Paperilippunen.
Marguerite kärsi kovasti. Vaikka hän nauroi ja jutteli, vaikka häntä ihailtiin, liehakoitiin ja juhlittiin enemmän kuin muita naisia, tunsi hän kuitenkin olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka elää viimeisiä päiviään tässä maailmassa.
Hän oli kovasti jännittynyt. Hermostus oli vain lisääntynyt hänen seurustellessaan miehensä kanssa oopperan ja tanssiaisten välillä. Vähäinenkin toivon vilahdus — hyväntahtoisen, velton miehensä luotettavasta ystävyydestä ja neuvoista — oli haihtunut yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin Margueriten jouduttua kahden sir Percyn kanssa. Hän käänsi miehelleen selkänsä hymyillen suopean halveksivasti hänelle, jota oli toivonut siveelliseksi tuekseen ja kylmäveriseksi neuvonantajakseen sydäntä särkevissä ristiriidoissa. Mutta naiselliset tunteet ja sääli saattoivat hänet epäröiväksi rakastetun veljensä vuoksi, joka oli kaukana hengenvaarassa. Häntä kauhistutti myöskin se hirmuinen palvelus, jota Chauvelin vaati häneltä Armand'in lunnaiksi.
Siinä hän seisoi, siveellinen tuki, kylmäverinen neuvonantaja järjettömien ja mitättömien nuorten narrien ympäröimänä, jotka näyttivät olevan suuresti huvitettuja vuoronperään toistaessaan säkeitä, jotka sir Percy oli pannut alkuun.
Kaikkialla Marguerite kuuli järjetöntä ja typerää puhetta: ihmisillä tuntui olevan hyvin vähän muuta juteltavaa, jopa itse prinssikin oli kysynyt häneltä naurahtaen pitikö hän sir Percyn viimeisestä runosta. »Se kyhättiin kravattia solmittaessa», oli sir Percy kertonut muutamille ihailijoilleen.
»Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'.Etsi miehet Ranskan häntä vetten päält'.Onko taivahissa? — Onko kotosalla?Viekas ystävämme, hiton Pimpinella?»
Sir Percyn runo oli lennähtänyt yli komeiden vierashuoneiden. Prinssi oli hurmaantunut, hän vakuutti, että elämä ilman Blakeneyä oli vain pelkkä erämaa. Sitten hän tarttui hänen käsipuoleensa ja vei hänet pelihuoneeseen, jossa he viipyivät kauan pelipöydän ääressä.
Sir Percy, jonka harrastus vieraskutsuissa näytti keskittyvän pelipöytään, salli vaimonsa vapaasti seurustella, tanssia ja huvitella niin paljon, kuin häntä vain halutti. Lausuttuaan runotekeleensä jätti sir Percy Margueriten kaikenikäisten ihailijoiden joukkoon, jotka olivat kärkkäitä poistamaan hänen mielestään pitkän, velton olennon, joka oli ollut kyllin hullu otaksumaan, että Europan nerokkain nainen tyytyi englantilaisen avioliiton proosallisiin kahleisiin.
Rasitetut hermot, innostus ja kiihko lisäsivät paljon kauniin Marguerite Blakeneyn viehkeyttä. Kun hän liikkui saattueineen, kuului ihailevia huudahduksia joka puolelta.
Hänellä ei ollut aikaa ajatella sen enempää. Margueriten jonkun verran bohemiläinen kasvatus oli tehnyt hänestä sallimukseen uskojan. Tapahtumat näyttivät seuraavan toisiaan eikä niiden ohjaaminen ollut hänen omissa käsissään. Hän tiesi, ettei Chauveliniltä ollut armoa odotettavissa. Chauvelin oli määrännyt hinnan, Armandin pään hinnan ja jättänyt Margueriten päätettäväksi, lunastaako sen vai eikö.
Illalla myöhempään huomasi hän sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Antony Dewhurstin, jotka nähtävästi olivat vasta saapuneet. Hän huomasi, että sir Andrew heti alkoi hääriä Suzanne de Tournayn ympärillä ja että molemmat nuoret kohta onnistuivat vetäytymään erilleen akkunasyvennykseen siellä jatkaakseen innokasta keskusteluansa, joka tuntui huvittavan kumpaakin.
Molemmat nuoret miehet näyttivät olevan menehtyneitä ja peloissaan, mutta muutoin he olivat moitteettomasti puettuja ja heidän hovimainen käytöksensä ei ilmaissut pienintäkään merkkiä uhkaavasta onnettomuudesta, jonka tiesivät väijyvän heitä ja päällikköään.
Heidän liitollaan ei ollut ollenkaan aikomasta luopua aikeistaan. Sen Marguerite oli saanut selville pikku Suzannelta itseltään, joka puhui avomielisesti hänelle ja kreivittärelle annetusta lupauksesta, että liitto aikoi pelastaa kreivi de Tournayn Ranskasta muutamien päivien kuluttua. Katsellessaan loistavan hienoa seuruetta iloisesti valaistussa tanssisalissa ajatteli Marguerite kuka noista hänen ympärillään olevista maailmanmiehistä oli salaperäinen Tulipunainen neilikka, joka piteli uskalletun suunnitelman lankoja ja kallisarvoisten ihmishenkien kohtaloita käsissään.
Palavan uteliaasti Marguerite halusi tulla tuntemaan Tulipunaisen neilikan. Kuukausmääriä oli hän kuullut hänestä puhuttavan, tyytynyt salaperäisyyteen niinkuin kaikki muutkin, mutta nyt hän halusi tietoja — aivan personattomasti, ollenkaan ottamatta lukuun Armand'ia ja Chauveliniä — ainoastaan oman itsensä vuoksi, sen kiihkoisan ihailun vuoksi, jota oli aina tuntenut urheata ja keinokasta sankaria kohtaan.
Tietystikin sankarin täytyi olla tanssiaisissa, koska sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurstkin olivat siellä. He nähtävästi odottivat päällikkönsä tapaamista — ja mahdollisesti toivoivat saavansa uusia määräyksiä häneltä.
Marguerite katseli huoneen joka puolelle, normandilaisten ylimysten tyypillisiin kasvoihin, kulmikaspiirteisiin sakseihin, lempeisiin, leikillisiin keltteihin, miettien, kenen kasvot ilmaisivat sellaista kykyä, tarmoa ja keinokkuutta, joka tahdollaan ja johtajakyvyllään oli vaikuttanut ylhäisiin englantilaisiin herrasmiehiin. Vakuuttihan huhu hänen kuninkaallisen korkeutensakin kuuluvan heidän joukkoonsa.
Sir Andrew Ffoulkesko? Tietystikään ei, sillä katselihan hän lempeillä, sinisillä silmillään niin hellästi ja ikävöivästi pikku Suzannea, jota hänen jäykkä äitinsä talutti pois nuorten hupaisesta kahdenkeskisestä seurustelusta. Marguerite tarkasteli sir Andrewta, kun tämä huokaisten kääntyi lähteäkseen ja jäi hetkeksi seisomaan yksin mietteisiinsä vaipuneena Suzannen sievän olennon kadotessa väkijoukosta.
Marguerite piti silmällä sir Andrewta tämän astellessa ovelle, joka johti pieneen naistenhuoneeseen. Sitten sir Andrew pysähtyi nojautuen oven pieleen ja katseli alakuloisena ympärilleen.
Marguerite mietti hetkisen miten päästä huomaavaisesta seuralaisestaan ja suuntasi tiensä hienon seurapiirin ympäri lähemmäksi ovea, jota vastaan sir Andrew nojasi. Miksi hän halusi päästä lähemmäksi sir Andrewta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mahdollisesti häneen vaikutti mahtava sallimus, joka niin usein näyttää hallitsevan ihmiskohtaloita.
Äkkiä hän pysähtyi; hänen sydämensäkin tuntui seisahtuvan, isot, kiihkeät silmät katselivat hetken ovelle. Sir Andrew Ffoulkes seisoi vielä yhtä tarkkaamattomana kuin ennenkin ovipielessä, mutta Marguerite oli selvästi nähnyt lordi Hastingsin — nuoren keikarin, miehensä ystävän ja prinssin seuralaisen — nopeasti pyyhkäisevän sir Andrew'n ohitse ja pistävän jotain tämän käteen.
Vielä hetkisen — vain silmänräpäyksen — Marguerite mietti ja sitten ihailtavan välinpitämättömästi seuraavassa tuokiossa asteli edelleen huoneen toiselle puolelle — mutta sillä kertaa kiireesti ovelle, josta sir Andrew oli juuri hävinnyt.
Minuuttiakaan ei kulunut siihen, kun Marguerite ensin huomattuaan sir Andrew'n ovenpielessä seurasi häntä pieneen naistensuojaan. Kohtalo on tavallisesti nopsa iskuja jaellessaan.
Lady Blakeney lakkasi yhtäkkiä olemasta. Sehän oli vain Marguerite S:t Just, joka seisoi siinä: Marguerite S:t Just, joka oli viettänyt lapsuutensa, varhaisimman nuoruutensa veljensä Armand'in turvissa. Hän unohti kaiken muun — säätynsä, arvokkuutensa, salaisen innostuksensa — kaiken muun paitsi sen, että Armand oli hengenvaarassa ja että pienessä kammiossa noin kahdenkymmenenjalan päässä hänestä sir Andrew Ffoulkesilla oli varmaankin se talismaani, joka saattoi pelastaa hänen veljensä hengen.
Hetkeen, jolloin Marguerite saapui naistenhuoneeseen oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia siitä, kun lordi Hastings oli pistänyt salaperäisen »esineen» sir Andrew'n käteen, joka seisoi selin Margueriteen ja lähellä pöytää, jolla oli jykevä hopeinen kynttiläjalka. Kädessä hänellä oli paperilippunen, jonka sisällystä hän juuri tarkasteli.
