenkaan ajatellakaan. S:t Just on tosiaankin mennyt häntä tapaamaan — kukaan ei vielä epäile S:t Justiä; mutta sitten — — saada heidät kummatkin maasta! Luullakseni se on aika raskasta ja jopa päälliköllemmekin rasittavaa. Toivon kumminkin, että minutkin määrättäisiin siihen toimeen.»
»Onko teillä erityisiä ohjeita minulle?»
»On, tarkempia kuin tavallisesti, On tullut ilmi, että tasavaltainen hallitus on lähettänyt Englantiin Chauvelin nimisen luottamusmiehensä, joka kuulema on hirveän vihainen liitollemme. Hän on päättänyt saada johtajamme personasta selvän, jotta voisi siepata hänet mukaansa, kun tämä taas koettaa nousta Ranskan rannikolle. Samanen Chauvelin on tuonut kokonaisen urkkija-armeijan mukanaan, ja päällikkömme arvelee, että meidän on paras kokoontua mahdollisimman harvoin liittomme asioissa sekä, ettei meidän millään muotoa pidä keskustella toistemme kanssa julkisissa palikoissa, ennenkuin hän on päässyt selville mainitusta joukkiosta. Halutessaan puhutella meitä koettaa hän ilmoittaa siitä.»
Molemmat nuoret miehet istuivat kumartuneina valkean ääressä, sillä liekit olivat jo sammuneet ja ainoastaan kytevän hiiloksen punertava hehku loi värittömän puoliympyrän muotoisen valokehän takan edustalle. Huone oli muutoin pilkkosen pimeä. Sir Andrew otti lompakkonsa esille ja vetäisi siitä paperipalan. Levitettyään sen koettivat he lukea sitä hämärässä valossa ja olivat niin kovin syventyneet tehtäväänsä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, sillä olihan kallisarvoinen asiapaperi tullut suoraan ihaillun johtajan kädestä ja olihan kysymys käynyt heille sydämenasiaksi. He eivät huomanneet mitään läheisyydessään, eivät palaneen poron tippumista uunin ristikkopohjalta, eivät kellon yksitoikkoista napsutusta eivätkä edes hiljaista, tuskin havaittavaa kahinaakaan, joka kuului aivan heidän viereltään. Eräs olento oli ilmestynyt penkin alta; äänettömin liikkein niinkuin käärme se hiipi yhä lähemmä nuoria miehiä; aivan hengittämättä ja hiljaa soluen pitkin lattiaa se lähestyi heitä synkän pimeyden vallitessa.
»Teidän on luettava nämä neuvot ja painettava ne mieleenne», sanoi sirAndrew; »sitten hävitettävä ne.»
Hän aikoi pistää lompakon taskuunsa, kun pieni paperilippu lennähti siitä lattialle. Lordi Antony kumartui sitä ottamaan.
»Mikä se on?» kysyi hän.
»En tiedä», vastasi sir Andrew.
»Se putosi nyt juuri teidän taskustanne. Se ei näyttänyt olleen muiden paperien joukossa.»
»Merkillistä! — Milloin ihmeissä se sinne joutui? Se on päälliköltä», lisäsi hän silmäillen paperia.
He kumartuivat koettaen saada selvää sanoista, joita lippuseen oli hätiköiden töhritty, kun äkkiä syntynyt melu kiinnitti heidän huomiotaan. Se kuului käytävästä.
»Mikä se on?» kysähtivät he kumpikin vaistomaisesti. Lordi Antony astui huoneen poikki ovelle ja avasi sen silmänräpäyksessä. Sillä hetkellä hän sai hämmästyttävän iskun vasten silmiään sekä tuli väkivaltaisesti heitetyksi takaisin huoneeseen. Samassa ryömivä, käärmemäinen olento sir Andrew'n selän takana aivan aavistamatta heittäytyi pimeässä hänen päälleen kaataen hänet lattialle.
Se tapahtui parissa sekunnissa ja ennenkuin lordi Antony ja sir Andrew ehtivät edes huutaakaan tahi vähääkään vastustella. Kaksi miestä tarttui kumpaankin,heidän suunsa tukittiin, molemmat kytkettiin toisiinsa selät vastatusten, kädet ja jalat sidottiin lujaan.
Yksi miehistä oli sillaikaa sulkenut varovasti oven; hän oli naamioitu ja seisoi siinä liikkumattomana toisten lopettaessa työtään.
»Hyvässä turvassa, kansalainen!» sanoi yksi miehistä vielä kerran katsahtaen siteisiin, jotka kahlehtivat nuoret miehet.
»Hyvä!» sanoi ovella seisova mies; »tutkikaa heidän taskunsa ja antakaa minulle kaikki löytämänne paperit.»
Niin tehtiinkin heti sanaakaan sanomatta. Otettuaan kaikki paperit huostaansa kuunteli naamioitu mies hetkisen, kuuluiko »Kalastajalepolassa» hiiskahdustakaan. Nähtävästi mielissään siitä, ettei kukaan ollut kuullut heidän pelkurimaista konnantyötään, avasi hän oven ja osoitti käskevästi käytävää kohden. Kaikki neljä miestä nostivat sir Andrew'n ja lordi Antonyn maasta ja yhtä hiljaa ja äänettömästi kuin olivat saapuneetkin, hävisivät he kantaen kahlehdittuja miehiä ravintolasta pimeyteen Doverin tielle.
Uskaliaan yrityksen naamioitu johtaja ryhtyi nopeasti kahvilassa silmäilemään ryöstettyjä papereita.
»Päiväntyömme ei ole hullummaksi», mutisi hän riisuen naamiotaan vaaleiden, kettumaisten silmiensä kiiluessa valkean hohteessa, »Ei ole hullummaksi.»
Hän avasi pari kirjettä ja löysi sir Andrew'n lompakon välistä lippusen, jonka nuoret miehet olivat juuri äsken ehtineet lukea. Varsinkin Armand S: t Justin allekirjoittama kirje näytti saattavan hänet erinomaisen tyytyväiseksi.
»Armand S:t Just, sittenkin petturi», mutisi hän. »Siis ihana Marguerite S:t Just», lisäsi hän viekkaasti purren hammasta, »luulenpa että haluatte auttaa minua Tulipunaisen neilikan etsinnässä.»
Ooppera-aitiossa.
Covent Gardenissa oli ensimäinen juhlanäytäntö muistorikkaan vuoden 1792 syyskaudella.
Teatteri oli täpösen täynnä, niin hyvin hienot aitiot ja permanto kuin alhaison parvekkeetkin. Gluckin Orfeuksella oli valtava vaikutus katsomon henkiseen yleisöön, jotavastoin hienoston naiset loistavan komeissa puvuissaan viehättivät niitä, jotka eivät välittäneet »viimeisestä saksalaisesta tuontitavarasta».
Selina Storace oli esittänyt loisto-aariansa ja saanut ansaitut suosionosoitukset lukuisilta ihailijoiltaan; Benjamin Incleton, tunnettu naisten suosikki, oli saanut kuninkaallisesta aitiosta erittäin armollista huomiota osakseen. Esirippu laski toisen näytöksen ylevän ihanan loppuosan päätyttyä. Yleisö haltioissaan suuren mestarin tenhosävelistä näytti huoahtavan tyytyväisesti ja oli valmis lörpöttelemään veitikkamaisia ja mitättömiä juttujaan.
