»Jumala suokoon sen, sir Andrew! Näkemiin siis! Me tapaamme illalla Doverissa! Chauvelin ja minä purjehdimme kilpaa ensi yönä kanaalin yli — palkintona Tulipunaisen neilikan henki.»
Sir Andrew suuteli lady Blakeneyn kättä ja saattoi hänet tuoliinsa. Neljännestunnin kuluttua palasi Marguerite »Kruunu»-nimiseen majataloon, jossa hevoset vaunuineen odottivat häntä. Tuossa tuokiossa ne jymisivät pitkin Lontoon katuja ja sitten suoraa päätä hurjaa vauhtia Doverin tielle.
Epätoivoon ei ollut aikaa, hän oli toimintakiihkoinen eikä joutanut mietiskelemään. Toivo oli taaskin herännyt hänen sydämessään saatuaan sir Andrew Ffoulkesin liittolaisekseen.
Jumalan armo varmaankin suosii häntä. Hän tietystikään ei salli hirveän rikoksen tapahtua: urhoollisen miehen kuolla ihaillen rakastavan naisen välityksellä — naisen, joka oli valmis kuolemaan sankarin puolesta.
Margueriten ajatukset lensivät salaperäisen sankarin luo, jota hän oli aina tietämättään rakastanut jo silloinkin, kun ei tiennyt kuka hän oli. Nauraen hän oli nimittänyt häntä sydämensä sankarin varjoiksi, nyt hän huomasi, että salaperäinen olento, jota hän oli palvonut ja mies, joka häntä puolestaan oli niin kiihkeästi rakastanut, oli aivan sama henkilö. Ihmekö siis, että onnenpäivät alkoivat väikkyä hänen ajatuksissaan. Mielellänsä hän tahtoi tietää, mitä Percy sanoo hänelle heidän tavatessaan toisensa.
Marguerite oli ollut niin huolissaan ja tuskissaan viime aikoina, että hän antautui kuin vastapainoksi nauttimaan valoisista, toivehikkaista unelmista. Vähitellen vaunun pyörien lakkaamattoman yksitoikkoinen ratina viihdytti hänen rasittuneita hermojaan, ja silmät, joita väsymys, valuneet sekä valumattomat kyyneleet painostivat, sulkeutuivat itsestään hänen vaipuessaan rauhattomaan uneen.
Tuskallinen odotus.
Myöhään illalla saapui Marguerite vihdoinkin »Kalastajalepolaan». Matkaan ei ollut kulunut täyttä kahdeksaa tuntia. Se johtui lukemattomista hevosten vaihdoksista matkan varrella olevissa majataloissa. Kyytirahoja hän ei säästänyt, ja siten paraimmat ja virkuimmat hevoset olivat hänen käytettävissään.
Ajuri oli myöskin väsymätön. Runsaan palkinnon lupaus oli epäilemättä auttanut häntä pysymään pirteänä, ja kirjaimellisesti sanoen vaunut olivat kiitäneet niin, että pyörät iskivät tulta.
Lady Blakeneyn saapuminen keskellä yötä »Kalastajalepolaan» herätti suurta hälinää. Sally hyppäsi nuolen nopeudella vuoteestaan, ja herra Jellybandyllä oli päänvaivaa saadakseen arvokkaan vieraansa hyvin kestityksi.
Sekä isä että tytär olivat kyllin hyvinkasvatettua majatalon väkeä ilmaistakseen vähintäkään kummastusta lady Blakeneyn tulosta tavattoman vuorokauden aikana. Epäilemättä he ajattelivat siitä enemmän, mutta, Marguerite oli liiaksi syventynyt matkansa tärkeyden — kauhistuttavan todellisuuden miettimiseen — voidakseen pysähtyä tuumimaan sellaisia turhanpäiväisyyksiä.
Kahvilassa — samassa paikassa, jossa kahta englantilaista herraa oli pelkurimaisen väkivaltaisesti ahdistettu — ei ollut ketään. Herra Jellyband sytytti heti lampun, toimitti hauskan valkean isoon takkaan ja työnsi uunin eteen mukavan tuolin, johon Marguerite kiitollisena vajosi.
»Jääkö teidän armonne tänne yöksi?» kysyi Sally-neito levitellen lumivalkeaa liinaa pöydälle kattaakseen vaatimattoman illallisen vieraalle.
»En koko yöksi», vastasi Marguerite. »Missään tapauksessa en tarvitse muuta kuin tämän huoneen, jos saan pitää sen yksikseni parin tunnin verran.»
»Se on teidän armoanne varten», vastasi rehti Jellyband, jonka punaiset kasvot olivat aivan poimuissa välttääkseen ilmaisemasta hänen armolleen ääretöntä hämmästystä, joka isännän valtasi.
»Aion purjehtia yli heti vuoksen kohottua», sanoi Marguerite, »ensimäisellä saatavissa olevalla kuunarilla. Ajurini ja muut palvelijani jäävät tänne yöksi ja mahdollisesti useiksi päiviksi. Toivon teidän hoitavan heitä hyvin.»
»Kyllä, teidän armonne, huolehdin heistä. Saako Sally tuoda teidän armollenne illallista?»
»Olkaa hyvä. Voittehan tuoda vain kylmää ruokaa pöytään, ja niin pian kuin sir Andrew Ffoulkes saapuu, tuokaa hänet tänne.»
»Kyllä, teidän armonne.»
Rehdin Jellybandin kasvot olivat huolestuneen näköiset, vaikka hän ponnistelikin siltä vastaan. Hän kunnioitti suuresti sir Percy Blakeneyä eikä halunnut nähdä sir Percyn vaimon pakenevan tiehensä sir Andrew'n kanssa. Tietystikään ei se häntä liikuttanut, eikä herra Jellyband ollut mikään juonittelija. Hän muisti kumminkin hänen armonsa kuuluvan noihin »muukalaisiin», eipä ihme että hän oli yhtä siveetön kuin ne kaikki muutkin.
»Jellyband, älkää valvoko, älkää tekään Sally-neiti, sir Andrew saattaa viipyä.»
Jellyband antoi mielellään Sallyn mennä levolle. Häntä eivät sellaiset jutut ollenkaan miellyttäneet. Mutta lady Blakeney tietystikin maksaa hyvät rahat, eikähän se häntä liikuta.
Sally järjesteli yksinkertaisen illallisen pöydälle, kylmää lihaa, hedelmiä ja viiniä. Sen tehtyään hän poistui kunnioittavasti kumartaen ja miettii mennessään, minkätähden hänen armonsa näytti niin vakavalta, vaikka olikin pakomatkalla ritarinsa kanssa.
Väsyttävä odotus alkoi. Marguerite tiesi, ettei sir Andrew — jonka oli hankittava sopiva lakeijan puku — saavu Doveriin pariin tuntiin. Sir Andrew oli tietenkin oivallinen hevosmies ja sellaisessa tapauksessa oli hänestä seitsemänkymmenen mailin ajaminen Lontoosta Doveriin vain leikintekoa. Hän ajaa tosiaankin niin, että pyörät tulta iskevät, mutta varmaankin hän ei aina saa muuttaa hyviä hevosia, ja joka tapauksessa hän pääsi lähtemään Lontoosta vasta tuntia myöhemmin kuin Marguerite.
Lady Blakeney ei ollut nähnyt Chauveliniä matkallaan, eikä hänen ajurinsakaan ollut huomannut tiellä ketään, jonka tuntomerkit olivat hänen emäntänsä ilmoituksen mukaiset, kuihtuneen ranskalaisen näköiset.
Nähtävästi Chauvelin kulki hänen edellään koko ajan.
Marguerite ei ollut uskaltanut kysellä tien varrella olevissa majataloissakaan heidän pysähtyessään hevosia vaihtamaan. Hän pelkäsi, että Chainvelinillä oli pitkin tietä nuuskijoita, jotka kuuntelivat hänen kysymyksiään ja sivuuttaen hänet kiirehtivät ilmoittamaan viholliselle hänen tulostaan.
Marguerite mietti, mihin majataloon Chauvelin oli ajanut tahi ehkäpä hänellä oli jo ollut onni vuokrata alus ja purjehtia hyvää vauhtia Ranskaan. Se ajatus vaivasi häntä kovasti. Ehkäpä hän saapuu liian myöhään.
Huoneen yksinäisyys masensi häntä; kammottava hiljaisuus vallitsi koko majatalossa; isoisän kellon raksutus — sen hirvittävän hidas ja säännöllinen käynti — vain katkaisi kauhistavan hiljaisuuden.
Marguerite tarvitsi kaiken tarmonsa ja lujuutensa pysyäkseen aikomuksessaan ja kestääkseen väsyttävän odotuksen keskellä yötä.
Kaikki muut talossa olijat nukkuivat paitsi hän. Hän oli kuullut Sallyn nousevan yläkertaan. Herra Jellyband oli mennyt Margueriten ajuria ja palvelijoita tapaamaan ja palattuaan pysähtynyt eteiseen, jossa Marguerite viikko sitten oli ensikerran tavannut Chauvelinin. Nähtävästi isäntä aikoi odottaa sir Andrew Ffoulkesia, mutta pian suloinen uni oli voittanut hänetkin, sillä — säestykseksi kellon hitaalle naksutukselle — Marguerite kuuli tuossa tuokiossa arvoisan isännän yksitoikkoisesti vetelevän makeita uniaan.
Aikaisemmin hän oli jo huomannut kauniin ja lämpimän lokakuun päivän, joka oli niin onnellisesti alkanut, muuttuneen tuuliseksi, kylmäksi yöksi. Häntä vilutti ja oli sentähden ilossaan loimuavasta takkavalkeasta. Mutta ilma muuttui yhä vain tuulisemmaksi, ja suurten laineiden loiske jonkun matkan päässä olevaa laivasiltaa vasten kuului kaukaiselta ukkoselta.
