»Rouva, menneisyyteen palaaminen on ehkä vähän vaikeata», sanoi sir Percy hetkisen vaitiolon jälkeen. »Olen sanonut muistini olevan huonon, mutta sen varmasti muistan, että heti markiisin kuoltua kovasti pyysin teitä selittämään, oliko yleisissä ilkeissä huhuissa mitään perää. Ellei muistini nyt petä, luulen teidän kieltäytyneen silloin selityksistä, ja vaaditte vain rakkaudeltani nöyryyttävää uskollisuutta, jota se ei ollut valmis osoittamaan.»
»Tahdoin koetella rakkauttanne, mutta se ei kestänyt koetusta. Tehän aina ennen sanoitte olevanne valmis minun ja rakkautenne tähden vetämään vaikka viimeisen henkäyksenne.»
»Ja koetellaksenne rakkauttani, vaaditte minun uhraamaan kunniani», lausui sir Percy tunteittensa vähitellen herätessä ja jäykkyyden lientyessä; »vaaditte minun alistuvaisen orjan tavoin hyväksymään nurkumatta ja kyselemättä vaimoni kaikki oikut. Sydän ylen täynnä rakkautta enpyytänytselitystä — minä vainodotin— en epäillen — vain toivoen saavani kuulla edes muutaman sanan. Kaikki selityksenne olisin uskonut. Mutta ette sanaakaan sanonut; rohkeasti vain tunnustitte hirveät tositapahtumat; ylpeästi palasitte veljenne kotiin ja jätitte minut yksin — — viikkomääriksi — — tietämättä kehen uskoa, kunnes pyhäkkö, joka sisälsi ainoan kuvitteluni, oli pirstaleina maassa jalkojeni juuressa.»
Sillä hetkellä ei Margueriten tarvinnut valittaa miehensä kylmyyttä ja tunteettomuutta, sillä sir Percyn ääni vapisi voimakkaasta rakkaudesta, jota hän yliluonnollisin keinoin koetti hillitä.
»Aina tuo ikuinen ylpeyteni!» sanoi Marguerite surullisesti. »Tuskin olin mennyt, kun jo kaduin. Mutta palattuani löysin teidät, voi, niin muuttuneena, silmillänne tuon uneliaan välinpitämättömyyden naamari, jota ette koskaan ole heittänyt pois — — tähän asti.»
Marguerite oli niin lähellä miestään, että hänen pehmoisia kiharoitaan tuuli leyhytteli sir Percyn poskille; hänen silmänsä, joissa kyyneleet loistivat, hullaannuttivat hänen miehensä, hänen soinnukas äänensä sytytti tulta hänen suoniinsa. Mutta sir Percy ei antanut naisen lumoavan viehätyksen voittaa itseään, naisen, jota hän oli niin kovin rakastanut ja jonka käsissä hänen ylpeytensä oli saanut kokea katkeria kärsimyksiä. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä suloisen hienoja kasvoja, lumivalkoista kaulaa ja siroa vartaloa, jonka ympärillä aamusarastuksen hennon punertava valo jo leikitellen värehteli.
»Päinvastoin, rouva, se ei ole naamari», sanoi hän kalseasti, »vannoin kerran elämäni olevan teidän. Kuukausimääriä on se ollut leikkikalunanne — — sinä te olette sitä käyttänyt.»
Mutta sillä hetkellä Marguerite tunsi itse kylmyyden olevan pelkän naamarin. Surut ja murheet, joita hän oli kärsinyt viime yönä, äkkiä palasivat hänen mieleensä, mutta eivät enää katkerina, vaan päinvastoin hän tunsi, että se mies, joka häntä rakasti, oli auttava häntä taakan kantamisessa.
»Sir Percy», sanoi hän tulisesti, »taivas tietää teillä olleen hyvin paljon vaivaa toimittaessanne tehtävän, jonka minä olin ottanut suorittaakseni ja joka oli hirveän vaikea täyttää. Puhuitte äsken mielialastani; no niin! nimitämme sitä siksi, jos tahdotte. Minä halusin puhua kanssanne — — sillä — — sillä minulla oli vaikeuksia — — ja tarvitsin — — teidän myötätuntoanne.»
»Rouva, se on teidän käytettävissänne.»
»Miten kylmä olettekaan!» huokasi Marguerite. »Tosiaankin! tuskin voin enää uskoa, että muutamia kuukausia sitten kyynel silmässäni olisi ollut tarpeeksi saattamaan teidät pois suunniltanne. Nyt tulen luoksenne — — melkein särjetyin sydämin — —ja — —»
»Rouva, pyydän», sanoi sir Percy äänensä värähdellessä melkein yhtä paljon kuin Margueritenkin, »millä keinoin voin palvella teitä?»
»Percy! — Armand on hengenvaarassa. Hänen kirjeensä — — pikainen, kiihkeä niinkuin koko hänen toimintansakin ja sir Andrew Ffoulkesille kirjoitettu on joutunut yltiöpään käsiin. Armand on toivottomasti ilmiannettu — — huomenna ehkä pidätetään — — sitten giljotiini — — ellei — — ellei — — voi, se on hirveätä!» — — lausui hän itkun sekaisesti tuskissaan kaikkien edellisen yön tapahtumain palatessa hänen mieleensä, »hirveätä! — — ja te ette ymmärrä — —ette voi — — eikä minulla ole ketään, jonka puoleen kääntyä — — apua saamaan — — eikä edes myötätuntoakaan — —»
Hän ei jaksanut enää pidättää kyyneliään. Koko suru, taistelut, hirvittävä epätietoisuus Armand'in kohtalosta voittivat hänet. Hän hoiperteli, oli kaatumaisillaan ja nojaten kiviaitaa vasten kätki kasvot käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.
Kun sir Percy kuuli mainittavan Armand S:t Justin nimen ja vaaran, joka häntä uhkasi, kävi hän vieläkin kalpeammaksi; päättäväisyyden ja niskoittelemisen ilme levisi hänen otsalleen entistä enemmän. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään muutamaan hetkeen, tarkasteli vain Margueritea hänen hennon vartalonsa vavistessa itkun nyyhkytyksissä, tarkasteli häntä, kunnes omat kasvonsa tietämättään lauhtuivat ja jotain kyyneltentapaista näytti kimaltelevan hänenkin silmissään.
»Ja siis», sanoi sir Percy katkeran ivallisella äänellä, »vallankumouksen murhanhaluinen koirako käy syöttäjänsä kimppuun? — — Rouva», lisäsi hän leppeästi. Margueriten yhä hermostuneesti nyyhkyttäessä, »tahdotteko kuivata kyyneleenne? — — En ole koskaan sietänyt nähdä kauniin naisen itkua ja minä — —»
Vaistomaisesti, äkillisen voittavan rakkauden valtaamana nähdessään Margueriten avuttomuuden ja surun avasi sir Percy sylinsä ja oli valmis vetämään hänet puoleensa ja sulkemaan syleilyynsä suojellakseen häntä kaikesta pahasta henkensä ja sydämensä kaupalla. Mutta taaskin ylpeys voitti; hän pidättäytyi tavattomasti ponnistaen tahtoaan ja sanoi kylmästi, mutta hyvin kohteliaasti:
»Rouva, ettekö haluaisi sanoa, millä tavoin minulla on kunnia palvella teitä.»
Marguerite ponnisteli kovasti hillitäkseen itseään ja kääntäen kyynelten kostuttamat kasvonsa mieheensä ojensi taaskin hänelle kätensä, jota tämä suuteli tavanmukaisella kohteliaisuudellaan. Mutta sillä kerralla Margueriten käsi viipyi puolisonsa kädessä pani sekuntia kauemmin kuin oli välttämätöntä, sillä hän tunsi sir Percyn käden vapisevan polttavan kuumana, jotavastoin hänen huulensa olivat kylmät kuin marmori.
»Voitteko tehdä jotain Armand'in hyväksi?» kysyi Marguerite suloisen yksinkertaisesti. »Teillä on suuri vaikutusvalta hovissa — — niin paljon ystäviä. — —»
»Rouva, ettekö mieluummin haluaisi turvautua ranskalaisen ystävänne, herra Chauvelinin apuun? Jollen erehdy, ulottuu hänen vaikutusvaltansa aina Ranskan vallankumoukselliseen hallitukseen asti.»
»Percy, en voi pyytää häntä. — — Voi, toivon uskaltavani kertoa sinulle! — — mutta — — hän on määrännyt hinnan veljeni päästä, joka — —»
Mistä hinnasta tahansa olisi hän kertonut miehelleen kaiken, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, — — olisi kertonut kaikki tapahtumat — kuinka hän oli kärsinyt ja kuinka häntä oli pakoitettu. Mutta hän ei uskaltanut antaa tunteilleen valtaa — ei ainakaan sillä hetkellä, jolloin alkoi tuntea, että Percy vielä rakasti häntä, jolloin toivoi voittavansa hänet jälleen. Hän ei uskaltanut tehdä uusia tunnustuksia. Mahdollisesti Percy ei ymmärtänyt häntä, ehkei ollut myötätuntoinen hänen taisteluilleen ja kiusauksilleen. Hänen uinuva rakkautensa saattoi nukkua kuoleman unta.
Ehkäpä sir Percy huomasi mitä Margueriten mielessä liikkui. Koko hänen olentonsa ilmaisi yhtä ainoata suurta ikävöimistä — tosiluottamuksen pyyntöä, jota Margueriten turhamainen ylpeys ei suonut hänelle. Kun Marguerite ei puhunut, huokasi sir Percy huomattavan kylmästi:
»Rouva, koska se vaivaa teitä, niin älkäämme puhuko siitä. — — Pyytäisin ettette pelkäisi Armand'in vuoksi. Annan kunniasanani hänen turvallisuudestaan. Siis, sallitteko minun poistua, alkaa olla myöhäistä, ja — —»
»Tahdotteko vastaanottaa kiitollisuuteni?» sanoi Marguerite vetäytyen aivan lähelle miestään puhuessaan todellakin hellästi.