Hienoissa aitioissa istui kuuluisuuksia. Herra Pitt oli hetkeksi irtautunut valtiollisista huolistaan ja nautti illan musiikista. Walesin prinssi, joka oli iloluontoinen, pyylevä ja sangen tavallinen muodoltaan, kuljeskeli aitiosta aitioon viettäen hetkisen parhaiden ystäviensä parissa.
Myöskin lordi Grenvillen aitiossa eräs omituinen ja mielenkiintoinen henkilö herätti kaikkien huomiota; laiha, pieni mies, jolla oli viekkaat, ivalliset kasvot ja silmät syvällä päässä, kuunteli soittoa ja katseli arvostelevasti ympärilleen. Hän oli kokonaan mustiin puettu ja tukka oli puuteroimatta. Lordi Grenville — ulkoministeri — oli hänelle jäykän kohtelias.
Siellä täällä nähtiin muutamia huomattavia ulkolaisia kasvoja, jotka muodostivat räikeän vastakohdan englantilais-tyyppisten joukossa. Monet ranskalaiseen ylimieliseen ylimystöön kuuluvat rojalisti-pakolaiset, joita heidän kotimaassaan armoton, vallankumouksellinen joukkue vainosi, olivat löytäneet rauhallisen pakopaikan Englannissa. Heidän ylimyskasvoillaan saattoi huomata surun ja huolen merkkejä; varsinkin naiset kiinnittivät hyvin vähän huomiota musiikkiin ja loistavaan kuulijakuntaan. Epäilemättä heidän ajatuksensa liitivät miehen, veljen ja pojan luo, joilta mahdollisesti hätä uhkasi tai jotka olivat jo sortuneet hirvittävän kohtalon kouriin.
Niiden joukossa vasta Ranskasta saapunut kreivitär de Tournay de Basserive oli sangen huomattava henkilö. Hän oli puettu paksuun, mustaan silkkiin, ainoastaan valkea pitsihuivi hartioilla ilmaisi, ettei se ollut surupuku. Hän istui lady Portarlesin vieressä, joka kekseliäillä sukkeluuksillaan koetti saada kreivittären vakavia kasvoja hymyilemään. Pikku Suzanne ja nuori kreivi istuen kreivittären takana tunsivat olevansa sangen ujoja vierasten keskuudessa. Suzannen silmissä oli hyvin totinen katse, kun hän saapui täpötäyteen teatteriin; hän katseli uteliaana ympärilleen ja tarkasteli jokaisen kasvoja ja tutki, mitä mikin aitio sisälsi. Nähtävästi ei hän huomannut siellä henkilöitä, joita toivoi näkevänsä, sillä hän istuutui hiljaa äitinsä taakse ja kuunteli soittoa välinpitämättömästi eikä välittänyt yleisöstä vähintäkään.
»Voi, lordi Grenville», sanoi lady Portales, kun hiljainen koputus kuului aition ovelta ja ministerin viisas ja mielenkiintoinen pää ilmestyi siihen, »tehän saavuitte aivan kreivin aikaan. Tässä rouva kreivitär de Tournay on aivan menehtymäisillään Ranskasta uutisia odotellessaan.»
Kuuluisa valtiomies astui heidän luokseen ja antoi naisille kättä.
»Valitettavasti ne ovat hyvin ikäviä!» sanoi hän surullisena. »Verilöylyä jatkuu yhä edelleen; sanalla sanoen Pariisissa tuntuu veren haju, ja giljotiini vaatii satoja uhreja päivässä.»
Kalpeana ja kyynelissä kreivitär nojasi tuolin selkämykseen kuunnellen ministerin lyhyttä kuvausta harhateille joutuneen maansa tapauksista.
»Voi, lordi», sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »se on hirveätä ja rakas mieheni on vielä siinä kauheassa maassa! On aivan hirmuista, että istun täällä teatterissa rauhallisena, kun häntä vaara uhkaa.»
»Rouvaseni!» huudahti jäykkä ja rehellinen lady Portarles, »vaikka istuisitte luostarissa, ei miehenne olisi sen paremmassa turvassa, ja teidän on ajateltava lapsianne. Hehän ovat liian nuoria ruokittaviksi huolilla ja ennenaikaisella surulla.»
Kyyneleet silmissä kreivitär hymyili ystävänsä kiihkolle.
Lady Portarlesin kultaisen hyvässä sydämessä piili tosi myötätunto ja hellä ystävällisyys, vaikka hän sen ajan muutamain naisten tapaan olikin omaksunut jokseenkin karkeita tapoja, jotka olisivat paremmin sopineet hevoshuijareille.
»Sitä paitsi, rouva», lisäsi lordi Grenville, »tehän kerroitte eilen, että Tulipunainen neilikka liittolaisineen on lupautunut kunniasanallaan tuomaan herra kreivin onnellisesti kanaalin yli.»
»Niin», vastasi kreivitär, »ja se onkin ainoa toivoni! Tapasin lordiHastingin eilen — — hän vakuutti taaskin minulle sitä.»
»Totta totisesti, teillä ei ole syytä pelkoon. Kun liitto on kerran luvannut, niin se tietystikin pysyy sanoissaan. Voi!» lisäsi vanha valtiomies, »olisinpa vain muutamia vuosia nuorempi — —»
»Kas niin, mies!» keskeytti rehellinen lady Portarles, »olette aivan tarpeeksi nuori kääntämään selkänne tuolle ranskalaiselle variksenpelätille, joka istuu kuin valtaistuimella aitiossanne.»
»Jospa voisinkin sen tehdä — — mutta teidän armonne on muistettava, että ennakkoluulot ovat syrjäytettävät maatamme palvellessa, Herra Chauvelin on maansa hallituksen valtuutettu asiamies — —»
»Hitto vieköön, mies!» vastasi hän, »nimitättekö noita verenhimoisia roistoja hallitukseksi?»
»Ei ole vielä pidetty Englannille edullisena», vastasi ministeri varovasti, »katkaista valtiollisia suhteita, Ranskaan, ja sentähden emme voi kieltäytyä kohteliaasti vastaanottamasta asiamiestä, jonka Ranska haluaa meille lähettää.»
»Kirotut valtiolliset suhteet, hyvä lordi! Tuo viekas pikku kettu ei ole mikään muu kuin vakoilija, sen takaan ja pian tekin sen huomaatte — ja ellen ole aivan erehtynyt, ei hän paljoakaan välitä diplomatiasta, koettaa vain vahingoittaa rojalisti-pakolaisia — Tulipunaista neilikkaa, sankaria ja urhoollisen pienen liiton jäseniä.»
»Olen varmasti vakuutettu, että jos Chauvelin tahtoo vahingoittaa meitä, saa hän uskollisen liittolaisen lady Blakeneystä», sanoi kreivitär mutistellen ohuita huuliaan.
»Siunatkoon tuota naista!» huudahti lady Portarles, »oletteko ennen tavannut niin paatunutta henkilöä? Hyvä lordi Grenville, olette liukaskielinen, tahdotteko olla hyvä ja sanoa rouva kreivittärelle, että hän käyttäytyy narrimaisesti. Rouva, teidän asemaanne täällä Englannissa», lisäsi hän kääntyen vihaisesti ja päättävästi kreivittäreen päin, »ei sovi käyttäytyä niin hurjasti kuin ranskalaisten ylimysten suosima tapa on. Vaikka lady Blakeney olisikin samaa mieltä noiden ranskalaisroistojen kanssa ja vaikka hän olisikin syyllinen S:t Cyrin tahi mikä hänen nimensä nyt onkaan, pidättämiseen ja tuomitsemiseen, on hän kuitenkin maamme hienoston johtavia henkilöitä. Sir Percyllä on enemmän rahaa kuin noin kuudella muulla rikkaalla yhteensä ja hän on hyvissä suhteissa kuninkaallisiin; joten yrityksenne masentaa lady Blakeney ei vahingoita häntä, vaan asettaa teidät huonoon valoon. Hyvä lordi, eikö niin?»