Aivan huomaamatta, sillä hänen pehmeä ruumiinmukainen pukunsa ei vähintäkään kahissut paksuilla matoilla, ja uskaltamatta hengittää, kunnes oli saavuttanut päämääränsä, Marguerite pujahti aivan sir Andrew'n taa.. — — Juuri sillä hetkellä sir Andrew katseli taakseen ja huomasi hänet; Marguerite parahti pyyhkäisten kädellä otsaansa ja mutisi hyvin hiljaa:
»Siellä oli hirvittävän kuuma. — — Tunsin olevani voimaton. — — Voi! — —»
Hän hoiperteli ja oli langeta. Sir Andrew, joka pian tointui ja rutistaen paperipalan, jota oli lukenut, kiiruhti Margueritea tukemaan.
»Lady Blakeney, voitte pahoin», sanoi hän osaaottavasti. »Antakaa minun — —»
»Ei, ei, ei mitään —», keskeytti Marguerite heti. »Tuoli — nopeaan.»
Hän vaipui pöydän lähellä olevalle tuolille ja heittäen päänsä taaksepäin sulki silmänsä.
»Kas niin!» mutisi hän yhä vain voimatonna, »pyörtymys alkaa olla ohi.— — Älkää huolehtiko minusta, sir Andrew, vakuutan jo voivani paremmin.»
Sellaisina hetkinä epäilemättä tunnemme — ja niinhän sielutieteilijätkin väittävät — että meillä on eräs aisti, jolla ei ole kerrassaan miltään tekemistä muiden aistiemme kanssa: se ei ole näkemistä, ei kuulemista eikä koskettamista, tuntuu kuitenkin siltä, kuin me tekisimme kaikkia kolmea yhtaikaa. Marguerite istui siinä silmät ummessa. Sir Andrew seisoi aivan hänen takanaan. Margueriten oikealla puolella oli pöytä, jota mainittu viisihaarainen kynttiläjalka koristi. Hengessään hän näki vain Armand'in kasvot; Armand'in, jota vaara juuri uhkasi ja joka näytti katselevan häntä taustalta, jolle himmeillä väreillä oli Piirretty Pariisin riehuva kansa, yleisen turvallisuuskomitean huoneuston paljaat seinät, yleinen syyttäjä vaatien Ranskan kansan nimessä Armand'in henkeä ja kaamea giljotiini, jonka töhritty terä yhä odotti uutta saalista — — Armand!
Hetkisen kuolonhiljaisuus vallitsi pienessä kammiossa. Komeasta tanssisalista kuului gavotin säveliä, hienojen pukujen kahinaa ja suuren iloisen seurueen naurua omituisen lumoavana säestyksenä sille näytelmälle, jota pienessä huoneessa näyteltiin.
Sir Andrew ei sanonut enää muuta. Silloin mainittu lisäaisti valtasi Margueriten kokonaan. Hän ei voinut nähdä, sillä silmät olivat suljetut; hän ei voinut kuulla, sillä tanssisalin melu tukahutti paperin hetkellisen kahinan. Kuitenkin hän tunsi — niinkuin hän olisi sekä nähnyt että kuullut — että sir Andrew piteli paperia kynttilän liekissä.
Juuri sillä hetkellä, kun se syttyi palamaan, aukaisi Marguerite silmänsä, kurkotti kätensä ja kahdella hennolla sormellaan sieppasi paperin nuoren miehen kädestä. Sitten hän puhalsi liekin sammuksiin ja piteli paperia välinpitämättömästi nenänsä alla.
»Sir Andrew, kuinka ajattelevainen olettekaan», sanoi hän iloisesti, »varmaankin isoäitinne on antanut teille sen neuvon, että palaneen paperin haju on tehokkain keino pyörtymistä vastaan.»
Hän huokasi tyytyväisesti puristaen paperia jalokivillä koristettujen sormiensa väliin, talismaania, joka ehkä oli pelastava hänen veljensä Armandin hengen. Sir Andrew tuijotti häneen hetken aivan hämmästyneenä käsittämättä mitä todella oli tapahtunut. Yllätys valtasi hänet niin kokonaan, että hän näytti aivan kykenemättömältä tajuamaan Margueriten hennossa kädessä olevan paperin merkitystä, sillä siitähän mahdollisesti riippui hänen toverinsa henki.
Marguerite purskahti pitkään iloiseen nauruun.
»Miksikä noin tuijotatte minuun?» kysyi hän leikkisästi. »Voin paljon paremmin, lääkkeenne on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Tämä huone on viehättävän viileä», lisäsi hän yhä tyynellä mielin, »ja gavotin säveleet ovat tenhoavan viihdyttäviä.»
Hän jutteli hyvin huolettomasti miellyttävällä tavallaan, jollaikaa sir Andrew tuskissaan mietti päänsä puhki parasta keinoa saadakseen pienen paperipalan kauniin naisen kädestä. Vaistomaisesti epävarmat ja kapinalliset ajatukset kierivät hänen päässään. Yhtäkkiä hän muisti Margueriten kansallisuuden, ja sen pahempi hänen mieleensä juolahti myöskin markiisi de S:t Cyrin juttu, jota kukaan ei ollut Englannissa uskonut sir Percyn eikä Margueritenkaan vuoksi.
»Mitä? Yhäkö vain uneksuen ja tuijottaen?» sanoi Marguerite iloisesti nauraen, »sir Andrew, olette sangen epäkohtelias, tulin juuri ajatelleeksi, että olitte enemmän hämmästynyt kuin mielissänne tavatessanne minut täällä. Kuitenkin luulen, ettei minun terveyteni eikä isoäitinne opettama lääke saattaneet teitä polttamaan tätä paperia. — — Olen valmis vannomaan, että se oli lemmittynne viimeinen sydämetön kirje, jota yrititte hävittää. Siis tunnustakaapa!» lisäsi hän ilakoiden ja yhä pidellen paperipalaa, »sisältääkö se hänen viimeiset hyvästinsä vai hänen viimeisen pyyntönsä saadakseen suudella ja pysyä ystävänänne?»
»Lady Blakeney, kumman tahansa», sanoi sir Andrew, joka alkoi vähitellen toipua, »epäilemättä on tämä pieni paperipala minun ja — —»
Välittämättä siitä käyttäytyikö hän tahdittomasti naista kohtaan vai eikö, syöksi nuori mies rohkeasti paperilipun kimppuun. Mutta Margueriten ajatukset kiitivät vikkelämmin ja hänen kiihoittunut toimintansakin oli nopeampi ja varmempi kuin sir Andrew'n. Marguerite ollen pitkä ja voimakas astui pikaisen askeleen taapäin ja heitti kumoon ylen kuormitetun pöydän, joka kaatui ryskien samoinkuin sillä seisonut jykevä kynttiläjalkakin.
Marguerite päästi hätähuudon:
»Kynttilät, sir Andrew -— joutuin!»
Vahinkoa ei juuri tapahtunut; pari kynttilää oli sammunut kynttiläjalan pudotessa, muista kynttilöistä oli pudonnut hiukan rasvaa kallisarvoiselle matolle, muutama kynttilä oli sytyttänyt sen päällä olevan paperivarjostimen. Sir Andrew sammutti heti liekin ja asetti jalan jälleen pöydälle. Siihen meni muutamia sekunteja, joiden kuluessa Margueritella oli tarpeeksi aikaa paperin silmäilemiseen sen sisällyksen selville saamiseksi — siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja samallaisella vääristetyllä käsialalla, kuin hän oli sattunut ennenkin näkemään, ja siinä oli sama merkki — tähtimäinen, punaisella musteella piirretty kukkanen.
Kun sir Andrew taaskin katsahti Margueritieen, näki hän hänen kasvoillaan hämmästystä, joka johtui kiusallisesta tapahtumasta, ja vapautuksen ilmeen sen onnellisesta ratkaisusta, jolloin tärkeä lippunen oli luultavastikin lennähtänyt lattialle. Kiihkoissaan nuori mies nosti sen ja näytti hyvin onnelliselta, kun sai puristaa sen käteensä.
»Sir Andrew, hävetkää», sanoi Marguerite pudistaen päätään ja leikillisesti huokaisten, »te tuotatte sydäntuskia jollekin herkälle herttuattarelle samalla valloittaen pienen, suloisen Suzanne-ystäväni rakkauden. Niin, niin! luulenpa varmasti, että itse Amor seisoi vieressänne uhaten koko ulkoministeristöä tulipalolla. Siinä tarkoituksessa hän saattoi minutkin pudottamaan rakkauskirjeen, ennenkuin uteliaat silmäni olivat sen saastuttaneet. Ajatelkaahan, muutama hetki vielä ja minä olisin voinut päästä selville hairahtuneen herttuattaren salaisuudesta.»
»Lady Blakeney, annatteko minulle anteeksi», sanoi sir Andrew yhtä tyynenä kuin Margueritekin, »jos jälleen ryhdyn mielenkiintoiseen työhöni, jonka keskeytitte?»
»Tietysti, sir Andrew! Kuinka uskaltaisin vastustaa rakkauden jumalaa? Ehkä hän määräisi hirvittävän rangaistuksen otaksumisistani. Polttakaa toki rakkauskirjeenne!»
Sir Andrew oli jo pyörittänyt paperin pitkäksi kierteeksi ja piteli sitä taas tuikuttavan kynttilän päällä. Hän ei huomannut kauniin vastustajansa kasvoilla omituista hymyä, niin kiihkeästi hän teki hävitystyötään. Jos hän sen olisi huomannut, tyytyväisyyden ilme olisi varmaankin hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän tarkasteli kohtalokasta lippusta, joka kiemuroi liekissä. Viimeinenkin jäännös putosi lattialle, ja hän poljeskeli sen tuhkaa kannallaan.
»Ja nyt, sir Andrew», sanoi Marguerite Blakeney sangen miellyttävästi hymyillen ja viehättävän välinpitämättömästi, joka oli hänelle ominaista, »uskallatteko kiihoittaa kauniin neitosen mustasukkaisuutta pyytämällä minut pariksenne menuettiin.»
Joko — tahi?