Aivan äkkiä ja tahtomattaan aikoi sir Percy silloin sulkea hänet syliinsä, sillä Margueriten silmät olivat kyynelissä, jotka hän halusi suudella pois, mutta Marguerite oli jo kerran ennen viekoitellut hänet samalla tavalla ja sitten heittänyt hänet luotaan kuin sopimattoman käsineen. Hän luuli sitä vain ohimeneväksi mielialaksi, oikuksi, ja hän oli liian ylpeä taaskin sille antautuakseen.
»Rouva, se oli liian aikaista!» sanoi hän hiljakseen, »enhän ole vielä tehnyt kerrassaan mitään. On jo sangen myöhäistä ja olette varmaankin väsynyt. Palvelijanne odottavat teitä yläkerrassa.»
Hän vetäytyi syrjään antaakseen vaimolleen poistumisvapauden. Marguerite huokasi; se oli pettymyksen äkkipikainen huokaus. Hänen ylpeytensä ja kauneutensa olivat olleet jyrkässä ristiriidassa keskenään ja sir Percyn ylpeys oli päässyt voitolle. Ehkäpä hän olikin itse tullut petetyksi Margueriten sir Percyn silmissä luulottelema rakkauden liekki voi yhtä hyvin olla ylpeyttä ja kenties vihaakin rakkauden sijasta. Hän seisoi katsellen hetken miestään. Sir Percy oli taaskin yhtä jäykkä ja tunteettomannäköinen kuin ennenkin. Ylpeys oli voittanut, eikä hän ollenkaan välittänyt vaimostaan. Sarastuksen harmahtava väri vaihtui vähitellen nousevan auringon punertavaan valoon. Linnut alkoivat viserrellä, luonto heräsi vastaten hymyillen ja iloisesti loistavan lokakuuaamun lämpöön. Ainoastaan näiden kahden sydämen välillä oli luja, ylitsepääsemätön muuri, molemminpuolisen ylpeyden rakentama, jota kumpikaan ei tahtonut ryhtyä ensimäiseksi hajoittaman.
Pitkä sir Percy kumarsi kohteliaasti, kun Marguerite taaskin katkerasti huokaisten alkoi vihdoinkin nousta terassin portaita.
Hänen kullalla kirjaillun pukunsa laahustin lakaisi karisseet lehdet portailla muodostaen vienon, sopusointuisen sh—sh—sh-äänen hänen astellessaan ja toisen käden nojatessa kaiteeseen. Aamuruskon ruusuinen hohde loi keltaisen kehän hänen päänsä ympärille saattaen rubiinit hiuksissa ja käsivarsilla säihkymään. Hän saapui rakennuksen isolle lasiovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, Marguerite pysähtyi ja katsahti mieheensä toivoen näkevänsä hänen sylinsä avoinna ja kuulevansa hänen kutsuvan äänensä. Sir Percy, joka oli toivonut vaimonsa tekevän samoin, ei liikahtanut; hänen jykevä vartalonsa näytti taipumattomalta personoiduilta ylpeydeltä, julmalta itsepäisyydeltä.
Kuumat kyyneleet taaskin kierivät Margueriten silmiin, ja kun hän ei tahtonut näyttää niiltä miehelleen, kiiruhti hän sisään ja juoksi mahdollisimman nopeasti omaan huoneustoonsa.
Jos hän vain silloin olisi kääntynyt taakseen katsomaan ruusuhohteista puutarhaa, olisi hän nähnyt sen, mikä olisi tehnyt hänen omat kärsimyksensä vain keveiksi ja helpoiksi — voimakkaan miehen oman rakkautensa ja epätoivonsa valtaamana. Ylpeys oli vihdoinkin lannistunut, vastahakoisuus oli mennyttä: tahto oli voimaton. Hän oli vain sokeasti, intohimoisesti ja hulluuteen asti rakastunut mies. Ja kun Margueriten keveät askeleet lakkasivat rakennuksesta kuulumasta, polvistui hän terassin portaille ja pelkässä rakkauden huumeessa suuteli porras portaalta mitä kohtia, joita Margueriten pienet jalat olivat koskettaneet ja kivikaidetta, josta hänen hento kätensä oli pitänyt kiinni.
Hyvästi.
Kun Marguerite saapui huoneeseensa, huomasi hän palvelijansa siellä olevan sangen huolissaan.
»Teidän armonne on hyvin väsynyt», sanoi tyttö parka, jonka omat silmät olivat unen puoleksi sulkemat. »Kello on jo yli viiden.»
»Vai niin, Louise, taitaapa tässä jo väsyttääkin», sanoi Marguerite ystävällisesti, »mutta tehän vasta väsynyt olettekin, menkää heti nukkumaan. En kaipaa apuanne levolle valmistautuessani.»
»Mutta, teidän armonne — —»
»Louise, älkää väitelkö vastaan, vaan menkää vain levolle. Antakaa jotain päälleni ja jättäkää minut rauhaan.»
Louise totteli ilomielin. Hän riisui emännältään komean juhlapuvun ja puki hänet pehmoiseen, väljään vaippaan.
»Haluaako teidän armonne mitään muuta?» kysyi hän sen tehtyään.
»En mitään. Sammuttakaa valot mennessänne.»
»Kyllä, teidän armonne. Hyvää yötä, teidän armonne.»
»Hyvää yötä, Louise.»
Palvelijan mentyä Marguerite veti verhot syrjään ja avasi ikkunan. Ruusuinen valo tulvi puutarhaan ja etäämpänä virtaavalle joelle. Kaukana itäisellä taivaanrannalla nousevan auringon säteet olivat muuttaneet ruusuhohteen loistavaksi kullaksi. Nurmikolla ei ollut ketään, ja Marguerite katseli terassia, jossa hän muutama hetki sitten oli turhaan koettanut voittaa takaisin miehensä rakkautta, joka oli kerran ollut kokonaan hänen omansa.
Oli omituista että hän, joka jo oli saanut kärsiä niin paljon Armand'in tähden, tunsi taaskin sillä hetkellä mitä suurinta ja katkerinta sydänkipua.
Hän ikävöi ja kaipasi miestään, joka halveksien oli torjunut hänet luotaan, vastustanut hänen rakkauttaan, pysynyt kylmänä hänen rukouksilleen eikä ollut vastannut hänen hehkuviin tunteisiinsa, jotka olivat saaneet hänet toivomaan takaisin entisiä onnenpäiviä.
Miten omituista kaikki olikaan! Hän rakasti vieläkin sir Percyä. Kun hän muisteli menneiden kuukausien väärinkäsityksiä ja yksinäisyyttä, huomasi hän ettei hän koskaan ollut lakannut häntä rakastamasta. Sydämensä syvyydestä oli hän aina hämärästi aavistanut, että sir Percyn narrimainen turhamaisuus, hänen sieluton naurunsa ja veltto välinpitämättömyytensä olivat vain ulkokuorta. Hän oli aavistanut, että tosimies, voimakas, intohimoinen, itsepäinen oli vielä jäljellä — mies, jota hän oli rakastanut, jonka voimakkuus oli lumonnut hänet, jonka personallisuus oli vetänyt häntä puoleensa. Sillä hän oli aina tuntenut, että Percyn näennäisesti typerän järjen takana oli jotakin erikoista, jonka hän piti muilta ja etenkin Margueritelta salassa.
Ihmissydän on arvoitusten yhdistelmä — sen ongelmoita on usein vaikea ratkaista.
Rakastiko Marguerite Blakeney, »Europan nerokkain nainen», todella narria? Oliko se tunne rakkautta, joka kiinnitti hänet mieheensä vuosi sitten mennessään hänen kanssaan naimisiin? Oliko se tosirakkautta, jota hän tunsi häneen huomatessaan yhä vieläkin häntä rakastavansa ja huomatessaan, ettei Percy tahtonut jälleen ruveta hänen orjakseen, hänen kiihkoisaksi tuliseksi rakastajakseen? Päinvastoin! Marguerite ei itsekään olisi voinut selittää tunteiltaan, ei ainakaan sillä hetkellä. Ehkä ylpeys oli sulkenut hänen silmänsä ymmärtämästä oman sydämensä hyviä ääniä. Mutta sen hän tiesi — että hän aikoi valloittaa takaisin tuon itsepäisen sydämen, että hän vielä kerran voittaa — — eikä enää koskaan kadota häntä. — — Hän pitää hänet, säilyttää hänen rakkautensa, olihan hän senarvoinen, ja vaalii sitä. Sillä se ainakin oli varma, ettei hänellä ollut onnea ilman miehensä rakkautta.
Sillä tavoin mitä ristiriitaisimmat ajatukset ja tunteet hurjasti raastoivat hänen sydäntään. Niihin syventyneenä hän antoi ajan vierähtää. Luultavasti väsyneenä pitkästä kiihoituksesta hän todenteolla sulki silmänsä ja vaipui rauhattomaan uinailuun, jossa nopeaan vaihtuvat unet olivat vain hänen tuskallisten ajatustensa jatkoa — kun oven ulkopuolelta kuuluvien askelten ääni äkkiä herätti hänet unestaan.
Hermostuneesti hypähti hän pystyyn ja kuunteli: koko talo oli yhtä äänetön kuin ennenkin, askeleet olivat poistuneet. Selkoselällään olevasta ikkunasta aamuauringon loistavat säteet tulvien tuhlasivat valoa huoneeseen. Hän katsahti kelloa, se oli puoli seitsemän — liian aikaista talonväen olla liikkeellä.
Hän oli varmaankin nukahtanut vallan tietämättään. Askeleet ja hillityt ihmisäänet olivat herättäneet hänet. — Kukahan siellä?
Varovasti, aivan varpaillaan hän astui huoneen poikki ja avasi oven kuunnellakseen. Ei pienintäkään ääntä — vain varhaisen aamun tyyni hiljaisuus, kun koko ihmiskunta nukkuu raskainta untaan. Mutta liike teki hänet levottomaksi, ja kun hän yhtäkkiä jalkojensa juuressa aivan huoneensa kynnyksellä näki jotain valkoista — kirje nähtävästi — uskalsi hän tuskin koskettaa sitä. Näyttihän se niin aavemaiselta. Ihan varmaa oli, ettei se ollut siinä hänen tullessaan huoneeseen. Oliko Louise sen pudottanut vai kiusoitteliko joku henki lupauksillaan näyttäen hänelle olemattomia, satumaisia kirjeitä?