Tuuli alkoi käydä myrskyiseksi helisyttäen ikkunaruutuja ja vanhan talon jykeviä ovia; se heilutteli puita ulkona ja ulvoi uuninpiipussa, Marguerite mietti, suosiko tuuli hänen matkaansa. Hän ei pelännyt myrskyä ja oli valmis suuriinkin vaaroihin, kun vain ei tarvinnut odotella kanaalin yli purjehtimista.
Kuultuaan liikettä ulkoa heräsi hän äkkiä mietteistään. Varmaankin se oli sir Andrew Ffoulkes, joka saapui tulisella kiireellä, sillä hän kuuli sir Andrew'n hevosien kavioiden kopsetta kivitetyllä tiellä. Sitten herra Jellyband unisesti, mutta kumminkin iloisesti toivotti hänet tervetulleeksi.
Marguerite tuli ajatelleeksi hetkisen asemansa nurinkurisuutta: yksikseen kesäyöllä hyvin tutussa paikassa, vieläpä hän oli puhunut nuoren yhtä tutun ritarin saapumisesta, jonka hän tiesi olevan valepuvussa. Siinähän oli kielikelloille tarpeeksi juoruamista!
Marguerite ajatteli asian hullunkuristakin puolta. Merkillisen suuri erohan olikin hänen asiansa vakavuudella ja sillä tulkinnalla, jolla herra Jellyband luonnollisestikin selitti hänen toimintansa. Pitkistä ajoista hänen pieni suunsa vetäytyi hymyyn. Kun sir Andrew melkein tuntemattomana lakeijan puvussa astui kahvilaan, kykeni Marguerite jo tervehtimään häntä iloisesti nauraen.
»Herra lakeijani, olen tyytyväinen asuunne!»
Herra Jellyband seurasi sir Andrewta merkillisen hölmistynyt ilmekasvoillaan. Nuoren ritarin valepuku vahvisti hänen epäilyksiään.Isännän iloisilla kasvoilla ei saattanut huomata pienintäkään hymyä.Hän vetäisi korkin viinipullosta, asetteli tuoleja ja kävi odottelemaan.
»Kiitos, rehti ystäviäni», sanoi Marguerite hymyillen, sillä hän arvasi mitä arvoisa isäntä sillä hetkellä ajatteli heistä, »emme tarvitse mitään muuta ja kas tässä kaikista vaivoistanne.»
Marguerite ojensi pari kolme kultarahaa Jellybandille, joka otti ne kunnioittavasti kiittäen.
»Lady Blakeney, odottakaahan», ehätti sir Andrew sanomaan, kunJellyband aikoi poistua, »luullakseni tarvitsemme vieläkin ystävämmeJellybandin vierasvaraisuutta. Mielipahakseni täytyy minun sanoa,ettemme pääse purjehtimaan tänä yönä.»
»Emmekö?» kysähti Marguerite ihmeissään. »Mutta meidän täytyy, sir Andrew, meidän täytyy! Ei saa tulla kysymykseenkään, ettemme pääse, meidän pitää saada joku pursi käsiimme tänä yönä hinnalla millä tahansa.»
Nuori herra pudisteli päätään alakuloisesti.
»Lady Blakeney, mielestäni tässä ei ole kysymys kulungeista. Myrsky käy Ranskasta päin, on aivan vastatuuli, emmekä mitenkään voi lähteä vesille ennen sen kääntymistä.»
Marguerite kävi aivan kalpeaksi. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Itse luonto teki kamalat kepposet hänelle. Percyä uhkasi vaara, eikä hän voinut mennä hänen luokseen syystä, että tuuli sattui puhaltamaan Ranskan rannikolta.
»Mutta meidän täytyy lähteä! — meidän täytyy!» kertasi Marguerite itsepintaisesti, »käsitättehän, että meidän täytyy. — Ettekö keksi mitään keinoa?»
»Kävin jo rannikolla juttelemassa panin laivurin kanssa. On aivan mahdotonta nosta purjeita tänä yönä, niin kaikki merimiehet vakuuttivat. Ei kukaan», lisäsi sir Andrew katsellen merkitsevästi Margueriteä, »ei kukaanvoi lähteä Doverista tänä yönä.»
Heti Marguerite ymmärsi sir Andrew'n sanojen tarkoituksen.Ei kukaantarkoitti yhtähyvin Chauveliniä kuin häntä itseäänkin. Hän nyökkäsi iloisesti Jellybandylle.
»Siis minun täytyy taipua», sanoi Marguerite. »Onko teillä huonetta minulle?»
»Kyllä, teidän armonne. Kaunis, valoisa ja ilmakas huone. Heti toimitan sen kuntoon. — — Toinen huone on sir Andrewta varten — kumpikin valmiit tuossa tuokiossa.»
»Se on oikein, rehti Jelly», sanoi sir Andrew taputellen reippaasti arvoisaa isäntää hartioille. »Jättäkää molemmat huoneet lukitsematta sekä kynttilät tähän pöydälle. Varmaankin olette unesta menehtymäisillänne, ja hänen armonsa täytyy syödä ennen levolle menoaan. Kas niin, älkää peljätkö, surullisennäköinen ystäväni! Hänen armonsa, vierailu näin tavattoman myöhäisellä hetkellä tuottaa teille suurta kunniaa, ja sir Percy palkitsee teidät moninkerroin, jos vain hyvin huolehditte hänen armonsa rauhallisuudesta ja mukavuudesta.»
Sir Andrew varmaankin arvasi ristiriitaisten epäilysten ja pelontunteiden riehuvan vilpittömän herra Jellybandyn povessa. Ollen ritarillinen herrasmies koetti sir Andrew sillä keinoin lieventää arvoisan ravintoloitsijan epäilyksiä. Tyydytyksekseen hän huomasikin osittain onnistuneensa. Jellybandyn punertavat kasvot kirkastuivat sir Percyn nimen kuultuaan.
»Sir, menen heti huolehtimaan siitä», vastasi hän hilpeästi jäykkyyden hänestä hävitessä.
»Tarvitseeko hänen armonsa vielä jotain muuta illalliseksi?»
»Kiitos, vilpitön ystävä, ei mitään muuta, ja kun minullakin on nälkä ja olen hyvin väsynyt, pyydän teitä panemaan huoneen kuntoon.»
»Kertokaapa», pyysi Marguerite innoissaan heti Jellybandiin huoneesta poistuttua, »kertokaa kaikki uutiset.»
»Lady Blakeney, eipä ole muuta kerrottavaa. Myrskyn tähden on aivan mahdotonta lähteä purjehtimaan Doverista. Mutta mikä näytti ensiksi hirveältä onnettomuudelta, on tosiaankin salattu siunaus. Jos me emme voi purjehtia Ranskaan tänä yönä, niin on Chauvelinkin samassa pulassa.»
»Mutta hänhän on saattanut lähteä ennen myrskyä.»
»Toivonpa Jumalan suoneen sen», vastasi sir Andrew iloisesti, »sillä luultavasti hän siinä tapauksessa on purjehtinut väärään. Kukapa tietää! Ehkä hän jo on meren pohjassa, sillä myrsky on aivan kauhea ja kaikkien pienten alusten käy huonosti tällaisessa säässä. Mutta luullakseni emme voi rakentaa tuulentupia kavalan vihollisemme verenjanoisista suunnitelmista hänen hukkumisensa perusteella. Puhuttelemani merimiehet sanoivat, ettei ainoatakaan purtta ollut moneen tuntiin lähtenyt Doverista. Vieläpä sain selville, että eräs muukalainen oli saapunut vaunuilla iltapäivällä Doveriin ja niinkuin minäkin tiedustellut purjehtimisen mahdollisuutta Ranskaan.»
»Siis onko Chauvelin vieläkin Doverissa?»
»Epäilemättä. Menenkö vaanimaan häntä ja lävistämään hänet miekallani?Sillä tavoin tietystikin nopeimmin pääsisimme pulasta.»
»Päinvastoin, sir Andrew, älkää laskeko leikkiä! Valitettavasti olen aina viime yöstä saakka huomannut toivovani vihollisen kuolemaa. Teidän ehdotuksenne on mahdoton! Tämän maan laki ei salli murhaa! Ainoastaan meidän kauniissa Ranskassamme joukkojen teurastus tapahtuu laillisen vapauden ja veljeyden nimessä.»
Sir Andrew oli saanut Margueriten istuutumaan pöytään, nauttimaan illallista ja juomaan vähän viiniä. Pakoitettua, ainakin kahdentoista tunnin lepoa vuoksen nousuun asti oli kovasti kiihoittuneen Margueriten varmaankin hirveän vaikea kestää. Hän koetti syödä ja juoda totellen lapsen tavoin sellaisissa pikku asioissa.
Sir Andrew, jossa voimakas myötätunto oli herännyt kaikkiin rakastaviin, teki Margueriten onnelliseksi juttelemalla hänelle sir Percystä, Hän kertoi Margueritelle uhkarohkeista retkistä, joita Tulipunainen neilikka oli tehnyt ranskalaispakolaisten auttamiseksi, niiden raukkojen, joita armoton verenjanoinen vallankumous karkoitti heidän kotimaastaan. Hän sai Margueriten silmät innostuksesta loistamaan kertoessaan sir Percyn rohkeudesta, nerokkuudesta ja kekseliäisyydestä, miten tämä pelasti miehiä, naisia ja lapsia verenhimoisen ja ahneen giljotiinin saaliiksi joutumasta.