Ne muutamat sanat, jotka Marguerite Blakeney oli onnistunut lukemaan puoleksi kärventyneestä lippusesta näyttivät sananmukaisesti muodostavan kohtalokkaan lauseen: »Lähden huomenna — —.» Sen hän luki aivan selvästi; sitten kynttilän liekki tuhri sen tehden muutamat sanat näkymättömiksi, mutta aivan alareunassa oli toinen lause, joka kirkkaan selvänä kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna väikkyi hänen sielunsa silmissä: »Jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.» Sen allekirjoituksena oli kiireessä töhritty merkki — pienen pieni tähtimäinen kukkanen, joka oli käynyt hänelle hyvin tutuksi.
Täsmälleen k:lo 1. Silloin oli vähän yli yhdentoista. Viimeinen menuetti oli menossa sir Andrew Ffoulkesin ja kauniin lady Blakeneyn johtaessa tanssin monimutkaisen arkoja liikkeitä.
Vähän yli yksitoista! Ludvig XV aikuisen kultajalustaisen kellon viisarit liikkuivat vimmatun nopeasti. Vielä kaksi tuntia, sitten sekä hänen että Armand'in kohtalo ratkaistaisiin. Kahdessa tunnissa oli hänen päätettävä, pitikö hän viekkaudella saamansa tiedon omana hyvänään jättäen veljensä oman onnensa nojaan, vai pettikö tahallaan uljaan miehen, joka oli pyhittänyt elämänsä lähimmäisilleen ja joka oli jalo, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea epäluuloton. Olihan hirveätä menetellä sillä tavalla. Mutta toiselta puolen, Armand! Armand oli myöskin urhoollinen ja epäluuloton. Ja Armand rakasti häntä ja mielellään uskoi vaikkapa henkensäkin sisarensa käsiin. Hetkellä, jolloin hän saattoi pelastaa veljensä kuolemasta, hän kumminkin epäröi! Voi, olihan se hirveätä! Hänen veljensä ystävälliset hienot kasvot, jotka kuvastivat rakkautta sisareensa, näyttivät katselevan häntä soimaavasti. »Sinä, Margot, olisit voinut pelastaa minut!» näytti hän sanovan sisarelleen, »ja sinä valitsit muukalaisen jota et tuntenut, jota et ollut koskaan nähnyt, ja mieluimmin pelastit hänet, minut sitä vastoin lähetit giljotiinille!»
Sellaisia ristiriitaisia ajatuksia pyöri Margueriten päässä, kun hän hymyhuulin liukui menuetin sulavansotkuisissa liikkeissä. Hän huomasi mainitulla tarkalla aistillaan — että hän oli onnistunut kokonaan tukahuttamaan sir Andrew'n pelon. Hän oli hallinnut itsensä erinomaisen hyvin — oli parempi näyttelijä sillä hetkellä ja koko menuetin ajan kuin koskaan Comédie Françaisen näyttämöllä, mutta eihän rakkaan veljen elämä silloin ollutkaan riippunut hänen näyttelytaidostaan.
Hän oli liian viisas liioittelemaan osaansa eikä sentähden lausunut lisähuomautuksia rakkauskirjeestä, joka oli tuottanut sir Andrew Ffoulkesille tuskaa kokonaiseksi viideksi minuutiksi. Hän huomasi sir Andrew'n huolten hälvenevän omasta päivänpaisteisesta hymyilystään, ja jos sir Andrew'n mielessä liikkui epäilyksiä sillä hetkellä, menuetin viimeisten sävelten soidessa onnistui Margueriten ne lopultakin karkoittaa. Sir Andrew ei saanut koskaan tietää, kuinka jännitetty Marguerite oli ja kuinka paljon hänen tarvitsi ponnistella ylläpitääkseen tyhjänpäiväistä keskustelua.
Kun menuetti oli päättynyt, pyysi hän sir Andrew'n mukaansa viereiseen huoneeseen.
»Olen luvannut mennä illalliselle hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa», sanoi Marguerite, »mutta ennenkuin eroamme, sanokaa minulle — — annatteko anteeksi?»
»Anteeksiko?»
»Niin! Tunnustakaa vain, että pelästytin teidät juuri äsken. — — Mutta muistakaa, minä en ole englantilainen enkä pidä rakkauskirjeiden lähettämistä rikoksena ja vakuutan teille, etten kerro siitä pikku Suzanne-ystävälleni. Sanokaahan, saanko toivottaa teidät tervetulleeksi huvimatkalle, jonka toimeenpanen ensi keskiviikkona?»
»Lady Blakeney, en ole varma siitä», vastasi sir Andrew kartellen.»Luultavasti minun on lähdettävä huomenna Lontoosta.»
»Sitä minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne», lausui Marguerite vakavasti. Nähdessään huolestuneen ilmeen taaskin sir Andrew'n silmissä lisäsi hän iloisella äänellä: »Kukaan ei heitä palloa paremmin kuin te, sir Andrew, kaipaisimme teitä pallokentällä.»
Sir Andrew oli taluttanut Margueriten kauempana olevaan huoneeseen, jossa hänen kuninkaallinen korkeutensa jo odotteli kaunista lady Blakeneyä.
»Lady, illallinen odottaa meitä», sanoi prinssi tarjoten käsivartensa Margueritelle, »ja minä olen hyvin toivehikas. Onnen jumalatar on ollut itsepintaisesti ynseä minulle pelissä, joten rohkein mielin odottelen kauneuden jumalattaren hymyilyä.»
»Eikö teidän ylhäisyydellänne ole ollut onnea pelipöydässä?» kysyiMarguerite tarttuen prinssin käsivarteen.
»Ei ole ollut pelkkää onnettomuutta vain. Blakeneyä, joka ei tyydy vain olemaan isäni rikkain alamainen, seuraa myöskin liiallinen onni. Lady, sanon sen teille, että tämä elämä olisi vain synkkä erämaa ilman hymyilyänne ja sukkeluuksianne.»
Täsmälleen k:lo 1.
Illalliset olivat erittäin hauskat. Sanottiin ettei lady Blakeney ollut koskaan ollut sen ihastuttavampi eikä sir Percy, tuo kirottu idiootti, sen huvittavampi.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa nauroi Blakeneyn narrimaisen hullunkurisille ja sattuville vastauksille niin, että kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Blakeneyn sepustusta »Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'» j.n.e laulettiin »Hei iloiset brittiläiset!» laulun säveleellä, jota säestettiin laseja kovasti pöytään koputtamalla. Päälle päätteeksi lordi Grenvillellä oli erinomainen kokki — muutamat velikullat väittivät hänen polveutuvan vanhasta ranskalaisesta ylimyssuvusta, jonka jälkeläinen hävitettyään omaisuutensa oli tullut etsimään onneaan ulkoministerin keittiöstä.
Marguerite Blakeney oli mitä loistavimmalla tuulella ja varmaa on, ettei kukaan illallispöydässä vähintäkään aavistanut sitä hirveätä taistelua, joka hänen sydämessään riehui.
Armottomasti kello vain jatkoi napsutustaan. Puoliyö oli jo aikaa sitten ohi ja Walesin prinssikin aikoi poistua illallisilta. Seuraavan puolentunnin kuluessa kahden urhoollisen miehen kohtalot asetettiin vihollisina vastakkain — paljon rakastetun veljen ja hänen, tuon tuntemattoman sankarin.
Marguerite ei ollut edes yrittänytkään tavata Chauveliniä viimeksi kuluneen tunnin aikana. Hän tiesi, että Chauvelinin tarkat silmät saattoivat heti hänet pelästyttää ja horjuttaa hänen päätöksensä Armand'ista. Niin kauan kun hän ei nähnyt Chauveliniä, piili hänen sydämensä sisimmässä epävarma ja epämääräinen toivo, että jotakin oli tapahtuva, jotakin suuren suurta ja ratkaisevaa, joka vieritti hänen nuorilta hennoilta hartioiltaan tuon kauhean vastuunalaisuuden taakan, toisen tai toisen julmuuden valinnan.
Mutta minuutit vain naksuttivat yhtä yksitoikkoisesti, kuin ne vaihtelematta tekevät aina silloin, kun niiden leikkaamaton tikittäminen hermoja vaivaa.
Illallisen syötyä ryhdyttiin taaskin tanssimaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli jo poistunut ja kaikki iäkkäät vieraat puhuivat poislähdöstä, mutta nuoriso oli väsymätön ja alkoi vielä gavotin, jonka suorittamiseen meni ainakin neljännestunti.
Marguerite tunsi, ettei hän enää kyennyt tanssimaan; lujimmallakin itsensähillitsemisellä on rajansa. Erään ministerin seuraamana hän taaskin suuntasi tiensä pieneen naistenhuoneeseen, johon kukaan ei vieläkään ollut sijoittunut iltaansa viettämään. Hän oli varma siitä, että Chauvelin odotteli häntä jossakin valmiina käyttämään ensimäistä tilaisuutta kaksinpuheluun hänen kanssaan. Chauvelinin katse oli kohdannut Margueriten silmät heti ennen illallista menuetin jälkeen. Hän arvasi, että tarkkanäköinen diplomaatti oli huomannut läpitunkevilla vaaleilla silmillään työn päätetyksi.
Kohtalo oli sen sallinut. Marguerite, jonka sydäntä hirveät ristiriidat raaistivat pahemmin kuin muitten naisten, oli alistunut kohtalon lakien alaiseksi. Armand oli pelastettava millä hinnalla tahansa, hän ennen kaikkia, sillä olihan hän hänen veljensä, oli ollut isä, äiti, ystävä sisarelleen aina siitä asti, kun tämä pikku vauvana kadotti vanhempansa. Että Armand kuolisi petturina giljotiinilla, oli liian kauhistuttavaa ajatellakin — itse asiassa aivan mahdotonta. Se ei voisi koskaan tapahtua, ei koskaan. — — Mitä vieraaseen henkilöön tuli, sankariin — — niin! kohtalon oli se ratkaistava. Marguerite tahtoi pelastaa veljensä hengen armottoman vihollisen käsistä. Keinokas Tulipunainen neilikka sai itse vapauttaa itsensä.
Ehkä — epäröiden — Marguerite toivoi uskaliaan suunnittelijan, joka niin monta kuukautta oli eksyttänyt kokonaista urkkija-armeijaa, yhä vieläkin onnistuvan välttämään Chauveliniä ja säilyttämään vapautensa loppuun asti.