Viimein hän kumartui nostaakseen sen, ja ylenmäärin säikähtyen ja ällistyen huomasi hän, että kirje oli hänelle itselleen ja osoite kirjoitettu hänen miehensä isolla käsialalla. Mitä sir Percyllä oli hänelle keskellä yötä sano mistä sellaista, jota ei voinut jättää seuraavaan aamuun? Hän repi kuoren auki ja luki:
»Odottamaton tapaus pakoittaa minua heti lähtemään pohjoiseen päin, joten pyydän teidän armonne suomaan anteeksi, etten voi lausua teille kunnioittavia jäähyväisiäni. Asiat vaatinevat minua viipymään noin viikon, joten minulla ei ole tilaisuutta saapua teidän armonne huviretkelle keskiviikkona. Jään teidän armonne nöyrimmäksi ja vaatimattomimmaksi palvelijaksi.
Percy Blakeney.»
Margueriten mieleen varmaankin juolahti miehensä hidas käsityskyky, sillä hänen täytyi lukea kirje uudelleen, ennenkuin täysin käsitti sen tarkoituksen.
Hän seisoi porrastaitteella käännellen yhä uudelleen lyhyttä, salaperäistä kirjettä. Hän ei kyennyt ajattelemaan, hermot olivat kiihoittuneet ja selittämättömiä aavistuksia risteili hänen mielessään.
Sir Percyllä oli tiluksia pohjoisessa päin, ja hän oli ennenkin käynyt siellä yksin viipyen poissa noin viikon verran, mutta tuntui hyvin omituiselta, että asiat vaativat häntä lähtemään tulisella kiireellä viiden ja kuuden välillä aamulla.
Turhaan hän koetti vapautua tavattomasta levottomuudestaan, ja hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hurja, voittamaton halu nähdä miestään valtasi hänet kokonaan. Kunpa hän vain ei olisi ehtinyt lähteä.
Unohtaen olevansa hyvin ohuessa aamupuvussa ja tukkansa hajallaan, lensi hän porraskäytävää alas suoraan eteisen poikki pääovelle.
Niinkuin ainakin oli se teljetty ja lukittu, sillä palvelijat eivät olleet vielä nousseet, mutta hänen tarkat korvansa olivat eroittaneet ihmisääntä ja hevosen kavioiden kopsetta kivitetyltä pihalta.
Levottomin, vapisevin käsin Marguerite aukaisi lukon toisensa perästä haavoittaen kätensä, vahingoittaen kyntensä, sillä lukot olivat jäykät ja raskaat. Mutta siitä hän ei välittänyt, koko hänen ruumiinsa vapisi jo pelkästä ajatuksestakin, että myöhästyi ja että sir Percy oli mennyt hänen näkemättään ja sanomattaan »Jumalan haltuun!»
Vihdoinkin hän sai avaimen väännetyksi ja oven avatuksi; hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Palvelija seisoi siinä pidellen kahta hevosta, toinen niistä oli vikkelä Sultaani, sir Percyn lemmikki, satuloituna matkaa varten.
Silmänräpäyksessä itse sir Percykin ilmaantui rakennuksen takaa ja lähestyi nopein askelin hevosia. Hän oli riisuutunut komeasta juhlapuvustaan, mutta oli niinkuin ainakin moitteettomasti ja hyvin puettu hienoon verkaan, pitsikauluri kaulassa ja hihansuissa pitsiröyhelöt, korkeavartiset saappaat ja ratsastushousut jalassa.
Marguerite astui muutaman askeleen eteenpäin. Sir Percy katsahti sinne ja näki hänet. Hän rypisti hieman otsaansa.
»Lähdössäkö?» kysyi Marguerite kiihkoissaan. »Minnekä?»
»Niinkuin minulla on ollut kunnia ilmoittaa teidän armollenne, vakavat odottamattomat asiat kutsuvat minua pohjoiseen päin tänä aamuna», sanoi hän kalsean pitkäveteisesti.
»Mutta — — teidän huomiset vieraanne — —»
»Olen pyytänyt teidän armonne lausumaan nöyrimmät anteeksipyyntöni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen. Tehän olette niin täydellinen emäntä, etten luule minua kaivattavan.»
»Mutta olisittehan te voinut siirtää matkanne — — huviretken jälkeen — —» sanoi Marguerite yhä puhuen nopeasti ja levottomasti. »Tietystikään asia ei ole niin tärkeä — — ettehän puhunut siitä mitään — äsken.»
»Asiani, niinkuin minulla oli kunnia sanoa teille, rouva, tuli aivan odottamatta ja on hyvin tärkeä, — — Pyytäisin sentähden lupaa lähtöön? — — saanko toimittaa asioitanne kaupungissa? — — paluumatkallani?»
»Ei — — ei — — kiitoksia — — ei mitään — — Mutta palaatteko pian?»
»Hyvin pian.»
»Ennen viikon kuluttuako?»
»En saata sanoa.»
Varmaankin hän koetti päästä lähtemään, jotavastoin Marguerite ponnisti kaikki voimansa pidättääkseen hänet muutaman hetken.
»Percy», sanoi hän, »ettekö tahtoisi sanoa, miksi lähdette tänään. Onhan minulla vaimonanne oikeus saada se tietää. Teitä ei ole kutsuttu pohjoiseen, tiedän sen. Sieltä ei tullut kirjettä eikä lähettilästä ennen oopperaan lähtöämme, eikä tanssiaisista kotiin palatessammekaan sanaa ollut odottamassa. — —Te ettemene tiluksillenne, olen vakuutettu siitä. — — Siinä on jotain salaperäistä — — ja — —»
»Rouva, siinä ei ole mitään salaperäistä», vastasi hän hiukan kärsimättömällä äänellä. »Minun asiani koskee Armand'ia — — siellä! Siis sallitteko minun lähteä?»
»Armand'iako? — — mutta eihän vain vaara teitä uhanne?»
»Vaarako? minuako? — — eihän toki rouvani, teidän huolehtimisenne tuottaa minulle kunniaa. Niinkuin sanoitte, vaikutusvaltaa minulla on, aikomukseni on käyttää sitä ennenkuin on myöhäistä.»
»Saanen ehkä kiittää teitä?»
»Rouva», sanoi hän koleasti, »sitä ei teidän tarvitse tehdä. Elämäni on käytettävissänne ja minua on jo tarpeeksi palkittu.»
»Sir Percy, ja minun elämäni on teidän jos vain tahdotte omaksua sen palkinnoksi toimistanne Armand'in tähden», sanoi hän yhtä tulisesti kuin avasi sylinsä miehelleen. »Kas niin! en tahdo pidättää teitä — — ajatukseni seuraavat teitä — — hyvästi! — —»
Miten ihastuttavalta hän näyttäkään aamuauringon valossa kullankellervän tukan valuessa hartioille! Sir Percy tehden syvän kumarruksen painoi suudelman hänen kädelleen. Marguerite tunsi polttavan suutelon ja hänen sydämensä värisi toivon sekaisesta ilosta.
»Tulettehan takaisin?» kysyi Marguerite hellästi.
»Sangen pian!» vastasi hän katsoen ikävöiden vaimonsa sinisiin silmiin.
»Ja — — muistatteko? — —» kysyi Marguerite samalla, kun hänen silmänsä vastasivat sir Percyn katseeseen ja antoivat hänelle rajattomia lupauksia.
»Rouva, aina muistan, että olette kunnioittanut minua palvelustani vaatimalla.»
Sir Percyn sanat sointuivat koleilta ja muodollisilta, mutta sillä kertaa ne eivät Margueritesta tuntuneet kylmiltä. Naisen sydän oli katsonut miehen tunteettoman naamarin alla olevaan sydämeen, jota naamiota sir Percyn ylpeys yhä vieläkin vaati häntä kantamaan.
Taaskin hän kumarsi vaimolleen, sitten hän pyysi lupaa lähtöönsä. Marguerite seisoi toisella puolella sir Percyn hypätessä Sultaanin selkään. Hevosen nelistäessä portista Marguerite huiskutti hänelle viimeiset hyvästinsä.
Piian sir Percy peittyi näkyvistä tien mutkaan. Uskotulla palvelijalla oli vaikea pysyä hänen perässään, sillä Sultaani lensi eteenpäin niinkuin säestäen isäntänsä kiihtynyttä mielialaa. Marguerite kääntyi ja astui sisään onnellisesti huokaisten. Hän meni takaisin omaan huoneeseensa, sillä uni alkoi painostaa häntä niinkuin väsynyttä lasta.
Hänen sydämensä rauhoittui, ja vaikka epämääräinen tuska sitä vielä vaivasikin, niin hämäränsuloinen toivo sitä kuitenkin viihdytti kuin palsamin tuoksu.
Hän ei ollut enää ollenkaan huolissaan Armand'ista, sillä mies, joka oli juuri ratsastanut tiehensä, oli halukas auttamaan Armand'ia, olipa saanut Margueritenkin täysin luottamaan tarmoonsa ja kuntoonsa. Hän kummasteli, että oli itsekin pitänyt miestään tyhjänpäiväisenä narrina. Tietystikin se oli vain naamio kätkemässä kirpeää sydänhaavaa, jonka Marguerite oli iskenyt hänen luottavaan ja rakastavaan sydämeensä. Rakkaus olisi muutoin voittanut Percyn, eikä hän tahtonut näyttää vaimolleen, kuinka paljon hän vieläkin piti Margueritesta ja kuinka kovasti hän kärsii.
Mutta siitä lähtien oli kaikki käyvä hyvin: Marguerite kukistaa ylpeytensä, nöyrtyy miehelleen, kertoo kaikki, luottaa häneen kaikessa. Onnen päivät uudistuvat samallaisiksi kuin heidän kävellessään Fontainebleaun metsässä, jolloin he juttelivat vain vähän, sillä Percy oli aina harvapuheinen — mutta jolloin Marguerite tunsi sydämensä aina löytävän lepoa ja onnea miehensä voimakkaaseen rintaan nojatessaan.