Mutta mitä lordi Grenville asiasta ajatteli tahi mitä mietteitä lady Portarlesin kodikas sanatulva herätti kreivitär de Tournayssa jäi lausumatta, sillä esirippu oli juuri noussut, Orfeuksen kolmas näytös alkanut ja yleisöä kehoitettiin vaikenemaan.
Lordi Grenville hyvästeli naisia pikaisesti ja pujahti takaisin aitioonsa, jossa Chauvelin oli istunut koko väliajan iankaikkinen nuuskarasia kädessään. Hänen tarkat, vaaleat silmänsä tähtäsivät vastapäätä olevaan aitioon, johon Marguerite Blakeney miehensä seuraamana oli juuri saapunut kovasti kahisuttaen silkkihameitaan, siten herättäen yleisön uteliaisuuden ja saaden paljon naurua osakseen. Hänen kullanpunertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat jumalallisen kauniit. Tukka oli hiukan puuteroitu ja sidottu mustalla, suunnattoman suurella nauharuusukkeella siroon niskaan. Aina puettuna viimeisen muodin oikkujen mukaisesti oli Marguerite ainoa nainen, joka sinä iltana ei ollut pukeutunut ristikauluriin ja leveäkäänteiseen iltatakkiin, joka vaatetus oli parina kolmena vuonna ollut muodissa. Lyhytliivinen puku oli klassillista kuosia, joka siihen aikaan otettiin kaikissa Europan maissa käytäntöön. Se soveltui hyvin hänen kauniiseen, kuningatarmaiseen vartaloonsa. Puku oli tehty välkkyvästä kankaasta, joka kimaltelit niinkuin se olisi ollut kullalla kirjailtu.
Tultuaan sisään nojasi hän hetkeksi aition reunaa vasten tarkastellen läsnäolevia tuttaviaan. Monet vastasivat hänen tervehdyksensä ja kuninkaallisesta aitiosta tervehdittiin myöskin suosiollisesti.
Chauvelin piti Margueritea tarkoin silmällä koko näytöksen alkupuolen, kun lady Blakeney istui soiton lumoamana ja pienillä käsillään leikitteli jalokivillä koristetulla viuhkallaan. Hänen kaunista päätään, käsivarsiaan ja kaulaansa peittivät loistavat timantit ja harvinaiset jalokivet, joka olivat ihailevan ja siinä hänen vierellään mukavassa asennossa istuvan miehensä lahjoja.
Marguerite rakasti intohimoisesti soittoa. Sinä iltana ihastutti Orfeus häntä. Pelkkä elämisilo kuvastui suloisilta, nuorilta kasvoilta. Se säteili iloisista sinisistä silmistä sekä kirkasti huulten hymyn. Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, nuoruuden kukoistuksessa, loisteliaan yleisön ihailema, juhlima, hemmottelema ja hellimä suosikki. Kaksi päivää sitten oliUntolasaapunut Calais'sta tuoden mukanaan viestin veljen onnellisesta maihin pääsystä. Hän muisteli sisartaan sekä aikoi hänen tähtensä olla varovainen.
Eipä ihme, että kuunnellessaan Gluckin liikuttavia säveliä, hän unohti omat pettymyksensä, haihtuneet rakkausunelmansa ja myöskin miehensä toimettoman hyväntahtoisen mitättömyyden, jota henkisten lahjain puutetta sir Percy oli korvannut tuhlaten lahjoittamalla vaimolleen maallista loistoa.
Sir Percy oli seisonut vaimonsa vieressä juuri niin kauan, kuin sovinnaisuus vaati, ja antoi sitte tietä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ja ihailijajoukolle, joka loppumattomassa jonossa tuli osoittamaan kunnioitustaan hienon maailman kuningattarelle. Sir Percy oli mennyt luultavasti juttelemaan hengenheimolaistensa kanssa. Marguerite ei edes kummastellut miehensä poistumista — siitä hän vähät välitti — ympäröihän hänet pieni hovikunta, johon Lontoon rikkaat kuuluivat. Marguerite oli juuri eronnut kaikista heistä, sillä hän halusi olla hetken kahden Gluckin kanssa.
Hiljainen kolkutus ovelle herätti hänet unelmistaan.
»Sisään!» sanoi hän vähän kärsimättömästi käännähtämättä häiritsijää katsomaan.
Chauvelin, joka oli odottanut vuoroaan, huomasi Margueriten olevan yksin ja peräytymättä kärsimätöntä »sisään» sanaa, livahti hän hiljalleen aitioon sekä asettui silmänräpäyksessä seisomaan Margueriten tuolin taakse.
»Kansatar, vaihtakaamme muutama sana», sanoi hän hiljaa.
Pelästyneenä Marguerite kääntyi nopeasti Chauvelinin päin. Säikähdys oli osittain teeskenneltyä.
»Herranen aika, mies, te pelästytitte minut!» lausui Marguerite teennäisesti naurahtaen. »Te tulitte aivan sopimattomaan aikaan, sillä tahdon kuunnella Gluckia enkä ollenkaan halua jutella.»
»Mutta tämähän on ainoa tilaisuus», sanoi Chauvelin hiljaa lupaa odottamatta ja vetäisten tuolinsa aivan Margueriten taakse — niin lähelle, että hyvästi voi kuiskata hänen korvaansa häiritsemättä yleisöä sekä istua näkymättömänä vasten aition tummaan taustaa. »Tämä on ainoa tilaisuus», toisti hän, vaikkei Marguerite suvainnutkaan vastata. »Lady Blakeneyn seurue ympäröi ja juhlii häntä alituisesti, jotta vanhoilla ystävillä on sangen vähän tilaisuutta lähestyä.»
»Niin, mies!» sanoi Marguerite kärsimättömästi, »käyttäkää tilaisuutta hyväksenne toisen kerran, sillä aion lordi Grenvillen tanssiaisiin tänä iltana oopperan päätyttyä. Luultavasti tekin menette. Siellä uhraan teille viisi minuuttia — —.»
»Kolme minuuttia kahden kanssanne tässä aitiossa riittää hyvin», vastasi hän tyynesti, »ja kansatar S:t Just, mielestäni menettelisitte viisaasti, jos kuuntelisitte puhettani.»
Vaistomainen väristys karmi Margueriten pintaa. Yhä Chauvelin kuiskutteli korottamatta ääntään ja aivan rauhallisesti otti hypysellisen nuuskaa. Kuitenkin hänen olentonsa ja kettumaiset silmänsä ilmaisivat jotakin, joka näytti jähmetyttävän veren Margueriten suonissa niinkuin äkkiarvaamaton kuoleman vaara.
»Kansalainen, tarkoittaako se uhkausta?» kysyi Marguerite vihdoinkin.
»Ei, kaunis lady», sanoi hän kohteliaasti, »ainoastaan ilmaan ammuttua nuolta.»
Hän keskeytti puheensa hetkeksi aivan kuin kissa, joka nähdessään hiiren hiljaa puikkelehtivan ohitsensa, on heti valmis hyppäämään sen niskaan saadakseen nauttia petomaisesta ilkivaltaisuudestaan. Sitten hän sanoi hiljaa:
»Veljeänne S:t Justiä uhkaa vaara!»