Sitä hän ajatteli kuunnellessaan ministerin viisasta puhetta. Ministeri epäilemättä luuli lady Blakeneystä saaneensa hyvinkin hartaan kuuntelijan. Yhtäkkiä Marguerite huomasi Chauvelinin terävien kettumaisten kasvojen kurkistavan oviverhojen takaa.
»Lordi Fancourt», lausui Marguerite ministerille, »haluatteko tehdä minulle pienen palveluksen?»
»Olen yksistään teidän armonne palvelija», vastasi lordi ritarillisesti.
»Tahtoisitteko katsoa, vieläkö mieheni on pelihuoneessa? Ja jos hän on, niin sanokaa, että olen hyvin väsynyt ja menisin mielelläni pian kotiin.»
Kauniin naisen käskyt sitovat koko miessuvun, jopa ministeritkin. LordiFancourt totteli heti.
»En kernaasti jättäisi teidän armoanne yksin», lausui hän.
»Älkää pelätkö. Olen hyvässä turvassa täällä — ja luullakseni häiritsemättömänä — — mutta olen tosiaankin väsynyt. Onhan selvää, että sir Percy menee ajaen Richmondiin. Matka on pitkä, emmekä — ellemme pidä kiirettä — saavu kotiin ennen aamunkoittoa.»
Lordi Fancourtin oli pakko mennä. Hänen hävitessään pujahti Chauvelin huoneeseen ja seisoi silmänräpäyksessä tyynenä ja tunteettoman näköisenä Margueriten vieressä. »Teillä on uutisia minulle?» lausui hän. Jääkylmä vaippa tuntui laskeutuvan Margueriten hartioille. Vaikka hänen poskensa hehkuivatkin kuumuudesta, oli hänellä kumminkin jähmetyttävä vilu. Voi, Armand! saitko koskaan tietää, kuinka paljon ylpeyttä, arvokkuutta ja naisellisuutta rakas sisaresi uhrasi tähtesi?
»Ei ollenkaan tärkeitä», vastasi Marguerite koneellisesti tuijottaen eteensä, »mutta ehkä sen avulla pääsisimme jäljille. Yritin — viis' siitä millä keinoin — paljastaa sir Andrew Ffoulkesin, juuri kun hän noilla kynttilöillä oli polttamaisillaan kirjelippusta tässä huoneessa. Onnistuin saamaan kirjeen pariksi minuutiksi käsiini ja silmäilin sitä noin kymmenen sekuntia.»
»Kyllinkö aikaa sen lukemiseen?» kysäsi Chauvelin hiljaisella äänellä.
Margeurite nyökäytti päätään. Sitten hän jatkoi levollisenkoneellisella äänenpainolla.
»Kirjeen kulmassa oli tuo tavallinen töhritty merkki, pieni tähtimäinen kukka. Sen yläpuolella oli kaksi kirjoitettua riviä, kaiken muun oli liekki mustannut ja polttanut.»
»Mitä niillä kahdella rivillä sanottiin?» Hänen kurkkunsa näytti yhtäkkiä kutistuvan kokoon. Hetken tuntui mahdottomalta lausua ne sanat, joiden oli lähetettävä urhoollinen mies kuolemaan.
»Sepä vasta onni, ettei koko paperi palanut», jatkoi Chauvelin kuivan ivallisesti, »sillä Armand S:t Justin olisi käynyt huonosti. Kansatar, mitä ne kaksi riviä sisälsivät?»
»Toinen kuului — 'lähden itse huomenna'», sanoi Marguerite hiljaisella äänellä, »toinen — 'jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.'»
Chauvelin katsahti uuninreunustalla olevaan kelloon.
»Siis minulla on runsaasti aikaa», sanoi hän rauhallisena.
»Mitä aiotte tehdä?» kysäisi Marguerite.
Hän oli kalpea kuin kuvapatsas, kätensä jääkylmät, kamala jännitys saattoi hänen päänsä ja sydämensä tykyttämään. Voi, sehän oli sydämetöntä! sydämetöntä! Mitä hän oli tehnytkään ansaitakseen kaiken sen? Hän oli valinnut toisen kahdesta: Jalostiko vai alhaisestiko oli menetellyt? Enkeli, jonka tehtävänä on kirjoittaa ihmisteot kultaiseen kirjaan, kykeni yksin siihen vastaamaan.
»Mitä aiotte tehdä?» kertasi Marguerite koneellisesti kysymyksensä.
»En miltään tällä hetkellä. Mitä sitten tapahtuu riippuu — —»
»Mistä?»
»Hänestä, jonka näen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.»
»Tietystikin te näette Tulipunaisen neilikan. Mutta ette tunne häntä.»
»En, mutta pian opin.»
»Sir Andrew on varmaankin varoittanut häntä.»
»Sitä en epäile. Kun erositte hänestä menuetin jälkeen, seisoi hän tarkastellen teitä muutaman hetken sennäköisenä, että ymmärsin teidän välillänne jotain tapahtuneen. Eikö olekin aivan luonnollista, että arvasin paikalleen mitä tuo jotain oli. Sitten keskustelin pitkään ja innokkaasti nuoren ritarin kanssa — me juttelimme herra Gluckin verrattomasta menestyksestä Lontoossa — kunnes eräs nainen pyysi hänet mukaansa illalliselle.»
»Entä sitten?»
»En kääntänyt katsettani hänestä koko aterian aikana. Kun kaikki nousimme jälleen yläkertaan, takertui lady Portarles hänen seuraansa alkaen puhua sievästä neiti Suzanne de Tournaysta. Olin varma siitä, ettei hän liikahtanut paikaltaan, ennenkuin lady Portarles oli puhuttavansa lopettanut, johon ainakin neljännestunti kului ja nyt on kello jo viittä vailla yksi.»
Chauvelin valmistautui lähtemään ja asteli jo ovelle asti. Vedettyään ovi verhon syrjään seisoi hän siinä hetkisen näyttäen Margueritelle, miten sir Andrew kauempana innokkaasti! keskusteli lady Portarlesin kanssa.
»Luulen, kaunis lady», sanoi hän voitonriemuisesti hymyillen, »että löydän etsimäni henkilön ruokailuhuoneesta.»
»Ehkä siellä on useampiakin kuin yksi.»
»Kuka ikinä siellä lieneekin kellon lyödessä yksi, hänet apulaiseni pidättävät. Ainakin yksi ellei pari kolme Liittolaista lähtee huomenna Ranskaan.Yksiheistä on Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö? — Entä sitten?»
»Minä myöskin, kaunis lady, lähden huomenna Ranskaan. Paperit, jotka Doverissa tavattiin sir Andrew Ffoulkesilla, mainitsevat Calais'n ympäristön ja muutaman majatalon, jonka tunnen hyvin, sen nimi on 'Le Chat Gris', sekä jossakin yksinäisessä paikassa rannikolla — ukko Blanchard’in mökin — jota minun täytyy koettaa etsiä. Kaikki nämä ovat heidän määräpaikkojaan, joissa nenäkäs englantilainen on käskenyt kavaltaja de Tournayn ja muiden sellaisten tapaamaan omat lähettiläänsä. Mutta näyttää siltä, kuin hän olisi päättänyt olla lähettämättä vakoojiansa, sillä hän lähtee itse huomenna! Siis yksi henkilöistä, jonka piakkoin tapaan illallishuoneessa, aikoo matkustaa Calais'hen, ja minä seuraan häntä, kunnes hänen jälkensä ilmaisevat paikan, missä pakolaisylimykset häntä odottelevat. Se henkilö, kaunis lady, on mies, jota olen hakenut lähes vuoden, mies, jonka tarmo on voittanut minut, jonka nerokkuus on eksyttänyt minut, jonka rohkeus on minua kummastuttanut — niin! minua! — joka olen nähnyt montakin konnankoukkua elämässäni — tuo salaperäinen, ilkkuva Tulipunainen neilikka.»
»Entä Armand?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Olenko koskaan syönyt sanojani? Lupaan teille, että sinä päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä lähdemme Ranskaan, lähetän teille hänen varomattoman kirjeensä erikoisen pikalähetin mukana. Ja vieläkin enemmän, annan teille Ranskan lupauksen, että sinä päivänä, jolloin saan nenäkkään englantilaisen käsiini, on S:t Just täällä Englannissa hyvässä turvassa viehättävän sisarensa huostassa.»
Kumartaen syvään ja kohteliaasti sekä vieläkin katsahtaen kelloon poistui Chauvelin huoneesta.
Marguerite luuli kuulevansa, miten Chauvelin kissan tavoin hiipien liukui isojen vierashuoneiden läpi melun, naurun ja soiton pauhinassa, miten hän asteli jykevää rappukäytävää alas, saapui ruokailuhuoneeseen ja avasi oven. Kohtalo oli päättänyt, se oli saanut Margueriten puhumaan ja tekemään alhaisen ja inhoittavan teon veljensä vuoksi, jota hän rakasti. Hän heittäytyi tuolin selkämystä vasten tahdottomana ja liikkumattomana vielä tuo armoton vihollinen pakottavien silmiensä edessä.
Kun Chauvelin saapui illallishuoneeseen, ei siellä ollut ketään. Huone näytti epätoivoisen tyhjältä ja mauttoman kirjavalta muistuttaen juhlapukua tanssiaisten jälkeisenä aamuna.
Puoleksi tyhjennettyjä laseja oli siellä täällä pöydällä, auki levitettyjä lautasliinoja joka paikassa, tuolit vastatusten asetettuina parattaisiin ryhmiin — muistuttivat henkien istuimia, joilla ne innokkaasti keskustelivat keskenään. Siellä oli kahden tuolin ryhmiä — hyvin lähellä toisiaan — huoneen äärimäisessä nurkassa. Ne kertoivat äskeisestä keimailusta ja kuiskuttelusta lintupaistin ja jäähdytetyn sampanjan ääressä. Oli kolmen neljän tuolin ryhmiä, jotka palauttivat mieleen hauskan ja innokkaan väittelyn viimeisistä häpeällisistä tapauksista. Siellä oli — suora rivi tuoleja, jotka yhä vieläkin näyttivät jäykiltä, arvostelevilta, happamilta niinkuin vanhettuneet ylhäiset lesket. Aivan pöydässä kiinni oli muutamia erillään olevia yksinäisiä tuoleja, jotka puhuivat ylen hienoja ruokia; harrastavista herkuttelijoista. Olipa siellä vielä kaatuneitakin tuoleja, jotka kertoivat äärettömän paljon ystävämme lordi Grenvillen kellarin aarteista.