Hän sai myöskin Margueriten iloisesti nauramaan kertoessaan Tulipunaisen neilikan monista eriskummallisista valepuvuista, joilla hän oli eksyttänyt tarkkasilmäisimmätkin vahdit Pariisin katusuluilla. Hänen viimeinen onnistunut pakonsa pelastaessaan kreivitär de Tournayn lapsineen oli todellinen mestarinäyte — Blakeney puettuna kamalannäköisen torimuijan pukuun, nukkavieru lakki päässään harmaiden suortuvien liehuessa sen alta sai jumalatkin naurutuulelle.
Marguerite nauroi sydämensä pohjasta sir Andrew'n koettaessa selittää miltä Blakeney näytti, jonka pituus oli aina pahimpana esteenä, sillä Ranskassa se teki valepuvun käyttämisen moninkerroin vaikeammaksi.
Siten vierähti tunti, mutta monta oli vielä jäljellä, joiden oli kuluttava Doverissa pakollisessa toimettomuudessa. Marguerite nousi pöydästä huokaisten kärsimättömästi; hän mietti ikävää yötä, joka oli vietettävä yläkerran makuuhuoneessa ainoastaan kamalan tuskalliset ajatukset seurana myrskyn ulvonnan karkoittaessa unen silmistä.
Hän olisi tahtonut tietää Percyn olinpaikan.Untolaoli vankka, hyvin rakennettu meripursi. Sir Andrew arveli sir Percyn suunnanneen aluksensa tuulen suojaan ennen myrskyä tahi mahdollisesti ei hän ollut uskaltanut ollenkaan aavoille ulapoille, vaan odotteli rauhallisesti Gravesendissa.
Briggs oli taitava laivuri ja sir Percykin osasi hoitaa purtta mestarin tavoin. Myrsky ei tuottanut heille vaikeutta.
Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin Marguerite laskeutui levolle. Niinkuin hän oli arvellutkin, pysytteli uni itsepintaisesti poissa hänen silmistään. Mitä synkimmät ajatukset kierivät aivoissa pitkien väsyttävien tuntien kuluessa, jollaikaa tuuli lakkaamatta raivosi pidättäen häntä etäällä sir Percystä. Kaukaisten tyrskyjen loiske saattoi hänet surulliseksi. Hän oli sellaisessa mielentilassa, johon meri vaikuttaa synkistävästi. Ainoastaan onnellisena ollessa voi katsella iloisin mielin meren äärettömyyttä, sen laineiden edelleen vieriessä järkähtämättömästi ja hermostuttavan yksitoikkoisesti ja sen säestäessä ajatuksia, olkootpa ne iloista tahi vakavaa laatua. Niiden ollessa iloiset aallotkin tuntuvat säestävän samaa tunnetta; mutta niiden ollessa surulliset, tyrskytkin rientäessään eteenpäin lisäävät synkkyyttä, puhuvat vain levottomuudesta ja kaiken ilon mitättömyydestä.
Calais.
Ikävimpienkin öiden, pisimpienkin päivien täytyy pakostakin loppua aikaisemmin tai myöhemmin.
Marguerite vietti runsaasti viisitoista tuntia niin kovissa sieluntuskissa, että oli melkein joutua pois suunniltaan. Unettoman yön jälkeen hän nousi varhain kiihtynein mielin ja oli menehtymäisillään viivytyksessä sekä pelkäsi uusien esteiden ilmaantumista. Hän oli jalkeilla ennen muita, sillä arveli menettävänsä suotuisan tilaisuuden päästä matkalle.
Tultuaan alakertaan tapasi hän sir Andrew Ffoulkesin kahvilassa istumassa. Tämä oli käynyt jo puoli tuntia sitten laivasillalla ja saanut tietää, ettei ranskalainen pursi eikä mikään muukaan vuokra-alus päässyt lähtemään Doverista. Myrsky oli kovimmillaan ja luodevesi laskemassa. Ellei tuuli kääntynyt tai tyyntynyt, olivat he pahoitetut odottamaan vielä toiset kaksitoista tuntia vuoksen nousuun saakka, ennenkuin pääsivät lähtemään. Mutta myrsky ei lakannut, tuuli ei kääntynyt ja meri yhä vain laskeutui.
Marguerite alkoi käydä toivottomaksi kuultuaan ikävät uutiset.Ainoastaan hänen luja päätöksensä esti häntä kokonaan murtumasta.Marguerite vain lisäsi nuoren herran levottomuutta, joka oli yhäyltynyt.
Vaikka sir Andrew koetti peitellä sitä, huomasi Marguerite hänen olevan yhtä huolissaan toverillisen ystävänsä saavuttamisesta kuin hän itsekin. Pakollinen toimettomuus oli kumpaisestakin sietämätön.
Millä tavoin he viettivät ikävän päivän Doverissa, Marguerite ei voinut jälkeenpäin sanoa. Lady Blakney ei näyttäytynyt, sillä hän pelkäsi Chauvelinin urkkijain olevan lähettyvillä. Siksi hän majaili yksityishuoneessa, jossa sir Andrew'n kanssa istui tunnin toisensa perästä koettaen aikansa kuluksi istuutua vastenmielisille aterioille, joihin Sally-neiti heiltä vähän väliä kehoitteli. Eipä voinut juuri muuta kuin ajatella, arvailla ja silloin tällöin vähin toivoakin.
Myrsky oli tauonnut liian myöhään; luode sattui olemaan matalimmillaan, joten ei ollut merille ajattelemistakaan. Tuuli oli kääntynyt ja kävi koillisesta — erinomaisen odottamaton lahja Ranskaan kiiruhtajille.
Marguerite ja sir Andrew miettivät odotellessaan, valkenisiko heille lähdön aika koskaan. Koko pitkän ikävän päivän kuluessa oli heillä vain yksi onnellinen hetki. Sir Andrew meni nimittäin uudelleen laivalaiturille ja palasi heti kertomaan Margueritelle vuokranneensa nopeakulkuisen purren, jonka laivuri oli valmis laskemaan vesille vuoksen kohottua.
Siitä asti aika tuntui rientävän nopeammin; odottaminen ei ollut niin toivotonta; ja viimeinkin viiden aikaan iltapäivällä Marguerite huolellisesti harsoihin peitettynä suuntasi tiensä laivasillalle. Sir Andrew Ffoulkes seurasi lakeijaksi puettuna matkatavaroita kantaen.
Päästyään purteen Marguerite virkistyi voimakkaan raikkaasta meri-ilmasta; tuuli oli tarpeeksi kova paisuttaakseenVaahtopäänpurjeet, kun se keveästi halkoi aavan ulapan laineita.
Auringonlasku oli loistavan ihana myrskyn tauottua. Marguerite katseli miten Doverin valkoiset liituvuoret vähitellen häipyivät näkyvistä. Hän tunsi olevansa rauhallinen ja toiveetkin taas heräsivät eloon.
Sir Andrew oli ystävällisen huomaavainen, ja Marguerite käsitti, miten suuri onni hänellä oli ollut saada avukseen sellainen mies suuressa hädässään.
Vähitellen Ranskan harmaa rannikko alkoi häämöittää illan sumussa. Muutamia valoja tuikki siellä täällä ja kirkon tornien huippuja kohoili ympäröivästä sumusta.
Puolen tunnin kuluttua nousi Marguerite Ranskan rannikolle. Hän oli taaskin maassa, jossa juuri sillä hetkellä ihmiset sadottain surmasivat lähimäisiään ja lähettivät tuhansittain viattomia naisia ja lapsia mestauslavalle.
Aina kaukaisissa rannikkokaupungeissakin saattoi huomata vallankumouksen riehuvan ihanassa, kolmensadan mailin päässä olevassa Pariisissa, jonka sen jaloimpien poikien veri, leskien suru ja isättömien lasten itku olivat muuttaneet kauhun paikaksi.
Kaikilla miehillä oli punainen lakki päässä — millä puhdas, millä likainen — kaikissa kolmivärinen koriste vasemmalla puolella. Marguerite huomasi kauhukseen, että hänen maamiestensä kasvojen ilme oli muuttunut epäluuloiseksi ja ilkeäksi.
He vakoilivat toisiaan. Viattomimpiakin leikkipuheita saatettiin käyttää ylimysmielisten taipumusten tai kansan pettämisen todisteina. Jopa naisetkin kuljeskelivat pelon ja väijyvän vihan ilme ruskeissa silmissään. Kaikki tarkastelivat Margueritea hänen noustessaan maihin sir Andrew seuralaisenaan ja mutisivat heidän ohi kulkiessaan: »Saakelin ylimykset» tahi »Saakelin englantilaiset!»
Muutoin heidän ilmestymisensä ei herättänyt sen suurempaa huomiota. Calais oli jo siihen aikaan vilkkaassa liikeyhteydessä Englannin kanssa ja englantilaisia kauppiaita nähtiinkin usein Ranskan rannikolla. Oli tunnettua, että viiniä ja konjakkia kuljetettiin salaa Ranskasta, sillä Englannissa niiden tullia aiottiin koroittaa. Se oli vain Ranskan porvareista mieluista. Heitä huvitti nähdä, miten heidän vihaamaltaan Englannin hallitukselta ja sen kuninkaalta valtiotuloja kavallettiin. Englantilaiset salakuljettajat olivatkin aina tervetulleita vieraita Calais'n ja Boulognen ravintolarähjissä.
Mahdollisesti niin oli silloinkin laita, kun sir Andrew johti Margueritea Calais'n mutkikkaita katuja pitkin. Asukkaat, jotka kääntyivät kiroten katselemaan englantilaiseen tapaan puettuja muukalaisia, arvelivat heidän ostelevan salakuletustavaroita omaan sumuiseen maahansa, eivätkä ajatelleet heitä sen enempää.
Marguerite kummeksi kuitenkin, millä keinoin hänen pitkä vankka miehensä pääsi kulkemaan Calais'n läpi huomaamattomana. Hän mietti millainen oli se valepuku, jossa Percy toimitti jalot työnsä herättämättä sen suurempaa huomiota.