Kuta enemmän hän ajatteli viime yön tapahtumia, sitä vähemmän hän pelkäsi Chauveliniä ja hänen suunnitelmiaan. Eihän hän ollut onnistunut pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta, siitä hän ainakin oli varma. Sekä lordi Fancourt että Chauvelin itse olivat vakuuttaneet hänelle, ettei ruokailuhuoneessa ollut yhden aikaan muita kuin ranskalainen omassa personassaan ja Percy — Niin! — Percy! Hänhän olisi voinut kysyä sitä mieheltään, jos olisi tullut ennemmin ajatelleeksi. Oli miten oli, hänen ei tarvinnut pelätä, että tuntematon ja uskalias sankari joutui Chauvelinin ansaan; kaikissa tapauksissa sankarin kuolema ei ollut hänen syynsä.
Tietystikin vaara yhä uhkasi Armand'ia, mutta olihan Percy luvannut suojella häntä. Kun Marguerite näki miehensä poistuvan ratsain, mahdollisuus sir Percyn aikeiden onnistumattomuudesta ei hetkeksikään juolahtanut hänen mieleensä. Kun Armand kerran pääsee Englantiin, ei hän enää salli hänen Ranskaan palata.
Sillä hetkellä hän tunsi olevansa melkein onnellinen, ja vedettyään ikkunaverhot umpeen estääkseen auringon paahdetta pääsemästä sisään laskeutui hän vuoteelleen, painoi päänsä tyynyä vasten kuin väsähtänyt lapsi ja vaipui heti rauhallisen unen helmoihin.
Salaperäinen merkki.
Päivä oli jo pitkälle kulunut Margueriten herätessä kauan kestäneestä virkistävästä unestaan. Louise oli tuonut nuorta maitoa ja lautasellisen hedelmiä. Hän nautti vaatimattoman aamiaisensa hyvällä ruokahaluilla.
Margueriten ajatukset toimivat vilkkaasti hänen rypäleitä niellessään. Nuolen nopeudella ne kiitivät Percyn pitkän suoran vartalon jälkeen, jonka hän oli nähnyt ratsastavan tiehensä runsaasti viisi tuntia sitten.
Vastaukseksi emäntänsä kärkkäisiin kysymyksiin kertoi Louise palvelijan palanneen Sultaanin kanssa saatettuaan sir Percyn Lontooseen. Palvelija oli arvellut isännän aikoneen vesille kuunarillaan, joka oli ankkurissa aivan London Bridgen alla. Sir Percy oli ratsastanut sinne asti, hän oli tavannut Briggsin,Untolanlaivurin ja palauttanut palvelijansa ja Sultaanin tyhjin satuloin Richmondiin.
Nämä uutiset hämmästyttivät Margueritea entistä enemmän. Mihinkähän sir Percy aikoi mennäUntolalla? Armand'in puolesta, oli hän sanonut. Niin! sir Percyllä oli kaikkialla vaikutusvaltaisia ystäviä. Ehkä hän meni Greenwichiin tahi — — mutta Marguerite oli lakannut arvailemasta, pian kaikki selvenee: hän oli luvannut palaavansa ja muistavansa.
Pitkä, joutilas päivä oli Margueritella edessään. Hän odotti vieraakseen entistä koulutoveriaan, pientä Suzanne de Tournayta. Iloisesti ja veitikkamaisesti oli hän pyytänyt lupaa Suzannen vierailuun kreivittäreltä edellisenä iltana Walesin prinssin läsnäollessa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli äänekkäästi suositellut pyyntöä ja luvannut tulla heitä tervehtimään iltapäivällä. Kreivitär ei ollut uskaltanut kieltää ja oli sillä hetkellä pakoitettu suostumaan, joten Suzanne sai luvan hauskan päivän viettämiseen ystävänsä luona Richmondissa.
Marguerite odotti häntä hartaasti. Hän ikävöi saadakseen jutella entisistä koulumuistoistaan lapsimaisen tytön kanssa. Hän halusi Suzannen seuraa enemmän kuin kenenkään muun. Marguerite aikoi kävellä hänen kanssaan vanhassa kauniissa puutarhassa ja komeassa metsästyspuistossa sekä retkeillä pitkin joen vartta.
Mutta Suzanne ei ollut vielä saapunut. Pukeuduttuaan valmistautui Marguerite menemään alakertaan. Hän näytti aivan tyttömäiseltä vaatimattomassa musliinipuvussaan, leveä, sininen vyö hoikilla vyötäisillä ja kaulassa sievä pitsikaulus, johon hän rinnan kohdalle oli kiinnittänyt muutamia tummanpunaisia syysruusuja.
Hän astui huoneustonsa edustalla olevan porrastaitteen yli ja seisoi hetkisen komeiden tammisten porrasten yläpäässä, jotka johtivat alakertaan. Vasemmalla oli hänen miehensä huoneusto, joukko suojia, joissa hän ei ollut koskaan käynyt.
Niihin kuului makuusuoja, pukeutumis- ja vastaanottohuone sekä porrastaitteen toisessa päässä pieni työhuone, jota aina pidettiin lukossa, kun sir Percy ei sitä käyttänyt. Erikoista luottamusta nauttiva kamaripalvelija Frank hoiti tätä huonetta. Kenenkään muun ei sallittu sinne koskaan mennä. Margueritekaan ei ollut välittänyt käydä siellä, ja talon palvelijat eivät tietystikään olleet uskaltaneet rikkoa ankaraa kieltoa sinne menemällä.
Marguerite oli usein hyvänluontoisella halveksimisella, jolla hän viime aikoina oli kohdellut miestään, pilkannut häntä yksityishuoneen salaperäisyydestä. Nauraen hän oli aina sanonut, että Percy ankarasti pidätti kaikki uteliaat silmät poissa pyhäköstään peläten niiden huomaavan, miten vähän sen neljän seinän sisällä työtä tehtiin. Mukava nojatuoli Percyn suloista uinailua varten oli epäilemättä sen huomattavin huonekalu.
Sellaista Marguerite mietti mielessään loistavan kauniina lokakuuaamuna antaessaan katseensa liukua pitkin käytävää. Frank oli hyvin touhuissaan isäntänsä huoneustossa, sillä melkein kaikki ovet olivat selällään. Työhuoneen ovi oli myöskin auki.
Palava lapsellinen uteliaisuus kurkistaa Percyn pyhäkköön valtasi Margueriten äkkiä. Kielto ei tietystikään koskenut häntä, eikähän Frank voinut vastustaa talon emäntää. Hän toivoi kamaripalvelijan puuhaavan muissa huoneissa siten saadakseen itse tilaisuuden pieneen salaiseen tirkistysmatkaan kenenkään häiritsemättä.
Varovasti varpaillaan hiipi hän porrastaitteen yli vavisten kiihoituksesta ja uteliaisuudesta. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle omituisesti hämillään ja aivan kykenemättömänä päättämään.
Ovi oli raollaan eikä hän voinut nähdä huoneeseen. Hän työnsi sen auki kuin koetteeksi. Ei kuulunut mitään. Nähtävästi Frank ei ollut siellä ja hän astui rohkeasti sisään.
Hämmästys valtasi hänet nähdessään huoneen tavattoman yksinkertaisuuden: tummat raskaat verhot, jykevät tammiset huonekalut, seinällä pari karttaa, jotka eivät suinkaan muistuttaneet velttoa kaupunkilaisherraa, kilpa-ajohuijaria, muotikeikaria. Ne ominaisuudethan olivat sir Percyn ulkonaiset tunnusmerkit.
Siellä ei näkynyt merkkiäkään kiireisestä lähdöstä. Kaikki oli paikoillaan, ei paperipalaakaan lattialle heitettynä eikä ainoakaan laatikko ollut auki. Verhot olivat syrjään vedetyt ja avonaisesta ikkunasta virtasi raitis aamuilma sisään.
Vastapäätä ikkunaa aivan keskellä huonetta oli jykevä konttoripulpetti, joka näytti sangen käytetyltä. Vasemmanpuoleisella seinällä komeissa kehyksissä riippui melkein lattiasta katoon ulottuva, erinomaisen hyvin maalattu naisen kokokuva. Taulun kulmassa oli Boucherin nimi. Kuva esitti Percyn äitiä.
Marguerite tiesi hyvin vähän hänestä, ainoastaan sen, että hän oli kuollut ulkomailla sekä henkisesti että ruumiillisesti sairaana Percyn vielä poikasena ollessa. Hän oli varmaankin ollut kaunis silloin, kun Boucher maalasi hänet. Kun Marguerite katseli kuvaa, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen pojan muistuttavan tavattomasti äitiänsä. Samallainen matala, kulmikas otsa, jota paksu, vaalea ja sileä tukka ympäröi; samallaiset, jotensakin veltot silmät lujapiirteisten kulmien alla. Niissä oli samallainen velttouteen kätketty voimakas ilme, samallainen salaperäinen kiihko, joka usein nähtiin Percyn kasvoilla ennen hänen naimisiinmenoaan, kun hän seisoi miehensä vieressä jutellen äänensä värähdellessä.
Marguerite tarkasteli kuvaa, sillä se oli hänestä mielenkiintoinen, sitten hän taas kääntyi katselemaan jykevää pulpettia. Sen peitti suuri joukko papereita, jotka olivat siististi merkityt ja sidotut sekä näyttivät hyvin järjestetyiltä laskuilta ja kuiteilta. Marguerite ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi eikä ollut pitänyt tiedustelun arvoisenakaan kysellä, miten sir Percy, jota koko maailma luuli aivan järjettömäksi, hallitsi suunnatonta, isältä perittyä omaisuuttaan.