Pienintäkään värähdystä ei saattanut huomata Margueriten kauniilla kasvoilla, Chauvelin näki ne ainoastaan sivulta, sillä Marguerite näytti tarkkaavan vain näyttämöä, mutta Chauvelinilla oli tarkka silmä. Hän huomasi Margueriten katseen olevan ankaran, suun ympärillä jäykän piirteen ja kauniin vartalon melkein halvauksen tapaisesti jännittyneenä.
»Ja mitä sitten?» sanoi Marguerite teeskennellen iloisesti. »Kun se varmaankin on mielikuvituksenne keksimä juoni, olisi kaiketi parasta, että palaisitte omalle paikallenne ja antaisitte minun rauhassa nauttia soitosta.»
Margueriten kädet alkoivat hermostuneesti lyödä tahtia aition reunuksella. Juuri sillä hetkellä Selina Storacen »Che faro» lumosi yleisön, joka aivan haltioissaan tarkkasiprima donnanhuulien liikkeitä. Chauvelin ei liikahtanut paikaltaan. Katseli vain hentoa hermostunutta kättä, joka yksin ilmaisi, että ammuttu nuoli oli todellakin sattunut.
»Niinkö?» sanoi Marguerite äkkiä tarkoituksettomasti', ja yhä teeskennellen olevansa välinpitämätön.
»Niin, kansatar», toisti Chauvelin rauhallisena.
»Minunko veljeäni?»
»Olen kuullut hänestä uutisia, joiden luulen olevan teistä mielenkiintoisia, sallikaa minun ensin kertoa. — — Saanko?»
Kysymys oli aivan tarpeeton. Chauvelin tunsi vaistomaisesti Margueriten jännitetyin hermoin haluavan kuunnella, vaikka koettikin Chauveliniä vältellä.
»Kansatar, muutama päivä sitten», sanoi hän, »pyysin apuanne. — — Ranska olisi tarvinnut sitä, ja luulin voivani luottaa teihin, mutta vastasitte. — — Sitten omat tärkeät asiani ja teidän yhteiskunnalliset velvollisuutenne ovat pitäneet meidät erossa — — vaikka paljon onkin tapahtunut — —»
»Kansalainen, asiaan, pyydän», sanoi Marguerite keveästi, »soitto on ihastuttavaa, ja yleisö käy kärsimättömäksi juttelustanne.»
»Kansatar, hetkinen vielä. Samana päivänä, jolloin minulla oli kunnia tavata teidät Doverissa ja tunnin kuluttua siitä, kun olin saanut vastauksenne, sain haltuuni muutamia papereita. Niistä käy selville, että on toinenkin pakosuunnitelma olemassa ranskalaisen ylhäisöjoukkueen auttamiseksi — de Tournay-heittiö niiden joukossa — koko homman pääpukarina on Tulipunainen neilikka. Olen saanut jo käsiini osan salaperäisen järjestön langoista, mutta en kaikkia ja tarvitsen teitä — oikeammin teidän täytyy auttaa minua niiden kerimisessä.»
Marguerite kuunteli Chauvelinin puhetta huomattavan kärsimättömästi.Kohauttaen olkapäitään hän sanoi iloisesti:
»Seis, mies! Enkö jo sanonut, etten halua tietää Tulipunaisesta neilikasta enkä juonistannekaan. Ja ellette olisi puhunut veljestäni — —»
»Kansatar, hiukan kärsivällisyyttä, pyydän», jatkoi hän tyynesti. »Kaksi herraa, lordi Antony Dewhurst ja sir Andrew Ffoulkes, oli samana yönä 'Kalastajalepolassa' Doverissa.»
»Ymmärrän, tapasin heidät siellä.»
»Urkkijani tiesivät kyllä heidän kuuluvan tuohon kirottuun liittoon. Sir Andrew Ffoulkes omassa personassaan toi kreivitär de Tournayn lapsineen kanaalin yli. Kun nuoret miehet olivat kahvilassa kahden, tunkeutuivat urkkijani sinne, tukkivat urhojen suun ja sitoivat heidän kätensä, ryöstivät heiltä paperit ja toivat ne minulle.»
Silmänräpäyksessä Marguerite arvasi mikä vaara oli kysymyksessä.Paperit! — — Oliko Armand ollut varomaton? — — Jo pelkkä ajatuskinkauhistutti häntä. Mutta kuitenkaan ei hän tahtonut näyttää pelkoaanChauvelinille; hän nauroi vain iloisesti ja huolettomasti.
»Hävyttömyytenne on tosiaankin aivan uskomaton», sanoi hän iloisesti.»Ryöstöä ja väkivaltaa! — Englannissa! — täpötäydessä ravintolassa!Kätyrienne kimppuun olisi pitänyt käydä verekseltään!»
»Mitäpä siitä jos olisi käytykin. He ovat Ranskan lapsia ja nöyrimmän palvelijanne kasvatteja. Jos heidät olisi pidätetty, olisivat he joutuneet vankilaan, jopa hirsipuuhunkin sanallakaan vastustamatta tai röyhkeästi käyttäytymättä. Kaikissa tapauksissa heidän tekonsa oli uskalluksen arvoinen. Täysissä ravintoloissa on turvallisempi toimittaa pieniä asioita kuin luullaankaan, ja apulaisillani on kokemusta.»
»Niinkö? Entä paperit?» kysyi Marguerite välinpitämättömästi.
»Valitettavasti, vaikka niiden avulla muutamat erikoiset nimet ja hankkeet — — erikoiset hankkeet — — ovatkin selvinneet, luulen että heidän suunnittelemansa mullistuksen vastustamisesta olisi tähän aikaan vain hetken hyöty, sillä Tulipunaisen neilikan nimellä kulkeva henkilö jäisi minulle kumminkin hämäräksi.»
»Kas niin, ystäväni!» sanoi Marguerite yhä teeskennellyn vallattomasti, »siis ette ole päässyt entistä pitemmälle ja nyt voisitte antaa minun nauttia aarian viimeisistä säkeistä. Totta totisesti!» lisäsi hän pöyhkeästi koettaen tukahduttaa teeskenneltyä haukotustaan, »ellette olisi puhunut veljestäni — —»
»Kansatar, juuri nyt aion ottaa hänet puheeksi. Paperien joukossa oli kirje sir Andrew Ffoulkesille veljeltänne S:t Justiltä.»
»Niinkö? Entä?»
»Kirjeestä käy selville, ettei hän ainoastaan kuulu Ranskan vihollisiin, vaan on Tulipunaisen neilikan apulainen, ehkäpä jäsenkin hänen liitossaan.»
Vihdoinkin isku sattui. Koko ajan oli Marguerite odottanut. Hän ei tahtonut näyttää pelkurilta, vaan oli päättänyt olla välinpitämättömän ja huolettomannäköinen. Hän toivoi olevansa valmis iskua vastaanottamaan ilakoiden, sillä olihan hän tullut kuuluisaksi terävä-älyisyydestään kaikkialla Europassa. Silläkään hetkellä ei hän horjahtanut, Marguerite tiesi Chauvelinin puhuneen totta; veli oli liian rehellinen, liian antautunut harhateille johdetulle asialleen, oli liian ylpeä maamiehistään, vallankumouksen toimimiehistä, voidakseen kumarrella alhaiselle, tarkoituksettomalle valheellisuudelle.