Se oli todellakin kummituksen tapainen jäljennös yläkertaan kokoontuneesta hienostosta. Se oli aave, joka kummittelee joka talossa, missä tanssiaisia ja hienoja illallisia pidetään.
Se oli ikäävä ja väritön kuva, piirretty harmaalle pahville, kun värikkäät silkkipuvut ja loistavasti kirjaillut takit eivät olleet siinä enää näyttämöä koristamassa ja kun kynttilät vain yksin unisesti tuikuttivat.
Chauvelin hymyili lempeästi hieroen pitkiä laihoja käsiään. Hän silmäili tyhjää huonetta, josta viimeinenkin liveripukuinen palvelija oli vetäytynyt alakertaan ystäviensä seuraan. Hiljaisuus vallitsi himmeästi valaistussa huoneessa. Gavotin säveleet, kaukainen puhelu ja naurun helinä sekä ulkona tuon toosiakin vierivien rattaiden räminä kuului tähän prinsessa Ruususen palatsiin kuin pakenevien aaveiden humina.
Se näytti niin rauhaisalta, niin upealta ja niin hiljaiselta, ettei tärkinkään katselija — ei edes oikea profeettakaan — olisi voinut luulla sillä hetkellä huonetta muuksi kuin pyydykseksi, joka oli valmistettu rohkean keinokasta suunnittelijaa vangitsemaan. Niin rauhallista suojaa ei sellaisina levottomina aikoina saanut missään nähdä.
Chauvelin mietti ja koetti kurkistaa läheiseen tulevaisuuteen. Minkänäköinen oli se mies, jonka hän ja itse vallankumouksen johtajat olivat vannoneet saattavansa hengiltä. Kaikki hänessä näytti olevan velhomaista ja salaperäistä; hänen personansa, jonka hän niin taitavasti oli kyennyt salaamaan; hänen vaikutusvaltansa yhdeksääntoista englantilaiseen herrasmieheen, jotka sokean innokkaasti näyttivät tottelevan hänen kaikkia käskyjään; kiihkeä rakkaus ja alistuvaisuus, jotka hän oli saanut herätetyiksi vähän harjoitetussa joukossaan, ja ennen kaikkea hänen ihmeellinen rohkeutensa, rajaton nenäkkyytensä, joka oli saattanut hänet ärsyttämään heltymättömintäkin vihollista aivan Pariisin muurien sisällä.
Eipä ihme, että salaperäisen englantilaisen haukkumanimi herätti Ranskan kansassa taikauskoista kauhistusta. Itse Chauvelinkin tarkastellessaan tyhjää huonetta, johon velhosankari oli pian ilmestyvä, tunsi kammon karmivan selkärankaansa.
Mutta hänen suunnitelmansa olivat valmiit. Hän oli varma siitä, ettei Tulipunainen neilikka ollut saanut varoituksia ja oli yhtä varma siitäkin, ettei Marguerite Blakeney ollut häntä pettänyt. Jos niin oli laita — — julma katse, joka olisi saanut Margueriten värisemään, kiilsi Chauvelinin pistävissä silmissä, Jos Marguerite oli petkuttanut hänet, niin Armand S:t Just oli saava kovan rangaistuksen siitä.
Mutta ei, ei tietystikään ei niin ollut laita!
Onneksi illallishuoneessa ei ollut ketään. Se helpoitti Chauvelinin tehtävää epäluulottoman salaperäisen henkilön yksin astuessa huoneeseen. Ketään muita ei siellä ollut paitsi Chauvelin itse.
Maltahan! Tarkastellessaan huoneen yksinäisyyttä tyytyväinen hymy huulillaan huomasi Ranskan hallituksen kekseliäs lähetti, että joku lordi Grenvillen vieraista illastettuaan, viisaan tavoin tyynesti ja yksitoikkoisesti huokuen nautti rauhallista untaan kaukana tanssisalin humusta.
Chauvelin vilkaisi taaskin ympärilleen, ja sohvan nurkassa, huoneen pimeimmässä sopessa, suu auki, silmät ummessa, rauhallisen unen synnyttämien vienojen nenä-äänten kuluessa, lepäsi Euroopan viisaimman naisen komeasti puettu, pitkäsäärinen mies.
Chauvelin katseli sir Percyä hänen siinä maatessaan rauhallisena, tiedottomana, sovussa koko maailman ja itsensä kanssa hyvän illallisen jälkeen. Melkein sääliväinen hymy muutti ranskalaisen kovat piirteet leppeämmiksi ja lauhdutti hänen vaaleiden silmiensä ivallisen ilmeen.
Tietenkään nukkuja sikeään, unennäöstä vapaaseen uneen vaipuneena ei sekaantunut Chauvelinin pyydystyspuuhiin, kekseliään Tulipunaisen neilikan vangitsemiseen. Taas Chauvelin hieroi käsiään ja seuraten sir Percy Blakeneyn esimerkkiä heittäytyi pitkälleen toisen sohvan nurkkaan, sulki silmänsä, avasi suunsa ja hengitti rauhallisesti ja kuuluvasti sekä — — odotteli!
Epäilyksiä.
Marguerite Blakeney oli tarkastellut Chauvelinin mustapukuista olentoa sen astellessa tanssisalin poikki. Sitten hänen oli täytynyt kääntää katseensa toisaanne, sillä hänen hermonsa olivat sangen kiihtyneet.
Välinpitämättömänä hän istui yksin pienessä, rauhallisessa kammiossa katsellen verhoitetusta ovesta etäämpänä tanssivia pareja, katsellen heitä, vaikkei nähnytkään mitään, kuunnellen soittoa, vaikkei tajunnutkaan muuta kuin tuskallista, väsyttävää odotusta.
Hänen mielikuvituksensa loihti kuvan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui sillä hetkellä kerrosta alempana. Puolityhjä ruokailuhuone, ratkaiseva hetki — Chauvelin vaanimassa! sitten, aivan täsmälleen, vihollisen huoneeseen saapuminen — hänen, Tulipunaisen neilikan, salaperäisen johtajan, joka Margueritestä oli käynyt melkein olemattomaksi, niin omituinen ja velhomainen oli hänen salainen personansa.
Marguerite toivoi myöskin olevansa illallishuoneessa sillä hetkellä hänen saapumistaan katselemassa. Hän arveli naisen tarkalla silmällä pian huomaavansa muukalaisen kasvoista, ilmaisivatko ne lujaa yksilöllisyyttä, jota vaaditaan toisten johtajalta, sankarilta, voimakkaalta, pilviä tavoittelevalta kotkalta, jonka uskaliaat siivet olivat näädän pyydyksiin joutumaisillaan.
Naisen tavoin Marguerite ajatteli häntä surullisin miettein. Kohtalon iva tuntui niin julmalta. Se salli pelottoman leijonan antautua rotan nakerrettavaksi. Voi! Eikö siis Armand'in elämää vaara uhannutkaan! — —
»Teidän armonne luulee minua varmaankin hyvin huolimattomaksi», lausui joku hänen lähellään. »Asianne toimittaminen tuotti minulle hyvin paljon vaikeuksia, sillä ensiksikään en tavannut Blakeneyä missään — —»
Marguerite oli unhoittanut sekä miehensä että hänelle lähettämänsä asian kokonaan, hänen pelkkä nimensäkin, jonka lordi Fancourt mainitsi, tuntui vieraalta ja tuntemattomalta, niin kokonaan oli hän viimeiset viisi minuuttia ajatuksissaan elänyt uudelleen entistä elämäänsä rue de Richelieun varrella, jossa Armand rakastaen ja vartioiden oli pelastanut hänet monesta viekkaasta juonesta, joita Pariisissa siihen aikaan alituisesti punottiin.
»Vihdoinkin löysin hänet», jatkoi lordi Fancourt, »ja toimitin hänelle asianne. Hän sanoi käskevänsä heti valjastamaan hevoset.»
»Voi!» lausui Marguerite yhä hajamielisesti, »löysitte siis mieheni ja toimititte asiani?»
»Niin, hän nukkui sikeästi ruokailuhuoneessa. Ensin en saanut häntä heräämään.»
»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi hän konemaisesti koettaen koota ajatuksiaan.
»Suvaitseeko teidän armonne tanssia kanssani odotellessa?» kysyit lordiFancourt.
»Ei, kiitoksia, hyvä lordi, mutta — jos suotte anteeksi — olen tosiaankin vähän väsynyt ja tanssisalin kuumuus on käynyt painostavaksi.»
»Kasvihuone on miellyttävän viileä, sallikaa minun johtaa teidät sinne ja tuoda virvokkeita. Lady Blakeney, näytätte pahoinvoivalta.»
»Olen vain väsynyt», toisti Marguerite uupuneena salliessaan lordi Fancourtin taluttaa itsensä kasvihuoneen himmennettyjen valojen ja vihreiden kasvien viilentämään ilmaan. Lordi toi Margueritelle tuolin johon hän vajosi istumaan. Pitkä odotusaika oli melkein sietämätön. Miksi Chauvelin ai tullut kertomaan, mitä tuloksia hänen vaanimisensa oli tuottanut?
Lordi Fancourt oli hyvin huomaavainen. Mutta Marguerite tuskin kuuli miltä lordi sanoi ja hämmästytti häntä äkkiarvaamattomalla kysymyksellään:
»Lordi Fancourt, huomasitteko ruokailuhuoneessa muita kuin sir PercyBlakeneyn?»
