»Niin» vastasi kreivitär, »tietysti te hänet tunnette. Hän oli Comédie Françaisen paras näyttelijätär ja meni vasta naimisiin muutaman englantilaisen kanssa. Tietystihän te hänet tunnette —»
»Tumienko hänet?» sanoi lordi Antony. »Tunnenko lady Blakeneyn —Lontoon hienoimman naisen — Englannin rikkaimman miehen vaimon? LadyBlakeneyn me tietysti kaikki tunnemme.»
»Hän oli minun koulutoverini Pariisissa», sanoi Suzanne, »ja me tulimme yhdessä Englantiin kieltänne oppimaan. Minä pidin paljon Margueritesta enkä saata uskoa, että hän on voinut niin pahasti menetellä.»
»Tuntuu aivan uskomattomalta», lausui sir Andrew. »Tehän sanoitte, että hän ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin. Miksikä hän olisi sen tehnyt? Eiköhän se ole erehdys?»
»Erehdys se ei ole», väitti kreivitär kylmästi. »Marguerite S:t Justin veli on kuuluisa tasavaltalainen. Puhuttiin kyllä hänen ja serkkuni markiisi de S:t Cyrin välisestä perhekahakasta. S:t Justit ovat aivan alhaista säätyä, ja tasavaltainen hallitus palkkaa urkkijoita. Vakuutan, ettei se ole erehdys… Te ette kaiketi ole ennen kuullut tätä juttua?»
»Rouva kreivitär, kyllähän olen kuullut siitä huhuttavan, mutta Englannissa kukaan ei sitä usko. — — Sir Percy Blakeney, hänen miehensä, on hyvin varakas. Hänellä on korkea yhteiskunnallinen asema ja hän on Walesin prinssin läheinen ystävä — — ja lady Blakeney määrää sekä Lontoon muodit että seuraelämän sävyn.»
»Mahdollista, ja me tulemme tietystikin viettämään hyvin hiljaista elämää Englannissa, mutta minä rukoilen Jumalaa, ettei minun tarvitsisi tavata Marguerite S:t Justiä vieraillessani tässä kauniissa maassa.»
Yleinen hämmästys valtasi pienen iloisen pöytäseurueen. Suzanne vaikeni ja oli surullisennäköinen; sir Andrew hypisteli haarukkaansa rauhattomasti, jotavastoin kreivitär sulkeutuneena ylhäisten ennakkoluulojensa haarniskaan istui jäykkänä ja suorana pystyselkäisellä tuolillaan. Lordi Antony näyttäen äärettömän levottomalta katsahti pari kertaa merkitsevästi Jellybandiin, joka oli yhtä levottomannäköinen kuin hänkin.
»Milloin luulette sir Percyn ja lady Blakeneyn saapuvan?» — koetti hän huomaamatta kuiskata isännälle.
»Millä hetkellä tahansa, lordi», vastasi Jellyband kuiskaten.
Mutta siinä hänen puhuessaan alkoi jo kuulua kaukaista rattaiden räminää. Se kävi yhä selvemmäksi ja puhettakin saattoi eroittaa. Hevosten kavioitten kopsekin kuului kivitetyllä tiellä ja samassa tallipoika avasi kahvilan oven törmäten touhuissaan sisään.
»Sir Percy Blakeney ja lady Blakeney», huusi hän hyvin kimakalla äänellä, »ovat juuri tulossa.»
Ja huudon kajahdellessa, valjaiden helistessä ja hevosten kenkien kopsaessa upeat, neljän komean raudikon vetämät vaunut pysähtyivät »Kalastajalepolan» eteen.
Marguerite.
Silmänräpäykseksi hauska tammikattoinen kahvila muuttui meluisaksi näyttämöksi. Heti tallipojan ovella huudahtaessa lordi Antony hyppäsi pystyyn kiroten ja alkoi jaella epäselviä määräyksiään hämmästyneelle Jellyband paralle, joka oli aivan ymmällä, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä.
»Jumalan nimessä, mies», huomautti lordi, »koettakaa pitää ladyBlakeneyä ulkona juttelemassa hetkisen, jolla aikaa naiset poistuvat.Senkin vietävä!» lisäsi hän yhä voimakkaammin kiroten, »tämähän vastaonnetonta on!»
»Joutuin, Sally! kynttilät!» huusi Jellyband hypellen ja juoksennellen edes takaisin siten lisäten yleistä hämminkiä.
Kreivitär oli myöskin noussut jäykkänä ja suorana koettaen peitellä kiihtymystään ja teeskennellen olevansa hyvinkin levollinen. Hän lausui: »Minä en vain halua nähdä häntä! — en vain halua nähdä häntä!»
Mahtavien vierasten saapuessa ulkona seisovan väkijoukon innostus kohosi korkeimmilleen.
»Hyvää päivää, sir Percy! — Hyvää päivää, armollinen lady! Palvelijanne, sir Percy!» kuului yhtämittaa vienojakin ääniä joukossa — »muistakaa sokeaa miesparkaa, sir Percy ja lady Blakeney, vetoamme hyväntahtoisuuteenne!»
Melun keskeltä kuului äkkiä erikoisen suloinen ääni,
»Antakaa miesparan olla — ja antakaa hänelle illallista minun kustannuksellani.»
Äänessä oli matala »nuotin» tapainen sointu ja kerakkeiden lausuminen ilmaisi hiukan ulkolaista ääntämistapaa.
Kaikki kahvilan vieraat kuulivat sen ja pysähtyivät ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelemaan. Sally seisoi pidellen kynttilöitä vastakkaisella ovella, joka johti yläkerrassa oleviin makuuhuoneisiin. Kreivitär pötki pakoon soinnukasäänistä vihollistaan. Suzanne seurasi vastenmielisesti äitiään. Heittäen surullisia silmäyksiä ovelle toivoi hän näkevänsä edes vilahdukselta entisen rakkaan koulutoverinsa.
Sitten Jellyband aukaisi oven ja niinkuin typerä mies ainakin luuli voivansa torjua uhkaavan onnettomuuden, jonka enteitä hän tunnusteli ilmassa. Sama matala, soinnukas ääni lausui iloisesti nauraen ja pilkallisen hämmästyneesti.
»Huh-h-h! Olenpa märkä kuin koira! Luoja ties', tällaista ilmaa ei varmaankaan ole koskaan ennen ollut!»
»Suzanne, tule heti minun kanssani! — toivon että tulet!» sanoi kreivitär käskevästi.
»Voi, äiti!» pyyteli Suzanne.
»Arvoisa lady — h — hm! — arvoisa lady!» kuului hiljaa Jellybandin suusta, kun hän koetti kömpelöllä tavallaan seistä tiellä.
»Voi, hyvä mies», sanoi lady Blakeney kärsimättömästi, »mitä varten seisotte tielläni tanssien kipeäjalkaisen kalkkunan tavoin, antakaa minun mennä valkean ääreen, sillä olen vilusta menehtymäisilläni.»
Ja sysättyään isännän hellävaroen syrjään lady Blakeney kiirehti sisään.
Vieläkin joskus sattuu näkemään Marguerite S:t Justin, silloisen lady Blakeneyn, kuvia — mutta on varsin luultavat, ettei ainoakaan niistä esitä hänen verratonta kauneuttaan oikeassa valossa. Keskikokoista pitempi, komea, kuninkaallinen ryhti — eipä ihme, että itse kreivitärkin hetkeksi pysähtyi ihailemaan lumoavan kaunista naista.
Marguerite Blakeney ei siihen aikaan ollut vielä viittäkolmatta täyttänyt, ja hänen kauneutensa oli lumoavimmillaan. Iso, aaltomaisesti heiluvilla höyhenillä koristettu hattu varjosti klassillista otsaa, jota kastanjanruskeat hiukset ympäröivät; sillä hetkellä ei niissä ollut yhtään puuteria. Suloiset, melkein lapsimaiset kasvot, suora, niinkuin marmoriin veistetty nenä, pyöreä leuka ja siro kaula — kauneutta lisäsi vielä ajan komea vaatetus. Sininen samettipuku mukautui kuin valettu hänen sirolle vartalolleen. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä, isolla silkkinauharuusukolla koristettu keppi, jota hän piteli hyvin arvokkaasti. Hienot naiset alkoivat juuri niihin aikoihin käyttää sellaisia käsikoristeita.
Silmäillen ympärilleen oli Marguerite Blakeney tuossa tuokiossa tarkastanut jokaista läsnäolevaa. Hän nyökäytti iloisesti päätään sir Andrew Ffoulkesille samalla kätellen lordi Antonya.
»Halloo! lordi Tony, miksi — mitä te täällä Doverissa teette?»
Vastausta odottamatta kääntyi hän kreivittären ja Suzanneen päin. Hänen kasvonsa aivan kirkastuivat ojentaessaan kätensä nuorelle tytölle.
Tunteittensa vallassa Marguerite lähestyi heitä molempia. Hänen käytöksensä ja hymyilynsä eivät osoittaneet ollenkaan hämmästystä. Lordi Tony ja sir Andrew katselivat näytelmää epäluuloisen uteliaasti. Vaikka olivatkin englantilaisia, olivat he usein olleet Ranskassa ja seurustelleet ranskalaisten kanssa, joten he tarkalleen tunsivat Ranskan vanhan aateliston taipumattoman ylpeyden ja sen katkeran vihan, jonka valossa he katselivat kaikkia niitä, jotka olivat olleet heidän kukistumiseensa avullisina. Kauniin lady Blakeneyn veli Armand S:t Just, oli kiihkeä tasavaltalainen, vaikka olikin maltillinen ja sovinnollinen mielipiteiltään. Hänen ja vanhoilta ajoilta polveutuvan S:t Cyrin suvun välinen riita, — jonka syistä ja vastasyistä sivulliset eivät koskaan päässeet selville —, oli kohonnut huippuunsa S:t Cyr-suvun hävitessä. Ranskassa S:t Just ja hänen puoluelaisensa riemuitsivat voitostaan. Englantiin sitävastoin pakeni henkensä kaupalla nämä kolme maastaan karkoitettua pakolaista, joilta oli riistetty vuosisatojen kunnian tarjoamat edut. Siinä heidän keskellään seisoi tasavaltalaisten kaunis jälkeläinen, samaisten tasavaltalaisten, jotka olivat kukistaneet valtaistuimen, hävittäneet ylimystön, jonka sukujuuret ulottuivat kuluneiden vuosisatojen hämärään kaukaisuuteen.