Kun hän oli astunut sievään, järjestettyyn huoneeseen, oli hämmästys hänet niin vallannut, ettei hän voinut muuta kuin ihmetellä nähdessään miehensä suuren toimintataidon todisteet. Mutta se antoi myöskin hänelle varmuutta, siitä, ettei sir Percy ainoastaan ollut puettu pintapuolisen tyhjyyden, turhamaisten tapojen ja narrimaisten puheiden naamioon, vaan että hän myös näytteli tahallista ja harkittua osaa.
Marguerite yhä vain ihmetteli. Mitä varten hän viitsi vaivautua niin paljon? Miksi hän — joka oli niin silmiinpistävän väkevä ja totinen mies — halusi esiintyä muitten silmissä typeränä narrina.
Ehkä hän tahtoi salata rakkauttaan vaimoltaan, joka halveksi häntä — — mutta sen tarkoituksenhan olisi voinut saavuttaa vähemmilläkin uhrauksilla ja vähemmällä vaivalla kuin alituisesti luonnotonta osaa näyttelemällä.
Marguerite katseli ympärilleen hapuilevasti: hän oli hyvin hämmästynyt ja hänet valtasi kauhu, jonka omituinen, selittämätön salaperäisyys oli herättänyt. Hän kävi hyvin levottomaksi, ja vilu karmi hänen pintaansa juhlallisessa synkässä huoneessa. Mitään muita kuvia ei ollut seinällä kuin kaunis Boucherin maalaus sekä pari karttaa, toinen kuvaten pohjois-Ranskan rannikkoa ja toinen Pariisin ympäristöä. Mihinkähän sir Percy niitä tarvitsi, mietti hän kummastellen.
Päätä alkoi kivistää, ja Marguerite halusi pois merkillisestä Siniparran huoneesta, jonka tarkoitusta hän ei käsittänyt. Hän ei tahtonut ilmaista Frankille olevansa siellä, ja vielä kerran katsahtaen ympärilleen kääntyi hän oveen päin. Silloin hänen jalkansa sattui pieneen esineeseen, joka luultavasti oli ollut matolla lähellä pulpettia ja joka kierien lennähti huoneen toiselle puolelle.
Marguerite kumartui sitä ottamaan. Se oli kultasormus, jonka kantaan oli kaiverrettu pieni merkki.
Marguerite käänteli sitä sormissaan ja tarkasteli kaiverrusta, Siinä oli pieni tähtimäinen kukkanen, jonka merkin hän oli kahdesti ennen nähnyt: oopperassa ja lordi Grenvillen tanssiaisissa.
Tulipunainen neilikka.
Millä hetkellä omituinen epäily, hiipi Margueriten mieleen, sitä hän ei olisi itsekään voinut jälkeenpäin sanoa. Kovasti puristaen sormusta kädessään juoksi hän huoneesta rappuja alas puutarhaan, missä hän erillään muista vain kukkasten, joen ja lintujen seurassa katseli sormusta ja yhä tarkemmin tutki siihen kaiverrettua merkkiä.
Istuen riippuvien sykomorien varjossa hän tarkasteli tylsän tunteettomasti sormuksen yksinkertaista kantaa, johon tähtimäinen kukkanen oli kaiverrettu.
Olipa se hullunkurista! Hän uneksi! Hänen hermonsa olivat jännittyneet, ja hän luuli näkevänsä enteitä ja salaperäisyyttä vähäpätöisimmissäkin asioissa. Eivätkö kaikki hienon maailman ihmiset äskettäin olleet päättäneet suosia sankarillisen ja mystillisen Tulipunaisen neilikan merkkiä?
Eikö se hänellä itselläänkin ollut ommeltuna puvuissaan, kaiverrettuna jalokivissään ja hiuskoristeissaan? Mitä merkillistä siinä oli, että sir Percy käytti sitä sinettisormuksessaan? Saattoihan hänkin aivan hyvin tehdä sen — — niin aivan hyvin — — ja sitäpaitsi — — mitä yhtäläisyyttä oli hänen erinomaisella miehellään, tuolla hienopukuisella, hienostuneella ja velttotapaisella keikarilla sekä uskaliaalla suunnittelijalla, joka pelasti ranskalaisia uhreja aivan verenhimoisen vallankumouksen johtohenkilöiden nenän edestä.
Hänen ajatuksensa olivat sekaisin — hän ei käsittänyt mitään. — — Hän ei huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui ja aivan säpsähti, kun nuori, raikas ääni kuului puutarhan toiselta puolelta:
»- Rakas! — rakas! missä olet?» ja pieni Suzanne raikkaana kuin ruusunnuppunen tuli juosten nurmikolla silmien ilosta loistaessa ja ruskeiden kutrien liehuessa leppeässä aamutuulessa.
»Sanottiin sinun olevan puutarhassa», jatkoi hän iloisesti liverrellen ja heittäytyen somasti ja tyttömäisen vallattomasti Margueriten syliin, »sentähden juoksin sinua hämmästyttämään. Ethän minua näin pian odottanut Margot, pieni, rakas lemmikkini!»
Marguerite, joka nopeasti kätki sormuksen kaulurinsa poimuihin, koetti vastata iloisesti ja huolettomasti nuoren tytön tunnepurkauksiin.
»Tosiaankin, suloinen ystäväni», sanoi hän hymyillen, »on hauskaa saada pitää sinut vain itseäni varten kokonaisen kauniin, pitkän päivän. — — Ethän vain ikävystyne?»
»Vai ikävystyne! Margot, kuinka voit käyttää niin pahaa sanaa. Kun olimme yhdessä vanhassa rakkaassa koulussamme, olimme aina iloisia saadessamme olla kahden.
»Ja jutella salaisuuksistamme.»
Molemmat nuoret naiset alkoivat astella käsikoukkua puutarhassa.
»Oi, Margot, lemmikkini, kuinka ihana kotisi onkaan», sanoi pieniSuzanne ihastuneena, »kuinka onnellinen oletkaan!»
»Niinpä kylläkin! Pitäisihän minun olla onnellinen», lausui Marguerite huolestuneesti huokaisten.
»Miten surullisesta puhutkaan, lemmikkini! — — No niin, nyt kun olet naimisissa, et halua enää jutella kanssani salaisuuksista. Kuinka paljon meillä olikaan ennen koulussa kahdenkeskistä puhuttavaa! Muistatko? — muutamia asioita emme uskoneet edes Pyhän Angelsin sisar Theresallekaan — vaikka hän olikin kovin herttainen.»
»Ja nyt sinulla on eräs hyvin tärkeä salaisuus, sellainen pienen pieni?» lausui Marguerite iloisesti, »jonka sinä heti uskot minulle. Sinun ei tarvitse punastua, rakas ystäväni», lisäsi hän nähdessään Suzannen pienet somat kasvot punehtuneina. »Eihän siinä ole mitään hävettävää! Hän on sekä jalo että luotettava mies, ja sellaisesta rakastajasta — — puolisosta kelpaa ylpeillä.»
»Niinpä tosiaankin, ystäväni, en ole ollenkaan häpeissäni», vastasi Suzanne leppeästi, »ja olen hyvin, hyvin ylpeä, kun puhut hänestä hyvää. Luulen äidin suostuvan», lisäsi hän mietteissään, »ja minä tulen — oi! tullen niin iloiseksi — mutta luonnollisestikaan ei suunnitella mitään, ennenkuin isä on pelastettu. — —»
Marguerite säpsähti. Suzannen isä! kreivi de Tournay! — hän kuului niihin, joiden henki oli vaarassa, jos Chauvelin onnistui pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta.
Hän oli käsittänyt sekä kreivittären että parin liittolaisen puheesta, että hämäräperäinen johtaja oli kunniasanallaan lupautunut pelastamaan pakolaiskreivi de Tournayn Ranskasta. Pienen Suzannen, joka ei tiennyt muuta kuin oman tärkeän salaisuutensa, jatkaessa livertelyään Margueriten ajatukset palasivat viimeöisiin tapauksiin.
Armand'in perikato, Chauvelinin uhkaus, hänen julmat sanansa »joko — tahi —», jotka Marguerite oli hyväksynyt.
Ja sitten hänen oma toimintansa, joka oli vähällä kohota huippuunsa k:lo 1 lordi Grenvillen ruokailuhuoneessa, kun Ranskan hallituksen armoton lähetti aikoi vihdoinkin päästä selville, kuka salaperäinen Tulipunainen neilikka oli, joka niin ujostelematta uhmasi kokonaista urkkijajoukkoa ja asettautui niin rohkeasti pelkästä urheiluhalusta Ranskan vihollisten puolelle.
Sen jälkeen hän ei ollut kuullut mitään Chauvelinistä. Hän oli jo arvellut kaiken epäonnistuneen eikä hän kuitenkaan ollut vielä tuntenut levottomuutta, sillä olihan hänen miehensä luvannut turvata Armand'in hengen.
Mutta aivan silmänräpäyksessä Suzannen iloisesti jutellessa hirveä kauhu omien tekojensa seurauksista valtasi Margueriten. Chauvelin ei ollut puhunut mitään. Se on totta. Mutta hän muisti, kuinka ivalliselta ja ilkeältä hän näytti hyvästellessään tanssiaisten jälkeen. Oliko hän ja silloin huomannut jotain? Oliko hänellä ja valmiit suunnitelmat rohkean keinottelijan pidättämiseksi itse työssä Ranskassa ja hänen lähettämisekseen giljotiinille ilman katumusta ja viivytystä?
Margueriten valtasi kauhea inho, ja kouristuksen tapaisesti hänen kätensä puristi sormusta pukunsa poimuissa.
»Sinä et kuuntele, rakas ystäväni», lausui Suzanne soimaavasti keskeyttäen pitkän ja erittäin mielenkiintoisen pakinansa.
»Kyllä, kyllähän minä», sanoit Marguerite koettaen pakoittautua hymyilemään. »On hauskaa kuunnella puhettasi — — ja sinun onnellisuutesi tekee minutkin niin iloiseksi. — — Älä pelkää, me koetamme parastamme saadaksemme äitisi lepytetyksi. Sir Andrew Ffoulkes on jalo englantilainen herrasmies. Hänellä on rahaa ja on korkea-arvoinen; kreivitär ei kieltäydy myöntymästä. — — Mutta — — pieni ystäväni — — kerro — — mitä viimeiset uutiset tietävät isästäsi.»