Armand'in kirje — mielettömän varomattoman Armand'in — — oli Chauvelinin hallussa. Marguerite tiesi sen, niinkuin olisi nähnyt kirjeen omilla silmillään. Tietysti Chauvelin talletti sen omia suunnitelmiaan varten, kunnes sopi käyttää sitä Armand'ia vastaan tai hävittää tarpeettomana. Marguerite tiesi kaiken sen, ja kuitenkin hän vain jatkoi nauramistaan vielä iloisemmin ja äänekkäämmin kuin ennen.
»Kas niin, mies!» sanoi hän puhuen olkansa yli ja katsellen Chauvelinia suoraan ja rehellisesti kasvoihin, »enkö jo sanonut, että se oli keksitty juoni. — — Armand liitossa salaperäisen Tulipunaisen neilikan kanssa! — — touhuten auttamassa noita ranskalaisylimyksiä, joita hän halveksii! — — Juttunne on tosiaankin paras todistus mielikuvituksestanne!»
»Kansatar, sallikaa minun esittää kantani», sanoi Chauvelin yhtä värähtämättömän tyynesti kuin ennenkin, »minun on teille ilmoitettava, että S:t Just on paljastettu, eikä hänellä ole vähintäkään toivoa armahduksesta.»
Aitiossa vallitsi muutaman hetken hiljaisuus. Marguerite istui aivan suorana, jäykkänä ja toimettomana koettaen ajatella, koettaen kohdata rohkeasti onnettomuutta ja päästä selville mitä oli paras tehdä.
Storace oli jo lopettanutaariansaja kumarteli parastaikaa klassilliskuosisessa puvussaan, jonka mallin kahdeksastoista vuosisata oli ottanut käytäntöön. Yleisö oli haltioissaan ja seinät kaikuivat pelkistä suosionosoituksista.
»Chauvelin», sanoi vihdoinkin Marguerite Blakeney hiljaisella äänellä ja vähääkään kerskailematta, jota hän koko ajan oli tehnyt, »Ystäväni Chauvelin, koettakaamme ymmärtää toisiamme. On kuin järkeni olisi ruostunut jouduttuani tähän kosteaan ilmastoon. Siis tunnustakaapa, ettekö olekin hyvin kärkäs tietämään, kuka Tulipunainen neilikka on.»
»Kansatar, Ranskan verivihollinen — — sitä vaarallisempi siksi, että hän työskentelee salassa.»
»Tarkoitatte varmaankin sitä jalompi. — — No niin, ja varmaankin pakoitatte minut puolestanne urkkimaan, jotta siten ostaisin Armand'in vapaaksi, vai mitä?»
»Hyi, kuinka rumia sanoja, kaunis lady», vastusteli Chauvelin kohteliaasti. »Pakosta ei puhettakaan ja palvelusta, jota pyydän Ranskan nimessä, ei voi sanoa inhoittavaksi urkkimiseksi.»
»Siksi sitä ainakin täällä sanotaan», lisäsi Marguerite kuivasti. »Eikö se ole aikomuksenne?»
»Ajattelin että pienellä palveluksella hankkisitte Armand S:t Justille — armahduksen.»
»Millaisella palveluksella?»
»Kansatar S:t Just, pitäisitte vain silmänne auki tänä iltana», sanoi Chauvelin kiihkoissaan. »Kuulkaa, Andrew Ffoulkesia koskevien paperien joukossa, jotka sattumalta löydettiin, oli pieni huomautus. Katsokaa!» lisäsi hän ottaen paperilippusen lompakostaan ja ojentaen sen hänelle.
Se oli samanen paperipala, jota mainitut nuoret miehet olivat juuri lukemassa, kun Chauvelinin suosikit hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Marguerite otti sen aivan koneomaisesti ja kumartui lukemaan. Siinä oli ainoastaan kaksi riviä, jotka olivat kirjoitetut vääristetyllä käsialalla nähtävästi lukijan eksyttämiseksi. Hän luki ne puoleksi ääneen:
»'Muistakaa ettei meidän tarvitse tavata useammin kuin välttämätön tarve vaatii. Teillä on kaikki ohjeet 2:sta varten. Jos haluatte puhutella minua, aion mennä G:n tanssiaisiin'.»
»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Marguerite.
»Kansatar, lukekaa uudelleen, niin ymmärrätte.»
»Tuossa kulmassa on merkki, pieni punainen kukka…»
»Niin on.»
»Tulipunainen neilikka», sanoi Marguerite innoissaan, »ja G:n tanssiaisilla tarkoitetaan Grenvillen tanssiaisia. — — Hän on tänä iltana ystäväni lordi Grenvillen tanssiaisissa.»
»Kansatar, sillä tavalla minäkin tulkitsen kirjoituksen», jatkoi Chauvelin kohteliaasti. »Kun apulaiseni olivat sitonet ja tarkastaneet lordi Antony Dewhurstin ja sir Andrew Ffoulkesin, veivät he pidätetyt minun käskystäni Doverin tien varrella olevaan autioon rakennukseen, jonka olin vuokrannut tarkoitusta varten. Siellä he saivat olla vankeina lukkojen takana aina tähän aamuun saakka. Mutta löydettyäni tämän paperilippusen ajattelin, että olisi parasta antaa heidän ehtiä ajoissa Lontooseen, jotta voisivat olla lordi Grenvillen tanssiaisissa mukana. Onhan ymmärrettävää, että heillä on paljon keskusteltavaa päällikkönsä kanssa — — ja siiten on heillä tänä iltana tilaisuus puhutella häntä, niinkuin päällikkö oli neuvonutkin. Sentähden nuoret urhot huomasivatkin kaikki aution talon pönkät ja salvat avatuiksi; vartijat olivat poistuneet ja kaksi hyvää hevosta seisoi valmiiksi satuloituna ja sidottuna pihalla. En ole vielä tavannut heitä, mutta varmasti luulen etteivät he ohjaksia hellittäneet ennen Lontooseen saapumistaan. Kansatar, huomaatte siis, miten yksinkertaista se kaikki on.»
»Hyvin yksinkertaiseltahan se näyttää», sanoi Marguerite yhä vieläkin koettaen ilakoida, »kun haluaa kananpojalta pään poikki — — ottaa sen vain kiinni — — sitten vääntää kaulaa — — kananpoikanen vain ei pidä sitä niin yksinkertaisena. Nyt te pitelette veistä kaulallani vaatien kuuliaisuuttani. — — Teistä se on yksinkertaista. — — Minusta ei.»
Margueriten piirteet muuttuivat leppeämmiksi, kyyneleet vihdoinkin kostuttivat silmiä, kun hän mutisi puoleksi itsekseen:
»Ainoa henkilö maailmassa, joka minua aina on todella rakastanut. — — Chauvelin, mitä tahdotte minun teille tekevän?» kysyi hän äärettömän epätoivoisella äänellä, jota kyyneleet olivat tukahduttaa. »Nykyisessä asemassani se on melkein mahdotonta.»
»Kansatar, päinvastoin», sanoi Chauvelin kuivasti ja itsepintaisesti eikä välittänyt, vaikka Marguerite toivottomasti ja lapsellisesti vetosi hänen tunteisiinsa, joka olisi kumminkin ollut omiaan sulattamaan kivikovankin sydämen. »Lady Blakeneyä ei kukaan epäile, ja teidän avullanne tänä iltana voisin — ken tietää? — vihdoinkin päästä selville Tulipunaisen neilikan personasta. — Menette tanssiaisiin tuossa tuokiossa. — — Kansatar, pitäkää silmiänne ja korvanne auki minunkin puolestani. — — Kertokaa minulle, jos sattumalta kuulette sanan tai kuiskauksenkaan. — — Kiinnittäkää huomiota kaikkiin, joiden kanssa sir Andrew Ffoulkes tahi lordi Antony Dewhurst puhuvat. Olette kokonaan kaiken epäilyksen ulkopuolella. Tulipunainen neilikka on tänä iltana lordi Grenvillen tanssiaisissa. Koettakaa saada selville, kuka hän on, ja minä lupaan Ranskan nimessä pelastaa veljenne.»