Siinä hän seisoi heidän edessään tietämättömänä kauneutensa voimasta ja tarjoten kättä heille, niinkuin hän vain sillä olisi sovittanut menneen vuosikymmenen ristiriidat ja verenvuodatuksen.
»Suzanne, kiellän sinua puhuttelemasta tuota naista!» sanoi kreivitär tuimasti tarttuen tyttärensä käsivarteen pidättääkseen häntä.
Hän puhui englantia, jotta kaikki olisivat kuulleet ja ymmärtäneet, niinhyvin englantilaiset herrat kuin ravintoloitsijakin tyttärineen. Sally oli aivan kauhuissaan ulkolaisen röyhkeästä hävyttömyydestä lady Blakeneyä kohtaan, — joka sir Percyn vaimona oli Englannin kansalainen ja vielä lisäksi Walesin prinssin ystävä.
Lordi Antonyn ja sir Andrew Ffoulkesin sydän oli pysähtyä lyömästä ansaitsemattomasta loukkauksesta. Toisen huulilta pääsi varoitushuudahdus, toisen pyyntö, ja vaistomaisesti he silmäilivät ovea, josta venyttävän hidas, mutta soinnukas ääni kuului.
Marguerite Blakeney ja kreivitär de Tournay olivat ainoat läsnäolijat, jotka eivät näyttäneet liikutetuilta. Kreivitär jäykän suorana ja uhkaavannäköisenä vielä pitäen toista kättään tyttärensä käsivarrella, oli kuin personoitu, lannistumaton ylpeys. Margueriten suloiset kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen pitsikauluksensakin. Hyvin tarkkasilmäinen henkilö olisi saattanut huomata, että silkkinauhoilla koristettua keppiä pitelevä käsi vapisi, vaikka se olikin nyrkkiin puristettuna.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hetkisen kuluttua hän kohotti hiukan päätään, huulet kaareutuivat ivallisesti ylöspäin, kirkkaat siniset silmät katsoivat suoraan jäykkään kreivittäreen ja kohauttaen harteitaan hän lausui iloisesti:
»Tuhat tulimmaista, kansatar, mikäs hyttynen teitä pistää, pyydän kysyä?»
»Arvoisa lady, me olemme nyt Englannissa», vastasi kreivitär yhä vieläkin kylmästi, »ja minulla on vapaus kieltää tytärtäni ojentamasta teille ystävän kättä. Tule Suzanne!»
Hän antoi tyttärelleen viittauksen ja katsahtamatta Marguerite Blakeneyin purjehti mahtavasti huoneesta nuorille miehille vanhanaikaisen tavan mukaan syvään kumartaen.
Hiljaisuus vallitsi hetkisen vanhassa, kahvilassa kreivittären hameiden kahinan heiketessä hänen käytävää pitkin poistuessaan. Marguerite tarkasteli vakavin katsein jäykkänä kuin muistopatsas suoraselkäistä vartaloa sen hävitessä ovesta. Mutta kun nöyrä ja tottelevainen pikku Suzanne aikoi seurata äitiänsä, hävisi Margueriten luja ja järkähtämätön ilme äkkiä. Hänen silmissään saattoi nähdä ikävöivän, melkein liikuttavan ja lapsellisen katseen.
Pikku Suzanne huomasi sen. Kaunotar, joka varmaankaan ei ollut tyttöä paljon vanhempi, huomasi heti lapsen herttaisen luonteen. Lapsellinen tottelevaisuus muuttui tyttömäiseksi myötätunnoksi; ovella hän kääntyi, juoksi takaisin Margueriten luo ja kietoen kätensä hänen kaulaansa suuteli häntä tunteittensa valtaamana; vasta sitten hän seurasi äitiään. Sally taasen seuraten häntä kumarsi lady Blakeneylle miellyttävä hymy poskikuoppien somentamilla kasvoillaan.
Suzannen herttainen, hauska ja äkillinen päähänpisto laukaisi ikävän jännityksen. Sir Andrew'n katse seurasi pientä, sievää tyttöä, kunnes se oli kokonaan poistunut. Vaatimattoman iloisesti se sitten kohtasi lady Blakeneyn silmät.
Somasti teeskennellen Marguerite heitti lentosuukkosen naisille heidän poistuessaan ovesta, ja sitten hänen suunsa vetäytyi hullunkuriseen hymyyn.
»Niinkö onkin asianlaita, niinkö?» kysyi hän iloisesti. »Kas niin, sir Andrew, oletteko koskaan nähnyt niin epämiellyttävää henkilöä? En vain halua muuttua sellaiseksi vanhoilla päivilläni.»
Nostaen pitkää hamettaan oikaisi hän ryhtinsä ja asteli suoraselkäisenä takan luo.
»Suzanne», sanoi hän matkien kreivittären ääntä, »kiellän sinua puhumasta tuon naisen kanssa!»
Lady Blakeneyn päähänpistoa säesti kova ja äänekäs nauru, sillä sirAndrew ei ollut sen huonompi tekemään havaintoja kuin lordi Tonykään.Matkiminen oli niin onnistunut, äänen sävy niin tarkkaan toistettu,että nuoret miehet riemuissaan huudahtivat kuin yhdestä suusta »hyvä!»
»Voi, lady Blakeney!» lisäsi lordi Tony, »varmaankin Comédie Françaisessa kaivataan teitä suuresti, ja varmaankin pariisilaiset vihaavat sir Percyä, kun hän vei teidät sieltä.»
»Hyvänen aika, mies», sanoi Marguerite kohauttaen kauniita olkapäitään, »mahdotontahan on vihata sir Percyä mistään; hänen älykkäät kepposensahan saattavat itse kreivittärenkin neuvottomaksi.»
Nuori kreivi, jota ei haluttanut seurata arvokkaasti poistuvaa kreivitärtä, astui muutaman askeleen eteenpäin puolustaakseen häntä, jos lady Blakeney vielä olisi käyttäytynyt loukkaavasti hänen äitiään kohtaan, Mutta ennenkuin hän ehti lausua vastustavaa sanaakaan, kuului ulkoa soinnukasta, joskin huomattavasti typerää naurua, ja hetken kuluttua tavattoman pitkä ja komeasti puettu henkilö ilmestyi ovelle.
Keikari v:lta 1792.
Sir Percy Blakeney oli vielä armon vuonna 1792 noin pari kolme vuotta vailla kolmekymmentä. Ollen keskinkertaista englantilaista pitempi, leveäharteinen ja vankkarakenteinen, olisi häntä voinut sanoa hauskannäköiseksi, ellei hänen sinisissä silmissään olisi ollut veltto ilme ja ellei alituinen mitätön nauru olisi rumentanut hänen säännöllistä, lujapiirteistä suutaan.
Melkein vuosi oli jo siitä kulunut, kun paroni sir Percy Blakeney, Englannin rikkaimpia miehiä, muotikeikari ja Walesin prinssin hyvä ystävä, oli hämmästyttänyt Lontoon ja Bathin hienostot palaamalla matkoiltaan kotiinsa kauniin, viehättävän ja viisaan ranskalaissyntyisen vaimonsa kanssa. Hän, uneliain ja ikävin brittiläinen, jonka nukuttava seura oli aina saanut kauniit naiset haukottelemaan, oli hankkinut itselleen ihanan puolison syrjäyttäen monet kilpakosijat, niinkuin aikakirjat todistavat.
Marguerite S:t Just oli ensimäisen kerran esiintynyt julkisesti Pariisin taiteellisissa piireissä juuri siihen aikaan, jolloin niiden omassa keskuudessa tapahtui suurin tunnettu yhteiskunnallinen herääminen. Luonto oli tuhlaamalla jakanut kauneutta ja lahjoja tuskin kahdeksantoista täyttäneelle tytölle, jota ainoastaan häneen kiintynyt nuori veljensä suojeli. Marguerite S:t Just kokosi pian ympärilleen kotiinsa rue de Richelieun varrelle hienon seurapiirin, joka oli yhtä loistava kuin suljettukin — s.o. suljettu ainoastaan yhdessä merkityksessä — sillä Marguerite S:t Just oli periaatteiltaan ja vakaumukseltaan tasavaltalainen. Syntyperän tasa-arvoisuus oli hänen mielilauseensa, omaisuuden erilaisuus oli hänestä vain kiusallista onnettomuutta. Ainoastaan lahjakkuuden erilaisuuden hän hyväksyi. »Raha ja arvonimet olkoot perinnöllisiä, mutta lahjat eivät ole», oli hänellä tapana sanoa. Hänen hauska salonkinsa olikin avoinna omintakeisuudelle ja älylle, loistolle ja nerokkuudelle, viisaille miehille ja lahjakkaille naisille. Sinne pääsyä pidettiin henkisissä piireissä — joiden keskuksena Pariisi levottominakin aikoina oli — taiteellisen uran todistuksena.
Viisaat, kuuluisat ja myöskin korkea-arvoiset henkilöt alituisesti ympäröivät komean hoviseurueen tavoin Comédie Françaisen viehättävää näyttelijätärtä. Hän kiiti tasavaltaisen, vallankumouksellisen ja verenhimoisen Pariisin läpi kuin loistava pyrstötähti, jonka perässä seurasi henkisen Europan etevimmät ja mielenkiintoisimmat henkilöt.
Menestys saavutti huippunsa. Toiset nauroivat myötätunnosta ja sanoivat sitä taiteelliseksi erikoisuudeksi, toiset pitivät sitä viisaan varokeinona, sillä tuhkatiheäänhän Pariisissa sattui kaikellaista siihen aikaan. Oikea syy Margueriten tekoon oli kuitenkin kaikille hämmästyttävän salaperäinen. Miten lienee ollutkaan, Marguerite S:t Just meni sir Percy Blakeneyn kanssa naimisiin eräänä kauniina päivänä ilmoittamatta ystävilleen ja pitämättä hienoja ranskalaisia hääpäivällisiä, illanviettoja tahi muita komeisiin häihin kuuluvia kemuja.