Lausuen vain muutaman sanan sir Andrew johti Margueriten kaupungin halki Cap Gris Nez'tä kohti. Kadut olivat kapeilta, mutkikkaita ja pahanhajuisia. Ne tuoksuivat mädänneelle kalalle ja kostealle kellarille. Oli satanut rankasti yömyrskyssä. Vähän väliä Marguerite vajosi polviaan myöten liejuun, sillä kadut olivat pimeät, ainoastaan asuntojen tulet siellä täällä valaisivat niitä.
Mutta Marguerite ei välittänyt sellaisista pikku vastuksista. »Ehkä tapaamme Blakeneyn 'Chat Gris' nimisessä majassa», heidän maihin noustessaan oli sir Andrew niin sanonut, ja sentähden Marguerite asteli kuin ruusutetulla tiellä, sillä hän aikoi tavata miehensä tuossa tuokiossa.
Vihdoinkin he saapuivat määräpaikkaansa. Sir Andrew näytti tietävän tien, sillä koko matkan hän oli kävellyt pimeässä eksymättä eikä ollut tarvinnut kenenkään neuvoa. Pimeyden vuoksi ei Marguerite huomannut rakennuksen muotoa. »Chat Gris», joksi sir Andrew sitä nimitti, oli pieni majapaikka Calais'n laidassa Gris Nez'n tien varrella. Se oli jonkun matkaa rannikolta, sillä meren pauhu kuului sinne aika kaukaiselta.
Sir Andrew kolkutti ovelle keppinsä päällä ja Marguerite kuuli sieltä sadatusten rähinää ja murinaa. Hän koputti — yhä kovemmin, sadatukset vain lisääntyivät ja kompuroivat askeleet lähestyivät ovea. Se lennähti auki. Marguerite huomasi olevansa hyvin rappeutuneen ja siivottoman huoneen kynnyksessä, sellaista hän ei ollut ennen ikänään nähnyt.
Seinäpaperit riippuivat repaleina. Koko huoneessa ei näkynyt ainoatakaan huonekalua, jota vilkkainkaan mielikuvitus olisi voinut sanoa ehyeksi. Tuoleista selkämykset poissa, toisissa ei istuinta ollenkaan; pöytää, jonka jalka oli poikki, tuki isonlainen risukasa.
Huoneen nurkassa oli hyvin mahtava takka, jossa liemipata kiehui levittäen jotensakin tympäisevää hajua. Huoneen toisessa nurkassa oli korkealle seinään kiinnitetty lavitsa, jonka edessä repaleinen, sinivalkoristikäs verho riippui. Huojuvat portaat johtivat lavitsalle.
Paljaille seinille, joita värittömät ja liian töhrimät paperirisat siellä täällä peittivät, oli liidulla kirjoitettu suurin kirjaimin: »Liberté, — Egalité, — Fraternité.»
Siivotonta asuntoa valaisi himmeästi ainoastaan yksi ilkeänhajuinen öljylamppu, joka riippui katon pahanpäiväisestä orresta. Kaikki näytti niin hirveän likaiselta, siivottomalta ja vastenmieliseltä, että Marguerite tuskin uskalsi astua kynnyksen yli.
Mutta sir Andrew meni empimättä sisään.
»Englantilaisia matkailijoita, kansalainen!» sanoi hän reippaasti ranskaksi.
Henkilö, joka tuli avaamaan ovea ja joka luultavasti oli likaisen töllin omistaja, oli vanhanpuoleinen, kookas talonpoika. Hän oli puettu tahraiseen, siniseen puseroon, raskaisiin puukenkiin, joista pursui olkia näkyviin, kuluneisiin, sinisiin housuihin ja välttämättömään »tricolor»-koristeiseen punaiseen lakkiin, joka ilmaisi hänen hetkelliset poliittiset mielipiteensä. Suussa oli lyhyt piippu, josta tuprusi väkevää tupakansavua. Hän katseli epäillen ja suuresti halveksien molempia matkailijoita mutisten: »Senkin vietävän englantilaiset!» sylkäisten lattialle, siten näyttäen riippumattomuuttaan. Kuitenkin hän väistyi antaen heille tietä, sillä hän tiesi varmaankin, että »saakelin englantilaisilla» oli kukkarot täynnä rahaa.
»Varjelkoon!» sanoi Marguerite astuessaan huoneeseen ja pidellessään nenäliinaa sievän nenänsä edessä, »onpa se hirvittävä luola! Tiedättekö varmasti tämän olevan määräpaikan?»
»Epäilemättä tämä on se, olen varma siitä», vastasi nuori herra pyyhkien tomua tuolilta muodikkaalla, pitsitetyllä nenäliinallaan ja pyysi Margueritea sille istumaan, »enpä ole ennen nähnyt tällaista roistojen pesää.»
»Näyttääpä se tosiaankin vastenmieliseltä!» huudahti Marguerite katsellen uteliaana ja hyvin kauhuissaan repaleisia seiniä, rikkonaisia tuoleja ja epävakaista pöytää.
Chat Gris'n isäntä — Brogard — ei sen enempää kiinnittänyt huomiota vieraisiinsa; hän arveli heidän heti tilaavan illallista, ja sitä ennenhän vapaan kansalaisen ei sopinut näyttää huomaavaisuuttaan ja kohteliaisuuttaan kenellekään, olivatpa miten hienosti puettuja tahansa.
Takan edessä istui huolimattomasti puettu olento repaleisiin käärittynä. Hän näytti naiselta, vaikka siitä tuskin saattoi huomata muusta kuin hameriekaleesta ja päähineestä, joka kerran oli ollut valkea. Hän istui itsekseen jupisten ja väliin sekoitteli keitosta padassa.
»Hei, ystäväni!» sanoi sir Andrew viimeinkin, »me haluaisimme illallista. — — Kansatar tuolla», osoittaen riekaleisiin puettua kääröä takan edessä, »luullakseni valmistelee maukasta lientä, ja rouva ei ole maistanut ruokaa pitkään aikaan.»
Brogard mietti hetkisen pyyntöä. Vapaa kansalainen ei ole liian nopsa vastaamaan niille, jotka sattuvat pyytämään häneltä jotakin.
»Senkin vietävän ylimykset!» mutisi hän taaskin syläisten lattialle.
Sitten hän asteli hiljalleen nurkkapöydän luo, jolta otti vanhan tinaisen liemimaljakon ja verkalleen sanaakaan sanomatta ojensi sen paremmalle puoliskolleen, joka yhtä äänettömänä alkoi ammentaa maljakkoon lientä padasta.
Marguerite katseli heidän valmistuksiaan aivan kauhistuneena; ellei asia olisi ollut niin vakava, olisi hän juossut tiehensä mokomastakin siivottomasta likapesästä.
»Tämän talon isäntä ja emäntä eivät tosiaankaan ole iloista väkeä», lausui sir Andrew huomatessaan kauhun ilmeen Margueriten kasvoilla. »Olisipa hauskaa tarjota teille paremmalta maistuva ateria — — mutta luulen liemen olevan nautittavaa ja viinin hyvää; talon asukkaat rypevät liassa, mutta voivat kuitenkin hyvin.»
»Sir Andrew», sanoi Marguerite lempeästi, »älkää olko huolissanne minusta. Älkäämme ajatelko illallista.»
Brogard jatkoi hitaasti valmistuksiaan; hän asetti pöydälle pari lusikkaa, kaksi lasia, jotka sir Andrew varovaisuuden vuoksi pyyhki tarkkaan.
Brogard toi myöskin pullollisen viiniä ja leipää. Marguerite koetti vetää tuolinsa lähemmä pöytää ollakseen syövinään. Niinkuin lakeija ainakin seisoi sir Andrew hänen tuolinsa takana.
»Rouva, pyytäisin», lausui hän huomatessaan, ettei Marguerite voinut syödä, »pyytäisin teitä nielemään muutaman suupalan — muistakaa, voimanne vaativat sitä.»
Liemi ei tosiaankaan ollut huonoa, se maistui ja tuoksui hyvältä. Marguerite olisi ehkä pitänyt siitä, ellei ympäristö olisi ollut niin kauhistuttava. Kuitenkin hän otti palan leipää ja maisteli viiniäkin.
»Sir Andrew, en tahdo nähdä teidän seisovan. Tarvitsettehan ruokaa yhtä hyvin kuin minäkin. Tuo moukka varmaankin luulee minun olevan karkumatkalla lakeijani kanssa, jollette istuudu kanssani syömään illallisentapaista.»
Asetettuaan aivan välttämättömimmät pöydälle Brogard ei välittänyt sen enempää vieraistaan. Muori Brogard kompuroi huoneesta miehen vetelehtiessä siinä pahanhajuista piippuaan poltellen väliin aivan Margueriten nenän alla, niinkuin kaikkien kanssa yhdenvertaisen vapaan kansalaisen sopi tehdä.
»Inhoittavan moukkamaista!» lausui sir Andrew vihaisesti niinkuin ainakin brittiläinen, kun Brogard nojasi pöytään poltellen ja katsellen ylvästelevästi kirottuja englantilaisia.
»Mies, taivaan nimessä», varoitti Marguerite häntä huomatessaan sir Andrew'n uhkaavasti puristavan nyrkkiään brittiläisen tavoin, »muistakaa olevanne Ranskassa ja kansan olevan pahalla tuulella tänä armon vuonna.»
»Tahtoisin kuristaa tuon moukan kuoliaaksi!» mutisi sir Andrew kiihkoissaan.
Seuraten neuvoa istuutui hän Margueriten viereen pöytään, ja kumpikin koetti pettää toistaan teeskennellen syövänsä ja juovansa.
»Pyytäisin teitä pitämään miestä hyvällä tuulella, ettei hän kertoisi muille kysymyksiämme.»