»Oi!» huudahti Suzanne iloisen hurjasti, »parasta mitä saattaa toivoa. Lordi Hastings kävi tervehtimässä äitiäni varhain tänä aamuna. Hän sanoi että rakkaan isäni asiat ovat hyvin ja että me saamme odottaa häntä Englantiin ainakin neljän vuorokauden kuluttua.»
»Niin», sanoi Marguerite, jonka hehkuvat silmät tarkastelivat Suzannen huulia, jotka yhä vain liikkuivat iloisesti jutellen.
»Eihän meidän nyt tarvitse pelätä, rakkaani, sinä et tiedä, että tuo suuri jalo Tulipunainen neilikka on itse lähtenyt isää pelastamaan. Rakkaani, hän on mennyt — — on todellakin mennyt — —» lisäsi Suzanne innoissaan. »Tänä aamuna hän oli Lontoossa, Calais'ssa hän on jo mahdollisesti huomenna — — jossa hän tapaa isäni — — ja sitten — — ja sitten — —.»
Isku sattui. Sitä hän oli koko ajan odottanutkin, vaikka olikin viime hetkeen saakka koettanut luulotella toista pettäen itsensä. Sir Percy oli mennyt Calais'hen, oli sinä aamuna ollut Lontoossa — — hän — — Tulipunainen neilikka — — Percy Blakeney — — hänen miehensä — — jonka hän itse viime yönä oli kavaltanut Chauvelinille — —.
Percy — — Percy — — hänen miehensä — — Tulipunainen neilikka — — Voi, kuinka Marguerite oli voinutkaan olla niin sokea! Hän tajusi kaiken — — kaiken sillä kertaa — — osan, jota Percy näytteli — naamion, jota hän kantoi — — häikäistäkseen ihmisten silmiä.
Ja kaiken sen tietysti vain pelkästä urheiluhalusta ja vallattomuudesta! — pelastaen miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta, niinkuin ihmiset ylimalkaan huvikseen hävittävät ja tappavat eläimiä. Joutilas rikas mies halusi elämän tarkoitusta — hän ja muutamat nuoret keikarit, jotka seurasivat hänen lippuaan, olivat hupailleet pitkät ajat panemalla henkensä alttiiksi muutamien viattomien pelastamiseksi.
Ehkäpä sir Percy oli aikonut kertoa siitä vaimolleen heti naimisiin mentyään, mutta silloin oli hän saanut kuulla markiisi de S:t Cyrin jutun ja heti kääntänyt selkänsä hänelle epäilemättä arvellen, että Marguerite voi jonakin päivänä pettää hänetkin ja hänen toverinsa, jotka olivat vannoneet uskollisuutta päällikölleen. Siten hän oli tullut petkuttaneeksi vaimonsa niinkuin kaikki muutkin, jota vastoin sadat ihmiset kiittivät häntä hengestään ja monet perheet sekä hengestään että hyvinvoinnistaan.
Tyhjänpäiväisen narrin naamio oli hyvä ja osaansa hän näytteli erinomaisesti. Eipä ihme etteivät Chauvelinin urkkijat luulleet näennäisesti typerää hölmöä mieheksi, jonka hillitön uskaliaisuus ja neuvokas kekseliäisyys eksyttivät ranskalaiset nuuskijat sekä Englannissa että Ranskassa. Viime yönäkin Chauvelinin astuessa lordi Grenvillen ruokailuhuoneeseen vaanimaan rohkeata Tulipunaista neilikkaa näki hän vain typerän sir Percy Blakeneyn sikeässä unessa sohvalla.
Arvasiko teräväjärkinen mies silloin salaisuuden? Siinäpä olikin koko asian hämmästyttävin pulma. Pettäen tuntemattoman pelastaakseen veljensä oli Marguerite Blakeney toimittanut miehensä kuolemaan!
Ei, ei, ei, tuhansin kerroin ei! Ei suinkaan kohtalo voine sellaista onnettomuutta sallia. Itse luontokin nousi sitä vastaan kapinoimaan. Käsi pidellessään paperipalaa viime yönä olisi varmaankin puutunut ennenkuin olisi ehtinyt tehdä niin kauhistuttavan ja hirveän teon.
»Mutta mikä sinua vaivaa rakkaani», lausui pieni Suzanne teeskentelemättä ja hätääntyneenä, sillä Margueriten kasvojen väri oli muuttunut tuhkanharmaaksi. »Marguerite, oletko sairas? Mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään, ei mikään, lapseni», soperteli hän kuin unissaan. »Maltahan hetken — — anna minun ajatella — — ajatella! — — Sinä sanoit — — Tulipunainen neilikka lähti tänään — —!»
»Rakas Marguerite, mikä sinun on? Sinä pelästytät minut — —»
»Ei mikään, lapseni, sanon — — ei mikään. — — Minun täytyy saada hetkisen olla yksin -— ja — rakas — — minun on luultavasti katkaistava tämänpäiväinen seurustelumme. — — Mahdollisesti on minun lähdettävä kotoani — ymmärräthän?»
»Ymmärrän kyllä jotain tapahtuneen, rakas ystäväni, ja haluavasi yksinäisyyttä. En tahdo olla esteenä. Älä ajattele minua! Palvelijani Lucile ei ole vielä mennyt — — lähden hänen kanssaan — — älä ajattele minua!»
Tunteittensa valtaamana kietoi hän käsivartensa Margueriten vyötäisille. Lapsen tuntein hän otti osaa ystävänsä katkeraan suruun ja tyttömäisen hellyyden suuri tahdikkuus esti häntä utelemasta ollen hän päinvastoin valmis poistumaan.
Hän suuteli Margueritea moneen kertaan ja asteli suruissaan nurmikon yli. Marguerite ei liikahtanutkaan, siihen hän jäi vain miettimään — — tuumien mitä tehdä.
Juuri kun pikku Suzanne oli nousemaisillaan terassin portaille, tuli palvelija juosten talon takaan emäntäänsä kohden. Hänellä oli sinetillä varustettu kirje kädessään. Vaistomaisesti Suzanne kääntyi takaisin, hän arvasi kirjeen sisältävän pahoja uutisia ystävälleen, hänen mielestään Margot raukka ei kyennyt vastaanottamaan enempiä ikävyyksiä.
Palvelija seisoi kunnioittavasti emäntänsä edessä, sitten hän ojensi hänelle kirjeen.
»Mikä se on?» kysyi Marguerite.
»Teidän armonne, juoksupoika juuri sen toi.»
Konemaisesti Marguerite otti sen ja käänteli sitä vapisevissa käsissään.
»Kuka sen lähetti?»
»Teidän armonne, juokupoika sanoi», vastasi palvelija, »että hänen käskettiin tuoda se, ja että teidän armonne kyllä tietää, mistä se tulee.»
Marguerite avasi kuoren, Hän arvasi sen sisällyksen ja silmäili kirjettä koneellisesti.
Se oli Armand S:t Justiltä sir Andrew Ffoulkesille — sama kirje, jonkaChauvelinin urkkijat olivat varastaneet »Kalastajalepolassa» ja jotaChauvelin oli näyttänyt kuin ruoskaa saadakseen Margueriten tottelemaan.
Hän oli siis pysynyt sanassaan — lähettänyt hänelle S:t Justin ilmiantokirjeen — — sillä hän oli Tulipunaisen neilikan jäljillä.
Margueriten ajatukset pysähtyivät, jopa hänen sielunsakin oli paeta ruumiista. Hän hoiperteli ja olisi kaatunut, ellei Suzanne olisi tukenut häntä käsivarrellaan. Tavattomasti ponnistaen voitti hän itsensä — vielä oli paljon toimitettavaa.
»Hakekaa juoksupoika tänne puheilleni», sanoi hän palvelijalle hyvin tyynesti, »Ei suinkaan hän lie vielä mennyt?»
»Ei, teidän armonne.»
Palvelija meni ja Marguerite kääntyi Suzannen puoleen.
»Ja sinä, lapsukaiseni, juokse sisään. Käske Lucilen valmistautua.Pelkään pahoin, lapsukaiseni, että minun on lähetettävä sinut kotiin.Ja kuule, käske palvelijan varustaa takki ja matkapuku sinulle.»
Suzanne ei vastannut. Hän suuteli Margueritea hellästi ja totteli sanaakaan sanomatta. Lapsukainen oli kovin kauhistunut ystävänsä hirveän surkeita kasvonilmeitä.
Minuuttia myöhemmin palasi palvelija juoksupojan kanssa, joka oli kirjeen tuonut.
»Kuka antoi tämän kirjeen?» kysyi Marguerite.
»Teidän armonne, eräs herra», vastasi poika, »'Ruusu' nimisessä ravintolassa vastapäätä Charing Crossia. Hän sanoi teidän kyllä tietävän.»
»'Ruusu' nimisessä ravintolassa? Mitä hän siellä teki?»
»Teidän armonne, odotteli tilaamiansa vaunuja.»
»Hevostako?»
»Niin, teidän armonne. Hän oli tilannut hevosen ja vaunut. Sain sen käsityksen palvelijansa puheesta, että hän aikoi suoraan Doveriin.»
»Olen kuullut tarpeeksi. Saatte mennä.» Sitten kääntyen palvelijansa puoleen: »Vaunujeni ja neljän nopeimman hevoseni tulee olla valmiina tuossa tuokiossa.»
Sekä palvelija että juoksupoika lähtivät heti käskyä totellen pois. Marguerite jäi aivan yksin seisomaan hetkeksi nurmikolle. Hänen siro vartalonsa oli jäykkä kuin kuvapatsas, silmät tuijottivat ja kädet olivat kovasti ristiin puristettuina rinnalla. Huulet mutisivat sydäntä järkyttävästi:
»Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Mistä löytää hänet? — Voi Jumalani, valaise järkeni!»
Mutta se ei ollut katumuksen eikä toivottomuuden hetki.