Kukaan ei uskaltanut sanoa, miten tuo typerä ja ikävä englantilainen tuli päässeeksi henkisiin piireihin, jotka ympäröivät »Europan nerokkainta naista», niinkuin Marguerite S:t Justin ystävät yksimielisesti häntä nimittivät. Kulta-avainten sanotaan aukaisevan kaikki ovet, vakuuttivat pahansuovat ihmiset.
Niin vain tapahtui, että hän meni naimisiin sir Percy Blakeneyn kanssa, »Europan nerokkain nainen» oli liittänyt oman kohtalonsa Blakeneyn, »kirotun tyhmyrin», kohtaloon, eivätkä edes Marguerite S:t Justin parhaat ystävätkään keksineet siihen sen parempaa syytä, kuin että sen aiheutti ylenmääräinen eriskummallisuus. Ne ystävät, jotka tunsivat hänet, pitivät naurettavana pelkkää ajatustakin, että Marguerite S:t Just meni narrimaisen sir Percyn kanssa naimisiin aineellisten etujen vuoksi. He tiesivät, ettei Marguerite välittänyt rahasta ja vielä vähemmän arvonimistä; paitsi sitä kosmopoliittisessa maailmassa oli muitakin jalosukuisia miehiä, vaikkeivät he olleetkaan yhtä rikkaita kuin Blakeney, ja hekin olisivat olleet kovin onnellisia saadessaan tarjota Marguerite S:t Justille miten korkean yhteiskunnallisen aseman tahansa.
Sir Percyä pidettiin yleensä kokonaan sopimattomana henkilönä niin velvoittavaan asemaan. Marguerite S:t Justin sokea jumaloiminen, pohjaton rikkaus ja Englannin hovin suuri suosio olivat hänen ainoat ansionsa. Lontoon seurapiireissä arveltiin kuitenkin, että niin rajoitetulla älyllä varustetun henkilön olisi ollut viisaampaa tarjota maalliset hyvyytensä vähemmän ihanalle ja viisaalle naiselle.
Sir Percy oli niihin aikoihin Englannin hienojen piirien huomattavimpia henkilöitä. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruudestaan ulkomailla. Hänen isänsä, sir Algernon Blakeney vainajaa oli kohdannut suuri onnettomuus. Hänen jumaloima, nuori vaimonsa oli tullut parantumattomasti heikkomieliseksi elettyään kaksi vuotta onnellisessa avioliitossa. Heti Percyn synnyttyä lady Blakeney vainaja joutui hirveän taudin uhriksi, — Mielenvikaisuutta pidettiin siihen aikaan auttamattomasti parantumattomana, vieläpä Jumalan kirouksena koko perheelle. Sir Algernon matkusti sairaan vaimonsa kanssa ulkomaille, ja siellä Percykin sai kasvatuksensa varttuen täysi-ikäiseksi sairasmielisen äitinsä ja hajamielisen isänsä seurassa. Hänen vanhempansa kuolivat melkein perätysten jättäen Percyn ainoaksi perillisekseen. Sir Algernon oli viettänyt hyvin vaatimatonta ja yksinäistä elämää, joten Blakeneyn suuri omaisuus oli kasvanut kymmenkertaiseksi.
Sir Percy Blakeney oli matkustellut ulkomailla sangen paljon, ennenkuin hän toi kotiin nuoren, kauniin, ranskalaisen vaimonsa. Hienot piirit olivat valmiit avosylin vastaanottamaan heidät kummatkin. Sir Percy oli rikas, hänen vaimonsa hienostunut. Walesin prinssi piti heistä molemmista hyvin paljon. Kuuden viikon kuluttua heidät tunnustettiin hienojen piirien johtohenkilöiksi. Sir Percyn takit olivat keskusteluaiheena kaupungilla, hänen turhamaisuudestaan puhuttiin Almackin ja Mallin kaduilla, joilla loistavasti puetut nuoret miehet jäljittelivät hänen mitätöntä nauruaan. Jokainen tiesi hänen olevan toivottomasti typerän, mutta sitähän ei sopinut ihmetellä, sillä olivathan Blakeneyt vuosipolvia olleet tunnettuja tyhmyrejä, ja olihan hänen äitinsä kuollut heikkomielisenä.
Seurapiireihin hänet vastaanotettiin, helliteltiin ja pidettiin suuressa arvossa, sillä hänellä oli maan kauneimmat hevoset, hänen kutsunsa ja viininsä olivat hyvin haluttuja. Mitä tulee hänen naimiseensa »Europan nerokkaimman naisen» kanssa — niin — varmasti ja nopeasti lähestyviä seurauksia ei voinut välttää. Kukaan ei surkutellut häntä, sillä olihan hän oman onnensa seppä. Englannissa, oli paljon nuoria, kauniita ja ylhäisiä naisia, jotka olisivat sangen mielellään auttaneet häntä Blakeneyn omaisuuden käyttämisessä ja samalla vain suvaitsevasti hymyilleet hänen turhamaisuudelleen ja hyvänluontoiselle typeryydelleen. Sir Percy sai yksin kantaa surunsa, sillä nähtävästi hän ei halunnut osanottoa. Hän näytti olevan hyvin ylpeä viisaasta vaimostaan eikä välittänyt ollenkaan siitä, ettei lady Blakeney edes koettanutkaan peitellä hyvänluontoista halveksimistaan, jolla hän kohteli miestään. Sekään ei näyttänyt sir Percyyn koskevan, että lady Blakeney miehensä kustannuksella vain huvikseen terästeli pulppuavaa kekseliäisyyttään.
Blakeney oli siis tosiaankin liian typerä käsittämään vaimonsa pilkkaa. Vaikka hänen avioelämänsä viehättävän pariisittaren kanssa olisikin kumonnut kaikki hänen kuvittelemat toiveensa ja lamauttanut uskollisuuden vaimoonsa, olisi siitä syrjäisillä ollut vain hämärä aavistus.
Kauniissa kodissaan Richmondissa antoi sir Percy hyväntahtoisesti vaimonsa loistaa aina ensimäisenä. Tuhlaamalla hän jakeli Margueritelle jalokiviä ja kaikellaista muuta ylellisyyttä, joita tämä käytti omalla viehättävällä tavallaan tarjoten miehensä komean hovin vieraanvaraisuutta yhtä suosiollisesti kuin hän oli toivottanut henkevän seurapiirinsä Pariisissakin tervetulleeksi.
Sir Percy Blakeney oli epäilemättä kaunis lukuunottamatta hänen unista ja ilmeetöntä katsettaan. Hän oli aina moitteettomasti puettu ja käytti liioiteltua »Incroyable»-kuosia, joka vastikään oli Pariisista tullut Englantiin, osoittaen siten omaavansa englantilaisengentlemanninsynnynnäisen ja täydellisen hyvän maun. Mainittuna syyskuun iltana, vaikka hän olikin ajanut pitkät hevosmatkat sateessa ja rapakossa, oli hänen päällystakkinsa moitteeton, kädet näyttivät melkein naisellisen valkoisilta hienojen pitsisten hiharöyhelöiden ympäröiminä. Tavattoman lyhyt silkkitakki, hyvin leveäkäänteiset liivit ja kapearantuiset polvihousut pukivat hänen pitkää vartaloaan erinomaisesti. Sellainen englantilainen miehuuden edustaja olisi voinut herättää ihailua — elleivät narrimaiset tavat, teeskennellyt liikkeet ja alituinen, mitätön nauru olisi olleet häiritsemässä.
Hän oli laahustautunut vanhanaikaiseen ravintolaan pudistellen vettä hienosta päällystakistaan. Asetettuaan kultasankaisen monoklin silmälleen tarkasteli hän seuruetta, jonka hämmästyttävä hiljaisuus oli siinä tuokiossa vallannut.
»Tony, kuinka voitte? Ffoulkes mitä uutta?» kysyi hän kätellen ja tarkastellen nuoria miehiä. »Tuhat tulimmaista», lisäsi hän peitellen haukotustaan, »onko milloinkaan ennen nähty tällaista koiranilmaa? — Senkin saakelin ilmasto!»
Hämmästynyt ja pilkansekainen teeskennelty nauru huulilla oli Marguerite kääntynyt mieheensä päin leikillinen ilme iloisissa sinisissä silmissään ja katseli häntä kiireestä kantapäähän.
»Kas niin!» lausui sir Percy hetken kuluttua, kun kukaan ei sanonut halaistua sanaakaan, »miten arannäköisiä te olettekaan! — — Mikä on hätänä?»
»Sir Percy, ei mikään», vastasi Marguerite jotensakin hilpeästi, vaikka hänen ilonsa tuntuikin hiukan teeskennellyltä, »se ei häirinne rauhaanne — ainoastaan pieni loukkaus vaimollenne.»
»Kas niin, rakkaani, älä sano niin. Kuka oli se rohkea mies, joka uskalsi loukata sinua — kuka?»
Lordi Tony koetti tarjota apuansa, mutta ei ehtinyt, sillä nuori kreivi oli jo nopeasti astunut esille.
»Sir», sanoi hän murteellisella englanninkielellä kohteliaasti kumartaen ennen puheensa jatkamista, »äitini kreivitär de Tournay de Basserive loukkasi rouvaa, joka näyttää olevan teidän puolisonne. En voi pyytää anteeksi äitini puolesta; hän käyttäytyi mielestäni oikein. Mutta olen valmis sovittamaan asian, niinkuin tapa on kunniallisten miesten kesken.»
Nuori mies ojensi hoikan vartalonsa aivan suoraksi ja näytti hyvin innostuneelta, ylpeältä ja tuliselta silmäillessään runsaasti kuuden jalan pituista, komeata paroni sir Percy Blakeneyä.
»Herranen aika, sir Andrew», sanoi Marguerite naurahdellen tutunomaisesta saaden muutkin nauramaan, »katsokaahan kaunista näytelmää — englantilaista kalkkunaa ja ranskalaista kukkoa.»
Vertaus oli hyvin sattuva, ja englantilainen kalkkuna katseli kerrassaan hämillään pientä, sievää ranskalaista kukkoa, joka siinä räpytteli siipiään aivan uhkaavana.
»Kas niin», sanoi sir Percy vihdoinkin asettaen monoklin silmälleen ja katseli nuorta ranskalaista avomielisesti ihmetellen, »missä ihmeissä olette oppinut englantia?»