»Ainoastaan Ranskan hallituksen lähetin, herra Chauvelinin, myöskin sikeässä unessa toisessa nurkassa», sanoi hän. »Minkätähden teidän armonne sitä kysyy?»
»En tiedä — — -minä — —. Paljonko kello oli teidän siellä ollessanne?»
»Noin viisi tai kymmenen minuuttia yli yhden. — — Haluaisin mielelläni tietää mitä teidän armonne ajattelee», jatkoi hän, sillä nähtävästi kauniin ladyn ajatukset harhailivat hyvin kaukana ollenkaan tarkkaamatta lordin henkevää puhetta.
Mutta hyvin kaukana ei hänen ajatuksensa kumminkaan olleet, ainoastaan kerrosta alempana samassa talossa, ruokailuhuoneessa, jossa Chauvelin oli väijyksissä, oliko hän pettynyt? Hetkeksi sellainen ajatus juolahti toivon tavoin hänen mieleensä — toivon, että sir Andrew oli varoittanut Tulipunaista neilikkaa ja ettei Chauvelin onnistunutkaan saamaan lintua pyydyksiinsä. Mutta toivo muuttui pian peloksi. Oliko hän pettynyt? Mutta sittenkin — Armand!
Lordi Fancourt lakkasi puhumasta huomattuaan, ettei hänellä ollut kuuntelijaa. Hän odotti tällaisuutta pujahtaakseen tiehensä, sillä naisen seurassa istuminen, olkoonpa hän kuinka kaunis tahansa, ei suinkaan virkistä edes ministereitäkään, kun nainen ei huomaa suurimpiakaan ponnistuksia, joita hänen huvittamisekseen tehdään.
»Menenkö katsomaan, joko hevoset ovat valjaissa?» kysyi hän vihdoin koetteeksi.
»Oi, kiitos — — kiitos — — jos olette niin ystävällinen — — pelkän pahoin, että ikävystytän teitä — — mutta olen oikein väsynyt — — ja ehkä mieluummin haluatte olla yksin.»
Marguerite oli toivonut pääsevänsä hänestä, sillä hän arveli ketun, jota Chauvelin muistutti tulevan kumminkin sinne nuuskimaan luullen Margueriten olevan yksiin.
Lordi Fancourt meni, ja vieläkään ei Chauveliniä kuulunut. Voi, mitähän oli tapahtunutkaan? Hän tunsi Armand'in kohtalon tasapainon hoippuvan — — hän pelkäsi — hirveästi — ettei Chauvelin ollutkaan onnistunut ja että salaperäinen Tulipunainen neilikka oli taaskin näyttänyt ilkkumistaan. Hän tiesi ettei silloin tarvinnut toivoa sääliä eikä armoa Chauveliniltä.
Ollihan hän lausunut »Joko — tahi —» eikä mikään vähempi tyydyttänyt häntä. Hän oli hyvin ilkeä, saattoi teeskennellä luulevansa, että Marguerite tahallaan eksytti häntä, ja onnistumatta taaskaan saamaan kotkaa pyydyksiinsä hänen kostonhalunsa kyllä tyytyi vähäiseenkin saaliiseen — Armand'iin!
Kuitenkin Marguerite oli koettanut parastansa, hän oli jännittänyt kaikki hermonsa Armand'in tähden. Hän ei jaksanut ajatella kaiken menneen myttyyn; hän ei voinut istua hiljaa, vaan halusi heti kuulla asian pahimman puolen, jopa kummasteli, ettei Chauvelin vielä ollut tullut hänelle kiukkuansa purkamaan eikä pilkkaamaan häntä.
Lordi Grenville tuli itse siinä tuokiossa sanomaan, että hevoset olivat valmiit ja että sir Percy ohjakset käsissä odotti lady Blakeneyä. Marguerite hyvästeli hienostunutta isäntäänsä. Useat ystävät pysäyttivät hänet puhutellakseen ja sanoakseen »näkemiin», kun hän kulki huoneiden läpi.
Ainoastaan ministeri hyvästeli häntä porraskäytävän yläpäässä; alapäässä kokonainen armeija kohteliaita herrasmiehiä odotteli hyvästelläkseen hienoa kauneuden kuningatarta, ja ulkopuolella jykevässä pylvästössä sir Percyn komeat raudikot levottomina tömistelivät jalkojaan.
Juuri kun Marguerite oli kääntynyt isännästä porraskäytävällä, huomasi hän Chauvelinin, joka nousi portaita hitaasti hieroen laihoja käsiään.
Hänen kasvoillaan oli merkillinen ilon ja hämmästyksen ilme, ja kun hänen tarkat silmänsä kohtasivat Margueriten, muuttui niiden katse melkein ivalliseksi.
»Herra Chauvelin», sanoi hän pysähtyen ja Chauvelinin kumartaessa syvään, »hevoseni odottavat ulkona, saanko pyytää käsivarttanne?»
Tapansa mukaisesti Chauvelin tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa ja talutti hänet portaita alas. Tungos oli suuri, toiset ministerin vieraat olivat lähdössä, toiset nojasivat porraskäytävän kaidepuihin tarkaten ihmisjoukkoa sen kulkiessa edestakaisin leveitä portaita ylös ja alas.
»Chauvelin», sanoi hän vihdoinkin toivottomasti, »minun täytyy saada tietää mitä on tapahtunut.»
»Hyvä lady, mitäkö on tapahtunut?» sanoi hän teeskennellyn hämmästyneesti. »Missä? Milloinka?»
»Chauvelin, kidutatte minua. Olen auttanut teitä tänä iltana — — tietystikin minulla on oikeus saada tietää. Mitä tapahtui ruokailuhuoneessa k:lo 1, juuri äsken?»
Hän puhui kuiskaamalla luullen, ettei joukon hälinässä kukaan muu kuin hänen vieressään oleva mies kuullut puhetta.
»Kaunis lady, rauha ja hiljaisuus vallitsi siellä; sillä hetkellä nukuin sohvan nurkassa ja sir Percy toisella sohvalla.»
»Eikö ketään tullut huoneeseen?»
»Ei ketään.»
»Siis olemme erehtyneet, te ja minä? — —»
»Niin, olemme erehtyneet — ehkä — —»
»Mutta Armand?» kysyi hän.
»Voi, Armand S:t Justin kohtalo on hiuskarvan varassa! — — kääntykää rukoillen taivasten puoleen, ettei hiuskarva katkeaisi.»
»Chauvelin, minä toimin puolestanne vilpittömästi, innokkaasti — — muistakaa — —»
»Muistan kyllä lupaukseni», sanoi hän hiljaisella äänellä, »sinä päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä tapaamme toisemme ranskalaisella maaperällä, S:t Just on viehättävän sisarensa huostassa.»
»Joka tarkoittaa, että urhoollisen miehen veri tahrii käteni», sanoiMarguerite väristen.
»Hänen tai teidän veljenne veri. Tietystikin teidän on tällä hetkellä toivottava, niinkuin minäkin toivon, että salaperäinen Tulipunainen neilikka lähtee tänään Calais'hen, —»
»Kansalainen, toivon vain yhtä asiaa.»
»Ja se on?»
»Että paholainen tarvitsee teitä jossakin muualla ennenkuin aurinko nousee.»
»Kansatar, imartelette minua.»
Marguerite pysäytti hänet hetkeksi keskelle porraskäytävää päästäkseen selville laihan, kettumaisen naamion alla toimivista ajatuksista. Mutta Chauvelin säilytti kohteliaisuutensa, ivallisuutensa ja salaperäisyytensä; hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet levottomalle naisparalle, tarvitsiko pelätä vai uskalsiko toivoa.
Porraskäytävän alapäässä ihailijat ympäröivät Margueriten. Lady Blakeney ei noussut koskaan vaunuihinsa ilman saattavien ihmisperhosten liehumista hänen kauneutensa häikäisevän valon ympärillä. Ennenkuin hän viimeinkin jätti Chauvelinin, ojensi hän pienen kätensä hänelle lapsellista turvautumista osoittavalla somalla liikkeellä, joka oli hänelle niin ominaista.
»Chauvelin, ystäväni, antakaa minulle edes vähän toivoa!» pyysi hän hartaasti.
Hyvin kohteliaasti Chauvelin kumarsi hennon kätösen yli, joka näytti niin somalta ja valkoisen sievän, läpinäkyvän, mustan käsineen alta, ja suudellen punertavia sormia kertasi salaperäisesti hymyillen:
»Kääntykää taivaan puoleen rukoillen, ettei hiuskarva katkeaisi.»
Ja astuen syrjään Chauvelin antoi tietä perhosille, jotta ne pääsisivät liehumaan lähemmäksi kynttilää; ja komea nuorten ylimysmiesten joukko huomaavasti tarkaten kaikkia lady Blakeneyn liikkeitä peitti teräväpiirteiset, kettumaiset kasvot Margueritelta.
Richmond.
Muutamien minuuttien kuluttua hän istui käärittynä kauniisiin turkiksiin sir Percyn vieressä komeissa vaunuissa neljän kauniin raudikon nuolen tavoin kiitäessä hiljaisia katuja pitkin.
Yö oli lämmin, leppeä tuuli puhalteli Margueriten polttavan kuumille kasvoille. Pian Lontoon rakennukset jäivät näkyvistä ja sir Percy ajaa karahutti vanhan Hammersmithin sillan yli Richmondiä kohti.
Joki kiemurteli pienissä mutkissa ja näytti kapealta käärmeeltä kimmeltäen kuunvalossa. Tumman vaipan tavoin puiden varjot lankesivat tien poikki. Raudikot kiitivät eteenpäin nuolen nopeudella, joita vain sir Percyn tottuneet kädet hiukan hillitsivät.
Öiset ajelut Lontoon tanssiaisten ja illallisten jälkeen olivat Margueritesta aina ihastuttavia, ja hän piti suuressa arvossa miehensä haaveellista päähänpistoa viedä hänet joka ilta sillä keinoin heidän kauniiseen joen varrella olevaan kotiinsa jäämättä asumaan Lontoon tukehduttaviin rakennuksiin. Sir Percy ajeli mielellään pirteillä hevosillaan yksinäisiä kuun valaisemia teitä, ja Marguerite piti rattailla istumisesta kesätuulen leppoisesti puhallellessa kasvoille, kun he palasivat tanssiaisillallisten painostavasta kuumuudesta.