»Koetan parastani, mutta mieluummin hirttäisin hänet kuin juttelisin hänen kanssaan. Hei, ystäväni», sanoi sir Andrew iloisesti ranskaksi taputellen Brogard'ia olkapäälle, »näillä seuduin liikkuu varmaan muiltakin meidän kaltaisia henkilöitä? Englantilaisia matkailijoita tarkoitan.»
Brogard katseli häntä olkansa yli, puhkui piippu hampaissaan hetkisen kiirehtimättä ja mutisi:
»Hm, joskus!»
»Niin!» sanoi sir Andrew välinpitämättömästi, »englantilaiset matkailijat kyllä tietävät mistä hyvää viiniä saadaan, eikö niin ystäväni? — Arvoisa lady haluaisi tietää, oletteko noin sivumennen nähnyt hänen hyvää ystäväänsä, erästä englantilaista herraa, joka usein käy täällä asioillaan. Hän on pitkä ja oli äskettäin matkalla Pariisiin — arvoisa lady arveli tapaavansa hänet Calais'ssa.»
Marguerite koetti olla katsomatta Brogard'iin, sillä hän pelkäsi ilmaista uteliaisuuttaan vastausta odotellessaan. Ranskan vapaa kansalainen ei pidä kiirettä vastatessaan kysymyksiin. Kului jonkun verran aikaa, ennenkuin Brogard verkalleen sanoi:
»Pitkä englantilainenko. — Tänäänkö? — Kyllä.»
»Näittekö hänet?» kysyi sir Andrew välinpitämättömästi.
»Niinpä näinkin, aivan tänä päivänä», sopersi Brogard tylysti. Sitten hän otti sanaakaan sanomatta sir Andrew'n hatun viereiseltä tuolilta, painoi sen päähänsä, kiskoi likaista puseroaan ja koetti eleillään näytellä, että mainittu henkilö oli hienosti puettu. »Hiton ylimys!» mutisi hän, »tuo pitkä englantilainen.»
Marguerite saattoi tuskin pidättäytyä huudahtamasta.
»Siinä on aivan tarpeeksi sir Percyä», kuiskasi hän, »eikä edes valepuvussakaan!»
Hän hymyili kesken huoliaan ja kyyneliään ajatellessaan »kuolemassakin kestävää rakkautta» ja Percyn joutumista kauhistavaan vaaraan muodikas takki päällään ja pitsikaulus aivan rypistymättömänä.
»Voi sitä narrimaista kiihkoa!» huokasi hän. »Joutuin sir Andrew, kysykää mieheltä, milloin hän lähti!»
»No niin ystäväni», sanoi sir Andrew puhutellen Brogard'ia yhä teeskennellyn välinpitämättömästi, »sillä herralla on aina kauniit vaatteet; näkemänne englantilainen oli arvoisan ladyn ystävä. Joko hän on lähtenyt?»
»Jo — — kyllä — — mutta hän tulee takaisin — — tänne — hän tilasi illallista. — —»
Sir Andrew asetti kätensä varotukseksi Margueriten käsivarrelle; se tapahtui onneksi ajoissa, sillä Marguerite oli huudahtamaisillaan hurjasta ilosta. Sir Percy oli terve ja pelastettu sekä saapuu sinne piakkoin, hetken kuluttua hän näkee hänet. — — Oi! hänen riemastuksensa näytti kohoavan yli äyräittensä.
»Mitä ihmettä», sanoi Marguerite Brogard'ille, joka äkkiä muuttui hänen silmissään taivaasta tipahtaneeksi, siunausta tuottavaksi enkeliksi. »Mitä ihmettä! — sanoitteko englantilaisen herran palaavan tänne?»
Taivaasta tipahtanut enkeli sylkäisi Haltialle ilmaistakseen halveksivansa sekä yhteisesti että erikseen kaikkia ylimyksiä, jotka suvaitsivat kummitella hänen talossaan.
»Hm! hän tilasi illallista, tullee takaisin, — —Senkin saakelin englantilainen!» lisäsi hän ikäänkuin pannen vastalauseensa kaikelle touhulle pelkän englantilaisen tähden.
»Mutta missä hän nyt on? — Tiedättekö?» kyseli Marguerite udellen ja asettaen sievän valkoisen kätösensä miehen sinisen puseron hihalle.
»Hän meni hakemaan hevosta», vastasi Brogard lyhyesti, kun Marguerite ynseästi vetäisi takaisin kauniin kätensä, jonka suutelemisesta prinssitkin ylpeilivät. »Mihin aikaan hän lähti?»
Mutta Brogard oli nähtävästi kyllästynyt kysymyksiin. Hänen mielestään ei ollut sopivaa, että hiton ylimykset ahdistivat kysymyksillään kansalaista — joka oli kaikkien kanssa tasa-arvoinen — vaikka kyselijät olivatkin rikkaita englantilaisia. Tietenkin oli sopivampaa, että hänen vasta saavutettu arvokkuutensa esiintyi niin töykeänä kuin mahdollista; ystävällinen vastaus kohteliaisiin kysymyksiin oli vain palvelevaisuuden varma merkki.
»En tiedä», vastasi hän nyrpeästi »Olen sanonut tarpeeksi, nähkääs ylimykset! — — Hän saapui tänään. Tilasi illallista. Meni ulos. — Tulee takaisiin. Kas niin!»
Näin todistaen kansalaisella ja vapaalla miehellä olevan oikeuden käyttäytyä niin epäkohteliaasti kuin suinkin Brogard kompuroi huoneesta paukauttaen oven perässään kiinni.
Toiveita.
»Rouva!» lausui sir Andrew huomatessaan Margueriten haluavan kutsua tylyn miehen takaisin, »mielestäni olisi paras antaa hänen olla. Me emme pääse hänestä sen enemmän selville ja herättäisimme vain hänen epäluuloansa. Eikähän sitä koskaan tiedä, millaisia urkkijoita tällaisissa jumalattomissa paikoissa vainuilee.»
»Mitä se minuun koskee? Tiedänhän mieheni olevan pelastetun ja tapaan hänet tuossa tuokiossa!»
»Sh!» kuiskasi sir Andrew teeskentelemättömän säikähtyneenä, sillä Marguerite puhui aivan ääneensä riemastuksissaan, »Ranskassa on seinilläkin korvat tällaisena aikana.»
Sir Andrew nousi pöydästä äkkiä ja asteli likaisen huoneen lattialla kuunnellen ja tarkaten ovea, josta Brogard oli juuri poistunut ja jolta kuului vain sadatuksia ja kompuroivia askeleita. Hän hypähti horjuville, luhtiin johtaville portaille nähdäkseen, oliko Chauvelinin urkkijoita lähettyvillä.
»Herra lakeijani, olemmeko kahden?» kysyi Marguerite ilomielin nuoren herran taaskin istuutuessa hänen viereensä. »Uskallammeko jutella?»
»Mahdollisimman varovasti?» kehoitti sir Andrew.
»Totta tosiaan, mies! olettepa aika ikävä kumppani! Minä puolestani voisin vaikka tanssia paljaasta ilosta! Nyt ei ole enää syytä pelkoon. Veneemme on rannalla,Vaahtopäänoin parin mailin päässä ankkurissa, ja mieheni luullakseni saapuu tämän katon alle jo puolen tunnin kuluttua. Mikään ei estä meitä. Chauvelin ja hänen joukkonsa eivät ole vielä saapuneet.»
»Mutta rouva! emmehän sitä varmasti tiedä.»
»Mitä tarkoitatte?»
»Hän oli Doverissa samaan aikaan kuin mekin.»
»Myrsky pidätti hänet niinkuin meidätkin.»
»Aivan niin. Mutta en puhunut siitä ennen, sillä pelkäsin saattavani teidät levottomaksi — näin hänet, rannalla noin viisi minuuttia ennen lähtöämme. Ainakin luulin olevani varma, että se oli hän itse; hän oli puettu papiksi, jottei paholainenkaan, hänen oma suojelijansa, olisi voinut tuntea häntä. Kuulin omin korvin hänen vuokraavan alusta pikaista ylimenoa varten Calais'hen; ja varmaankin hän nosti purjeensa tuntia myöhemmin kuin me.»
Margueriten iloinen ilme hävisi äkkiä. Hirveä vaara, joka uhkasi Percyä Ranskan rajojen sisällä, selvisi hänelle sillä hetkellä. Chauvelin oli hänen kintereillään; Calais'ssa viekas diplomaatti oli kaikkivaltias; vain sana hänen suustaan ja Percy oli auttamattomasti hukassa, hänet saatettiin pidättää ja — —
Veri tuntui jähmettyvän hänen suonissaan. Levottomimmatkaan hetket Englannissa eivät olleet hänelle niin täydellisesti valaisseet vaaraa, joka hänen miestänsä uhkasi. Chauvelin oli vannonut kuljettavansa Tulipunaisen neilikan giljotiinille, ja sillä hetkellä uskalias suunnittelija, jota salaperäisyys oli kauan suojellut, oli ilmaissut itsensä katkerimmalle ja armottomimmalle viholliselleen.
Chauvelin — ryövättyään lordi Tonyn ja sir Andrew Ffoulkesin »Kalastajalepolassa» oli saanut käsiinsä kaikki viimeisen retken suunnitelmat. Armand S:t Justin, kreivi de Tournayn ja muiden rojalistipakolaisten oli tavattava Tulipunainen neilikka — tahi oikeammin kaksi hänen lähettilästään, niinkuin alkujaan oli sovittu — sinä päivänä, lokakuun toisena, liittolaisille tutussa paikassa, joka luultavasti oli ukko Blanchard’in tölli.
Armand'in ja Tulipunaisen neilikan keskinäinen suhde oli yhtä tuntematon ranskalaisille kuin Armand'in luopuminen hirmuhallituksen raa'asta politiikastakin. Hän oli lähtenyt Englannista noin viikko sitten mukanaan tarpeelliset ohjeet, joiden avulla aikoi, kohdata muut pakolaiset ja kuljettaa heidät turvapaikkaan.