»Sir!» sanoi kreivi hiukan hämillään siitä, miten ankarannäköinen englantilainen oli käsittänyt hänen sotaisen ryhtinsä.
»Onpa se vain ihmeellistä!» jatkoi sir Percy järkähtämättömästi, »niin hiton ihmeellistä! Tony, eikö sinustakin? Totta totisesti en minä vain osaa puhua ranskankieltä niin hyvin.»
»Sen minäkin sanon!» yhtyi Marguerite puheeseen. »Sir Percyn ääntäminen on sangen brittiläistä.»
»Sir», jatkoi kreivi totisesti ja yhä enemmän murtaen englantia, »minä luulee, että te ei ymmärtää. Tarjoon teille ainoa mahdollinen sovinto herrasmiesten kesken.»
»Mitä hittoa tarkoitatte?» kysyi sir Percy lempeästi.
»Sir, miekkaani», vastasi kreivi, jonka hämmästys alkoi muuttua kärsimättömyydeksi.
»Lordi Tony, tehän olette urheilija», sanoi Marguerite iloisesti; »kymmenen yhtä vastaan pikku kukosta.»
Mutta sir Percyn raskaat ja raollaan olevat silmät tuijottivat hetkisen kreiviin. Sitten hän peitteli taaskin haukottelemistaan, ojensi pitkät säärensä ja kääntyi hitaasti poispäin.
»Sir, Jumala olkoon teille armollinen», mutisi hän hyväntahtoisesti.»Mitä hittoja minulla on teidän miekkanne kanssa tekemistä?»
Kreivin tunteista ja ajatuksista sillä hetkellä, jolloin pitkäkoipinen englantilainen kohteli häntä huomattavan röyhkeästi, saattaisi kirjoittaa runsaasti järkeviä mietelmiä sisältäviä teoksia — —. Hänen puheestaan saattoi eroittaa vain yhden ainoan sanan, sillä vihan vimmoissaan tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa.
»Sir, kaksintaistelu», änkytti hän.
Blakeney kääntyi korkeudestaan taaskin katselemaan pientä, vilkasta miestä hetkeksikään menettämättä malttiaan. Hän nauroi iloista, tyhjänpäiväistä nauruaan ja pistäen laihat kätensä päällystakkinsa suuriin taskuihin sanoi verkalleen:
Kaksintaisteluako? Sitäkö hän tarkoitti. Tuhat tulimmaista! Tehän olette koko verenhimoinen lurjus. Haluatteko tehdä lainkuuliaisen miehen naurettavaksi? — —
»Sir, minä en koskaan ota osaa kaksintaisteluihin», sanoi hän rauhallisesti istuutuen ja ojensi pitkät koipensa kreivin eteen. »Tony, eikö teidänkin mielestänne kaksintaistelu ole hiivatin ikävää?»
Epäilemättä kreivi oli kuullut huhuttavan, että kaksintaistelu oli lainvoimaa ankarasti käyttämällä saatu Englannissa lopetetuksi. Ranskalaisesta tuntui kumminkin siitä kieltäytyminen melkein rikokselta, sillä perustuivathan hänen kunnia- ja urhoollisuuskäsitteensä vuosisatoja vanhoihin asetuksiin. Hän epäröi mitä tehdä, lyödäkö pitkäkoipista englantilaista vasten naamaa ja sanoa häntä pelkuriksi, vai oliko segentlemannillesopimatonta naisten seurassa, kun Marguerite onneksi ehätti väliin.
»Lordi Tony, pyydän teitä», sanoi Marguerite sulosointuisalla äänellään, »pyydän teitä rauhanvälittäjäksi. Lapsi on aivan vihasta pakahtumaisillaan, mutta se voisi loukata sir Percyä», lisäsi hän naurahtaen hiukan pilkallisesti, joka kumminkaan ei häirinnyt vähintäkään hänen miehensä tyyneyttä. »Brittiläinen kalkkuna on voittanut», sanoi hän. »Sir Percy saattaisi ärsyttää kaikki almanakan pyhimykset ja pysyisi itse kumminkin aivan rauhallisena.»
Mutta Blakeney ollen aina hyvällä tuulella yhtyi myöskin itselleen nauramaan.
»Sepä vasta sattui paikoilleen», sanoi hän kääntyen iloisesti kreivin puoleen. »Kreivi, viisas nainen tuo vaimoni. — — Sen kyllä olette huomaava, jos oleskelette jonkun aikaa Englannissa.»
»Kreivi, sir Percy on oikeassa», ehätti lordi Antony sanomaan ystävällisesti asettaen toisen kätensä nuoren ranskalaisen olkapäälle. »Ei suinkaan liene sopivaa, että alatte uranne Englannissa yllyttämällä sir Percyä kaksintaisteluun.»
Kreivi epäröi vielä hetkisen, sitten kohauttaen harteitaan merkilliselle, miehen kunniaa loukkaavalle asetukselle, joka oli vahvistettu Brittein sumuisilla saarilla, sanoi hän arvokkaasti:
»No niin, sir, jos olette tyytyväinen, ei minullakaan ole mitään vastaan. Te, lordi olette suojelijamme. Jos olen menetellyt väärin, vetäydyn syrjään.»
»Niin, vetäytykää vain!» sanoi Blakeney jälleen tyytyväisesti syvään huokaisten, »vetäytykää tuonne. Hiton ärsyttävä, pikkunen nulikka», lisäsi hän puhkuen. »Totta totisesti, Ffoulkes, jos te ystävinenne kuljetatte Ranskasta tuollaisia tavaroita, neuvoisin teitä heittämään ne keskelle kanaalia, tahi on minun juteltava asiasta Pitt-ystävämme kanssa, jotta hän julkaisisi tullikiellon ja määräisi teidät jalkapuuhun salakuljetuksesta.»
»Kas niin, sir Percy, kohteliaisuutenne johtaa teidät harhaan», sanoiMarguerite kiemaillen, »te unohdatte itsekin kuljettaneenne tavaraeränRanskasta.»
Blakeney nousi vitkastellen seisoalleen ja kumartaen syvään ja kunnioittavasti puolisolleen hän sanoi hyvin kohteliaasti:
»Rouvani, minulla oli valintavapaus ja metkuuni voi täysin luottaa.»
»Luullakseni enemmän kuin kohteliaisuuteenne», vastasi hän ivallisesti.
»Tuhat tulimmaista, rakkaani! Ole järkevä! Luuletko, että sallin minkä sammakonsyöjän tahansa käyttää ruumistani neulatyynynä, jokaisen, jota nenäsi muoto ei miellytä.»
»Sir Percy!» naurahti lady Blakeney kumartaessaan tavattoman sievästi, »ei teidän tarvitse pelätä! He eivät ole niitä miehiä, jotka nenäni muotoa halveksivat.»
»Pelosta ei puhettakaan, rouvani; epäilettekö uskollisuuttani? En suotta suojele miehiäni, vai mitä, Tony? Olen ennenkin puistanut nyrkkiä uusille tulokkaille — eikä hän saanut niin paljon kuin olisi tarvinnut —»
»Sir Percy, niinkö», sanoi Marguerite naurahdellen iloissaan niin, että huone kaikui vanhoja, tammisia kattohirsiä myöten, »olisinpa tahtonut nähdä teidät silloin — — ha! ha! ha! haa! — — ja pelätä pienen ranskalaisen pojan — — ha! ha! — — ha haa!»
»Ha! ha! haa! he! he! hee!» kaiutti sir Percy hyväntahtoisesti. »Kas niin, rouvani, te kunnioitatte minua. Tuhat tulimmaista, Ffoulkes, huomatkaa! olen saanut puolisoni nauramaan! — 'Europan viisaimman naisen!' — — Hitto vieköön! — meidän täytyy juoda sen päälle!» Hän koputti kovasti vieressä olevaan pöytään. »Jelly hoi! joutuin mies! Jelly tänne!»
Taaskin oli rauha maassa. Herra Jellybandkin tointui entiselleen, mutta kovasti hän oli saanutkin ponnistella pysyäkseen maltillisena keskustelun aikana.
»Maljallinen punssia, Jelly, oikein kuumaa ja väkevää!» sanoi sir Percy. »Täytyy voidella kekseliästä päätään, joka on saanut viisaan naisen nauramaan! Ha! ha! ha! haa! Kiiruhtakaa, hyvä Jelly!»
»Sir Percy, siihen ei ole aikaa», lausui Marguerite. »Laivuri saapuu pian ja veljeni aikoo kiiruhtaa laivalle, muutoinUntolaei pääse lähtemään vuoksen aikana.»
»Aikaako, rakkaani? Aikaa on runsaasti herrasmiesten humaltua ennen vuoksen nousua.»
»Arvoisa lady», sanoi Jellyband kohteliaasti, »luullakseni nuori herra on juuri tulossa sir Percyn laivurin kanssa.»
»Sepä hauskaa», tuumii Blakeney, »sitenhän Armand'kin pääsee iloisiin juominkeihin. Tony, kuulkaahan», lisäsi hän kääntyen kreiviin päin, »tuo moukka varmaankin haluaa ryypätä lasin kanssamme. Sanokaa meidän juovan sovintomaljaa.»
»Olettepa tosiaankin iloista väkeä», sanoi Marguerite, »ja suonette anteeksi, jos poistun toiseen huoneeseen veljeäni hyvästelemään.»
Vastustaminen olisi ollut tyhmää. Sekä lordi Antony että sir Andrew käsittivät, ettei heidän seuransa ollut sillä hetkellä sopiva lady Blakeneyn mielialaan. Hän rakasti rajattomasti Armand S:t Justiä. Veli oli vastikään viettänyt muutamia viikkoja sisarensa englantilaisessa kodissa ja oli matkalla kotimaataan palvelemaan juuri siihen aikaan, jolloin lujinkin uskollisuus palkittiin kuolemalla.
Sir Percykään ei koettanut pidättää häntä. Hän aukaisi kahvilan oven puolisolleen kohteliaasti teeskennellen, joka oli hänelle ominaista, sekä kumarsi hyvin syvään ajan tavan mukaan. Lady Blakeney lähti huoneesta katsahtaen mieheensä vain pikaisesti ja halveksivasti. Ainoastaan sir Andrew Ffoulkes, joka tavattuaan Suzanne de Tournayn oli käynyt syvämietteisellesi, lempeäksi ja ystävälliseksi huomasi typerän ja lystikkään sir Percyn luovan komeaan vaimoonsa tarkkaavan katseen, joka ilmaisi suurta, toivotonta rakkautta ja kovaa ikävöimistä.