Matka ei ollut pitkä — joskus sen ajoi vajaassa tunnissa, kun raudikot olivat virkeät ja sir Percy antoi niiden mennä niin kovasti kuin halusivat.
Sinä yönä hänellä tuntui olevan itse paholainen sormissaan, ja vaunut tuntuivat aivan lentävän joenvartista tietä pitkin. Tapansa mukaan sir Percy ei puhunut vaimonsa kanssa, vaan tuijotti suoraan eteensä, ohjakset riippuivat höllästi hänen laihoissa käsissään. Marguerite katsahti häneen kerran pari kuin koetteeksi; hän näki miehensä kauniit piirteet ja toisen velton silmän, sen riippuvan luomen ja suoran hienon ohimon.
Kasvot näyttivät kuuvalossa erittäin vakavilta ja muistuttivat Margueriten kirvelevää sydäntä onnellisesta kuherrusajasta ennen Percyn muuttumista veltoksi, typeräksi mieheksi, väsyneeksi narriksi, joka vietti aikansa peli- ja illallispöydissä.
Mutta kuuvalossa Marguerite ei voinut nähdä velttojen, sinisten silmien ilmettä. Hän näki vain tukevan leuan, piirteet, tarmokkaan suupielen, hyvin muodostuneen jykevän otsan. Luonto oli ollut suopea sir Percylle. Hänen virheensä olivat luettavat puoleksi hassahtavan äiti raukkansa ja surusta sortuneen hajamielisen isänsä syyksi. Kumpikaan ei ollut välittänyt nuoresta vesasta, joka kasvoi heidän silmäinsä edessä, joten heidän pelkkä huolettomuutensa turmeli sen jo aivan alussaan.
Marguerite tunsi äkkiä suurta myötätuntoa miestänsä kohtaan. Moraliset ristiriidat, joista hän juuri oli päässyt, saattoivat hänet suvaitsemaan muittenkin virheitä ja puutteita.
Hirveän voimakkaasti oli hän saanut tuntea, kuinka kohtalon iskut läpeensä voivat kukistaa ihmisolennon. Jos hänelle viikko sitten olisi sanottu, että hän alentuu vakoilemaan ystäviään ja petoksella saattaa urhean ja epäluulottoman miehen armottoman vihollisen käsiin, olisi hän ivaten nauranut jo pelkälle arvelullekin.
Kuitenkin hän oli tehnyt niin. Tuossa paikassa hän voi saada tietoja urhoollisen miehen kuolemasta. Kaksi vuotta sittenhän markiisi S:t Cyr oli joutunut perikatoon hänen ajattelemattomuutensa tähden. Siinä asiassa hän oli kumminkin moralisesti viaton — hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa — kohtalo oli vain sekaantunut asiaan. Mutta nyt hänen tekonsa oli ilmeisesti halpamainen, hän oli tehnyt sen tahallisesti, sellaisesta syystä, jota ankarat moralistit eivät edes hyväksy.
Tuntiessaan puolisonsa voimakkaan käsivarren kosketuksen valtasi Margueriten se ajatus, että Percy olisi halveksinut ja vieronut häntä enemmän, jos hän vain olisi tiennyt hänen tekonsa sinäkin iltana. Niinhän ihmiset tuomitsevat pintapuolisesti, sivumennen ylenkatsoen toisiaan syyttömästi ja armottomasti. Hän halveksi miestään hänen tyhjyytensä ja alhaisten, arvottomien toimiensa tähden; ja hän tunsi, että Percy varmaankin halveksi häntä vieläkin enemmän, sillä Marguerite ei ollut kyllin luja tekemään oikein: uhraamaan veljensä omantuntonsa vaatimuksesta.
Mietteisiinsä vaipuneena Marguerite huomasi raittiin kesäisen yön kuluvan liian nopeaan, ja hyvin pettynein mielin hän yhtäkkiä havaitsi raudikkojen kääntyneen kauniin englantilaisen kotinsa mahtavasta portista sisään.
Sir Percy Blakeneyn talo joen rannalla on tullut historiallisesti kuuluisaksi; kuin palatsi se sijaitsee erinomaisen kauniin puutarhan keskellä, joka joen puolella päättyy kauniiseen terassiin. Tudorin aikaiset vanhat tiilimuurit näyttävät ylevän ihanilta vihreää taustaa ja kaunista nurmikenttää vasten. Täydellistä sopusointua lisää edustalla oleva vanha aurinkokello. Isot, satojen vuosien vanhat puut langettivat viileätä varjoaan sinä lämpimänä syysyönä, jolloin lehdet olivat kullanruskeita ja vanha puutarha näytti kuuvalossa erikoisen runolliselta ja rauhalliselta.
Varman täsmällisesti sir Percy sai raudikot äkkiä pysähtymään kauniin Elisabethin aikuisen eteisen edustalle; vaikka olikin myöhäistä, ilmestyi joukko palvelijoita pohjakerroksesta vaunujen pihalle jyristessä, ja he seisoivat siinä kaikki kunnioittavasti apuaan tarjoten.
Sir Percy hypähti nopeasti rattailta, sitten hän auttoi Margueritea, joka viivytteli ulkona hetkisen miehensä antaessa palvelijoille määräyksiä. Marguerite kiersi rakennuksen, astui nurmikolle ja katseli haaveksien hopeista maisemaa. Luonto näytti erinomaisen rauhalliselta verrattuna niihin myllertäviin tunteisiin, joita hän oli saanut kokea. Hän tuskin kuuli joen lirinää ja kuivien, karisevien lehtien synnyttämää aavemaasta kahinaa.
Kaikkialla oli hiljaista. Hän kuuli hevosten hyppelevän, kun niitä talutettiin etäällä olevaan talliin, palvelijoiden jalkain kiireisiä askeleita heidän mennessään levolle huoneisiinsa. Koko talo oli aivan hiljaa, ainoastaan kahdessa eri huoneustossa komeiden vierashuoneiden yläpuolella valot vielä loistivat. Ne olivat hänen ja hänen miehensä huoneustot, joita koko talon leveys eroitti toisistaan yhtä kauaksi, kuin he itsekin olivat toisistaan vieraantuneet. Vaistomaisesti hän huokasi — sillä hetkellä hän ei olisi voinut sanoa miksi.
Margueriten sydäntä kirveli sanomattomasti. Hän sääli suuresti itseään, hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin surkuteltavan yksin, niin suuresti lohdutuksen ja myötätunnon tarpeessa. Taaskin huokaisten kääntyi hän joelta taloon päin arvellen unen sellaisena yönä pysyttelevän poissa.
Ennen terassille saapumistaan kuuli hän äkkiä tukevia askelia narisevalla sorakäytävällä, ja siinä tuokiossa hänen miehensä ilmestyikin varjosta siihen. Hän oli myöskin kiertänyt talon ja asteli nurmikolla joelle päin. Hänellä oli vielä päällään raskas ajelutakkinsa, jonka monet käänteet ja kaulukset olivat hänen itsensä keksimää kuosia. Hän oli heittänyt sen selkäänsä ja tapansa mukaisesti pistänyt kätensä silkkisten polvihousujensa taskuun. Komea valkoinen puku, jossa oli arvaamattoman kallis pitsikaulus ja johon hän oli ollut puettu lordi Grenvillen tanssiaisissa, näytti erittäin aavemaiselta talon tummaa taustaa vasten.
Sir Percy ei nähtävästikään huomannut Margueritea, sillä seistyään muutamia minuutteja kääntyi hän tuota pikaa taas taloon päin astellen suoraan terassille.
»Sir Percy!»
Hänellä oli jo toinen jalka terassin alimmalla portaalla, mutta kuullessaan vaimonsa äänen hätkähti hän ja pysähtyi, sitten hän tuijotti tarkkaan varjoon, josta ääni oli kuulunut.
Marguerite tuli nopeasti kuuvaloon, ja niin pian kuin sir Percy näki vaimonsa, sanoi hän hyvin kohteliaasti, niinkuin hänen tapansa aina oli Margueritea puhutella:
»Arvoisa rouva, teidän palvelijanne!»
Mutta sir Percyn toinen jalka oli vielä portaalla, ja koko hänen olentonsa ilmaisi, että hän halusi poistua eikä tahtonut keskustella, minkä Marguerite selvästi huomasi.
»Ilma on niin suloisen viileä», lausui Marguerite, »kuuvalo runollisen rauhallinen ja puutarha ihastuttava. Ettekö haluaisi olla täällä hetkisen? Eihän vielä ole myöhä, vai onko seurani niin epämiellyttävä, että täytyy kiireesti päästä pois?»
»Päinvastoin, rouva», vastasi hän tyynesti, »mutta toista jalkaahan kenkä puristaakin, ja kaikki on runollisempaa ilman minua; kuta pikemmin siirrän pimentävän esteen syrjään, sitä mieluisampaa se teistä on.»
Hän kääntyi taaskin poistuakseen.
»Sir Percy, sanon sen, että käsitätte minut väärin», lausui Marguerite kiiruusti vetäytyen yhä lähemmäksi miestään. »Vieraantuminen, joka valitettavasti on syntynyt välillemme, ei ole minun aikaansaamani. Muistakaa se!»
»Rouva, teidän on se minulle anteeksi annettava!» lausui hän kylmästi, »muistini on aina ollut hyvin huono.»
Sir Percy katsoi suoraan vaimoaan silmiin hitaan välinpitämättömästi, joka omituisuus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Marguerite loi myöskin katseensa hetkeksi mieheensä, ja se muuttui leppeämmäksi hänen lähestyessään sir Percyä terassin alapäässä.
»Hyvin huonoko, sir Percy? Totta tosiaan se on muuttunut. Kolme neljä vuotta sitten te näitte minut tunnin verran Pariisissa Itämaille mennessänne. Kun palasitte kaksi vuotta myöhemmin, ette ollut minua unohtanut.»