Kaiken sen oli Marguerite käsittänyt alunpitäen ja sir Andrew oli vahvistanut häntä niissä arveluissa. Hän tiesi myöskin, että sir Percyn huomattua Chauvelinin varastaneen suunnitelmat ja ohjeet hänen apulaisiltaan oli enää liian myöhäistä lähettää sanaa Armand'ille tai toimittaa uusia ohjeita pakolaisille.
Välttämättömyyden pakosta he varmaankin saapuvat määräpaikkaan tietämättä miten suuri vaara odottaa heidän urheata pelastajaansa.
Blakeney, joka tapansa mukaisesti oli suunnitellut ja järjestänyt koko retken, ei suinkaan salli nuorien toveriensa joutua vangitsemisen vaaraan. Senpätähden hän oli lähettänytkin heille kirjeen lordi Grenvillen tanssiaisiin — »Lähden itse huomenna — yksin.»
Kun verivihollinen oli saanut tietää kuka liiton johtaja oli, ruvettiin varmastikin kaikkia sir Percyn liikkeitä vainuamaan heti hänen Ranskassa maihin noustuaan. Chauvelinin kätyrit pääsevät hänen jäljilleen seuraten häntä aina salaperäiselle töllille saakka, jossa pakolaiset odottelevat häntä ja jossa pyydys laukeaa sulkien sekä hänet että heidät sisäänsä.
Oli vain tunti aikaa — Marguerite ja sir Andrew olivat päässeet lähtemään tuntia ennen kuin Chauvelin — varoittaa Percyä uhkaavasta vaarasta ja saada hänet luopumaan rohkean houkkamaisesta retkestään, joka vain oli päättyvä hänen omaksi turmiokseen.
Muttaolikuitenkin tunti.
»Chauvelin tietää tämän majapaikan varastamistaan papereista», sanoi sir Andrew vakavasti, »ja maihin päästyään tulee suoraan tänne.»
»Hän ei ole vielä maissa, olemme tunnin matkan edellä häntä ja Percy on tuossa tuokiossa täällä. Me ehdimme kanaalin keskipalkoille, ennenkuin Chauvelin huomaa meidän livistäneen käsistään.»
Marguerite puhui innoissaan ja kiihkeästi koettaen tyrkyttää nuorelle ystävälleenkin hilpeitä toiveitaan, jotka vielä piilivät hänen sydämessään. Muitta sir Andrew pudisteli alakuloisesti päätään.
»Sir Andrew, äänetönnäkö taaskin?» kysyi hän kärsimättömästi. »Miksikä pudistelette päätänne ja olette niin synkännäköinen?»
»Arvoisa lady, sillä teidän suunnitelmanne ovat ruusunpunaiset ja unohdatte tärkeimmän tekijän.»
»Mitä ihmeissä tarkoitatte? — Enhän unohda kerrassa mitään. — — Minkä tekijän?» lisäsi hän vielä kärsimättömästi.
»Kuusi jalkaa pitkä se on», vastasi sir Andrew hiljaa, »ja sen nimi onPercy Blakeney.»
»En ymmärrä.»
»Luuletteko Blakeneyn lähtevän Calais'sta jättämättä asiaansa toimittamatta?»
»Tarkoitatteko — —?»
»Kreivi de Tournayta — —»
»Kreiviäkö — —?» sopersi Marguerite.
»Ja S:t Justiä — — ja muita — —»
»Veljeänikö!» huudahti hän sydäntäsärkevän tuskallisesti. »Taivas varjelkoon, pahoin pelkään unohtaneeni hänet.»
»Pakolaisina he tällä hetkellä odottelevat horjumattoman uskollisesti, sillä hän on antanut kunniasanansa luvaten viedä heidät kanaalin yli.»
Marguerite oli tosiaankin unohtanut! Hurmaantuneen itsekkäästi niinkuin ainakin nuori ihminen, joka rakastaa koko sydämellään, oli hän viimeisen vuorokauden kuluessa ajatellut vain miestään. Hänen kallis, jalo henkensä, häntä uhkaava vaara, — hän, rakastettu, urhoollinen sankari, hän yksin valtasi Margueriten mielen.
»Veljeni!» soperteli hän kyynelsilmin ajatellessaan veljeänsä Armand'ia, toveriansa ja lapsuutensa lemmikkiä; miestä, jonka tähden hän oli langennut hirveään syntiin. Sehän oli saattanut hänen urhean miehensäkin surman suuhun.
»Sir Percy Blakeney ei ole englantilaisliiton luotettu ja kunnioitettu johtaja», lausui sir Andrew ylpeästi, »jos hän hylkää häneen luottavat pakolaiset. Jo pelkkä ajatuskin, että hän syö sanansa, on aivan mieletön!»
Hetken hiljaisuus vallitsi. Marguerite kätki kasvot käsiinsä ja antoi kyynelten tippua hiljalleen vapisevien sormiensa lomitse. Nuori mies ei sanonut sanaakaan, sillä hänestä oli sydäntä särkevää nähdä kaunis lady Blakeney sieluntuskissa. Koko ajan oli hän huomannut hirvittävän umpikujan, johon Margueriten ajattelematon teko oli heidät syössyt. Hän tunsi ystävänsä ja johtajansa hyvin, tunsi hänen huolettoman uskaliaisuutensa, hurjan urheutensa ja antamansa kunniasanan palvomisen. Sir Andrew tiesi Blakeneyn uskaltavan mihin vaaraan tahansa, heittäytyvän pahimpaankin pulaan mieluummin kuin rikkovan lupauksensa ja Chauvelin kintereillään ponnistelevan viimeiseen asti, vaikkei olisi ollut vähintäkään toivoa niiden pelastamisesta, jotka häneen luottivat.
»Sir Andrew», sai Marguerite viimeinkin lausutuksi koettaen urheasti kuivata kyyneleitään, »olette oikeassa, nyt en haluakaan häväistä itseäni neuvomalla häntä jättämään velvollisuutensa täyttämättä. Niinkuin jo sanoitte, pyytäisin sitä turhaan. Jumala suokoon hänelle voimaa ja kykyä», lisäsi hän tulisen päättävästi, »olemaan ahdistajiaan neuvokkaampi. Hän ei ehkä kieltäydy ottamasta teitä mukaansa lähtiessään jaloon työhönsä. Molemmat olette yhtä urheita kuin neuvokkaitakin! Jumala varjelkoon teiltä! Mutta aikaa ei saa menettää. Vieläkin uskon hänen pelastumisensa riippuvan siitä, tietääkö hän Chauvelinin olevan kintereillään vai eikö.»
»Epäilemättä. Hänellä on ihmeellisiä keinoja käytettävinään. Niin pian kuin hän huomaa joutuneensa vaaraan, on hän sitä varovampi. Hänen nerokkuutensa on todellinen ihme.»
»Mitä arvelisitte pienestä tiedustelumatkasta kylään minun täällä häntä odotellessani? — Mahdollisesti voisitte päästä Percyn jäljille ja siten säästäisitte kallista aikaa. Jos löydätte hänet, käskekää hänen olla varovainen — verivihollinen on hänen kintereillään!»
»Mutta tämähän on kurja pesä odotuspaikaksenne.»
»Siitä minä en välitä! — Mutta voisittehan pyytää, että tyly isäntä antaisi minun odottaa toisessa huoneessa, jossa matkustajain silmät eivät saisi minua vaania. Tarjotkaa hänelle rahaa, ettei hän jättäisi sanomatta, milloin pitkä englantilainen palaa.»
Marguerite puhui tyynesti, jopa iloisestikin miettien ja suunnitellen ollakseen valmiina pahimman varalta. Hän ei aikonut enää näyttää heikkouttaan, vaan aikoi olla miehensä arvoinen, joka oli uhraamaisillaan henkensä lähimäistensä puolesta.
Sir Andrew totteli häntä vastaväitteittä. Vaistomaisesti hän tunsi Margueriten sillä hetkellä olevan itseään voimakkaamman. Kernaasti hän antautui hänen ohjattavakseen, hänen välikappaleekseen Margueriten ollessa johtavana päänä.
Sir Andrew astui sisähuoneen ovelle, josta Brogard ja hänen vaimonsa olivat poistuneet. Hän kolkutti ovelle. Niinkuin ennenkin soperrettu sadatustulva vastasi siihen.
»Hei, ystävä Brogard!» huudahti nuori herra käskevästi, »hänen armonsa haluaa levätä täällä hetken. Voisitteko antaa hänen käytettäväkseen toisen huoneen? Hän tahtoo olla yksin.»
Hän otti rahaa taskustaan sekä helisytti sitä merkitsevästi kädessään. Brogard oli avannut oven ja kuunteli entisellä happaman haluttomalla tavallaan nuoren miehen pyyntöä. Nähtyään kullan ojentui hänen veltto ryhtinsä hiukan; hän otti piipun suustaan ja kompuroi sisään.
Brogard osoitti olkansa yli lavitsaa seinällä,
»Tuollahan hän voi odotella!» sanoi ukko röhisten. »Se on sangen mukava eikä minulla ole muuta huonetta.»
»Sen parempaahan ei voisi ajatellakaan», sanoi Marguerite englanniksi. Heti hän huomasi paikan edut. »Sir Andrew, antakaa hänelle rahat! Olen sangen tyytyväinen siihen. Sieltähän voin nähdä kaikki ja pysyn itse näkymättömänä.»
Hän nyökäytti päätään Brogard'ille, joka alentautui nousemaan ylös pöyhiäkseen lavitsan olkia.