Chauvelin asetteli veistä Margueriten kaulalle. Marguerite tunsi olevansa sellaisessa verkossa, josta ei ollut pelastumisen toivoa. Kallisarvoista panttivankia säilytettiin hänen kuuliaisuutensa varalta, sillä hän tiesi, ettei Chauvelin koskaan uhannut turhia. Epäilemättä oli Armand jo ilmiannettu »epäiltynä» yleiselle turvallisuuskomitealle. Hänen ei sallittu lähteä Ranskasta ja, jos Marguerite kieltäytyi Chauvelinia tottelemasta, oli veljellä säälimätön selkäsauna edessä. Vieläkin hetkisen — naisen tavoin — Marguerite toivoi voivansa sovitella. Hän piteli kättään ojennettuna edessään seisovalle miehelle, jota hän sekä vihasi että pelkäsi.
»Chauvelin, jos lupaan auttaa teitä tässä asiassa», sanoi hän hilpeästi, »niin annatteko S:t Justin kirjeen minulle?»
»Kansatar, jos avustuksillanne hyödytätte minua tänä iltana», vastasi hän ivallisesti hymyillen, »niin annan teille kirjeen — huomenna.»
»Ettekö luota minuun?»
»Hyvä lady, luotan teihin täydellisesti, mutta S:t Justin henki on kotimaassaan panttina — — riippuu teissä, tahdotteko pelastaa sen.»
»Onhan mahdollista etten kykene teitä auttamaan», puolusteleiksiMarguerite, »vaikka haluaisinkin.»
»Sehän olisi hirveää», sanoi Chauvelin hiljaa, »sekä teille — — ettäS:t Justille.»
Margueritea puistatti. Hän tunsi, ettei siltä mieheltä ollut armoa odotettavissa. Mahtava kun oli, Chauvelin piteli rakastetun veljen henkeä käsissään. Marguerite tunsi vihollisensa kyllin hyvin; jos ei hän onnistunut tarkoitustensa saavuttamisessa, saattoi hän menetellä aivan tunnottomasti.
Häntä vilutti, vaikka oopperasalissa olikin tukahduttavaa. Soiton sydäntä hivelevät säveleet sattuivat hänenkin sydämeensä kuin kaukaisilta mailta tulleina. Hän vetäisi kallisarvoisen pitsihuivinsa olkapäilleen ja istui äänettömänä niinkuin unessa tarkastellen komeaa näyttämöä.
Hetkisen ajatukset harhailivat rakkaasta, hengenvaarassa olevasta veljestä toiseen mieheen, joka myöskin vaati hänen luottamustaan ja rakkauttaan. Marguerite tunsi olevansa yksin ja huolissaan Armand'in vuoksi. Hän ikävöi lohtua ja neuvoa sellaiselta henkilöltä, joka ymmärsi auttaa ja lohduttaa. Sir Percy Blakeney oli rakastanut häntä kerran; hänhän oli Margueriten mies; miksikä piti hänen yksin kestää hirveä koetus? Sir Percyn järki toimi hitaasti, sehän oli totta, mutta olihan hänellä vankat lihakset. Jos Marguerite käytti viisauttaan, Percy miehekästä toimeliaisuuttaan ja rohkeuttaan, saattoivat he yhdessä voittaa viekkaan diplomaatin saattamatta pientä sankarijoukkoa ja heidän jaloa johtajaansa perikatoon. Sir Percyhän tunsi S:t Justin hyvin — näyttipä vielä olevan kiintynytkin häneen — aivan varmasti Marguerite uskoi miehensä kykenevän auttamaan.
Hänestä ei Chauvelin sen enempää välittänyt. Hän oli sanonut julmat sanansa »joko — tahi —» ja antoi Margueritelle päätösvallan. Chauvelin vuorostaan näytti nyt ahmivan Orfeuksen liikuttavia säveliä ja löi tahtia päällään, joka muistutti ketun päätä.
Varovainen ovelle koputus herätti Margueriten ajatuksistaan. Se oli sir Percy Blakeney, joka saapui yhä pitkänä, uneliaana ja hyvätuulisena kuin ainakin. Hänen huulillaan leikki entinen tyhjä hymy, joka juuri sillä hetkellä näytti kovasti hermostuttavan Margueritea.
»Hm — — tuolisihan on ulkopuolella — — rakkaani», sanoi sir Percy niin ärsyttävän pitkäveteisesti kuin taisi. »Varmaankin haluat mennä noihin hiton tanssiaisiin. — — Anteeksi — hm — herra Chauvelin — en ollenkaan huomannut teitä. — —»
Hän ojensi Chauvelinille laihat, valkeat sormensa. Chauvelin oli noussut sir Percyn tullessa aitioon.
»Aiotko tulla, rakkaani?»
»Sh! sh! sh!» kuului varoitushuutoja joka taholta.
»Hitto vieköön, sitä röyhkeyttä», lisäsi sir Percy hyväntahtoisesti hymyillen.
Marguerite huokasi kärsimättömästi. Hänen viimeinenkin toivonsa näytti haihtuvan siihen paikkaan. Heittäen takin hartioilleen sanoi hän katsomatta mieheensä:
»Olen valmis lähtemään», samalla pistäen kätensä sir Percyn kainaloon. Aition ovella hän kääntyi katsoen suoraan Chauveliniin, joka hattu kainalossa ja hymy ohkasilla huulillaan valmistautui seuraamaan tätä erittäin sopusoinnutonta pariskuntaa.
»Chauvelin, näkemiin», sanoi Marguerite iloisesti, »tuossa tuokiossa tapaamme toisemme lordi Grenvillen tanssiaisissa.»
Ja epäilemättä tarkkasilmäinen ranskalainen luki Margueriten silmistä jotain, joka herätti hänessä suurta tyytyväisyyttä, sillä ivallisesti hymyillen hän pisti nenäänsä hyppysellisen nuuskaa, jota tipahti pitsi-kaulukselle, ja pudisteltuaan hieroi hän tyytyväisesti laihoja, luisevia käsiään..
Lordi Grenvillen tanssiaiset.
Ulkoministeri lordi Grenvillen historialliset tanssiaiset olivat vuoden loistavimmat kutsut. Vaikka syyssesonki olikin vasta alussaan, hankkiutuivat kaikki, jotka luulivat jotain olevansa, Lontooseen ollakseen tanssiaisissa ja saadakseen loistaa siellä kukin kykynsä mukaan.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi oli myöskin lupautunut sinne, ja pian hän aikoikin saapua oopperasta. Lordi Grenville oli itsekin ollut kuuntelemassa Orfeuksen kahta ensimäistä näytöstä, ennenkuin valmistautui vieraitaan vastaanottamaan. Kello 10 — tavattoman myöhään sen ajan tavoiksi — täyttyivät ministerin asunnon palmuilla ja kukilla koristellut huoneet ääriään myöten. Yksi huoneista oli varattu tanssijoille, ja menuetin suloisen vienot säveleet säestivät suuren, loistavan seurueen iloista naurua ja pirteätä pakinaa.