Hän oli tehnyt — tietämättään — hirveän kamalan teon — omissa silmissään suurimman rikoksen, jonka nainen voi tehdä -— hän näki sen kaikessa kauheudessaan. Ettei hän ollut arvannut miehensä salaisuutta, sekin tuntui hänestä kuolinsynniltä. Hänen olisi pitänyt tietää se! hänen olisi pitänyt tietää se!
Kuinka voi hän kuvitellakaan, että mies, joka rakasti niin kovasti kuin Percy Blakeney oli rakastanut häntä alunpitäen — kuinka saattoi sellainen mies olla järjetön idiootti, jona hän suvaitsi esiintyä. Ainakin hänen olisi pitänyt tietää miehensä olevan naamioidun, ja huomattuaan sen olisi hänen velvollisuutensa ollut riistää naamari hänen kasvoiltaan heidän kahdenkesken ollessaan.
Hänen rakkautensa mieheensä oli ollut arvottoman heikko, ja senkin hänen ylpeytensä oli valmis runtelemaan. Hän oli itsekin ollut naamioitu teeskennellessään halveksivansa miestään, vaikka itse asiassa tiesi käsittävänsä hänet aivan väärin.
Mutta eihän ollut aikaa menneiden miettimiseen. Oma sokeus oli hänet erehdyttänyt, se oli sovitettava ei tyhjillä katumuksilla, vaan nopealla hyödyllisellä toiminnalla.
Percy oli lähtenyt Calais'hen tietämättä siitä, että säälimätön vihollinen oli hänen kintereillään. Hän oli nostanut purjeensa aamulla varhain London Bridgen luona. Ilman suotuisaa tuulta hän ei varmaankaan saapunut Ranskaan vuorokaudessa, epäilemättä hän oli toivonut myötätuulta valitessaan tien.
Chauvelin puolestaan kiitää Doveriin, vuokraa siellä aluksen ja epäilemättä saapuu Calais'hen melkein samaan aikaan. Päästyään kerran Calais'hen kohtaa Percy kaikki, jotka niin hartaasti odottavat jaloa ja urhoollista Tulipunaista neilikkaa, sillä hänhän aikoo pelastaa heidät hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta. Chauvelinin vaaniessa kaikkia hänen liikkeitään Percy panee sekä oman että Suzannen isän, vanhan kreivi de Tournayn ja muiden pakolaisten hengen alttiiksi, sillä odottelevathan he häntä ja luottavat häneen. Siellä on myöskin Armand, joka on mennyt tapaamaan de Tournayta varmasti tietäen Tulipunaisen neilikan huolehtivan hänen turvallisuudestaan.
Kaikkien näiden niinkuin miehensäkin henki oli Margueriten käsissä. Ne hän tahtoi pelastaa, jos se vain riippui ihmisreippaudesta.
Valitettavasti ei hän kyennyt siihen pelkin omin voimin. Vaikka pääsisikin Calais'hen, ei hän tiennyt mistä löytää miehensä, jota vastoin Chauvelin ryövätessään paperit Doverissa oli saanut oppaan niistä. Ennen kaikkea hän halusi varoittaa Percyä.
Sillä hetkellä hän tunsi miehensä aivan tarpeeksi käsittääkseen, ettei hän hylännyt niitä, jotka luottivat häneen, ettei hän kammoksunut vaaraa ja jättänyt kreivi de Tournayta armottomien verenhimoisten petojen käsiin. Varoitettunakin hän voi tehdä uusia suunnitelmia, saattoi olla yhä varovaisempi ja viisaampi. Tietämättään hän voi joutua viekkaan ansaan, mutta saattoipa onnistuakin.
Jos sir Percy epäonnistuisi, jos tosiaankin sallimus ja Chauvelin kaikin käytettävin keinoin päälle päätteeksi näyttäytyivät liian ankariksi uskaliaalle suunnittelijalle — siinä tapauksessa hän ainakin halusi olla hänen rinnallaan lohduttamassa, hoivaamassa ja kehoittamassa häntä. Kuolema oli viimeinkin petettävä tekemällä se suloiseksi. Hän halusi kuolla sylitysten rakastettunsa kanssa tuntien ääretöntä onnea siitä, että tunteet vastasivat tunteisiin ja että väärinkäsitys oli loppunut.
Koko hänen ruumiinsa jäykistyi kuin suuren ja lujan päätöksen tehtyä. Sen hän aikoi täyttää, jos Jumala vain soi hänelle älyä ja voimaa. Hänen silmänsä kadottivat määrätyn ilmeensä, pelkkä ajatuskin miehensä pikaisesta tapaamisesta vaikka keskellä hirvittävintä vaaraakin sai hänen silmänsä sisäistä tulta hehkumaan. Ne säteilivät ilosta, sillä hän sai jakaa hädän hänen kanssaan — sai ehkä auttaakin häntä — olla hänen rinnallaan viimeinkin vaikkapa muiden toiveiden pettäessä.
Lapsimaisen suloiset kasvot olivat käyneet koviksi ja lujiksi, kaareva suu oli kovasti kiinni, hampaat yhteenpuristetut. Hän aikoi kuolla miehensä kanssa ja hänen tähtensä. Rypistetty otsa ilmaisi terästettyä tahtoa ja taipumatonta päättäväisyyttä. Suunnitelmat olivat laaditut. Ensiksi oli lähdettävä hakemaan sir Andrew Ffoulkesia.
Hän oli Percyn paras ystävä ja Marguerite muisteli värähdellen, miten nuori mies sokeassa innossaan aina puhui salaperäisestä johtajastaan.
Sir Andrew varmaankin auttaa häntä tarpeen vaatiessa. Vaunut olivat jo odottamassa. Puvun vaihdos ja jäähyväiset pikku Suzannelle ja sitten matkalle.
Kiirehtimättä ja epäröimättä asteli hän hiljalleen sisään.
Ystävä.
Noin puolen tunnin kuluttua Marguerite istui jo mietteissään vaunuissa, joita rivakat hevoset kiidättivät Lontooseen.
Hän oli sanonut rakkaat jäähyväiset pikku Suzannelle ja huolehtinut hänen paluustaan kaupunkiin, johon tämä ajoi omilla vaunuillaan kamarineitonsa seurassa. Marguerite oli toimittanut pikalähetin viemään anteeksipyyntökirjettä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen pyytäen saada siirtää prinssin vierailun tuonnemmaksi kiireellisten ja tärkeiden asioiden vuoksi. Toisen lähetin piti tilata edeltäkäsin hevosia majataloista vaihdettaviksi väsyneitten sijaan.
Musiliinipukunsa hän oli vaihtanut tummaan matkapukuun ja viittaan, oli ottanut rahaa mukaansa — jota antelias miehensä aina varasi runsaasti hänen käytettäväkseen — lähtenyt matkalle.
Hän ei edes koettanutkaan pettää itseään turhilla ja tyhjänpäiväisillä toiveilla. Hänen veljensä Armand'in pelastuminen riippui Tulipunaisen neilikan pikaisesta pidättämisestä. Koska Chauvelin palautti Armand'in ilmaisukirjeen, oli hän epäilemättä tyytyväinen saatuaan tietää Percy Blakeneyn olevan sen miehen, jolle hän oli vannonut tuottavansa kuoleman.
Ei, ei ollut aikaa turhille luulotteluille! Percy, hänen miehensä, jonka urhoollisuus oli sytyttänyt hänessä ihailua ja tulista rakkautta, oli tuossa tuokiossa hirvittävässä vaarassa, joka oli hänen aiheuttamansa. Hän oli kavaltanut Percyn viholliselle — tosin tietämättään — mutta kaikissa tapauksissapettänytmiehensä. Jos Chauvelinin onnistui saada hänet ansoihinsa, joista Percyllä ei vielä ollut aavistustakaan, oli puolison kuolema hänen syynsä. Hänen kuolemansa! Sydänverellään hän halusi puolustaa miestään ja antaa henkensä hänen puolestaan.
Marguerite käski ajurinsa suuntaamaan matkan »Kruunu» nimiseen ravintolaan ja sinne päästyä syöttämään hevoset ja lepuuttamaan niitä. Sitten hän tilasi kantotuolin ja antoi viedä itsensä Pall Mallin varrella olevaan taloon, jossa sir Andrew Ffoulkes asui.
Kaikista Percyn ystävistä, jotka seurasivat johtajansa lippua, tunsi Marguerite enin voivansa luottaa sir Andrew Ffoulkesiin. Hän oli aina ollut hänenkin ystävänsä ja nuoren miehen rakkaus pikku Suzanneen oli yhä vain lähentänyt häntä Margueriteen. Ehkä sir Andrew oli poissa kotoaan noilla huimilla asioilla Percyn kanssa, siinä tapauksessa hän aikoi mennä lordi Hastingsin tai lordi Tonyn luo — sillä hän tarvitsi näiden nuorten miesten apua, muutoin hän oli voimaton pelastamaan miestään. Sir Andrew Ffoulkes oli kuitenkin kotona ja palvelija ilmoitti isännälleen lady Blakeneyn tulosta. Marguerite nousi porraskäytävää sir Andrew'n mukavaan huoneustoon. Hänet vietiin pieneen ylellisesti kalustettuun ruokailuhuoneeseen. Pari minuuttia myöhemmin sir Andrew itse ilmestyi sinne.
Hän oli nähtävästi hyvin hämmästynyt kuultuaan, kuka vieras oli, sillä hän katseli huolestuneena — ja epäillen — Margueritea kumartaessaan hänelle huolellisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan jäykkä tapa vaati.
Marguerite oli karistanut levottomuutensa viimeisetkin jäljet. Hän oli aivan tyyni ja vastattuaan nuoren miehen säntilliseen tervehdykseen alkoi rauhallisesti:
»Sir Andrew, minua ei haluta tuhlata kallista aikaa turhaan jutteluun. Teidän on uskottava, asioita joista aion puhua. Tärkeitä ne eivät ole. Se vain on tärkeätä, että johtajaanne ja toverianne Tulipunaista neilikkaa — — miestäni — — Percy Blakeneyä — — uhkaa hirvittävä vaara.»