»Saisinko pyytää teitä, rouva, välttämään ajattelemattomuuksia», lausui sir Andrew Margueriten valmistautuessa vuorostaan nousemaan huojuville portaille. »Muistakaa urkkijoiden olevan tämän paikan vitsauksena. Pyytäisin ettette ilmaisisi itseänne sir Percylle, ennenkuin olette aivan varmasti vakuutettu olevanne kahdenkesken hänen kanssaan.»
Sitä sanoessaan huomasi hän jo varoituksensa tarpeettomaksi: Marguerite oli tyyni ja yhtä selväajatuksinen kuin järkevä ihminen ainakin. Ei tarvinnut pelätä hänen menettelevän harkitsemattomasti.
»Eipä tietenkään», lausui Marguerite koettaen hiukan ilostua, »sen voin todellakin luvata. En uskaltaisi panna mieheni henkeä alttiiksi enkä hänen suunnitelmiaankaan puhuttelemalla häntä vierasten nähden. Älkää peljätkö, kyllä otan tilaisuudesta vaarin ja olen avulias tarpeen vaatiessa.»
Brogard laskeutui lavitsalta ja Marguerite oli valmis nousemaan turvalliseen suojapaikkaansa.
»Rouva, en uskalla suudella kättänne», sanoi sir Andrew Margueriten astuessa portaille, »sillä olenhan vain lakeijanne, mutta pyytäisin teitä pysyttelemään iloisena. Jos en tapaa Blakeneyä puolessa tunnissa, palaan tavatakseni hänet täällä.»
»Se lienee parasta. Onhan meillä vielä aikaa puolisen tuntia. Chauvelin ei mitenkään joudu tänne ennen sitä. Jumala suokoon meidän kumman tahansa tapaavan Percyn siihen mennessä. Ystäväni, onnea matkalle! Älkää huolehtiko minusta!»
Kevein askelin nousi hän lavitsan horjuville portaille;
Brogard ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Marguerite saattoi tehdä olonsa siellä joko mukavaksi tai päinvastoin, miten vain halutti. Sir Andrew tarkasteli häntä, kunnes Marguerite pääsi lavitsalle ja istuutui oljille. Hän vetäisi verhoriekaleet umpeen, ja nuori herra huomasi hänen olevan hyvässä kätkössä siellä, näkymättömänä ja huomaamattomana.
Sir Andrew antoi hyvät rahat Brogard'ille; vanhalla tylyllä ravintoloitsijalla ei näyttänyt olevan syytä Margueriten ilmaisemiseen. Sitten sir Andrew valmistautui lähtemään. Ovella hän vielä kerran kääntyi katsomaan lavitsalle. Repaleisten verhojen takaa Margueriten suloiset kasvot kurkistelivat nähdäkseen menijää. Nuori herra iloitsi huomatessaan ne rauhallisina, jopa lempeästi hymyilevinäkin. Kerran vielä nyökäyttäen päätään hyvästiksi poistui hän yön pimeyteen.
Ansa
Neljännestunti kului nopeasti eikä mitään kuulunut. Alhaalla Brogard korjasi astioita pöydältä ja järjesti sen kuntoon saapuvia vieraita varten.
Isännän askartelun tarkasteleminen sai aikaan sen, että Margeurite huomasi ajan kulua luiskahtavan yhä hauskemmin. Sir Percyllehän illallisen tapaista valmistettiin. Brogard tuntui jonkun verran kunnioittavan pitkää englantilaista, sillä hän vaivautui jo tekemiään huonettakin hauskemmaksi.
Jopa hän toi vanhan astiakaapin salaisesta komerosta pöytäliinariekaleenkin. Levitellessään sitä huomasi hän sen olevan reikiä täynnä. Hän pudisteli hetken epäilevästi päätään ja touhusi kovasti saadakseen sen näyttämään ehjältä pöydällä.
Sitten hän haki lautasliinan, joka myöskin oli vanha ja repaleinen, mutta näytti jotakuinkin puhtaalta. Sillä hän pyyhki tarkkaan lasit, lusikat ja lautaset, jotka hän asetti pöydälle.
Marguerite ei saattanut olla itsekseen hymyilemättä katsellessaan valmistuksia, joita Brogard teki säestäen niitä sadatuksillaan. Luultavastikin englantilaisen koko tahi ehkäpä vain hänen nyrkkinsä olivat pelästyttäneet Ranskan vapaan kansalaisen, muutoin hän ei suinkaan olisi vaivautunut niin paljonkirotun ylimyksenvuoksi.
Kun pöytä oli katettu — mukamas — katseli Brogard sitä silminnähtävän tyytyväisenä. Sitten hän pyyhkäisi tomun tuolilta puseronsa liepeellä, hämmenteli hiukan pataa, heitti kimpun risuja valkeaan ja mennä kompuroi huoneesta.
Marguerite jäi yksin ajatuksiinsa. Hän oli levittänyt takkinsa oljille ja istui siinä sangen mukavasti, sillä oljet olivat tuoreita ja huoneen huono ilma nousi sinne hieman puhdistuneena.
Hetkisen hän tunsi olevansa melkein onnellinen; onnellinen siksi, että tirkistellessään verhonriekaleiden läpi näki tuolipahaisen, repaleisen pöytäliinan, lasin, lautasen ja lusikan; siinä kaikki. Mutta äänettömät ja rumat esineet puhuivat odotuksen kieltä. Pian, hyvin pian Percy saapuu sinne ja sitten he saavat olla kahden siivottomassa huoneessa muiden poistuttua.
Se ajatus tuntui niin autuaalta, että Marguerite sulki silmänsä päästäkseen kaikesta muusta. Muutamien minuuttien kuluttua hän on miehensä kanssa kahden; hän hyppää portaita alas näyttäytyäkseen; sir Percy tarttuu hänen käsivarteensa, ja hän puolestaan osoittaa miehelleen olevansa valmis kuolemaankin ilomielin hänen kanssaan ja hänen puolestaan, sillä sen suurempaa onnea ei hän tiennyt maailmassa olevan.
Mitä oli sitten tapahtuva? Siltä hänellä ei ollut aavistustakaan. Marguerite tiesi sir Andrew'n olevan oikeassa sanoessaan, että sir Percy toteuttaa kaikki aikeensa, ja ettei Marguerite — vaikka olikin siellä — voinut tehdä mitään muuta kuin varoittaa häntä, sillä itse Chauvelin oli hänen poluillaan. Varoitettuaan miestään hän varmaankin näkee Percyn lähtevän kauhean uskaliaalle retkelleen; hän ei aio edes sanalla tai katseellakaan pidättää häntä. Hän tottelee, mihin ikänä Percy käskee häntä, vaikkapa oman itsensä unhottamiseen, ja sanomattoman tuskaisena hän vain odottelee, vaikkapa miehensä retket päättyisivätkin kuolemaan.
Mutta sekin näytti helpommalta sietää kuin ajatus, ettei Percy koskaan saa tietää, kuinka paljon hän rakastaa häntä — siitä hän ainakin säästyy. Jopa siivoton huonekin, joka odotteli hänen miestään, puhui pikaisesta paluusta.
Tuossa tuokiossa hänen tarkaksi käynyt kuulonsa eroitti kaukaisten askelten lähestyvän. Hänen sydämensä hypähti ilosta! Viimeinkinkö Percy? Ei! askeleet eivät kuuluneet niin pitkiltä ja varmoilta kuin hänen. Hän luuli kuulevansa kahdellaista astuntaa. Aivan oikein! kaksi miestä tuli sinnepäin. Mahdollisesti kaksi vierasta, juomista hakemaan tahi — —
Mutta hänellä ei ollut aikaa arvailemiseen, sillä äkillinen kiivas kolkutus kuului ovelta, ja siinä silmänräpäyksessä se avattiin ulkopuolelta karkean, komentavan äänen ärjyessä:
»Hei! Kansalainen Brogard! He-ei!»
Marguerite ei saattanut nähdä tulijoita, mutta verhojen reiästä hän näki kumminkin pienen osan huonetta.
Hän kuuli Brogard'in kompuroivat askeleet tämän tullessa sisähuoneesta ja höpistessä tavallista sadatustaan. Nähdessään vieraat pysähtyi hän kuitenkin keskelle huonetta, jonka paikan Marguerite hyvin näki, katseli heitä vieläkin murhaavamman ylenkatseellisesti kuin edellisiä vieraitaan ja murisi: »Senkin saakelin pappi!»
Margueriten sydämen lyönti oli aivan pysähtymäisillään. Isot silmänsä selällään tarkkasi hän toista tulijaa, joka juuri sillä hetkellä astui askeleen Brogard'ia kohti Hän oli puettu kauhtanaan, leveälieriseen hattuun ja solkikenkiin, jotka tamineet kuuluvat ranskalaisen papin pukuun, mutta seistessään siinä ravintoloitsijan edessä aukaisi hän viittansa hetkeksi ja paljasti virallisen, kolmivärisen nauhakkeen, mikä näky heti muutti Brogard'in halveksivan ilmeen matelevan nöyräksi.
Pelkkä ranskalaisen papin näkeminen sai Margueriten suonissa veren jähmettymään. Hän ei voinut eroittaa papin kasvoja, joita leveälierinen hattu varjosti, mutta, hän huomasi luisevan laihat kädet, hiukan kumartuneen selän ja miehen koko ryhdin. Chauvelin se oli!
Kauhu valtasi hänet kokonaan, niinkuin hän olisi saanut ruumiillisen iskun; hirveä pettymys ja läheisen tulevaisuuden pelko saattoivat hänen mielensä kuohuksiin; ja luonnottomasti hänen täytyi ponnistella pysyäkseen tajuissaan.
»Lautasellinen lientä ja pullo viiniä!» sanoi Chauvelin käskevästi Brogard'ille, »sitten huone putipuhtaaksi — ymmärrätkö? Haluan yksinäisyyttä.»