Pienessä huoneessa vastapäätä kauniin porraskäytävän ylintä osaa seisoi hienostunut isäntä vastaanottaen vieraitaan. Arvossapidettyjä miehiä, kauniita naisia, huomattavia henkilöitä kaikista Europan maista oli jo astunut hänen ohitsensa syvään kumartaen, niinkuin sen ajan ylenpalttinen kohteliaisuus vaati. Sitten he nauraen ja jutellen hajaantuivat mikä minnekin, tanssisaliin, vieras- ja pelihuoneisiin.
Lähellä lordi Grenvilleä seisoi Chauvelin nojaten pöytään moitteettomassa, mustassa puvussaan. Äänettömänä hän katseli komeata ihmisjoukkoa. Hän ei ollut huomannut lady Blakeneyn eikä sir Percyn vielä saapuneen ja hänen tarkat, vaaleat silmänsä pälyivät oveen päin jokaisen uuden tulokkaan saapuessa.
Chauvelin seisoi jotensakin yksin. Tietystikään Ranskan vallankumouksellisen hallituksen lähettiläs ei ollut suosittu vieras aikana, jolloin huhuja syyskuun verilöylystä, anarkiasta ja hirmuhallituksesta oli juuri alkanut liikkua kanaalin toiselta puolen.
Englantilaiset virkaveljet olivat vastaanottaneet Chauvelinin kohteliaasti hänen virallisen asemansa vuoksi. Herra Pitt oli kätellyt häntä, lordi Grenville oli jutellut hänen kanssaan moneen kertaan, mutta Lontoon hienot piirit eivät olleet hänestä tietävinäänkään. Naiset käänsivät selkänsä hänelle, miehet, joita asema ei velvoittanut, kieltäytyivät kättelemästä.
Mutta Chauvelin ei välittänyt mitättömistä yhteiskunnan tarjoamista eduista, joita hän nimitti valtiollisen uransa välikohtauksiksi. Hän oli aivan sokeasti innostunut vallankumouskysymykseen, hän halveksi kaikkea yhteiskunnallista luokkaeroitusta ja rakasti tulisesti isänmaataan. Niiden kolmen aatteen valtaamana hän ei vähintäkään perustanut loukkauksista, joita sai niellä sumunpeittämässä, lojalisessa ja vanhanaikaisessa Englannissa.
Mutta ennen kaikkea Chauvelinilla oli eräs tärkeä asia sydämellään. Hän uskoi aivan tosissaan, että Ranskan ylimystö oli kotimaansa pahin vihollinen. Toivoen heidän kaikkien häviötä oli hän ollut niiden joukossa, jotka kauhean hirmuhallituksen aikana olivat ensimäisinä lausuneet tuon historiallisesti kuuluisan ja julman toivomuksen: »Ylimyksillä pitäisi olla ainoastaan yksi yhteinen pää, jotta giljotiinin tarvitsisi vain kerran iskeä irroittaakseen sen.» Ja se oli hänen mielipiteensä kaikista ylimyksistä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan maasta, sillä olihan anteeksiantamatonta, että giljotiinilta keinoteltiin niin paljon Ranskalle kuuluvaa saalista. Onnistuttuaan pääsemään rajan yli koettivat rojalistisiirtolaiset epäilemättä parastaan kiihoittaakseen ulkolaisten vihaa Ranskaa vastaan. Loppumattomia juonia punottiin Englannissa, Belgiassa ja Hollannissa, jotta olisi saatu joku suurvalloista yllytetyksi lähettämään sotajoukkoja vallankumoukselliseen Pariisiin Ludvig-kuningasta vapauttamaan ja sanalla sanoen hirttämään tasavalta-hirviön verenjanoiset johtajat.
Ei ole sentähden ihmeteltävää, että romanttisen ja salaperäisen Tulipunaisen neilikan persona oli aiheuttanut Chauvelinin katkeran vihan. Hänen ja muutamien hänen johdollaan toimivien nuorten, varakkaiden narrien, jotka kaikki olivat rajattoman uskaliailta ja nerokkaan neuvokkaita oli onnistunut pelastaa Ranskasta sadottain ylimyksiä. Yhdeksän kymmenesosaa siirtolaisista, joita Englannin hovi oli juhlien vastaanottanut, sai kiittää Tulipunaista neilikkaa ja hänen liittolaisiaan pelastumisestaan.
Chauvelin oli luvannut pariisilaisille virkaveljilleen ottavansa selvän tunkeilevasta englantilaisesta ja houkuttelevansa hänet Ranskaan ja sitten — —. Chauvelin huokasi syvään tyytyväisesti ja iloisesti jo pelkästä ajatuksestakin saada nähdä salaperäisen pään putoavan yhtä helposti giljotiinin terän alla kulin minkä muun pään tahansa.
Yhtäkkiä syntyi yleinen hämminki komealla porraskäytävällä, keskustelu lakkasi hetkeksi, kun päähovimestarin ääni ilmoitti ulkona:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi seurueineen, sirPercy Blakeney, lady Blakeney.»
Lordi Grenville astui nopein askelin ovelle vastaanottamaan korkeata vierastaan. Walesin prinssi loistavassa samettisessa hovipuvussaan, joka oli lohenvärinen ja kultaompeluksilla kirjailtu, tuli sisään Marguerite Blakeney käsikoukussaan ja sir Percy astellen vasemmalla puolellaan. Percy oli loistavan kimaltelevassa vaaleankeltaisessa silkkipuvussa, joka oli ylellistä »Incroyable»-kuosia, vaalea tukkansa oli puuteroimaton, kauluksessa ja hihansuissa kallista pitsiä ja matalachapeau-bras-hattu kainalossa.
Tervehdittyään tavanmukaisen kohteliaasti sanoi lordi Grenville kuninkaalliselle vieraalleen:
»Teidän korkeutenne, suvaitsetteko minun esittää herra Chauvelinin,Ranskan hallituksen valtuutetun lähettilään?»
Heti prinssin saavuttua oli Chauvelin astunut esiin odottaen esittelyä. Hän kumarsi hyvin syvään, jotavastoin prinssi tervehti vain hieman päätään nyökäyttäen.
»Arvoisa herra», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa kylmästi, »me tahdomme unohtaa hallituksen, joka on lähettänyt teidät ja pidämme teitä pelkkänä vieraanamme — yksityisenä ranskalaisena. Sellaisena olette tervetullut, herra.»
»Teidän ylhäisyytenne», vastasi Chauvelin vielä kerran kumartaen.»Arvoisa lady», lisäsi hän kumartaen hyvin kohteliaasti Margueritelle.
»Ah, pieni ystäväni Chauvelin!» huudahti Marguerite välinpitämättömän iloisesti ojentaen pienen kätensä vieraalle. »Teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä herra on minun vanha ystäväni.»
»Vai niin», sanoi prinssi sillä kerralla hyviin suosiollisesti, »siinä tapauksessa, herra, olette kaksinkerroin tervetullut.»
»Täällä on vielä eräs toinen, jonka pyytäisin saada esittää teidän kuninkaalliselle korkeudellenne», huomautti lordi Grenville.
»Kuka hän on?» kysyi prinssi.
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive ja hänen perheensä, jotka ovat aivan äskettäin saapuneet Ranskasta.»
»Kaikella muotoa! — He ovat siis noita onnen suosikkeja.»
Lordi Grenville meni hakemaan kreivitärtä, joka istui huoneen toisessa päässä.