Marguerite oli jumalallisen kaunis seisoessaan siinä kuuvalossa turkin valuessa hänen kauniilta olkapäiltään, kullalla kirjaillun puvun kimmeltäessä, hänen sinisten silmiensä avomielisesti katsellessa miestään.
Sir Percy seisoi hetken jäykkänä ja liikahtamatta, mihin hän ei olisi kyennyt pitämättä kiinni terassin kivikaiteesta.
»Arvoisa rouva, haluaisitte puhua kanssani», lausui sir Percy kylmäkiskoisesti. »Otaksun, ettette tarkoittanut antautua hempeiden muistojen valtaan.»
Hänen äänensä sävy oli tosiaankin kylmäkiskoinen ja myöntymätön, käytöksensä jäykkä ja taipumaton. Naisellinen säädyllisyys vaati Margueritea palkitsemaan kylmän kylmyydellä ja menemään miehensä ohitse sanaakaan sanomatta ainoastaan hiukan päätään nyökäten, mutta naisellinen vaisto sanoi, että hän voi jäädä siihen — tarkka vaisto, joka saattaa kauniin naisen tuntemaan oman voimansa, jolla hän saa epäkohteliaimmankin miehen polvistumaan eteensä. Hän ojensi kätensä puolisolleen.
»Sir Percy, päinvastoin ja miksipä en? Nykyinen aikahan ei ole kovin valoisa, joten haluttaa vähän viipyä menneissä.»
Sir Percy kumarsi pitkää vartaloaan ja tarttuen Margueriten käteen, joka oli hänelle ojennettuna, suuteli sitä kohteliaasti.
»Rouva, suonette anteeksi, ettei hidas järkeni jaksa seurata sanojanne.»
Taas hän koetti lähteä, yhä Margueriten lapsellisensuloinen, melkein hellä ääni pyysi häntä jäämään.
»Sir Percy.»
»Rouva, teidän palvelijanne.»
»Voiko rakkaus ruostua?» sanoi Marguerite äkkiä ajattelemattoman pikaisesti. »Luulin sinun rakkautesi kestävän kokonaisen ihmiselämän. Eikö siitä ole mitään jäljellä, Percy — — joka auttaisi sinua — — karkoittamaan vieraantumisesi?»
Hänen jykevä olentonsa näytti Margueriten sillä tavoin puhuessa jäykistyvän yhä enemmän, tarmokas suu vetäytyi kokoon, armottoman uppiniskainen katse pujahti noihin alati velttoihin sinisiin silmiin.
»Rouva, mitä tarkoitusta varten, pyydän?» kysyi sir Percy kylmästi.
»En ymmärrä teitä.»
»Kuitenkin se on aivan yksinkertaista», sanoi sir Percy äkkiä katkerasti, joka katkeruus näytti kirjaimellisesti kuultavan hänen sanoistaan, vaikka hän koettikin tukahduttaa sitä, »kysyn teiltä nöyrästi, sillä typerä järkeni ei kykene käsittämään teidän armonne äkillistä mielialanvaihdosta. Tarkoittaako se, että teillä on halu uudistaa pirullinen urheilunne, jota viime vuonna niin menestyksellisesti harjoititte? Tahdotteko nähdä minut taaskin rakkautta janoovana jalkojenne juuressa, jotta taaskin voisitte mielihyvin potkaista minut syrjään niinkuin väsyttävän sylikoiran.»
Margueriten oli onnistunut herättää hänet hetkeksi, ja taas hän katseli suoraan mieheensä, sillä juuri sellaisena hän muisti nähneensä hänet vuosi sitten.
»Percy, rukoilen sinua!» kuiskasi Marguerite, »emmekö voisi unohtaa menneitä?»
»Anteeksi, rouva, mutta minä käsitin teidän sanoneen, että halusitte muistella niitä.»
»Päinvastoin, Percy, en puhunutsiitämenneisyydestä!» sanoi hän äänensä hellästi värähtäissä. »Puhuin siitä ajasta, jolloin sinä minua vielä rakastit, ja minä — — voi! minä olin turhamainen ja joutavanpäiväinen. Sinun rikkautesi ja asemasi houkuttelivat minua: minä menin kanssasi naimisiin toivoen sinun suuren rakkautesi minuun herättävän minussakin rakkauden sinuun — — mutta, valitettavasti! — —»
Kuu oli jo painunut pilvimöhkäleiden taakse. Idässä alkoi pehmeän harmaa valo hälventää yön synkkää vaippaa. Sir Percy näki ainoastaan vaimonsa sulavat piirteet, pienen kuningatarmaisen pään punertavankultaisten kiharoiden ympäröimänä ja kimaltelevat jalokivet hänen pienessä, punaisessa hiuskoristeessaan, joka muistutti tähtimäistä kukkasta.
»Rouva, kaksikymmentäneljä tuntia vihkimisemme jälkeen markiisi de S:t Cyr ja koko hänen perheensä kuoli giljotiinillä ja huhu tiesi kertoa, että sir Percy Blakeneyn vaimo vaikutti heidän kohtaloonsa.»
»Päinvastoin, minähän itse kerroin teille sen inhoittavan jutun!»
»Vieraat ihmiset ehtivät ennen teitä ja kertoivat sen minulle kaikkine hirvittävine syrjäseikkoineen.»
»Ja heti te uskoitte», sanoi hän pikaisella äänellä, »ilman todisteita — uskoitte, että minä, jota vannoitte rakastavanne enemmän kuin elämäänne, jota vakuutitte jumaloivanne, että minä voin tehdä niin alhaisen työn, josta ihmiset vahingoniloissaan kertoivat. Luulitte minun tarkoittaneen teidän pettämistänne — minun olisi pitänyt puhua siitä ennen vihkiäisiämme. Kuitenkin, jos olisitte halunnut kuunnella minua, olisin kertonut, että aina siihen aamuun asti, jolloin S:t Cyr astui giljotiinille, panin kaiken tarmoni liikkeelle voidakseni käyttää vaikutusvaltaani hänen ja hänen perheensä pelastamiseen. Mutta ylpeyteni sulki huuleni, kun rakkautemme näytti haihtuvan niinkuin se olisi joutunut giljotiinin alle. Kuitenkin olisin puhunut teille, miten minut oli petetty! Niin, minut, jolle sama yleinen huhu oli suonut Ranskan terävimmän älyn! Miehet, jotka ymmärsivät hyväkseen käyttää kostonhaluani ja rakkauttani veljeeni, viekoittelivat minut tekemään sen. Oliko se luonnotonta?»
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän vaikeni hetkeksi koettaen rauhoittaa mieltään ja katsoen vetoavasti mieheensä niinkuin tuomariin. Sir Percy antoi Margueriten jatkaa omalla kiihkoisella ja kiihoittuneella tavallaan sanallakaan keskeyttämättä häntä ja lausumatta myötätunnon sanaakaan. Margueriten vaietessa ja koettaessa niellä poskille valuvia, kuumia kyyneleitä sir Percy odotti tunteettomannäköisenä ja äänetönnä. Varhaisen aamusarastuksen harmaan hämärässä valossa näytti hänen pitkä vartalonsa vieläkin pitemmältä ja jäykemmältä. Veltot, hyväntahtoiset kasvot olivat omituisesti muuttuneet. Marguerite, kiihoittunut kun oli, huomasi etteivät miehensä silmät enää olleet raukeat eivätkä suun piirteet ilmeettömät. Riippuvien luomien alta pilkisti suuren rakkauden merkillinen ilme, suu oli aivan suljettu, huulet kovasti yhteenpuristetut, niinkuin ainoastaan tahto olisi hillinnyt riehuvaa tunnetta.
Marguerite Blakeney oli ennen kaikkea nainen kaikkine naisen viehättävine heikkouksineen, kaikkine naisen rakastettavimpine vikoineen. Hän tunsi sillä hetkellä monet kuukaudet olleensa erehdyksissä: että mies, joka seisoi hänen edessään kylmänä kuin kuvapatsas kuunnellen hänen soinnukasta ääntään, rakasti häntä, niinkuin oli rakastanut jo vuosi sitten: että Percyn rakkaus olisi voinut sammua, mutta että se oli hereillä voimakkaana, suurena, yhtä valtaavana kuin se oli ollut heidän huultensa ensi kerran yhtyessä pitkään, hullaannuttavaan suudelmaan.
Ylpeys oli pidättänyt hänet loitolla vaimostaan, mutta Marguerite aikoi valloittaa hänet taas niinkuin ennenkin Hänestä tuntui siltä, kuin hänen ainoa ilonsa maailmassa olisi ollut saada vielä kerran tuntea miehensä suudelma huulillaan.
»Sir Percy, kuunnelkaahan puhettani», sanoi Marguerite hiljaiseksi muuttuneella äänellä joka ilmaisi ääretöntä hellyyttä ja lämpöä. »Armand oli minun kaikkeni! Meillä ei ollut vanhempia, ja me kasvatimme toisiamme. Hän oli minun pieni isäni ja minä hänen pikku äitinsä, me rakastimme paljon toisiamme. Sitten eräänä päivänä — sir Percy, kuunteletteko puhettani? — markiisi de S:t Cyr nöyryytti veljeäni Armand'ia — hänen palvelijansa löivät häntä — veljeäni, jota rakastin enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ja hänen rikoksensa? Että hän, alhaissäätyinen, oli uskaltanut rakastua ylimyksen tyttäreen, sentähden häntä väijyttiin ja piestiin — — piestiin henkitoreisiin kuin koiraa! Voi, kuinka minä kärsin! Hänen nöyryytyksensä syöpyi sieluni sisimpään! Kun tilaisuus salli ja kykenin kostamaan, tein sen. Aioin vain nöyryyttää ja kiusata ylpeätä markiisia. Hän oli salaliitossa Itävallan kanssa omaa maataan vastaan. Sattumalta sain siitä kuulla; kerroin sen, mutta en tiennyt — kuinka olisinkaan voinut arvata — että he saivat minut ansoihinsa ja pettivät. Kun huomasin tekoni, oli se myöhäistä.»