Äänettömänä ja sillä kertaa nurisematta totteli Brogard käskyä. Chauvelin istuutui pöytään, joka oli katettu pitkälle englantilaiselle, ja ravintoloitsija hyöri nöyrästi hänen ympärillään tarjoten lientä ja kaataen viiniä. Mies joka oli saapunut Chauvelinin kanssa ja jota Marguerite ei nähnyt, seisoi ovella odotellen.
Chauvelinin annettua ynseän viittauksen Brogard riensi sisähuoneeseen.Sitten Chauvelin viittasi seuralaiselleen.
Hänet Marguerite heti tunsi Desgas'ksi, Chauvelinin kirjuriksi ja luotettavaksi neuvonantajaksi, jonka hän oli usein nähnyt Pariisissa entisinä aikoina. Kirjuri astui huoneen poikki ja kuunteli hetken tarkkaavasta Brogard'in ovella.
»Eikö kuuntele?» kysyi Chauvelin lyhyesti. »Ei, kansalainen.»
Hetkisen Marguerite pelkäsi Chauvelinin käskevän Desgas'n tarkastamaan paikkaa. Miten kävisi, jos hänet huomattaisiin, sitä hän tuskin uskalsi kuvitellakaan. Onneksi näytti Chauvelinistä kuitenkin kirjurinsa puhutteleminen olevan tärkeämpää kuin urkkijoiden pelkääminen, sillä hän kutsui äkkiä Desgas'n luoksensa.
»Englantilainen alusko?» kysyi hän.
»Siltä ei nähty enää auringon laskettua, kansalainen», vastasi Desgas, »mutta siihen asti se suuntasi länteen Cap Gris Nez'tä kohden.»
»Hyvä on! —» sopersi Chauvelin, »ja nyt kapteeni Jutleystä, mitä hän sanoi?»
»Hän vakuutti, että viikko sitten lähettämänne määräykset ovat ehdottomasti täytetyt. Kaikkia paikkakunnan tiehaaroja on vartioitu yöt päivät siitä asti.. Sekä rannikkoa että kallioita on tarkalleen tutkittu ja pidetty silmällä.»
»Tietääkö hän, missä ukko Blanchard'in tölli on?»
»Kansalainen, kukaan ei näytä tietävän sennimistä hökkeliä. Rannikolla on tietystikin lukemattomia kalastajamajoja — — mutta — —»
»Jo riittää. Entä tänä iltana?» keskeytti Chauvelin kärsimättömänä.
»Kansalainen, teitä ja rannikkoa vartioidaan niinkuin tavallisesti, ja kapteeni Jutley odottelee lisämääräyksiä.»
»Menkää heti hänen luokseen. Käskekää hänen lisäämään vartiostoa varsinkin rannikolla — ymmärrättehän?»
Chauvelin puhui lyhyesti ja täsmällisesti, ja kaikki hänen sanansa sattuivat Margueriten sydämeen kuin parhaiden toiveiden kuolinkellojen soitto.
»Miesten pitää mahdollisimman tarkasti pitää silmällä kaikkia vieraita, jotka kävelevät, ratsastavat tahi ajavat tiellä ja rannikolla, erittäinkin pitkää muukalaista, jota minun ei tarvitse sen enempää kuvailla, sillä luultavastikin hän on valepuvussa. Hän ei voi kumminkaan helposti peitellä pituuttaan muutoin kuin kumaraselkäisenä kulkien. Ymmärrättehän?»
»Tarkoin, kansalainen», vastasi Desgas.
»Niin pian kuin miehet näkevät muukalaisen, on kahden heistä pidettävä häntä silmällä. Joka kadottaa pitkän vieraan näkyvistään hänet kerran huomattuaan, hän saa hengellään maksaa huolimattomuutensa. Yhden miehistä täytyy ratsastaa suoraan tänne kertomaan minulle asiasta. Oletteko selvillä siitä?»
»Kansalainen, aivan selvillä.»
»Hyvä on. Menkää heti tapaamaan Jutleyä. Huolehtikaa apujoukkojen lähdöstä vartioimistehtäviinsä, ja pyytäkää sitten kapteenilta vielä kuusi miestä ja tuokaa ne tänne. Kymmenessä minuutissahan palaatte. Menkää —»
Desgas kumarsi ja astui ovelle.
Kun Marguerite kauhuissaan kuunteli Chauvelinin antamia käskyjä apulaiselleen, selveni hänelle koko Tulipunaisen neilikan pidättämissuunnitelma kaikkine hirmuineen. Chauvelin toivoi pakolaisten joutuvan petolliseen turvapaikkaan ja heidän odottelevan piilossaan Percyn saapumiseen asti. Silloin rohkea suunnittelija piiritettiin ja pidätettiin itse työssä, juuri hänen auttaessaan ja rohkaistessaan rojalisteja, tasavallan kavaltajia. Vaikka hänen vangitsemisestaan hälistiinkin ulkomailla, ei edes brittiläinen hallitus kyennyt lain voimalla puolustamaan häntä. Ranskalla oli oikeus surmata hänet, sillä olihan hänellä ollut salahankkeita Ranskan vihollisten kanssa.
Sir Percyn ja heidän pakonsa oli siinä tapauksessa mahdoton. Kaikkia teiltä vartioitiin ja vahdittiin, ansa oli hyvin viritetty, verkot sillä hetkellä levällään, kuitenkin ne vain yhä kääriytyivät kokoon, kunnes sulkivat rohkean keinottelijan, jonka tavaton kekseliäisyys ei voinut estää häntä silmukkaan tarttumasta.
Desgas aikoi jo lähteä, mutta Chauvelin kutsui hänet vielä kerran takaisin. Marguerite mietti epäillen, mitähän muita pirullisia juonia hän punoikaan saadakseen ansaansa edes yhden ainoan urhoollisen miehen, jota vastassa oli kokonaista neljäkymmentä kätyriä. Marguerite katseli Chauveliniä, kun tämä kääntyi apulaistaan puhuttelemaan. Hän saattoi nähdä Chauvelinin laihat kasvot leveälierisen hatun alta. Niillä kuvastui sillä hetkellä paljon hirmuista vihaa ja vihollisen häijyyttä, jonka ilmeen saattoi nähdä pienissä vaaleissa silmissäkin. Margueriten viimeisetkin toiveet hävisivät, sillä hän tunsi, ettei siltä mieheltä sopinut armoa odottaa.
»Olen unohtanut», lausui Chauvelin kamalasti nauraa hihittäen ja hieroen pirullisen tyytyväisesti luisevia, petolinnun kynsiä muistuttavia sormiaan. »Pitkä muukalainen haluaa varmaankin taistelua. Missään tapauksessa ei saa ampua, muistakaa, se olkoon viimeinen keino. Haluan saada pitkän muukalaisen kynsiini ihko elävänä — — jos vain mahdollista.»
Hän nauroi niinkuin Dante sanoo paholaisten nauravan heidän katsellessaan kadotettujen vaivaa. Marguerite luuli kärsineensä kaikki kauhun- ja tuskanasteet, jotka ovat ihmissydämelle siedettäviä. Mutta jäätyään Desgas'n mentyä yksinäiseen siivottomaan huoneeseen kahden vihollisen kanssa, huomasi hän edelliset kärsimyksensä siihen verrattuina mitättömiksi. Chauvelin naureskeli itseksensä ja hieroskeli käsiään voitonilosta.
Olivathan hänen suunnitelmansa hyvin laaditut, saattoipa siis iloitakin! Ei ollut ainoatakaan reikää, josta reipas, ovela mies pääsi pujahtamaan pakoon. Kaikkia teitä vartioitiin, jokaista nurkkaa vahdittiin, ja jossakin rannikon yksinäisessä töllissä odotteli pieni pakolaisjoukko pelastajaansa, jota kuolema uhkasi, — ei, kuolemaakin hirveämpi! Vihollinen pyhän miehen vaatteissa oli liian pirullinen salliakseen urhealle miehelle nopean sotilaallisen kuoleman juuri hänen velvollisuuksiaan täyttäessä.
Ennen kaikkea hän halusi saada avuttomana käsiinsä ovelan vihollisen, joka niin kauan oli eksyttänyt häntä. Tahtoi katsella häntä ivallisesti toivoen saavansa nauttia hänen alentumisestaan; halusi määrätä hänelle siveellistä ja henkistä kidutusta, jota vain verivihollinen yksin voi keksiä. Jalo kotka vangittuna ja siivet leikattuina oli tuomittu kestämään rotan nakerrusta. Ja hän, miestään rakastava puoliso, oli saattanut Percyn ansaan eikä voinut tehdä mitään hänen auttamisekseen.
Hän toivoi vain saavansa kuolla hänen rinnallaan ja odotteli hetkeä, jolloin sai tunnustaa, rakkautensa — kokonaisen, todellisen ja tulisen — olevan hänelle täydellisesti pyhitetyn.
Chauvelin istui lähellä pöytää. Hän oli ottanut hatun päästään, ja Marguerite saattoi nähdä hänen laihat piirteensä ja terävän leuan, kun vihollinen kumartui niukkaa illallistaan syömään. Hän näytti olevan tyytyväinen odotellessaan rauhallisin mielin tapahtumain kulkua; näyttipä nauttivankin Brogard'in tarjoamasta mauttomasta ateriasta. Marguerite kummasteli sitä, että niin paljon lähimmäisvihaa saattoi sentään piillä ihmispovessa.
Siinä Chauveliniä tarkastellessaan kuuli hän äkkiä äänen, joka aivan jähmetytti hänen sydämensä. Sen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan kauhistuttaa ketään, sillä se oli vain reipas ilonilmaus, raikas ääni, joka riemuissaan lauloi kansallishymniä: »God save the King!» [Jumala suojelkoon kuningasta!]