»Jumaliste!» kuiskasi hänen kuninkaallinen korkeutensa heti Margueritelle nähtyään vanhan, jäykän naisen; »jumaliste, hän näyttää sangen siveältä ja synkkämieliseltä.»
»Niin todellakin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi Marguerite hymyillen, »hyveet kuin kallisarvoiset yrtit tuoksuvat sitä paremmilta kuta raskaamman painon alla ne ovat.»
»Voi!» sanoi prinssi huokaisten, »arvoisa rouva, viehättävän naisen ei sovi puhua niin ikävistä asioista.»
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive», lausui lordi Grenville esittäen kreivittären.
»Arvoisa kreivitär, tämähän on hauskaa; kuninkaallinen isäni, niinkuin tiedätte, on aina iloinen toivottaessaan tervetulleiksi kansalaisenne, jotka ovat Ranskasta karkoitetut.»
»Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina armollinen», vastasi kreivitär sopivan arvokkaasti. Sitten osoittaen tytärtään, joka seisoi arkana hänen rinnallaan, sanoi kreivitär: »Teidän korkeutenne, tässä on tyttäreni Suzanne.»
»Viehättävä! — viehättävä!» huudahti prinssi, »ja nyt kreivitär, sallikaa minun esittää teille lady Blakeney, joka kunnioittaa meitä ystävyydellään. Teillä ja hänellä on varmaankin paljon puhuttavaa keskenänne. Kaikki lady Blakeneyn kansalaiset ovat kaksinverroin tervetulleita hänen tähtensä — — hänen ystävänsä ovat myöskin meidän ystäviämme — — hänen vihollisensa Englannin vihollisia.»
Margueriten siniset silmät välähtivät iloisesti korkean ystävänsä suosiollisista sanoista. Kreivitär de Tournay, joka juuri äskettäin oli häntä hävyttömästi loukannut, sai siinä julkiset nuhteet, joista Marguerite ei voinut olla iloitsematta. Mutta kreivitär, jolle kuninkaallisten kunnioitus oli kuin uskonkappale, oli kyllin hyvin hovimenoissa kasvatettu näyttääkseen vähääkään hämmästyneeltä, kun molemmat kohteliaasti kumarsivat toisilleen.
»Arvoisa kreivitär, hänen kuninkaallinen korkeutensa on aina armollinen», sanoi Marguerite teennäisen kainosti hyvin veitikkamainen ilme sinisissä silmissään, »mutta mehän emme tarvitse hänen ystävällistä välitystään. — — Yhä vieläkin mielihyvin muistelen rakastettavuuttanne viimeksi tavatessamme.»
»Arvoisa lady, me pakolaisparat», vastasi kreivitär kalseasti, »osoitamme kiitollisuuttamme Englannille yhtymällä hänen korkeutensa toivomuksiin.»
»Arvoisa kreivitär», sanoi Marguerite kumartaen taaskin kohteliaasti.
»Arvoisa lady», vastasi kreivitär yhtä arvokkaasti.
Sillä aikaa prinssi lausui muutamia armollisia sanoja nuorelle kreiville.
»Herra kreivi, olen iloinen saadessani tutustua teihin», lausui prinssi. »Tunsin isänne sangen hyvin, kun hän oli lähettiläänä Lontoossa.»
»Teidän armonne», vastasi kreivi, »olin silloin pieni poika — — ja minun on kiittäminen suojelijaamme Tulipunaista neilikkaa siitä, että saan teidän ylhäisyyttänne tavata.»
»Sh!» kuiskasi prinssi äkkiä vakavalla äänellä osoittaen Chauveliniä, joka oli koko keskustelun ajan seisonut toisella puolella vähän matkan päässä heistä tarkaten Margueritea ja kreivitärtä ilakoiva, pilkallinen hymy ohuilla huulillaan.
»Teidän armonne, ei suinkaan», lausui Chauvelin ikäänkuin vastaten suoraan prinssin huomautukseen, »pyydän ettette estä kreiviä osoittamasta kiitollisuuden tunteitaan; mielenkiintoisen, punaisen kukan nimi on hyvin tuttu sekä minulle — että Ranskalle.»
Prinssi katsoi häneen sangen tuimasti muutaman minuutin ja sanoi:
»Totta totisesti, arvoisa herra, — ehkä tiedätte kansallissankaristamme enemmän kuin me — — mahdollisesti tiedätte myös, ken hän on. — — Katsokaahan!» lisäsi hän kääntyen ryhmittyneisiin vieraisiin päin, »naiset tarkkaavat huultenne liikkeitä — — pääsisitte kauniin sukupuolen suosioon, jos vain tyydyttäisitte heidän uteliaisuutensa.»
»Teidän armonne», sanoi Chauvelin merkitsevästi, »Ranskassa huhutaan, että teidän ylhäisyytenne voisi — jos vain haluaisi -— antaa tositietoja salaperäisestä, tiepuolessa kasvavasta kukkasesta.»
Puhuessaan hän loi nopean ja tutkivan katseen Margueriteen, jonka kasvot eivät kuvastaneet pienintäkään liikutusta ja jonka katse kohtasi Chauvelinin silmät vallan pelkäämättä.
»Eipä niinkään, mies», vastasi prinssi, »minun suuni on tukittu! ja liiton jäsenet vartioivat huolellisesti päällikkönsä salaisuutta — — joten hänen hyvät ihailijansa saavat tyytyä vain varjon palvomiseen. Täällä Englannissa, arvoisa herra», lisäsi hän, »meidän ei tarvitse muuta kuin mainita Tulipunaisen neilikan nimi saadaksemme kaikki kauniit kasvot innostuksesta punastumaan. Ketkään muut paitsi hänen uskolliset apulaisensa eivät ole nähneet häntä. Pätkäkö vai lyhyt, vaaleako vai tumma, kaunisko vai ruma hän lie, emme tiedä, mutta sen vain tiedämme, että hän on maailman urhoollisin mies, ja arvoisa herra, olemme hiukan ylpeitä hänen englantilaisesta kansallisuudestaan.»
»Voi, herra Chauvelin», jatkoi Marguerite melkein ilkkuen katsellessaan ranskalaisen sfinksimäisen tyyniä kasvoja, »hänen kuninkaallisen korkeutensa on lisättävä, että me naiset pidämme häntä muinaisajan sankarina — — jumaloimme häntä — — kannamme hänen merkkiänsä — — vapisemme pelosta häntä vaaran kohdatessa ja riemuitsemme hänen kanssaan voiton hetkellä.»
Chauvelin kumarsi vain levollisesti sekä prinssille että Margueritelle. Hän ymmärsi molempien puheiden — kummankin tavallaan — pilkkaavan, halveksivan sävyn. Huvituksia rakastavaa, turhamaista prinssiä hän halveksi; kaunista naista, jonka kultaisia kiharoita somisti pieni, punakukkainen, rubiineista ja timanteista tehty, oksamainen koriste — piteli hän kourassaan. Äänettömänä hän vain odotteli tapausten kulkua.
Pitkä, iloinen, ontto nauru lopetti hiljaisuuden, joka oli vallannut kaikki läsnäolijat.
»Ja me puoliso parat», kuului venyttävällä ja teeskennellyllä äänellä komean sir Percyn huulilta, »meidän on seistävä syrjässä — heidän palvoessaan tuota hiton varjoa.»
Kaikki nauroivat — prinssi kovemmin kuin muut. Hillityn kiihdytyksen jännitys laukesi ja heti sen jälkeen kaikki nauroivat ja juttelivat iloisesti äänekkään seurueen poistuessa viereisiin huoneisiin.