Salainen pyhäkkö.
Päästyään kahvilan melusta himmeästi valaistuun käytävään hengitti Marguerite Blakeney vapaammin. Hän huoahti syvään niinkuin henkilö, joka kauan on saanut tuntea alituisen itsensähillitsemisen painostusta, ja, hän antoi kyynelten vapaasti tippua poskilleen.
Ulkona oli lakannut satamasta, ja kiitävien pilvien lomitse loi aurinko myrskyn tauottua kalpeata valoaan Kentin kauniille rannikolle ja siroihin säännöttömiin taloihin, jotka olivat ryhmissä amiraalilaiturin läheisyydessä. Marguerite Blakeney astui rappusille ja katseli merelle. Sievä alus valkoisin purjein hyppeli hiljalleen laineilla. Se oliUntola, sir Percyn pursi, joka oli valmis viemään Armand S:t Justin Ranskaan takaisin keskelle riehuvaa, veristä vallankumousta, joka poisti yksinvallan, vastusti uskontoa ja hävitti yhteiskunnallisia laitoksia rakentaakseen perintätapojen tuhasta uuden tuulentuvan, jota muutamat harvat haaveilivat, mutta jota kukaan ei kyennyt rakentamaan.
Kaksi henkilöä näytti lähestyvän, »Kalastajalepolaa» Toinen oli vanhanpuoleinen mies, jonka isoa pyöreää leukaa peitti omituisen helttamainen, harmaa parta ja jonka keinuva astunta ilmaisi hänen olevan merimiehen; toinen nuori, hoikkavartaloinen, puettu siistiin, somaan ja monikauluksiseen takkiin. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu ja tumma tukkansa pyyhkäisty taaksepäin kirkkaalla jalomuotoiselta otsalta.
»Armand!» sanoi Marguerite Blakeney heti nähtyään hänet etäämpää, ja onnellinen hymy levisi hänen suloisille, kyyneleisille kasvoilleen.
Hetkisen sisar ja veli syleilivät toisiaan, jollaikaa laivuri seisoi kunnioittavasti syrjässä.
»Briggs, paljonko on vielä aikaa?» kysyi lady Blakeney, »ennen herraS:t Justin laivalle lähtöä?»
»Arvoisa lady, meidän pitäisi nostaa ankkuri puolen tunnin kuluttua», vastasi vanha mies hypistellen harmaata otsakiharaansa.
Käsikoukkua Marguerite johti veljensä rantakallioita kohden.
»Puoli tuntia!» sanoi hän huolissaan katsellen merelle, »puolen tunnin perästä sinä, Armand, olet etäällä luotani.
»Voi, en saata uskoa sinun lähtevän, rakas veljeni! Nämä muutamat päivät Percyn poissaollessa ja saadessani pitää sinut vain itselleni ovat kiitäneet unen tavoin.»
»Enhän minä mene kauaksi», sanoi nuori mies lempeästi, »kapean kanaalin poikki vain — muutamia mailia maamatkaa — voinhan pian palata —»
»Armand, eihän matka mitään merkitse — mutta se hirveä Pariisi — — juuri nyt — —»
He olivat saapuneet rantakallion reunalle. Lauhkea merituuli heilutteli Margueriten hiuksia vasten kasvoja ja kepeän pitsikaulurin päät kiertyivät hänen ympärilleen niinkuin valkoiset luikertelevat käärmeet. Hänen katseensa koetti tunkeutua etäälle, jossa Ranskan rannikko häämöitti: heltymättömän ja julman Ranskan, joka vaati jaloimpien poikiensa veren.
»Marguerite, meidän oma ihana, maamme!» sanoi Armand aavistaen sisarensa ajatukset.
»Armand, he menevät liian pitkälle», sanoi Marguerite kiihkoisasti. »Sinä olet tasavaltalainen niinkuin minäkin — meillä on samallaiset mielipiteet, yhtä suuri vapauden- ja tasa-arvoisuuden innostus molemmilla — — mutta sinunkin on myönnettävä heidän menevän liian pitkälle — —.»
»Sh!» sanoi Armand vaistomaisesti ja alati silmäillen ympärilleen.
»Voi, sinua! mielestäsi on jo näiden asioiden pelkkä puhuminenkin uskallettua — täällä Englannissa!» Marguerite tarttui veljeensä niin kiihkeästi kuin äiti lapseensa. »Armand, älä lähde!» rukoili hän; »älä mene takaisin! Mitä teen, jos — — jos — — jos — —»
Nyyhkytykset tukahduttivat hänen puheensa, siniset, lempeät, rakkautta ilmaisevat silmänsä katselivat rukoilevasti nuorta miestä, joka myöskin tarkasteli vakavasti sisartaan silmiin.
»Kaikissa tapauksissa sinä pysyt omana, urhoollisena sisarenani», sanoi Armand lempeästi, jonka mielestä Ranskan poikien ei sopinut hylätä maataan vaaran hetkellä.
Vielä veljen puhuessa lapsellisen viehättävä hymy levisi Margueriten äärettömän juhlallisille kasvoille, jotka olivat kyynelten peittämät.
»Voi! Armand!» huudahti hän somasti. »Toivon välistä, ettei sinulla olisi niin monta jaloa hyvettä — —. Aiothan ollakin varovainen?» lisäisi hän vakavasti.
»Niin kauan kuin mahdollista — — lupaan sen sinulle.»
»Muista, rakkaani, sinä olet ainoa, joka mi — — minusta — — välittää — —»
»Ei, ystävä kulta, sinullahan on nyt muitakin harrastuksia. Percy kyllä välittää sinusta — —.»
Omituisen miettivä ilme välähti Margueriten silmissä hänen mutistessaan:
»Välitti — — kerran — —»
»Mutta tietystihän — —»
»Kas niin, rakkaani, älä sure minun tähteni. Percy on sangen hyvä — —»
»Ei! rakas Margot», keskeytti hän pontevasti, »minä tahdon surra puolestasi. Rakas sisko, kuulehan nyt, en ole ennen puhunut näistä asioista kanssasi; on aina ollut jotain, joka on estänyt minua, kun olen halunnut niistä kysellä. Mutta miten liekään, tuntuu kuin en voisi lähteä luotasi tiedustelematta sinulta yhtä asiaa. — — Sinun ei tarvitse vastata, ellet halua», lisäsi hän huomatessaan kylmän, melkein epäluuloisen katseen äkkiä välähtelevän sisarensa silmissä.
»Mitä tarkoitat?» kysyi Marguerite luonnollisesti.
»Tietääkö sir Percy Blakeney — —tarkoitan tietääkö hän, mitä osaa sinä näyttelit, markiisi de S:t Cyrin pidättämisessä?»
Marguerite nauroi — surullisesti, katkerasti, halveksivasti — mikä soraäänen tavoin synnytti epäsoinnun hänen muutoin niin heleään ääneensä.
»Tarkoittanet sitä, että ilmiannoin markiisi de S:t Cyrin oikeudelle, joka sitten lähetti hänet perheineen mestauslavalle? Kyllä hän sen tietää. — — Kerroin sen hänelle heti naimisiin mentyämme — —»
»Kerroitko kaikki asianhaarat — jotka vapauttivat sinut kokonaan syytöksistä?»
»Oli myöhäistä enää puhua asianhaaroista; hän oli jo kuullut jutun muilta, tunnustukseni tapahtui liian myöhään. En voinut enää puolustautua lieventävillä asianhaaroilla enkä voinut alentua selittelyihin —»
»Ja?»
»Armand, olen hyvilläni siitä, että Englannin suurin narri perinpohjin halveksii vaimoaan.»
Sillä kertaa hän puhui kovin katkerasti, ja Armand S:t Just, joka suuresti rakasti sisartaan, tunsi kovin kourin kosketelleensa arkaa haavaa.
»Mutta Margot, sir Percyhän rakasti sinua.»
»Rakastiko minua? — Niin, Armand, luulin hänen kerran rakastuneen, muutoinhan en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin. Totta tosiaankin», lisäsi hän puhuen hyvin nopeaan, niinkuin olisi iloinnut saadessaan vihdoinkin keventää raskasta sydäntaakkaansa, joka oli painostanut häntä kuukausmääriä, »tietysti sinäkin luulit — niinkuin kaikki muutkin — että solmin avioliiton sir Percyn kanssa hänen varallisuutensa vuoksi. — Mutta, rakas veli, vakuutan ettei laita ollut niin. Hän näytti ihailevan minua kovin kiihkeästi ja kokonaisesti, mikä sai sydänkieleni väräjämään. En ollut sitä ennen rakastunut kehenkään muuhun, niinkuin tiedät, ja olin silloin jo neljänkolmatta — joten luulin, ettei rakkaus ollut minua varten. Mutta olen aina halunnut olla sokeasti, kiihkeästi, kokonaisesti rakastettu ja ihailtu, sillä arvelen sen olevan taivaallista. Percyn hitaus ja typeryys veti minua puoleensa, sillä luulin hänen vain sitä enemmän minua rakastavan. Tietystihän viisailla miehillä on muitakin harrastuksia ja kunnianhimoisilla paljon toiveita. — — Luulin narrin aina vain ihailevan ajattelematta muuta ollenkaan. Ja siten, Armand, olin valmis myöntymään; olisin antanut itseäni ihailla ja olisin vuorostani kohdellut häntä äärettömän hellästi — —.»
Marguerite huokasi — ja siihen huokaukseen sisältyi kokonainen maailma pettyneitä toiveita. Armand S:t Just antoi hänen keskeyttämättä jatkaa puhettaan. Hän kuunteli sisarensa juttua omien ajatustensa kapinoidessa. Oli hirveätä, että nuorelta, tyttömäiseltä ja kauniilta naiselta oli riistetty toiveet, tuulentuvat, kultaiset mielikuvitusunelmat, jotka kaikki olisivat tehneet hänen nuoruutensa pitkäksi juhlapäiväksi.