Margueriten pieninkin epäilys johtopäätöstensä virheellisyydestä haihtui samassa, sillä sir Andrew kävi hämmästyksestä aivan kalpeaksi eikä ollenkaan kyennyt peittelemään sitä.
»Sir Andrew, vähät siitä, miten olen päässyt selville asiasta», jatkoi hän tyynin mielin, »Jumalan kiitos, että niin on laita, ja ehkei hänen pelastamisensa olekaan myöhäistä, valitettavasti en voi yksin häntä pelastaa, ja sentähden olen tullut pyytämään teitä avukseni.»
»Lady Blakeney», sanoi nuori mies koettaen voittaa itsensä, »minä — —»
»Ensiksikin, kuunnelkaahan puhettani», keskeytti Marguerite, »asianlaita on näin. Kun Ranskan hallituksen lähetti varasti paperinne Doverissa, löysi hän niiden joukosta suunnitelmat, joita te johtajanne kanssa aioitte käyttää pelastaaksenne kreivi de Tournayn ja muut pakolaiset. — Percy, mieheni, on mennyt itse toimittamaan asiaansa. Chauvelin tietää Percy Blakeneyn olevan Tulipunaisen neilikan. Hän seuraa miestäni Calais'hen ja pidättää hänet siellä. Te käsitätte yhtä hyvin kuin minäkin mitä hänellä on odotettavissa Ranskan vallankumoukselliselta hallitukselta. Häntä ei pelastaisi Englannin — ei edes itse Yrjö-kuninkaankaan — asiaan sekaantuminen. Robespierre ja hänen puoluelaisensa pitäisivät sitä myöhästyneenä. Paitsi sitä on rehti johtaja tietämättään syypää siihen, että kreivi de Tournayn ja muitten puoluelaisten piilopaikka on tullut ilmi, ja kaikki he yhä vieläkin luottavat häneen odotellen pelastajaansa siellä.»
Marguerite puhui hiljaisella äänellä kiihkottomasti ja päättäväisesti. Hän aikoi saada nuoren herran luotettavaksi apulaisekseen, sillä ilman häntä ei hän kyennyt asiataan toimittamaan.
»En ymmärrä», vastasi sir Andrew saadakseen aikaa parhaimman keinon keksimiseen.
»Sir Andrew, luulen teidän kuitenkin ymmärtävän. Luulen teidän käsittävän puheeni todeksi, ajatelkaahan asiaa sellaisenaan. Percy lähti Calais'hen, luultavasti jollekin yksinäiselle rannikkopaikalle, ja Chauvelin on hänen kintereillään.Hänkiitää Doveriin ja purjehtii kanaalin yli luultavasti tänä yönä. Mitä arvelette tapahtuvan?»
Nuori mies vaikeni.
»Percy saapuu määräpaikkaansa tietämättä seuraajistaan, hän hakee de Tournayn seuralaisineen — niiden joukossa myöskin Armand S:t Just, veljeni, — Percy luultavasti etsii heitä aavistamatta, että maailman tarkimmat silmät vaanivat häntä joka askeleella. Kun hän huomaamattaan on pettänyt itseensä sokeasti luottavat henkilöt, kun häneltä ei enää voida mitään urkkia, kun hän on valmis palaamaan Englantiin niiden kanssa, joita on niin urhokkaasti lähtenyt pelastamaan, silloin hän tarttuu ansoihin, ja hänet lähetetään giljotiinille päättämään jalo elämänsä.»
Sir Andrew yhä vaikeni.
»Te ette luota minuun», sanoi Marguerite kiihkoissaan. »Voi, Jumalani! ettekö huomaa asiani olevan hirvittävän vakavan? Mies, mies», lisäsi hän äkkiä tarttuen nuorta miestä olkapäihin pienillä kätösillään ja pakoittaen hänet katsomaan suoraan itseensä, »sanokaa olenko maailman halveksittavimman ihmisen näköinen — naisen, joka pettää oman miehensä.»
»Jumala varjelkoon, lady Blakeney», sanoi nuori herra viimeinkin, »minua ajattelemasta tarkoitustanne sellaiseksi, mutta — —»
»Mutta millaiseksi — — sanokaa. — — Joutuin, mies! — — sekunnitkin ovat kallisarvoiset!» — —
»Tahtoisitteko sanoa», kysyi sir Andrew päättäväisesti katsoen tarkkaan Margueriten sinisiin silmiin, »kuka antoi Chauvelinille ne tiedot, jotka sanotte hänen saaneen.»
»Minä», lausui Marguerite sävyisästi, »tunnustan sen — en tahdo valehdella teille, sillä haluan täydellistä luottamustanne. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan — mitenkäpä olisi voinut ollakaan? — Tulipunaisen neilikan personasta — — veljeni pelastuksenhan piti olla onnistumiseni palkkio.»
»Auttaessanneko Chauveliniä Tulipunaisen neilikan jäljille?»
Marguerite nyökäytti päätään.
»Ei hyödytä kertoa, millaisia keinoja hän käytti pakoittaakseen minua. Armand on minulle enemmän kuin veli ja — — ja — — kuinka olisinkaan voinut aavistaa sitä? — — mutta me tuhlaamme aikaa, sir Andrew, — — joka minuutti on kallisarvoinen — — Jumalan nimessä! — — miestäni uhkaa vaara — — teidän ystäväänne! — toverianne! — Auttakaa minua pelastamaan hänet!»
Sir Andrew tunsi olevansa hyvin vaikeassa asemassa. Johtajalle annettu lupaus vaati tottelevaisuutta ja vaiteliaisuutta; kauniilla naisella, joka rukoili hänen luottamustaan, oli epäilemättä rehellinen tarkoitus, hänen johtajaystävällään oli selvästi vaara tarjona ja — —
»Lady Blakeney», lausui sir Andrew viimeinkin, »Jumal'avita, olette saattanut minut umpikujaan, jotten tiedä mitä velvollisuuteni käskee. Sanokaa mitä haluatte minun tekevän. Meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme Tulipunaisen neilikan edestä, jos tarve vaatii.»
»Sellaista uhrausta, ystäväni, ei nyt tarvita», vastasi Marguerite kuivasti, »järkeni ja neljä virkkua hevosta ovat vain välttämättömiä tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta minun täytyy saada tietää hänen olinpaikkansa. Huomatkaa», lisäsi hän kyynelten tulviessa silmiinsä, »olen nöyrtynyt teidän edessänne, olen tunnustanut virheeni teille. Pitääkö minun vielä tunnustaa heikkoutenikin? — Mieheni ja minä olemme olleet vieraita toisillemme syystä, ettei hän luottanut minuun ja että minä puolestani olen ollut liian sokea ymmärtämään häntä. Teidän täytyy myöntää, että mieheni silmilleni sitoma side on ollut hyvin vahva. Ihmekö siis, etten ole nähnyt sen läpi. Eilisiltana saattaessani hänet hirvittävään vaaraan putosi side äkkiä silmiltäni. Ellette, sir Andrew, tahdo auttaa minua, ponnistelen sittenkin mieheni pelastamiseksi, jännitän kaikki kykyni hänen hyväksensä. Yritykseni saattaa olla turha, sillä voinhan saapua liian myöhään, ja niin te jäätte iäksenne katumaan, ja — — ja — — minä sorrun suruuni.»
»Mutta lady Blakeney», lausui nuori herra liikutettuna tämän erittäin ihanan naisen vakavista tunteista, »käsitättekö että aikomuksenne lähentelevät miesten tekoja — ettehän te mitenkään voi yksin matkustaa Calais'hen. Tehän saattaisitte joutua hengenvaaraan ja on aivan sattuman varassa, löydättekö miestänne nyt — vaikka parhaani mukaan opastaisinkin teitä.»
»Oi, toivoakseni se on uhkarohkeata!» mutisi Marguerite hiljalleen. »Toivoakseni vaaratkin minua kohtaavat. Minulla on niin paljon sovitettavaa. Pahoin pelkään teidän erehtyneen. Chauvelinin silmät vaanivat teitä kaikkia siihen määrin, että hän tuskin huomaa minua. Joutuin, sir Andrew, hevoset odottavat, eikä minuuttiakaan ole kadotettava, — — Minuntäytyysaavuttaa mieheni! Minuntäytyy!» kertasi Marguerite hurjan kiihkeästi, »varoittaakseni häntä miehestä, joka on hänen kintereillään — — ettekö käsitä — ettekö käsitä, että minun täytyy saavuttaa hänet — vaikka — — vaikka olisikin myöhäistä pelastaa hänet — — ainakin — — ollakseni hänen rinnallaan — — viimeinkin.»
»Arvoisa lady, odotan käskyjänne, ilomielin tovereineni uhraudun miehenne puolesta. Jos te itsehaluattemennä — —»
»Päinvastoin, ystäväni, ettekö käsitä minun tulevan hulluksi, ellette anna minun seurata mukana.» Hän ojensi kätensä sir Andrew'lle. »Luotattehanminuun?»
»Odotan määräyksiänne», sanoi hän vaatimattomasti.
»Siis kuulkaa.»
»Vaununi ovat valmiina viemään minut Doveriin. Seuratkaa minua niin nopeasti kuin hevosenne vain jaksavat juosta. Yön tultua tapaamme toisemme 'Kalastajalepolassa'. Chauvelin välttää sitä, sillä hänet tunnetaan siellä, ja mielestäni se on turvallisin tapaamispaikka. Mielihyvin antaudun suojeltavaksenne Calais'n matkalla — — niinkuin sanoitte, voisihan sattua, etten löytäisikään sir Percyä, vaikka parhaanne mukaan opastaisittekin minua. Me vuokraamme aluksen Doverissa ja purjehdimme toiselle puolelle ensi yönä. Lakeijani pukuun puettuna, jos suvaitsette, luullakseni vältätte vaanijain silmät.»
»Arvoisa lady, olen yksinomaan teidän palvelijanne», sanoi nuori mies taaskin hyvin totisesti. »Jumala suokoon teidän näkevänUntolanennen Calais'hen saapumistamme! Chauvelin kintereillään on Tulipunaisen neilikan jokainen askel vaarallinen.»