Ehkä kuitenkin, vaikka hän suuresti rakastikin sisartaan — ehkä hän kuitenkin käsitti sen, jonka Marguerite jätti sanomatta, sillä olihan hän tutkinut useissa maissa kaikenikäisiä ja kaikilla yhteiskunnan- ja älyasteilla olevia miehiä. Vaikka myöntää täytyykin Percy Blakeneyn olleen typerän, oli hänen hitaasti toimivassa mielessään kuitenkin tilaa monessa sukupolvessa kulkeneelle ylpeydelle, jota englantilaisten herrasmiesten jälkeläisistä on mahdoton hävittää. Eräs Blakeney oli kaatunut Bosworthin kentällä, eräs toinen oli uhrannut henkensä ja omaisuutensa muutaman petollisen Stuartin hyväksi. Samaista ylpeyttä, jota tasavaltalainen Armand sanoi houkkamaiseksi ja ennakkoluuloiseksi, oli varmaankin suuresti loukattu, kun sanoma lady Blakeneyn rikoksesta oli saapunut. Marguerite oli nuori, harhaanjohdettu ja ehkäpä oli hänelle annettu huonoja neuvojakin. Armand tiesi sen, ja ne, jotka olivat käyttäneet hyväkseen Margueriten nuoruutta, ajattelemattomuutta ja varomattomuutta, olivat tienneet sen vieläkin paremmin. Blakeneyn järki juoksi hitaasti, hän ei ottanut »asianhaaroja» huomioon, hän piti vain kiinni seikoista, jotka olivat todenneet lady Blakeneyn ilmiantaneen maantiehensä tuomioistuimelle, mikä ei tuntenut anteeksiantoa. Sir Percyn vaimonsa halveksiminen rikoksesta, jonka tämä tietämättään oli tehnyt, varmaankin kuoletti hänessä rakkauden, jossa sympatialla ja älyllä ei ollut mitään sijaa.
Kuitenkin hänen oma sisarensa hämmästytti Armand'ia silläkin hetkellä. Elämä ja rakkaus ovat merkillisen oikullisia. Oliko laita niin, että sir Percyn rakkauden vähetessä Margueriten omassa sydämessä se vain kiihtyi Rakkauden poluilla äärimäisyydet tapaavat toisensa: tämä nainen, jolle puolet Europan älyllistä maailmaa oli notkistanut polviaan, oli lahjoittanut tunteensa houkalle. Marguerite katsella tuijotti auringonlaskua. Armand ei voinut nähdä sisarensa kasvoja, mutta hänestä näytti, että jotain kimalteli hetkisen kultaisessa iltahohteessa ja tipahti Margueriten somalle pitsikaulurille.
Mutta Armand ei voinut puhua siitä sen enempää sisarensa kanssa. Hän tunsi Margueriten omituisen kiihkeän luonteen sangen hyvin, samoin kuin tiesi, että hänen vapaan ja avoimen käytöksensä alta malttavaisuuttakin saattoi pilkistää.
Molemmat sisarukset olivat aina olleet yksissä, sillä heidän vanhempansa olivat kuolleet, kun Armand oli vielä nuorukainen ja Marguerite aivan lapsi. Armand ollen kahdeksan vuotta vanhempi Margueritea oli vaalinut sisartaan aina tämän naimisiinmenoon saakka. Oli ollut hänen suojelijansa loistokaudella heidän kodissaan rue de Richelieun varrella ja oli myöskin nähnyt sisarensa alkavan Englannissa uutta elämäntaivalta surumielin ja pahaa aavistellen.
Margueriten naimisiin mentyä oli Armand ollut ensi kertaa vierailulla Englannissa ja muutamien kuukausien ero näytti jo aikaansaaneen kapean kuilun sisarusten välille. Sama suuri ja voimakas molemminpuolinen rakkaus oli vielä jälellä, mutta kummallakin näkyi olevan salainen pyhäkkönsä, johon toinen ei uskaltanut tunkeutua.
Armand S:t Just tiesi paljon sellaista, jota hän ei uskaltanut kertoa sisarelleen; Ranskan vallankumouksen valtiollinen suunta vaihteli melkein joka päivä; sisar ei olisi saattanut ymmärtää veljen mielipiteiden ja ystävyyssuhteiden vaihtelua, vaikka Armand'in entisten ystävien aikaansaamat vallattomuudet alkoivatkin käydä kovin hirveiksi. Ja Marguerite ei voinut puhua veljelleen sydämensä salaisuuksista; hän tuskin itsekään ymmärsi niitä, hän vain tunsi keskellä kaikkea loistoa olevansa yksin ja onneton.
Ja Armand oli lähdössä! Marguerite pelkäsi vaaran uhkaavan häntä ja toivoi saavansa olla veljensä läheisyydessä. Kumminkaan hän ei tahtonut pilata viimeisiä, surullisensuloisia hetkiä puhumalla itsestään. Hän kuljetti veljeänsä pitkin rantakallioita, sitten merenrannalle; heillä oli niin paljon toisilleen sellaista sanomista, joka vain ohimennen hipaisi kummankin salaista pyhäkköä.
Valtuutettu asiamies.
Iltapäivä oli loppumaisillaan, ja pitkä, kylmähkö englantilainen kesäilta alkoi verhota vihreitä Kentin maisemia sumuvaippaansa.
Untolaoli levittänyt purjeensa, ja Marguerite Blakeney seisoi rantakalliolla toista tuntia katsellen valkeita purjeita, jotka veivät häneltä rakkaan henkilön, jolle hänkin uskalsi tarjota rakkauttaan ja luottamustaan.
Vähän matkan päässä hänestä vasemmalla »Kalastajalepolan» valot tuikkivat keltaisina yhä tihenevässä sumussa. Silloin tällöin hän luuli kuulevansa hauskaa keskustelua ja ilonpitoa, jopa miehensä typerää nauruakin, joka kiusasi hänen herkkää korvaansa.
Sir Percy oli hienotunteisuudesta jättänyt hänet yksikseen. Marguerite arvasi, että sir Percy typerällä, hyväntahtoisella tavallaan ymmärsi vaimonsa kaipaavan yksinäisyyttä, kun valkoiset purjeet hävisivät peninkulmien päähän epämääräisen taivaanrannan taakse. Vaikka sir Percyn sopivaisuus- ja säädyllisyyskäsitteet olivatkin ylen kehittyneet, ei hänen päähänsä kumminkaan pälkähtänyt, että ketään saattoi piillä läheisyydessä. Marguerite oli miehelleen kiitollinen kaikesta siitä; aina hän koettikin osoittaa kiitollisuuttaan sir Percyn huomaavaisuudesta, jota hän alituiseen sai kokea, samoin myös miehensä rajattomasta jalomielisyydestä. Toisinaan hän taas koetti hillitä katkeria, pilkallisia ajatuksiaan, jotka saattoivat hänet vastoin tahtoaan lausumaan loukkaavia ilkeyksiä ja siten vaistomaisesti pahoittamaan miehensä mielen.
Usein Marguerite loukkasikin miestään halveksivalla käytöksellään. Antoipa hänen vielä tuntea senkin, että oli unhoittanut kerran häntä rakastaneensa. Rakastanut mitätöntä narria, jonka ajatukset eivät näyttäneet kykenevän kohoamaan kravatinsolmua ja takinkuosia korkeammalle. Ja kuitenkin! — — hämärät muistot, jotka olivat suloisen polttavia ja kesäillan hiljaisuuteen sopivia, palasivat liidellen keveän merituulen siivillä: oli aika, jolloin sir Percy ihaili häntä ja näytti hyvin kiintyneeltä — orjan tavoin. — Siinä rakkaudessa oli jotain salaista jännitystä, joka lumosi Margueriten.
Sitten rakkaus ja kiintymys, joita Marguerite koko kosimisajan oli pitänyt koiran orjamaisen uskollisuuden veroisina, hävisivät kerrassaan. Kaksikymmentäneljä tuntia heidän vaatimattomien vihkiäistensä jälkeen S:t Rochin vanhassa kirkossa oli Marguerite kertonut miehelleen, miten hän kerran huomaamattaan sattui puhumaan erikoisista, markiisi de S:t Cyriä koskevista asioista muutamille miesystävilleen, jotka olivat käyttäneet tietoa onnetonta markiisia vastaan ja toimittaneet hänet mestauslavalle.
Marguerite vihasi markiisia. Monta vuotta sitten hänen rakas veljensä Armand oli rakastunut Angèle de S:t Cyriin, mutta S:t Just oli alhaista sukuperää ja markiisilla oli säätynsä ylpeys ja sen ylimieliset ennakkoluulot. Kerran Armand, kunnioittava, arka ihailija, uskalsi lähettää pienen runon — innostuneen, hehkuvan ja kiihkoisan — unelmiensa jumalattarelle. Seuraavana yönä markiisi de S:t Cyrin palvelijat vaanivat häntä Pariisin muurien ulkopuolella ja häpeällisesti pieksivät hänet kuin koiran aivan henkitoreisiin syystä, että hän oli uskaltanut katsella ylimyksen tytärtä. Sellaista sattui tuhkatiheään siihen aikaan, pari vuotta ennen suurta vallankumousta, kuuluivatpa ne melkein päivän tapahtumiin Ranskassa, Ne johtivat verisiin kostotoimiin, joiden johdosta muutamia vuosia myöhemmin monet korskeilijat joutuivat mestauslavalle.
Marguerite muisti kaiken sen. Varmaankin hänen veljensä miehuudentunto oli siitä paljon kärsinyt ja omanarvontunto aivan masentunut. Omia kärsimyksiään veljensä puolesta hän ei edes koettanutkaan koskaan eritellä.
Sitten tuli kostonpäivä. S:t Cyr ja hänen omaisensa joutuivat halveksimainsa alhaissäätyisten käskettäviksi. Sekä Armand että Marguerite, jotka molemmat olivat sielukkaita, ajattelevia henkilöitä, nuoruuden innolla omaksuivat vallankumouksen ihannoivat opit; jotavastoin markiisi S:t Cyr ja hänen perheensä yhä vain taistelivat etuoikeuksiensa puolesta, jotka olivat asettaneet heidät kanssaihmistensä yläpuolelle. Hetkellinen ja ajattelematon Marguerite, joka ei punninnut sanojaan ja jota vieläkin loukkasi markiisin veljellensä tuottamat kärsimykset, sattui kuulemaan — omassa seurapiirissään — että S:t Cyr oli petollisessa kirjevaihdossa Itävallan kanssa. Sen kautta hän toivoi saavuttavansa Itävallan keisarin kannatuksen omassa maassaan kasvavan vallankumouksen kukistamiseksi.
Siihen aikaan yksikin ilmianto riitti. Margueriten muutamat ajattelemattomat sanat kantoivat hedelmän kahdessakymmenessäneljässä tunnissa. S:t Cyr pidätettiin ja paperit tarkastettiin. Hänen laatikostaan löydettiin Itävallan keisarin kirjeitä, joissa luvattiin lähettää miehiä taistelemaan Pariisin asukkaita vastaan. Häntä syytettiin kansan pettämisestä, ja hänet lähetettiin mestauslavalle. Sekä hänen vaimonsa että poikansa joutuivat saman hirveän kohtalon alaisiksi.
Vaikka Marguerite olikin kauhistunut ajattelemattomuutensa seurauksia, ei hän kyennyt pelastamaan markiisia. Hänen seurapiirinsä, johon kuului vallankumouksen johtohenkilöitä, ihaili häntä sankarittarena. Mennessään naimisiin Marguerite ei varmaankaan käsittänyt, miten ankarasti sir Percy oli tuomitseva rikoksen, jonka hänen vaimonsa oli huomaamattaan tehnyt, ja joka vieläkin raskaasti painoi Margueriten mieltä. Hän tunnusti kyllä sen miehelleen luottaen Percyn sokeaan rakkauteen ja omaan rajattomaan vaikutusvaltaansa häneen sekä toivoi niiden avulla saavansa unohtumaan kaiken sen, joka mahdollisesti kuulosti englantilaisista epämiellyttävältä.
Aivan varmasti sir Percy sillä hetkellä suhtautui asiaan sangen tyynesti; itse asiassa hän näytti tuskin ymmärtävän vaimonsa kaikkia sanoja. Mutta vieläkin varmempaa oli, ettei Marguerite sen jälkeen huomannut miehessään pienintäkään merkkiä siitä rakkaudesta, jonka luuli kerran täysin omanneensa. He vieraantuivat kokonaan toisistaan ja sir Percy näytti vapautuvan rakkaudestaan aivankuin olisi heittänyt sopimattoman hansikkaan kädestään. Marguerite koetti herättää miehensä uinuvaa älykkyyttä oman nerokkuutensa avulla. Hän koetti kiihoittaa sir Percyn mustasukkaisuutta, kun ei kyennyt herättämään hänessä rakkautta; hän koetti yllyttää häntä puolustautumaan, mutta kaikki oli vain turhaa vaivaa. Sir Percy pysyi ennallaan, aina vastustamattomana, pitkäveteisenä, unisena, alati kohteliaana ja muuttumattomanagentlemannina. Margueritella oli kaikkea, mitä maailma ja rikas mies saattavat tarjota kauniille naiselle, mutta kuitenkin sinä kauniina kesäiltanaUntolanvihdoinkin hävitessä yön hämäryyteen tunsi hän olevansa yksinäisempi kuin kulkuri raukka, joka vaivalloisesti näytti vaeltavan särmäisiä kallioita kiemurtelevaa tiestä pitkin.
Huokaisten Marguerite Blakeney kääntyi sellin mereen ja kallioihin sekä lähti astelemaan hitaasti »Kalastajalepolaa» kohti. Lähestyessään hän kuuli sisältä iloisia ääniä ja vilkasta naurua, joka kävi yhä äänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Hän saattoi eroittaa sir Andrew Ffoulkesin miellyttävän äänen, lordi Tonyn äänekkään naurun, miehensä pitkäveteiset, uniset huomautukset silloin tällöin. Huomattuaan olevansa yksinäisellä tiellä ja pimeän yllättävän joudutti hän astumistaan — — seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki jonkun ripeästi tulevan vastaansa. Marguerite ei katsahtanut tulijaan eikä ollut ollenkaan levoton, sillä olihan »Kalastajalepola» aivan lähellä.
Vieras pysähtyi huomatessaan Margueriten nopein askelin lähestyvän, ja juuri kun tämä aikoi mennä ohitse, sanoi vieras hyvin hiljaa:
»Kansatar S:t Just.»
Margueriten huulilta pääsi hämmästyksen huudahdus kuullessaan aivan vierellään tuttua tyttönimeään mainittavan. Katsahdettuaan vieraaseen ojensi hän tälle kätensä ainakin sillä kertaa teeskentelemättömän iloisesti:
»Chauvelin!» huudahti Marguerite.
»Hän itse, kansatar, teidän palvelijanne», sanoi puhuteltu suudellen kohteliaasti Margueritea sormille.
Marguerite ei sanonut sanaakaan muutamaan hetkeen, kun hän nähtävästi hyvillään tarkasteli edessään seisovaa, sangen epämiellyttävää pientä olentoa. Chauvelin lähenteli siihen aikaan enemmän neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä — tuo viisas, ilkeännäköinen personallisuus, jonka syvälle painuneissa silmissä oli kettumainen katse. Hän oli sama vieras, joka pari tuntia sitten Jellybandin kanssa ystävän tavoin joi lasin viiniä.
»Chauvelin — — ystäväni — —» sanoi Marguerite tyytyväisesti huoahtaen.»Olen hyvin iloinen tavatessani teidät.»
Epäilemättä Marguerite S:t Just tunsi olevansa yksinäinen, vaikka loisto ja jäykät tuttavat häntä ympäröivätkin. Sentähden hän oli iloinen nähdessään ne kasvot, jotka muistuttivat häntä Pariisissa vietetystä onnellisesta ajasta, kun hän — kuningattarena — hallitsi henkevää seurapiiriään rue de Richelieun varrella. Hän ei kuitenkaan huomannut ivallista hymyä Chauvelinin ohkasilla huulilla.
»Mutta sanokaahan toki», lisäsi hän riemuissaan, »mitä maailmassa te täällä Englannissa teette?»
Maguerite jatkoi matkaansa majataloon päin ja Chauvelin seurasi häntä astuen hänen vierellään.
»Kaunis rouva, ehkä saan tehdä teille saman kohteliaan kysymyksen. Mitä itsellenne kuuluu?»
»Voi, minulleko?» vastasi Marguerite kohauttaen olkapäitään. »Minulla on ikävä, ystäväni, siinä kaikki.»
He saapuivat »Kalastajalepolan» eteiseen asti, mutta Margueritea ei näyttänyt haluttavan sisään. Ilta oli ihana myrskyn taottua, ja Marguerite oli löytänyt ystävän, joka toi mukanaan tuulahduksen Pariisista, ystävän, joka tunsi Armand'in hyvin ja puhui Ranskaan jääneistä hauskoista, loisteliaista tuttavista. Sentähden Marguerite viivytteli kauniissa pylväseteisessä naurun kajahdellessa valaistusta kahvilasta. »Sallyltä» huudettiin olutta, tuoppeja lyötiin pöytään ja dominokuutioita viskeltiin, ja kaikki nämä äänet sekaantuivat sir Percy Blakeneyn tyhjänpäiväiseen ilottomaan nauruun. Chauvelin seisoi vieressä katsellen viekkailla, vaaleankeltaisilla silmillään Margueriten kauniita kasvoja, jotka näyttivät lapsellisensuloisilta vienon englantilaisen kesäillan hämyssä.
»Kansatar, te hämmästytätte minua», sanoi hän hiljaa ottaen rasiastaan hyppysellisen nuuskaa.
»Minäkö?» kysyi hän iloisesti. »Ystäväni, Chauvelin, luulinpa tosiaankin teidän tarkkanäköisenä miehenä huomanneen, että sumun ja hyveiden ilmapiiri on Marguerite S:t Justille sopimaton.»
»Hyvänen aika! niinkö hullusti onkin laita?» kysyi Chauvelin pilkallisen ällistyneesti.
»Aivan niin», vastasi Marguerite, »ja vielä hullummin.»
»Merkillistä! olisipa luullut nuoren, kauniin naisen löytävän paljonkin viehättävää englantilaisessa maalaiselämässä.»
»Niinhän minäkin luulin», sanoi Marguerite huokaisten. »Kauniilla naisilla», lisäsi hän miettiväisenä, »pitäisi Englannissa olla hauskaa, vaikka kaikki heiltä on kiellettyä — varsinkin kaikki mikä heitä miellyttää.»
»Aivan niin!»
»Chauvelin ystäväni, te tuskin sitä uskotte», sanoi hän suoraan, »mutta usein kuluu koko päivä — kokonainen päivä — ilman ainoatakaan kiusausta.»
»Eipä ihme», vastasi Chauvelin kohteliaasti, »että 'Europan nerokkainta naista' vaivaa ikävystyminen.»
Suloinen, lapsellisen raikas nauru kajahti Margueriten huulilta.
»Eikö olekin hullusti laita?» lausui Marguerite teeskennellen, »muutoinhan en olisikaan niin hyvilläni toistemme tapaamisesta.»
»Ja tämä kaikki romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna! — —»
»Niin! — — romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna — — siinäpä se pulma onkin — —»
»Voi! — — ihannoiva hulluus», sanoi Chauvelin hiljaa ja pilkallisesti, »eikö — — se kestänytkään — — sen kauempaa?»
»Ihannoivat hullutukset eivät koskaan kestä kauan, Chauvelin ystäväni. — — Ne tarttuvat meihin kuin tuhkarokko — — ja ovat yhtä helpot parantaa.»
Chauvelin otti nuuskaa toistamiseen. Hän näytti tekevän sitä hyvin ahkeraan, mikä vahingollinen tapa oli sangen yleinen siihen aikaan. Ehkäpä hän piti sitä hyvin mukavana keinona viekkaan ja nopeaan kiitävän katseensa peittämiseksi, jonka avulla hän koetti lukea niiden sisimpiä ajatuksia, joiden kanssa joutui tekemisiin.
»Eipä ihme», kertasi hän yhä kohteliaasti, »että Europan toimeliainta sielua vaivaa ikävystyminen.»
»Ystäväni Chauvelin, luulin teidän kykenevän parantamaan tämän taudin.»
»Kuinka minä voisin onnistua siinä, jota sir Percy Blakeney ei ole kyennyt tekemään.»
»Rakas ystäväni, emmehän ota sir Percyä lukuun tällä kertaa!» lausuiMarguerite kuivasti.
»Voi, hyvä lady, anteeksi, mutta juuri sitähän emme voikaan kernaasti olla tekemättä», sanoi Chauvelin jälleen heittäessään pikaisen, pistävän silmäyksen Margueriteen niinkuin kettu saaliiseensa. »Suurimpaan ikävystymiseen tiedän mitä tehokkaimman lääkkeen, jota mielelläni olisin antanut teille, mutta —»
»Mutta mitä?»
»Sir Percy.»
»Mitä hänellä on sen kanssa tekemistä?»
»Luulen, hyvinkin paljon. Kaunis rouva, tarjoamani lääkkeen nimi on sangen vaatimaton: työ!»
»Työkö?»
Chauvelin katseli Margueritea pitkään ja tutkivasti. Näytti siltä, kuin hänen tarkat vaaleat silmänsä olisivat lukeneet Margueriten jokikisen ajatuksen. He olivat vain kahden; ilta oli tyyni, ja heidän hiljaiset kuiskauksensa häipyivät kahvilasta kuuluvaan meluun. Kuitenkin Chauvelin astui pari askelta taapäin silmäillessään nopeasti ja tarkasti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut läheisyydessä, astui taaskin Margueriten luo.
»Kansatar, haluatteko tehdä Ranskalle pienen palveluksen?» kysäisi hän käytökseltään muuttuneena, mikä vaikutti myöskin sen, että hänen kapeat, kettumaiset kasvonsa näyttivät ilmaisevan yksinkertaista rehellisyyttä.
»Kas niin, mies», vastasi Marguerite vallattomasti, »miten vakavaksi muutuittekaan aivan äkkiä! — — En tosiaankaan tiedä, haluanko tehdä Ranskalle pientä palvelusta — kaikissa tapauksissa se riippuu siitä, millaista palvelusta se — tai te — tarvitsette.»
»Kansatar S:t Just, oletteko koskaan kuullut puhuttavan Tulipunaisesta neilikasta?» kysyi Chauvelin äkkiä.
»Kuullutko puhuttavan — —?» vastasi hän nauraen pitkään ja iloisesti, »tosiaankin, mies, mehän emme puhu mistään muusta! — — Hattummekin ovat 'neilikkamallia'; hevosiamme nimitämme 'Tulipunaisiksi neilikaksi', Walesin prinssin illallisilla tuonnottain söimme'neilikka-kohokkaita'. — — Eikö totta!» lisäsi Marguerite iloisesti, »muutama päivä sitten tilasin ompelijalta vihreäkoristeisen sinisen puvun ja varjelkoon, eikö ompelija sanonut senkin olevan 'neilikka-kuosia'!»
Chauvelin ei liikahtanut Margueriten iloisesti jutellessa; hän ei edes koettanut pysäyttää puhujaa, kun Margueriten soinnukas, lapsellinen ääni kaikui illan hiljaisuudessa. Hän oli hyvin vakava ja totinen Margueriten nauraessa, ja hänen selvä, terävä ja kova äänensä kuului vain kuiskauksena:
»Kansatar, kun te siis olette kuullut puhuttavan salaperäisestä henkilöstä, olette varmaankin aavistanut, että mies, joka kätkeytyy tuon merkillisen valenimen varjoon, on tasavaltaisen Ranskan ja Armand S:t Justin kaltaisten miesten pahin vihollinen.»
»Niin! — —» sanoi Marguerite omituisesti huokaisten, »se hän varmasti onkin. — — Ranskalla on paljon vaarallisia vihollisia tähän aikaan.»
»Mutta, kansatar, te olette Ranskan tyttäriä ja teidän pitää olla valmis hädän hetkellä auttamaan maatanne.»
»Veljeni Armand uhraa elämänsä Ranskalle», vastasi Marguerite ylpeästi; »minähän en voi tehdä mitään — — täällä Englannissa — —»
»Tekö — —?» väitti Chauvelin yhä innokkaammin kettumaisten kasvojensa muuttuessa äkkiä arvokkaannäköisiksi. »Kansatar, täällä Englannissa te olette meidän ainoa apumme. — — Kuulkaahan! Tasavaltainen hallitus on lähettänyt minut tänne valtuutetukseen. Huomenna näytän suosituskirjeeni herra Pittille Lontoossa. Tehtäviini täällä kuuluu myöskin saada selvää salaliitosta, joka alituisesti uhkaa Ranskaa, sillä sen jäsenet ovat velvolliset auttamaan kirottuja ylimyksiämme — noita pettureita ja kansan vihollisia — heidän Englantiin paetessaan, siten välttäen ansaitsemansa rangaistuksen. Kansatar, te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että, kun ranskalaiset siirtolaiset ovat kerran päässeet tänne nostattamaan yleistä mielipidettä Ranskaa vastaan, — ovat he valmiit yhtymään mihin viholliseen tahansa, joka vain on kyllin rohkea hyökkäämään Ranskaan. — — Viime kuussa on monen kymmenen siirtolaisen onnistunut päästä kanaalin yli; toiset ovat olleet ainoastaan petoksesta epäiltyjä, toiset sitävastoin yleisen turvallisuusoikeuden tuomitsemia. Kussakin tapauksessa on pako ollut samojen nuorten englantilaishölmöjen suunnittelema, järjestämä ja toimeenpanema. Heidän johtajansa kekseliäisyys näyttää vetävän vertoja hänen personansa salaperäisyydelle. Vaikka urkkijani ovatkin kovasti ponnistelleet, eivät he ole päässeet selville hänestä. Toisten ollessa jäseniä on hän päänä ja salanimellä työskentelee aivan rauhassa Ranskan turmioksi. Aikomukseni on iskeä päähän, ja sitä varten tarvitsen apuanne, sillä kun päämies on käsissä, on helpompi saada jäsenetkin kiinni. Varmasti tiedän hänen kuuluvan englantilaisen hienoston keikareihin. Kansatar, hankkikaa se mies käsiini! hakekaa hänet Ranskalle!» pyysi Chauvelin hartaasti.
Marguerite kuunteli Chauvelinin kiihkeätä puhetta sanaakaan lausumatta, liikahtamatta tai uskaltamatta hengittäkään. Hän oli jo ennen kertonut Chauvelinille, että salaperäisestä satusankarista puhuttiin hänen omassa, hienossa seurapiirissäänkin. Samainen rohkea mies oli ennenkin häirinnyt hänen sydäntään ja mielikuvitustaan, sillä olihan Marguerite kuullut, miten hän vaatimattomasti salanimen varjossa oli pelastanut sadottain ihmisiä hirveän ja armottoman kohtalon käsistä. Margueritella ei tosin ollut myötätuntoa kopeita ranskalaisia ylimyksiä kohtaan, jotka sääty-ylpeydessään olivat kovin ylimielisiä ja joista kreivitär de Tournay de Basserive oli tyypillinen esimerkki. Vaikka Marguerite olikin periaatteiltaan tasavaltalainen ja vapaamielinen, vihasi ja inhosi hän nuoren tasavallan perustajain käyttämiä menettelytapoja. Marguerite ei ollut käynyt Pariisissa muutamiin kuukausiin; hirmuhallituksen kauhut ja verenvuodatus, jotka saavuttivat huippunsa syyskuun verilöylyissä, olivat etäisen kaiun tavoin kulkeneet kanaalin yli hänenkin tietoonsa. Robespierre, Danton ja Marat olivat hänelle tuntemattomia veristen tuomarien hahmossa heidän toimiessaan giljotiinin armottomina käyttäjinä. Koko hänen sielunsa kauhistui liiallisuuksia, joiden uhriksi pelkäsi veljensäkin — niin maltillinen tasavaltalainen kuin olikin — jonakin päivänä joutuvan.
Ensi kerran kuultuaan nuorten englantilaisten haaveilijain liitosta, joka pelkästä lähimäisen rakkaudesta oli laahannut naisia ja lapsia sekä vanhoja että nuoria miehiä hirveästä kuolemasta, oli ylpeys täyttänyt hänen sydämensä liittolaisten puolesta, ja Chauvelinin siinä puhuessa kallistui hän koko sydämellään pienen, reippaan liiton jalon ja salaperäisen johtajan puolelle, joka joka päivä pani henkensä alttiiksi vapaaehtoisesti pelkästä ihmisrakkaudesta omaa kunniaansa hakematta.
Margueriten silmät kostuivat, kun Chauvelin lakkasi puhumasta, ja pitsikauluri hänen povellaan nousi ja laski, sillä hän hengitti syvään ja kiihtyneesti. Hän ei enää kuullut melua ravintolasta eikä miehensä ääntä sen enempää kuin hänen tyhjää nauruaankaan, sillä ajatukset olivat lentäneet salaperäisen sankarin luo! Kas siinä mies, jota olisi voinut rakastaa, jos vain olisi tielle sattunut! Koko hänen olemuksensa herätti Margueriten haaveellisen mielikuvituksen: sankarin personallisuus, voima, urhoollisuus ja hänen liittolaistensa uskollisuus yhteisen, jalon aatteen palveluksessa sekä ennen kaikkea nimettömyys, joka ympäröi urhoa kuin romanttisen kunnian sädekehä.
»Kansatar, hankkikaa hänet Ranskalle!»
Chauvelinin ääni korvan juuressa herätti Margueriten unelmistaan. Salaperäinen sankari oli hävinnyt tiehensä ja kahdenkymmenen yardin päässä hänestä istui juoden ja nauraen mies, jolle hän oli vannonut uskollisuuden valan.
»Kas niin, mies!» sanoi Marguerite jälleen vallattomasti, »te saatatte minut hämille. Mistä ihmeestä minä hänet löydän!»
»Kansatar, tehän liikutte kaikkialla», kuiskasi Chauvelin mairittelevasti, »olen kuullut sanottavan, että olette Lontoon hienoston keskus — — näette kaikki,kuulettekaikki.»
»Sangen helppoa, ystäväni», vastasi Marguerite oikasten vartaloansa ja katsellen hiukan halveksivasti pientä, laihaa miestä edessään. »Sangen helppoa! Unohdatte sir Percy Blakeneyn olevan kuuden jalan pituisen ja monta sukupolvea lady Blakeneyn ja ehdotuksenne välillä.»